1. Vincent

Aurinko oli juuri laskenut taivaanrannan taa, ja yö peitteli Roaring Heightsin hellään syleilyynsä. Merellisten näkymien puistossa, näköalatornin juurella, oli aivan hiljaista, hiljaista ja rauhallista.


Kaksi ihmistä lähestyi iltahämärissä puistoa. Naisen korkokengät kopisivat, miehen laiskat askelet laahasivat asvalttia vasten. Nainen kihersi iloista, helkkyvää naurua, ja mies hymähteli samaan tahtiin.

 Kaksikon pysähdyttyä puiston laidalle nainen veti henkeä ihastuksesta.
"Oscar... katso." Mies kääntyi katsomaan kohti merenrantaa naisen osoittamaan suuntaan.
"Täällä on niin kaunista", nainen huokaisi, ja mies kääntyi antamaan naiselle poskisuudelman.
"Sinä olet kaunis."

Pitkään oli täysin hiljaista, mies keräsi rohkeutta. Oscar hengähti syvään muutaman kerran hiljaa itsekseen. Nyt tai ei koskaan.
"Clarisse?"
"Mm?"


Mies kääntyi rakastettuaan kohti ja katsoi tätä silmiin.
"Rakas Clarisse", mies lausui hiljaa saaden naisen hymyilemään, "me olemme seurustelleet jo pitkään, ja jokaisena päivänä, kun olemme olleet yhdessä, sinun silmiisi katsominen on saanut auringon sisälläni paistamaan. Jokaisena päivänä olen rakastanut sinua niin valtavasti, että se melkein sattuu."
Naisen hymylle ei näkynyt loppua, ja mieskin hymyili.
"Haluan kysyä sinulta erästä asiaa."


Oscar polvistui, ja polvistuessaan mies kaivoi povitaskustaan pienen rasian. Hän avasi sen Clarissen hämmentyneiden silmien edessä.
"Clarisse Johnson", mies lausui hiljaa, "tuletko vaimokseni?"

Ei tarvittu sanoja - poskille valuvat onnen kyynelet ja haparoiva nyökkäys olivat tarpeeksi. Oscar pujotti sormuksen Clarissen sormeen, ja kaksikko halasi toisiaan.

Samassa alkoi kuulua ylimääräisiä askelia. Joku lähestyi kaksikkoa puistorakennuksen takaa. Oscar astui askelen taaksepäin tunnistaessaan tulijan, kauhun ja vihan sekainen ilme välähti miehen kasvoilla. Kaikkea tätä Clarisse seurasi vierestä ihmetellen.

Kaksi miestä seisoi vastapäätä toisiaan, sanomatta hetkeen mitään. Viimeksi paikalle tullut tuijotti läpitunkevalla katseella Oscaria, ja Oscar joutui puremaan hammasta, jottei kääntäisi katsettaan muualle miehen pistävistä silmistä.
"De Luca", Oscar totesi, pyrkien saamaan halveksuntaa ääneensä.
"Sparks", toinen mies sanoi nyökäten lyhyesti. Mies vilkaisi pikaisesti Clarissea. "Onnittelisin neitiä kihlauksesta, mutta en näe tässä tilanteessa juurikaan onnittelemisen aihetta."
"Mitä sinä haluat?" Oscar ärähti saaden kylmän hymyn piirtymään de Lucaksi kutsutun kasvoille.
"Viedä henkesi."

Kaikki tapahtui sekunneissa, tai kenties jopa sekunnin murto-osissa. De Luca veti aseensa vyöltään selkänsä takaa, ja samaan aikaan Oscar veti povitaskustaan veitsen. Clarisse kirkaisi Oscarin kiskoessa naisen eteensä, mutta hiljeni välittömästi tuntiessaan Oscarin veitsen kaulallaan. De Luca kohotti aseensa ja tähtäsi kohti kaksikkoa.

"Sinä et ammu", Oscar totesi hiljaa, hymyillen viekkaasti. "Minä tiedän, ettet sinä ammu. Vincent de Luca, suorastaan kuuluisa siitä, ettei ammu viattomia... miten hyväsydämistä. Miksi sinä katsot oikeudeksesi päättää, ketkä ansaitsevat elää ja ketkä ansaitsevat kuolla?"
"Minä en päätä siitä", Vincent murahti. "Minä päätän vain siitä, minne suuntaan luotini. Se taas, ovatko luotini tappavia, ei ole minun käsissäni. Päästä se nainen, en aio jaaritella kanssasi enempää."

Oscar kiristi otettaan naisesta saaden Clarissen vinkaisemaan.
"Jos harkitsetkaan äkkiliikkeitä, viaton ihminen kuolee sinun takiasi", mies ärähti.
"Väärin. Hän kuolee sinun takiasi." Vincentin ilme kovettui entisestään. "Sinä päätät, viillätkö hänen kaulavaltimonsa auki. Jos teet sen, hänen verensä on sinun käsissäsi. Ja kannat taakkaa rakastettusi murhasta loppuelämäsi. Mieti sitä, ennen kuin teet mitään."


Se oli täysin odottamatonta, mutta Vincentin sanoilla oli kuin olikin vaikutusta. Oscarin keskittyminen herpaantui, ei tarvittu kuin yksi varomaton liike, väärin suunnattu katse - ja Vincent veti liipaisimesta. Laukaus kajahti illan hämyssä, ja Clarissen kiljunta vihloi Vincentin korvia.

Oscar oli mennyttä. Mies oli lyyhistynyt maahan veitsi kädessään, ja tämän taakse alkoi muodostua verilammikko. Vincent laski aseensa ja käänsi katseensa Clarisseen, joka seisoi järkyttyneenä paikoillaan tietämättä, pelätäkö enemmän häntä äskeittäin veitsellä uhannutta Oscaria vai Vincentiä, jolla oli edelleen ase kädessään.
"Voinen luottaa siihen, ettei neiti kerro tästä kenellekään." Mies ei kysynyt, vaan totesi. "Oman turvallisuutenne vuoksi - ette voi tietää, kuka poliiseista on lahjottu ja kuka kertoo juoruilusta eteenpäin minulle. Minusta olisi kovin ikävää, jos teidätkin jouduttaisiin raivaamaan tieltäni. Joten suu pysyy kiinni, eikö?"


Vincent ei jäänyt odottamaan vastausta. Mies kääntyi ja poistui paikalta jättäen itkevän Clarissen seisomaan järkyttyneenä paikoilleen.

***




Vincent


Kuten olimme sopineet, Rafael odotti minua autoni kanssa vähän matkan päässä valmiina ajamaan. Rafaelin näkeminen ratin takana sai mielialani jossain määrin nousemaan; edes jokin menee tänä iltana suunnitelmien mukaan. Avasin auton oven ja astuin sisään.
"Aja."
Ilmeenkään värähtämättä Rafael nosti kytkintä. Vähän matkaa ajettuaan mies ei malttanut olla kysymättä.
"Sparksista ei taida enää olla harmia?"
Hiljaisuus. Se sai kertoa miehelle tarpeeksi.


Ärsytti. Teki mieli kiroilla. Saamari! Sen naisen ei todellakaan pitänyt joutua näkemään Sparksin ampumista. En olisi suorittanut koko operaatiota naisen läsnäollessa, mutta aika loppui kesken, en voinut enää odottaa hänen poistumistaan. Toivon mukaan nainen edes tajuaisi olla surematta moista sikaa. Miten raukkamaista olikaan uhata naisystävänsä henkeä veitsellä pelastaakseen oma henkiriepunsa... Ajatus sai vihamielisen värähdyksen käymään kehoni lävitse.

Päämajan lähettyvillä oli hiljaista, Rafael taisi olla ainoa, joka paikalla minun lisäkseni oli. Eikä ihme - loppujen lopuksi vanhan varaston kellarissa sijaitseva päämajamme ei ollut erityisen pramea, vaikka sieltä välttämättömät tarpeet ihmismäiseen elämiseen löytyivätkin sänkyä ja jääkaappia myöten.


Päämajamme päällä sijaitseva vaja oli oikeastaan saanut purkutuomion aikapäiviä sitten. Niin kauan sitten, ettei minulla ole edes tietoa, milloin se oli tapahtunut. Sen verran tiesin, että edeltäjäni oli vajan jäätyä vaille omistajaa keksinyt, että järjestö saisi paikasta hyvän ja huomaamattoman päämajan, kunhan paikalle rakennettaisiin piilokellari ja sisällä vajassa olevat ovet vaihdettaisiin uudempiin, lukollisiin, kutsumattomien vieraiden poissa pitämiseksi. Tontti oli myös aidattu ja aidan portti puolestaan lukittu.

Rafael jäi päämajamme oleskeluhuoneeseen. Todennäköisesti mies kaivoi olutta kaapista ja istuutui juomaan sitä. Minä puolestani poistuin pieneen makuutilan tapaiseen suljetun oven taakse ja mietin. Olisi minulla ollut kotikin, missä miettiä asioita, mutta siellä minulla ei ollut mitään. Täällä päämajassa, vaikkakin tänä yönä yllättävän tyhjässä, saatoin sentään uskotella itselleni, että ympärillä pyörivät naiset ja käskyjäni tottelevat alaiset tekivät elämästäni täydellistä.

Ryhdistäydyin, tai ainakin yritin. Ajatukseni olivat karanneet synkille teille, ja syynä siihen oli lähinnä tuntemattoman naisen lohduton itku ammuttuani hänen rakastettunsa. Ihmisten tappaminen ei ollut minulle vieläkään helppoa, ei ollut koskaan ollutkaan, vaikka kylmä ilmeeni väittikin toista. Erityisen vaikeaa se oli silloin, kun tappamalla yhden ihmisen satutin toista, täysin viatonta ihmistä. Olin varma, että tämäkin kerta tulisi uniini, kuten niin usein ennenkin, ja heräisin monta kertaa yössä näkemään itkevän naisen sänkyni vieressä. Näky kestäisi hetken, lopulta se katoaisi, mutta mitä useammin sen näkisin, sen vahvemmin se syöpyisi tajuntaani.

Ja viimein se yhdistyisi kaikkiin niihin kuviin, jotka seurasivat minua lapsuudestani saakka...


Isäni, Wayne de Luca, oli ammatiltaan poliisi - niin ironista kuin se onkin. Äitini menehdyttyä tuberkuloosiin jäin kaksin hänen kanssaan. Ehkä se oli isäni tapa käsitellä surua, tai sitten äidin poismeno vain toi miehestä esille uusia puolia, mutta isä piti ankaraa kuria. Hyvin, hyvin ankaraa kuria, jonka tuomat arvet kehossani alkoivat parantua kunnolla vasta vuosien kuluttua siitä, kun isäni menehtyi virantoimituksessa. Hän oli tutkinut jo pitkään Roaring Heightsin kahta rikollisjengiä, ja päässyt vähän turhan lähelle toista niistä. Isä sai maksaa tiedoistaan hengellään.


Yhtä asiaa Wayne de Lucan tappaneet rikolliset eivät vain olleet tajunneet, nimittäin sitä, että oli olemassa myös de Luca Junior - toisin sanoen minä. En koskaan saanut tietää heidän motiiviaan, mutta luulen, että joko heillä ei lopultakaan ollut sydäntä tappaa lasta, tai sitten he tarvitsivat joukkoihinsa tuoretta verta, kenties molemmat. Joka tapauksessa jengi otti minut suojatikseen.


Lapsuuteni vietin lähinnä jengin pimeässä päämajassa, siinä samassa, jossa parhaillaankin istun. Auringon näin vain harvoin, mutta muuten minusta pidettiin hyvää huolta. Lapsuusvuosien vaihtuessa nuoruusvuosiksi sain kunnian toimittaa paketteja ja tehdä muuta yleishyödyllistä, sellaisia töitä, jotka sopivat viattoman näköiselle sinisilmäiselle nuorukaiselle.

Sen illan jälkeen, kun päädyin rikollisten mukaan, en käynyt päivääkään koulua. Minut siipiensä suojaan ottanut joukko piti kuitenkin älykkyyttä tärkeänä, ja niinpä sain luettavakseni säännöllisin väliajoin kasan kirjoja. Kanssani pelattiin myös shakkia, ja pian olin siinä niin hyvä, että minua vanhemmat rikolliset saivat pelata kanssani tosissaan saadakseen edes jonkinlaisen mahdollisuuden voittaa. Pomon kanssa pelatessa minun tosin piti hävitä tahallani, sillä hän oli erittäin huono häviäjä, enkä olisi ollut tämän äkkipikaisuuksissaan ampumista pelikavereista ensimmäinen. 
Lopulta aikuisuuden kynnyksellä sain itsekin ensimmäisen oman aseeni.

Siitä ei kulunut kauaakaan, kun päädyin puolivahingossa ensimmäiseen jengitaisteluuni. Roaring Heightsissa toimi nimittäin kaksi rikollisjengiä, joista toinen oli Coruccin jengi, joka taas soti jatkuvasti meidän joukkojemme kanssa ja kilpaili elintilasta. Minun olisi kuulunut hämätä vihollista ja näin edesauttaa liittolaiseni helppoon voittoon, mutta pakokauhu ja silmitön kuolemanpelko saivat nuoresta minusta yliotteen, ja päädyin piileksimään autojen taakse muiden taistellessa hengestään. 

Muistan vieläkin sen tunteen - kammottavan, varman tunteen siitä, että kuolisin, jos en nyt, niin viimeistään illalla jengini todetessa minun olevan hyödytön pelkuri ja ampuessa minut. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, kukaan ei ottanut romahtamistani missään vaiheessa puheeksi. Minua tosin alettiin treenaamaan ampumaharjoituksilla ja kuntosalitreenillä, ja vähitellen mielenikin kovettui. Uhkarohkeaa minusta ei koskaan tullut, terve pelko oli aina läsnä, mutta vähitellen kykenin tekemään muutakin kuin piileksimään muiden riskeeratessa henkiriepunsa. 
Sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken.




Oli ollut vain hyvää tuuria, että jäin henkiin. Yleensä en myöhästellyt, pomoni ei nimittäin pitänyt siitä lainkaan, mutta tällä kertaa kertaa olin joutunut harhauttamaan poliiseja reitiltäni, ja olin myöhässä kymmenen minuuttia. Tullessani paikalle vanhaan tuttuun parkkihalliin, jonne koko joukkoni oli kutsuttu muka "tekemään sopimuksia erään bridgeportilaisen tuttavajengin kanssa", kohtasin vain kasan ruumiita ja niitä muualle raahaavia coruccilaisia. Sillä kertaa piilouduin jälleen, sillä järkikin sanoi, ettei yhdestä miehestä yhden pistoolin kanssa olisi mitään vastusta kuudelle paikallaolevalle viholliselle.

Onni oli tosiaan puolellani, ja selvisin ainoana joukostamme hengissä coruccilaisten ansasta. Coruccilaisista ei kuulunut mitään aikoihin, he kai olettivat, etten minä pärjännyt yksin ja joko ammuin itseni tai päädyin elämään kaidalla tiellä, kuten kaikki kunnon kansalaiset.

He olettivat väärin. Ei kulunut montaakaan päivää, kun istuin satamakapakoissa keräämässä ympärilleni liittolaisia. Tarjosin uuden tilaisuuden niille, joita elämä oli koetellut, ja jotka eivät nähneet enää muuta ratkaisua kuin narun jatkoksi menemisen. Houkuttelin luokseni niitä, joilla ei ollut omaa jengiä, johon kuulua. Lahjoin tarvittavan määrän poliiseja turvatakseni jengini olemassaolon.


Ja eräänä kauniina päivänä saatoin vetää entisen pomoni vanhan hatun päähäni ja todeta de Lucan jengin olevan kasassa, valmiina taistelemaan olemassaolonsa puolesta.




Tässä minä olin nyt. Taistelurintamalla Coruccien kanssa on ollut hiljaista viime aikoina, mutta vuosien varrella jokunen muuten elämää hankaloittava tyyppi on päässyt hengestään. Edellinen heistä, mies nimeltä Oscar Sparks, oli entinen alaiseni ja oli nyt aikeissa ilmiantaa koko porukkamme muuan tekemästämme pankkiryöstöstä. Loikkareita meillä ei ollut ennen ollutkaan, jengimme pysyy kasassa paitsi rahan, myös tiiviin yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi. On ehkä kornia sanoa näin, mutta me olemme kuin yhtä suurta perhettä.

Ja minulle, itse pomolle, jolla muuta perhettä ei olekaan, de Lucan jengi on se perhe, joka pitää minut koossa. Vaikkakin "perheeni" tuntee minut kylmänä, välinpitämättömänä johtohahmona, tiedän, että yksin en pystyisi tähän. Jokainen laukaus, jokainen pankissa ryöstöhetkellä kirkuva nainen, jokainen mystisen onnettomuuden kohtaava petturi - yksikään näistä tähän "ammattiin" liittyvistä asioista ei ole ollut minulle koskaan helppo.

Joku saattaisi ehkä kysyä, miksi sitten olen tässä. Miksi jatkan de Lucan jengin johtajana, jos se on minulle niin vaikeaa? Ilmaisin ehkä itseäni epäselvästi, sillä kaikesta huolimatta vain tällä tiellä tunnen eläväni. Ehkä se on kasvatuksen syytä, sen, että olen elänyt koko elämäni varjoissa, enkä osaa kuvitella muuta. Ehkä minua toisaalta kiehtookin se adrenaliinin hurma ja voiman tunne, joka vie minut mukanaan kohottaessani aseeni. Tai sitten olen vain paatunut rikollinen. Syillä ei ole väliä - joka tapauksessa muunlainen tapa elää ei tule kohdallani kysymykseenkään.


Tähän minut oli kasvatettu. Tätä tietä olen oppinut kulkemaan.



Ja tätä tietä tulisin jatkamaan aina kuolemaani saakka.