Pysyttelin päämajassa useita päiviä. Saatoin seurata säätilan vaihteluita lähinnä siitä, tulivatko alaiseni päämajaan vettä tippuvina vai täysin kuivina. Moneen päivään en nähnyt aurinkoa, en myöskään haistanut raitista ulkoilmaa, mutta en niitä kaivannutkaan. Olin tottunut elämään näin, välillä saattoi kulua viikkokin niin, että lymyilin piilokellarissamme ja organisoin alaisilleni tekemistä, luin kirjoja tai pelasin pokeria jonkun jengimme jäsenen kanssa.
Nämä olivat niitä hetkiä, kun en yksinkertaisesti pystynyt poistumaan piilostani. En pystynyt nousemaan maan kamaralle ja kohtaamaan tavallisia ihmisiä. Ihmisiä, joiden joukossa saattoi olla se nainen, joka oli saattanut traumatisoitua loppuiäkseen. En tuntenut syyllisyyttä lainkaan Sparksin vuoksi, mies kun sai mitä ansaitsi, mutta nainen oli kaikkeen tapahtuneeseen täysin syytön.
Kukaan heistä ei sitä sanonut - kukaan ei uskaltanut - mutta alaisteni mielestä otin tämänkin asian liian raskaasti, kuulin sen heidän sanojensa takaa miesten puhuessa tapahtuneesta. Useimpien mielestä olisi ollut parempi, jos olisin ampunut naisenkin, ja loput olivat sitä mieltä, että naisen mahdollinen yöunien menetys ei ollut minun murheeni.
Oli kuitenkin viisasta olla sanomatta sitä suoraan minulle, sillä poikkipuolisia sanoja en kuunnellut lähestulkoon keneltäkään.
Rafael oli joukoistani ainoa, jolta siedin jonkinlaista vastarintaa. Mies saattoi olla itsepäinen kuin muuli niin halutessaan, ja oli niitä harvoja, jotka eivät perääntyneet oman mielipiteensä kanssa, vaikka olisin osoittanut aseella suoraan silmien väliin. Rafael oli kenties vähän tyhmänrohkea, mutta jollain tapaa pidin hänestä. Ehkä miehen horjumaton lojaalisuus ja periksiantamattomuus olivat hänen kohdallaan kiilanneet arvostuksessani nöyryyden edelle.
Asiaan saattoi myös vaikuttaa jonkinlainen myötätunto Rafaelia kohtaan. Mies oli menettänyt työpaikkansa erään tehtaan mentyä konkurssiin, ja vähän sen jälkeen tämän vaimo ja kaksi lasta olivat kuolleet tulipalossa. Olin löytänyt Rafaelin näköalatornin katon reunalta valmiina hyppäämään alas varmaan kuolemaan. Puhumalla olin saanut miehen luopumaan aikeistaan, ja tarjottuani tälle tilaisuutta kääntää kokonaan uusi lehti elämässään liittymällä joukkooni tämä ei ollut kauaa miettinyt. Pian de Lucan jengiin liittymisen jälkeen mies osoittautui hyvin kelvolliseksi alaiseksi, ja vähitellen tästä tuli läheisin ystäväni ja oikea käteni.
Niinä hetkinä, kun minä en ollut paikalla, Rafaelilla oli oikeus ottaa johtotehtävät käsiinsä. Hän pääsi mukaan kaikkein tärkeimpiin tehtäviin - valitettavasti myös vaarallisimpiin, mutta pelkoa mies ei tuntenut. Enemmän minä pelkäsin hänen puolestaan.
Jos jostain en miehessä pitänyt, niin korkeintaan siitä, että toisinaan nähdessään minun kärsivän heikosta hetkestä mies kulki perässäni kuin varjo ja vahti minua kuin pikkulasta. Jokusen kerran olin jo menettänyt hermonikin Rafaeliin ja uhannut tätä vaikka ja millä, mutta joka kerta Rafael näki suoraan lävitseni ja tiesi, etten koskaan vahingoittaisi häntä.
Vietettyäni lähes viikon sisätiloissa poistuin lopulta pimeästä kellarista. Aurinko häikäisi silmiäni, valon taittuminen mistä tahansa kiiltävästä pinnasta sai minut siristelemään. Suuntasin autolleni muutaman korttelin päähän - autojen jättäminen vanhan varaston edustalle jatkuvasti olisi ollut liian epäilyttävää - ja lähdin ajamaan kohti asuntoani.
Yllätyksetöntä kyllä, kaikki oli kotona aivan kuten ennenkin. Pölyä oli vain kertynyt lisää, ja muistin taas Olivien, muuan naisen, joka pyöri jatkuvasti joukkoni ympärillä ja jolla oli yhden yön suhde milloin kenenkin jengini jäsenen kanssa. Lähinnä nainen sai houkuteltua haaviinsa juoksupoikia ja joskus satunnaisesti korkea-arvoisempia jäseniä, mutta muun muassa minua tai Rafaelia hänen seuransa ei kiinnostanut. Olivie itse olisi asemastani johtuen varmasti vaikka nuollut kenkäni puhtaiksi käskystä, ja sitä tietoa myönnän käyttäväni häikäilemättä hyväkseni - en kenkien kiillotukseen, niin alhainen minä en sentään ollut, mutta nainen sai kohtuullista palkkiota vastaan siivota asuntoni milloin vain halusi.
Olivie tosin vaikutti usein melko tyytymättömältä korvaukseeni, sillä se oli yksinomaan rahallinen eikä sisältänyt muunlaisia hyvityksiä. Nainen kyllä teki muutoksen eteen kaikkensa aina mekkonsa helman lyhentämistä ja kaula-aukon suurentamista myöten. Siitä ei kuitenkaan ollut paljoa hyötyä, sillä tietäen, että minun läsnäollessani Olivien siivoaminen oli lähinnä lantion keinuttelua ja vihjailevia katseita, järjestin itselleni joka kerta kätevästi muuta puuhaa jättäen Olivien pyyhkimään pölyjä yksin. Asunnossani kun ei ollut mitään erityisen salaista, kaikki raskauttavimmat todisteet de Lucan jengistä sijaitsivat päämajassa lukkojen takana. Ei sillä, etteikö Olivie olisi ollut suhteellisen hyvin perillä kaikesta, mitä teemme - hän tiesi paljon meistä ja sai toisinaan naiselle soveltuvia toimia itselleen, kuten harhautustehtäviä ja muuta sen kaltaista. Aseisiin nainen ei saanut koskea, eikä häntä otettu mukaan mihinkään oikeasti vaaralliseen.
Sytytin takkaan tulen ja istuin sohvalla tuijottamassa sitä. Muistin jälleen myös sen, miksi vietin niin paljon aika päämajassa - täällä olin paitsi yksinäinen, myös tylsistynyt ja hyödytön. Päämajassa olin harvoin yksin, ja jos meneillään ei ollut isompia tehtäviä, joiden johdossa olin, aina saattoi pelata pokeria rahasta muiden kanssa tai muuten rentoutua vaikka viinilasillisen äärellä.
Muut alaiseni joivat olutta, mutta itse en välittänyt mallasjuomista - kuivaa valkoviiniä tai sherryä saatoin sen sijaan juoda enemmänkin, joskin hyvin maltillisesti humaltuen. Toisinaan joku alaiseni saattoi humalassa erehtyä kysymään, olinko mies ollenkaan, kun en koskaan ollut räkäkännissä, ja silloin vastaus oli yksinkertainen; "Juopuneena on vaikeampi tähdätä sinua silmien väliin sitten, kun minulla menee hermot typeriin kysymyksiisi." Se ja tarpeeksi pistävä katse yleensä riittivät saamaan aikaan hiljaisuuden.
Päivä alkoi vähitellen kääntyä valoisaksi illaksi, ja tuijoteltuani tarpeeksi kauan takkaa sekä pyörittyäni ympyrää asunnossani päätin lähteä kävelylle. Lyhyelle, merkityksettömälle iltakävelylle, jotta saisin paremmin nukuttua.
Sattumanvaraisesti reittini suuntautui rantabulevardille ja sillä sijaitsevalle pitkälle laiturille. Suunnitelmissani oli istua hetki laiturin penkillä ja ihan vain katsella ympärilleni.
En olisi kiinnittänyt laiturilla seisoskelevaan naiseen mitään huomiota, ellei hän olisi hetken minua katseltuaan päättänyt pysäyttää minua.
"Anteeksi, herra?"
Olin niin ajatuksissani, etten aluksi kuullut. Nainen joutui toistamaan sanansa, ennen kuin havahduin ja käännyin häntä kohti. Kohdatessaan katseeni nainen jatkoi.
"Mahdatteko tietää, mitä kello on?"
Vilkaisin rannekelloani.
"Se on hieman yli kuusi", totesin naiselle.
"Kuusi?" nainen toisti, ja kuulin huolen hänen äänestään. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi, ja nainen huokaisi syvään.
Nainen kääntyi poispäin minusta, ja huomasin hänen pyyhkivän kyyneleen poskeltaan. En voinut olla miettimättä, miksi nainen oli niin järkyttynyt kellonajasta. Sainkin siihen vastauksen pian.
"Kuusi", nainen toisti tukahtuneella äänellä. "Kuusi." Nainen niiskaisi ja naurahti sitten väkinäisesti.
"Anteeksi", hän mutisi, pyyhki viimeiset kyynelten rippeet ja kääntyi jälleen minua kohti. "Minä vain odotin erästä henkilöä aika pitkään, ja sain näemmä pettyä. Täytyy kai suunnata kotiin."
Minun kävi sääliksi naista. Kaikesta päätellen nainen oli odottanut jotakuta todella erityistä henkilöä, ja tämä oli jättänyt tulematta. En tiedä, miksi tein niin, mutta hetken mielijohteesta kysyin naiselta jotakin.
"Asutteko kaukanakin?"
Nainen hymähti. "Toisella puolella kaupunkia. Mutta olen minä sieltä tännekin päässyt, joten enköhän selviä takaisin."
Jälkeenpäin soimasin itseäni siitä, että sotkeuduin liikaa tuntemattomien asioihin, mutta en yksinkertaisesti voinut jättää itkevää naista kipittämään korkokengillään Roaring Heightsin toiselle laidalle. Ehkä yritin kysymykselläni sovittaa itselleni tapahtumaa, jonka seurauksena yksi kaupungin naisista saattoi edelleen itkeä rakastettunsa kohtaloa. Niin tai näin, joka tapauksessa minulla oli tälle naiselle tarjous.
"Haluatteko kyydin? Asun aivan vähän matkan päässä, ja minulla on auto."
Hetken mietin, oliko tarjoukseni liian tungetteleva - enhän edes tuntenut naista. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi. Lyhyen mietintätauon jälkeen hän vastasi.
"Jos herralla vain on ylimääräistä aikaa."
"Minulla ei muuta olekaan", sanoin ilottomasti hymähtäen.
Lyhyt kävelymatka taloni pihaan sujui hiljaisuuden vallitessa, mutta istuuduttuamme autoon nainen alkoi jutella yhtä sun toista merkityksetöntä muunmuassa säästä. Minä vastailin lähinnä nyökytellen ja hymähdellen, en kokenut tarpeelliseksi olla erityisen puhelias. Jossain vaiheessa nainen kysyi uteliaana, mitä tein työkseni, ja autoni vauhti kiihtyi hetkeksi kaasujalkani jännittyessä muun kehon mukana. Pitkän hiljaisuuden jälkeen sain jotain sanottua - valheen, kuinkas muutenkaan, enhän voinut sanoa olevani rikollisjärjestön pomo.
"Olen pankkivirkailija."
Purin hammasta, jotta en olisi nauranut päin naamaa naiselle, joka kevyesti jatkuvasta jutustelustaan päätellen uskoi kaiken. Vai että pankkivirkailija. Noh, mitäpä minun ammattini kenellekään järjestön ulkopuoliselle ihmiselle kuului.
Nainen ohjeisti minua ajamaan oikeaan suuntaan, ja pian olimme perillä. Nousin ulos autosta avatakseni hänelle oven. Naisen astuttua kadulle käännyin jo lähteäkseni, mutta hän pysäytti minut.
"Suuret kiitokset teille", nainen kiitti ystävällisesti. "Voinko jotenkin korvata tämän?"
"Ei tarvitse." Pudistin kevyesti päätäni sanojeni vakuudeksi.
"Oletteko varma?"
"Täysin."
Käännyin ympäri ja astuin autooni. Lähdin ajamaan suoraan kohti kotia hiljalleen hämärtyvässä Roaring Heightsin illassa. Jotenkin olin toivonut, että edelleen synkkä mieleni olisi piristynyt tästä "päivän hyvästä työstä", mutta niin ei käynyt. Tiesin nukkuvani sinä yönä huonommin kuin aikoihin.
Olin ollut oikeassa. En edes jaksa laskea, kuinka monta kertaa sinä yönä heräsin kasvottoman naisen kirkunaan, ääneen, jota ei oikeasti ollut olemassakaan. Ei, minä en kuule ääniä päässäni - kyseessä ovat erittäin todentuntuiset unet, joissa makaan sängyssäni ja kuulen yhtäkkiä äänen tai näen jonkin hahmon. Harhoja ne eivät ole, lähinnä unien kaltaisia.
Olen aina ollut onneton nukkuja, toisaalta olen myös pärjännyt vähällä unella, ja siitä on ollut etua etenkin yökeikkoja tehdessä. Tällä kertaa olin kuitenkin aamulla selittämättömän väsynyt, ja join heti herättyäni kolme kuppia kahvia. Poistuttuani terassilta takaisin sisälle kuulin seinäpuhelimen soivan.
En koskaan vastannut puhelimeen omalla nimelläni, vaikka se yleensä oli tapana. Minä yksinkertaisesti nostin luurin ja murahdin puhelimeen jotain, mistä ei saanut mitään selvää. Niin tälläkin kertaa. Linja särisi ja kaikui hieman, mutta heti soittajan avatessa suunsa tunnistin tämän Rafaeliksi.
"Randall jäi kiinni", Rafael selitti kiihtyneenä. Ehdin jo rypistää otsaani, mutta mies jatkoi. "Ei kuitenkaan huolta, meidän onneksemme Stevenson ehti väliin. Se poliisi on nyt täällä."
"Minä tulen heti", murahdin puhelimeen. Hyvästelemättä Rafaelia laskin luurin.
***
Kiirehtiessäni päämajan portaita alas piilokellariin näin Rafaelin odottavan minua portaiden alapäässä. Nyökkäsin miehelle tervehdykseksi ja panin merkille aseen hänen kädessään.
"Paha tilanne?" kysyin katsoen merkitsevästi Rafaelin pistoolia. Yllätyksekseni mies pudisti päätään.
"Ei enää. Oli siinä työnsä, nimittäin siinä, että Stevenson sai koppalakin harhautettua pienelle kujalle, jolta me sitten poimimme hänet. Äijä tuotti vähän hankaluuksia huitomalla virka-aseellaan meitä kohti, vaikka meitä oli sentään Randall mukaan lukien kolme."
"Miten on mahdollista, että Randall jäi kiinni?" ärähdin Rafaelille tarpeettomankin voimakkaasti - ei sentään ollut Rafaelin vika, jos juoksupojasta vähän aikaa sitten aseen omistavaksi järjestöläiseksi korotettu Randall sähläsi.
Rafael oli kohauttaa olkiaan, mutta taisi muistaa, etten pitänyt tietämättömyydestä, ja yritti peittää olankohautuksensa venyttelyyn.
"Huolimattomuutta, oletan", Rafael sanoi viimein. "Onneksi vain yksi poliisi näki hänet, ja onneksi ehdimme väliin, muuten saattaisi tulla ongelmia. Kaikkia kaupungin poliiseja kun ei voi lahjoakaan hiljaisiksi."
Murahdin Rafaelille vastaukseksi, nappasin aseeni vyöltäni valmiiksi ja kävelin piilokellarimme perimmäisessä nurkassa sijaitsevaan huoneeseen. Huoneessa istui minulle entuudestaan tuttu poliisi tuoliin sidottuna. Komisario Marquez oli ennenkin aiheuttanut meille harmia, hän oli aikoinaan päässyt harmillisen lähelle toimiamme, kunnes eräs hänen lahjotuista kollegoistaan vesitti koko tutkinnan. Nyt mies yritti jälleen saada meidät ongelmiin.
Marquez näytti jossain määrin pelokkaalta, eikä ihme, sillä huoneen seinustalla seisoi Randall aseensa kanssa vahtien miestä ja valmiina ampumaan, mikäli tämä tekisi yhdenkin turhan äkkiliikkeen. Minun astuessani sisään Randall vilkaisi minuun nopeasti, mutta käänsi sitten pikavauhtia katseensa takaisin komisarioon. Mies ei tohtinut edes katsoa minuun päin, niin pahasti hän oli ollut vähällä tyriä. En kuitenkaan tuntenut minkäänlaista myötätuntoa nuorikkoa kohtaan.
"Randall, ulos. Puhuttelen sinua myöhemmin."
"Mutta johtaja..." Randall olisi selvästi halunnut hyvittää tekonsa jäämällä avukseni huoneeseen. Minä en kuitenkaan siihen suostunut.
"Älä pakota minua vääntämään tätä sinulle rautalangasta", ärähdin miehelle. "Ulos. Ja käske Rafael sisään."
Randall poistui huoneesta mukisematta vastaan sen enempää, ja hieman hänen jälkeensä Rafael asteli huoneeseen. Minä asetuin istumaan nojatuolille edelleen pelokasta Marquezia vastapäätä, ja Rafael asettui taakseni kädet rinnalle ristittyinä.
"Tapaamme jälleen, Marquez", lausuin komisariolle ivallisen pehmeällä äänellä. "Edellisestä kerrasta onkin jo aikaa."
Komisario katsoi minua silmät laajenneina, ja huomasin hikipisaran valuvan hänen otsaansa myöten.
"Minä en pelkää sinua", komisario sanoi vapisevalla äänellä saaden minut naurahtamaan.
"Sokeanako sinä minua pidät? Kai minä nyt näen, että jos napsautan sormiani, lasket allesi. Mutta ei puhuta siitä, eihän meidän sovi nöyryyttää kutsuvierastamme." Vino hymy piirtyi kasvoilleni kohottaessani hitaasti aseeni kohti Marquezia, joka säpsähti.
Tähtäsin Marquezia suoraan rintaan, ja mies avasi suunsa.
"Älä ammu, ole kiltti..."
"Turpa kiinni", sähähdin miehelle. "Minä ammun, jos minua huvittaa. Ennen kuin päätän, mitä sinun kanssasi tehdään, minulla on sinulle kysymys. Yksinkertainen kysymys, johon haluan vastauksen yhdellä sanalla - kyllä tai ei. Onko tutkinta meistä aloitettu uudelleen?"
Marquez ei vastannut. Odotin täydet kymmenen sekuntia, sitten nousin ylös saaden komisarion parahtamaan.
"Minä kysyin sinulta jotakin", ärähdin osoittaen poliisia aseella. "Toistan saman kysymyksen, ja tällä kertaa vastaat. Onko tutkinta aloitettu taas vai ei?"
"Ei ole!" Marquez parahti. "Ei ole aloitettu!"
Naksautin aseeni varmistimen pois päältä, ääni olisi kuulostanut kenestä tahansa edessäni istuvasta uhkaavalta.
"Onko komisario varma?"
"Täysin varma!" mies huudahti. "Se oli aivan sattumaa, huomasin kätyrillänne erikoisen paketin ja otin vapauden toteuttaa ratsian, en ollut ilmoittanut asiasta kenellekään, en ehtinyt... uskokaa minua, kukaan muu ei tiedä mitään! Minä olen hiljaa asiasta, kunhan vain säästätte henkeni..."
"Minua ärsyttää sinun tapasi anella armoa mieheltä, jonka elämää olet ihan itse päättänyt hankaloittaa useamman kuin yhden kerran. Ole siis hiljaa, tai ammun sinut ihan vain ampumisen ilosta."
Marquez vaikeni heti, joskin kuulin hänen huuliltaan karkaavan vaimean nyyhkäisyn.
Laskin aseeni yhtä hitaasti kuin olin sen kohottanutkin. Tuijotin Marquezia pisteliäästi.
"Sinä vannot, että puhut totta, vai mitä?" Marquez nyökäytti päätään neljästi.
"Ja virkavalta ei tiedä mitään laittomasta asetoimituksestamme?" varmistin vielä. Marquez pudisti päätään. Naksautin aseeni varmistimen jälleen päälle.
"Siinä tapauksessa minulla ei ole enempää kysyttävää", totesin rauhallisesti - Marquez vaikutti sen verran pelokkaalta, ettei mies missään tapauksessa voinut valehdella. "Mutta valitettavasti olet aiheuttanut meille sen verran päänvaivaa viime aikoina, että en voi päästää sinua lähtemään. Sinä et oppinut kerrasta. Sait uuden tilaisuuden jättää meidät rauhaan, mutta et ollut tarpeeksi fiksu tehdäksesi niin."
Marquezin silmät laajenivat entisestään, mies avasi suunsa, mutta ääntä ei kuulunut. Minä käännyin ympäri ja nyökkäsin Rafaelille.
"Ammu."
Kääntyessäni kohti ovea ja astuessani siitä ulos kuulin Marquezin viimeiset anelut.
"Ei! Minulla... minulla on vaimo ja lapsi kotona, et voi tehdä sitä... säästä minut, de Luca, lapseni tähden, ole kilt..."
Laukaus kajahti piilokellarin kiviseinissä, ja komisarion ääni vaikeni.
Rafael sai hävittää ruumiin, minä menin puhuttelemaan Randallia. Mies istui pöydän ääressä olutpullo edessään, ja vahingossa kaatoi pullon huomatessaan minun istuvan viereensä.
Pitkän aikaa vain tuijotin miestä pisteliäästi. Nuorikko olisi selvästi halunnut väistää katsettani, muttei uskaltanut tehdä sitä.
"Sinä mokasit", ärähdin miehelle lopulta katkaisten hiljaisuuden. "Ja olit saattaa meidät kaikki ongelmiin. Typeräkö olet?"
"Se oli... se oli vahinko", Randall sopersi hiljaa.
"Näissä hommissa 'vahingot' voivat pahimmillaan viedä henkesi", totesin äreästi. "Tai jonkun muun hengen, kuten Marquezin. Tässä tapauksessa olisimme myös saattaneet kaikki päätyä lopulta vankilaan. Miksi sinä luulet, että annoin sinulle aseen ja pääsit jättämään juoksupojan virkasi? Siksikö, että saisit sähläykselläsi tuhota kaiken?"
Hetkeen Randall ei vastannut, mutta vaativa katseeni sai miehen puhumaan.
"En tee sitä toiste", mies sanoi hiljaa. "Vannon, etten tee."
"Et teekään. Sinä nimittäin luovutat aseesi ja palaat alempiin tehtäviin." Ojensin käteni, ja hetken sitä tuijotettuaan Randall antoi vastahakoisesti pistoolinsa vyöltään minulle.
Randall tuijotti pöytää pitkään. Viimein mies uskaltautui kysymään minulta jotain.
"Olenko nyt loppuelämäni juoksupoika?"
Hymähdin hiljaa. Jollain tapaa Dennis Randall muistutti minua nuoresta itsestäni. Olin minäkin tyrinyt nuorena ja pelännyt paitsi henkeni, myös asemani puolesta.
Ja sellaisena hetkenä olin saanut uuden tilaisuuden, muistutin itseäni.
"Palataan siihen myöhemmin", lupasin pojalle ja nousin pöydästä.
Toivon kipinän antaminen Randallille sai ajatukseni edes hetkeksi pois miehestä, jonka olin juuri tapattanut. Miehestä, jolla kertomansa mukaan oli ollut vaimo ja lapsi.
Vaimo ja lapsi, jotka eivät koskaan saisi tietää perheenjäsenensä kohtaloa. He valvoisivat yöt, miettisivät, missä rakas puoliso tai huolehtivainen isä oli. He odottaisivat häntä kotiin joka ikinen päivä - turhaan.
Ja se vaivaisi heidän mieltään vuosia, kenties loppuelämän ajan.
