Marquezin tapattaminen ei vaatinut samanlaista toipumisprosessia kuin Sparksin ampuminen tämän kihlatun edessä. Loppujen lopuksi Marquez oli aiheuttanut meille vain ongelmia omasta vapaasta tahdostaan, ja häntä oli jo aiemmin varoitettu meidän puuhiimme sotkeutumisesta. Pian syyllisyyden tunne oli harteiltani jo kokonaan kadonnut, ja saatoin elää normaalia elämääni.
Pokerin pelaaminen rahasta oli joukossamme mainiota viihdettä, ja istuin pokeripöydässä usein. Vaikka itse sanonkin, niin minulla oli loistava pokerinaama, mitä monella muulla jengiläisellä ei ollut. Voitin siis usein, mutta en tokikaan aina - olihan pelissä kyse pokerinaaman lisäksi hyvin paljolti tuurista.
Stevenson oli meistä ehkä surkein pokerinpelaaja, mutta hänellä oli eräs taito, joka pelasti hänet suuremmilta häviöiltä; mies oli nimittäin loistava silmänkääntäjä ja korttihuijari. Me kaikki tiesimme sen, muttemme välittäneet. Loppujen lopuksi tekemämme keikat toivat jokaiselle meistä taloudellisen turvan, eikä edes huijarille häviäminen saanut ketään meistä konkurssiin. Toisinaan kyllä yllätimme Stevensonin ratsaamalla hänen paitansa hihat ylimääräisten korttien varalta, ihan vain, jottei mies sentään joka kerta huijaisi. Jotain mielenkiintoa tuli pelissäkin olla.
Pelatessamme pokeria Olivie sekoitti alaisilleni drinkkejä ja toi usein minulle valkoviinipullon. Nainen yritti kovasti saada minut juomaan sen kokonaan - kaipa hän oletti, että täysin humalassa menettäisin arvostelukykyni ja päätyisin samaan sänkyyn hänen kanssaan. Olivien harmiksi yksi tai kaksi lasillista riittivät minulle varsin hyvin.
Päivien edetessä elämä jatkui, mutta monesti löysin itseni mietteliäänä merenrannalta tuijottamassa horisonttiin. Oli jotakin, tai oikeastaan joku, jota en saanut mielestäni. Edelleen olin sitä mieltä, että sotkeuduin aivan liikaa tuntemattomien ihmisten asioihin, mutta se pisamakasvoinen nainen laiturilla, jonka olin saattanut kotiinsa... hänen kohtalonsa oli mietyttänyt minua jo useita päiviä. Oliko hän jälleen seuraavana päivänä odottanut laiturilla turhaan sitä jotakuta, joka ei koskaan saapunut paikalle?
Kaiken järjen mukaan minun ei olisi pitänyt olla asiasta huolissani. Enhän edes tuntenut naista, eikä tämä tuntenut minua - hemmetti, hänhän kuvitteli minun olevan ammatiltanikin pankkivirkailija! Naurahdin itsekseni, mutta vakavoiduin saman tien. Jostain täysin tuntemattomasta syystä nainen oli ja pysyi mielessäni.
Sinä yönä kävelin yksin pitkin Roaring Heightsin öisiä katuja. Olin juuri käynyt hoitamassa raha-asioita - toisin sanoen toimittamassa väärennettyjä henkilöllisyystodistuksia "asiakkaillemme", joita ilmaantui aina silloin tällöin ihmisten halutessa peitellä jälkiään jostain syystä. Jokaisesta pikku paperinpalasta ansaitsi aika sievoisen summan, ja homma oli riskitöntä, kunhan oli hyvin perillä siitä, kenen kanssa teki yhteistyötä ja kenen ei. Yleensä vaivaiset toimitukset olivat juoksupoikien hommia, mutta tällä kertaa asiakas oli ollut erityisen tärkeä, ja siksi halusin toimittaa paperit itse.
Matkalla kotiini kävelin Roaring Heightsin keskuspuiston poikki. Olin jälleen ajatuksissani, en pahemmin katsellut ympärilleni tai kuunnellut puiston ääniä. Ei tullut mieleenikään, että puistossa saattoi olla joku siihen aikaan. Olikin sattuman kauppaa, että hän osui silmiini.
Siellä hän istui, pisamakasvoinen nainen katulamppujen loisteessa, jalat siveellisesti ristittyinä. Nähtyäni hänet pysähdyin ja katselin naista vähän aikaa. Rypistin kulmiani. Mitä hän teki täällä, tähän aikaan? Otin askelilleni uuden suunnan ja lähdin kävelemään naista kohti.
Nainen kiinnitti huomionsa minuun kuullessaan askeleeni. Näin kevyen hymyn piirtyvän naisen kasvoille.
"Iltaa", totesin hänelle ja kohotin hattuani hieman painaen sen sitten takaisin päähäni.
"Iltaa herralle", nainen myhäili.
"Sopiiko tähän istua?" jatkoin, ja nainen nyökkäsi.
"Ilman muuta."
Istuuduin penkille naisen viereen. Katsoin häntä kysyvästi.
"Toivottavasti en ole liian tungetteleva, mutta mitä nuori naisihminen tekee yksin keskuspuistossa tähän aikaan?" kysyin. Nainen hymähti.
"En saanut unta", hän totesi. "Päätin tulla vähäksi aikaa puistoon."
Katsoin naista hetken hiljaa, ennenkuin puhuin taas.
"En haluaisi saarnata, enhän edes tunne teitä, mutta Roaring Heights osaa olla joskus vaarallinenkin öisin", totesin muistaen, että itsellänikin oli sillä hetkellä pistooli paitani sisällä. "Ja yksinäiset naiset ovat harmillisen usein kaikkien niiden vaarojen uhrina."
Nainen ei suuttunut, päinvastoin, hän hymyili minulle pehmeästi.
"Mutta enhän minä ole nytkään yksin", hän totesi. "Olettehan te siinä."
"Mistä te tiedätte, etten tullut ryöstämään teitä?" sanoin pisteliäästi saaden naisen säpsähtämään. "Älkää pelästykö, en tullut tekemään sitä - mutta ette voineet todellakaan tietää. Ja olkaa hyvä, sinutelkaa pois, minua ei tarvitse teititellä."
Nainen huokaisi ja nyökkäsi sitten.
"Taidatte olla oikeassa", hän totesi. "Yksinäisen naisen on melko turvatonta liikkua pimeillä kaduilla... en ajatellut sitä, olen ollut viime aikoina aika väsynyt, kun en ole saanut unta. Mutta hyvä on, minä en teitittele sinua - jos sinäkään et teitittele minua. Teemmekö sinunkaupat?"
"Se sopii", sanoin hymähtäen naiselle.
Tuli hiljaista, ja kumpikin meistä jumittui tuijottamaan edessämme solisevaa suihkulähdettä. Pikkuhiljaa aamu alkoi valjeta, ja auringon ensi säteet pilkistivät pilvenpiirtäjien välistä. Nainen haukotteli.
"Oletko nukkunut koko yönä?" kysyin tältä.
"Vain muutaman tunnin alkuyöstä", hän totesi. "Mutta ei minua kamalasti väsytä, eikä enää ole mitään järkeä mennä nukkumaan."
Hetkeksi hiljaisuus laskeutui jälleen välillemme. Sitten nainen kysyi jotain katsoen edelleen mietteissään suihkulähdettä.
"En oikeastaan tiedä edes nimeäsi. Mikä se on?"
"Kerron sen, jos saan tietää sinun nimesi." Kasvoilleni piirtyi kevyt hymyntapainen, ja nainen naurahti.
"Laura Smith." Hän ojensi kätensä, ja minä tartuin siihen.
"Vincent de Luca."
Laura irrotti kätensä ja katsoi minua pitkään.
"Hauska tavata", hän hymähti. "Oli oikeastaan hyvä, että tapasimme jälleen. Melkein unohdin sen tälläkin kertaa - minun nimittäin piti kiittää sinua."
"Mistä?"
"Kyydistä tietenkin!" Lauran helkkyvä nauru kaikui tyhjää puistoa reunustavien pilvenpiirtäjien seinistä. "Vain todellinen herrasmies tarjoaa tuntemattomalle, itkevälle naiselle kyydin kotiin. Et halunnut mitään kiitosta, mutta minä haluan antaa sellaisen, joten kelpaisiko lounas, tai tässä tapauksessa aamiainen?"
Mietin hetken. En ollut kyllä syönyt mitään pitkään aikaan. Mutta eikö mies ollut yleensä se, joka tarjosi?
"Se sopii, jos minä saan tarjota", totesin viimein.
"Mikä kiitos se sellainen sitten on?" Laura älähti nauraen. Minä hymyilin.
"Kuten sanoin silloin, en tarvitse kiitosta. Siitä ei ollut mitään vaivaa."
Laura suostui vastahakoisesti. Jouduimme odottamaan jonkin aikaa bistron aukeamista, ja sen aikaa juttelimme yhdessä kaikesta, mitä mieleen juolahtikaan. Minulle kävi ilmi, että Laura asui yksin, työskenteli keittiöapulaisena ja piti ulkoilusta. Lauralle taas selvisi, että minäkin asuin yksin ja pidin kirjoista. Edelleen hän tosin luuli minun työskentelevän pankkivirkailijana, mikä painoi kyllä mieltäni. Se oli hassua, yleensä minua ei haitannut, vaikka jouduinkin valehtelemaan ihmisille.
Viimein kello tuli niin paljon, että saatoimme lähteä kävelemään kohti bistroa. Kävelymatka oli lyhyt ja sujui lähes kokonaan hiljaisuuden vallitessa, mutta silloin tällöin vilkaisimme toisiimme ja hymyilimme.
Söimme bistron terassilla. Erinomaisen aamiaisen jälkeen odottaessamme laskua eksyimme jälleen juttelemaan. Me tulimme hyvin toimeen keskenämme, ja laskun saatuani harmittelin itsekseni, että minun olisi palattava päämajaan eikä tapaamisemme voinut kestää enää kauempaa.
"Minun on valitettavasti lähdettävä", totesin maksettuani tarjoilijalle ja nousin ylös. "Mutta oli hauska tavata jälleen. Hei sitten."
Käännyin lähteäkseni.
"Odota, Vincent!"
Laura oli noussut kiireen vilkkaa ylös, nainen tarttui hartiaani ja käänsi minut ympäri. Kohtasin naisen tummansinisten silmien katseen, ja nainen astui aivan lähelle minua.
"Tapaammeko me vielä?" Laura kysyi jonkinlainen värähdys äänessään. Ja minä en voinut estää itseäni.
"Ehkä", vastasin äänellä, joka ei todellakaan kuulunut minulle. "Jos se ilo minulle suodaan."
Laura hymyili, tarttui käteeni ja työnsi kouraani paperilapun.
"Soita minulle."
Jäin katsomaan naisen perään, kun tämä kääntyi ja käveli pois. Vilkaisin saamaani paperilappua. Se oli tarjoilijan tuoma kuitti, johon Laura oli koukeroisella käsialalla kirjoittanut puhelinnumeronsa jossain vaiheessa, kun en ollut katsonut.
Minua hymyilytti.
***
Sinä iltana istuimme Rafaelin, Randallin ja Stevensonin kanssa päämajan pöydän ääressä. Stevenson ja Randall joivat olutta, minä ja Rafael vain istuimme. Olimme juuri pitämässä jonkinlaista epävirallista palaveria; jokaisen oli määrä kertoa, miten asiat olivat viime aikoina sujuneet, olivatko teettämäni tehtävät onnistuneet, mikä oli tilanne aseiden ja ammusten suhteen ja muuta sellaista. Minä vain en keskittynyt lainkaan siihen, miten juoksupojaksi itsekin päätynyt Randall kertoili pakettien toimituksista sun muusta. Minun päässäni liikkui jotain aivan muuta.
Yritin näytellä kiinnostunutta, kuten kunnon johtajan kuuluisi olla, mutta sain silti ihmetteleviä katseita ainakin Stevensonilta ja Rafaelilta. En kuitenkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Minulla oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa - kuten Laura.
"... ja minusta Moss käyttäytyy muutenkin oudosti, ja ajattelin, että sinun pitäisi tietää tästä, pomo."
Randallin puhe meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En edes nostanut katsettani, en yksinkertaisesti kuunnellut.
"Pomo?" Randall toisti ja kumartui sitten pöydän yli huitomaan kättä kasvojeni edessä. "Haloo?"
Äkkinäiseen eleeseen sentään havahduin, ja käänsin äreästi katseeni Randalliin.
"Mitä?" ärähdin nuorelle miehelle. Randall naurahti.
"Etkö sinä halunnutkaan tietää?" mies sanoi ivallisesti. Rypistin kulmiani, Randallista oli viime aikoina tullut vähän turhan ylimielinen minua kohtaan, ja sen kuuli nytkin hänen äänestään.
"Sinuna minä puhuisin johtajalleni vähän kunnioittavammin, ottaen huomioon, että olet menettänyt aseesi, ja minulla niitä sentään on useita", sanoin pisteliäästi Randallille.
Hetkeksi pöydän ääreen laskeutui hiljaisuus. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, kunnes Randall koetteli onneaan kanssani uudelleen. Mies katsoi kyllä minuun päin, mutta humalaisen katse ei oikeastaan kohdistunut mihinkään, ja tajusin, että yön aikana hän oli tainnut juoda useammankin kuin yhden olutpullon.
"Taitaa de Luca olla ihastunut, kun ei kuule eikä näe mitään", mies myhäili. "Kerrohan minulle, kuka se lyyli on, voisin itsekin kokeilla häntä..."
Nähdessään minun nousevan ylös Randall oli nopea, mutta minä olin nopeampi hyökätessäni kohti Randallia. Mies kaatui lattialle ja parahti päänsä osuessa kovaan kivilattiaan, uusi parahdus tukahtui kuulumattomiin alkaessani painaa kaksin käsin Randallin henkitorvea.
"Sinä et kokeile yhtään mitään", ärisin Randallille, joka haukkoi henkeään ja alkoi muuttua siniseksi. "Pidän huolta siitä, että sinun kaltaisesi kusipää ei mene lähellekään..."
"Pomo, lopeta!" Stevensonin ääni kuului jostain selkäni takaa, kuulin kiireisiä askelia, ja joku tarttui hartioihini kaksin käsin ja repi minut irti Randallista. Randall haukkoi hetken henkeään ja nousi sitten ylös.
Minä yritin riuhtoa itseäni irti minut ylös nostaneen Rafaelin otteesta, mutta miehen ote käsivarrestani piti.
"Päästä irti", sähähdin miehelle. "Minulla on pojalle oppitunti annettavana..."
"Sinun oppituntisi tappaa hänet", Rafael ärähti minulle. "Jos nyt annan sinun kuristaa hänet, kadut sitä pitkään."
Lopetin riuhtomisen ja jäin tuijottamaan Randallia rintakehäni kiivaasti kohoillen.
Randall katsoi vuoroin minuun ja vuoroin Rafaeliin vihainen ilme kasvoillaan. Hänkin hengitti raskaasti, raivostuneena.
"Sinä olet hullu, de Luca", Randall mutisi, "täysi sekopää, minä sanon..."
"Mieti vähän, miten puhut tyypille, joka paitsi maksaa sinulle palkkaa, myös kantaa mukanaan asetta", Rafael ärähti, ennenkuin ehdin itse sanoa mitään.
"Hän melkein tappoi minut!" Randall huusi.
"Ja mitä enemmän sinä auot päätäsi, sitä enemmän toivon, että olisin antanut tilanteen jatkua!" Rafael huusi takaisin.
"Pitäkää kaikki turpanne kiinni", minä ärisin väliin saaden molemmat hiljenemään. Ravistin kevyesti olkaani, ja Rafael katsoi turvalliseksi irrottaa otteensa minusta.
Ristin käteni rinnalleni ja tuijotin Randallia silmiin. Hengähdin pari kertaa syvään. Oikeastaan minun teki mieli erottaa Randall saman tien. Tai vaikka ampua. Aivan sama, kunhan minun ei tarvitsisi katsella hänen naamaansa enää. Mutta raivosta sokeana ei ollut viisasta tehdä näitä ratkaisuja.
"Mene kotiin nukkumaan pääsi selväksi", ärähdin miehelle. "Me puhumme tästä myöhemmin. Ja katsokin, ettei minun tarvitse kuunnella tuollaista puhetta suustasi enää koskaan."
Randall tuijotti minua vihaisena, ja miehen nyrkkiin puristetut kädet jännittyivät entisestään. Hetken luulin, että Randall yrittäisi vuorostaan hyökätä minun kimppuuni, mutta sen sijaan mies kääntyi mutisten kirosanoja itsekseen, kiipesi portaat ylös ja poistui päämajasta.
***
Kukaan ei ottanut tapahtunutta enää koskaan puheeksi. Kukaan ei maininnut sanallakaan Randallia, eikä miehestä kuulunut mitään pariin päivään. Eräänä iltana mies tuli häpeillen takaisin päämajaan, ja puhutellessani nuorikkoa lähes tunnin ajan tein hänelle hyvin selväksi, että seuraava hölmöily tietäisi potkuja. Yleensä en antanut alaisilleni näinkään montaa tilaisuutta korjata virheensä, mutta nuorta itseäni kovasti muistuttava Randall oli erikoistapaus.
Niinä päivinä Randall teki töitä kovemmin kuin koskaan ennen. Juoksupoikana edelleen toimiva nuorikko hoiti asioita ja toimitti kirjeitä nopeammin, kuin olin kenenkään nähnyt sitä koskaan tekevän. Hän vietti aikaansa jatkuvasti päämajassa, ja oli aina valmis uuteen tehtävään. Nöyräkin pojasta oli tullut, hän puhutteli minua kuin jumalaansa.
Päivien kuluessa olin lähes ehtinyt unohtaa Lauran, mutta en täysin. Aina ajoittain nainen palasi mieleeni, ja silloin kun niin tapahtui, mietin tätä pitkään. Eräänä iltana otin itseäni niskasta kiinni, soitin naiselle ja kutsuin tämän kylään. Laura ilahtui soitostani, ja hän lupasi tulla heti.
Se oli kummallista, mutta naisen kylään tuleminen tuntui niin merkittävältä tapahtumalta, että koko odotteluajan ravasin ympäri asuntoani joko peilin edessä siistiytymässä, asekaapilla tarkistamassa, että se varmasti oli lukossa ja kaikki aseet olivat siellä tai muuten vain siivoamassa vaikkapa tyhjiä viinilaseja pois. Olisin tuonut esille viinipullon ja kaksi puhdasta lasia, mutta Laura oli sivulauseessa viimeksi tavatessamme todennut, ettei juonut alkoholia, joten katsoin parhaaksi olla asettamatta sitä tarjolle.
En ollut kovin kummoinen ruoanlaittaja enkä osannut tehdä kovin erikoista illallista, mutta Lauran saapuessa paikalle ja asettuessamme syömään hän ainakin vaikutti pitävän ruoasta. Nainen kehui kovasti juustopastaani, ja kehut saivat minut hymyilemään. Syödessämme meillä oli paljon puhuttavaa, kävimme läpi kuulumiset, joskin jouduin valehtelemaan aika paljon "pankkivirkailijan" arjestani.
Katsellessani Lauraa pöydän toiselta puolelta tunsin kummallista tunnetta kehossani. Lämmön tunnetta. Hän oli kaunis, ystävällinen ja iloinen, kertakaikkiaan mahtava nainen...
... hetkinen. Oliko Randall ollut oikeassa? Olinko minä ihastunut? Hymähdin itsekseni, tämä oli uutta. En ollut tuntenut moisia tunteita koskaan ketään kohtaan, mutta nyt taisin olla korviani myöten rakastunut Lauraan. Sitä ei ollut helppo myöntää edes itselleen.
Totuus oli kuitenkin se, etten saanut silmiäni irti naisesta. En, vaikka pelkäsin paljastuvani, vaikka kammoksuin ajatusta siitä, että hän saisi tietää tunteistani. Jollain tapaa ajatus siitä houkutti, mutta samalla tiesin, ettei tässä ollut mitään järkeä. Missään ei ollut mitään järkeä. Minun olisi pysyttävä hiljaa.
Ruoan jälkeen päädyimme takkahuoneeseen ja istuuduimme sohvalle vierekkäin. Hetken aikaa juttelimme, mutta lopulta istuimme vain paikoillamme vaiteliaina, tuijottaen takkatulta. En tiedä, mitä Laura mietti, mutta minä mietin häntä.
Katseemme kohtasivat, ja tunsin sydämeni tykyttävän. Laura katsoi minua pitkään, ja minä katsoin takaisin. Kumpaakaan meistä tuijotus ei häirinnyt, vaikka normaalisti ihmiset vaivaantuivat pitkistä katseista. Nyt meistä kumpikin taisi ajatella samaa asiaa.
Laura siirtyi lähemmäs minua, ja vaistomaisesti laskin toisen käteni hänen harteilleen. Siinä me katselimme tulta pitkän aikaa, eikä kumpikaan meistä tuntenut oloaan epämukavaksi, päinvastoin.
Lopulta katsoimme jälleen toisiimme. Sillä kertaa se ei jäänyt pelkäksi katseeksi. Muistan edelleen elävästi, miltä Lauran huulipuna maistui, miltä tuntui, kun se tahri omat huuleni. Muistan Lauran sinisten silmien tuikkeen, rakastavan katseen ja ympärilleni kietoutuvat, lämpimät kädet.
Seuraavat tapahtumat yllättivät minutkin, sillä Laura ei ollut kevytkenkäinen nainen enkä minä ollut sellaisia jahtaava mies. Joka tapauksessa me eksyimme makuuhuoneeseen yhdessä, sanomatta sanaakaan toisillemme. Kuin olisimme liikkuneet primitiivisen vaiston varassa.
Vähitellen vaatteet vähenivät, lopulta riisuimme toisemme kokonaan. Sydämeni hakkasi kovempaa kuin koskaan ennen, eikä järjen ääni päässäni saanut tilaa kieltää minua etenemästä. Oli vain me kaksi ja palava rakkauden tunne.
Aamun jo sarastaessa ja maatessamme molemmat sängylläni olin onnellisempi kuin koskaan siihenastisessa elämässäni. Olimme kenties edenneet nopeasti, mutta kumpikaan meistä ei katunut - kaikki tuntui niin kovin oikealta. Tuntui myös oikealta tunnustaa kaikki tunteet Lauraa kohtaan.
Ja kaikkein oikeimmalta tuntui se, kun Laura myönsi tunteiden olevan molemminpuolisia.
Ne olivat elämäni onnellisimpia päiviä. Kuljin joka päivä kuin sumussa, askel keveänä. Päämajassa en käynyt moneen päivään, mikä oli kohdallani harvinaista, ja sai jo Rafaelinkin kertaalleen käymään asunnollani varmistamassa, että olin vielä hengissä. Vietin aikaani lähinnä Lauran kanssa, ja näin, että hänkin oli kanssani onnellinen.
Eräs asia vain painoi mieltäni, ja se oli Lauralle valehteleminen.
***
Me olimme seurustelleet kuukauden, kun päätin ottaa asian puheeksi. Se vaati useiden päivien rohkeuden keräämisen ja järkeilyn. En voisi elää Lauran kanssa valheessa, en voisi antaa naisen uskoa, että olin aivan tavallinen kaidan polun kulkija.
Sinä päivänä istuimme jälleen takkahuoneessa kahdestaan, kun avasin suuni.
"Laura?"
Nainen käänsi rakastavan katseensa minuun, ja tunsin piston sydämessäni. Olisiko katse enää rakastava sen jälkeen, kun olisin kertonut kaiken?
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Laura irroitti otteensa minusta ja katsoi minua hämmentyneenä, mutta väistin naisen katsetta.
"Niin?" nainen kysyi, mutta ei saanut vastausta. Vähän ajan päästä nainen jatkoi puhettaan.
"Olet ollut omituinen viime aikoina", hän sanoi huolestuneena. "Painaako sinua jokin?"
Huokaisin.
"Itse asiassa kyllä." Ja niin minä aloitin.
Kerroin Lauralle kaiken oleellisen. Kerroin hänelle, etten ollut mikään pankkivirkailija saaden ihmettelevän katseen osakseni. Kerroin johtavani kaupungin toista rikollisjärjestöä. En luonnollisestikaan kertonut yksityiskohtia työstäni - en uskonut, että Laura lavertelisi keikoistamme eteenpäin, mutta en voinut tietää sitä varmaksi. Sitä paitsi tämä informaatio oli Lauran järkyttyneestä ilmeestä päätellen aivan tarpeeksi.
Hiljaisuuden laskeuduttua tarinani jälkeen Laura nousi ylös. Minäkin nousin, ja säpsähdin nähdessäni naisen raivosta hehkuvat silmät.
"Vai että rikollinen!" Laura huudahti ristien kätensä rinnalleen. "Minulle sinä sanoit olevasi pankkivirkailija!"
"Minä en voinut kertoa", sanoin hiljaa. "Enhän edes tuntenut sinua, kuinka olisin voinut sanoa olevani rikollisjärjestön pomo?"
"Ei sitten tullut mieleesi kertoa asiasta ennenkuin aloimme seurustelemaan?" Laura ärähti. "Ennenkuin menimme ensi kertaa sänkyyn? Miten sinä olet saattanut valehdella minulle näin? Mitähän muita luurankoja herralla on kaapissaan?"
"En ole valehdellut sinulle muusta", sanoin Lauralle yrittäen rauhoitella naista. Se ei kuitenkaan onnistunut.
"Et muusta?" nainen kivahti. "Et mistään muusta, kuin koko elämästäsi? Minä en tunne sinua, Vincent, en ole koskaan tuntenutkaan. Sinä et ole sellainen, kuin kuvittelin."
Laura käänsi selkänsä minulle, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän osoitti minua sormellaan rintaan ja sähisi vielä viimeiset sanansa yhteen puristettujen hampaiden välistä.
"Toivoisin, etten olisi koskaan tavannutkaan sinua. Minä lähden nyt, enkä halua, että lähdet perääni. Hyvästi, Vincent de Luca - hauskaa loppuelämää, sillä me emme enää tapaa."
En juossut naisen perään, enkä yrittänyt estää tätä. Katsoin vain, kuinka tämä poistui ovet paukkuen asunnostani. Enkä uskonut, että hän tulisi enää koskaan takaisin.
