Minä en ollut koskaan kärsinyt sydänsuruista. Olin toki joskus nuorempana seurustellut muutamankin tytön kanssa, mutta koskaan tunteeni eivät olleet olleet sellaisia, kuin ne olivat nyt Lauraa kohtaan. Koskaan en ollut rakastanut ketään oikeasti.
Moneen yöhön minä en nukkunut lainkaan, ja aamuisin löysin itseni tuijottamassa itseäni peilistä. Punoittavat ja turvonneet narkkarin silmät sekä mustuneet silmänaluset saivat minut näyttämään naurettavalta. Ja naurettavaksi oloni tunsinkin. Miten olin saattanut kuvitella, että kerrottuani sen, että olin koko lyhyen seurusteluaikamme valehdellut Lauralle, hän ja minä vain jatkaisimme elämää onnellisina yhdessä?
Raastava ikävän tunne ei jättänyt minua rauhaan, mutta minä en itkenyt. En ollut surullinen, vaan vihainen. Ja ennen kaikkea itselleni. Nojauduin lähemmäs peiliä ja iskin nyrkkini siihen saaden sen helähtämään. Teki mieleni iskeä peiliin niin kovaa, että se menisi rikki, mutta se olisi ollut typerää - se temppu olisi saattanut viedä sirpaleiden viiltelemästä kädestä toimintakyvyn joksikin aikaa.
Lopulta en kestänyt olla kotona, siellä tuntui siltä, että seinät kaatuivat päälle. Lukittauduin jälleen useiksi päiviksi päämajaan. Siellä jouduin kohtaamaan alaiseni, jotka valitettavasti olivat sitä mieltä, että "yhdestä muijasta eroamisen nyt ei luulisi olevan niin kovin vaikeaa" ja "rikollisten ei kuulu seurustella, siitä ei seuraa mitään hyvää". Minulle he eivät mitään näistä sanoneet, mutta kuulin heidän sanansa suljetun oven takaa lukittauduttuani piilokellarimme toimistoon. En jaksanut välittää.
Minulla ei ollut nälkä eikä jano pitkään aikaan. Rafael piti huolen siitä, että söin sekä join edes jotain henkeni pitimiksi. Aluksi minua ärsytti miehen huolenpito ja vahtiminen, mutta lopulta tajusin, että hän tarkoitti pelkkää hyvää. Niinpä suostuin haarukoimaan suuhuni jotakin aina silloin tällöin.
Oltuani jälleen viikon päämajassa lähdin viimein ulos. Kotiin minua ei huvittanut mennä, päädyin vain kiertelemään kaupungille ja miettimään asioita. Loppujen lopuksi sekin oli vaikeaa, sillä en olisi halunnut tavata ketään tai tehdä mitään.
Minulla ei ollut tapana käydä kapakoissa. Se ei yksinkertaisesti sopinut minulle. En pitänyt räkälöiden hajusta, niissä pyörivistä humaltuneista ihmisistä, huonon musiikin jytkeestä. Tällä kertaa eksyin kuitenkin Valobaariin, joka ei ollut ihan alimman tason räkälä, mutta baari kuitenkin. Ajattelin yrittäväni saada ajatukseni kasaan viinilasillisen äärellä.
Valitettavasti Valobaarissa ei tarjoiltu viiniä. En vaivautunut kiistelemään asiasta - mitäpä se minulle kuului, mitä he listoillaan tarjosivat ja mitä eivät. Tilasin kuitenkin hieltä haisevalta, nahkatakkiin pukeutuneelta baarimikolta jonkinlaisen drinkin, jonka nimi oli "Viimeinen virhe". Kuinka sopivaa, ajattelin katkerana.
Juoma oli sateenkaaren väristä ja siinä lillui tikku, jonka päässä oli kysymysmerkki. Hymähdin ilottomasti, drinkki näytti lähinnä typerältä. Maistoin sitä varovasti, ja totesin sen maistuvan eniten ehkä tiskiveden ja käyneiden mansikoiden sekoitukselta. Jätin juoman syrjään ja nojasin baaritiskiin tyhjyyteen tuijottaen.
"Mikä vetää miehen mielen noin matalaksi?"
Havahduin, kun baarimikko kysyi minulta jotakin. Kohotin hetkeksi katseeni, mutta laskin sen sitten taas huomatessani, ettei baarimikko edes katsonut minuun, vaan jatkoi juomalasien kiillottamista.
"Naishuoliako?" baarimikko jatkoi lopulta.
"Mitä se sinulle kuuluu", ärähdin saman tien, ja hetkeksi mies hiljeni.
Lopulta baarimikko katkaisi hiljaisuuden uudelleen.
"Yleensä miehet näyttävät tuolta, kun heillä on huolia. Ja nimenomaan naisten kanssa." Mies vaihtoi uuden lasin käteensä kiillotettavaksi. "Kerro minulle huolesi, niin ne muutkin tekevät."
Huuliltani karkasi huokaus, vaikken ollut niin tarkoittanut. En aikonut kertoa baarimikolle mitään. Mitä tämä voisi asialle tehdä? Ei yhtään mitään - Laura oli ja pysyi poissa.
Baarimikko huokaisi itsekin, ei tosin surullisesti, vaan lähinnä kyllästyneesti.
"Anna, kun kerron sinulle jotain." Mies maiskautti huuliaan tietäväisenä, ennenkuin jatkoi. "Naisista ei ole mihinkään. Minullakin oli tyttöystävä vielä pari kuukautta sitten."
"Minua ei kiinnosta."
"Kuuntele silti. Se tyttö roikkui vähän turhan kiinni minussa. Katsos, minä olen kuitenkin baarimikko, ja se tarkoittaa sitä, että naisia pyörii täällä jonkin verran. Myönnän, että kerran erehdyin sänkyyn toisen kanssa. Ja sekös hänet suututti."
Hetkeksi tuli hiljaista, sitten mies jatkoi.
"Minä lopulta jätin hänet." Mies hymähti. "En kestänyt niitä syyllistäviä sanoja. Se oli yksi erehdys, ja ammattini vuoksi hän olisi voinut ymmärtää. Mutta ei..."
"Hetkinen", keskeytin miehen. Nostin pistävän katseeni miehen silmiin. "Sinä petit naistasi ja sitten jätit hänet, kun hän ei pitänyt siitä?"
Baarimikko nyökkäsi. "Jos sen noin haluaa muotoilla." Tuhahdin.
"Miten loistavaa logiikkaa."
Mies hymähti.
"Arvelinkin, että ajattelet noin." Hän nyökäytti päätään pari kertaa. "Mutta jonain päivänä tajuat, ettei naisia kannata surra. Uusia tulee ja menee. Ja vanhankin saa usein takaisin, jos tahtoo... niin minuakin odotettiin rantabulevardin laiturilla "keskustelemaan rauhanomaisesti", mutta enhän minä vaivautunut edes paikalle. Ei minun tarvinnut."
Säpsähdin. Rantabulevardin laiturilla? Yritin hillitä ääntäni, saada sen kuulostamaan neutraalilta, mutta epäilys kuulsi sen läpi.
"Mikä olikaan naisesi nimi?"
Baarimikko aloitti jälleen tyhjänpäiväisen lasiensa kiillottamisen. Ja minä odotin vastausta. Raivo odotti sisälläni syytä, lupaa purkaa kaikki viime päivien tuska. Jos kyse oli siitä, mitä luulin, niin...
"En tajua, miksi se sinua kiinnostaa, mutta hänen nimensä oli Laura."
Täydellistä. Hitaasti ja kylmän rauhallisesti nousin ylös baarituolista, vaikka sisälläni kuohui. Vilkaisin ympärilleni, baari oli tyhjä, paikalla olimme vain minä ja baarimikko.
Oli kenties typerä idea vetää ase esille julkisella paikalla keskellä päivää, mutta minä en ajatellut sitä. Olin raivoissani. Niin raivoissani, etten kyennyt ajattelemaan selkeästi. Baarimikon huomatessa aseeni mies pudotti lasin kädestään ja nosti tärisevät kätensä ylös. Lasi särkyi lattialle, sirpaleet levisivät miehen jalkoihin.
"Hyvä poika", mutisin hänelle hiljaa. "Nosta vain kätesi ylös ja anele armoa minulta."
"M-mitä minä tein?" mies kyseli pelokkaana.
"Loukkasit häntä", sihahdin baarimikolle. "Satutit häntä. Ja nyt minä satutan sinua. Voin varoittaa etukäteen, että kuolemasi tulee olemaan hidas ja tuskallinen... saat kitua yhtä kauan, kuin odotutit häntä... puolitoista pitkää tuntia."
Mies muuttui entistäkin pelokkaammaksi.
"Minne haluat ensimmäisen luodin?" kysyin mieheltä pehmeästi, kallistaen päätäni hivenen. Annoin tähtäykseni vaeltaa pitkin miehen ruumista. "Jalkojen väliin, kenties?"
"Ei!" mies parahti, "älä ammu minua... minä en ole tehnyt mitään!"
Samassa kuulin oven käyvän takanani. Joku astui sisään baariin, ja kuulin kaksi varovaista askelta.
"Sinuna pysyisin helvetin kaukana täältä", ärähdin tulijalle vilkaisematta, kuka tämä oli. "Etkö näe, että meillä on keskustelu meneillään?"
"Vincent?"
Ääni oli tuttu, liian tuttu. Rafael.
"Vincent, laske aseesi", Rafael pyysi. Käteni tärisivät raivosta, siristin silmiäni.
"Anna minulle yksikin hyvä syy siihen", ärähdin.
Kuulin Rafaelin liikkuvan. "Jos tulet lähemmäs, ammun hänet tähän paikkaan", totesin, ja Rafael pysähtyi.
"Hän on täysin viaton", Rafael sanoi hiljaa. "Hän ei ole tehnyt sinulle mitään."
"Ei minulle, mutta Lauralle on."
"Vincent, sinä et voi ammuskella ihmisiä baareissa keskellä päivää." Rafaelin ääni oli anova. "Ole kiltti ja laske aseesi. Kuka tahansa voi kävellä sisään, vaikkapa poliisi. Hän voi vuorostaan ampua sinut säästääkseen tuon miehen. Ole kiltti, laske aseesi."
Käsieni tärinä yltyi, liipaisinsormeni värähteli. Kukaan ei liikkunut minnekään, kellon tikitys sekä baarimikon raskas, pelokas hengitys olivat ainoat äänet ympärilläni. Lopulta minä vedin syvään henkeä, rentoutin käteni ja laskin aseeni. Baarimikko huokaisi ja laski hitaasti kätensä takaisin alas.
Kuulin Rafaelinkin huokaisevan. Mies astui askelen lähemmäs minua ja ojensi kätensä.
"Anna se minulle", mies kuiskasi.
"Minä en koskaan luovuta asettani alaisilleni", ärähdin miehelle kääntymättä tätä kohti.
"Nyt luovutat. Sinä et ole tasapainoinen tällä hetkellä."
"Mitä helvettiä sinä selität?!" Käännyin Rafaelia kohti. Mies katsoi minua pitkään.
"Juuri tuota minä tarkoitin."
Rafael tarttui aseeseeni, enkä vastustellut, kun mies kiskoi sen itselleen. Vilkaisin Rafaelia raivostuneena, mutten sanonut enää mitään. Sen sijaan käännyin ja marssin ulos baarista paiskaten oven perässäni kiinni.
***
Sinä iltana join itseni ensimmäistä kertaa elämässäni humalaan.
Kun edessäni oli jo useita tyhjiä laseja, yksi kaatunut ja yksi täysi sekä tyhjä valkoviinipullo, Olivie käveli viereeni.
"Tuonko herralle lisää viiniä?" Olivie kysyi, mutta pudistin päätäni. Katseeni harhaili jo, en pystynyt kohdistamaan sitä oikein mihinkään. Tunsin väsymystä - mutta raivo oli tipotiessään. Jäljellä oli vain tyhjä, sumuinen tunne, jolla ei ollut nimeä, kiitos Olivien minulle tuoman viinin.
Nousin haparoiden ylös tuolista ja olin kaatua saman tien. Horjahtaessani eteenpäin Olivie nappasi kiinni minusta ja esti kompuroimiseni, sillä sain nojattua naiseen juuri kriittisellä hetkellä.
"Hupsista", Olivie hymähti. "Olehan varovainen."
"Ainahan minä olen", mutisin Olivielle ja mietin, miksi puheestani ei saanut mitään selvää. "Erittäin, erittäin varovainen."
Olivie tuki minua kävellessäni oleskelutilaan. Nainen istutti minut sohvalle, ja nojasin kyynärpäilläni polviini rentouttaen pääni käsieni päälle, silmät puoliksi ummessa. Olivie asettui taakseni, säpsähdin, kun nainen laski kätensä hartioilleni. Pian hän aloitti kevyen painelun.
"Sinun hartiasi ovat aivan jäykät", Olivie myhäili. "Niitä täytyy hieroa."
Huokaisin syvään ja laskin päätäni alemmas. Olivie hieroi hartioitani jonkun aikaa, lopetti sitten ja käveli eteeni.
Säpsähdin uudemman kerran, kun Olivie nosti toisen jalkansa sohvalle viereeni. Nainen katsoi minua viettelevästi, ja minä yritin katsoa hänen silmiinsä, mutta näin kaiken liian sumuisena pystyäkseni arvioimaan katseeni suuntaa kunnolla.
Olivie kosketti sormillaan huuliaan ja lipaisi niitä pehmeästi kielellään. Nainen kumartui lähemmäs ja oli painamaisillaan sormensa huulilleni, mutta väistin naisen kättä.
"Olivie, ei."
Olinpa miten humalassa tahansa, niin tällaiseen typeryyteen en lähtenyt. Mutta Olivie oli toista mieltä. Nainen kiskaisi minut lattialle, ja minä älähdin iskun voimasta.
Olin juuri nousemassa ylös lattialta, kun Olivie asettui päälleni. Nainen hipelöi kädellään poskeani.
"Lopeta." Ääneni oli vain heikko kuiskaus, käsivarteni, joitten varaan olin tukenut ruumiini, tärisivät niiden kannatellessa kahta kehoa.
"En lopeta", Olivie hymisi. "Minä tiedän, että sinä haluat."
"Minä en halua sinua, minä..."
"Shh."
En ehtinyt estää naista. Blondi painoi huulensa huuliani vasten ja suuteli minua intohimoisesti. Ja jostain syystä minä huomasin vastaavani suudelmaan, vaikken tuntenut mitään Olivieta kohtaan. Suljin silmäni, ja Olivien edetessä kielisuudelmaan ajattelin Lauraa. Lauraa, joka ei pitäisi tästä yhtään... ai niin, mutta emmehän me enää seurustelleet. Itseinho nosti päätään taas sisälläni, olin vähällä puraista Olivien huulta työntäessäni naisen kauemmas itsestäni.
Nousin horjuen ylös. Yritin kävellä niin suorassa ja vakaasti kuin mahdollista, jättäen Olivien yksin oleskeluhuoneen lattialle. Maailma pyöri, eikä reittini ollut aivan mutkaton, mutta jollain ilveellä pääsin portaat ylös ja päädyin ulos kadulle.
En ehtinyt horjahdella kovin pitkälle, kun kaaduin nelinkontin kadulle. Tunsin sateen kasteleman asvaltin käsissäni ja maistoin edelleen Olivien huulipunan huulillani. Kurkkuani kuristi, minua oksetti.
Istuin märälle kadulle, tunsin viileän sadeveden kastelevan vaatteeni, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Jos minulla olisi ollut tapana itkeä, olisin tehnyt sen nyt, mutta itkeminen oli taito, jota minä en edes osannut. Tällaisina hetkinä toivoin, että sen suhteen asiat olisivat toisin. Miten onnellisia olivatkaan ne, jotka saattoivat itkeä tuskansa pois?
Lopulta keinahteleva maailmani alkoi hämärtyä. Vajosin vatsalleni asvalttia vasten, huokaisin raskaasti. Maailma pyöri kuin väkkärä, ja sammuessani tajusin, että Olivie taisi olla terästänyt viiniäni jollain ylimääräisellä.
***
... "Vincent?"
"... pomo? Oletko kunnossa? Haloo? Pulssi tuntuu, hän ei ole kuollut... hänen silmänsä ovat raollaan."
"Ei hänessä näy mitään fyysisiä vammoja. Ja hän haiskahtaa alkoholille, veikkaisin, että hän on vain sammunut, jos vain saisimme hänet kunnolla hereille... sinäkö hänet juotit tähän kuntoon, Olivie, mitä?"
"En minä väkisin hänen kurkustaan mitään alas kaatanut...!"
"Ole hiljaa! Kai sinä nyt itsekin tajuat, että kenen tahansa olisi hyvin helppo poimia sammunut mies kadulta. Tiedät, että Vincentillä on muutenkin vihamiehiä, miten typerä nainen sinä oikein olet? Mitä muuta sinä teit hänelle? Pelkkä pullollinen valkoviiniä ei aiheuta tällaista tilaa... Stevenson, ratsaa hänen laukkunsa."
"Älä koske siihen, tai minä...!"
"Ai saatana, älä lyö!"
"Stevenson, et sinä voi antaa naisen piestä sinua, anna kun minä... mitä helvettiä, ovatko nämä tyrmäystippoja?"
"Millä oikeudella sinä kosket...!"
"Vastaa!"
"Riittääkö tieto siitä, ettei se ole mehua?"
"Helvetti sinun kanssasi... Randall, älä vain seiso siinä, luuletko, että hänellä on mukavat oltavat siinä maatessa? Raahaa hänet sisälle."
"Minne siellä?"
"Aivan sama, kunhan teet jotain asialle! Ja Olivie, sinä et mene minnekään. Me puhumme tästä, ja puhummekin huolella."
"Minä olen syytön tähän!..."
"Vincent, pysy hereillä..."
"Vincent, pysy hereillä..."
"... pysy hereillä, pomo..."
***
Päänsärky.
Tähän päivään mennessä en ollut edes tiennyt, että päähän voi sattua niin kovasti. Avatessani silmäni jouduin sulkemaan ne heti uudelleen - valo särki silmiäni ja sai päänsäryn yltymään entisestään. Huuliltani karkasi hiljainen vaikerrus. Missähän minä olin? Aivan, ilmeisesti päämajamme oleskelutilassa... Avasin silmäni uudelleen jyskyttävästä särystä huolimatta.
Nousin hitaasti istuma-asentoon. Istuin sängyn reunalla pitkään, minua kuvotti. Tunne meni kuitenkin ohi ja saatoin nousta seisomaan. Jouduin ottamaan tukea sängyn reunasta, kun maailma keinahti ja olin menettää tasapainoni. Tältäkö krapula tuntui? Miksi ihmeessä ihmiset joivat itsensä humalaan, jos sen jälkeen seurasi tällainen olo? Ai niin, mutta minun valkoviinini joukossahan olikin tainnut olla jotain miestä väkevämpää, ainakin etäisesti muistin kuulleeni jonkinlaisen aiheeseen liittyneen keskustelun yön aikana. Hemmetin Olivie. En olisi uskonut, että nainen sentään näin pitkälle menisi yrittäessään vietellä minua.
Istuuduin sohvalle ja nojasin pääni alas. Suljin silmäni, yritin sulkea muun maailman pois ympäriltäni, mutta se ei onnistunut.
Ovelta kuului koputus, ääni porautui pääni läpi kuin joku olisi yrittänyt kairata kallooni reikää. Ja kun ovi avautui, loin sisään astuneeseen Rafaeliin vihaisen katseen.
"Älä helvetti soikoon metelöi, minä yritän päästä takaisin elävien kirjoihin."
Rafael käveli varovaisin askelin viereeni ja istuutui sohvalle. Mies katsoi minua huolestunut ilme kasvoillaan.
"Miten voit?"
Murahdin vastaukseksi. Rafael huokaisi.
"En tiedä, miten tajuissasi olit yöllä löytäessämme sinut, mutta Olivie oli kai sekoittanut viiniisi jotain tyrmäystippojen tapaista", mies selitti. Minä nyökkäsin ärtyneenä, en kaivannut toistoa.
Rafael oli hetken hiljaa. Lopulta mies kaivoi vyöltään jotain, jonka jätti sohvalle viereeni.
"Toin aseesi. Luotan siihen, ettet tee sillä mitään typerää."
"Älä puhu minulle noin, tai alan vähentämään tonnin palkastasi joka kerta, kun ärsytät minua."
"Sinun on myönnettävä, että satunnaisten baarimikkojen uhkaaminen aseella keskellä päivää ei ollut kovin harkittu veto."
"Turpa kiinni, Rafael, tiedän varsin hyvin itsekin, mitä tein."
Jonkin aikaa me vain istuimme paikoillamme, lopulta katkaisin hiljaisuuden.
"Ei kai siitä baarimikosta tule riesaa meille?" kysyin äreästi. Kylmä tunne käväisi sisälläni ajatellessani, miten mies oli saattanut heti välikohtauksen jälkeen kävellä poliisiasemalle ja antaa tarkat tuntomerkit miehestä, joka uhkaili häntä aseella.
Rafael hymähti. "Ei tule", mies sanoi hiljaa. "Lopulta hän oli aivan liian peloissaan puhuakseen kellekään, eikä minun tarvinnut kuin vähän suostutella häntä saadakseni hänet hiljaiseksi."
"Ammuit hänet?"
"Vincent, maailma ei ole vielä niin mustavalkoinen, että ainoat vaihtoehdot olisivat joko antaa hänen laverrella tai tappaa hänet."
Monta minuuttia kului hiljaisuudessa. Minä en sanonut mitään, Rafael ei sanonut mitään. Viimein mies nousi ylös sohvalta.
"Menettämisen tuska kestää aikansa, mutta se helpottaa. Minä jos kuka sen tiedän."
Niiden sanojen jälkeen hän käveli ulos huoneesta jättäen minut vaipumaan vavahdellen entistä enemmän kasaan.
***
Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Aluksi aika kulki huomaamattani, kuin olisin elänyt eristetyssä kuplassa, jonka sisällä en noteerannut ympäristöä mitenkään. Lopulta ajan kulku hidastui, ja löysin itseni monta kertaa tuijottamasta kellon viisareita. Minä odotin, että tapahtuisi se, minkä Rafael oli minulle luvannut.
Sitä vain ei koskaan täysin tapahtunut.
Jossain vaiheessa, mutta vasta pitkän ajan kuluttua, huomasin, etten ajatellut häntä enää koko aikaa, en edes joka päivä. Mutta silloin, kun hänen siniset silmänsä eksyivät mieleeni, olin hetken täysin toimintakyvytön. Minä en saanut häntä mielestäni, en kaikkea sitä, mitä meillä sen lyhyen kuukauden aikana oli ollut. Ja minä mietin, oliko hän löytänyt jo uuden, oliko hän pyyhkinyt "sen rikollisen paskiaisen" elämästään jo täysin. Oliko hän lopulta onnellisempi ilman minua?
Elämäni alkoi vähitellen palautua normaaliksi. Pystyin toimimaan kuten ennenkin, vaikka en pystynytkään unohtamaan häntä. Ja vaikka löysin itseni monta kertaa viikossa tuijottamasta ulos ikkunasta, toivoen näkeväni edes vilauksen hänestä, saatoin ajatella, että minun oli viimein mentävä elämässä eteenpäin. Ajatus siitä tuntui mahdottomalta, mutta hiljalleen yritin totuttautua siihen.
Kunnes eräänä päivänä jotain tapahtui.
Aluksi se oli aivan normaali päivä, jota seurasi sitäkin normaalimpi ilta. Minä istuin kotini sohvalla lukemassa kirjaa. Liekit räiskyivät tulisijassa, olin kerrankin huoleton. Yhtäkkiä ovikello soi. Nousin ylös ja suuntasin avaamaan oven.
Hän.
Laura seisoi selin ovelle katsomatta minuun hämärässä illassa. Olisin kuitenkin missä tahansa tilanteessa tunnistanut hänet. Huomasin, että hän kantoi sylissään jotakin - jotakin, joka liikahteli hieman.
"... Laura?"
"Vincent, meidän on puhuttava." Laura kääntyi ympäri, ja nähdessäni kunnolla sen, mitä hän kantoi käsissään, minun hengitykseni salpautui.
"Meidän on puhuttava - yhteisen lapsemme tähden."
