1.4 Stand by me



Istuessamme ruokailuhuoneeni pöydän ääressä en tiennyt, kumpaa olisin tuijottanut enemmän - Lauraa vai vauvaa. En tiennyt, mitä ajatella. Kummankin läsnäolo tuntui epätodelliselta, kuin unelta, ja kumpaakin minä tuijotin vuorotellen epätietoinen ilme kasvoillani.
Mutta unta se ei ollut. Laura oli todellakin palannut takaisin, ja tuonut tullessaan pienen lapsen, jonka väitti olevan minun. Pienen, hymyilevän pojan, jolle minulla ei ollut tarjota edes kehtoa - lapsi joutui makaamaan pöydällä taitellun pyyhkeen päällä.


Laura vältteli katsettani. Nainen katsoi poikaansa koko ajan hymyillen, ja tiesin, että hän peitteli sisällään tunnemyrskyä. Niin kului pitkän aikaa, kumpikaan ei sanonut mitään. Lopulta minun oli pakko avata suuni, en kestänyt enää painostavaa hiljaisuutta.
"Mikä hänen nimensä on?" Ääneni kuulosti omituiselta, lapsen - minun lapseni - läsnäolo sai ajatukseni sekaisin.
Laura käänsi katseensa minuun.



"Minusta meillä on tärkeämpääkin puhuttavaa, kuin hänen nimensä, mutta hän on Victor."
Hetken hiljaisuus. Minulla oli paljon sanottavaa, mutta en osannut pukea mitään sanoiksi, varsinkaan, kun myös mietittävää oli paljon. Mitä ihmettä me tekisimme nyt, kun meillä oli lapsi? Mitä minä tekisin? Ei minusta ollut isäksi... vai oliko?
Pian Laura huokaisi syvään ja puhui sitten.
"Vincent... järkeni sanoo, etten voi enkä halua seurustella rikollisen kanssa. En halua sekaantua sinun syntiseen elämääsi, enkä varsinkaan halua sekoittaa viatonta lasta siihen. Se, mitä meillä oli, oli kaunista, ja se oli elämäni onnellisinta aikaa... mutta minä haluan elää lain tällä puolen. Lisäksi sinä valehtelit minulle, enkä tiedä, voisinko enää koskaan luottaa sinuun."
Kurkkuani kuristi, oli vaikea hengittää. Lauran sanat viiltelivät kehoani kuin veitset.



Laura kuitenkin jatkoi.
"Kaikella on silti kääntöpuolensa", nainen lausui hiljaa, tuijottaen jonnekin minun ohitseni. "Toisaalta voimme miettiä, miten oikein olisi antaa Victorin elää ilman isää... miten oikein on se, että itken edelleen iltaisin, kun en saa sinua mielestäni." 
Laura nyyhkäisi, ja vain vaivoin vältin haluni nousta ylös ja halata naista, antaa tämän itkeä kaiken tuskansa olkaani vasten. 
Pitkän hiljaisuuden aikana minä tuijotin lasta, yritin ajatella järkevästi. Lapsi. Vincent de Luca junior. Voi hemmetti.



Vaikka uskon, että kumpikin meistä olisi halunnut peruuttaa ajassa taaksepäin, kumota sen, mitä ensimmäisenä yönämme oli tapahtunut, niin silti... jollain tavalla ajatus siitä, että minulla oli poika, tuntui hyvältä. En osaa vieläkään selittää, miksi. Loppujen lopuksi Victorin läsnäolo tuntui vain sekoittavan asioita. Mutta en tänä päivänäkään kadu sitä, mitä lopulta Lauralle sanoin.
Katsoin naista pitkään.



"Meidän ei tarvitse antaa hänen elää ilman isää." Nielaisin, yritin saada käheän ääneni selvemmäksi. "Eikä meidän tarvitse elää erossa toisistamme."
"Vincent, älä." Laura nyyhkäisi uudemman kerran, ja rintaani pisti ajatellessani, että minun sanani tuottivat naiselle tuskaa. Siitä huolimatta minun oli jatkettava.
"Kaikki voisi olla ihan hyvin", sanoin hiljaa. "Meillä voisi olla kaikki hyvin."
"Lopeta."
"En lopeta."



Laura nousi ylös tuolista, samoin minä. Nainen kääntyi selin minuun. En uskaltanut astua lähemmäs, en uskaltanut koskea naisen itkun voimasta vapiseviin hartioihin.
"Laura..."
Ääneni kuulosti edelleen käheältä. Vähitellen se muuttui anovaksi - sävy, joka ei ollut lainkaan minulle tyypillinen.
"Laura, me emme voi jatkaa näin." Nielaisin. "Me emme voi kieltää lapselta oikeutta isään emmekä itseltämme oikeutta rakkauteen."
"Miten minä voisin rakastaa miestä, joka rikkoo lakia?"
"Sinä rakastat häntä edelleen."
"En rakasta."
"Sinä et itkisi, jos et rakastaisi."
Laura kääntyi. Harppasin askelen lähemmäs naista, eikä hän estänyt.



Me kiedoimme kätemme toistemme ympärille. Tunsin Lauran kyynelten kastelevan olkapääni, ja itsekin vavahtelin tukahdutettujen tunteiden voimasta. Silitin hänen selkäänsä kömpelösti.
"Tämä.. tämä ei ole oikein", Laura mutisi itkuisena ja oli astua askelen taaksepäin, kauemmas minusta, mutta pidin hänestä tiukasti kiinni.
"Tämä on niin oikein kuin vain voi olla", kuiskasin naisen korvaan, eikä tämä enää yrittänyt pyristellä irti. "Oikein meitä, oikein Victoria kohtaan. Me selviämme tästä, ja kaikki on taas hyvin."



Viimein, pitkän ajan kuluttua, Laura irrotti otteensa minusta, ja minä annoin hänen päästää irti. Nainen pyyhki kyyneleet silmistään ja katsoi minua silmiin.
"Lupaatko, että on?" hän kysyi nikotellen. Minä nyökkäsin, tartuin naisen käteen ja laskin sen omani kanssa rintaani vasten.
"Minä lupaan."
Laura mietti hetken aikaa. Lopulta nainen puhui.
"Me voimme yrittää." Hetken hiljaisuus, jonka aikana minä pidätin hengitystäni. "Voimme yrittää, mutta minä haluan tehdä selväksi yhden asian. Minä en halua olla millään tavalla mukana sinun... ammatissasi. En halua, että koskaan sotket minua mukaan mihinkään, mitä teet. Minä ja Victor pysymme täysin erossa puuhistasi."



"Se ei ole ongelma", sanoin hiljaa. "Minulle ei tulisi mieleenikään sotkea teitä tähän."
"Eikö varmasti?" Laura vaati.
"Ei missään tapauksessa."
Nainen huokaisi. Hän oli jälleen pitkään hiljaa, ennen kuin puhui.
"Hyvä on... me yritämme. Mutta minä en kuuntele enää yhtäkään valhetta. Tämä on viimeinen tilaisuutesi, Vincent de Luca... viimeinen tilaisuutesi osoittaa, että rakastat minua todella."
Hymyilin.
"Kiitos."



"Kiitos, että tulit takaisin."

***



Sen päivän jälkeen vietimme tiiviisti aikaa yhdessä. Yritimme korvata kaiken sen menetetyn ajan, jonka olimme kuluttaneet erossa toisistamme. Välimme eivät tietenkään heti olleet samanlaiset, kuin sen ensimmäisen kuukauden aikana - kesti pitkän aikaa totuttautua toisiimme jälleen, oppia uskomaan ja luottamaan suhteemme kestävyyteen.



Vähitellen kuitenkin lähennyimme. Opimme ymmärtämään toisiamme entistä syvemmin. Laura ei koskaan kysellyt työstäni, ei edes halunnut tietää, mitä kaikkea tein lain väärällä puolella, eikä se painanut meistä kumpaakaan. Minusta tuntui silti hyvältä, että Laura tiesi edes pääpiirteittäin tarpeeksi, ettei minun tarvinnut enää valehdella. Tästedes aioin olla hänelle rehellinen aina ja ikuisesti.



En ollut koskaan ajatellut hankkivani lapsia. Minulla ei koskaan ollut ollut mitään mielipidettä heistä, mutta en vain ollut koskaan ollut sitä mieltä, että minusta olisi isäksi. Mutta nyt, kun Victor oli olemassa, kun poikani oli kerran siinä, tiesin, että hänestä minä ainakin pidin. Kesti kauan totutella ajatukseen, mutta vähitellen huomasin rakastavani myös poikaani sillä tavalla, kuin isän lastaan kuuluukin rakastaa.



Alaisistani osa vain ei oikein pitänyt tästä - ensinnäkään siitä, että seurustelin jälleen Lauran kanssa, mutta eivät varsinkaan siitä, että olin vieläpä mennyt lisääntymään tämän kanssa. Etenkin Stevenson oli sitä mieltä, että ylimääräiset perhekuviot vain sotkisivat asioitamme, mutta Rafael yritti kääntää tämänkin kaikkien eduksi; kuulemma "perheenlisäys saattaisi tasapainottaa Vincentin äkkipikaista luonnetta". Pikkuhiljaa Stevensonkin tottui ajatukseen perheellisestä pomosta, eikä enää mulkoillut arvostelevasti Lauraa ja Victoria silloin, kun sattui heidät näkemään.



Niin vähän kuin minun ystäväni pitivätkin Laurasta, niin vielä vähemmän Lauran ystävät pitivät minusta. He eivät luonnollisestikaan tienneet mitään ammatistani, he uskoivat minun edelleen olevan pankkivirkailija, mutta silti he vihasivat yli kaiken "sitä idioottia, joka sai Lauran kuukausiksi pois tolaltaan ja on nyt palannut jälleen sekoittamaan hänen päätään". Parikin kertaa liikkuessani kaupungilla joku Lauran ystävistä sattui paikalle piikitelläkseen minua. Minä puolestani pysyin kylmän rauhallisena joka kerta.



Tiesin, että Laura keräsi kaupungilla toisinaan pitkiä katseita, etenkin ollessaan liikkeellä Victorin, minun tai meidän molempien kanssa. Siihen aikaan avioliiton ulkopuolella synnyttäneitä naisia ei katsottu hyvällä, ja Lauralla oli jo tietynlainen maine Roaring Heightsin sisäpiireissä. Tiesin sen harmittavan häntä, eikä se tuntemani syvän rakkauden lisäksi ollut suinkaan pienimpiä syitä sille, mitä suunnittelin tekeväni, kunhan olisimme jonkin aikaa vielä seurustelleet.



Ensimmäinen askel kohti suunnitelmiani oli pyytää Laura ja Victor asumaan luokseni. Se oli iso harppaus suhteellemme, etenkin, kun Laura suostui. He muuttivat luokseni pian ja Victor sai oman, pienen huoneensa entisestä vaatehuoneestani, mutta Laura ei vielä kaiken varalta myynyt asuntoaan toisella puolen Roaring Heightsiä pois. Joku toinen olisi saattanut loukkaantua moisesta varautumisesta, mutta minä kunnioitin Lauran päätöstä ja olin onnellinen, että nainen ylipäätään suostui ehdotukseeni.



Vähitellen yhteiset päivämme muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Pieni Victor varttui ja kasvoi. Minä opetin pojallemme elämän tärkeimpiä taitoja, kuten puhumista. Eihän vasta vuoden ikäinen lapsi täydellisiä lauseita tietenkään oppinut, mutta ensimmäisen sanansa Victor sanoi - "mamma". Olisin tietenkin toivonut, että se olisi ollut "isi", mutta yhtä kaikki minä ja Laura olimme onnellisia siitä, että poika alkoi oppia puhumaan.
Pidin Victorin ensimmäistä sanaa merkkipaaluna, kehotuksena toimia nyt tai en koskaan.



Sinä iltana olin pyytänyt Lauran rantabulevardin laiturille kanssani - samaan paikkaan, jossa olimme aikoinamme tavanneet. Vähän aikaa olin miettinyt, mahtoiko paikka olla sopiva, olinhan löytänyt Lauran laiturilta itkemästä toisen miehen perään, mutta hän ei tuntunut panevan asiaa ollenkaan pahakseen.



Me istuuduimme penkille katselemaan merta - tai no, Laura katseli merta, minä katselin Lauraa. Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen hänen kanssaan. Olisiko tässä nainen, jonka kanssa halusin viettää loppuelämäni? Olisi. Olin täysin varma siitä.
Nousin ylös, mitään sanomatta vedin hämmentyneen Lauran mukanani seisomaan.
"Mitä nyt?"



Tartuin rakastamaani naista käsistä. Katsoin häntä silmiin.
"Sinä tiedät, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta", kuiskasin hänelle, ja Laura nyökkäsi.
"Minäkin rakastan sinua..."
"Shh. Älä sano mitään", pyysin. "Minulla on jotain sanottavaa sinulle."
Vedin henkeä kerran, toisenkin. Ei tämä helppoa ollut.
"Sinä olet ihmeellinen nainen. En tiedä, missä olisin ilman sinua", lausuin saaden Lauran punastumaan. Jatkoin silti. "Tiedän, että meille on tapahtunut paljon - elämässämme on riittänyt ylä- ja alamäkiä, mutta juuri nyt olen onnellisempi kuin koskaan. Ja haluan, että se onni jatkuu koko loppuelämämme."
Vedin kolmannen kerran henkeä, ja polvistuin Lauran eteen.



En enää muista, miltä Lauran ilme näytti. Sydämeni tykytti lujempaa kuin koskaan, jouduin keskittymään täysillä siihen, että sanoin ja tein kaiken oikein. Kaivaessani sormusrasian taskustani käteni tärisivät, ja avatessani sen Lauran silmien edessä niitten tärinä vain yltyi.
"Rakas Laura", kuiskasin vapisevalla äänellä, "tekisitkö minusta tänä iltana Roaring Heightsin onnellisimman miehen... tuletko vaimokseni?"



En ollut uskoa sitä, mutta Laura todellakin suostui. Nainen pyyhki kyyneleitä silmistään, hänen äänensä oli vain hento kuiskaus.
"Vincent... totta kai minä tulen."
Mitään sanomatta minä pujotin varovasti sormuksen hänen vasempaan nimettömäänsä. Se tuikki lähes yhtä kauniisti kuin Lauran siniset silmät - mutta vain lähes.



Voin vaikka vannoa, että sinä iltana me olimme koko kaupungin onnellisin pariskunta. 
Onnellisin ja rakastunein.

***




Häiden järjestely vei aikaa, Laura ei halunnut tehdä mitään hätiköidysti. Päätimme mennä naimisiin kotimme takapihalla, omistinhan varsin suuren tontin, ja kutsua paikalle vain lähimmät ystävämme. Minä mietin pitkään, olisiko typerää kutsua jengimme kärkijoukko, toisin sanoen ainoat ystäväni, paikalle - Laurahan ei halunnut sotkeutua ammattiini mitenkään. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että Stevensonin, Rafaelin ja pitkästä aikaa takaisin asetta kantavaksi jengiläiseksi ylennetyn Randallin kutsumisen häihimme ei tarvitsisi viitata rikolliseen elämäntyyliini mitenkään. Ihmisiähän hekin olivat.



Heti kihlauksen jälkeen Laura päätti myydä vara-asuntonsa pois, ja me toteutimme pitkään mielessämme olleen ajatuksen - pyysimme rakennusurakoitsijat paikalle rakentamaan Victorille kunnollisen huoneen. Sen rakentamisessa kesti toki aikansa, mutta parin kuukauden kuluttua huone oli viimein valmis.



Ennen häävalssin tanssimista oli kuitenkin vielä jonkin aikaa hoidettava arkisia velvollisuuksia.
"Kaikki valmista?"
Naamioituneet Randall, Stevenson ja Rafael nyökkäsivät kysymykselleni. Latasimme aseemme ja vilkuilimme toiselle puolelle roskalaatikkoa, jonka takana piileksimme.  Me odotimme. Odotimme, että parkkihallin ovi aukeaisi ja rahakuljetusauto saapuisi halliin.



Kun auto lopulta saapui ja parkkeerasi aivan lähelle meitä, nyökkäsin Randallille ääneti. Autonkuljettajien noustua autosta Randall nousi ylös ja astui esiin varjoista kohottaen aseensa.
"Kädet ylös!"
Hymähdin nuoren miehen äänensävylle. Randall oli saanut viime aikoina itsevarmuutta ja rohkeutta, ja hänestä tulisi vielä kelpo kätyri, kunhan hän oppisi vielä nöyryyttä. 



Nousin itsekin ylös ja kohotin aseeni kohti autonkuljettajia.
"Tiedätte, mitä tehdä", sanoin ja hymyilin kylmästi pelokkaille kuljettajille. "Kuten on tapana sanoa - rahat tai henki."
Meillä ei oikeasti ollut aikomustakaan tappaa kumpaakaan kuljettajaa - minä en hyväksynyt turhia kuolonuhreja näin yksinkertaisissa tilanteissa -, mutta sitä meidän ei tarvinnut heille kertoa.



Helppoa kuin heinänteko. Miehet heittivät mukisematta auton avaimet meille. Minun ja Randallin pitäessä huolta siitä, etteivät miehet liikkuneet senttiäkään, Rafael ja Stevenson tyhjensivät auton. Saalis tosin oli harmittavan pieni, yleensä autoissa kuljetettiin summia, joilla jokainen meistä pystyi elelemään ongelmitta todella pitkään, mutta tällä kertaa ei. Rafaelin ilmoitettua, kuinka paljon - tai vähän - nettosimme, tein nopean laskutoimituksen päässäni ja totesin, että kun päältä vähennettäisiin koko järjestön lähiaikojen palkat ja loput ositettaisiin meidän neljän kesken, ei summassa ollut paljoa kehumista.



En ollut tyytyväinen, mutta tähän meidän oli tyydyttävä. Pidimme lyhyen palaverin palattuamme päämajaan ja totesimme, että lähiaikoina olisi toteutettava toinen vastaava, jotta järjestön talous pysyisi tasapainossa. Se ei vielä ollut heikoilla kantimilla, olihan meillä monta muutakin rautaa tulessa muunmuassa väärennettyjen papereitten, laittomien pakettien toimittamisen ja muun sellaisen saralla, mutta emme halunneet vaarantaa tulevaisuuttamme.



Hääpäivä lähestyi. Päivää ennen alttarille astumista Stevenson, Randall ja Rafael yllättivät minut - he järjestivät minulle polttarit. Kaikeksi onneksi miehet tajusivat, etteivät räävittömät räkäkännipolttarit strippareineen olleet aivan minua varten, ja viimeinen iltani poikamiehenä sisälsi lähinnä sivistynyttä viinilasin äärellä juttelua ja hyvän musiikin kuuntelua kenties Roaring Heightsin hienoimmassa baarintapaisessa, Club Starinossa.



Jonkun mielestä polttarini olisivat saattaneet olla tylsät, ja sitä ne todennäköisesti ainakin menevän Stevensonin ja nuoren Randallin mielestä olivat, mutta minä viihdyin hienojen taideteosten keskellä valkoviiniäni juomassa. Joku nuori poika soitti flyygeliä, juttelimme alaisteni kanssa sivistyneesti, mutta rennosti. Jos minä ylipäätään tarvitsin mitään niin turhaa, kuin polttarit, niin juuri tällaiset niitten piti mielestäni olla.



Jossain vaiheessa iltaa Randall ja Stevenson yrittivät houkutella minua Starinon yläkertaan, missä sijaitsivat paitsi vinyylisoitin lukuisine musiikkivaihtoehtoineen, myös tanssilattia ja vähemmän hienostuneita juomia tarjoavat baaritiskit. Minä viihdyin erinomaisesti alakerrassa flyygelisointuja kuuntelemassa, joten päätin jäädä vielä siksi aikaa, että saisin viinilasilliseni tyhjennettyä. Randall ja Stevenson suostuttelivat Rafaelin mukaansa ja poistuivat yläkertaan, ja minä lupasin tulla hetken kuluttua perässä.


Kesken jäänyt viinilasi ei ollut ainoa syy, jonka vuoksi jäin hetkeksi alakertaan. Halusin miettiä hetken omia asioitani, pääasiassa häitä. Tiesin, että Laura olisi se nainen, jonka kanssa halusin viettää loppuelämäni, mutta oliko Laura varma asiasta? Halusiko Laura pysyä rinnallani niin myötä- kuin vastamäessäkin - kykenisikö nainen lopultakaan elämään lainsuojattoman vaimona?




En havahtunut mietteistäni, vaikka flyygelimusiikki lakkasi muutamaan surumieliseen sointuun. Tajusin nostaa katseeni valkoviinini syvyyksistä vasta, kun nuori soittajapoika istuutui viereeni pitämään soittotaukoa.
"Lasillinen punaviiniä, kiitos. Jotain puolikuivaa."
Vilkaisin poikaa kulmieni alta, rehellisesti sanottuna flyygelinsoittaja ei näyttänyt viinin ystävältä, mutta mikäpä minä olin häntä tuomitsemaan.



Havahduin uudemman kerran, kun poika - tai no, nuori mies hän oli - käänsi katseensa minuun.
"Viimeinen ilta vapaana miehenä, vai?" nuorikko kysyi hymähtäen.
Katsoin punapäätä pitkään. Lopulta nyökkäsin ja käänsin katseeni välinpitämättömästi takaisin viinilasiini. Nuori mies hymähti uudemman kerran.
"Onnea eloonne", hän totesi ja kohotti punaviinilasiaan minua kohden. "Sallittehan minun tarjota teille drinkin?"



Mietin hetken asiaa, totta puhuen en pahemmin välittänyt drinkeistä, edellinenkin kokemus vastaavasta aikoinaan Valobaarissa oli ollut erittäin huono. En kuitenkaan halunnut olla töykeä loistavalle flyygelinsoittajallemme, joten suostuin. Enhän ollut muutenkaan juonut kuin vasta muutaman siemauksen valkoviinistäni, joten tuskin humaltuisin liikaa yhdestä drinkistä.
"Mikäs siinä."
Nuorikko hymyili, punapää käänsi katseensa baarimikkoon.
"Tarjotkaahan talon paras drinkki hänelle", hän kehotti. "Eikä liikaa alkoholia, ettei krapula pääse yllättämään itse sulhasta."



Baarimikko sekoitteli drinkin nopeasti, ja ennen pitkää pääsin maistamaan sitä. Punapää tarkkaili reaktiotani maistaessani juomaa, ja yllätyksekseni drinkki ei maistunut lainkaan pahalta. Hivenen turhan makea se ehkä oli, mutta muuta vikaa juomassa ei ollut. Ei edes typeriä kysymysmerkkitikkuja seassa lillumassa.



Keskustelimme jonkin aikaa nuoren miehen kanssa. Mies kyseli paljon kihlatustani, tulevista häistä ja sen sellaisesta, ja minä vastailin sen verran, kuin minua kiinnosti vastata.
Jonkin ajan kuluttua aloin tuntea oloni kumman väsyneeksi, ja vilkaisin kelloa. Olin tyystin unohtanut Starinon yläkerrassa minua odottavat alaiseni, mutta koska kukaan ei ollut tullut minua hakemaan, heillä oli varmasti ihan mukavat oltavat. Ei siis haittaisi, vaikka juttelisin vielä hetken punapäisen nuorikon kanssa.
Omituista vain oli se, että katsoessani nuorikkoa jouduin räpyttelemään silmiäni... näin kaiken kahtena. Ei, vaan kolmena.



Nousin ylös baarijakkaralta, horjahdin hieman, mutten kaatunut. Rypistin kulmiani hivenen, oliko drinkki ollut sittenkin vähän turhan vahva? Toivottavasti ei - Laura ei pitäisi siitä, että ilmestyisin humalassa kotiin päivää ennen häitämme.
"Mihin menette?" punapää uteli, ja yritin kohdistaa katseeni häneen.
"Käyn ulkona", vastasin totuudenmukaisesti. Ehkä raitis ulkoilma helpottaisi oloani.



Poistuin hetkeksi Starinon ulkopuolelle, ja askelista päätellen punapää seurasi minua. Horjuin kävellessäni portaat alas, mutta en joutunut ottamaan tukea kaiteesta. Portaiden alapäässä pysähdyin hengähtämään. Raajani tärisivät, minua heikotti.



Maailma alkoi jälleen näkyä useampana kappaleena, ja pysyäkseni pystyssä jouduin ottamaan tukea Starinon seinästä. Taakseni pysähtyneen nuorikon ääni kaikui päässäni.
"Oletteko kunnossa?"
En sanonut mitään - totuus oli se, etten todellakaan tuntenut olevani kunnossa, mutta sitä minun ei tarvinnut sanoa. Tosin huonovointisuuteni taisi joka tapauksessa näkyä minusta kilometrin päähän. Hemmetti, mitä se punapää oli minulle oikein juottanut?



Nuorikko käveli eteeni ja yritti tavoittaa katseeni.
"Herra? Onko kaikki hyvin?"
Vedin syvään henkeä, suljin silmäni. Maailma jatkoi silti pyörimistään. Tunne ei ollut samanlainen, kuin sillä kerralla, kun Olivie oli sekoittanut tyrmäystippoja viiniini, mutta silti.. kaikki ei ollut kunnossa, enkä tiennyt miksi.
"Rafael", mutisin hiljaa punapäälle. "Hän on yläkerrassa... hae hänet..."
Samassa tunsin polvieni pettävän.



Vajosin nelinkontin katukivetykselle. Yritin nostaa katseeni edessäni seisovaan mieheen, mutta en hahmottanut enää mitään. Kaikki oli sumuista ja pimeää, korvissani soi. En saanut enää sanaakaan suustani. Pian kuulin kahdet ylimääräiset askelet ja syvän, tumman äänen, joka muistutti minua etäisesti jostakin.
"Hyvää työtä, Evans... olet palkkasi ansainnut."

***

Omia kommentteja:

Tää on näitä osia, joihin en ole oikeastaan tyytyväinen. Tästä olis voinut saada enemmänkin irti, mutta ei vaan mitenkään onnistunut. Varsinkin viimeiset kuvat on vähän turhan keskinkertaisia, mutta noh, ehkä elän asian kanssa.
Pohdin myös pitkään, päättyykö osa turhan töksähtäen, mutta ehkä ei kuitenkaan? :)