Se, mitä tarkkaan ottaen tapahtui seuraavien minuuttien tai ehkä jopa tuntien aikana jäi minulle osittain hämärän peittoon. Muistan tunteneeni jossain vaiheessa jonkun tarttuvan velttoon ruumiiseeni, muistan auton äänen, ajomatkan. Makasin kai auton takapenkillä puolitiedottomana. Muistan kuulleeni, kuinka nimeni mainittiin, kuinka joku nauroi. Siitä, mistä he puhuivat, en tiennyt mitään, olin liian sekavassa tilassa ymmärtääkseni yksittäistä sanaa suurempia kokonaisuuksia.
Ajomatkan päätteeksi kuulin auton oven aukeavan, ja tunsin, kuinka minut revittiin väkivalloin ulos autosta. He raahasivat minua maata pitkin kohti jotain suurta rakennusta. Muistan, miten yritin jossain vaiheessa pyristellä heikosti vastaankin, mutta palkkioksi moisesta sain kylkiluitteni väliin terävän potkun, joka sai minut haukkomaan henkeäni.
Miehet kiroilivat raahatessaan minua portaita ylös, ja saatuaan minut yläkertaan he paiskasivat ruumiini jotakin kovaa, metallista esinettä vasten. Olin liian sekaisin edes älähtääkseni kivusta, pyörittelin vain päätäni tuskaisena. Käteni taitettiin selkäni taakse, minut nostettiin väkisin istuma-asentoon. Kuulin jonkin kilisevän, ja tunsin kylmän metallin kiristävän otteen ranteitteni ympärillä. Hieman sen jälkeen miesten puhe alkoi vaieta, ja lopulta menetin kokonaan tajuntani.
***
"... en sitten tiedä, oliko annostus sittenkin liian korkea... sanoin baarimikolle selkeästi, että lääkettä annostellaan ensin varovasti, ja sitten tarjoat hänelle vaikka toisen drinkin, jos ei se vaikuta. Vaikka toisaalta, jos de Luca nyt menehtyy yliannostukseen, ainakin pääsemme hänestä nopeammin eroon."
"Mmh..."
"Pomo, hän äännähti... hän alkaa heräillä."
"Mainiota."
Kun avasin seuraavan kerran silmäni, jouduin räpyttelemään niitä hetken nähdäkseni maailman selkeästi. Missä minä olin? Paikka ei ollut lainkaan tutun oloinen. Tunsin nojaavani kylmää terästolppaa vasten, yrittäessäni liikuttaa käsiäni kuulin metallin kilinää ja tajusin, että minut oli kahlittu kiinni tolppaan.
"Hyvää huomenta."
Hain katseellani äänen lähdettä, silmieni havaitessa hänet hengitykseni salpautui hetkeksi.
Hän lojui tuolilla edessäni rennon näköisenä ilman asetta, kaksi aseistettua kätyriään - toinen heistä oli se flyygelinsoittaja - vahtimassa vieressä. Olisin tunnistanut hänet missä vain, hänen ulkonäkönsä ei ollut juurikaan muuttunut, hiuksiin oli vain vuosien saatossa ilmestynyt pari harmaata raitaa lisää. Juonteiden ympäröimä suu kaartui ivalliseen hymyyn miehen tutkaillessa ilmettäni.
"Tapaamme jälleen, de Luca", itse Nicholas Corucci lausui hiljaa. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen."
En vastannut. Kylmät väristykset kiipesivät selkärankaani pitkin, mutta yritin olla näyttämättä pelkoani. Se oli kuitenkin vaikeaa - ajatus siitä, että luultavasti seuraavat tunnit sisältäisivät hitaan ja kivuliaan kuoleman Coruccien järjestön päämajassa, ei lakannut toistamasta itseään päässäni.
Nicholas Coruccin hymy leveni.
"No mutta, etkö aio edes tervehtiä?" mies kysyi. "Meillähän on paljon puhuttavaa. On kuulumisia vaihdettavana ja bisneksiä hoidettavana. On töykeää olla noin tuppisuuna, etkö sitä tiedä?"
En vieläkään sanonut mitään. Se oli kohtalokas virhe.
"Evans, kannustahan vierastamme avaamaan suunsa."
Ivallinen hymy huulillaan flyygelinsoittaja asteli lähemmäs minua. Hän pysähtyi aivan eteeni ja tuijotti minua hetken suoraan silmiin. Lopulta hän veti jalkansa taakse ja potkaisi minua vatsaan saaden minut älähtämään. Seuraava potku osui kasvoihini, samoin kolmas ja neljäs. Maistoin oman vereni huulillani, suustani karkasi parahdus, kun viides ja kuudes ylävartalooni osuva potku viimeistelivät flyygelinsoittajan työn.
"Riittää", Nicholas viimein tokaisi kätyrilleen, ja saatoin antaa leukani pudota rintaani vasten ja hengähtää voipuneena.
Kuulin Nicholaksen hymähtävän.
"Joko de Luca aikoo puhua?" mies kysyi, ja äänen myötä nostin väsyneen katseeni häneen. Päähän kohdistuneet potkut olivat saaneet oloni jälleen sekavaksi, ja katsetta oli hankala tarkentaa.
"Mitä... mitä sinä haluat minusta?" yritin sähähtää miehelle, mutta ääneni jäi heikoksi, lähes kuiskauksenkaltaiseksi.
Nicholas tuijotti minua pistävästi. Lopulta mies vaihtoi asentoa ja raahasi tuolinsa lähemmäs minua. Flyygelinsoittaja ja toinen, toistaiseksi hiljaisena statistina pysytellyt kätyri seurasivat miestä ja jäivät edelleen vahdeiksi tämän kummallekin puolelle. Nicholas virnisti.
"Minä haluan vain kuulla, mitä Vincent de Lucalle kuuluu tätä nykyä", mies sanoi. "Siitä on niin kauan... sinustakin on tullut jo mies, et näytä enää nuorelta pojanklopilta."
Hetken hiljaisuus. Nicholas nojautui eteenpäin.
"Evans varmasti mielellään kannustaa sinua vielä vähän lisää, jos käsken. Puhu. Mitä herra de Luca on elämällään tehnyt viime vuodet?"
Koko tilanne tuntui minusta absurdilta, minua tuskin oli oikeasti pyydetty paikan päälle kertomaan kuulumiset... Corucci halusi tietää jotain, ja oli se mitä tahansa, niin minä en aikonut sitä hänelle kertoa. Niinpä valehtelin minkä pystyin.
"Sen jälkeen, kun te tapoit... kun he joutuivat ampumavälikohtauksen uhreiksi", aloitin välttäen antamasta Coruccille tilaisuutta loukkaantua mistään, "sen jälkeen minä ryhdyin pankkivirkailijaksi, ja sitä tietä olen jatkanut viime vuodet."
Nicholas tuijotti minua hetken. Sitten mies rähähti nauruun.
"Hyvä yritys, de Luca", mies totesi lopulta pyyhkien teatraalisesti naurunkyyneliä silmistään, "erittäin hyvä yritys, mutta älä puhu paskaa. Sinä et ole pankkivirkailijaa nähnytkään. Olehan nyt kiltti poika ja kerro setä Nicholakselle totuus. Minä tiedän, että sinä ryöstit rahakuljetuksen taannoin - tiedän myös, ettet tehnyt sitä yksin. Kerrohan kaikki."
Tuijotin Coruccia pitkän aikaa. Hän oli juuri avaamassa suunsa, kun aloin puhua.
"Mitä minun raha-asiani sinua kiinnostavat?"
Corucci hymähti jälleen.
"Kyllä ne kiinnostavat silloin, kun sinä viet keikan minun kätyreitteni nenän edestä", mies sanoi kylmällä äänellä. "Sinun onneksesi sain tietää, ettei autossa ollut ollut edes kovin paljoa rahaa, muuten maksaisit joka pennin kiltisti takaisin. Jos et halua, että Evans vie sinulta hampaat yksitellen suusta, kerrot meille, kenen tai keiden kanssa toteutit keikan."
Aivan, tämän Corucci halusi tietää. Mies ei tiennyt vielä järjestöstäni, tai jos tiesi, niin hyvin vähän. Nyt hän halusi tietää, kuka hänen kanssaan kilpailee. Minä vain en suostuisi ilmiantamaan alaisiani, en mistään hinnasta.
"Tein sen yksin."
Valhe tuli suustani luontevasti, mutta olisihan minun pitänyt arvata, ettei Nicholas uskoisi - loppujen lopuksi mies oli todennut "tietävänsä", etten ryöstänyt rahakuljetusta yksinäni.
"Jos lopetat paskanjauhannan, saatat selvitä täältä hengissä", Corucci murahti, hymy katosi miehen naamalta. "En lupaa mitään, mutta kannattaa tarttua tilaisuuteen."
"Kuten sanoin, apunani ei ollut ketään", lausuin hitaasti ja selkeästi. "Jos et muista, kaikki järjestöläiset minua lukuunottamatta menehtyivät, kun..."
"Turpa kiinni, de Luca!" Nicholas ärjäisi saaden jokaisen huoneessa olijan säpsähtämään. "Minä en kuuntele enää yhtään valhetta sinun suustasi - Evans ja Morgan, tiedätte, mitä tehdä!"
Flyygelinsoittaja ja farkkutakkinen mies kohottivat aseensa minua kohti ja poistivat varmistimen. Nähdessäni aseiden piippujen osoittavan suoraan rintaani kylmät väreet selässäni yltyivät. Kyseessä oli selkeä uhkaus - kerro totuus, tai kuolet. Minulla vain ei ollut vaihtoehtoja, en nimittäin koskaan, en milloinkaan pettäisi alaisiani. Mieluummin kuolisin Coruccien luoteihin.
Ääneni vapisi, väkisinkin mietin, voisinko tehdä jotakin toisin, mutta samaan aikaan tiesin, etten voisi.
"En sano, että joku muu olisi auttanut minua, koska niin ei ollut." Nielaisin, ääneni oli muuttunut käheäksi. "Minulla ei ole enää ketään seuranani. Pärjään yksin."
Nicholas oli tovin hiljaa. Lopulta mies teki jotain uskomatonta - hän viittasi kädellään kätyreitään laskemaan aseensa. Mies hymyili.
"Sinä olet uskomattoman, todellakin aivan uskomattoman typerä mies, de Luca", hän sanoi naurahtaen. "Mutta myös uskomattoman lojaali."
Corucci kallisti päätään hivenen. Miehen hymy leveni, hän tuijotti minua suoraan silmiin.
"Meille voisi olla hyötyä noin harvinaislaatuisen lojaalista miehestä", hän myhäili. "Liity meihin. Saat ihan mukiinmenevän kuukausipalkan. Voisit aloittaa juoksupoikana."
Minä en edes harkinnut tarjousta.
"Minusta ei tule sinun juoksupoikaasi, vaikka kiduttaisit minua loputtomiin."
"Sääli."
Hiljaisuus laskeutui välillemme. Lopulta Nicholas huokaisi.
"Evans ja Morgan, päästäkää de Luca kahleista." Mies käänsi katseensa minuun. "Koska olen tänään harvinaisen hyvällä tuulella, päästän sinut menemään. Yhdellä ehdolla."
Kahden miehen avatessa rautoja käsistäni Nicholas nousi seisomaan ja kohotti kätensä kaulalleen.
"Sinä et enää sotke asioitani lain tällä puolen", mies sanoi kohtalokkaalla, tummalla äänensävyllä. "Et mene lähellekään rahakuljetuksia, laittomia toimituksia rajan yli, väärennettyjä henkilöllisyystodistuksia, virkamiesten lahjomista tai rahanpesua. Et enää koskaan pyöri edessäni lavealla tiellä. Roaring Heights on liian pieni kaupunki kahdelle alan toimijalle. Ja jos kuulen, että vielä kerrankin teet jotain rikollista, jos vielä kerrankin kuulen, että minun työni vaarantuu sinun ja pikku apuriesi takia..." Mies teki peukalollaan hyvin kuvaavan eleen kaulansa editse.
Hetken mies oli hiljaa, lopulta hän avasi uudelleen suunsa.
"Ymmärsitkö?"
Flyygelinsoittaja ja toinen mies saivat kahleeni avattua, ja he nostivat minut kainaloista jaloilleni. Katsoin Nicholasta pistävästi, mutta en sanonut mitään. Mies virnisti.
"Mietihän asiaa pari päivää. Etköhän tule järkiisi."
***
Kehoni osuessa lyhyehkön ilmalennon jälkeen kovaa betonia vasten älähdin kivusta. Veri maistui jälleen suussani, käsiäni, joilla olin ottanut katukivetyksen vastaan, kirveli. Kuulin auton oven takanani sulkeutuvan ja auton kaasuttavan pois.
Hengitin raskaasti. Pitkän aikaa vain makasin paikoillani silmät suljettuina liikkumatta mihinkään. En voinut uskoa, että olin vielä elossa. Voimakasta kipua minä tunsin, ja pääni oli edelleen jossain määrin sekaisin, mutta kaikesta huolimatta olin hengissä.
"Vincent!"
En jaksanut edes nostaa katsettani maasta kuullessani Lauran parkaisun. Yritin edelleen tasata hengitystäni, tajuta, että olin yhä yhtenä kappaleena. Kuulin korkokenkien kopinaa, Laura juoksi luokseni ja käänsi minut väkisin ympäri nostaen kehoni ähkäisten hennoille käsivarsilleen.
"Rakas -- voi taivas, mitä sinulle on tapahtunut?!"
Suljin silmäni hetkeksi, huokaisin. Tunsin oloni voimattomaksi. Laura ei sanonut hetkeen mitään, mutta kun nainen lopulta puhui, tämän ääni oli jäinen.
"Vincent... sinun pitäisi mennä naimisiin tänään", hän sanoi syyttävästi. "Ja sinä olet juonut itsesi tuohon kuntoon... mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi? Sano nyt vielä, että sinulla on krapula?"
Huokaisin uudemman kerran, nojasin päätäni Lauran kättä vasten.
"Tämä on helvetin kaukana krapulasta..."
"Älä kiroile minulle, Vincent de Luca, tiedät, etten pidä siitä. Olisit voinut vähän ajatella minuakin ennen kuin menet ryyppäämään noin huolella polttareissasi, ja jäljistä päätellen vielä vinoilemaan jollekin juoppokaverillesi!"
"Laura..."
"Älä selitä!"
"Laura, kuuntele." Suutani kuivasi, ääneni oli painunut, mutta minun oli saatava Laura uskomaan, etten ollut todellakaan juonut itseäni tähän tilaan. "Mene sisälle. Yöpöydän laatikossa on lista puhelinnumeroista."
"Vincent, minua ei kiinnosta."
"Tee silti, kuten sanon. Etsi numeroiden joukosta se numero, jonka vieressä lukee "R.C.". Soita hänelle ja kysy, miten paljon tai vähän join viime yönä."
Laura tuijotti minua hetken. Vedin henkeä ja nousin varovasti ylös kiskoen Lauran mukanani. Horjahdin hieman, mutta en kaatunut.
"Minä join viime yönä tasan yhden drinkin. Rafael voi vahvistaa sen."
"Hyvä on, minä soitan."
Katsoin Lauran perään tämän kävellessä sisälle. En mennyt naisen mukaan - oli parempi, että hän saisi hetken rauhoittua, sitä paitsi tarvitsin itsekin raitista ilmaa. Ehkä viidentoista minuutin kuluttua ovi aukesi uudelleen.
Laura juoksi takaisin luokseni ja kietoi heti kätensä ympärilleni. Värähdin tajutessani, että nainen itki.
"Anteeksi, rakas", hän nikotteli olkaani vasten. "Anteeksi tuhannesti. Rafael tulee heti, hän tuo Stevensonin mukanaan."
"Mitä hän sanoi?"
"Että viimeinen, mitä he näkivät sinusta Starinon yläkerran ikkunasta..." nainen nyyhkäisi, "viimeinen oli sinun puolitajuton ruumiisi raahattuna autoon... Vincent, en tiedä tarkemmin, mitä tapahtui, mutta minua pelottaa... mitä sinä oikein puuhailet?"
"Rauhoitu." Suljin silmäni ja rutistin Lauran kehoa omaani vasten silittäen naisen niskaa. "Ihan rauhassa. Sinun ei tarvitse huolehtia näistä asioista... ei koskaan. Sen minä lupaan."
Mielessäni kirosin Rafaelia, jonka ei todellakaan olisi tarvinnut sanoa aivan kaikkea.
***
Laura oli vaatinut saada puhdistaa haavani heti. Naisen tehtyä sen kasvoni näyttivät jo jokseenkin ihmismäisiltä, rintakehääni ilmestyneiden mustelmien turvotus laski, ja siihen olin tyytyväinen - ei nimittäin mennyt kauaakaan, kun Rafael ja Stevenson saapuivat. Lauran vastusteluista huolimatta lukittauduimme ruokailuhuoneeseen keskustelemaan kolmisin, olinhan sentään luvannut Lauralle, etten sotkisi häntä minun asioihini, ja siitä lupauksesta pitäisin nytkin kiinni.
Rafael ja Stevenson katsoivat minua pitkään, heidän katseensa vaelteli pitkin naarmuisia kasvojani, ja ärtyneenä tuijotin kumpaakin silmiin saaden Stevensonin laskemaan katseensa alas. Rafael jatkoi edelleen tuijottamistani, ja minä tuijotin miestä pistävästi takaisin.
"Mitä?"
Hetkeen Rafael ei sanonut mitään, lopulta vaaleatukkainen puhui. Hänen äänensä kuulosti syylliseltä.
"Mitä sinulle tapahtui? Näytät..."
"Me emme toivon mukaan istuneet tähän keskustelemaan yksityiskohtaisesti minun ulkonäöstäni", ärähdin miehelle. "Meillä on tärkeämpääkin puitavaa, ja sen rinnalla kaikki muut asiat ovat sivuseikkoja."
Rafael veti syvään henkeä.
"Minä haluan silti tietää, mitä viime yönä tapahtui", mies vaati. "Et voi ohittaa sitä olankohautuksella - olisit voinut kuolla."
"Ja en kuollut, joten se siitä."
"Vincent."
"Turpa kiinni, Rafa--"
Lauseeni katkesi kovaan kolahdukseen - Stevenson oli noussut ylös ja löi nyrkkinsä voimalla pöytään istuen sitten rauhallisesti takaisin alas.
"Anteeksi, pomo", Stevenson lausui hitaasti, "mutta minä en katso vierestä, kun vähättelet tätä asiaa ainoalle tolkun miehelle koko järjestössä."
"Minä taas en katso sitä, että --"
"Minä pyydän, anna Rafaelin sanoa sanottavansa."
Stevensonin ääni oli varsin vakuuttava - minä nimittäin vaikenin. Käänsin katseeni Rafaeliin, joka hengähti jälleen.
"Kiitos", mies murahti. "Vincent, tiedän, että olet todennäköisesti väsynyt, mutta sinun on kerrottava kaikki, jo järjestön tulevaisuuden kannalta. Miten kukaan meistä voi ikinä varautua vastaavaan, jos emme tiedä tästäkään kunnolla? Et sinä halua saattaa muita vaaraan, minä tiedän sen, ja siksi sinun on pakko kertoa. Mitä viime yönä tapahtui?"
Hetken tuijotin Rafaelia hiljaa, lopulta tajusin miehen puhuvan järkeä, vaikka sitä olikin vaikea myöntää. Lopulta avasin suuni.
"Laura kertoi, että näitte jotain", murahdin miehille. "Mitä te näitte?"
Rafael näytti kärsivältä.
"Kolme miestä." Miehen ääni kuulosti entistäkin syyllisemmältä. "Oli liian pimeää, jotta olisimme tunnistaneet heidät kunnolla. Sinä makasit maassa, ja he veivät sinut autoon. Emme ehtineet enää alakertaan - en tiedä, olitko tarpeeksi tajuissasi kuullaksesi, mutta Randall yritti ampua Starinon ikkunasta auton renkaat puhki. Hänen asekätensä ei vain ole niin vakaa, että hän saisi liikkuvan auton pysäytettyä."
Mies nielaisi, ennen kuin jatkoi.
"Meillä ei ollut mitään tietoa, minne he veivät sinut", Rafael totesi hiljaa. "Siitä huolimatta etsimme sinua koko yön. Jopa Olivie ja yksi juoksupojista osallistuivat etsintöihin, muille emme kertoneet mitään. Aamuun mennessä olimme varmoja, että he ovat jo hävittäneet ruumiisi... emme uskoneet, että palaat ehjänä takaisin. Anteeksi, Vincent."
Hetken hiljaisuus, yritin katsoa Rafaelia silmiin, mutta tämä väisti katsettani. Huokaisin ärtyneenä.
"Idiootti", totesin hiljaa saaden Rafaelin säpsähtämään. "Ei ole todellakaan mitään anteeksipyydettävää. Olet täysi idiootti, kun edes mietit sellaista."
Stevenson puuttui peliin.
"Riittää jo", mies murahti. "Rafael voi puida syyllisyydentunnettaan ja pyydellä anteeksi joskus myöhemmin. Meille piti muistaakseni kertoa jotain..."
Vilkaisin Stevensonia varoittavasti saaden tämän vaikenemaan. Tiesin, että mies oli jokseenkin järkyttynyt ja yritti peittää sitä kovistelunsa alle, mutta en silti pitänyt nenille hyppimisestä. Saatuani Stevensonin kääntämään katseensa häpeillen muualle aloin kertomaan koko tapausta juurta jaksain. Aloitin siitä, miten flyygelinsoittaja tarjosi minulle drinkin, miten baarimikko oli todennäköisesti palkattu sekoittamaan siihen jotain, joka huumasi minut. Kerroin sen, mitä muistin automatkasta. Jouduin hetken vaivaamaan päätäni muistaakseni, millä nimellä flyygelinsoittajaa ja farkkutakkista miestä oli kutsuttu, ja lopulta muistin - Evans ja Morgan. Kerroin joutuneeni kasvotusten Nicholas Coruccin kanssa. Kerroin, mitä mies oli vaatinut keskustelumme lopuksi - se oli ainoa asia, josta oikeastaan halusin Rafaelin ja Stevensonin kanssa puhua - ja päätin tarinani siihen hetkeen, kun minut paiskattiin ulos autosta kotikadulleni.
Sekunnit kuluivat, miehet tuijottivat minua sanomatta sanaakaan. Lopulta Rafael puhui.
"Joten... mitä me teemme?" mies kysyi.
"Emme mitään", vastasin tyynen rauhallisesti. "Emme yhtään mitään... paitsi pidämme hetken aikaa matalaa profiilia. Annamme heidän tuudittautua siihen uskoon, että säikähdin ja hajotin järjestön. Hoidamme vain tärkeimmät asiakassuhteet, ja teemme senkin niin vähäeleisesti, kuin voimme. Pikkuhiljaa annamme elämämme palautua entiselleen, ja jatkamme, kuten nytkin."
Stevenson älähti. "Mutta, pomo..."
"Jos sinua pelottaa", keskeytin miehen korottamalla ääntäni, "voit toki lähteä kävelemään koko järjestöstä. Sinä tiesit jo liittyessäsi, että elämä lain väärällä puolella ei ole täysin riskitöntä. Tiesit alusta alkaen, että minulla ja sitä myöten koko järjestöllä on vihamiehiä. Tiesit Coruccien järjestöstä. Tiesit historiastamme. Jos nyt kadut liittymistäsi, ole hyvä, luovuta aseesi ja poistu."
Stevenson tuijotti minua pitkään, ennen kuin puhui.
"En kadu mitään." Mies nojautui lähemmäs pöytää. "Minä jään. Mutta haluan todeta, että heitä vastaan käyminen kuulostaa vaaralliselta."
"Minä en aio valehdella sinulle", vastasin Stevensonille. "Se on helvetin vaarallista. Mutta luotan siihen, että kukin järjestössä pitää huolta itsestään. Tästedes me emme pidä itsestämme turhan suurta meteliä - toisaalta emme myöskään alennu heidän tahtoonsa. Annetaan tilanteen vain rauhoittua hetki. Ja ollaan varovaisia - sitä ei voi kylliksi korostaa."
"Saat luvan olla itsekin varuillasi", Rafael keskeytti. Loin terävän katseen mieheen.
"Sinä puolestasi saat luvan pitää huolen omista asioistasi ja omasta hengestäsi, etkä minusta." Tuijotin Rafaelia silmiin, mies tuijotti takaisin, kumpikaan ei luovuttanut. "Siitä ei tule mitään, jos me alamme huolehtimaan liikaa toisistamme. Jokainen pitää huolen vain ja ainoastaan itsestään."
Nousin ylös tuolista. Ennen huoneesta poistumista vilkaisin kumpaakin miehistä.
"Oletan, että keskustelu on päättynyt. Kehotan teitä käymään kotona nukkumassa edes hieman ja vaihtamassa vaatteet - vihkiseremonia alkaa kolmen tunnin kuluttua."
***
En muista, että olisin koskaan ollut niin hermostunut, kuin sillä hetkellä olin. En ollut tuntenut sellaista tunnetta edes kosinnan hetkellä. Seistessäni vihkipaikalla papin ja juhlavieraiden arvioivan katseen alla tunsin omituista kuumotusta kasvoissani. Teki mieli vilkuilla koko ajan kelloa. Miten kauan yhden hääpuvun pukemiseen oikein saattoi mennä? Olisin halunnut mennä auttamaan Lauraa ja saapua yhdessä hänen kanssaan vihkikaaren alle, mutta Laura kunnioitti perinteitä eikä missään nimessä tahtonut, että näkisin hänen hääpukunsa ennen aikojani.
Kun viimein talomme takaovi aukesi ja morsian astui ulos, jokaisen vieraan pää kääntyi Lauraa kohti, samoin minun. Hymy levisi väkisinkin kasvoilleni nähdessäni tulevan vaimoni. Hän oli aivan häkellyttävän kaunis. Harpoin Lauraa vastaan vähän tarpeettomankin pitkin askelin, tarjosin naiselle käsivarteni, ja siirryimme yhtä matkaa vihkikaaren luo.
Vihkiseremoniaa oli lyhennetty sen verran, kuin se siihen aikaan oli sopivaa, mutta silti sen kysymyksen odottaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta pappi oli suorittanut pakolliset rukoukset, raamatunjakeet ja muut sellaiset, ja päästiin itse asiaan. Pappi selvitti hetken ääntään ennen kuin lausui perinteisen kaavan mukaiset sanat.
"Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnäollessa kysyn sinulta, Vincent Anthony de Luca, tahdotko ottaa Laura Jennifer Smithin aviovaimoksesi osoittaaksesi hänelle uskollisuutta ja rakkautta niin myötä- kuin vastoinkäymisissä?"
Jouduin vetämään henkeä, huomaamattani olin pidätellyt sitä koko virkkeen ajan.
"Tahdon."
"Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnäollessa kysyn sinulta, Laura Jennifer Smith, tahdotko ottaa Vincent Anthony de Lucan aviomieheksesi osoittaaksesi hänelle uskollisuutta ja rakkautta niin myötä- kuin vastoinkäymisissä?"
"Tahdon."
Saimme luvan vaihtaa sormuksia ja lausua vihkivalamme. Pappi julisti meidät juhlallisesti aviopuolisoiksi.
"Voitte suudella morsianta", mies lausui lopuksi. Ja me teimme, kuten pappi meitä kehotti.
Oli kakun syömisen aika. Leikkasimme kakun yhdessä ja istuimme pöydän ääreen lusikoimaan sitä. Laura oli leiponut kakun itse ystäviensä avustuksella, ja se maistui uskomattoman hyvältä, vaikken yleensä leipomuksista välittänytkään.
Lopulta siirryimme tanssilavalle, ja oli häävalssin vuoro. Vanha levysoitin säesti askeliamme, lava oli koristeltu kukkaköynnöksin, vieraat ihastelivat yhteen ääneen Lauran hääpukua. Ja minä olin umpirakastunut. Sillä hetkellä mikään ei olisi voinut olla paremmin.
Illan alkaessa hämärtyä me jätimme Rafaelin ja Lauran parhaan ystävän, Samanthan, huolehtimaan häiden viimeisistä minuuteista. Itse karkasimme kahdestaan rannalle. Halusimme omistaa hetken vain ja ainoastaan toisillemme.
"Minä rakastan sinua, Vincent."
"Ja minä sinua, Laura."
"Kunnes kuolema meidät erottaa."
Sillä hetkellä en vain aavistanut, miten pian tuo merkityksettömältä tuntuva lause kävisi toteen.
