1.11 Last days of forever




Piip. Piip. Piip.
Tasainen piipitys.. se muistutti minua jostain, jostakusta, olin kuullut samanlaista ääntä ennenkin. Ääni palautti mieleeni ajatuksen jonkinlaisesta keskustelusta. Keskustelusta, jonka ajatteleminen sai välittömästi oloni epämukavaksi, turhautuneeksi, vaikken muistanut yhtään, mistä oli kyse.
Piip. Piip. Piip.
Rahinaa. Kuin syvä hengenveto ja pitkä uloshengitys suoraan megafoniin. Se toistui toisen, kolmannen, neljännen kerran yhtä tasaisesti, kuin piipityskin toisti itseään.



Lisää ääniä, ei tasaisia eikä toistuvia. Ihmisääniä. Huutoja.
”... minä sanoin sinulle, että se oli ensimmäinen ja myös viimeinen kerta, minä en sotkeudu tähän enempää, minä...”
”Tätäkö sinun mielestäsi on ystävyys? Minä en pyydä tätä siksi, että olet velkaa, vaan siksi, että olet ystäväni, Charlie!”
”Ystävyys ei yleensä edellytä elämänsä ja uransa pilaamista sotkeutumalla rikollisten touhuihin!”
”Ja sinun mielestäsi on hyväksyttävää, että minä kuitenkin otin riskin auttamalla sinua urallasi?! Sinun mielestäsi voit vaatia itse mitä tahansa, mutta sinun ei tarvitse koskaan tehdä mitään?! Charlie, tuo on raukkamaisinta, mitä olen koskaan...”
”Ole hiljaa, Thomas, sinä et tule minun sairaalaani huutelemaan näistä asioista!”




Piip. Piip. Piip.
Rahinaa.
Kolinaa, ovi aukesi, huudot olivat aivan lähellä. Rahina ja piipitys kiihtyivät. Piippiippiippiip.
”Hän lähtee tänä iltana, minä en likaa käsiäni roskaväen johtajan takia!”
Piippiippiip.
”Charlie, älä... hänen sykkeensä kiihtyy...”
”Niin kiihtyy minunkin, ellet sinä kavereinesi katoa silmistäni loppuiäksesi!”
”Minä pyydän, Charlie, tiedän, ettet halua antaa hänen kuolla – sinä haluat pelastaa ihmishengen, sinä kykenet siihen. Hoitajat laittoivat hänet jo hengityskoneeseen, sinä voit jatkaa... Charlie, kiltti..!”
”Minä en --!”

Kolmas ääni keskeytti kahden aiemman huudot.
”Helvetti, nyt riittää!”
Naks.

Hiljaisuus.



Piip. Piip. Piip.
”Voi luoja...”
Piip. Piip. Piip.
”Voi luoja, Thomas... sinä sotket minut likaisiin kuvioihisi, sinä tuot Collinsin minun sairaalaani, minä hoidan hänet kuntoon, ja sinä katsot vierestä, kun hän osoittaa minua...”
”Turpa kiinni, Taylor, ja astu kauemmas hänestä. Tällä hetkellä minua ei tarvitse ärsyttää kuin puolikkaalla sanalla, niin ammun aivosi seinälle.”

Varovaisia askelia. Äskeittäin puhuneen miehen ääni oli hiljainen.
”Juuri noin, Taylor, tee, kuten sanon, niin keneenkään ei satu. Sinä olet ystävällinen ja kiltti lääkäri, jonka tehtävä on pelastaa henkiä. Sinä olet vannonut valan ja toteutat sen. Sinä hoidat hänet kuntoon. Onko selvä?”
Hetken hiljaisuus, lopulta mies jatkoi.
”Hyvä. Nyt sinä marssit kiltisti ulos täältä. Et kerro kenellekään, mitä täällä tapahtui. Hoidat häntä mukisematta, hoidat myös Stevensonia. Jos et tee, kuten sanon, vannon, että kärsit siitä. Saat mennä.”




Askelia. Varovainen oven aukaisu, jonka jälkeen ovi paukahti kiinni. Syvä huokaus, naksahdus.
”Mitä helvettiä, Rafael? Sinä... sinä uhkasit hänen henkeään... mitä --”
”Anteeksi, Andrews. Minä en... minulla ei ollut vaihtoehtoja, hän oli liian lähellä Vincentiä, hän... minä pelkäsin.”
”Charlie ei ikinä --”
”Kieltäytyisi auttamasta kuolevaa miestä? Niin sinä sanoit, kun lähdimme tehtaalta, ja miten kävi?”

Hiljaisuus.
”Mitä me teemme nyt?”
”Hoidamme sen, mistä puhuimme matkalla. Kun hän herää, hänen ei tarvitse huolehtia mistään, kaikki on jo valmista.”
”Selvä.”

Askelia, jälleen oven avaamisesta ja sulkemisesta kuuluva ääni.
Piip. Piip. Piip.
Piip. Piip. Piip.

Piip...
...

Punaista, sinistä, keltaista.
Jotain muuta väriä, jonka nimeä en tiennyt.
Kipu. Sietämätön kipu.
Huutoa, ei selkeitä sanoja, vain huutoa.
Se ei helpottanut.
Tappakaa minut, olkaa kilttejä...
... tehkää tästä loppu...


***



Valo. Se kohdistui suoraan silmiini, täytti maailmani valkealla hohteellaan, herätti ympäröivät seinät loisteeseen ja särki päätäni. Se särisi tutulla äänellä, äänellä, jonka olin kuullut jossain ennenkin, palauttaen mieleeni kivun. En kuitenkaan tuntenut sitä, muistin vain, ja muistikuvastanikin tuntui olevan kauan. Vai oliko se sittenkin unta?
Maalitehdas. Victor.
Kahdeskymmenes toukokuuta.



Käänsin katseeni pois valosta, annoin silmieni vaeltaa pitkin huonetta. Valkeat seinät, puupaneelin pätkiä koristeena. Tasainen piipitys, mutta rahina oli poissa. Haistoin steriilin, hivenen makean tuoksun. Huone oli tuttu, se muistutti minua jostakusta.. hänestä.



Säpsähdin nähdessäni hänet, mutta hän oli niin keskittynyt kirjaansa, ettei huomannut liikkeitäni. Sivu kääntyi kerran, toisen, mies rypisti otsaansa. Hahmo, joka oli kumartunut ylleni tehtaalla, se sama, joka oli kiskonut minut kauemmas Nicholaksesta. Rafael. Mikä on hääpäiväsi?
”Kahdeskymmenes toukokuuta.”
Täysin spontaani vastaus jollekin, jota oli kysytty jo kauan sitten. Ääneni oli vain karhea kuiskaus, mutta se sai miehen kääntämään päätään minua kohti. Ennen kuin kunnolla tajusinkaan, Rafael oli heittänyt kirjansa lattialle, vetänyt tuolinsa lähemmäs minua ja istuutunut viereeni.
”Vincent...”



Hetken hiljaisuus. Räpyttelin silmiäni, katseeni ei ollut vieläkään täysin tarkka. Rafael kohotti kätensä, kuin hipaistakseen leukaansa, mutta laski sen sitten takaisin alas. Mies vaihtoi asentoa kerran, toisen. Tämä oli hermostunut.
”Luojan kiitos, sinä heräsit”, Rafael viimein henkäisi. ”Me... kukaan ei sanonut, ettet sinä... mutta siinä kesti niin kauan...”
Yritin vetää syvään henkeä, rintakehässäni tuntui painetta, kiristystä. Puolivälissä hengenvetoa rintakehääni pisti niin voimakkaasti, että hengenveto katkesi terävään uloshenkäykseen. Suljin silmäni, voihkaisin. Rafael pudisti päätään hiljaa.
”Älä tee noin syviä huokauksia, he sitoivat sinun ylävartalosi niin tiukkaan, ettei se ole edes fyysisesti mahdollista... ja jos yrität väkisin, se tulee sattumaan.”
”Huomasin.”



Rafael avasi suunsa, oli sanomaisillaan jotain, muttei sitten sanonutkaan. Mies huokaisi. Hetken vaitiolon jälkeen mies puhui taas.
”Mitä muistat siitä? Muistatko kaiken?”
”Minkä?”
”Huono vitsi, Vincent. Maalitehtaan.”
Rypistin otsaani, muistelin. Maalitehdas. Kun muistikuvat iskivät mieleeni yhtenä sekalaisten tapahtumien virtana ja ajatukseni kirkastuivat, silmäni rävähtivät auki.
”Randall.” Rafael säpsähti. Minä jatkoin.
”Randall.” Sylkäisin sanan suustani ulos kuin jonkin pahanmakuisen. ”Helvetti. Minä luotin häneen, minä... minä olin typerä... miten hän saattoi...”
”Ei puhuta hänestä nyt”, Rafael keskeytti. ”Muistatko mitään muuta?”



Huokaisin, tällä kertaa kevyesti. Se ei sattunut niin paljoa.
”He jättivät viestin. Sanoivat, että heillä on Laura ja Victor.” Nielaisin. ”Minä uskoin. He käskivät minut tehtaalle, yksin... ja siellä oli Randall, ja minä olin uskomattoman typerä ja luotin häneen... hän johdatti minut ansaan. Heillä oli kaikki suunniteltu valmiiksi. Kaikki. Miten he tappaisivat minut, miten he kirjoittaisivat minun nimelläni kirjeen Lauralle, miten Laura lopulta uskoisi, että minä olin karannut toisen naisen matkaan... he olisivat ajaneet autoni jokeen, kukaan ei olisi koskaan saanut tietää totuutta...”
”Miten te siitä tilanteesta päädyitte nyrkkitappeluun?”
Hymähdin ilottomasti.
”Hieman suostuttelua, pelasin aikaa... uskomatonta kyllä, hän suostui siihen... minä en saanut voittaa, se olisi tiennyt luotia otsaan, mutta häviäminenkään ei nähtävästi ollut hyvä ratkaisu.”
Hiljaisuus. Nyt oli minun vuoroni kysyä.
”Miten hitossa te tajusitte...?”



Rafaelin kasvoille piirtyi iloton hymyntapainen.
”He tekivät yhden ainoan taktisen virheen – jättivät jäljen. Se oli kuitenkin tarpeeksi. Kun Laura palasi kotiin, hän nosti luurin soittaakseen Randallille ja kysyäkseen, mistä oli kyse, kun mies ei ollutkaan tullut sovittuun tapaamiseen. Ja...”
Rafaelin ei tarvinnut jatkaa, tajusin kaiken.
”Ja vastaaja oli jäänyt päälle ja Coruccien viesti toisti yksin itseään”, täydensin. Pudistin hitaasti päätäni. ”Uskomatonta. Uskomaton tuuri...”
”Lauran puhelu minulle oli aika sekava”, Rafael totesi naurahtaen hieman. ”En ollut saada siitä paniikinomaisesta huudosta mitään selvää. Sana siellä, toinen täällä, lopulta menin tapaamaan häntä henkilökohtaisesti tajutakseni, mistä oli kyse. Kuulin viestin. Andrews ja Sansone lähtivät mukaani, Davis tuli autonkuljettajaksi. Muutama haava tuli käsiin, kun rikoimme tehdassalin ikkunat, mutta muuten meistä jokainen selvisi. Sinä mukaan lukien, joskin... joskin luulimme, että olimme tulleet paikalle liian myöhään.”



Huokaisin jälleen kevyesti, hipaisin rintakehääni varovasti ja tunsin karhean, paksun sidoksen sairaalan yöasun alla. Se piti rintakehäni lähestulkoon liikkumatta, esti sen taipumisen ja liiallisen liikkeen hengityksen mukana. Tiesin, mitä se tarkoitti.
”Kylkiluun murtuma?”
”Kolmen kylkiluun. Lisäksi aivotärähdys useiden pään alueen iskujen seurauksena sekä pneumo... pneumo... äh, joku hieno, kaksiosainen lääkäritermi, joka selkokielellä tarkoittaa sitä, että yksi murtuneista kylkiluista lävisti vasemman keuhkosi. Sisäistä verenvuotoa. Ja ruhjeita selässä, rintakehässä, kyljissä ja kasvoissa.”
”Kuulostaa pahalta.”
”Se on sitä.”
”Ei ole, minä voin erinomaisen hyvin.”
”Se taas johtuu siitä, että sinuun on pumpattu niin paljon suonensisäisiä kipulääkkeitä, että suorastaan ihmettelen, miten järkevän systemaattisesti kykenet muodostamaan kokonaisia lauseita.”



Laskin käteni rinnaltani, katsoin jonnekin Rafaelin ohitse.
”Tietääkö Laura, että olen täällä?” kysyin lopulta hiljaisuuden kestettyä jo aivan liian pitkään. ”Tietääkö hän, että selvisin?”
Rafael nyökkäsi.
”Hän on käynyt katsomassa sinua joka ikinen päivä.”
”Joka ikinen päivä?” toistin kulmiani rypistäen, epäluulo valtasi mieleni. ”Kuinka kauan minä olen ollut täällä? Montako päivää?”
”Ei sillä ole merkitystä, Vincent, pääasia on, että --”
”Rafael, sano suoraan.”
”Puhutaan siitä joskus --”
Rafael!
”... hyvä on, viisi --”
Viisi päivää?!”
”Viisi viikkoa, viisi helvetin pitkää viikkoa!”
Rafael nousi rajulla, nopealla liikkeellä ja kaatoi tuolinsa vahingossa kääntäessään selkänsä minulle. Mies huokaisi ja käveli ikkunan luo, tajusin, että tilanne oli kuin minun ja Rafaelin taannoinen – ainakin viiden viikon takainen, muistutin itseäni, ajantajuni ei ollut aivan kohdillaan – keskustelu tässä samassa huoneessa. Osat vain olivat vaihtuneet.



Rafaelin kiivas hengitys, hoitajien puhetta jossain kaukana oven takana. Minä en sanonut mitään. Vain ajattelin. Viisi viikkoa. Olin nukkunut, ollut tajuton tai koomassa tai jossain, viisi edellistä viikkoa. Se oli pitkä aika, paljon pitempi, kuin olin kuvitellut.
”Tässäkö minä olen maannut koko sen ajan?”
Rafael huokaisi.
”Käytännössä kyllä.” Mies pyyhkäisi hiuksiaan kevyesti. ”Kaksi ensimmäistä viikkoa hengityskoneessa. Kaksi leikkausta, se keuhkon lävistänyt kylkiluu kai tuettiin jotenkin paikoilleen. Jossain vaiheessa jotain meni pieleen, muistaakseni yleisinfektio, verenmyrkytys... ja lopulta anestesia, he eivät halunneet, että heräät --”
”Miksi?”
Uusi huokaus, Rafael pudisteli päätään.
”Sinä huusit, Vincent, huusit, vaikket ollut niin tajuissasi, että olisit reagoinut ympäristöösi mitenkään. Kipulääkkeet eivät auttaneet mitään, ainoa vaihtoehto saada se loppumaan oli vaivuttaa sinut tarkoituksella lähestulkoon koomaan. Se tarkoitti sitä, että vammat paranisivat hitaammin, mutta nukuttamatta jättäminen olisi ollut suorastaan epäinhimillistä.”
”Kyllä kai minä nyt sen verran kipua olisin kestänyt.”
”Vincent, sinä et ymmärrä, se huuto oli jotain epäinhimillistä. Laura sanoi sitä ”sydäntäsärkeväksi”, minä en edes löydä sille sanoja. Ja sitä kesti kauan.”



Kun olin hetken aikaa toipunut järkytyksestä, jonka Rafaelin sanat saivat aikaan, ääneni oli vain heikko kuiskaus puhuessani.
”Te kuulitte sen?”
Rafael nyökkäsi.
”Minä ja Andrews olemme olleet täällä vahdissa koko ajan... minä kuusitoista tuntia päivässä, Andrews jäljelle jäävät kahdeksan, jotta sain nukkuakin joskus. Ja Laura on käynyt joka päivä. Miten me olisimme voineet olla kuulematta?”
Rafael huokaisi, mies jatkoi.
”Anestesialääkkeen annostelu lopetettiin vähän yli viikko sitten. Sinun piti herätä heti, mutta sitä ei tapahtunut. He käskivät vain odottaa... veriarvosi olivat täysin normaalit, keuhkot parantuneet ja kylkiluutkin melkein. Niitten kylkiluitten vuoksi he antavat sinulle edelleen morfiinia.”



Rafael kääntyi minua kohti, muttei ottanut suoraa katsekontaktia. Mies nojasi ikkunalautaan surullisen näköisenä. Miehen lopulta puhuessa tämän ääni kuulosti väsyneeltä.
”Minä olin varma, että sinä kuolet. Se olisi ollut minun syytäni.”
”Mitä helvettiä, Rafael?”
”Ymmärrätkö nyt, mistä minä puhuin sinulle silloin?” Rafael käänsi päätään, mies katsoi nyt silmiini niin läpitunkevasti, että jouduin itse kääntämään katseeni pois. ”Ymmärrätkö, ettei se, että minua ammuttiin, ollut sinun syytäsi? Niinkuin tämäkään ei ole minun syytäni, niinkuin... niinkuin asiat toistaisivat itseään, sinä makaat siinä ja minä... anteeksi, minä puhun jo sekavia, kummalle meistä he sitä kipulääkettä oikein antoivat... anteeksi.”
”Älä pyydä anteeksi, Rafael, minä --”
Lauseeni keskeytyi kolahdukseen. Käänsin katseeni ovelle, jonka joku oli avannut ja sulkenut. Terävä henkäys, juoksuaskelia.
”Vincent!”
”Älä, Laura, älä koske sii... ai!
”Anteeksi, Vincent...”



Luokseni juossut Laura korjasi asentoaan, nainen irrotti tiukan halausotteensa ja piteli vain kevyesti kädestäni nojaamatta rintakehääni lainkaan. Ennenkuin huomasinkaan, Rafael oli todennut jättävänsä meidät kahden ja poistunut huoneesta.
Laura pidätteli kyyneleitä, näin sen naisen tärisevistä käsistä ja vapisevasta alahuulesta. Olisin silittänyt naista, mutta toinen käteni oli Lauran kädessä ja toinen taas vartaloidemme välissä.
”Ei mitään hätää”, kuiskasin kuitenkin naiselle. ”Ei yhtään mitään hätää.”
”Voi hyvä Jumala, Vincent, minä pelkäsin”, nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”En ole koskaan pelännyt niin paljoa...”
”Shh, Laura, kaikki on hyvin.”



Hetken hiljaisuus. Viimein Laura puhui hiljaisella äänellä, kuuntelin naisen sanoja vaiti.
”Minä en tarkoittanut, mitä sanoin sinä iltana. Minä vain... en itsekään tiedä enää”, nainen kuiskasi. ”Anteeksi. Anteeksi kaikesta. Vasta, kun tajusin kunnolla, että melkein kuolit... vasta silloin minä ymmärsin, miten paljon rakastan ja tarvitsen sinua. Todellakin tarvitsen. Älä koskaan lähde luotani...”
Laura purskahti itkuun. Minä mietin hätäisesti, mitä ihmettä sanoisin saadakseni naisen olon paremmaksi.
”Laura”, kuiskasin lopulta naisen nimen, ”Laura, minä en koskaan, en milloinkaan voisi jättää sinua ja Victoria... älä koskaan kuvittelekaan sellaista. Minä rakastan sinua. Nyt ja aina.”



”Ikuisesti?” Laura nikotteli. ”Niinkuin lupasit sinä päivänä, kun menimme naimisiin?
Nyökkäsin.
”Ikuisesti.”

***



Siinä kesti aikansa, mutta vähitellen minä aloin parantua. Kipulääkkeen annostusta vähennettiin, se toi mukanaan säryt, joista en puhunut kenellekään – kyllähän nyt aikuisen miehen kuului pientä kolotusta kestää! Kipua lievensivät kummasti Lauran ja Rafaelin käynnit sekä se, että Laura toi jopa toisinaan Victorin ilokseni mukanaan sairaalaan. Olin ollut aluksi ajatusta vastaan, en halunnut pojan näkevän isäänsä pahoinpideltynä sairasvuoteella, mutta Lauran tuotua vastusteluistani huolimatta Victorin ensi kertaa käymään pyysin naista tuomaan lapsemme mukanaan jatkossakin.



Saattoi olla, että vain kuvittelin, mutta minusta tuntui, että Victor oli kasvanut ja kehittynyt aivan huikeita määriä sen viiden viikon aikana, jona en ollut ymmärtänyt ympäröivästä maailmasta tarpeeksi tavatakseni poikaani. Fakta oli kuitenkin se, ettei Victor olisi enää kauaa pieni, ja se sai minut miettimään, millainen pojan maailmasta olisi tullut, jos minä olisin menehtynyt? Minä tiesin, millaista oli elää ilman toista vanhempaa, jopa ilman molempia vanhempia. Tiesin myös, miltä tuntui, kun rikolliset tappoivat oman isän, mutta tämä ei ollut sama asia. Wayne de Luca oli ollut minua kohtaan aivan erilainen, kuin mitä minä olin Victoria kohtaan. Minä rakastin poikaani, oma isäni puolestaan rakasti vyötään, jolla sai iskettyä pitkiä juovia selkänahkaani. Minä en surrut isäni kohtaloa. Victorilla olisi ehkä ollut jonain päivänä syytä siihen.



Rafael ja Andrews olivat huolehtineet kaikesta sillä välin, kun minä olin maannut sairaalassa. Miehet olivat jopa tajunneet, että Randallilla, joukkomme petturilla, oli edelleen avaimet päämajaan ja mies saattaisi pahimmillaan käydä noutamassa sieltä tarvittavan todistusaineiston passittaakseen meistä jokaisen vankilaan. Sitä ei saanut tapahtua, ja saman päivän yönä, kun alaiseni olivat pelastaneet henkeni tehtaalla, oli tapahtunut mystinen tuhopoltto, joka oli tuhonnut päämajamme todisteineen. Luonnollisesti Rafael ja Andrews olivat etukäteen pelastaneet kaiken tärkeän ja sitten tuikanneet kellarimme liekkeihin.



Alaiseni olivat jopa järjestäneet meille uuden päämajan. Aivan tavallisen, viattoman näköisen asuintalon, jota kukaan ei koskaan osaisi epäillä rikollisten piilopaikaksi. Omistajaksi oli merkitty Herbert Richards, mies, jota ei oikeasti ollut olemassakaan muualla, kuin paperilla. Andrews oli junaillut kaiken, mies tiesi lakikuviot ja osasi järjestää meille kaikki tarvittavat paperit keksityn henkilön luomiseksi. Olipa mies miten vinksahtanut ja tunteeton tahansa, niin asioita tämä osasi hoitaa.



Talo oli vanha ja rehellisesti sanottuna purkukuntoinen, mutta hometta ei ollut ja seinät pysyivät pystyssä, joten piilopaikaksi se oli oivallinen. Talossa oli kolme kerrosta; liki tyhjä kellari, ensimmäinen kerros, jossa saatoimme pitää palavereja ja jossa oli jopa pieni keittiö, sekä toinen kerros, joka oli pyhitetty työhuoneelle ja jossa oli erillisenä huoneena myös pieni nukkumatila.



Ikkunat oli luonnollisesti peitetty suljettavin kaihtimin, jotteivät ohikulkijat näkisi, keitä talossa oli tai mitä siellä tehtiin. Eipä sillä, että kyseinen talo olisi ollut muutenkaan erityisen huomiota herättävä. Sanalla sanoen paikka oli täydellinen.



Kun lopulta useiden viikkojen kuluttua kotiinpääsyn aika läheni, Rafael kertoi, että kotiutumiseni kunniaksi tiedossa olisi pienet juhlat. Minua odottaisi paikan päällä kuulemma yllätys. Asiasta oltiin visusti hiljaa, eikä kukaan suostunut antamaan minulle pienintäkään vihjettä siitä, mikä tuo yllätys olisi, joten jäin odottamaan paljastusta malttamattomana kuin pieni lapsi joulun alla.



Viimein, kun suuri päivä koitti, luulin ensin, että he olivat unohtaneet koko asian. Kukaan ei nimittäin ollut tullut noutamaan minua sairaalasta, ja tullessani kotiin kaikkialla oli aivan pimeää ja hiljaista.
”Laura? Victor?”
Ei vastausta. Kävelin hitaasti eteenpäin talossa, avasin ruokailuhuoneen oven.



Ja siinä he olivat, kaikki viisi.
Viisi?
Kesti hetken, ennenkuin tajusin yllätykseni seisovan suoraan edessäni. Oikealta vasemmalle; Andrews, joka näytti tyhjäkatseiselta, kuten aina, Rafael, joka näytti tarkistavan kiivaasti pöydälle aseteltujen viinilasien määrää, Laura, joka seisoi ylpeänä tekemänsä kakun äärellä, Olivie, joka seisoskeli rennosti paikoillaan hymyillen... ja äärivasemmalla...
”Stevenson?”



Siinä hän seisoi, ilmielävänä, täysin terveen näköisenä. Kaulan alueella oli pieni viilto, mutta muuten vaikutti siltä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kävelin epäuskoisena lähemmäs miestä, puolivälissä pysähdyin. Muistin lääkärin sanat, aivovamman mahdollisuuden. Entä jos...?
Stevenson kuitenkin naurahti, hivenen käheästi.
”Et sinä ole ennenkään minua pelännyt. Tule lähemmäs.”



Tottelin. Ennen kuin kunnolla tajusinkaan, Stevenson oli kaapannut minut lämpimään halaukseen. Ele oli hämmentävä, mutta en vastustellut. Sen sijaan panin merkille, että Stevensonin kädet vapisivat hieman miehen taputtaessa selkääni.
”Hauska nähdä, että olet kunnossa, pomo”, Stevenson totesi. ”Erittäin hauska nähdä.”
”Samat sanat, Stevenson.”
”No niin, raavaat miehet”, Laura nauroi jossain taustalla, ”eikö olisi aika jo avata viinipullo?”



Juodessamme viiniä miesten kanssa takkahuoneessa – Olivie ja Laura keskittyivät kutsustamme huolimatta tarjoiluun, Olivie ei luonnollisestikaan raskaana ollessaan juonut alkoholia, eikä Laurakaan jostain syystä halunnut siihen koskea – Stevenson kertoi minulle, mitä sairaalassaoloaikanani oli hänen osaltaan tapahtunut. Mies oli päässyt itse sairaalasta vain muutamaa päivää ennen minua, lisäksi hän joutuisi käymään kontrollikäynneillä viikoittain ainakin seuraavat puoli vuotta. Kuulemma suurta aivovammaa ei ollut, motorinen alue oli hieman kärsinyt, ja siksi miehen liikkeet olivat hieman hitaita ja vapisevia. Lääkärit olivat kuitenkin sanoneet toivovansa ja uskovansa, että mies palautuisi joidenkin kuukausien kuntoutuksen aikana täysin ennalleen.



Jonkin verran havaitsin Stevensonin myös unohtelevan asioita, Rafael joutui täydentämään tämän kertomusta ja paikkaamaan unohtuneita sanoja. Rypistin hiukan otsaani asialle, mutten sanonut mitään. Pääasia oli, että Stevenson oli hengissä ja kutakuinkin kunnossa. Paljon surkeampaankin kohtaloon olisi nimittäin ollut ainekset.



Keskusteltuamme hetken sekä Stevensonin ja minun tapauksestani että järjestön yleisistä asioista, kuten päämajan vaihtamisesta, Stevenson kertoi suurimman uutisensa.
”Minä ja Olivie menemme naimisiin.”
”Mitä?!” Ääni kuului sekä minun että Rafaelin suusta, Andrews tuijotteli mietteissään takkatulta eikä reagoinut uutiseen mitenkään. Stevenson nyökkäsi.
”Päivämäärä on jo päätetty. Kahden kuukauden kuluttua.”
Hiljaisuus.



”Niin nopeasti?” kysyin epäluuloisena. Stevenson nyökkäsi.
”Minä tajusin vasta ihan äskeittäin, miten nopeasti elämä saattaa päättyä tai muuttua ratkaisevasti”, mies sanoi hiljaa. ”Lisäksi meille on tulossa lapsi... haluan virallistaa liittomme ennen sen syntymää.”
Hetken jokainen meistä oli vaiti. Vilkaisimme Rafaelin kanssa toisiimme. Stevenson vaikutti olevan tosissaan.



Stevenson katkaisi hiljaisuuden.
”Aiheeseen liittyen... Vincent, minulla olisi sinulle pieni pyyntö.”
Kohotin kulmiani, katsoin Stevensoniin kysyvästi. Mies näytti hetken mietteliäältä ja tuijotteli kengänkärkiään, lopulta tämä käänsi katseensa minuun.
”Kiinnostaisiko sinua bestmanin tehtävä?”
Hämmennyin täysin. Pitkään aikaan en sanonut mitään. Stevenson tulkitsi hiljaisuuden omalla tavallaan.
”Ei sinun tarvitse, jos et halua, minä vain ajattelin... siis...”
”Tottakai minä suostun”, keskeytin Stevensonin. ”Sehän olisi kunnia.”
Mies hymyili.
”Tiesin, että voin luottaa sinuun. Kiitos.”



Äkkiä takkahuoneen ovi aukesi, ja kukin meistä käänsi katseensa ovelle. Laura seisoi ovella, nainen punastui hivenen ja koputti ovea jälkikäteen anteeksipyytävään sävyyn.
”Vincent, minulla olisi sinulle asiaa”, nainen henkäisi. ”Kahdenkeskistä sellaista. Tule mukaani.”
Katsoin naista pitkään, asia taisi olla todella tärkeä. Käänsin katseeni Stevensoniin, nyökkäsin hänelle ja nousin ylös sohvalta.



Laura johdatti minut makuuhuoneeseen ja painoi oven visusti kiinni. Nainen näytti vakavalta kääntyessään minua kohti.
”Olen pahoillani, että joudun kertomaan tämän sinulle nyt, kun tietoa on muutenkin tullut tarpeeksi ja olet varmasti väsynyt”, Laura aloitti. ”Mutta en voi salata tätä enää, olen jo pitänyt tämän omana tietonani liian kauan.”
”Mistä sinä puhut?”, kysyin hermostuneena. Tämä ei kuulostanut hyvältä.
Laura huokaisi.
”Minun oli tarkoitus puhua tästä sinulle jo sinä aamuna, kun se kummallinen paketti tuli... mutta sitten tuli kaikenlaista... sinulla oli töitä, sitten heittäydyit yhtäkkiä kamalan kummalliseksi, ja myöhemmin sain kuulla, että Stevensonille ja Rafaelille oli tapahtunut jotain, eikä se ollut oikea aika kertoa. Sitten... sitten tulit humalassa kotiin, ja minun piti kertoa seuraavana aamuna... ja sitten tapahtuikin se maalitehtaan juttu ja sitten olit sairaalassa, enkä voinut kertoa tätä siellä... olen pahoillani, Vincent. Anteeksi.”
”Laura”, sanoin naisen nimen tiukasti, ”mistä on kyse?”
Nainen huokaisi uudemman kerran. Nainen otti minua varovasti käsistä.
”Vincent...”



”Vincent, minä olen raskaana.”
Kesti hetken, että tajusin, mitä nainen sanoi.
”Raskaana?”
”Kuulit kyllä. Minä odotan sinun lastasi.”



En voinut estää itseäni. Kiedoin käteni vaimoni ympärille, tartuin kevyellä, hellällä otteella hänen hiuksiinsa ja suutelin naista suorastaan pyörryttävän rakkauden tunteen voimin. Suudelma kesti pitkään, niin pitkään, että Lauraa alkoi naurattaa.
”Tarkoittaako tämä, että...”
”Tarkoittaa. Onko se tyttö vai poika?”
”En tiedä vielä, raskaus on vasta niin alussa, se...”
Ovikello soi. Minä en päästänyt irti Laurasta.



Laura nauroi taas, sillä samalla, helkkyvällä naurulla, johon olin aikoinani rakastunut.
”Vincent... Vincent, rakas, minun täytyy --”
”Sinun ei täydy mitään, alaiseni saavat hoitaa sen.”
”Luuletko sinä, että he avaavat sinun ovesi sinun vieraallesi sinun talossasi?”
”Minä en halua päästää sinua.”
”Vincent, minä lupaan palata pian.”
Hitaasti vetäydyin kauemmas Laurasta, loin vaimolleni leveän hymyn.
”Jos kerran lupaat.”
Laura vastasi hymyyn ja kääntyi. Makuuhuoneen ovi painui kiinni. Ja minä satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos etupihallemme.



Tumma auto. Parkkeerattu järjettömään tyyliin keskelle pihaamme. Se näytti tutulta... rypistin kulmiani ja tajusin.
Auto, josta minut oli joskus heitetty ulos Coruccien toimesta.
Auto, jonka rattia piteli joku, jolla oli punertavanruskeat hiukset ja vihreä baskeri.



Ovikello soi toisen kerran.
Etuoven lukko naksahti.
”Huhuu? Onko täällä ketään?”
Huuto. Oma huutoni.
”Laura, ei!!”
Laukaus.



”Ei!”
Minä juoksin. Takkahuoneessa juostiin. Rafael huusi jotain Andrewsille ja Stevensonille, miehet olivat kuulleet laukauksen. Olivie kirkaisi. Kompuroin, olin törmätä takkahuoneen oveen, joka lennähti auki.
”Andrews, lataa aseesi!”
”Rafael, ammukset!”
”Vincent, älä mene sinne, he voivat --!”

Auto kaasutti, renkaat vinkuivat asvaltilla.



”Ei..”
Hän näytti nukkuvan, näkevän unia suloinen hymy vielä kasvoillaan kertomansa uutisen jälkeen. Vihreä mekko oli tuhriutunut punaiseen väriin.
”Ei... Laura...”
Laukauksia, auto ajoi jossain kaukaisuudessa, joku oli juossut taakseni ja ampui autoa kohti. Vajosin polvilleni.



Nostin hänet syliini, hänen kehonsa oli vielä lämmin. Käteni tahriutuivat, niistä tuli tahmeat.
”Laura, herää...”
Laukaukset loppuivat, joku huokaisi turhautuneena. ”He pääsivät pakoon...” Minä jatkoin vaimoni lempeää ravistelua.
”Herää nyt, ole kiltti... Laura, avaa silmäsi, minä tässä...”
”Vincent?”
Rafaelin ääni kuului yläpuoleltani, tunsin miehen käden laskeutuvan olkapäälleni, mutta ravistin sen pois. Rafael kuului huokaisevan, mies kääntyi sanomaan jotain muille paikalle tulleille, ja näin heidän jalkapariensa katoavan yksitellen takaisin sisälle.



Vapisin kylmästä. Rafael laskeutui viereeni, hänen hengityksensä tuntui lämpimänä ilmavirtana ohimollani miehen kumartuessa aivan lähelle.
”Vincent, olen pahoillani.”
”Mistä?”, kysyin tärisevällä äänellä.
”Vincent...”
”Hän ei ole kuollut, etkö sinä näe, hän nukkuu, enkä saa häntä hereille, tee jotain asialle!”
Hiljaisuus. Hyytävä kylmyys. Unenomainen tunne. Minä en ollut täällä, minä näin unta, ja Laura heräisi aamulla vierestäni.



Rafaelin käsi hapuili uudelleen olkaani, tällä kertaa se sai jäädä siihen.
”Vincent, päästä irti hänestä. Et voi tehdä enää mitään, hän on jo --”
”Turpa kiinni, Rafael, älä puhu paskaa!”
”Rauhoitu.”
”Minä olen aivan täysin rauhallinen!”
Alkoi sataa. Sade sotkeutui siihen punaiseen noroon, joka valui Lauran rintakehää pitkin käsilleni. Rafael pysyi silti vierelläni, ei kavahtanut sadetta. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mies puhui.
”Vincent, kuuntele. Sinä et voi istua etupihallasi pitelemässä vaimosi ruumista loputtomiin. Ole kiltti, tule sisälle kanssani. Andrews... Andrews ja Stevenson vievät Lauran... he vievät hänet turvaan.”
”Mutta --”
Vincent. Sinä olet shokissa, minä tiedän sen, mutta tiedän myös, ettet ole tyhmä. Päästä hänet.”
Jälleen hiljaisuus.
Pitkä hiljaisuus.
Jossain vaiheessa luovutin.



Hyvästi, rakkaani.
Hyvästi, lapseni.
Minä en unohda koskaan.




Taas valo viiltää taivaanrantaa
se päivän yöstä erottaa
On tullut aika pois se antaa,
jota niin paljon rakastaa
Sen järjellä me ymmärrämme,
kun toinen lähtee, toinen jää
Vain pieni lapsi sisällämme
ei sitä tahdo käsittää...

Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
kulje kanssa enkelin
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
sinua paljon rakastin.



Niin monet kerrat tähän rantaan
olemme tulleet ennenkin
Jättäneet kahdet jäljet santaan
nyt yhdet vain vie takaisin
Siis hyvää matkaa ystäväni
en enää puhu enempää
Tärkeimmän tiedät, ja se riittää
muu on nyt yhdentekevää

Hyvää matkaa, hyvää matkaa
kulje kanssa enkelin
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
sinua paljon rakastin...


***

Irviksen kommentit:

Lyhyesti: ei mitään.
Muuta kuin se, että tärisin kirjoittaessani tätä osaa ja en ole tyytyväinen.

Vastaan edeltäviin kommentteihin huomisen aikana.