Osan lukumusiikkia:
Poets of the Fall - Where Do We Draw the Line
Poets of the Fall - Where Do We Draw the Line
”Vincent!”
Kylmä. Hyytävä tunne, joka oli ollut läsnä jo tunteja. Kylmyys sisälläni, luissani, veressäni, päässäni, maailmassani.
Roaring Heightsissa oli aina lämmin, neljää vuodenaikaa ei kaupungin maantieteellisestä sijainnista johtuen ollut. Tänä aamuna merivesi oli silti jostain syystä hyytävän kylmää. Minä vain en välittänyt. Minulla olisi ollut kylmä ilman mertakin.
Huuto.
”Vincent, ole kiltti ja tule pois sieltä... älä pakota minua hakemaan sinua kuin pikkulasta!”
Kun Rafael tarttui minuun, en vastustellut.
Ei sillä olisi kuitenkaan ollut enää väliä.
***
”Minä olen huolissani, Stevenson, erittäin huolissani.”
”Shh, Rafael, hän on viereisessä huoneessa, hän --”
”Minä en välitä enää pätkääkään siitä, kuuleeko hän vai ei! Hän ei puhu, sanoo ehkä sanan tai kaksi päivässä ja vastaa helpoimmalla mahdollisella tavalla kysymyksiin, mutta muuten hän on täysin hiljaa. Hän ei syö, ellen pakota häntä, olen löytänyt hänet jo kahdesti pyörtyneenä lattialta nääntymyksen vuoksi. Hän ei nuku tai vaihtoehtoisesti nukkuu aivan liikaa, eilen hän oli valvonut kaksi yötä peräkkäin, tänään hän on nukkunut kahdeksantoista tuntia. Hän ei tapaa poikaansa, Victor on ollut jo viikon lastenhoitajan luona, sentään hän tajuaa maksaa naiselle siitä kunnon palkkaa... Hän tappaa itsensä, Stevenson, kuihduttaa ruumiinsa hitaasti pois, vaikkei itse sitä ehkä tajuakaan.”
”Rafael, minusta tuntuu kurjalta sanoa tämä, mutta me emme voi auttaa häntä väkisin.”
”Minä tiedän sen... Jack, voinko pyytää sinulta palvelusta?”
”Mitä vain, Rafael, mitä vain.”
”Minulla on vara-avain hänen asuntoonsa, ota se ja mene tyhjentämään hänen asekaappinsa. Vie myös pois suurimmat teräaseet, minun luvallani saat penkoa hänen asuntonsa läpikotaisin.”
”Tarkoitatko, että hän voisi... pelkäätkö hänen tekevän jotain --?”
”Hän on ehkä järkyttynyt, mutta ei sairas. Jos minä jotain pelkään, niin yksinäisen ja väsyneen miehen kostoretkeä.”
***
**
*
Ensimmäinen.
”... ja minun on se sanottava eduksesi, että ainakin ymmärrät oman parhaasi sekä sen, milloin nöyrtyä vahvempasi edessä. Olet myös oikeassa siinä, että meneillään olevasta tilanteesta ei hyödy enää kukaan... se kuukauden takainen ampumavälikohtaus satamassa olisi voinut päättyä siihen, että kumpikin meistä katsoisi nyt maailmaa kaltereitten takaa. Ja pakkohan minun on myöntää, että on minulla muutenkin oma lehmä ojassa. Morgan oli minulle kuin oma poika, ja sen jälkeen, kun sinun kätyrisi vuosi sitten ampuivat hänet... noh, joka tapauksessa, minä en ole paha mies, oma osuuteni sekä viisikymmentä prosenttia kaikesta teille kuuluvasta riittää.”
”Me emme mitenkään voi suostua, Vincent, viisikymmentä prosenttia...!”
”Ole hiljaa, Collins, pitele vain kiltisti sitä kivääriäsi ja suojele johtajaasi, muutenhan tässä saattaa käydä niin, että minun alaiseni pääsevät yllättämään teidät nopeilla liipaisinsormillaan. Minä tein ehdotukseni de Lucalle, en sinulle. Viisikymmentä prosenttia on ensimmäinen ja viimeinen tarjoukseni... ei vai? Hyvä on sitten. Kaksikymmentäviisi prosenttia ja asiakassuhteiden tasapuolinen jako paperille kirjattuna. Sen verran voin tulla vastaan.”
”Vincent, sinä et...!”
”Tiesin, että tulisit järkiisi, de Luca. Randall, ole hyvä, hae meille paperia ja kuivamustekynä.”
***
**
*
Toinen.
”Tämä talo on ehkä hivenen suuri yhdelle miehelle ja pienelle pojalle... teille jäisi käyttöönne myös vierashuone, mutta myyn talon teille mielelläni. Toimitan teille kauppakirjat mitä pikimmiten. Oletteko jo laittaneet vanhan asuntonne myyntiin? Voisin olla kiinnostunut siitä. Ai, eikö? Ymmärrän...”
”Vincent, myy se pois. Hänen muistonsa... hänen muistonsa on jossain aivan muualla, kuin siinä talossa, sitä paitsi siksihän sinä halusit --”
”Anteeksi keskeytykseni, mutta minulla ei ole kauaa aikaa, seuraava esittely on jo puolen tunnin kuluttua toisaalla. Minä tarjoan vanhasta talostanne... hmm... olisiko puolet tästä sopiva hinta? Mainiota.”
”Kiitos kaupoista, herra de Luca... ystäväänne, herra Collinsia tietenkään unohtamatta! Olen varma, että tulette viihtymään täällä poikanne kanssa. Puhuitteko jotain aidoista? Saanko kysyä, mihin tarvitsette kahden ja puolen metrin korkuista takorauta-aitaa lukittavalla portilla? Tämä on rauhallista asuinaluetta, takaan, että --”
”Herra Torrance-Marks, me kiitämme esittelystä ja kaupoista, olen varma, että Vincent saa aidoituspulmansa hoidettua.”
”Ymmärrän. Siinä tapauksessa toivotan hyvää jatkoa ja kiitän herroja vielä kerran. Ja onnea uuteen kotiin.”
***
**
*
Kolmas.
”Isä, kerro minulle taas äidistä. Minä tiedän, että hänellä oli ruskeat, kiharat hiukset, minä muistan ne! Mutta minä en muista, miksi hän... Isä, miksemme me koskaan puhu siitä, mihin äiti kuoli?”
”Älä huuda, isä, anteeksi, minä halusin vain tietää... selvä on, minä menen huoneeseeni, en silti ymmärrä... anteeksi, isä.”
***
**
*
Neljäs.
”Sinun on pakko myöntää, että Jeremy ja Victor tulevat loistavasti toimeen keskenään. Ikäero ei tunnu haittaavan heitä lainkaan, vaikka muistellessani itse lapsuuttani jo vuodenkin ikäero johonkuhun tuntui iäisyydeltä... Victor oli kuulemma luvannut auttaa Jeremyä läksyjen kanssa, kunhan poika parin vuoden päästä aloittaa koulun.”
”Oliviella ja minulla menee loistavasti, kiitos kysymästä, Olivie on aivan liian kiltti minulle... mutta... äh, Vincent, toisen lapsen syntymä hermostuttaa ehkä minua enemmän kuin häntä, vaikken minä ole se, joka joutuu ne kivut kestämään. Saanko kysyä erästä asiaa? Miten sinä... miten sinä kerroit hänelle? Miten sinä kasvatit lapsesi hyväksymään tämän maailman, meidän maailmamme, jossa koko elämä on pelkkää valhetta, korruptiota ja kulissia?”
”Sinä et ole kertonut?! Vincent, oletko varma, että se on hyvä aja... selvä, minä olen hiljaa, mutta sen sanon, ettet voi jatkaa näin ikuisesti. Hän saa tietää ennemmin tai myöhemmin.”
***
**
*
Viides.
Ajanjakso, jonka miellämme nykyisyydeksi.
Aamuaurinko valaisi Roaring Heightsin muistolehdon kultaisilla säteillään. Se herätti haudoille lasketut kukat eloon ja sai hämähäkkien ruohikkoon kutomat seitit kimaltelemaan kastepisaroista. Toisin kuin kaupungin suuremmalla hautausmaalla, täällä hautoja oli vain jokunen, eikä ihan jokaisella ollut kylliksi varaa tai nimeä saadakseen täältä viimeisen leposijan rakkaalleen.
Askeleni rahisivat, joku oli tuonut soraa tullessaan hautausmaalle, ja sitä oli karissut liuskekivien päälle. Jossain lauloi lintu, muuten oli uskomattoman hiljaista.
Vasemmalle, oikealle, polun päähän, kohti aurinkoa. Olisin muistanut reitin koska tahansa.
Siellä hän lepäsi, nukkui rauhallista ikiunta orvokkien peittämän maan alla. Punaiset unikot kukkivat hautakiven ympärillä, jossain kaukana meren aallot soivat vaimeaa kohinaa.
Minä en puhunut. En sanonut sanaakaan ääneen. Hän ei olisi niitä kuitenkaan kuulemassa. Mutta jostain selittämättömästä syystä minä yritin tavoittaa hänet ajatuksin. Laura, minä tässä, Vincent. Minä rakastan sinua. On minun syytäni, että olet poissa. Jos vain... jos vain minä olisin avannut sen oven... jos vain olisin ehtinyt pysäyttää sinut ajoissa... jos vain en olisi koskaan...
Victor kasvaa ja voi hyvin, me vietämme pian hänen kahdeksanvuotissyntymäpäiväänsä. Kuvittele, poikasi täyttää jo kahdeksan... aika on kulunut niin nopeasti. Mihin kuukaudet katosivat, entä vuodet? Miten minä olen pärjännyt lähes viisi vuotta ilman sinua? Rehellisesti sanottuna... en kai minä olekaan pärjännyt. En ole onnistunut Victorin kasvattamisessa, kuten olisi pitänyt. En ole selvinnyt tästä kunnialla, en ilman sinua.
Kahdeksan vuotta salailua, kahdeksan vuotta valheita, se jättää jäljet... sinä päivänä, kun poikani saa tietää kaiken, tiedän, ettei hän anna minulle enää anteeksi. Ei sitä, että olen valehdellut hänelle, ei myöskään sitä, että minun itsekäs elämäntyöni tappoi hänen äitinsä. Ei sitä, etten koskaan puhunut hänen kanssaan sinusta... Laura, minä tarvitsen sinua. Minä pelkään. Minä todellakin pelkään. Minä olen tuhonnut hänen elämänsä, kuten tuhosin sinunkin elämäsi.
Olen pahoillani, rakkaani.
Pahoillani kaikesta.
***
”Victor, syöhän nopeammin, koulubussi hakee sinut kohta, etkä ole vielä edes pakannut reppuasi. Olethan tehnyt läksyt?”
Poikani vastaus oli vain epämääräistä muminaa. ”Oemmh.”
”Älä puhu ruoka suussa”, ojensin Victoria, ja poika muisti syödä suunsa tyhjäksi ennen vastaustaan.
”Olen tehnyt läksyt.”
”Hyvä.”
Hetken hiljaisuus, lopulta poika laski lusikkansa hetkeksi ja katsoi minuun.
”Oletko kotona, kun tulen koulusta?”
”En, olen töissä seitsemään.”
”Taas! Kuinka kauan yhden sopimuksen teossa voi mennä? Kenen kanssa sinä teet niitä kauppoja, isä?”
Nousin pöydästä, tuoli narahti lattiaa vasten.
”Me emme puhu minun työasioistani kotona, sinä tiedät sen, Victor.”
”Emmehän me puhu niistä missään muuallakaan. Isä, Evelynin äiti on sairaanhoitaja ja Jonathanin isä on palomies, he kertovat aina jänniä juttuja, ja --”
”Me olemme puhuneet tästä ennenkin.”
”He sanovat aina, että liikemiehen elämä on varmasti kauhean tylsää, ja minä haluan todistaa, että ainakin sinun --”
”Victor.”
”Ja sinä metsästätkin Rafael-sedän ja Jeremyn isän ja sen Andrewsin ja niiden muiden kanssa, minä tiedän, onhan teillä pyssyjäkin --”
”Victor, nyt riittää, tajuatko sinä, mitä ’ei’ tarkoittaa?!” Tein niin nopean käännöksen, etteivät käteni ehtineet reagoimaan, ja tiskaamani murolautanen putosi lattialle särkyen pieniksi palasiksi.
Luodessani vihaisen katseeni Victoriin poika painoi päänsä ja tuijotteli lattiaan uskaltamatta vilkaistakaan minuun päin. Victor oli pelästynyt, näin sen pojan laajenneista silmistä ja hivenen vapisevista hartioista. Huokaisin.
”Anteeksi, Victor, minä vain... anteeksi.”
Koulubussin tööttäys. Victor käänsi minulle selkänsä ja juoksi etuovelle napaten reppunsa mukanaan. Ovi kolahti pojan perässä kiinni.
Huokaisin uudemman kerran. Nähdessäni pojan pöydälle unohtaman läksyvihon ja matematiikan oppikirjan harkitsin hetken, että juoksisin Victorin perään. Lopulta luovuin ajatuksesta. Oli ehkä parempi, että jättäisin pojan rauhaan koulupäivän ajaksi.
***
”... ja Stevenson on tällä hetkellä hoitamassa Davisin kanssa asekauppoja, me tarvitsemme ainakin kaksi uutta pistoolia. Andrewsin toisesta aseesta on haljennut iskuvasara ja Sansonen varmistin reistailee. Sanon vielä, että niistä Mausereista ei ole mihinkään, ne hajoavat muutamassa vuodessa, kun taas minun Coltini on palvellut minua siitä asti, kun astuin järjestön riveihin... Vincent?”
Tuijottelin hiljaisena ilmoitustaulullemme kiinnitettyä karttaa, josta ilmeni erääseen vanhaan operaatioomme liittyen muutamien tärkeiden maamerkkien paikat. Kartta pitäisi joskus ottaa pois häiritsemästä uusien operaatioiden suunnittelua, se pitäisi repiä ja polttaa. Niin me teimme kaikelle vanhalle todistusaineistolle, sellaisellekin, jolla oli vain vähäistä merkitystä. Me emme halunneet ottaa riskejä.
”Vincent, kuunteletko sinä?”
”Mitä?”
Rafael katsoi minua läpitunkevalla katseellaan, minä tuijottelin karttaa itsepintaisesti. Blondi mies huokaisi ja risti kätensä.
”Vincent, sinulla on huolia. Kerro minulle niistä.”
”Ensinnäkin, minulla ei ole huolia. Toisekseen, vaikka olisikin, sinä et ole minun psykiatrini. Kolmannekseen, vaikka olisitkin, minä en ole psykiatrisen hoidon tarpeessa.”
”Ja neljännekseen, jos olisit hoidon tarpeessa, olisit sitä niin pahasti, ettei sinun puheestasi saisi enää mitään tolkkua”, Rafael täydensi hymyillen vinosti. ”Minä tunnen sinut, Vincent. Sinä olet noin poissaoleva vain silloin, kun jokin painaa mieltäsi.”
Huokaisin. Kyllä minä olin kuullut, mitä Rafael oli sanonut. Minua vain ei kiinnostanut. Olisi pitänyt kiinnostaa.
”Coltit ovat kalliita”, totesin viimein äreästi. ”Mauserit ovat kaksi kertaa halvempia... toisaalta, olet oikeassa siinä, että ne ovat hajonneet keskimääräistä nopeammin, joten --”
”Vincent, me voimme puhua aseista myöhemmin. Kerro minulle, mikä sinua vaivaa?”
Siirsin kättäni hieman, nojasin otsaani kämmeneeni. Olin pitkään hiljaa, lopulta kerroin.
”Victor.”
”Mitä hänestä?” Rafael kurtisti kulmiaan. Vilkaisin mieheen, mutta käänsin katseeni nopeasti pois.
”Me riitelimme aamulla, hän pelästyi niin paljon, että lähti kouluun ilman kirjojaan. Yritin pyytää anteeksi, mutta hän ehti lähteä.”
Hetken hiljaisuus. Rafael nyökkäsi.
”Ymmärrän. Mitä luulet hänen sanovan nyt, kun kerroit hänelle kaiken?”
”Mitä?”
”Tarkoitan, miten uskot hänen reagoivan uuti... hetkinen, Vincent, kai sinä kerroit hänelle, etkö vain, siitähän tässä on kyse?”
En vastannut mitään. Rafael huokaisi.
"Vincent.” Mies huokaisi uudestaan, kääntyi hetkeksi poispäin ja sitten taas minuun päin. ”Vincent. Sinun on pakko kertoa jossain vaiheessa.”
”Victor täyttää vasta kahdeksan, hän on liian nuori kuulemaan siitä, ja jos minä kerron hänelle nyt, huomenna siitä tietää koko koulu.”
”Victor täyttää jo kahdeksan, enkä minä tarkoittanut, että sinun pitäisi kertoa hänelle yksityiskohtaisesti kaikki ja näyttää hänelle todisteet korruptiosta ja henkirikoksista. Tarkoitin, että sinun täytyy kertoa hänelle, ettet ole ammatiltasi mikään liikemies.”
”Mitä minä hänelle sanoisin? ’Victor, hei, olen viimeiset kahdeksan vuotta uskotellut sinulle olevani liikemies, mutta oikeasti tapan ihmisiä ja lahjon poliitikkoja? Victor, hei, oikeasti rikollisjärjestö, jota vastaan sodimme, tappoi sinun äitisi kotiovellemme minun virheitteni takia? Unohtamatta tietenkään sitä, että minä vielä menin ja hävisin sen sodan äitisi kuoleman jälkeen?’”
”Se, että maksamme Corucceille neljäsosan kaikesta, että olemme jakaneet asiakassuhteemme tasan ja että meillä on kirjallinen sopimus aselevosta ei merkitse sodan häviämistä, vaan --”
”Älä puhu paskaa, Rafael, sodan jälkeen häviäjät maksavat aina sotakorvauksia ja allekirjoittavat rauhansopimuksen. Sitä paitsi se asiakassuhteitten jako ei ollut lähelläkään tasapuolista.”
”Jos se sopimus oli sinusta kerran niin väärä, niin miksi sitten suostuit siihen?”
”En tiedä, ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että en halunnut menettää myös sinua, Stevensonia tai Andrewsia, ehkä olin niin idiootti, että halusin turvata poikani tulevaisuuden!”
”Älä heittäydy marttyyriksi, Vincent, kumpikin meistä tajuaa, että --”
”Turpa kiinni, Rafael!”
Rafael vaikeni. Mies tuijotti minua pitkään tutkimattomalla ilmeellä. Vedin syvään henkeä, suljin silmäni, tunsin oloni turhautuneeksi.
”Anteeksi, Rafael”, sanoin rauhallisemmalla äänellä ja avasin hitaasti silmäni. ”Minä en tarkoittanut... tai... en minä tiedä, minä olen helvetin väsynyt.”
”Huomasin.”
Emme sanoneet pitkään aikaan mitään, seisoimme vain paikoillamme vältellen toistemme katseita. Viimein katkaisin hiljaisuuden.
”Sanoit, että Stevenson on Davisin kanssa hakemassa aseita. Mitä Andrews puuhaa?”
”Hän kouluttaa sitä uutta juoksupoikaa, kuten käskit. Ja vaikuttaa aika turhautuneelta. Annoit hänelle Randallilta vapautuneen täysivaltaisen jäsenen paikan, Vincent, mutta et ole antanut hänelle sen mukaisia tehtäviä. Jos haluat pitää hänet riveissäsi, suosittelen antamaan hänen työpanokselleen enemmän arvostusta.”
”Hän ei ole kovin tarkka ampumaan.”
”Helvetin fiksu hän on, ja sinun, jos kenen, luulisi osaavan hyödyntää sitä.”
Käänsin selkäni Rafaelille. Ristin kädet rinnalleni, painoin katseeni alas. Mietin.
*
Viides.
Ajanjakso, jonka miellämme nykyisyydeksi.
Aamuaurinko valaisi Roaring Heightsin muistolehdon kultaisilla säteillään. Se herätti haudoille lasketut kukat eloon ja sai hämähäkkien ruohikkoon kutomat seitit kimaltelemaan kastepisaroista. Toisin kuin kaupungin suuremmalla hautausmaalla, täällä hautoja oli vain jokunen, eikä ihan jokaisella ollut kylliksi varaa tai nimeä saadakseen täältä viimeisen leposijan rakkaalleen.
Askeleni rahisivat, joku oli tuonut soraa tullessaan hautausmaalle, ja sitä oli karissut liuskekivien päälle. Jossain lauloi lintu, muuten oli uskomattoman hiljaista.
Vasemmalle, oikealle, polun päähän, kohti aurinkoa. Olisin muistanut reitin koska tahansa.
Siellä hän lepäsi, nukkui rauhallista ikiunta orvokkien peittämän maan alla. Punaiset unikot kukkivat hautakiven ympärillä, jossain kaukana meren aallot soivat vaimeaa kohinaa.
Minä en puhunut. En sanonut sanaakaan ääneen. Hän ei olisi niitä kuitenkaan kuulemassa. Mutta jostain selittämättömästä syystä minä yritin tavoittaa hänet ajatuksin. Laura, minä tässä, Vincent. Minä rakastan sinua. On minun syytäni, että olet poissa. Jos vain... jos vain minä olisin avannut sen oven... jos vain olisin ehtinyt pysäyttää sinut ajoissa... jos vain en olisi koskaan...
Victor kasvaa ja voi hyvin, me vietämme pian hänen kahdeksanvuotissyntymäpäiväänsä. Kuvittele, poikasi täyttää jo kahdeksan... aika on kulunut niin nopeasti. Mihin kuukaudet katosivat, entä vuodet? Miten minä olen pärjännyt lähes viisi vuotta ilman sinua? Rehellisesti sanottuna... en kai minä olekaan pärjännyt. En ole onnistunut Victorin kasvattamisessa, kuten olisi pitänyt. En ole selvinnyt tästä kunnialla, en ilman sinua.
Kahdeksan vuotta salailua, kahdeksan vuotta valheita, se jättää jäljet... sinä päivänä, kun poikani saa tietää kaiken, tiedän, ettei hän anna minulle enää anteeksi. Ei sitä, että olen valehdellut hänelle, ei myöskään sitä, että minun itsekäs elämäntyöni tappoi hänen äitinsä. Ei sitä, etten koskaan puhunut hänen kanssaan sinusta... Laura, minä tarvitsen sinua. Minä pelkään. Minä todellakin pelkään. Minä olen tuhonnut hänen elämänsä, kuten tuhosin sinunkin elämäsi.
Olen pahoillani, rakkaani.
Pahoillani kaikesta.
***
”Victor, syöhän nopeammin, koulubussi hakee sinut kohta, etkä ole vielä edes pakannut reppuasi. Olethan tehnyt läksyt?”
Poikani vastaus oli vain epämääräistä muminaa. ”Oemmh.”
”Älä puhu ruoka suussa”, ojensin Victoria, ja poika muisti syödä suunsa tyhjäksi ennen vastaustaan.
”Olen tehnyt läksyt.”
”Hyvä.”
Hetken hiljaisuus, lopulta poika laski lusikkansa hetkeksi ja katsoi minuun.
”Oletko kotona, kun tulen koulusta?”
”En, olen töissä seitsemään.”
”Taas! Kuinka kauan yhden sopimuksen teossa voi mennä? Kenen kanssa sinä teet niitä kauppoja, isä?”
Nousin pöydästä, tuoli narahti lattiaa vasten.
”Me emme puhu minun työasioistani kotona, sinä tiedät sen, Victor.”
”Emmehän me puhu niistä missään muuallakaan. Isä, Evelynin äiti on sairaanhoitaja ja Jonathanin isä on palomies, he kertovat aina jänniä juttuja, ja --”
”Me olemme puhuneet tästä ennenkin.”
”He sanovat aina, että liikemiehen elämä on varmasti kauhean tylsää, ja minä haluan todistaa, että ainakin sinun --”
”Victor.”
”Ja sinä metsästätkin Rafael-sedän ja Jeremyn isän ja sen Andrewsin ja niiden muiden kanssa, minä tiedän, onhan teillä pyssyjäkin --”
”Victor, nyt riittää, tajuatko sinä, mitä ’ei’ tarkoittaa?!” Tein niin nopean käännöksen, etteivät käteni ehtineet reagoimaan, ja tiskaamani murolautanen putosi lattialle särkyen pieniksi palasiksi.
Luodessani vihaisen katseeni Victoriin poika painoi päänsä ja tuijotteli lattiaan uskaltamatta vilkaistakaan minuun päin. Victor oli pelästynyt, näin sen pojan laajenneista silmistä ja hivenen vapisevista hartioista. Huokaisin.
”Anteeksi, Victor, minä vain... anteeksi.”
Koulubussin tööttäys. Victor käänsi minulle selkänsä ja juoksi etuovelle napaten reppunsa mukanaan. Ovi kolahti pojan perässä kiinni.
Huokaisin uudemman kerran. Nähdessäni pojan pöydälle unohtaman läksyvihon ja matematiikan oppikirjan harkitsin hetken, että juoksisin Victorin perään. Lopulta luovuin ajatuksesta. Oli ehkä parempi, että jättäisin pojan rauhaan koulupäivän ajaksi.
***
”... ja Stevenson on tällä hetkellä hoitamassa Davisin kanssa asekauppoja, me tarvitsemme ainakin kaksi uutta pistoolia. Andrewsin toisesta aseesta on haljennut iskuvasara ja Sansonen varmistin reistailee. Sanon vielä, että niistä Mausereista ei ole mihinkään, ne hajoavat muutamassa vuodessa, kun taas minun Coltini on palvellut minua siitä asti, kun astuin järjestön riveihin... Vincent?”
Tuijottelin hiljaisena ilmoitustaulullemme kiinnitettyä karttaa, josta ilmeni erääseen vanhaan operaatioomme liittyen muutamien tärkeiden maamerkkien paikat. Kartta pitäisi joskus ottaa pois häiritsemästä uusien operaatioiden suunnittelua, se pitäisi repiä ja polttaa. Niin me teimme kaikelle vanhalle todistusaineistolle, sellaisellekin, jolla oli vain vähäistä merkitystä. Me emme halunneet ottaa riskejä.
”Vincent, kuunteletko sinä?”
”Mitä?”
Rafael katsoi minua läpitunkevalla katseellaan, minä tuijottelin karttaa itsepintaisesti. Blondi mies huokaisi ja risti kätensä.
”Vincent, sinulla on huolia. Kerro minulle niistä.”
”Ensinnäkin, minulla ei ole huolia. Toisekseen, vaikka olisikin, sinä et ole minun psykiatrini. Kolmannekseen, vaikka olisitkin, minä en ole psykiatrisen hoidon tarpeessa.”
”Ja neljännekseen, jos olisit hoidon tarpeessa, olisit sitä niin pahasti, ettei sinun puheestasi saisi enää mitään tolkkua”, Rafael täydensi hymyillen vinosti. ”Minä tunnen sinut, Vincent. Sinä olet noin poissaoleva vain silloin, kun jokin painaa mieltäsi.”
Huokaisin. Kyllä minä olin kuullut, mitä Rafael oli sanonut. Minua vain ei kiinnostanut. Olisi pitänyt kiinnostaa.
”Coltit ovat kalliita”, totesin viimein äreästi. ”Mauserit ovat kaksi kertaa halvempia... toisaalta, olet oikeassa siinä, että ne ovat hajonneet keskimääräistä nopeammin, joten --”
”Vincent, me voimme puhua aseista myöhemmin. Kerro minulle, mikä sinua vaivaa?”
Siirsin kättäni hieman, nojasin otsaani kämmeneeni. Olin pitkään hiljaa, lopulta kerroin.
”Victor.”
”Mitä hänestä?” Rafael kurtisti kulmiaan. Vilkaisin mieheen, mutta käänsin katseeni nopeasti pois.
”Me riitelimme aamulla, hän pelästyi niin paljon, että lähti kouluun ilman kirjojaan. Yritin pyytää anteeksi, mutta hän ehti lähteä.”
Hetken hiljaisuus. Rafael nyökkäsi.
”Ymmärrän. Mitä luulet hänen sanovan nyt, kun kerroit hänelle kaiken?”
”Mitä?”
”Tarkoitan, miten uskot hänen reagoivan uuti... hetkinen, Vincent, kai sinä kerroit hänelle, etkö vain, siitähän tässä on kyse?”
En vastannut mitään. Rafael huokaisi.
"Vincent.” Mies huokaisi uudestaan, kääntyi hetkeksi poispäin ja sitten taas minuun päin. ”Vincent. Sinun on pakko kertoa jossain vaiheessa.”
”Victor täyttää vasta kahdeksan, hän on liian nuori kuulemaan siitä, ja jos minä kerron hänelle nyt, huomenna siitä tietää koko koulu.”
”Victor täyttää jo kahdeksan, enkä minä tarkoittanut, että sinun pitäisi kertoa hänelle yksityiskohtaisesti kaikki ja näyttää hänelle todisteet korruptiosta ja henkirikoksista. Tarkoitin, että sinun täytyy kertoa hänelle, ettet ole ammatiltasi mikään liikemies.”
”Mitä minä hänelle sanoisin? ’Victor, hei, olen viimeiset kahdeksan vuotta uskotellut sinulle olevani liikemies, mutta oikeasti tapan ihmisiä ja lahjon poliitikkoja? Victor, hei, oikeasti rikollisjärjestö, jota vastaan sodimme, tappoi sinun äitisi kotiovellemme minun virheitteni takia? Unohtamatta tietenkään sitä, että minä vielä menin ja hävisin sen sodan äitisi kuoleman jälkeen?’”
”Se, että maksamme Corucceille neljäsosan kaikesta, että olemme jakaneet asiakassuhteemme tasan ja että meillä on kirjallinen sopimus aselevosta ei merkitse sodan häviämistä, vaan --”
”Älä puhu paskaa, Rafael, sodan jälkeen häviäjät maksavat aina sotakorvauksia ja allekirjoittavat rauhansopimuksen. Sitä paitsi se asiakassuhteitten jako ei ollut lähelläkään tasapuolista.”
”Jos se sopimus oli sinusta kerran niin väärä, niin miksi sitten suostuit siihen?”
”En tiedä, ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että en halunnut menettää myös sinua, Stevensonia tai Andrewsia, ehkä olin niin idiootti, että halusin turvata poikani tulevaisuuden!”
”Älä heittäydy marttyyriksi, Vincent, kumpikin meistä tajuaa, että --”
”Turpa kiinni, Rafael!”
Rafael vaikeni. Mies tuijotti minua pitkään tutkimattomalla ilmeellä. Vedin syvään henkeä, suljin silmäni, tunsin oloni turhautuneeksi.
”Anteeksi, Rafael”, sanoin rauhallisemmalla äänellä ja avasin hitaasti silmäni. ”Minä en tarkoittanut... tai... en minä tiedä, minä olen helvetin väsynyt.”
”Huomasin.”
Emme sanoneet pitkään aikaan mitään, seisoimme vain paikoillamme vältellen toistemme katseita. Viimein katkaisin hiljaisuuden.
”Sanoit, että Stevenson on Davisin kanssa hakemassa aseita. Mitä Andrews puuhaa?”
”Hän kouluttaa sitä uutta juoksupoikaa, kuten käskit. Ja vaikuttaa aika turhautuneelta. Annoit hänelle Randallilta vapautuneen täysivaltaisen jäsenen paikan, Vincent, mutta et ole antanut hänelle sen mukaisia tehtäviä. Jos haluat pitää hänet riveissäsi, suosittelen antamaan hänen työpanokselleen enemmän arvostusta.”
”Hän ei ole kovin tarkka ampumaan.”
”Helvetin fiksu hän on, ja sinun, jos kenen, luulisi osaavan hyödyntää sitä.”
Käänsin selkäni Rafaelille. Ristin kädet rinnalleni, painoin katseeni alas. Mietin.
”Hyvä on”, totesin viimein miehelle. ”Andrews siirtyy muihin tehtäviin. Saat täydet valtuudet.”
”M-mitä?”
”Keksit hänelle jotain järkevää tekemistä. Jotain haastavaa, mutta ei niin haastavaa, että hän tapattaa itsensä.”
Hetken hiljaisuus. Lopulta kysymys.
”Miten olisi jokin suurempi operaatio, jokin sellainen, jonka jälkeen meidän ei tarvitse hetkeen miettiä, minkä merkkisiä aseita jatkossa ostamme? Jos minä ja Andrews suunnittelemme jotain ja hyväksytämme sen sitten sinulla?”
”Kuten sanoin, saat täydet valtuudet. Tee mitä tahdot. Minun on mentävä nyt, kello on jo melkein yhdeksän.”
"Moneltako lupasit hänelle?"
"Seitsemältä."
***
Palatessani töistä kotiin talo vaikutti tyhjältä. Ketään ei näkynyt missään, mitään ääniä ei kuulunut. Alakertaan oli kuitenkin sytytetty valot, mikä kertoi Victorin kyllä palanneen koulusta.
”Victor? Victor, oletko sinä täällä?”
Ei vastausta. Kiipesin portaat yläkertaan, koputin varovasti Victorin huoneen oveen ja astuin sisään.
”... laivaston komentaja käski tuhota kaikki viholliset hurjilla torpedoilla! Älkää jättäkö yhtäkään jäljelle!”
Hymähdin. Victor oli niin syventynyt leikkiinsä, ettei ollut edes kuullut koputustani. Karaisin hieman kurkkuani kiinnittääkseni pojan huomion, tämä säpsähti, laski lelunsa lattialle ja ponkaisi salamana jaloilleen.
”Isä.” Poika nielaisi, kurtistin kulmiani, Victor näytti edelleen pelästyneeltä. Pian poika avasikin suunsa.
”Isä, minä voin selittää”, Victor sanoi kiireesti, ”minä olin menossa nukkumaan, näethän, että olen yövaatteissa jo, mutta minä jäin odottamaan sinua ja läksyt on tehty ja minä olen menossa nukkumaan ja...”
”Rauhoitu, Victor”, totesin hymähtäen. ”Totta kai sinä odotit minua, minä ymmärrän sen... ja anteeksi, minulla meni taas aivan liian myöhään, minunhan piti tulla jo yli kaksi tuntia sitten. Sinun nukkumaanmenoaikasi puolestaan oli vasta vartti sitten, joten sovitaanko, että tämä ilta oli yhdessä päätetty poikkeus kummankin osalta?”
Victor hymyili helpottuneena. Poika nyökkäsi, tämä siirsi katseensa ujosti varpaisiinsa. Tiesin, mitä tämä ele tarkoitti – Victorilla oli minulle pyyntö. Sitä ei onneksi tarvinnut kauaa odotella.
”Isä, lukisitko sinä minulle jotain?”
”Sinähän osaat lukea, olet osannut jo monta vuotta”, vastasin kallistaen päätäni hivenen.
”Ei se ole sama asia”, Victor intti.
Hymyilin. ”Hyvä on, minä luen.”
Niinpä minä luin Victorille iltasadun, aivan kuin niinä vanhoina hyvinä aikoina. Aikoina, joina Laura tuuditti Victorin sylissään uneen minun lukiessani ääneen vieressä. Katsellessani, miten Victorin siniset silmät alkoivat vähitellen painua kiinni, tunsin omituista kihelmöintiä silmissäni. Ne eivät kostuneet, tai en ainakaan tunnusta niin käyneen, mutta sinä hetkenä muistin, mikä minulle oli elämässä tärkeintä. Saatoin olla ankara isä, mutta minä rakastin Victoria. Hän oli ainoa, mitä minulla oli jäljellä. Hän oli koko elämäni, minun olemassaoloni tarkoitus.
Victorin nukahdettua epäröin hetken, mutta viimein kumarruin antamaan isällisen suukon poikani ohimolle. Ele oli minulle täysin vieras, mutta tuntui silti juuri oikealta. Victor ynähti ja liikahti hieman, muttei herännyt, ja olin siihen tyytyväinen. Oli parempi, ettei poika itse tiennyt eleestä mitään.
Kävelin Victorin huoneen parvekkeen ovelle vetääkseni sen eteen tarkoitetut verhot kiinni. Verhot oven edessä olivat olleet Victorin oma toive, kuulemma kuu paistoi ovesta sisään ja suoraan hänen silmiinsä, jos niitä ei ollut. Tartuin vasemmanpuoleiseen verhoon ja olin aikeissa kiskoa sen hiljaa oven suojaksi, kun huomioni kiinnittyi liikkeeseen tonttia ympäröivän aitamme ulkopuolella. Aivan, kuin...
”Isä, mitä sinä katsot?” Victor oli herännyt.
Erotin hänen ilmeensä pimeydestä huolimatta. Hän hymyili kuin mielipuoli. Hymy leveni hänen työntäessään kätensä povitaskuunsa.
”Victor, maahan!”
Laukaus. Toinen. Kolmas. Neljäs.
Särkyvän lasin helinää. Rätisevä ääni pöytälampun pudotessa, rikkoutuessa ja sammuessa. Kolahdus leukani osuessa lattiaan, älähdys. Yksi ääni, joka peitti alleen kaiken muun.
”M-mitä?”
”Keksit hänelle jotain järkevää tekemistä. Jotain haastavaa, mutta ei niin haastavaa, että hän tapattaa itsensä.”
Hetken hiljaisuus. Lopulta kysymys.
”Miten olisi jokin suurempi operaatio, jokin sellainen, jonka jälkeen meidän ei tarvitse hetkeen miettiä, minkä merkkisiä aseita jatkossa ostamme? Jos minä ja Andrews suunnittelemme jotain ja hyväksytämme sen sitten sinulla?”
”Kuten sanoin, saat täydet valtuudet. Tee mitä tahdot. Minun on mentävä nyt, kello on jo melkein yhdeksän.”
"Moneltako lupasit hänelle?"
"Seitsemältä."
***
Palatessani töistä kotiin talo vaikutti tyhjältä. Ketään ei näkynyt missään, mitään ääniä ei kuulunut. Alakertaan oli kuitenkin sytytetty valot, mikä kertoi Victorin kyllä palanneen koulusta.
”Victor? Victor, oletko sinä täällä?”
Ei vastausta. Kiipesin portaat yläkertaan, koputin varovasti Victorin huoneen oveen ja astuin sisään.
”... laivaston komentaja käski tuhota kaikki viholliset hurjilla torpedoilla! Älkää jättäkö yhtäkään jäljelle!”
Hymähdin. Victor oli niin syventynyt leikkiinsä, ettei ollut edes kuullut koputustani. Karaisin hieman kurkkuani kiinnittääkseni pojan huomion, tämä säpsähti, laski lelunsa lattialle ja ponkaisi salamana jaloilleen.
”Isä.” Poika nielaisi, kurtistin kulmiani, Victor näytti edelleen pelästyneeltä. Pian poika avasikin suunsa.
”Isä, minä voin selittää”, Victor sanoi kiireesti, ”minä olin menossa nukkumaan, näethän, että olen yövaatteissa jo, mutta minä jäin odottamaan sinua ja läksyt on tehty ja minä olen menossa nukkumaan ja...”
”Rauhoitu, Victor”, totesin hymähtäen. ”Totta kai sinä odotit minua, minä ymmärrän sen... ja anteeksi, minulla meni taas aivan liian myöhään, minunhan piti tulla jo yli kaksi tuntia sitten. Sinun nukkumaanmenoaikasi puolestaan oli vasta vartti sitten, joten sovitaanko, että tämä ilta oli yhdessä päätetty poikkeus kummankin osalta?”
Victor hymyili helpottuneena. Poika nyökkäsi, tämä siirsi katseensa ujosti varpaisiinsa. Tiesin, mitä tämä ele tarkoitti – Victorilla oli minulle pyyntö. Sitä ei onneksi tarvinnut kauaa odotella.
”Isä, lukisitko sinä minulle jotain?”
”Sinähän osaat lukea, olet osannut jo monta vuotta”, vastasin kallistaen päätäni hivenen.
”Ei se ole sama asia”, Victor intti.
Hymyilin. ”Hyvä on, minä luen.”
Niinpä minä luin Victorille iltasadun, aivan kuin niinä vanhoina hyvinä aikoina. Aikoina, joina Laura tuuditti Victorin sylissään uneen minun lukiessani ääneen vieressä. Katsellessani, miten Victorin siniset silmät alkoivat vähitellen painua kiinni, tunsin omituista kihelmöintiä silmissäni. Ne eivät kostuneet, tai en ainakaan tunnusta niin käyneen, mutta sinä hetkenä muistin, mikä minulle oli elämässä tärkeintä. Saatoin olla ankara isä, mutta minä rakastin Victoria. Hän oli ainoa, mitä minulla oli jäljellä. Hän oli koko elämäni, minun olemassaoloni tarkoitus.
Victorin nukahdettua epäröin hetken, mutta viimein kumarruin antamaan isällisen suukon poikani ohimolle. Ele oli minulle täysin vieras, mutta tuntui silti juuri oikealta. Victor ynähti ja liikahti hieman, muttei herännyt, ja olin siihen tyytyväinen. Oli parempi, ettei poika itse tiennyt eleestä mitään.
Kävelin Victorin huoneen parvekkeen ovelle vetääkseni sen eteen tarkoitetut verhot kiinni. Verhot oven edessä olivat olleet Victorin oma toive, kuulemma kuu paistoi ovesta sisään ja suoraan hänen silmiinsä, jos niitä ei ollut. Tartuin vasemmanpuoleiseen verhoon ja olin aikeissa kiskoa sen hiljaa oven suojaksi, kun huomioni kiinnittyi liikkeeseen tonttia ympäröivän aitamme ulkopuolella. Aivan, kuin...
”Isä, mitä sinä katsot?” Victor oli herännyt.
Erotin hänen ilmeensä pimeydestä huolimatta. Hän hymyili kuin mielipuoli. Hymy leveni hänen työntäessään kätensä povitaskuunsa.
”Victor, maahan!”
Laukaus. Toinen. Kolmas. Neljäs.
Särkyvän lasin helinää. Rätisevä ääni pöytälampun pudotessa, rikkoutuessa ja sammuessa. Kolahdus leukani osuessa lattiaan, älähdys. Yksi ääni, joka peitti alleen kaiken muun.
Victorin huuto.
***
Irviksen kommentteja:
Eeeeeeee-hei mitään rauhallista muisteluosaa kun actionia! >:D Tunnistitteko ampujan? Jos ette, ketä veikkaatte? ;) Ja miten Victorin ja Vincentin kävi?
