1.13 And so the game begins



Hiljaisuus. Hengenveto. Hengitin raskaasti, yritin tasata sykettäni. Oli pimeää, liian pimeää, lattialle pudonnut pöytälamppu piti heikkoa rätinää, muttei syttynyt enää uudelleen.
”Victor? Victor, missä sinä olet... sattuiko sinuun?”
Nyyhkettä.
”Victor, vastaa...”



”Ei sattunut... minä pelästyin...”
Helpotus, osittainen sellainen. Vaara ei välttämättä ollut vielä ohi. Ajattelin kiivaaseen tahtiin.
Meidän oli päästävä pois Victorin huoneesta. Minun oli haettava aseeni. Ja Rafaelille oli soitettava alakerran puhelimesta, saattaisin tarvita apujoukkoja...
”Victor, kuuntele.” Kostutin kuivia huuliani, vedin syvään henkeä. ”Kuuntele tarkkaan. Minä annan sinulle nyt ohjeita, ja sinun tehtäväsi on tehdä täsmälleen, kuten sanon. Täsmälleen. Ymmärrätkö?”
”Ymmärrän.” Victorin ääni oli heikko, pelokas. Minä nyökkäsin, vaikka tiesin, että oli liian pimeää, jotta Victor olisi nähnyt eleeni.
”Pystytkö liikkumaan? Ryömimään?”
”Pystyn.”
”Hyvä. Ryömi ovelle, varo lasinsirpaleita, lamppusi meni rikki. Minä tulen perässäsi. Kun olemme molemmat ovella, lasken hitaasti kolmeen. Kun sanon ’kolme’, nousen ylös ja avaan oven sinulle. Se tarkoittaa, että tänne tulee valoa, se tarkoittaa myös sitä, että se, joka seisoo ulkona, näkee meidät molemmat.”
”Isä, minä en uskalla, minä --”



”Shh, Victor, sinä olet rohkea, sinä uskallat kyllä. Mitään hätää ei ole, sinulle ei tapahdu yhtään mitään, minä olen sinun ja parvekkeen oven välissä. Sinä pysyt lattian tasolla, ja kun minä olen avannut oven, pujahdat kulman taakse niin nopeasti, kuin pystyt. Ja tapahtui mitä tahansa, aivan mitä tahansa – vaikka kuulisit kummallisia ääniä, vaikka minä liikkuisin kummallisesti, tai vaikka minä lakkaisin liikkumasta kokonaan – sinä jatkat matkaasi. Et pysähdy etkä katso taaksesi. Se on tärkeintä. Ymmärrätkö?”
Hetken hiljaisuus.
”Ymmärrän, isä.”
”Hyvä, Victor, sinä pystyt siihen. Annan sinulle lisää ohjeita, yritä muistaa ne kaikki. Kun olet päässyt ulos täältä, on kaksi vaihtoehtoa – joko minä seurasin sinua, tai sitten minä... tai sitten minä jäin tänne. Jos minä seurasin sinua ulos, sinä välttelet kaikkia ikkunoita ja juokset alakerran kylpyhuoneeseen. Lukitset oven ja piiloudut kylpyammeeseen. Odotat siellä, kunnes tulen antamaan sinulle luvan lähteä.”
”Entä se toinen vaihtoehto? Entä, jos sinä kuolet?”



Puraisin huultani. Hemmetti, Victor oli fiksu ja tajusi, mitä tarkoitin sillä, etten välttämättä seuraisi häntä. Olisin voinut sanoa, etten aikonut kuolla, mutta en halunnut valehdella pojalleni – kaikki oli mahdollista.
”Victor, jos – ja vain jos – minä en seuraa sinua, yrität kaikin keinoin päästä ulos talosta ja pakenet. Et puhu matkalla kenellekään, et pysähdy, vain juokset. Muistatko, missä Rafael-setä asuu?”
”Muistan, hän asuu kahden korttelin --”
”Hyvä, tuo riittää. Juokset sinne, herätät Rafaelin ja pysyt siellä turvassa. Hän tietää, mitä tehdä.”



Hiljaisuus. Etsin katseellani Victoria, silmäni alkoivat tottua pimeyteen ja hahmotin poikani vähän matkan päässä.
”Oletko valmis?”
Nyökkäys.
”Sitten mennään...”
Victor ryömi eteenpäin, aluksi hitaasti, sitten liike muuttui rutiiniksi ja ryömiminen nopeutui. Minä ryömin poikani perässä ovelle.
”Yksi.”
Victor tärisi. Hipaisin hänen poskeaan rauhoittavasti, tunsin sormieni kastuvan poikani kyynelistä.
”Kaksi.”
Ulkoa kuului kolahdus, se sai minut laskemaan nopeammin loppuun.
”Kolme!”
Syöksähdys ylös jaloilleni. Tempaisin oven auki, heittäydyin lattialle. Ei ääniä, ei laukauksia.
Victor katosi oven ulkopuolelle, nousin ylös ja juoksin poikani perään. Kylpyhuoneen ovi kolahti, se naksahti lukkoon, Victor teki juuri, kuten sanoin.



Ryntäsin puhelimen luo. Tärisevin käsin näppäilin Rafaelin numeron.
Tuut. Tuut. Tuut.
”Vastaa nyt, helvetti...”
Tuut. Tuut. Tuut.
Valot välähtivät kerran, toisen. Voi luoja, älä anna sen olla sähkökatko.
Tuut. Tuut. Tuut.
”Collins.”
”Rafael , tarvitsen apuasi...”



Klik. Puhelin vaikeni samaan aikaan, kun valot sammuivat koko talosta. Täysi hiljaisuus. Lopulta laukaus.
Victor huusi.
”Isä!”



Puhelimen luuri putosi kädestäni. Juoksin kylpyhuoneen ovelle, sydämeni takoi rinnassani niin kovaa, että pelkäsin saavani jonkinlaisen halvauksen.
”Victor!”
Uusi laukaus, jälleen särkyvän lasin helinää. Sinä hetkenä muistin jotain. Kylmä tunne kouraisi minua sisältä tajutessani sen. Alakerran kylpyhuoneessa oli ikkuna.
”Victor, älä liiku, pysy piilossa, minä...”
Laskin käteni kylpyhuoneen oven kahvalle. Kahva naksahti kerran, toisen, kolmannen yrittäessäni avata ovea. Hitto, minähän olin käskenyt Victoria lukitsemaan oven...
”Avaa ovi, Victor!”
Victorin vaimea itku, ei liikettä. Laukauksia ei enää kuulunut.



Hakkasin ovea nyrkeilläni kaikin voimin. Ranteeseeni sattui, lopulta luovuin hakkaamisesta ja heittäydyin ovea vasten koko painollani. Räsähdys. Tönäisin ovea uudelleen, se räsähti jälleen ja nytkähti eteenpäin. Seuraava tönäisy halkaisi ovenkarmin, ja ovi lennähti auki.



Ryntäsin Victorin luo, kaappasin rikkoutuneen ikkunan edessä tärisevän pojan syleilyyni.
”Mitä tapahtui?”
Victor nyyhkytti, poika puhui katkonaisesti.
”En... en tiedä, isä... joku ampui... ikkuna meni rikki... hän juoksi pois jo, minä näin...”
”Hyvä, sitten meillä ei ole enää hätää.”
”Isä, minua pelottaa --”
”Shh. Se on ohi nyt.”
”Mutta --”
Minulla ei ollut lauluääntä, en pitänyt laulamisesta, mutta tekisin mitä tahansa saadakseni Victorin – ja itseni – rauhoitettua. Siksi avasin suuni ja keskeytin Victorin kuiskimalla pehmeästi, epävireisellä äänellä, niitä samoja sanoja, joilla Laura oli aikoinaan rauhoitellut itkevää poikaamme.



Joka ilta kun lamppu sammuu
Ja saapuu oikea yö
Niin Nukku-Matti nousee
Ja ovehen hiljaa lyö...




On sillä uniset tossut
Ja niillä se sipsuttaa
Se hiipii ovesta sisään
Ja hyppää kaapin taa...

***



”... me emme löytäneet ketään koko tontilta, Vincent, hän on jo kaukana... Andrews ja Stevenson vahtivat porttia loppuyön, rivijäsenistä Sansone ja Davis jäljittävät häntä vielä. Portin lukko oli täysin kunnossa, mihinkään ei ole kasattu mitään, minkä päältä kiivetä aidan yli – hän ei siis koskaan ollut tontilla, luodinreikien luomat kuviot seinissännekin viittaavat siihen, että hän ampui kaukaa, aidan toiselta puolelta.”
”Minun aitani on siis yhtä tyhjän kanssa.”
”Vincent, saat kiittää aitaasi siitä, ettei hän tullut sisälle taloon.”



Rafael liikkui takanani, minä tuijottelin itsepintaisesti ikkunasta ulos yöhön. Rekisteröin jokaisen pienenkin liikkeen ulkona – nuoren peuran loikat jossain kaukana puiden välissä, havupuiden hiljaisen värähtelyn. Minä halusin nähdä hänet. Halusin, että hän tulisi takaisin. Halusin nylkeä hänet elävältä.
”Jos hän ei ollut sisällä talossa, kuka katkaisi sähköt?” ärähdin lopulta Rafaelille. ”Ulkona ei ukkostanut.”
”Kuten olen sata kertaa sanonut sinulle, valot välkkyivät minunkin luonani. Kyseessä oli varmasti jokin tilapäinen häiriö sähkönjakelussa. Se oli sattumaa, Vincent, ja se osui vain pahimpaan mahdolliseen hetkeen.”
”Minä en enää usko sattumiin.”
Rafael huokaisi, huomasin hänen pyyhkäisevän väsyneenä silmiään.



”Pääasia on nyt kuitenkin, että hän lähti”, mies totesi. ”Sähköt tulivat takaisin, ehdit hälyttää kaikki. Sinä ja Victor olette turvassa, Andrews ja Stevenson ovat vahdissa, rahalla saa uusia ikkunoita. Kaikki tärkein on kunnossa.”
”Minä tapan hänet.”
”Vincent, sinä et voi --”
”He rikkoivat sopimusta, Rafael, sopimusta, jonka molemmat osapuolet allekirjoittivat täydessä yhteisymmärryksessä! Se, että hän lähetti Evansin tänne... se ei ole edes avoin sodanjulistus ilman mitään hyvää syytä, se on vain ja ainoastaan kunniatonta kieroilua!”



Käännyin, marssin vihaisena kohti portaita, mutten lähtenytkään yläkertaan. Sen sijaan käännähdin ja ärisin Rafaelille kuin koko yön härnätty koira, vaikkei paras ystäväni ollutkaan se, kenelle minun olisi pitänyt olla vihainen.
”Corucci”, ärähdin viholliseni nimen, vedin henkeä ja jatkoin. ”Corucci lähetti Evansin tänne tappamaan meidät molemmat. Evans seisoi aitani ulkopuolella ja ampui parvekkeen ovesta sisään tappaakseen minut oman poikani silmien alla. Helvetti, hän tähtäsi minua päähän huoneessa, jossa minun poikani nukkui, hän olisi antanut Victorin nähdä oman isänsä kuolevan! Eikä se, helvetti soikoon, riittänyt, vaan hän yritti tappaa pienen pojan ampumalla kylpyhuoneeni ikkunasta sisään!”
”Vincent, rauhoitu.”
”Minä en rauhoitu, ennen kuin minulla on sekä Nicholas Coruccin että sen Evansin ruumiit silmieni edessä!”
”Se ei missään tapauksessa ole minkäänlainen ratkai--”
Hys!



Kumpikin meistä käänsi katseensa kohti vierashuonetta, jonka edustalla seisoi vaaleahiuksinen nainen.
”Sain juuri Victorin nukahtamaan”, Olivie sihahti. ”Siinä kesti aikansa, poikaparka on aivan järkyttynyt, ja jos te nyt herätätte hänet huudollanne, hän ei nuku loppuyönäkään. Ja minä lupasin palata Jeremyn luo ihan pian, minä en voi jäädä koko yöksi rauhoittelemaan Victoria.”
Tuijotin hetken Olivieta, sitten Rafaelia. Lopulta käännyin kannoillani kohti ulko-ovea.
”Vahtikaa taloa.”
”Vincent, minne sinä menet?” Rafael kysyi huolestuneena. Vastaukseni tuli saman tien ilman taukoja.
”Hakemaan pojalleni oikeutta.”



”Vincent, ei!”
Kiihdytin askeliani, nappasin pöydältä siihen hetki sitten syrjään jättämäni pistoolin. Olin vihaisempi, kuin koskaan, ja nyt Corucci saisi maksaa teostaan hengellään.
Rafael juoksi perääni, mies tavoitti minut juuri ennen ulko-ovea.
”Vincent, sinä et mene minnekään, sinä et ole järjissäsi, sinä.. Vincent!”



Rafael tarttui käsivarteeni, mies piteli minua paikoillaan. Yrittäessäni pyristellä vastaan miehen ote kiristyi niin, että se sattui.
”Päästä irti minusta, Rafael”, ärähdin miehelle, joka pudisti päätään.
”Turha kuvitella, että päästäisin sinut tapattamaan itsesi tarkoituksella.”
”Jos joku tässä kuolee, niin se on Corucci - päästä irti!”
Tempaisin kättäni voimalla irti Rafaelin otteesta. Miehen ote lipesi, mutta ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan, hän teki jotain odottamatonta.



Isku osui voimalla vasempaan ohimooni. Rafael käytti lyödessään koko kehoaan, ei vain käsivarttaan, ja se todellakin tuntui. Pudotin aseeni kaatuessani lattialle, vetäessäni henkeä selälläni kokolattiamattoa vasten Rafael poimi pistoolin itselleen.



Tärisin. En kylmästä, en pelosta, en surusta, en siksi, että minuun olisi sattunut pahasti. Tärisin raivosta ja epätoivosta. Rafael huokaisi, mies loi minuun pitkän katseen.
”Anteeksi, Vincent. Se oli omaksi parhaaksesi.”
Hiljaisuus. Vähitellen nousin istuma-asentoon, lopulta jaloilleni. Rafael kallisti päätään katsoessaan minua.
”Sinä menet nyt nukkumaan”, Rafael käski kuin pikkulasta. ”Yrität saada edes vähän unta tänä yönä. Et tee mitään typerää, minä jään alakertaan, ja jos vain yritätkin lähteä tuossa tilassa minnekään...
”Kuka olikaan pomosi?”
”Olet ehkä pomoni ja maksat minulle palkkaa, mutta olet myös paras ystäväni, ja jos minun täytyisi valita kuukausipalkan ja sinun henkesi väliltä, ei ole epäilystäkään, kumman valitsisin.”



Rafael katsoi minua merkitsevästi ja viittasi kädellään kohti portaikkoa.
”Menehän nyt. Nukut yön yli ja katsot tilannetta aamulla järkevämmin.”
Tuijotin Rafaelia itsepintaisesti, saatuani takaisin vähintään yhtä itsepintaisen tuijotuksen tuhahdin ja lähdin kiipeämään portaita ylös.

***



”... ainoa keino välttää täysimittaisen sodan syttyminen uudelleen on puhua heille ja kysyä, mistä hitosta tässä oli kyse. Meidän on järjestettävä tapaaminen, tai siis sinun ja Coruccin on, tietenkin me muut aseistaudumme ja valmistaudumme mahdolliseen hyökkäykseen.”
Suin partaani mietteissäni kuunnellessani Rafaelin puhetta. Siirsin painoa jaloillani edestakaisin. Rafael jatkoi.
”Paras aika hoitaa asia pois alta on nyt heti. Suosittelen, että otat yhteyttä Corucciin ja vaadit päästä hänen puheilleen. Olet komentanut Stevensonin ja Davisin koululle pitämään silmällä Victorin turvallisuutta, me tarvitsemme tähän ainakin Stevensonia, sanoisin, että Davis pärjää sen hetken yksinkin.”
Mietin. Silmäkulmastani näin Rafaelin vieressä istuvan Andrewsin liikehtivän.



Käännyin kohti miehiä, loin pitkän katseen toiseen heistä.
”Mitä mieltä sinä olet, Andrews?”
Pöydän ääressä rennosti nojaileva nuori mies säpsähti kuullessaan nimensä ja käänsi katseensa minuun. Andrews katsoi minua hetken, lopulta mies suoristautui tuolillaan ja pudisti lyhyesti päätään.
”Minusta se ei ole hyvä ajatus.”
Kurtistin kulmiani, astelin lähemmäs Andrewsia. Mies katsoi suoraan minuun puhuessaan.



”Tilanteessa, jossa me ilmoitamme Corucceille vaativamme tapaamista ja sovimme heidän kanssaan ajankohdan, jäämme ehdottomasti altavastaajiksi”, Andrews selitti. ”Paitsi, että he voivat valmistella tapaamisen edukseen, he myös saavat sen myötä tietää, ettei meillä ole hajuakaan, mikä on järjestöjen välinen tilanne tällä hetkellä ja mitä Coruccit teollaan lopulta ajoivat takaa.”
”Eikö se nyt ole täysin selvää?” ärähdin Andrewsille. ”He halusivat minut ja poikani hengiltä.”
”Sehän tässä onkin”, Andrews vastasi. ”Sinä seisoit poikasi parvekkeen oven edessä kuin elävä maalitaulu. Sinuun olisi ollut erittäin helppo osua, mutta jokaikinen luoti meni ohi. Lisäksi koko operaatio oli erittäin heikosti suunniteltu – tarvittaessa he olisivat kyllä murtaneet porttisi ja hyökänneet sisälle taloon. He eivät halua tappaa sinua, pomo, eivät ainakaan heti. Viime yön tapahtumat olivat vain pelottelua.”



Harpoin lähemmäs ikkunaa, kävelin sen luona edestakaisin. Rafaelin alkaessa puhua pysähdyin.
”Andrews on ehkä osittain oikeassa, mutta me emme voi käyttäytyä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, vain, jotta he eivät saisi tietää, kuinka vähän tiedämme”, mies totesi. ”He tuskin olettavat meidän tietävän aikeistaan muutenkaan mitään. Meidän on ehdottomasti selvitettävä asia heidän kanssaan ja kysyttävä, miksi he tekivät näin, kun aselepo kerran oli sovittu.”
Hetken hiljaisuus. Pyörittelin Andrewsin ja Rafaelin puheita päässäni, lopulta mielessäni alkoi muotoutua ratkaisu.
”Me emme tapaa heitä”, mutisin lopulta miehille. ”Me emme mene heidän luokseen. Jos he haluavat tavata, he tapaavat meidät minun talossani, minun maaperälläni aseistautumattomina. Rafael, kuka olikaan Coruccin yhteyshenkilö? Eikö se ollut se nainen, se brunette, jota hän nimitti sihteerikseen?”
”Lynda Brown?”
”Juuri hän. Otat yhteyttä häneen puhelimitse ja vaadit Nicholas Coruccia soittamaan minulle tänään tasan kello kolme.”
”Entä, jos hän ei suostu?”



Nojasin kädelläni seinään. Pidin hetken tauon, lopulta sanoin sanottavani.
”Jos hän ei suostu, se tietää sotaa. Me emme maksa hänelle mitään, me emme kunnioita asiakassuhdejakoa, me emme kunnioita häntä. Me emme kunnioita mitään, mitä olemme hänen kanssaan sopineet, kuten hänkään ei kunnioita sitä yhteisymmärrystä, jonka luulin järjestöjen välillä olevan. Soita heti, Rafael, minä palaan kotiin odottamaan Coruccin yhteydenottoa.”

***



”Sinä valehtelet, Corucci.”
Puhelin oli soinut hetki sitten, olin tarttunut siihen nopeasti ja saanut kuulla Nicholas Coruccin kumean naurun. Kysymys oli tullut suustani nopeasti ja luontevasti – ’mitä helvettiä se viimeöinen oli, meillä oli sopimus!’. Corucci oli kuitenkin juuri väittänyt minulle, ettei tiennyt mitään. ’Mikä viimeöinen?’
”Sinä valehtelet”, toistin äreänä puhelimeen. ”Sinä tiedät varsin hyvin, mistä minä puhun.”
Naurua.
"Sinä olet selvästikin seonnut, de Luca. Minä en enää pysy kärryillä ajatustesi kanssa. Mistä sinä minua oikein syytät?”



Vedin syvään henkeä, pyrin pitämään ääneni rauhallisena, Nicholas ei saanut kuulla kiihtymystäni.
”Victor on täysin syytön, mitä tulee meidän välisiimme kaunoihin. Viaton poika, joka ei saanut valita sitä, kenen lapseksi syntyy. Pitäisit siis edes hänet erossa kieroilustasi, hemmetin --”
”Minua auttaisi huomattavan paljon, jos edes vähän kertoisit minulle, mitä minä olen tehnyt. Meillä oli kuin olikin sopimus ja on edelleen. Sinä alat kuitenkin pikkuhiljaa ärsyttää minua, ja se tarkoittaa sitä, että kodinhoitajani saattaa ihan vahingossa lämmittää takkaa sopimuksellamme.”



”Jos meidän sopimuksemme pitää edelleen, mitä hittoa Evans teki viime yönä aseen kanssa minun tonttini laidalla?” ärähdin puhelimeen tarpeettomankin kovalla äänellä.
Hiljaisuus. Iloton hymy käväisi kasvoillani puhuessani.
”Aivan, Corucci, minä todellakin näin kätyrisi, minä tunnistin --”
”Hän ei ole minun kätyrini.”
”... mitä?”
Jälleen kerran kumea nauru.
”Hän ei ole minun palkkalistoillani”, Nicholas tokaisi huvittuneeseen sävyyn. ”Arthur Evans osoittautui harvinaisen hyödyttömäksi mieheksi, hän sai potkut minun riveistäni jo kolme vuotta sitten.”
”Valehtelet.”
”Miksi ihmeessä minä valehtelisin? Minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Evans touhuaa nykyään. En edes tiedä, missä se irkkupianisti nykyään asuu. Viimeksi, kun kuulin hänestä, hän tienasi elantonsa pimputtamalla pianoa taustamusiikkina jossain räkälässä.”
Tällä kertaa hiljaisuus oli minun puolellani. Nicholas rikkoi sen kohtalokkaan huvittuneella äänellä naureskellen ennen ja jälkeen puheenvuoronsa.
”Kuulehan, de Luca. Minusta tuntuu, että olet vain ärsyttänyt liikaa ihmisiä ja saanut itsellesi uuden vihollisen. Hyvin, hyvin epätoivoisen vihollisen, jolla ei ole mitään hävittävää. Tiedäthän, että ihmiset, joilla ei ole enää mitään hävittävää...”



”... he kykenevät tekemään varomattomia ja sen myötä onnistuessaan erittäinkin voimakkaasti vahingoittavia, täysin makaabereja ja verisiä tekoja. Onnea taisteluun, de Luca. Jos kuolet, vie terveisiä paholaiselle.”
Klikkaava ääni, kun puhelu katkesi. Tuuttausta. Huokaisin raskaasti, painoin luurin hetkeksi takaisin paikoilleen, sitten nostin sen uudelleen. Valitsin Rafaelin numeron, mies vastasi omituisen nopeasti.
”Collins”, mies tokaisi lähestulkoon hätäisesti.
”Rafael, Vincent täällä --” En ehtinyt sanoa muuta, kun Rafael keskeytti minut.



”Loistavaa, että soitit. Olin juuri valitsemassa sinun numeroasi.”
”Mikä on vialla?” kysyin kurtistaen kulmiani Rafaelin hätääntyneelle äänensävylle.
”Vincent, poikasi. Stevenson soitti juuri koululta... Victor on siepattu.”
”Mitä?!”
”Ota rauhallisesti, Vincent, he eivät ehtineet --”
”Ovatko Davis ja Stevenson edelleen koululla?”
”Davis etsii Victorin vienyttä autoa, Stevenson on tulossa sinun luoksesi --”
”Hyvä.”



Puhelimen luuri putosi kädestäni, kun ryntäsin yläkertaan asekaapilleni. Päässäni takoi vain yksi ajatus, ajatus siitä, mitä Nicholas oli sanonut.



”Hyvin, hyvin epätoivoisen vihollisen, jolla ei ole mitään hävittävää... ja ihmiset, joilla ei ole enää mitään hävittävää, kykenevät tekemään täysin makaabereja ja verisiä tekoja.”

***



”Meillä ei ole hajuakaan, missä hän voisi olla. Evans ei jättänyt viestiä, ei jälkiä, ei vaatimuksia, ei mitään merkkiä. Me emme tiedä, missä Evans asuu. Ainoa johtolankamme on auto, johon Victor kaapattiin – vanha, punainen rotisko, jonka jarruhihna vinkuu ajaessa.”
”Miten helvetissä sinä ja Davis päästitte hänet silmistänne?!” ärähdin Stevensonille, joka oli hetkeä aiemmin astunut ovesta sisään. Stevenson näytti pelästyneeltä vastatessaan.
”Me emme päästäneet häntä silmistämme, me emme vain ehtineet... Vincent, se tapahtui niin nopeasti, hän kaasutti keskelle pihaa Victorin päästessä koulusta, ja niin monen silmäparin edessä emme voineet ruveta ampumaankaan!”



Huokaisin turhautuneena, purin hampaani yhteen ja yritin rauhoittua. Paniikista ei ollut tässä tilanteessa mitään hyötyä.
”Kerro lisää siitä autosta”, komensin Stevensonia. Mies huokaisi itsekin ja pyyhkäisi kasvojaan vasemmalla kädellään.
”Kuten sanoin, se oli vanha punainen rotisko, jonka jarruhihna vinkui... viistoperäinen, rekisterikilpi roikkui yhden ruuvin varassa...”
”Minkä merkkinen?!”
”En minä tiedä, ehkä Ford!”



Stevenson katsoi minua tyhjällä katseella, tiesin miehen olevan surullinen. Miehen puhuessa tämän ääni värisi.
”Victor on minun poikani paras ystävä ja minullekin läheinen”, mies lausui hiljaa. ”Sinusta puhumattakaan. Minä teen mitä tahansa, että Victor löytyy elossa ja hyvissä voimissa.”
”Sitten suosittelen ottamaan mukaasi aseen. Lähdet etsimään häntä.”
”Meillä ei ole --”
”Vähät minä siitä, onko meillä johtolankoja, te käännätte vaikka koko kaupungin ympäri, mutta te löydätte minun poikani, onko selvä?!”
Oven luota kuului meteliä. Käännyin katsomaan, ja huomasin Rafaelin kääntävän kiivaasti omaa vara-avaintaan lukossa. Juoksin avaamaan oven hänelle.



Rafael astui sisään hengästyneenä, mies kääntyi minua kohti.
”Uutisia, Vincent. Davisin kuvausta vastaava punainen auto... se on löydetty.”
”Löytyikö Victor?”
”Valitettavasti ei, mutta --”
”Sitten jatkamme etsintöjä”, komensin sekä Rafaelille että edelleen huoneen toisella puolella seisovalle Stevensonille. ”Mistä auto löytyi?”
”Läheltä vanhaa kutomoa”, Rafael totesi. ”Sieltä slummialueelta.”



Rafaelin kerrottua, mistä auto oli löytynyt, mieleeni palasi jotain. Jotain tärkeää, jonka Nicholas Corucci oli minulle äskeittäin kertonut. Ja sillä hetkellä tiesin täsmälleen, mistä löytäisin Evansin, ehkä myös Victorin.

***



Siinä oli suostuttelemisensa, mutta olin saanut Rafaelin hyväksymään suunnitelmani. Mies oli kovasti ollut sitä mieltä, että hän tulisi mukaani, ettei hän päästäisi minua yksin Evansin kimppuun, mutta pieni valkoinen valhe oli kummasti auttanut asiaa. Olin sanonut hänelle lähteväni edeltä väijymään Evansia kaupungin laitamilla sijaitsevaan puistoon, jossa Evansin piti mukamas olla. Olin myös sanonut, että Rafaelin ja Stevensonin olisi tultava viidentoista minuutin kuluttua perästä niin, ettei Evans tajuaisi, että meitä oli useampi. Oikeasti en ollut lähtenyt puistolle päinkään, eikä Evansilla myöskään ollut mitään järkevää syytä olla puistossa sinä iltana.



Roaring Heightsin entisen kutomon alue oli tunnettu nykyään slummialueena, vaikkeivät ne varsinaisesti slummeja olleetkaan. Epäsiistiä siellä oli, asunnot olivat pieniä, homeisia ja hajoamispisteessä, asuntojen vuokrat olivat halpoja ja ahtailla kujilla tapahtui jos jonkinlaista rikosta, mutta jokaisella asukkaalla oli kuitenkin katto pään päällä.
Ja olihan aivan kutomon alueen nurkkaan ahdettu vanha, epäsiisti baarikin, jonne mennä hukuttamaan surunsa, jos slummialue ahdisti. Sieltä sai kylmää kurkunkostuketta ja huhujen mukaan myös lämmintä syliä, jos sitä kaipasi.



Astuttuani sisään kuulin tummaihoisen baarimikon jupinan jo ovelle saakka. Tämä läksytti jotakuta, eikä tarvinnut kauaa miettiä, ketä.
”... ja antaa muuten olla viimeinen kerta, kun tulet humalassa töihin, Evans, sinusta ei ole soittamaan tällä hetkellä edes Ukko-Nooaa, saati että viihdyttäisit asiakkaitani... jonain päivänä laitan sinut vielä takahuoneeseen tekemään niitä kuuluisia tyttöjen hommia, kun et kerran osaa olla...”



Huokaus, se ei ollut omani. Kiinnitin huomioni lähimpänä baaritiskiä sijaitsevaan loosiin. Punatukkainen mies istui tuolilla sen näköisenä, että viiniä oli maistunut useampikin kuin se yksi, pöydälle kaatunut lasillinen. Evans ei aluksi huomannut minua, mies oli niin syventynyt pöytäliinalle leviävään punaviinitahraan, ettei kuullut tai nähnyt mitään. Liu’utin käteni hitaasti vyölleni, hapuilin sen toiselle puolelle piilotettua pistoolia... kunnes baarimikko huomasi minut, paikalle saapuneen potentiaalisen asiakkaan.
”Ja mitähän hattupäiselle herrasmiehelle saisi olla?”
Evans säpsähti.



Humalaiseksi mieheksi punapää juoksi aivan uskomattoman kovaa, ehkä hieman hoippuen, mutta minun täytyi tosissani kiihdyttää, että aloin tavoittaa häntä. Baarimikko tuijotti silmät selällään, kun kumpikin meistä juoksi baarin takaovesta ulos – Evans raskaasti kiroillen, minä taas karjuen hänelle pysähtymiskäskyjä. Käteni hapuili edelleen vyötäni, ja tuntiessani tutun, kylmän metallin kosketuksen huulilleni piirtyi hymyntapainen.
”Pysähdy, tai ammun!”
Varoituslaukaus. Evans pysähtyi kuin seinään.



Pitelin asetta raivoissani, tähtäsin punatukkaista suoraan rintaan. Evans nosti tärisevät kätensä ylös, mies yritti tarkentaa alkoholin sumentaman katseensa minuun siinä onnistumatta. Minulla oli kova halu tappaa Evans siihen paikkaan, repiä hänet kappaleiksi välittömästi, mutta kuolleena Evans ei antaisi minulle haluamiani tietoja pojastani, eikä minulla edes ollut aikaa alkaa nyt kiduttamaan miestä. Joku oli varmasti kuullut varoituslaukaukseni, ja olipa alue miten rikollista tahansa, niin laukaus kutsui poliisit joka kerta paikalle hetkessä.
Evans puhui ennen minua, miehen ääni tärisi ja kuulosti säälittävältä uikutukselta.
”Älä ammu, ole kiltti, minä...”



”Älä kitise, Evans”, lausuin pehmeästi, pieni hymynkare kasvoillani vain leveni. ”Sen sijaan, että tuhlaisit aikaa aneluun, voisit marssia kiltisti autolleni. Me lähdemme pienelle ajelulle.”

***

Irviksen kommentteja:

Mä lupaan, mä lupaan JOSKUS tehdä sen tasausosan! :D Anteeksi. Ihan vaan kysymyksenä, alkaako teitä jo häiritä liika action?

Mitä luulette, että Vincent tekee Evansille? ;D

Eihän alun kuvat oo muuten liian tummia? Mä jouduin vähän muokkaamaan niitä, koska noista ei todellakaan näkynyt, milloin asunnossa ei ollut valoja ja milloin siellä oli. :P