Häiden jälkeen elämä tasapainottui omille uomilleen. Töiden, Victorin ja Lauran parissa päivät sujahtelivat ohi, ennen kuin huomasinkaan. Vaikka töiden suhteen aika olikin nyt kortilla ja jengimme keikkojen turvallisuus tasapainotteli veitsenterällä, yritin omistaa edes pari ensimmäistä päivää häiden jälkeen pelkästään perheelleni.
Perhe... sana kuulosti mukavalta. Minä en ollut koskaan osannut ajatella, että kaipaisin ”elämäni rakkautta” tai ”täydennystä elämääni”, mutta jos minulta jotain oli joskus puuttunut, niin nimenomaan Laura ja Victor. Etenkin Victorin kasvun ja kehityksen seuraaminen, ensimmäisten sanojen kuuleminen ja ensimmäisten askelten todistaminen olivat saaneet isommankin rikollispomon pehmenemään oudolla tavalla. Oudolla tavalla, joka ei tuntunut lainkaan väärältä.
Auttaessani Victoria jousivempaimen kyytiin kuulin hänen ensi kertaa sanovan ”isi”. Se tuli niin äkkiä ja tuntui niin omituiselta, että suorastaan hätkähdin. Isi. Minä en ollut enää pelkästään johtaja tai pomo, en pelkästään kolkkoja sanoja, joita jotkut lausuivat liki peläten, ei – minä olin jotain muutakin. Isä, puoliso, rakastettu. Ennen muuta rakastettu, paitsi vaimoni, niin myös poikani puolesta.
”Vincent?”
Hätkähdin uudemman kerran, kun kuulin Lauran puhuvan takanani. Kohotin katseeni häneen ja näin aurinkoisen hymyn vaimoni kasvoilla.
”Halusin vain kertoa, että olet hyvä isä.”
Minä hymyilin.
Victorin keinuessa jousivempaimella Laura veti minut mukanaan läheiselle penkille. En pitänyt julkisista hellyydenosoituksista, mutta tällä kertaa suostuin pitkään suudelmaan.
Sillä kuten sananlaskukin sanoo – elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi.
Myönsin ehkä pehmenneeni vaarallisen paljon perheeni seurassa, mutta työt oli hoidettava ja auktoriteetti säilytettävä. Pidimme useita kokouksia meneillään olevasta tilanteesta järjestön ydinporukan – Rafaelin, Stevensonin ja Randallin – kesken. Olivien, juoksupoikien tai rivijäsentemme, joiden tehtävä oli lähinnä avustaa suuremmilla keikoilla ja toisinaan varjostaa kohteitamme, ei tarvinnut tietää aivan kaikesta.
Sana minun sieppauksestani ja Coruccien vaatimuksista oli kiirinyt Randallinkin korviin, eikä mies ollut lainkaan tyytyväinen ajatukseen siitä, että pitäisimme matalampaa profiilia jonkin aikaa.
”Mekö piiloudumme kuin puput pusikkoon?” Randall huudahti ensimmäisenä kuultuaan suunnitelmastani. Loin Randalliin äreän katseen, mutta se ei muuttanut nuorikon itsepintaista, koppavaa ilmettä. Hemmetti, minun olisi todella tehtävä jotain auktoriteettipulalleni Randallin suhteen.
”Kukaan meistä ei halua täysimittaista sotaa järjestöjen välille”, ärähdin pojalle. ”Se tuo vain --”
”Miksi ei? Sillä tavoin me --”
”Älä keskeytä minua, kun puhun sinulle!” Otin varoittavan askelen kohti Randallia. ”Sodasta ei ole mitään hyötyä, se tuo vain tullessaan menetyksiä niin rahallisesti kuin jäsenistöönkin. Me emme halua sitä, eivätkä halua Coruccitkaan. Mutta tunnen heitä sen verran, että tiedän, ettei Nicholas taivu. Mies on niin pirun narsistinen, ettei katso hyvällä sitä, ettei hänen vaatimuksiaan kunnioiteta. Ja jos me nyt alamme tapella vastaan, hän saattaa äkkipikaisuuksissaan tehdä jotain hyvinkin typerää. Ja sellaiseen me emme voi olla vastaamatta asein, ja sitä me emme taas halua. Tajuatko?”
Randall näytti närkästyneeltä, mutta ei sanonut mitään. Loin nuoreen mieheen uuden, äkäisen katseen ja käännyin kohti Rafaelia nojaten käsilläni Stevensonin ja Randallin tuolien selkämyksiin.
”Luotan teihin kaikkiin, mutta erityisesti sinuun, Rafael”, totesin Randallin kanssa sanailun jälkeen yhä äkäisellä äänensävyllä. ”Fakta on nyt se, että me emme voi ottaa riskejä. On tärkeää, että asiakassuhteet pysyvät yllä ja toimintamme jatkuu, mutta äärettömän paljon tärkeämpää on meidän kaikkien turvallisuus. Se taas tarkoittaa sitä, että todennäköisesti järjestön talous heikkenee. Te kaikki saatte palkkanne ajallaan ja oikean suuruisena kuten ennenkin, mutta menoista ja tuloista on ainakin meneillään olevan tilanteen ajan pidettävä kirjaa.” Katseeni muuttui pisteliääksi, huomasin sen lähinnä siitä, että Rafaelin selkä suoristui entisestään.
”Olen valinnut tehtävään sinut, Rafael”, totesin miehelle. Olisi kenties ollut kohteliasta kysyä, suostuisiko mies siihen, mutta en tuhlannut aikaa typerien kyselemiseen - Rafael osaisi itsekin sanoa tarvittaessa ”ei”, mitä mies tosin tuskin muutenkaan tekisi. Niinpä jatkoin. ”Pidät kirjaa kaikesta, mitä tapahtuu”, sanoin tiukasti. ”Aivan kaikesta. Lahjuksista, jotka tilitetään virkamiehille. Kuluneista ammuksista – joita muuten ei edelleenkään tuhlata turhuuksiin -, uusista aseista, autojen kuluttamasta polttoaineesta, jopa päämajan sähkökuluista. Dollariakaan ei vilistä silmiesi ohi ilman, että kirjaat sitä ylös. Oletan, että kaikki on selvää.”
Se ei ollut kysymys, mutta Rafael nyökkäsi, kuten odotinkin.
”Kiitos”, murahdin miehelle ja siirryin pöydän toiseen päähän luoden sitten katseen jokaiseen paikallaolijaan – Rafaeliin, joka istui kuuliaisena selkä suorassa ja näytti ylpeältä saamastaan tehtävästä, Stevensoniin, joka vaikutti mietteliäältä, Randalliin, joka oli edelleen yhtä närkästyneen näköinen.
”Minä en haluaisi viedä näin yksinkertaisista asioista huolehtimista näin pitkälle”, totesin hiljaa, mutta painokkaasti. ”Raha-asioiden kuuluisi olla huolilistamme viimeisiä, mutta valitettavasti tilanne on nyt jonkin aikaa tämä.”
Hiljaisuus.
”Kuinka kauan on jonkin aikaa?” Randall totesi viimein ivallisesti. ”Kunnes Coruccit napsauttavat sormiaan ja pelästyt niin paljon, että koko järjestö hajoaa?”
Katsoin Randallia pitkään. Niin pitkään, että saatoin tuntea, miten mittani täyttyi katsellessani pojan koppavia kasvoja.
”Rafael ja Stevenson”, lausuin hitaasti, kylmällä äänellä, ”ulos. Randallilla ja minulla lienee puhuttavaa.”
Hetken aikaa miehet vain vilkuilivat toisiaan epätietoisina, lopulta molemmat nousivat ylös ja lähtivät kävelemään kohti portaita. Rafael loi minuun vielä pitkän katseen – ’älä tee mitään typerää’. Vastasin siihen pisteliäästi. Minähän en alaisiani ampunut, elleivät he sitten tehneet oikeasti typeriä asioita, kuten Sparks oli aikoinaan tehnyt.
Rafaelin ja Stevensonin poistuttua vedin itselleni tuolin Randallia vastapäätä ja asetuin sille istumaan. Siirsin pöytälampun sivuun, jotta Randall ei voisi piilottaa katsettaan sen taakse, ristin käsivarteni ja kallistin päätäni tuijottaen nuorta miestä pistävästi. En turhia alustanut ripitystäni, vaan menin suoraan asiaan.
”Minä todella kuvittelin, että olet fiksu nuori mies, kun otin sinut riveihini. Todellakin kuvittelin, ja ikävä velvollisuuteni on myöntää, että olen pettynyt.”
Kevyt puna kohosi Randallin poskille, siitä huolimatta mies tuijotti minua uhmakkaasti leuka pystyssä. Minä en kuitenkaan vaiennut.
”Mikä hiton myöhäisiän teiniuhma sinulla on meneillään?” ärähdin nuorikolle. ”Ei mene päivääkään, ettetkö kitisisi tai saivartelisi jostain. Ei viikkoakaan, ettetkö jollain tapaa hyppisi nenilleni. Minä olen pomosi, minä maksan sinulle palkkaa, hoidan sinulle aseet ja yhteisön tuoman turvan, pidän järjestöläiset suojassa poliiseilta lahjuksin, ja sinä kuvittelet, että siedän tuollaista käytöstä edessäni?”
”Älä turhaan nosta itseäsi jalustalle.”
Vaikenin, kohotin leukaani ja tuijotin silmästä silmään miestä, jonka ääni oli yllättäen muuttunut käheäksi.
"Sinä pelkäät.”
Naurahdin nuorikolle ilottomasti ja jatkoin.
”Helvetti soikoon, sinä pelkäät niin paljon, ettei äänesikään enää tottele isäntäänsä.” Tajusin osuneeni oikeaan, kun Randall käänsi viimein katseensa kohti seinää. Erävoitto minulle. Jatkoin edelleen.
”Kun kerran pelkäät noin paljon, mietihän, onko viisasta vielä yrittää ärsyttää miestä, joka voisi ampua sinut siihen paikkaan ilman, että kukaan saa koskaan tietää?” Nojauduin lähemmäs miestä. ”Onko viisasta hyppiä johtajansa nenille? Ja ennen kaikkea – onko ylipäätään viisasta hankkia itselleen vihamiehiä meidän maailmassamme, maailmassa, jossa jokainen vastaantulija on saattanut palkata baarimikot huumaamaan sinut kaapatakseen sinut mukaansa?”
Hiljaisuus. Viimeinkin. Nousin ylös tuolilta pitäen katseeni edelleen tiukasti Randallissa.
”Ole hyvä. Voit poistua, ja takaisin tarvitsee tulla vasta, kun olet miettinyt asioita. Jos et siihen kykene, voit palauttaa aseesi ja kadota silmistäni loppuiäksesi.”
Hetken paikoillaan istuttuaan Randall nousi varovasti ylös. Luomatta minuun katsettakaan mies luikki portaikkoon ja katosi. Ovet paukkuen, mutta katosipa kuitenkin.
***
Randallia ei näkynyt pariin päivään. Lopulta mies kuitenkin ilmestyi takaisin, jälleen nöyränä kuin koiranpentu. En ottanut taannoista välikohtausta enää puheeksi nuorikon kanssa, miehen olisi parempi ymmärtää itsekin ilman toistoa, että olin tosissani hänen suhteensa. Asiat etenivät omalla painollaan, pyrimme pitämään asiakassuhteet ehjinä siitä huolimatta, että jouduimme jonkin verran säätelemään sitä, mitä teimme ja kuinka suurella voimalla pitääksemme lehdistön ja sitä kautta Coruccit epätietoisina siitä, mitä kaupungissa tapahtuu. Ihme kyllä yksikään asiakkaistamme ei ottanut moisesta itseensä, ja vaikka palkkiomme luonnollisesti pienenivätkin joutuessamme hoitamaan suuremmat keikat matalammalla profiililla, saatoin jopa hieman rentoutua järjestön talouden suhteen.
Jotta pysyisin tarkkaan kartalla siitä, mitä kukakin teki ja milloin, vietin paljon aikaa päämajassa. Laura ei pitänyt siitä, tiesin sen, mutta vakuutin vaimolleni lähes täysin työlleni omistautumisen olevan vain väliaikaista – kuten uskoinkin sen olevan. Päämajassa ollessani seurasin Rafaelin esimerkillisen tarkkaan pitämää kirjaa menoista ja tuloista, kuuntelin järjestöläisten raportit keikoista ja muista tapahtumista ja hoidin asianmukaiset johtotehtävät, kuten tarvikkeet järjestölle ja lahjukset virkamiehille.
Olivie oli viime aikoina pyörinyt harvinaisen vähän päämajassa, enkä ollut nähnyt naista tälläkään kertaa moneen päivään. Minun ja Lauran alettua seurustella naista ei luonnollisestikaan pyydetty edes luokseni siivoamaan, joten työnkään merkeissä en Olivieta tavannut. Siksi hieman yllätyin istuessani päämajan pöydän ääressä viinilasillisen kanssa ja kuullessani tuttua korkojen kopinaa takaani. Vilkaistuani taakseni tukahdutin huokauksen – Olivie oli selkeästi laittautunut, eikä ollut epäilystäkään, mitä varten.
Olin kuitenkin väärässä.
”Missä Jack on?” Olivie kysyi viereeni istuuduttuani suoraan, tervehtimättä. Kohotin toista kulmaani epäilevästi.
”Jack?” kysyin naiselta. ”Tarkoitat Stevensonia?”
Olivie vaikutti turhautuneelta, naisen ilmeestä saattoi lukea lauseen ’montako Jackia sinä oikein muka tunnet’, mutta nainen ei sanonut mitään, nyökkäsi vain.
”Viimeksi, kun näin Stevensonin”, sanoin korostaen alaiseni sukunimeä ehkä tarpeettomankin painokkaasti, ”hän lähti toimittamaan paketteja ja opettamaan samalla paria juoksupoikaa vaikeampiin hommiin.”
”Milloin hän palaa?” Olivien ääni kuulosti huolestuneelta.
”Kun työt on tehty”, vastasin välinpitämättömästi. ”Ja niistä puheenollen, minullakin on töitä.”
Olivie ymmärsi vihjeen, vaikken todellakaan näyttänyt töitä tekevältä viinilasini äärellä istuessani. Nainen kääntyi kannoillaan ja kipitti punaisilla korkokengillään pois päämajasta. Minä rypistin kulmiani. Mistä lähtien Olivie oli kutsunut Stevensonia etunimellä? Mistä lähtien kukaan meistä kutsui ketään etunimellä - Rafaelia lukuunottamatta? Ja mitä niin tärkeää asiaa Oliviella alaiselleni oli, että nainen vaati tietää, milloin mies palaa?
Hymähdin. Stevensonin ja Olivien välillä taisi olla meneillään jotain, mitä minulle ei kerrottu. Se sopi minulle niin kauan, kuin se ei vaikuttaisi töihin.
Muutaman tunnin kuluttua olin jo tekemässä lähtöä päämajasta, kun Rafael marssi sisään hengästyneenä.
”Hyvä, että olet vielä täällä”, mies totesi minulle ja pysähtyi vetämään henkeä, Rafael oli selvästi juossut. ”Minulla olikin asiaa.”
Käännyin miestä kohti, Rafael vaikutti siltä, että tällä oli suuria uutisia.
”Palmer Architects Inc”, mies totesi. ”He haluavat apuamme.”
Kohotin kulmiani. Palmer Architects. Olin kyllä kuullut siitä, Gateway Ltd:n lisäksi se oli suurimpia rakennusfirmoja koko osavaltiossa.
”Vai Palmer Architects”, murahdin Rafaelille. ”Mitä he meistä haluavat?”
Rafael veti itselleen tuolin työpöydän äärestä ja istuutui sille.
”Yhtiön omistajalla, Ray Palmerilla, on viime aikoina ollut vähän ongelmia.” Rafael pyyhkäisi leukaansa ohimennen. ”Gateway Ltd on laajentanut toimintaansa vähän turhan paljon ja vie Palmerilta kaikki asiakkaat. Palmerilla on enemmän rahaa ja vaikutusvaltaa – toistaiseksi. Hän haluaa pitää asiat niin, ja sen vuoksi Gatewayn omistaja Eric Bowers on raivattava tieltä.”
”Ymmärrän”, mutisin mietteliäänä Rafaelille.
”Hänen surmaamisessaan ei ole mitään järkeä”, Rafael totesi. ”Hän --”
”Olet oikeassa”, keskeytin Rafaelin ajatellakseni ääneen. ”Jos Bowers surmataan, hänen perikuntansa vain jatkaa samalla linjalla.”
Rafael nyökkäsi.
”Se, mitä Palmer itse haluaa”, Rafael selitti, ”on Bowersin pysyvä vaikutusvallan menetys. Kerran menetettyä imperiumia on vaikea rakentaa takaisin, ja siksi perikunnankin kannalta on riittävää, jos Bowers supistaa toimintaansa huolella. Häntä pitää vain suostutella tekemään se.”
Nyökkäsin mietteliäänä. Hetken hiljaisuuden jälkeen puhuin.
”Jos Gateway Ltd supistaa toimintaansa rankalla kädellä, lehdistö innostuu.” Huomasin käveleväni huoneessa edestakaisin, se oli minun reaktioni silloin, kun mietin asioita. ”Se taas tarkoittaa sitä, että Coruccit saattavat arvata, mitä on meneillään ja kuka on tämän takana.”
”Tässä on riskinsä”, Rafael totesi, ”Palkkio tosin on suuri, mutta...”
”Kuinka paljon?”
”Sata tuhatta dollaria.”
Kohotin kulmiani kevyesti, palkkio oli kieltämättä iso, ja me tarvitsimme rahaa.
Pysähdyin hetkeksi selin Rafaeliin. Pyörittelin asioita päässäni, mietin, mitä tekisimme. Sata tuhatta dollaria olisi aivan uskomaton helpotus meneillään olevaan tilanteeseen. Coruccit eivät välttämättä tajuaisi, mistä on kyse... äh, oli turha katsella elämää ruusunpunaisten lasien läpi, Nicholas oli pirun fiksu ja ymmärtäisi kyllä yskän Bowersin suhteen. Pahimmassa tapauksessa Coruccit etsisivät itse Bowersin käsiinsä ja kyselisivät tältä, kuka miestä oli kiristänyt.
Mutta silti... sata tuhatta dollaria...
”Vincent?”
Käänsin katseeni Rafaeliin. Rafael jatkoi.
”Palmer haluaa vastauksen tänä iltana.”
”Minä en aio päättää tänä iltana.”
”Hän löytää kyllä jonkun muun hoitamaan homman, jos me emme ota keikkaa ajoissa vastaan.” Rafael korjasi hieman asentoaan. ”Ja tämän kokoisessa kaupungissa vaihtoehdot ovat joko me tai Coruccit. Toisaalta en tiedä, onko koko keikkaa viisasta hyväksyä... ymmärtänet kyllä, miksi.”
Olin pitkän aikaa hiljaa. Ajatukset vilisivät päässäni, mietin jokaista vaihtoehtoa tarkkaan. Jos me emme hoitaisi asiaa, Coruccit hoitaisivat ja saisivat samalla suuren, kenties elinikäisen asiakkaan Palmerista. Jos me hoitaisimme sen, Coruccit suuttuisivat. Toisaalta emme voisi olla ikuisuutta varpaillamme, emme voisi varoa kaikkea, mitä teemme vain Coruccin järjestön vuoksi – meilläkin oli ylpeytemme. Päätös oli tehtävä meidän eduksemme.
”Rafael, ilmoita Palmerille, että tapaan hänet kahden tunnin kuluttua neutraalilla maaperällä.” Mietin hetken, ja oman turvallisuutemme vuoksi lisäsin vielä: ”Tyrmää paikka, jota hän ehdottaa ensimmäiseksi. Jos hän ehdottaa välittömästi jotain toista paikkaa, hän on tosissaan kanssamme - jos hän suorastaan vaatii tapaamispaikaksi sitä, jota ehdottaa ensin, taustalla on jotain muuta. Sen jälkeen soitat Stevensonille, käsket hänet päämajaan ja menemme kolmisin tapaamaan miestä. Katso, ettei Palmer ota mukaansa ylimääräisiä henkilöitä, hänen on luotettava meihin joka tapauksessa.”
”Oletko varma?” Rafael kysyi. ”Coruccit --”
”Coruccit eivät voi tanssia varpaillamme ikuisesti”, ärähdin miehelle. ”Me emme voi antaa heidän viedä tätä tilaisuutta. Me hoidamme Palmerin keikan, onko selvä?”
Rafael oli pitkän aikaa hiljaa. Viimein mies nousi tuolilta ja nyökkäsi.
”Soitan Palmerille ja Stevensonille heti.”
Vastasin päättäväisellä nyökkäyksellä.
***
Eight Diamonds oli kaupungin hienoin viiden tähden hotelli. Se sijaitsi aivan kaupungin ydinkeskustassa parhaalla paikalla. Korkeasta rakennuksesta oli hyvät näkymät koko kaupunkiin, ja tavallinenkin huone siellä maksoi omaisuuksia, sviiteistä puhumattakaan. Se, että Ray Palmer oli varannut itselleen sviitin ja kutsunut meidät sinne keskustelemaan liikeasioista kanssaan, ei kuitenkaan tullut yllätyksenä. Olihan kyseessä maineikas liikemies, jolla ei ollut rahasta puutetta.
Kävelin pitkää, punamattoista käytävää pitkin kohti Palmerin huonetta Stevenson ja Rafael tiukasti kannoillani, valmiina vetämään aseen esille, mikäli kyseessä sattuisi olemaan jonkinlainen juoni. Ei olisi ensimmäinen kerta järjestön historiassa, kun joku houkutellaan liiketoimien varjolla muualle ja ammutaan siihen paikkaan. Siksi olin vaatinut varotoimia – ensinnäkin sen, ettemme suostuisi ensimmäiseen tapaamispaikkaan, jonka Palmer ehdottaisi. Mieshän olisi saattanut valmistella paikan kunnon massamurhaa tai poliiseille ilmiantoa varten, joten luonnollisestikaan emme hyväksyneet ensimmäistä tapaamispaikkaehdotusta, joka olisi ollut Palmerin toimisto Palmer Architectsin päärakennuksessa. Toimisto ei sitä paitsi olisi muutenkaan ollut kovin neutraalia aluetta liiketoimien kannalta, joten sitä ei oltaisi hyväksytty tapaamiselle missään tapauksessa. Toinen varotoimi oli yksinkertaisesti se, etten tullut paikalle yksin, vaan minulla oli aseistetut kätyrit mukanani, kolmas puolestaan se, että Rafael oli varmistanut etukäteen hotellilta, ettei Palmerilla ollut ketään ylimääräistä mukanaan.
Me emme myöskään astuisi suin päin Palmerin huoneeseen, vaan olimme sopineet, että Palmer tulee meitä vastaan käytävälle. Pian kalju, silmälasipäinen, hyvin pukeutunut mies astuikin ulos huoneesta numero 308. Mies nyökkäsi meille kahdesti – merkki, josta olimme sopineet tunnistavamme toisemme ilman, että meidän tarvitsisi sanoa kenenkään nimeä ääneen.
Palmer johdatti meidät äänettömästi huoneeseensa kävellen itse edeltä. Viimeisenä takanani kävelevän Stevensonin astuttua huoneeseen ja vedettyä oven kiinni liikemies kohotti silmälasejaan ja suli hermostuneeseen hymyntapaiseen. Hän ojensi kätensä, veti sen pois ja ojensi sitten uudelleen, kuin ei tietäisi, kuuluiko minua kätellä vai ei. Väritön hymynkare hiipi minunkin huulilleni, miehen hermostuneisuus nauratti minua. Tässähän meillä oli oikea kultapoika, hyvin elämässään rehellisin keinoin pärjännyt mallioppilas. Ja keneltä hän pyysikään apua? Pakotin hymyni väistymään asiallisemman ilmeen tieltä ja kättelin Palmeria lyhyesti.
”Ray Palmer”, mies esitteli itsensä ja naurahti, jälleen hyvin hermostuneesti. ”Voitte kutsua minua Rayksi. Tai Palmeriksi. Kumpi tahansa käy.”
”Vincent de Luca”, esittäydyin kohottaen hieman toista kulmaani miehen omituiselle tavalle räpyttää silmiään tämän katsoessa minuun. ”Saanen esitellä liikekumppanini, herrat Collins ja Stevenson.”
Minä en koskaan kutsunut järjestöläisiä alaisikseni asiakkaillemme. Mitä vähemmän asiakkaiden oli mahdollista vetää johtopäätöksiä puheistani, sen parempi. Siksi esittelin myös Rafaelin ja Stevensonin liikekumppaneinani, en halunnut antaa minkäänlaista viittausta siitä, että olisin jonkinlaisen ryhmän johtohahmo – enkä siitä, että meillä ylipäätään oli kasassa minkäänlainen ryhmittymä. Olimme vain liikekumppaneita.
Palmer nyökäytti päätään Rafaelille ja Stevensonille. Käteltyään kumpaakin miehistä hän suoristi hiukan puvuntakkiaan ja viittoili meidät peremmälle sviittiinsä.
”Mihin haluatte istua? Valitettavasti sviitissäni on vain rajallisesti tilaa, ehkä jos siirrän sohvaa --”
”Kaksi paikkaa riittää”, totesin nyökäyttäen päälläni kohti ikkunan vieressä sijaitsevaa kahta nojatuolia. ”Kumppanini seisovat mielellään.”
Palmer ei vastustellut, sen sijaan mies astui lähemmäs kahta tuolia ja viittasi minulle paikan toiselta niistä.
”Otatteko drinkin? Lasin viiniä? Viskiä, kenties?” mies kyseli, mutta minä pudistin päätäni. Jos olin jotain aiemmalta johtajaltani – ja edellisistä tapahtumista - oppinut, niin sen, että yksityistilaan ei mennä juomaan yhtään mitään, mitä tuntematon tarjosi.
Mies kaatoi kuitenkin itsellensä lasillisen punaviiniä ja istuutui minua vastapäätä ikkunoiden alle. Huomasin miehen käsien tärisevän hivenen. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Palmer keskusteli rikollisten kanssa.
”Oletan, että olette kuulleet tarjoukseni”, Palmer totesi ja siemaisi hieman viiniään. Nyökkäsin.
”Oletan myös”, Palmer jatkoi, ”että olette kuulleet, mitä minä haluan. En halua häntä.. en halua hänestä lopullisesti eroon. Haluan, että hän supistaa toimintaansa niin, että minulle jää vähitellen täysin vapaat markkinat. Alkuun riittää ehkä kolmenkymmenen, sitten viidenkymmenen, lopulta seitsemänkymmenen prosentin supistukset. Olen liikemies, tajuan kyllä, että sen jälkeen hän ei saa enää yhtiötään kukoistamaan.”
”Tarkistan vielä”, totesin keskeyttäen Palmerin. ”Haluatte siis, että suostuttelemme hänet supistamaan toimintaansa vähitellen kolmenkymmenen, viidenkymmenen ja lopulta seitsemänkymmenen prosentin erissä.”
”Kyllä.”
”Ja tarjoatte tästä sata tuhatta dollaria.”
”Kyllä.”
”Ja se ei riitä.”
”Kyl... mitä?”
Kasvoilleni piirtyi kylmä hymy nojautuessani eteenpäin tuolillani.
”Kuulitte oikein”, sanoin maireasti. ”Sata tuhatta dollaria ei riitä.”
Palmer tuijotti minua hetken epäuskoisena. Tunsin Rafaelin liikehtivän hermostuneesti takanani. Tiesin, mitä mies olisi halunnut sanoa – ’jos kerran tahdot ottaa tällaisen riskin, niin olisit edes varovainen ja pitäisit huolta siitä, että hän varmasti pysyy meidän puolellamme’. Olin tarkoituksella jättänyt kertomatta Stevensonille ja Rafaelille suunnitelmistani, tiesin nimittäin kyllä, mitä tein. Tämä mies tekisi kaikkensa välttääkseen joutumasta enempää kosketuksiin rikollisten kanssa, ja siitä ilosta, ettei tämän tarvitsisi olla enää koskaan tekemisissä alamaailman kanssa, tämä maksaisi ilomielin lisää.
Palmer nousi hermostuneena, otti muutaman askelen, pyörähti ympäri kohti minua ja nojasi seinään. Mies huokaisi, työnsi kätensä taskuun ja huokaisi uudelleen.
”Paljonko haluatte?” mies kysyi karhealla äänellä. Suoristauduin, ja hymy pyyhkiytyi kasvoiltani.
”Kaksisataa tuhatta dollaria.”
”Tarjoan sataviisikymmentä tuhatta.”
Hymähdin. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö ollut tekemisissä nimenomaan bisnesmiehen kanssa. Tämähän osasi pelostaan huolimatta tinkiä. Pudistin päätäni hitaasti ja vilkaisin paljonpuhuvasti kelloa.
”Mikäli meillä ei ollut muuta puhuttavaa, minun ja kumppaneitteni on aika jatkaa --”
”Ei, odota!”
Palmer istui salamannopeasti takaisin tuolilleen. Mies nojautui lähemmäs minua samoin tavoin kuin minä nojauduin lähemmäs häntä. Mies hengitti syvään, tämän suu oli raollaan. Palmer nuolaisi kuivia huuliaan ja yritti vielä kerran.
”Sataseitsemänkymmentäviisi tuhatta?”
Nauroin ilottomasti, halveksuvasti.
”Minulla ei ole loputtomasti aikaa tuhlattavaksi, lisäksi alan ärsyyntyä”, ärähdin miehelle. ”Kaksisataa tuhatta on viimeinen tarjoukseni.”
”Selvä on, selvä on!” Palmer rauhoitteli kohottaen kätensä alistumisen merkiksi ylös. ”Kaksisataa tuhatta! Milloin haluatte rahat?”
Hymähdin. Viimeinkin Palmer ymmärsi oman parhaansa.
”Satatuhatta nyt ja toiset satatuhatta sitten, kun asia on hoidettu.”
Mies nyökkäsi. ”Kelpaako shekki?”
Pudistin päätäni.
”Otan vastaan vain käteismaksun.”
Palmer ei ollut varautunut maksamaan meille heti niin suurta summaa, joten sovimme, että juoksupojat noutavat rahat hänen toimistoltaan heti seuraavana päivänä. Toki mies lisäsi summaan vielä pari tonnia lisää palkkioksi juoksupoikien näkemästä vaivasta. Poistuessamme Rafaelin ja Stevensonin kanssa kahdella autolla hotellilta minun autossani istuva Rafael kääntyi puoleeni.
”Minä jo luulin, että Palmer vetäytyy, kun vaadit tuplasti lisää rahaa”, mies totesi naurahtaen. Hymähdin.
”Ei hän olisi uskaltanut. Näin hänestä heti ensimmäiseksi, ettei hänestä olisi vetäytymään tästä minun edessäni, saati sitten, että hänellä olisi rohkeutta mennä etsimään lisää meidänkaltaisiamme, jotka voisivat hoitaa homman.”
”Minne Stevenson sanoikaan menevänsä? Hänhän lähti omalla autollaan”, Rafael kysäisi ohimennen.
”Hän väitti menevänsä kotiin, mutta uskoisin hänellä olevan muuta puuhaa.” Huulillani käväisi hymynkare. ”Sinähän kuulit Olivien äänen taustalta soittaessasi hänelle?”
Rafael nauroi. ”Jep. Eikä se äänensävy ollut siitä siveellisimmästä päästä.”
Hetken hiljaisuus, lopulta Rafael rikkoi sen.
”Kuka hoitaa Bowersin suostuttelun?” mies kysäisi.
”Sinä.” Huomasin Rafaelin kulmien kohoavan. Jatkoin vielä. ”Sinä, ja otat Sansonen rivijäsenistöstä mukaasi. Ja juoksupojista taustatueksesi Andrewsin, olen muutenkin miettinyt hänen ylentämistään, hän on osoittautunut hyvinkin kelvolliseksi jäseneksi. Suostuttelet Bowersia keinolla millä hyvänsä, aloitat heti huomenna. Saat tehdä mitä tahansa, kunhan et kajoa häneen fyysisesti. Uhkailla saat.”
Rafael nyökkäsi, minä vastasin nyökkäykseen. Mies tietäisi kyllä, mitä tehdä.
Rafael todella onnistui tehtävässään ja toi minulle pian hyviä uutisia Bowersin suostuvaisuudesta. Valitettavasti Gateway Ltd:n pikainen supistusliike sai lehdistönkin kiinnostumaan, kuten olin arvellutkin. Eikä Bowers yhtiöineen ollut ainoastaan paikallislehden kuumin puheenaihe, vaan myös koko osavaltion kattavan iltapäivälehden lööppi. Kaikkialla kysyttiin, miksi Gateway Ltd:tä haluttiin supistaa juuri nyt. Bowers puolestaan ei suostunut kommentoimaan asiaa.
Tilanteen ollessa edelleen rauhallinen uskaltauduin viettämään enemmän aikaa perheeni ja vähemmän järjestön kanssa. Victor tuntui kasvaneen aivan huomaamattani huikeita määriä, ja tajusin, ettei menisi enää montaakaan vuotta, kun poikani aloittaisi jo koulun.
Ei menisi myöskään enää kauaakaan, kun Victor kiinnostuisi siitä, mitä aikuiset tekivät päivisin. Me emme puhuneet Lauran kanssa koskaan töistäni, Laura ei halunnut kuulla niistä, enkä minä halunnut vaimoani niihin sotkea. Mutta lapsen uteliaisuus tulisi olemaan valtaisa voima, ja sen myötä minun olisi pakko päättää, mitä aioin Victorille kertoa. Ehkä kertoisin hänelle olevani liikemies. Tai pankkivirkailija, kuten Lauralle aikoinaan kerroin. Joka tapauksessa Victor oli vielä jokusen vuoden liian nuori kuulemaan, että hänen isänsä oli rikollinen.
Päivien kuluessa muutkin asiat alkoivat huolettaa minua. Palmerista ei ollut kuulunut viime aikoina mitään, ja mies oli meille vielä toiset sata tuhatta velkaa. Mikäli mies ei maksaisi, joutuisin organisoimaan jonkinlaisia toimenpiteitä häntäkin kohtaan. Odottaisin vielä vuorokauden, sitten alkaisin toimia.
”Vincent?”
Hätkähdin uudemman kerran, kun kuulin Lauran puhuvan takanani. Kohotin katseeni häneen ja näin aurinkoisen hymyn vaimoni kasvoilla.
”Halusin vain kertoa, että olet hyvä isä.”
Minä hymyilin.
Victorin keinuessa jousivempaimella Laura veti minut mukanaan läheiselle penkille. En pitänyt julkisista hellyydenosoituksista, mutta tällä kertaa suostuin pitkään suudelmaan.
Sillä kuten sananlaskukin sanoo – elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi.
Myönsin ehkä pehmenneeni vaarallisen paljon perheeni seurassa, mutta työt oli hoidettava ja auktoriteetti säilytettävä. Pidimme useita kokouksia meneillään olevasta tilanteesta järjestön ydinporukan – Rafaelin, Stevensonin ja Randallin – kesken. Olivien, juoksupoikien tai rivijäsentemme, joiden tehtävä oli lähinnä avustaa suuremmilla keikoilla ja toisinaan varjostaa kohteitamme, ei tarvinnut tietää aivan kaikesta.
Sana minun sieppauksestani ja Coruccien vaatimuksista oli kiirinyt Randallinkin korviin, eikä mies ollut lainkaan tyytyväinen ajatukseen siitä, että pitäisimme matalampaa profiilia jonkin aikaa.
”Mekö piiloudumme kuin puput pusikkoon?” Randall huudahti ensimmäisenä kuultuaan suunnitelmastani. Loin Randalliin äreän katseen, mutta se ei muuttanut nuorikon itsepintaista, koppavaa ilmettä. Hemmetti, minun olisi todella tehtävä jotain auktoriteettipulalleni Randallin suhteen.
”Kukaan meistä ei halua täysimittaista sotaa järjestöjen välille”, ärähdin pojalle. ”Se tuo vain --”
”Miksi ei? Sillä tavoin me --”
”Älä keskeytä minua, kun puhun sinulle!” Otin varoittavan askelen kohti Randallia. ”Sodasta ei ole mitään hyötyä, se tuo vain tullessaan menetyksiä niin rahallisesti kuin jäsenistöönkin. Me emme halua sitä, eivätkä halua Coruccitkaan. Mutta tunnen heitä sen verran, että tiedän, ettei Nicholas taivu. Mies on niin pirun narsistinen, ettei katso hyvällä sitä, ettei hänen vaatimuksiaan kunnioiteta. Ja jos me nyt alamme tapella vastaan, hän saattaa äkkipikaisuuksissaan tehdä jotain hyvinkin typerää. Ja sellaiseen me emme voi olla vastaamatta asein, ja sitä me emme taas halua. Tajuatko?”
Randall näytti närkästyneeltä, mutta ei sanonut mitään. Loin nuoreen mieheen uuden, äkäisen katseen ja käännyin kohti Rafaelia nojaten käsilläni Stevensonin ja Randallin tuolien selkämyksiin.
”Luotan teihin kaikkiin, mutta erityisesti sinuun, Rafael”, totesin Randallin kanssa sanailun jälkeen yhä äkäisellä äänensävyllä. ”Fakta on nyt se, että me emme voi ottaa riskejä. On tärkeää, että asiakassuhteet pysyvät yllä ja toimintamme jatkuu, mutta äärettömän paljon tärkeämpää on meidän kaikkien turvallisuus. Se taas tarkoittaa sitä, että todennäköisesti järjestön talous heikkenee. Te kaikki saatte palkkanne ajallaan ja oikean suuruisena kuten ennenkin, mutta menoista ja tuloista on ainakin meneillään olevan tilanteen ajan pidettävä kirjaa.” Katseeni muuttui pisteliääksi, huomasin sen lähinnä siitä, että Rafaelin selkä suoristui entisestään.
”Olen valinnut tehtävään sinut, Rafael”, totesin miehelle. Olisi kenties ollut kohteliasta kysyä, suostuisiko mies siihen, mutta en tuhlannut aikaa typerien kyselemiseen - Rafael osaisi itsekin sanoa tarvittaessa ”ei”, mitä mies tosin tuskin muutenkaan tekisi. Niinpä jatkoin. ”Pidät kirjaa kaikesta, mitä tapahtuu”, sanoin tiukasti. ”Aivan kaikesta. Lahjuksista, jotka tilitetään virkamiehille. Kuluneista ammuksista – joita muuten ei edelleenkään tuhlata turhuuksiin -, uusista aseista, autojen kuluttamasta polttoaineesta, jopa päämajan sähkökuluista. Dollariakaan ei vilistä silmiesi ohi ilman, että kirjaat sitä ylös. Oletan, että kaikki on selvää.”
Se ei ollut kysymys, mutta Rafael nyökkäsi, kuten odotinkin.
”Kiitos”, murahdin miehelle ja siirryin pöydän toiseen päähän luoden sitten katseen jokaiseen paikallaolijaan – Rafaeliin, joka istui kuuliaisena selkä suorassa ja näytti ylpeältä saamastaan tehtävästä, Stevensoniin, joka vaikutti mietteliäältä, Randalliin, joka oli edelleen yhtä närkästyneen näköinen.
”Minä en haluaisi viedä näin yksinkertaisista asioista huolehtimista näin pitkälle”, totesin hiljaa, mutta painokkaasti. ”Raha-asioiden kuuluisi olla huolilistamme viimeisiä, mutta valitettavasti tilanne on nyt jonkin aikaa tämä.”
Hiljaisuus.
”Kuinka kauan on jonkin aikaa?” Randall totesi viimein ivallisesti. ”Kunnes Coruccit napsauttavat sormiaan ja pelästyt niin paljon, että koko järjestö hajoaa?”
Katsoin Randallia pitkään. Niin pitkään, että saatoin tuntea, miten mittani täyttyi katsellessani pojan koppavia kasvoja.
”Rafael ja Stevenson”, lausuin hitaasti, kylmällä äänellä, ”ulos. Randallilla ja minulla lienee puhuttavaa.”
Hetken aikaa miehet vain vilkuilivat toisiaan epätietoisina, lopulta molemmat nousivat ylös ja lähtivät kävelemään kohti portaita. Rafael loi minuun vielä pitkän katseen – ’älä tee mitään typerää’. Vastasin siihen pisteliäästi. Minähän en alaisiani ampunut, elleivät he sitten tehneet oikeasti typeriä asioita, kuten Sparks oli aikoinaan tehnyt.
Rafaelin ja Stevensonin poistuttua vedin itselleni tuolin Randallia vastapäätä ja asetuin sille istumaan. Siirsin pöytälampun sivuun, jotta Randall ei voisi piilottaa katsettaan sen taakse, ristin käsivarteni ja kallistin päätäni tuijottaen nuorta miestä pistävästi. En turhia alustanut ripitystäni, vaan menin suoraan asiaan.
”Minä todella kuvittelin, että olet fiksu nuori mies, kun otin sinut riveihini. Todellakin kuvittelin, ja ikävä velvollisuuteni on myöntää, että olen pettynyt.”
Kevyt puna kohosi Randallin poskille, siitä huolimatta mies tuijotti minua uhmakkaasti leuka pystyssä. Minä en kuitenkaan vaiennut.
”Mikä hiton myöhäisiän teiniuhma sinulla on meneillään?” ärähdin nuorikolle. ”Ei mene päivääkään, ettetkö kitisisi tai saivartelisi jostain. Ei viikkoakaan, ettetkö jollain tapaa hyppisi nenilleni. Minä olen pomosi, minä maksan sinulle palkkaa, hoidan sinulle aseet ja yhteisön tuoman turvan, pidän järjestöläiset suojassa poliiseilta lahjuksin, ja sinä kuvittelet, että siedän tuollaista käytöstä edessäni?”
”Älä turhaan nosta itseäsi jalustalle.”
Vaikenin, kohotin leukaani ja tuijotin silmästä silmään miestä, jonka ääni oli yllättäen muuttunut käheäksi.
"Sinä pelkäät.”
Naurahdin nuorikolle ilottomasti ja jatkoin.
”Helvetti soikoon, sinä pelkäät niin paljon, ettei äänesikään enää tottele isäntäänsä.” Tajusin osuneeni oikeaan, kun Randall käänsi viimein katseensa kohti seinää. Erävoitto minulle. Jatkoin edelleen.
”Kun kerran pelkäät noin paljon, mietihän, onko viisasta vielä yrittää ärsyttää miestä, joka voisi ampua sinut siihen paikkaan ilman, että kukaan saa koskaan tietää?” Nojauduin lähemmäs miestä. ”Onko viisasta hyppiä johtajansa nenille? Ja ennen kaikkea – onko ylipäätään viisasta hankkia itselleen vihamiehiä meidän maailmassamme, maailmassa, jossa jokainen vastaantulija on saattanut palkata baarimikot huumaamaan sinut kaapatakseen sinut mukaansa?”
Hiljaisuus. Viimeinkin. Nousin ylös tuolilta pitäen katseeni edelleen tiukasti Randallissa.
”Ole hyvä. Voit poistua, ja takaisin tarvitsee tulla vasta, kun olet miettinyt asioita. Jos et siihen kykene, voit palauttaa aseesi ja kadota silmistäni loppuiäksesi.”
Hetken paikoillaan istuttuaan Randall nousi varovasti ylös. Luomatta minuun katsettakaan mies luikki portaikkoon ja katosi. Ovet paukkuen, mutta katosipa kuitenkin.
***
Randallia ei näkynyt pariin päivään. Lopulta mies kuitenkin ilmestyi takaisin, jälleen nöyränä kuin koiranpentu. En ottanut taannoista välikohtausta enää puheeksi nuorikon kanssa, miehen olisi parempi ymmärtää itsekin ilman toistoa, että olin tosissani hänen suhteensa. Asiat etenivät omalla painollaan, pyrimme pitämään asiakassuhteet ehjinä siitä huolimatta, että jouduimme jonkin verran säätelemään sitä, mitä teimme ja kuinka suurella voimalla pitääksemme lehdistön ja sitä kautta Coruccit epätietoisina siitä, mitä kaupungissa tapahtuu. Ihme kyllä yksikään asiakkaistamme ei ottanut moisesta itseensä, ja vaikka palkkiomme luonnollisesti pienenivätkin joutuessamme hoitamaan suuremmat keikat matalammalla profiililla, saatoin jopa hieman rentoutua järjestön talouden suhteen.
Jotta pysyisin tarkkaan kartalla siitä, mitä kukakin teki ja milloin, vietin paljon aikaa päämajassa. Laura ei pitänyt siitä, tiesin sen, mutta vakuutin vaimolleni lähes täysin työlleni omistautumisen olevan vain väliaikaista – kuten uskoinkin sen olevan. Päämajassa ollessani seurasin Rafaelin esimerkillisen tarkkaan pitämää kirjaa menoista ja tuloista, kuuntelin järjestöläisten raportit keikoista ja muista tapahtumista ja hoidin asianmukaiset johtotehtävät, kuten tarvikkeet järjestölle ja lahjukset virkamiehille.
Olivie oli viime aikoina pyörinyt harvinaisen vähän päämajassa, enkä ollut nähnyt naista tälläkään kertaa moneen päivään. Minun ja Lauran alettua seurustella naista ei luonnollisestikaan pyydetty edes luokseni siivoamaan, joten työnkään merkeissä en Olivieta tavannut. Siksi hieman yllätyin istuessani päämajan pöydän ääressä viinilasillisen kanssa ja kuullessani tuttua korkojen kopinaa takaani. Vilkaistuani taakseni tukahdutin huokauksen – Olivie oli selkeästi laittautunut, eikä ollut epäilystäkään, mitä varten.
Olin kuitenkin väärässä.
”Missä Jack on?” Olivie kysyi viereeni istuuduttuani suoraan, tervehtimättä. Kohotin toista kulmaani epäilevästi.
”Jack?” kysyin naiselta. ”Tarkoitat Stevensonia?”
Olivie vaikutti turhautuneelta, naisen ilmeestä saattoi lukea lauseen ’montako Jackia sinä oikein muka tunnet’, mutta nainen ei sanonut mitään, nyökkäsi vain.
”Viimeksi, kun näin Stevensonin”, sanoin korostaen alaiseni sukunimeä ehkä tarpeettomankin painokkaasti, ”hän lähti toimittamaan paketteja ja opettamaan samalla paria juoksupoikaa vaikeampiin hommiin.”
”Milloin hän palaa?” Olivien ääni kuulosti huolestuneelta.
”Kun työt on tehty”, vastasin välinpitämättömästi. ”Ja niistä puheenollen, minullakin on töitä.”
Olivie ymmärsi vihjeen, vaikken todellakaan näyttänyt töitä tekevältä viinilasini äärellä istuessani. Nainen kääntyi kannoillaan ja kipitti punaisilla korkokengillään pois päämajasta. Minä rypistin kulmiani. Mistä lähtien Olivie oli kutsunut Stevensonia etunimellä? Mistä lähtien kukaan meistä kutsui ketään etunimellä - Rafaelia lukuunottamatta? Ja mitä niin tärkeää asiaa Oliviella alaiselleni oli, että nainen vaati tietää, milloin mies palaa?
Hymähdin. Stevensonin ja Olivien välillä taisi olla meneillään jotain, mitä minulle ei kerrottu. Se sopi minulle niin kauan, kuin se ei vaikuttaisi töihin.
Muutaman tunnin kuluttua olin jo tekemässä lähtöä päämajasta, kun Rafael marssi sisään hengästyneenä.
”Hyvä, että olet vielä täällä”, mies totesi minulle ja pysähtyi vetämään henkeä, Rafael oli selvästi juossut. ”Minulla olikin asiaa.”
Käännyin miestä kohti, Rafael vaikutti siltä, että tällä oli suuria uutisia.
”Palmer Architects Inc”, mies totesi. ”He haluavat apuamme.”
Kohotin kulmiani. Palmer Architects. Olin kyllä kuullut siitä, Gateway Ltd:n lisäksi se oli suurimpia rakennusfirmoja koko osavaltiossa.
”Vai Palmer Architects”, murahdin Rafaelille. ”Mitä he meistä haluavat?”
Rafael veti itselleen tuolin työpöydän äärestä ja istuutui sille.
”Yhtiön omistajalla, Ray Palmerilla, on viime aikoina ollut vähän ongelmia.” Rafael pyyhkäisi leukaansa ohimennen. ”Gateway Ltd on laajentanut toimintaansa vähän turhan paljon ja vie Palmerilta kaikki asiakkaat. Palmerilla on enemmän rahaa ja vaikutusvaltaa – toistaiseksi. Hän haluaa pitää asiat niin, ja sen vuoksi Gatewayn omistaja Eric Bowers on raivattava tieltä.”
”Ymmärrän”, mutisin mietteliäänä Rafaelille.
”Hänen surmaamisessaan ei ole mitään järkeä”, Rafael totesi. ”Hän --”
”Olet oikeassa”, keskeytin Rafaelin ajatellakseni ääneen. ”Jos Bowers surmataan, hänen perikuntansa vain jatkaa samalla linjalla.”
Rafael nyökkäsi.
”Se, mitä Palmer itse haluaa”, Rafael selitti, ”on Bowersin pysyvä vaikutusvallan menetys. Kerran menetettyä imperiumia on vaikea rakentaa takaisin, ja siksi perikunnankin kannalta on riittävää, jos Bowers supistaa toimintaansa huolella. Häntä pitää vain suostutella tekemään se.”
Nyökkäsin mietteliäänä. Hetken hiljaisuuden jälkeen puhuin.
”Jos Gateway Ltd supistaa toimintaansa rankalla kädellä, lehdistö innostuu.” Huomasin käveleväni huoneessa edestakaisin, se oli minun reaktioni silloin, kun mietin asioita. ”Se taas tarkoittaa sitä, että Coruccit saattavat arvata, mitä on meneillään ja kuka on tämän takana.”
”Tässä on riskinsä”, Rafael totesi, ”Palkkio tosin on suuri, mutta...”
”Kuinka paljon?”
”Sata tuhatta dollaria.”
Kohotin kulmiani kevyesti, palkkio oli kieltämättä iso, ja me tarvitsimme rahaa.
Pysähdyin hetkeksi selin Rafaeliin. Pyörittelin asioita päässäni, mietin, mitä tekisimme. Sata tuhatta dollaria olisi aivan uskomaton helpotus meneillään olevaan tilanteeseen. Coruccit eivät välttämättä tajuaisi, mistä on kyse... äh, oli turha katsella elämää ruusunpunaisten lasien läpi, Nicholas oli pirun fiksu ja ymmärtäisi kyllä yskän Bowersin suhteen. Pahimmassa tapauksessa Coruccit etsisivät itse Bowersin käsiinsä ja kyselisivät tältä, kuka miestä oli kiristänyt.
Mutta silti... sata tuhatta dollaria...
”Vincent?”
Käänsin katseeni Rafaeliin. Rafael jatkoi.
”Palmer haluaa vastauksen tänä iltana.”
”Minä en aio päättää tänä iltana.”
”Hän löytää kyllä jonkun muun hoitamaan homman, jos me emme ota keikkaa ajoissa vastaan.” Rafael korjasi hieman asentoaan. ”Ja tämän kokoisessa kaupungissa vaihtoehdot ovat joko me tai Coruccit. Toisaalta en tiedä, onko koko keikkaa viisasta hyväksyä... ymmärtänet kyllä, miksi.”
Olin pitkän aikaa hiljaa. Ajatukset vilisivät päässäni, mietin jokaista vaihtoehtoa tarkkaan. Jos me emme hoitaisi asiaa, Coruccit hoitaisivat ja saisivat samalla suuren, kenties elinikäisen asiakkaan Palmerista. Jos me hoitaisimme sen, Coruccit suuttuisivat. Toisaalta emme voisi olla ikuisuutta varpaillamme, emme voisi varoa kaikkea, mitä teemme vain Coruccin järjestön vuoksi – meilläkin oli ylpeytemme. Päätös oli tehtävä meidän eduksemme.
”Rafael, ilmoita Palmerille, että tapaan hänet kahden tunnin kuluttua neutraalilla maaperällä.” Mietin hetken, ja oman turvallisuutemme vuoksi lisäsin vielä: ”Tyrmää paikka, jota hän ehdottaa ensimmäiseksi. Jos hän ehdottaa välittömästi jotain toista paikkaa, hän on tosissaan kanssamme - jos hän suorastaan vaatii tapaamispaikaksi sitä, jota ehdottaa ensin, taustalla on jotain muuta. Sen jälkeen soitat Stevensonille, käsket hänet päämajaan ja menemme kolmisin tapaamaan miestä. Katso, ettei Palmer ota mukaansa ylimääräisiä henkilöitä, hänen on luotettava meihin joka tapauksessa.”
”Oletko varma?” Rafael kysyi. ”Coruccit --”
”Coruccit eivät voi tanssia varpaillamme ikuisesti”, ärähdin miehelle. ”Me emme voi antaa heidän viedä tätä tilaisuutta. Me hoidamme Palmerin keikan, onko selvä?”
Rafael oli pitkän aikaa hiljaa. Viimein mies nousi tuolilta ja nyökkäsi.
”Soitan Palmerille ja Stevensonille heti.”
Vastasin päättäväisellä nyökkäyksellä.
***
Eight Diamonds oli kaupungin hienoin viiden tähden hotelli. Se sijaitsi aivan kaupungin ydinkeskustassa parhaalla paikalla. Korkeasta rakennuksesta oli hyvät näkymät koko kaupunkiin, ja tavallinenkin huone siellä maksoi omaisuuksia, sviiteistä puhumattakaan. Se, että Ray Palmer oli varannut itselleen sviitin ja kutsunut meidät sinne keskustelemaan liikeasioista kanssaan, ei kuitenkaan tullut yllätyksenä. Olihan kyseessä maineikas liikemies, jolla ei ollut rahasta puutetta.
Kävelin pitkää, punamattoista käytävää pitkin kohti Palmerin huonetta Stevenson ja Rafael tiukasti kannoillani, valmiina vetämään aseen esille, mikäli kyseessä sattuisi olemaan jonkinlainen juoni. Ei olisi ensimmäinen kerta järjestön historiassa, kun joku houkutellaan liiketoimien varjolla muualle ja ammutaan siihen paikkaan. Siksi olin vaatinut varotoimia – ensinnäkin sen, ettemme suostuisi ensimmäiseen tapaamispaikkaan, jonka Palmer ehdottaisi. Mieshän olisi saattanut valmistella paikan kunnon massamurhaa tai poliiseille ilmiantoa varten, joten luonnollisestikaan emme hyväksyneet ensimmäistä tapaamispaikkaehdotusta, joka olisi ollut Palmerin toimisto Palmer Architectsin päärakennuksessa. Toimisto ei sitä paitsi olisi muutenkaan ollut kovin neutraalia aluetta liiketoimien kannalta, joten sitä ei oltaisi hyväksytty tapaamiselle missään tapauksessa. Toinen varotoimi oli yksinkertaisesti se, etten tullut paikalle yksin, vaan minulla oli aseistetut kätyrit mukanani, kolmas puolestaan se, että Rafael oli varmistanut etukäteen hotellilta, ettei Palmerilla ollut ketään ylimääräistä mukanaan.
Me emme myöskään astuisi suin päin Palmerin huoneeseen, vaan olimme sopineet, että Palmer tulee meitä vastaan käytävälle. Pian kalju, silmälasipäinen, hyvin pukeutunut mies astuikin ulos huoneesta numero 308. Mies nyökkäsi meille kahdesti – merkki, josta olimme sopineet tunnistavamme toisemme ilman, että meidän tarvitsisi sanoa kenenkään nimeä ääneen.
Palmer johdatti meidät äänettömästi huoneeseensa kävellen itse edeltä. Viimeisenä takanani kävelevän Stevensonin astuttua huoneeseen ja vedettyä oven kiinni liikemies kohotti silmälasejaan ja suli hermostuneeseen hymyntapaiseen. Hän ojensi kätensä, veti sen pois ja ojensi sitten uudelleen, kuin ei tietäisi, kuuluiko minua kätellä vai ei. Väritön hymynkare hiipi minunkin huulilleni, miehen hermostuneisuus nauratti minua. Tässähän meillä oli oikea kultapoika, hyvin elämässään rehellisin keinoin pärjännyt mallioppilas. Ja keneltä hän pyysikään apua? Pakotin hymyni väistymään asiallisemman ilmeen tieltä ja kättelin Palmeria lyhyesti.
”Ray Palmer”, mies esitteli itsensä ja naurahti, jälleen hyvin hermostuneesti. ”Voitte kutsua minua Rayksi. Tai Palmeriksi. Kumpi tahansa käy.”
”Vincent de Luca”, esittäydyin kohottaen hieman toista kulmaani miehen omituiselle tavalle räpyttää silmiään tämän katsoessa minuun. ”Saanen esitellä liikekumppanini, herrat Collins ja Stevenson.”
Minä en koskaan kutsunut järjestöläisiä alaisikseni asiakkaillemme. Mitä vähemmän asiakkaiden oli mahdollista vetää johtopäätöksiä puheistani, sen parempi. Siksi esittelin myös Rafaelin ja Stevensonin liikekumppaneinani, en halunnut antaa minkäänlaista viittausta siitä, että olisin jonkinlaisen ryhmän johtohahmo – enkä siitä, että meillä ylipäätään oli kasassa minkäänlainen ryhmittymä. Olimme vain liikekumppaneita.
Palmer nyökäytti päätään Rafaelille ja Stevensonille. Käteltyään kumpaakin miehistä hän suoristi hiukan puvuntakkiaan ja viittoili meidät peremmälle sviittiinsä.
”Mihin haluatte istua? Valitettavasti sviitissäni on vain rajallisesti tilaa, ehkä jos siirrän sohvaa --”
”Kaksi paikkaa riittää”, totesin nyökäyttäen päälläni kohti ikkunan vieressä sijaitsevaa kahta nojatuolia. ”Kumppanini seisovat mielellään.”
Palmer ei vastustellut, sen sijaan mies astui lähemmäs kahta tuolia ja viittasi minulle paikan toiselta niistä.
”Otatteko drinkin? Lasin viiniä? Viskiä, kenties?” mies kyseli, mutta minä pudistin päätäni. Jos olin jotain aiemmalta johtajaltani – ja edellisistä tapahtumista - oppinut, niin sen, että yksityistilaan ei mennä juomaan yhtään mitään, mitä tuntematon tarjosi.
Mies kaatoi kuitenkin itsellensä lasillisen punaviiniä ja istuutui minua vastapäätä ikkunoiden alle. Huomasin miehen käsien tärisevän hivenen. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Palmer keskusteli rikollisten kanssa.
”Oletan, että olette kuulleet tarjoukseni”, Palmer totesi ja siemaisi hieman viiniään. Nyökkäsin.
”Oletan myös”, Palmer jatkoi, ”että olette kuulleet, mitä minä haluan. En halua häntä.. en halua hänestä lopullisesti eroon. Haluan, että hän supistaa toimintaansa niin, että minulle jää vähitellen täysin vapaat markkinat. Alkuun riittää ehkä kolmenkymmenen, sitten viidenkymmenen, lopulta seitsemänkymmenen prosentin supistukset. Olen liikemies, tajuan kyllä, että sen jälkeen hän ei saa enää yhtiötään kukoistamaan.”
”Tarkistan vielä”, totesin keskeyttäen Palmerin. ”Haluatte siis, että suostuttelemme hänet supistamaan toimintaansa vähitellen kolmenkymmenen, viidenkymmenen ja lopulta seitsemänkymmenen prosentin erissä.”
”Kyllä.”
”Ja tarjoatte tästä sata tuhatta dollaria.”
”Kyllä.”
”Ja se ei riitä.”
”Kyl... mitä?”
Kasvoilleni piirtyi kylmä hymy nojautuessani eteenpäin tuolillani.
”Kuulitte oikein”, sanoin maireasti. ”Sata tuhatta dollaria ei riitä.”
Palmer tuijotti minua hetken epäuskoisena. Tunsin Rafaelin liikehtivän hermostuneesti takanani. Tiesin, mitä mies olisi halunnut sanoa – ’jos kerran tahdot ottaa tällaisen riskin, niin olisit edes varovainen ja pitäisit huolta siitä, että hän varmasti pysyy meidän puolellamme’. Olin tarkoituksella jättänyt kertomatta Stevensonille ja Rafaelille suunnitelmistani, tiesin nimittäin kyllä, mitä tein. Tämä mies tekisi kaikkensa välttääkseen joutumasta enempää kosketuksiin rikollisten kanssa, ja siitä ilosta, ettei tämän tarvitsisi olla enää koskaan tekemisissä alamaailman kanssa, tämä maksaisi ilomielin lisää.
Palmer nousi hermostuneena, otti muutaman askelen, pyörähti ympäri kohti minua ja nojasi seinään. Mies huokaisi, työnsi kätensä taskuun ja huokaisi uudelleen.
”Paljonko haluatte?” mies kysyi karhealla äänellä. Suoristauduin, ja hymy pyyhkiytyi kasvoiltani.
”Kaksisataa tuhatta dollaria.”
”Tarjoan sataviisikymmentä tuhatta.”
Hymähdin. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö ollut tekemisissä nimenomaan bisnesmiehen kanssa. Tämähän osasi pelostaan huolimatta tinkiä. Pudistin päätäni hitaasti ja vilkaisin paljonpuhuvasti kelloa.
”Mikäli meillä ei ollut muuta puhuttavaa, minun ja kumppaneitteni on aika jatkaa --”
”Ei, odota!”
Palmer istui salamannopeasti takaisin tuolilleen. Mies nojautui lähemmäs minua samoin tavoin kuin minä nojauduin lähemmäs häntä. Mies hengitti syvään, tämän suu oli raollaan. Palmer nuolaisi kuivia huuliaan ja yritti vielä kerran.
”Sataseitsemänkymmentäviisi tuhatta?”
Nauroin ilottomasti, halveksuvasti.
”Minulla ei ole loputtomasti aikaa tuhlattavaksi, lisäksi alan ärsyyntyä”, ärähdin miehelle. ”Kaksisataa tuhatta on viimeinen tarjoukseni.”
”Selvä on, selvä on!” Palmer rauhoitteli kohottaen kätensä alistumisen merkiksi ylös. ”Kaksisataa tuhatta! Milloin haluatte rahat?”
Hymähdin. Viimeinkin Palmer ymmärsi oman parhaansa.
”Satatuhatta nyt ja toiset satatuhatta sitten, kun asia on hoidettu.”
Mies nyökkäsi. ”Kelpaako shekki?”
Pudistin päätäni.
”Otan vastaan vain käteismaksun.”
Palmer ei ollut varautunut maksamaan meille heti niin suurta summaa, joten sovimme, että juoksupojat noutavat rahat hänen toimistoltaan heti seuraavana päivänä. Toki mies lisäsi summaan vielä pari tonnia lisää palkkioksi juoksupoikien näkemästä vaivasta. Poistuessamme Rafaelin ja Stevensonin kanssa kahdella autolla hotellilta minun autossani istuva Rafael kääntyi puoleeni.
”Minä jo luulin, että Palmer vetäytyy, kun vaadit tuplasti lisää rahaa”, mies totesi naurahtaen. Hymähdin.
”Ei hän olisi uskaltanut. Näin hänestä heti ensimmäiseksi, ettei hänestä olisi vetäytymään tästä minun edessäni, saati sitten, että hänellä olisi rohkeutta mennä etsimään lisää meidänkaltaisiamme, jotka voisivat hoitaa homman.”
”Minne Stevenson sanoikaan menevänsä? Hänhän lähti omalla autollaan”, Rafael kysäisi ohimennen.
”Hän väitti menevänsä kotiin, mutta uskoisin hänellä olevan muuta puuhaa.” Huulillani käväisi hymynkare. ”Sinähän kuulit Olivien äänen taustalta soittaessasi hänelle?”
Rafael nauroi. ”Jep. Eikä se äänensävy ollut siitä siveellisimmästä päästä.”
Hetken hiljaisuus, lopulta Rafael rikkoi sen.
”Kuka hoitaa Bowersin suostuttelun?” mies kysäisi.
”Sinä.” Huomasin Rafaelin kulmien kohoavan. Jatkoin vielä. ”Sinä, ja otat Sansonen rivijäsenistöstä mukaasi. Ja juoksupojista taustatueksesi Andrewsin, olen muutenkin miettinyt hänen ylentämistään, hän on osoittautunut hyvinkin kelvolliseksi jäseneksi. Suostuttelet Bowersia keinolla millä hyvänsä, aloitat heti huomenna. Saat tehdä mitä tahansa, kunhan et kajoa häneen fyysisesti. Uhkailla saat.”
Rafael nyökkäsi, minä vastasin nyökkäykseen. Mies tietäisi kyllä, mitä tehdä.
Rafael todella onnistui tehtävässään ja toi minulle pian hyviä uutisia Bowersin suostuvaisuudesta. Valitettavasti Gateway Ltd:n pikainen supistusliike sai lehdistönkin kiinnostumaan, kuten olin arvellutkin. Eikä Bowers yhtiöineen ollut ainoastaan paikallislehden kuumin puheenaihe, vaan myös koko osavaltion kattavan iltapäivälehden lööppi. Kaikkialla kysyttiin, miksi Gateway Ltd:tä haluttiin supistaa juuri nyt. Bowers puolestaan ei suostunut kommentoimaan asiaa.
Tilanteen ollessa edelleen rauhallinen uskaltauduin viettämään enemmän aikaa perheeni ja vähemmän järjestön kanssa. Victor tuntui kasvaneen aivan huomaamattani huikeita määriä, ja tajusin, ettei menisi enää montaakaan vuotta, kun poikani aloittaisi jo koulun.
Ei menisi myöskään enää kauaakaan, kun Victor kiinnostuisi siitä, mitä aikuiset tekivät päivisin. Me emme puhuneet Lauran kanssa koskaan töistäni, Laura ei halunnut kuulla niistä, enkä minä halunnut vaimoani niihin sotkea. Mutta lapsen uteliaisuus tulisi olemaan valtaisa voima, ja sen myötä minun olisi pakko päättää, mitä aioin Victorille kertoa. Ehkä kertoisin hänelle olevani liikemies. Tai pankkivirkailija, kuten Lauralle aikoinaan kerroin. Joka tapauksessa Victor oli vielä jokusen vuoden liian nuori kuulemaan, että hänen isänsä oli rikollinen.
Päivien kuluessa muutkin asiat alkoivat huolettaa minua. Palmerista ei ollut kuulunut viime aikoina mitään, ja mies oli meille vielä toiset sata tuhatta velkaa. Mikäli mies ei maksaisi, joutuisin organisoimaan jonkinlaisia toimenpiteitä häntäkin kohtaan. Odottaisin vielä vuorokauden, sitten alkaisin toimia.
Rafael ei saanut kuluvan vuorokauden aikana Palmeriin yhteyttä, ja harkitsin, mitä tekisin tämän kanssa. Aamulla ollessamme Victorin ja Lauran kanssa aamiaisella ovikello soi. Laura nousi avaamaan, ja minä jatkoin Victorin avustamista ruokailussa. Poika tosin osasi syödä melko hyvin jo itsekin.
”Vincent!” ovelta kuului huikkaus ja askeleita.
Laura tuli huoneeseen ja laski pöydälle suurehkon laatikon.
”Sinulle tuli jonkinlainen erikoislähetys”, Laura sanoi otsaansa rypistäen. ”Tässä lukee lähettäjän kohdalla Palmer Architects Inc.”
Laskin haarukkani alas ja tunsin omankin otsani rypistyvän vaistomaisesti. Oliko Palmer todella niin typerä, että lähettäisi minulle sata tonnia postipakettina kotiini?
Pyysin Lauraa poistumaan hetkeksi keittiöstä, ja vaimoni vei jo tarpeeksi aamiaista syöneen Victorin mukanaan leikkimään. Minä kumarruin laatikon ylle ja revin sen päältä teipit avatakseni sen.
Se vain, ettei laatikossa suinkaan ollut rahaa. Rypistin otsaani nähdessäni sinne laitetun esineen ja nostin sen ylös laatikosta. Katseltuani sitä hetken tarkemmin pudotin esineen vaistomaisesti takaisin laatikkoon ja astuin taaemmas.
Nappasin laatikon mukaani ja juoksin hämmentyneen Lauran ja Victorin ohi autolleni kaasuttaen pois. Järjestö olisi kutsuttava koolle välittömästi.
***
Irviksen kommentteja:
Tässä osassa ei paljoa fyysistä toimintaa ollut, mutta sitä oli edellisessä osassa, joten arvelin, että jaksatte kyllä tämän. :) Tässä päästiin tarkemmin kurkkaamaan järjestön toimintaan ja vähän nähtiin jännitystäkin. Mitähän laatikossa mahtoi olla..?
