1.7 Warning signs

Rafael ja Stevenson saapuivat paikalle nopeasti, mutta Randallia ei näkynyt. Minä en ollut tyytyväinen.
”Missä helvetissä Randall on?”
Tiesin kuulostavani kiihtyneeltä, liiankin kiihtyneeltä, mutta siihen oli syynsä. Rafael vilkaisi Stevensoniin, joka pudisti päätään.
”En saanut häneen yhteyttä. Rafaelkaan ei saanut. Emme tiedä, missä hän on.”
”Minä sanoin, että haluan nähdä teistä jokaisen”, ärähdin. ”Mitä kohtaa ette ymmärtäneet?”
”Rauhoitu”, Rafael tyynnytteli minua. ”Randall ei todennäköisesti vain ollut kotona. Ehdimme kertoa hänelle myöhemmin. Mitä asiaa sinulla oli?”

Olin sanomaisillani vielä jotain Randallin poissaolosta, mutta päätin lopulta olla sanomatta mitään. Meillä ei ollut aikaa tuhlattavaksi, halusin kertoa uutiset nopeasti.
”Palmer on kuollut.”
”Mitä?” Rafael älähti Stevensonin säpsähtäessä. Katseeni muuttui entistäkin äreämmäksi.
”Kuulit kyllä”, ärähdin. ”Palmer on murhattu, ja tiedän varsin hyvin syyllisen. Sain Palmer Architectsin nimissä erikoislähetyksen, joka sisälsi luodinreikäisen puvuntakin ja viestin tappajalta.”



Rafael ja Stevenson istuutuivat. Siirryin lähemmäs pöytää, miehet katsoivat minuun kysyvinä. Jatkoin.
”’Terveisiä setä Nicholakselta.’” Vilkuilin kumpaakin miehistä vakavana. ”Tyhmempikin varmasti tajuaa, että Palmerin murhaaja oli Nicholas Corucci, ja että tämä oli varoitus.”
”Missä esineet ovat nyt?” Rafael kysyi.
”Hävitin ne matkalla tänne”, totesin miehelle. ”On parempi, ettei minun hallustani löydetä murhatun liikemiehen veristä takkia.”
Alaiseni nyökkäsivät ymmärtäväisinä.



Muutaman sekunnin hiljaisuus, jonka Stevenson lopulta rikkoi.
”Mitä me teemme?” mies kysyi. Tukahdutin haluni huokaista raskaasti, oli parempi, etten varsinkaan tällaisessa tilanteessa näyttänyt alaisilleni sitä huolta ja turhautumista, jota tunsin.
”Me palaamme takaisin siihen, mitä teimme ennen keikkaa Palmerin kanssa”, totesin. ”Pidämme matalaa profiilia. Erittäin, erittäin matalaa. Minä en aio suututtaa Corucceja tämän enempää, on siis parempi, että he kuvittelevat, että olen hajottanut järjestön. Me emme tee mitään, mikä saattaisi saada julkista huomiota ja pidämme erittäin hyvin varamme sen suhteen, ettei meitä nähdä tekemässä mitään epäilyttävää.”
Miehet nyökkäsivät jälleen.
”Kuinka kauan?” Rafael kysyi.
”Sitten, kun tilanne on ohi. Ja minä en tiedä, milloin se on ohi.”

***



Palmerin kuolema ei suinkaan ollut lavastettu. Seuraavana päivänä lehtien lööpit kirkuivat tunnetun, juuri imperiumiaan laajentaneen liikemiehen murhaa. Poliiseilla ei ollut aavistustakaan, kuka hänet oli tappanut, tai sitten Coruccit olivat ujuttaneet tutkijoiden sekaan lahjotun virkamiehen, joka vesitti tutkimukset. Niin tai näin, joka tapauksessa murhaaja jäi mysteeriksi kaikille muille, paitsi meille.



Myönnetään, olin huolissani. Erittäin huolissani. Vaikka olin varautunut siihen, että Coruccit saisivat tietää, kuka Bowersia oli kiristänyt, en silti ollut uskonut, että heidän varoituksensa tulisi näin pian ja näin vakavana. Nicholas oli todella suuttunut, muuten mies ei olisi vaivautunut ottamaan riskiä ja tappamaan ylimääräisiä pelkästään näyttääkseen meille, mihin pystyi.



Coruccit eivät olleet ainoa huolenaiheeni. Palmerin kuoleman myötä sadan tonnin arvoinen helpotuksemme taloustilanteeseen oli mennyttä. Valitettavasti järjestömme tulevaisuus riippui suurilta osin siitä, miten suuria lahjuksia kykenimme virkamiehille antamaan ja miten suurta palkkaa kykenin alaisilleni maksamaan. Minun oli pakko junailla aikatauluja entistä tiukemmin ja tehostaa alaisteni työpanosta, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että jouduin nostamaan heidän palkkaansa. Uskoin, että se maksaisi ajan kanssa itsensä takaisin, mutta kuinka kauan minulla oli aikaa?



Harkitsin myös uusien jäsenten palkkaamista, mikä niin ikään maksaisi, mutta saattaisi tuoda loppujen lopuksi lisää rahaa meille. Mieleeni palasi Andrews, juoksupoika, jonka ylentämistä olin muutenkin miettinyt. Mies oli Rafaelin mukaan hoitanut osuutensa Bowersin kanssa erinomaisesti ja osoittanut myös osaavansa käsitellä aseita. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi nähnyt Andrewsin henkilökohtaisesti – mies ei pitänyt turhaan meteliä itsestään, ja sai yleensä käskyni välikäsien kautta – mutta muistin, että olin ainakin aikaisemmin pitänyt tästä nöyrästä, hiljaisesta nuoresta miehestä.



Päätin, että Andrewsin oli aika näyttää kyntensä ja nousta rivijäseneksi. Käskin Rafaelin tuomaan miehen luokseni jutellakseni hänen kanssaan jonkin aikaa. Odottelin rauhassa päämajan kahdenkeskisiin keskusteluihin tarkoitetussa huoneessa, kun ovelta kuului koputus.
”Sisään.”



Rafael astui ensin ovesta, hänen perässään tuli ruskeahiuksinen, pisamakasvoinen nuorikko, joka näytti siltä, että pelkäsi rutosti, mutta halusi piilottaa sen neutraalimman ilmeen taakse. Nuorikko pysähtyi juuri päästyään kynnyksen yli ja katsoi minuun, vaikka selkeästi tämän teki mieli kääntää katseensa muualle. Hymähdin ääneen, pidin tästä periksiantamattomuudesta, joka ei kuitenkaan saanut miestä vaikuttamaan liian koppavalta.
”Tervetuloa, Andrews”, totesin hiljaa ja viittasin nuorikon istumaan. Sanomatta mitään nuori mies asteli hiljaisin askelin toiselle huoneen nojatuoleista ja istuutui sille hermostuneen näköisenä. Minä puolestani istuuduin tuolille Andrewsia vastapäätä.



Hetken aikaa oli hiljaista, lopulta puhuin.
”Thomas Andrews”, lausuin nuorikon koko nimen neutraalilla äänellä. Rypistin hieman kulmiani muistellessani, mistä olinkaan poiminut miehen. Ai niin, tämähän oli entisiä kapakoiden vakiovieraita ja olisi ollut tuleva alkoholisti, mikäli ei olisi osunut tielleni. ”Miksi noin nuori mies, mies, jolla voisi olla edessään loistava tulevaisuus, eksyi rikoksen poluille? Minä en tiedä muuta kuin sen, että olit ryypätä itsesi hengiltä ja kirosit koko valtion alimpaan helvettiin, kun ensi kerran tapasimme.”
Andrewsin neutraali ilme muuttui astetta kylmemmäksi, mutta silti kunnioittavaksi. Hän laski katseensa hetkeksi. Rafael karaisi kurkkuaan merkitsevästi, ja ennen kuin ehdin ärähtää Andrewsille, että halusin hänen katsovan minuun puhuessaan, mies kohotti katseensa.



”En haluaisi olla epäkohtelias”, Andrews aloitti saaden minut kohottamaan toista kulmaani, ”mutta mikä saa teidät kiinnostumaan menneisyydestäni niin kovin nyt, toimittuani lähes kaksi vuotta alaisuudessanne?”
Hymähdin jälleen. Pyyhkäisin ohimennen paidankaulustani.
”Miksikö se kiinnostaa minua?” Kallistin päätäni hivenen. ”Minä haluan tietää, millainen mies Thomas Andrews oikeasti on. Alahan kertoa. Mistä kaikki alkoi?”
Andrews huokaisi. Mies pudisti päätään kevyesti, oletin jo, että tämä kieltäytyisi sanomasta sanaakaan, mutta pisamakasvoinen selkeästi kunnioitti johtajaansa. Andrews puhui.



”Loistava tulevaisuus”, mies toisti katkerana ilmaisun, jota olin käyttänyt hetki sitten. ”Se minulla olisi ollut, jos... äh, on turha jossitella.” Andrews nielaisi. Huomasin, ettei asiasta puhuminen ollut miehelle helppoa.
”Jatka vain”, totesin rohkaisevasti, välttäen kuitenkin liikaa tuttavallisuutta – olihan kyseessä alaiseni. Muutaman hiljaisen sekunnin kuluttua Andrews puhui.
”Perinteinen kultalusikka suussa syntynyt hyvän perheen lapsi, se minä olin”, mies totesi hiljaa. ”Vanhempani olivat, ja lienevät yhä, opettajia – en ole pitänyt heihin mitään yhteyttä sen jälkeen, mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten. Katsokaas, minä... minusta piti tulla juristi. Asianajaja. Niin minusta tulikin, valmistuin keväällä 1958.”
Hiljaisuus.



Nojauduin hieman ärtyneenä eteenpäin ja taputin paljonpuhuvasti rannekelloani. Andrews ymmärsi vihjeen ja jatkoi kiireesti.
”Muistatteko Reynoldsin tapauksen tuolta samaiselta vuodelta?”
Nyökkäsin. Walter Reynolds, poliitikko, jonka lahjussyytöksiä käsiteltiin laajalti mediassa kolme vuotta takaperin. Andrews pyyhkäisi hiuksiaan, mies katsoi jonnekin minun ohitseni muistellessaan.
”Ensimmäinen iso juttuni. Reynolds itse oli päämieheni. Hän sanoi aina, että nuorisossa on tämän maan tulevaisuus, ja valitsi minut suuresta joukosta nuoria lakimiehiä, jotka hinkuivat puolustamaan häntä. Kuvitelkaa, valitsi minut, vaikkei minulla ollut juuri lainkaan kokemusta...” Mies huokaisi. Samassa minä tajusin, mikä teki kertomisesta Andrewsille vaikeaa ja muistin myös, missä olin kuullut Thomas Andrewsin nimen aikaisemmin. Lehdissä. Mediassa ennen ja etenkin jälkeen Reynoldsin jutun.



Andrews jatkoi, miehen ääni oli jälleen astetta katkerampi.
”Muistatte varmasti, että Reynolds hävisi oikeuskäsittelyn. Hän päätyi vankilaan eikä enää koskaan jatkanut poliitikkona, eihän kansa enää luottanut häneen. Ja hän syytti tästä minua. Ehkä se oli oikein, en tiedä... Reynoldsin juttu oli melko mutkikas, tein parhaani, mutta se ei riittänyt. Ja tästä hyvästä Reynolds veti minun nimeni lokaan. Kukaan ei halunnut enää minua asianajajakseen, vaikka rehellisesti sanottuna olin valmistunut yhtenä opinahjoni parhaista oppilaista, vaikka Reynolds oli lähestulkoon kaikkien mielestä muutenkin syyllinen. Vanhempani häpesivät minua, he yrittivät piilottaa sen, mutta tiesin kyllä, miksei äiti enää halunnut apuani ostosten kanssa ja miksei isäni tullut enää kotiini käymään.”
Kuulin Rafaelin liikehtivän takanani, ja tiesin, miksi. Rafael oli itsekin aikoinaan menettänyt työnsä ja perheensä, joskin toisella tapaa. Tiesin miehen elävän täysillä mukana Andrewsin tarinassa.
Andrews vaikeni – hetkeksi. Mies päätti tarinansa tärisevällä äänellä, mutta siitä huolimatta minun oli pakko ihailla nuorikon suoraa katsetta.
”Urani päättyi siihen.” Mies veti syvään henkeä ja puhalsi sitten ilman sieraimiensa kautta ulos. ”Ei minun ollut tarkoitus siitäkään huolimatta ryhtyä rikolliseksi... niin vain kävi. Niin kävi jo ennen kuin tapasin teidät.”



Rypistin otsaani.
”Mitä tarkoitat?” kysyin mieheltä suoraan. Andrewsin huulille piirtyi heikko hymyntapainen.
”Muistatteko, miten Reynoldsille lopulta kävi tämän päästyä pian ehdonalaiseen?”
Hiljaisuus. Kohotin kulmiani hivenen, tätä en ollut osannut odottaa. Andrews nyökkäsi painokkaasti.
”Kuusi laukausta. Revolverin rulla tyhjäksi.”
”Häntähän ammuttiin kaksitoista kertaa?” tarkensin. Andrews naurahti.
”Pysähdyin lataamaan vielä toisen kerran.”
Kulmani kohosivat entisestään. Tämä ainakin kertoi sen, missä aseeton juoksupoikani oli oppinut käsittelemään aseita niin, ettei Rafaelin ollut tarvinnut tätä juurikaan opettaa miesten uhkaillessa Bowersia. Lisäksi se kertoi jotain muutakin. Tämä hiljainen ja kohtelias hyvän perheen poikahan oli kylmäverisempi kuin odotinkaan. Kaksitoista laukausta samaan ihmiseen... se vaati käsittämätöntä vihaa ja kylmyyttä, toisaalta myös rohkeutta.
Hiljaisuuden vallitessa mietin asioita pitkän aikaa. Tässä minulla oli mies, joka oli tarpeeksi nöyrä ollakseen ärsyttämättä minua, kuten Randall teki. Miehen lojaalisuudesta en toistaiseksi tiennyt, ja siksi saattaisin ylentää Andrewsin alempiarvoiseksi rivijäseneksi ennen ydinryhmään pääsyä, vaikkakin mies vaikutti tarpeeksi pelottomalta ja koulutuksensa puolesta myös fiksulta ollakseen samalla tasolla Stevensonin ja Rafaelin kanssa. Kieltämättä miehen koulutus kiehtoi minua muutenkin, tästä saattaisi olla hyötyä myöhemmin. Laista jotain tietäville oli rikollisilla aina käyttöä.
”Miksi et ole kertonut, että olet koulutukseltasi asianajaja?” kysyin vielä tarkentaakseni asioita. Andrews hymähti.
”Ette kysyneet, enkä katsonut tarpeelliseksi tuoda sitä itse esille.”
Kasvoillani käväisi hymyntapainen. Pidin miehestä.



Nousin tuolilta viittoillen Andrewsin nousemaan mukanani. Nyökkäsin Rafaelille, joka antoi minulle aseen. Ojensin sen Andrewsille mitään sanomatta, ja hämmentynyt mies otti sen vastaan. Nyökkäsin miehelle hyväksyvästi ja käänsin tälle selkäni poistuakseni huoneesta.
Ovella kuitenkin pysähdyin, käännyin katsomaan miestä, joka seisoi edelleen paikoillaan ase kädessään. Sekunti, kaksi. Kolmannen kohdalla toimin.



Kohotin käteni kuin olisin aikeissa avata huoneen oven lähteäkseni, mutta sen sijaan käänsin sen nopeasti selkäni taakse ja vedin esiin pistoolin. Käännähdin kohti Andrewsia ja tähtäsin miestä suoraan rintaan naksauttaen samalla varmistimen pois päältä.
Yllätyksekseni Andrews ei kuitenkaan liikahtanutkaan. Mies ei tehnyt mitään puolustautuakseen, ei yrittänyt väistää, ei kohottanut asetta, jonka olin tälle antanut. Kallistin päätäni hivenen, kohotin toista kulmaani.



”Luulisi, että mies, jolle annoin juuri aseen, yrittäisi edes pelastaa henkensä.” Odotin hetken, jatkoin sitten. ”Tiedoksesi, että tämän kokeen on läpäissyt jokainen juoksupoikaa korkea-arvoisempi alaiseni vähintään hyvin tai erinomaisesti. Sinun kohdallasi ei voida enää puhua ala-arvoisestakaan.”
Andrewsin ilmekään ei värähtänyt. Kallistin päätäni toiselle puolelle. Pikku testini idea oli testata alaiseni nopeutta ja reaktiokykyä. Olisin odottanut, että Andrews olisi heittäytynyt maahan suojautuakseen tuolin taakse tai edes kohottanut aseensa, mutta sen sijaan tämä ei tehnyt mitään. Tyhmäkö mies oli?
Laskin hitaasti aseeni ja naksautin varmistimen takaisin päälle. Loin Andrewsiin kylmän katseen, olin pettynyt.
”Luulin sinua fiksuksi nuoreksi mieheksi. Mitä sinun päässäsi liikkuu?”
Andrews oli hetken hiljaa, lopulta mies puhui.
”Mitä minä olisin voinut tehdä?” mies kysyi, ja ennen kuin ehdin vastata, tämä jatkoi.
”Teitä on kaksi, minua vain yksi. Teillä on aseet --”
”Niin on sinullakin”, ärähdin miehelle, joka pudisti hitaasti päätään.
”Aseen painosta päätellen sen sisällä ei ole lipasta, eikä siinä täten ole myöskään ammuksia. Ensinnäkään en uskonut, että ampuisitte minua ilman syytä, toisekseen jos olisitte halunneet tappaa minut, en olisi kuitenkaan voinut asialle mitään. Minulla ei ole ammuksia, en ehtisi poistua huoneesta, minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia selvitä. En tiennyt, että kyseessä on testi. Olen pahoillani.”



Katsoin Andrewsia pitkään. Laitoin aseeni hitaasti pois. Hymähdin kerran, toisen, lopulta nauroin ääneen. Piru vie, mies oli kuin olikin fiksu, fiksumpi kuin olisin uskonutkaan! Astuin lähemmäs Andrewsia ja ojensin tälle käteni. Hetken mietittyään Andrews tarttui siihen ja kätteli minua. Miehen käsi tuntui kylmänhikiseltä, tajusin, että hetken mies oli oikeasti luullut kuolevansa.
”Onnittelut rivijäsenen paikasta, Andrews”, totesin miehelle edelleen hymy huulillani. ”Varoitan sinua kuitenkin – jos osoittaudut kilpikonnaa hitaammaksi ja tapatat itsesi, en ole vastuussa siitä.”
Andrews nyökkäsi, nyökkäys oli niin syvä, että se muistutti kumarrusta. Mies ojensi minulle takaisin aseen, joka oli todellakin tyhjä.
”En aio pettää luottamustanne”, mies totesi minulle. ”Kiitos.”
Hymähdin miehen nöyryydelle. Käänsin tälle selkäni, nyökkäsin Rafaelille ja poistuin huoneesta jättäen Andrewsin poistumisen Rafaelin huoleksi.

***



Meillä oli edelleen ongelma sadan tonnin kassavajeen kanssa. Lisäksi Bowers, joka oli uutisista päätellen jälleen laajentanut yritystään Palmerin kuoltua, mietitytti minua. Se oli epätodennäköistä, todennäköisesti Coruccit olivat tajunneet vain uutisista, että olimme kiristäneet Bowersia, mutta olikohan mies pyytänyt apua kaupungin toiselta rikollisjärjestöltä? Mietittyäni asioita jokusen päivän kehitin ratkaisuntapaisen kumpaankin ongelmaamme. Me tarvitsimme rahaa, Bowers oli rikas. Me tarvitsimme tietoa Coruccien liikkeistä, Bowersilla saattoi olla sitä. Bowers oli kaiken avain. Ja meillä oli tarpeeksi voimaa, jotta saisimme hänet puhumaan.



Järjestelyt veivät aikansa. Bowersia oli pakko varjostaa, jotta pysyisin kartalla miehen liikkeistä ja tietäisin, milloin iskeä. Olisin halunnut antaa Andrewsille tilaisuuden ja laittaa hänet vakoilemaan Bowersia, mutta se olisi ollut typerää – Andrews oli Rafaelin ja Sansonen, erään toisen rivijäsenemme, ohella yksi niistä, jotka olivat uhkailleet miestä. Bowers siis saattaisi tunnistaa Andrewsin, ja pahimmassa tapauksessa, mikäli arvaukseni osuivat oikeaan, mies raportoisi asiasta Corucceille. Siksi siis annoin tehtävän Randallille, joka oli jo jonkin aikaa sitten saanut nousta takaisin parempiin tehtäviin oltuaan jo ikuisuuden pääasiassa juoksupoikien komentajana hypittyään liikaa nenilleni. Viime aikoina Randall oli jälleen ollut hyvää pataa kanssani, ja katsoin, että nuorikolle oli annettava tilaisuutensa.



Pysyttelimme jatkuvasti valmiudessa, ja kauan kaivattu puhelu tulikin pian. Randall soitti hengästyneenä ja ilmoitti, että Bowers vaimoineen oli vuokrannut yksityisen golfklubin kokonaisen vapaa-ajankeskuksen itselleen viikonlopuksi. Meillä olisi kiire, sillä mies ja tämän vaimo lähtisivät klubille vielä samana iltana, tarkkaan ottaen neljän tunnin kuluttua.



Kasasin joukkoni – Randallin, Rafaelin ja Stevensonin. Mieluiten olisin ottanut mukaani vain kaksi viimeksi mainittua, en tarvinnut suuria tukijoukkoja näin helppoon tehtävään. Katsoin kuitenkin, että Randallin olisi hyvä päästä mukaan, olihan tämä tehnyt tylsähköjä varjostushommia useamman päivän, ja oli hänen ansiotaan, että koko keikka oli ylipäätään mahdollinen. Otimme mukaamme sorkkaraudan, aseet ja veitsen. Tiesin tarkkaan, mitä aioin tehdä, ja kerrottuani suunnitelmastani muille kaikki vaikutti olevan selvää.



Aikarajaan oli vielä kaksi tuntia, aikaa oli siis runsaasti. Golfkerhon vapaa-ajan keskus sijaitsi sopivan syrjässä, eikä ohikulkijoita ollut. Portinkin saimme murrettua käden käänteessä. Kaikki oli lähestulkoon liian täydellistä. Astuimme sisään, asettelimme portin niin, ettei murrettu lukko paljastuisi, ennen kuin portin avaisi. Näin minimoimme riskin siitä, että mahdolliset ylimääräiset henkilöt kiinnittäisivät jo kaukaa huomiota murrettuun porttiin.



Stevenson jäi portin lähelle puskien taakse vahtimaan. Bowers luultavasti haluaisi tarkistaa klubin sisätilat, ennen kuin palaisi kotiin soittamaan poliisille murretusta portista – tai vielä parempaa, Bowers haluaisi soittaa sisätiloista, klubin omasta puhelimesta, mutta emme voineet olla varmoja asiasta. Siksi Stevenson tarkkailisi portilla ja varmistaisi, ettei Bowers toisi mukanaan sisätiloihin muita, kuin vaimonsa. Mikäli jotain odottamatonta tapahtuisi, Stevenson ampuisi laukauksen ilmaan merkiksi ja pakenisi paikalta.



Odotimme rauhassa vapaa-ajankeskuksen aulassa. Rafael ja Randall ottivat aseensa valmiiksi esille ja latasivat ne. Vilkuilin kelloani, pian pitäisi tapahtua. Kohta kuulimmekin askelia portaista. Piilouduimme hiljaa toiseen huoneeseen menevän oven taakse jättäen sen raolleen, jotta pääsisimme ulos huoneesta päästämättä ääntäkään.



”... nuoriso on kyllä niin mennyt pilalle nykypäivänä, ties mitä ilkivaltaa täälläkin on tehty...” kuulin Bowersin mutisevan oven toisella puolella, avain kuului kääntyvän lukossa, joka naksui.
”Mitä, onko tämäkin murrettu?” Bowersin vaimo kuului älähtävän.
”Ilmeisesti...”
Askelia, Bowers ja tämän vaimo astuivat sisään. Ovi kuului sulkeutuvan.
”Eric, miksi täällä on valot?”
Nyökkäsin Randallille ja Rafaelille äänettömäksi merkiksi siitä, että toimisimme heti.



Liikuimme nopeasti. Pamautin oven auki, huomasin Marykay Bowersin suoraan edessäni. Rafael ja Randall astuivat taakseni ja kohottivat aseensa. Eric Bowers käänsi yllättyneen katseensa kohti meitä, äänten lähdettä, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun kiskaisin vyöltäni veitsen ja vedin kirkuvan Marykayn kauemmas aviomiehestään.
”Mary!” Eric huusi, kun kohotin veitsen Marykayn kaulalle.
”Turpa kiinni, Bowers”, sähähdin miehelle. Kuulin kahden varmistimen naksahtavan, Randall ja Rafael tähtäsivät Bowersia. ”Jos haluat, että poistutte täältä elävinä, et liiku senttiäkään.”



Eric Bowers kohotti hitaasti kätensä, näin miehen tärisevän. Marykay tärisi otteessani myös, nainen nyyhkytti peloissaan. En missään nimessä aikonut satuttaa Bowersin vaimoa, tämähän oli täysin viaton, mutta uhkailla voi aina.
Aloitin oletuksella, en kysymyksellä. Se sai yleensä ihmiset puhumaan.
”Uhkailtuamme sinua otit yhteyttä toiseen järjestöön ja tapatit Palmerin.” Kiristin otettani Marykaysta, nainen nyyhkytti entistä kovemmalla äänellä. ”Tiesit, että sen jälkeen voisit vapaasti jälleen laajentaa toimintaasi. Olet toisen järjestön suojeluksessa, olet heidän asiakkaansa.”
”En tiedä, mistä puhut”, Bowers kuiskasi ääni täristen. ”Ole kiltti, päästä vaimoni --”
”Sen lisäksi, että tapatit Palmerin”, jatkoin korottaen ääneni Bowersin äänen yli, ”olet vehkeillyt meitä vastaan. Oletko täysin varma, että se kannatti?”
Hiljaisuus.



”Korjaan kaiken”, Bowers aneli lopulta. ”Vannon, että korjaan. En ota enää koskaan yhteyttä Nicholas Corucciin, en koskaan!”
Hymähdin. Vai niin, olin siis sittenkin osunut oikeaan. Nicholas oli lyönyt kaksi kärpästä yhdellä iskulla – uhkaillut meitä ja saanut suuren asiakkaan. Miehen suunnitelmat täytyi vesittää.
”Se ei riitä”, ärähdin miehelle, joka nyyhkäisi nyt vuorostaan itse. ”Se, ettet koskaan enää ole heihin yhteydessä, ei riitä minulle.”
”Mitä... mitä haluatte?” Bowers änkytti.
Kasvoilleni piirtyi kylmä hymy.



”Palmer jäi meille velkaa sataviisikymmentä tuhatta dollaria”, totesin värittäen hieman totuutta. Jos kerran menimme näin pitkälle, niin saman tien voisin pyytää vähän enemmän, kuin vain sata tonnia. ”Ja koska minä olen kiltti mies, päästän vaimosi menemään sadanviidenkymmenen tuhannen dollarin suojelurahasta.”
Bowers katsoi minua epäuskoisena. Minä puolestani sivelin veitseni terällä Marykayn kaulaa.
”Toki on olemassa toinenkin vaihtoehto”, lausuin pehmeästi. ”Perikuntasi varmasti maksaa mielellään velkasi surmattuamme sinut ja vaimosi. Kumman valitset?”
”Maksan mitä tahansa”, Bowers kuiskasi kyyneliä silmissään. ”Mitä tahansa, kunhan päästätte vaimoni ja minut.”



Kallistin hivenen päätäni.
”Minä en vaadi enempää. Sataviisikymmentä tuhatta riittää.” Bowers huokaisi, mutta ei uskaltanut liikahtaa minnekään. Minä puolestani jatkoin.
”Klubillanne on puhelin. Soitat välittömästi sihteerillesi ja käsket häntä toimittamaan sataviisikymmentä tuhatta dollaria kylmää käteistä Vauraankadun ja Palmukadun risteykseen. Siellä odottaa mies, joka kyllä tunnistaa sihteerisi. Eikä mitään ylimääräisiä temppuja, tai vaimosi saa kärsiä.” Andrews oli kuin olikin saanut minulta tehtävän, hän sai nimittäin vastaanottaa Bowersin rahat.
”Hyvä on”, Bowers älähti. ”Saanko liikkua?”
Nyökkäsin. ”Seinäpuhelimelle ja takaisin. Soitatte minun läsnäollessani.”



Liiankin helppoa. Se oli ensimmäinen ajatukseni poistuessamme golfklubilta. Marykay ja Eric Bowers oli lukittu klubin ruokavarastoon, ja heillä kestäisi aikansa löytää huoneen avain, joka hyllyjen väliin oli piilotettu. Sihteeri oli lähtenyt toimittamaan rahoja Andrewsille, ja Bowers oli vakuuttanut meille, että pysyisi erossa sekä Corucceista että poliiseista. Mies oli niin pelokas, että uskoin hänen olevan vilpitön.
Silti minua vaivasi jokin. Jonkinlainen aavistus siitä, etteivät asiat yksinkertaisesti voineet sujua näin mutkattomasti.



Rafael ja Randall pysyttelivät takanani. Katsoin suoraan eteenpäin, kauas portille. Jokin ei ollut kohdallaan, ja viittoilin miehet pysähtymään pysähtyen samalla itsekin.
”Missä Stevenson on? Hän ei ole enää portilla.”
Rafael ja Randall katsoivat myös portille, Randall varjostaen kädellään silmiään pihavalojen loisteessa.
”Olet oikeassa”, Rafael totesi mietteliäänä ja etsi katseellaan liikettä pihamaalta. ”Tässä on jotain hämärää. Emme kuulleet varoituslaukausta, hänen ei olisi pitänyt poistua vartiopaikalta.”
”Ehkä hän meni...” Randall aloitti, mutten ehtinyt kuulla lauseen loppua, kun Rafael tarttui minuun.
”Varo!” mies karjaisi, ja ennen kuin tajusinkaan, pihassa kajahti laukaus ja Rafael kiskaisi minut mukanaan viereisen vajan taakse. Käteni jäi huonoon asentoon alleni kaatuessani, älähdin kivusta. Samoin teki Rafael, mutten heti tajunnut, miksi.



Lisää laukauksia. Huomasin Randallin vetäytyneen toisen vajan taakse ja lataavan kiireesti, tärisevin käsin asettaan. Käänsin katseeni Rafaeliin, joka makasi maassa vieressäni hengittäen raskaasti. Kauhun kylmä tunne läpäisi sisukseni.
”Rafael, hemmetti, osuiko sinuun?”
Ryömin lähemmäs miestä ja käänsin tämän ympäri. Sormiini osui jotain tahmeaa - verta. Mies voihkaisi, ja kauhu sisälläni kasvoi nähdessäni jäljet.



Rafael puristi silmänsä kiinni, mies piteli olkavarttaan, käden alta vuosi runsaasti verta.
”Ei... ei se ole mitään...” Rafael voihki. ”Pelkkä pintanaarmu.. luoti vain raapaisi... missä minun aseeni on...”
”Älä puhu paskaa”, ärähdin miehelle ääni väristen, ”helvetti soikoon, sinun olkasi... voi saatana...”
”Pomo, auta vähän!” Randall huusi viereisen vajan takaa. Tajusin, että jos tahtoisin sekä itseni että alaiseni elävänä pois golfklubilta, auttaisin Randallia puolustautumaan hyökkääjiltä, ennen kuin he tulisivat lähemmäs. Ravistin Rafaelia kevyesti ja työnsin tätä parempaan suojaan kauemmas vajan nurkalta, mies älähti kivusta.
”Anteeksi”, sihahdin miehelle, ”mutta sinun on pysyttävä turvassa ja tajuissasi. Paina sitä kädelläsi, tiedän sen sattuvan, mutta...”
”Pomo!”
”Mene”, Rafael voihkaisi. ”Minä selviän kyllä...”
Loin katseen Rafaelin tuskaisiin silmiin. Pakotin itseni pysymään mitenkuten tyynenä, kun jätin miehen vuotavine olkavaltimoineen makaamaan paikoilleen ja siirryin lähemmäs vajan kulmaa ampuakseni sen taakse.



Vedin aseeni esille ja latasin sen. Vilkaisin Randalliin, katseemme kohtasivat.
”Onko Rafael --?” Randall kysyi, mutta minä keskeytin miehen.
”Paljonko sinulla on ammuksia?” ärähdin laskien kiivaasti omiani. Randall pudisti päätään.
”Ei paljoakaan, en ollut varautunut --”
”Kukaan meistä ei ollut, turpa kiinni ja ammu!”



En ollut varma, montako minuuttia siihen kului. Jo pelkästään sekunnit tuntuivat tunneilta ollessamme ansassa kahden vajan takana ja kääntyillessämme vähän väliä kulman taakse ampumaan lähemmäs yrittäviä väijyttäjiä. Vilkuilin huolestuneena loukkaantunutta Rafaelia, jonka selän taakse alkoi muodostua verilammikko. Meillä ei olisi enää paljoa aikaa. En halunnut ajatella asiaa, mutta miehen tuskainen, raskas hengitys kuulosti jo nyt paljon pahemmalta kuin hetki sitten. Lisäksi Stevenson oli jossakin, emmekä tienneet, missä. Emme olleet kuulleet laukauksia ennen väijytystä - emme varoituslaukausta emmekä toisaalta myöskään Stevensonin elämän päättävää laukausta.



En edes tiennyt, ketä vastaan taistelimme, mutta uskoin, että ensimmäinen arvaukseni osuisi oikeaan. Oli liian pimeää ja liian kiire, jotta olisin ehtinyt hahmottamaan ampujien kasvoja. Ruumiinrakenne ja ampujien toisinaan huutamat käskyt – pääasiassa hänen huutamansa käskyt – kuitenkin täsmäsivät. Coruccit olivat saaneet meidät ansaan.
Jossain vaiheessa tajusin ottaa Rafaelin kädestä tämän aseen omani tueksi, samoin ne muutamat ammukset, joita miehellä oli. Heitin lippaista puolet Randallille, joka ei saanut niitä kiinni. Helvetin tunari.



Tunareista puheenollen, pian kuulin Randallin puolelta metallista, naksahtelevaa ääntä. Olisin tiennyt, mitä se tarkoitti ilman Randallin selitystäkin.
”Pomo, ammukset loppuivat.”
”Älä helvetissä näytä sitä heille, he tajusivat jo, että meitä on kaksi, ja jos meitä on vain yksi, he etenevät varmasti lähemmäs”, murahdin miehelle ja käännyin ampumaan kulman taakse. Ei osumaa, luoti kuului kimpoavan golfklubin autoista pois.
”Mitä minä teen?”
”Teet jotain kerrankin viisasta elämässäsi ja etsit meille pakoreitin!”
Vilkaisin Randalliin, mies katsoi minuun paljonpuhuvasti, ja minä käänsin katseeni pois. En halunnut nähdä epätoivoa miehen kasvoilla, en sitä, ettei pakokeinoa ollut. Vajojen ovet olivat liian sivussa, olisimme suorat maalitaulut, mikäli edes yrittäisimme lähteä murtamaan niitä. Ja mitä sitten, kun olisimme päässeet sisälle? Jäisimme aivan loistavaan ansaan Corucceja varten. Sisälle golfklubille emme myöskään pääsisi. Vaikka olisimmekin kaksin tarpeeksi nopeita – mikä sekin oli epätodennäköistä –, niin loukkaantunut Rafael ei kykenisi enää juoksemaan. Ja minä en jättäisi Rafaelia mistään hinnasta.



Kauempaa pihalta kuului naurua. Minua kylmäsi.
”De Luca”, kuului Nicholas Coruccin ääni. ”Tule vain lähemmäs. Ette te pääse pakoon. Porttivahtisi on mennyttä, ja tuskanhuudoista päätellen osuin johonkuhun. Tule tänne, niin pääsette kaikki helpommalla.”
Huomasin Nicholaksen seisovan puhuessaan. Vastasin puheeseen laukauksella, se oli kolmanneksi viimeiseni. Ei osumaa, Corucci nauroi edelleen.
”Olet kieltämättä harvinaisen taitava ampuja. Voin kertoa, että luoti meni ihan läheltä... muttei tarpeeksi läheltä. Liity meihin, minulla olisi käyttöä sinulle.”
Randall vilkaisi minuun uudella paljonpuhuvalla katseella – ’tässä on mahdollisuutemme, ole kiltti ja nöyrry’. Vastasin siihen pistävästi.
”Vaikka hänellä olisikin käyttöä minulle, sinut ja Rafaelin hän ampuisi enempää kyselemättä”, sihahdin miehelle. ”Eikä ole lainkaan sanottua, etteikö hän ampuisi minuakin ihan vaan ampumisen ilosta ja vanhojen kaunojen muistoksi.”



Uusi ääni, Nicholaksen äänen kaltainen, mutta nuorempi ja pehmeämpi.
”De Luca”, ääni huikkasi minulle. ”Miksi olet niin hiljaa? Loppuivatko ammukset?”
Tähtäsin, ammuin. Ei osumaa. Luoti oli toiseksi viimeiseni. Näytin etusormellani Randallille niitä olevan jäljellä yksi.
”De Luca, minä...”
Ääni vaikeni. Hetkeksi tuli täysin hiljaista, enkä voinut kuin ihmetellä, miksi. Pian kuului nopeita askeleita. Vilkaisin nopeasti kulman taakse ja näin Coruccien pakenevan autolleen, ja samalla näin syyn siihen – jonkin matkan päässä, ylämäessä, johon oli kohtalaisen hyvä näkyvyys näinkin kaukaa, näkyi kolme poliisiautoa hälytysajossa. Samassa kuulin etäistä sireenien ulvontaa. Joku oli varmasti kuullut laukaukset ja soittanut poliisit... kuin tilauksesta. Nousin hitaasti ylös maasta.



”Randall!” karjaisin miehelle, joka näytti ensimmäistä kertaa oikeasti säikähtäneeltä. ”Sinähän olet entinen autovaras?”
Mies nyökkäsi pelästyneenä. Osoitin sormellani portin lähelle, paikkaan, johon kaksi golfklubin autoa oli parkkeerattu.
”Meidän automme on liian kaukana, me emme saa Rafaelia sinne asti, ennen kuin sinivuokot ovat täällä”, ärähdin vilkaisten samalla Rafaelia, jonka rintakehä kohoili kiivaasti. Käänsin katseeni takaisin Randalliin. ”Lisäksi Stevenson tai hänen ruumiinsa on löydettävä ennen poliisien saapumista”, lisäsin. ”Murra toinen autoista ja käynnistä se.”
”Coruccit...”
”Corucceilla on kiire kaasuttaa pois. Juokse jo!”
”Pomo”, Randall änkytti vielä, ”nuo ovat vanhaa mallia, en tiedä, toimivatko kikkani...”
”No eihän sitä sitten kannata edes kokeilla, jäädään vain poliisien haaviin!” karjuin Randallille vihaisempana kuin koskaan. ”Mikä helvetti sinua vaivaa, mene jo, minä raahaan Rafaelin!”



Randall uskoi viimeinkin, mitä sanoin, ja lähti juoksemaan kohti autoja. Minä käännyin Rafaelin puoleen. Mies voihkaisi, kun kohotin tämän ylävartaloa.
”Pystytkö kävelemään?”
Mies ei vastannut. Tukahdutin lamaannuttavan kauhun tunteen, Rafael näytti pelottavan kalpealta. Nostin miehen väkisin jaloilleen ähkäisten itsekin. Käänsin Rafaelin käsivarren olkani ylitse, mies saisi ottaa tukea minusta.
”Mennään.”



Kävelymatka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikkei siinä tosiasiassa niin kauaa mennytkään. Randall sai kuin saikin käynnistettyä auton ja ajoi sen lähemmäs minua ja Rafaelia, joka hoippui eteenpäin minkä pystyi. Sireenien ulvonta kuului aina vaan lähempää, tiesin, ettei aikaa olisi paljoa, ja Stevensonkin oli vielä hukassa.



Päästyäni lähemmäs autoa huomasin kuitenkin jotain portinpielessä. Stevenson. Miehen eloton ruumis oli piilotettu suuren kivenlohkareen ja pensaikon väliin. Avasin auton oven ja työnsin Rafaelin takapenkille juosten sitten miehen luo. Oliko tämä kuollut? Ei, lähempi tarkastelu osoitti Stevensonin hengittävän. Vaivalloisesti, mutta kuitenkin. Myös miehen huulet sinersivät, tämä ei hengittämisestä huolimatta vaikuttanut saavan tarpeeksi happea. Kaulaa koristivat suurikokoiset ruhjeet.
”Randall, avaa auton ovi!” karjaisin tajutessani poliisiautojen vilkkujen hohtavan jo kasvoillani. Randall teki kerrankin mukisematta, mitä käskin, ja sain Stevensonin raahattua autoon istuutuen itse pelkääjän paikalle.



Randall vaihtoi ykkösvaihteen silmään, miehen katse näytti keskittyneeltä. Puristin hermostuksissani penkkini reunoja nuoremman miehen kaasuttaessa kohti portteja. Kuului kolinaa ja ryskettä, auto nyki hieman. Portit aukesivat helposti, joskin jättäen naarmunsa golfkerhon autoon. Se oli kuitenkin sivuseikka, auto tultaisiin muutenkin hylkäämään johonkin metsikköön ensimmäisen tilaisuuden tullen. Nyt oli tärkeintä saada joka iikka turvaan.
”Pysähtykää!” joku huusi ulkoa, kuulimme laukauksia, mutta yksikään niistä ei osunut meihin tai auton renkaisiin. Oli pakko myöntää, että Randall oli taitava kuski.
Päästyämme kauemmas poliiseista ja golfklubista Randall ei edelleenkään hidastanut, vaan ajoi reilua ylinopeutta.
”Päämajaan vai sairaalaan?” Randall kysyi. ”Onko Stevenson elossa?”
”Toistaiseksi”, totesin miettien samalla ankarasti. Stevenson ja Rafael tarvitsivat hoitoa, ja he tarvitsivat sitä pian. Olisi kuitenkin turhankin hyvä sattuma virkavallan kannalta, että poliisit yrittivät saada kiinni ampumavälikohtauksessa osallisina olleita, ja hetki sen jälkeen sairaalaan tuotaisiin yksi lähes kuoliaaksi kuristettu ja yksi ampumahaavan saanut potilas. Ehkä... ehkä kuitenkin onnistuisimme väittämään, ettemme tunteneet Stevensonia – hänhän oli saattanut joutua pahoinpidellyksi missä tahansa – ja että Rafael oli ollut vain ohikulkumatkalla. Siihen meidän oli luotettava. Ilman hoitoa molemmat menehtyisivät, ja sitä hintaa en tästä maksaisi.
”Aja sairaalaan.”




Randall nyökkäsi ja kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle. Minä käänsin katseeni takapenkille. Stevenson hengitti edelleen, mies korisi hieman, joten tämä oli elossa. Rafael taas... Rafael näytti omituisen...
”Rafael?” Ojensin kättäni ravistellakseni miehen polvea. ”Rafael, sano jotain...”
Mies ei reagoinut. Kesti muutaman sekunnin, ennen kuin kauhun lamauttava tunne päästi sen verran otettaan minusta, että kykenin reagoimaan.
”Rafael, helvetti... Rafael!”, karjuin niin, että Randall pelästyi ja auto nytkähti hieman vasemmalle, saamatta kuitenkaan Rafaeliin eloa. ”Paina kaasua, Randall, kauanko kestää?”
”Ainakin kymmenen minuuttia tällä autolla...”
Kymmenen minuuttia. Rafael kuolisi alle viidessä minuutissa, ellei ollut jo kuollut – en yltänyt miehen ranteeseen tunnustellakseni pulssia, mutta mies ei näyttänyt enää hengittävän, tai ainakin hengitys oli hyvin heikkoa.
”Meillä ei ole kymmentä min... varo!”



Mutka. Toisen auton ajovalot, auton, joka jarrutti ja luisui poikittain eteemme tielle.
Jarrujen kirskuntaa, Randall käänsi rattia ja menetti auton hallinnan. Luisuimme ulos tieltä – pensas, pensas, puu.
Rysähdys. Kiivas hengitys, puristava tunne rinnassa, kipu. Juoksuaskelet, jotka lähestyivät kolaroitua autoamme.

Ja kauhunsekainen, kammottavan todellinen muistikuva siitä, ettei minulla ollut jäljellä kuin yksi ammus aseessani, joka puolestaan oli pudonnut käsistäni ja kadonnut jonnekin ulottumattomiini.

***

Irviksen kommentteja.

Jeah, oon niin tyytyväinen tekstiin, ainakin on jännää! Mutta kuvat, äh. Yökuvaus ei ole mun juttuni varsinkaan Sims-ruohikolla... Ja poset ei suostuneet yhteistyöhön. Mutta ehkä elämme asian kanssa. Yritin muokata kuvia vähän paremmiksi, mutta en nyt tiedä, onnistuiko se.

Ai että mikä cliffhanger! Mitähän tapahtuu seuraavaksi? Kuka selviää, kuka ei? ;)

Vastaan vanhoihin kommentteihin tänään!