Juoksuaskel, toinen, kolmas. Ne tulivat jatkuvasti lähemmäs. Pakotin itseni toimimaan, jokin auton sisältä oli työntynyt matkustamoon ja se puristi rintaani, mutta onnistuin työntämään sitä sen verran pois, että kykenin liikkumaan. Käteni haparoi kiivaasti auton lattiaa, minulla oli todellakin vain yksi ammus jäljellä, mutta ehkä aseella voisi edes uhkailla tulijaa?
”Missä helvetissä se on...”
Liian myöhäistä. Auton ovi aukesi, joku tarttui minuun, joku hentorakenteinen, joka joutui ähkäisemään kiskaistessaan minut ulos autosta.
Vaistomaisesti peräännyin ryömien maassa taaksepäin, näin ohimennen miehen juoksevan kuskin puolelle. Näin henkilön vain takaapäin, mutta aamun sarastus auttoi minua ja selvensi miehen piirteitä. Tämän ruumiinrakenne muistutti minua jostakin. Eihän se voinut olla... mitä helvettiä?
Kuulin kuskin puolen oven aukeavan, Randall karjaisi. Ainakin nuorikko vaikutti äänestä päätellen olevan kunnossa kolarista huolimatta.
”Älä koske minuun, tai --!”
”Vaiti, en tullut tappamaan teitä!”
Tunnistin äänen. Ihmetykseni kasvoi entisestään noustessani varovasti ylös.
Andrews käveli Randallin kanssa kuljettajan puolelta eteeni, Randall näytti epäilevältä, mutta käveli mukisematta miehen kannoilla. Rypistin otsaani.
”Andrews, mitä sinä --”
”Anteeksi keskeytykseni, mutta meillä ei ole paljoa aikaa”, mies selitti kiihtyneenä. Hän osoitti auton takapenkille, jolla Stevenson ja Rafael retkottivat yhä. ”Ovatko he elossa?”
”Ehkä”, ärähdin miehelle. ”Ellei älytön ajatuksesi liirata auto suoraan eteemme ja sen aiheuttama kolari tappanut heitä... mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi, meillä on kiire, meillä ei ole enää autoa --”
”Minulla on”, Andrews keskeytti uudelleen ja avasi auton takaoven. Mies repi muitta mutkitta Stevensonin ulos autosta ja lähti raahaamaan miestä vaivalloisesti poispäin pusikosta kohti keskelle tietä pysäköityä autoaan.
Tuijotin hetken Andrewsin perään. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä oli meneillään, mutta aika kului, ja Andrewsin auto oli ainoa toivomme kahden ihmishengen pelastamiseksi. Koko juttu vaikutti hämärältä, liian hämärältä, enkä luottanut Andrewsin väliintuloon lainkaan. Jos pelissä eivät olisi olleet Rafaelin ja Stevensonin henget, en olisi suostunut tähän. Mutta koska vaihtoehtoja ei ollut, tartuin takapenkillä makaavan Rafaelin elottomaan ruumiiseen.
”Randall, mene auttamaan Andrewsia Stevensonin kanssa, minä pärjään yksinkin”, ärähdin miehelle, joka teki työtä käskettyä ja juoksi Andrewsin perään.
Meidän kaikkien viiden pakkauduttua Andrewsin autoon tämä käänsi avainta virtalukossa. Moottori hurahti käyntiin, ja jos jokin tässä tilanteessa oli edes jossain määrin myönteistä, niin ainakin miehen auto kuulosti nopealta.
”Sairaalaan”, komensin Andrewsia vilkuillen olkani yli Rafaeliin. Olin tuntenut miehen sittenkin hengittävän, tosin katkonaisesti, raahatessani tätä kohti Andrewsin autoa. Meillä saattoi vielä olla toivoa molempien miesten suhteen, mutta sitä ei olisi kauaa.
Andrews kuitenkin pudisti päätään ja käänsi auton täysin päinvastaiseen suuntaan. Hillitsin haluni kuristaa miehen siihen paikkaan.
”No, mitä helvettiä nyt?!” ärähdin Andrewsille.
”Luottakaa minuun”, Andrews totesi tyynen rauhallisesti ilmeenkään värähtämättä huudostani huolimatta. ”Tiedän nopean reitin paikkaan, jossa he saavat apua. Sitä paitsi suunnassa, johon te olitte menossa, oli poliisien tiesulku.”
”Missä helvetissä se on...”
Liian myöhäistä. Auton ovi aukesi, joku tarttui minuun, joku hentorakenteinen, joka joutui ähkäisemään kiskaistessaan minut ulos autosta.
Vaistomaisesti peräännyin ryömien maassa taaksepäin, näin ohimennen miehen juoksevan kuskin puolelle. Näin henkilön vain takaapäin, mutta aamun sarastus auttoi minua ja selvensi miehen piirteitä. Tämän ruumiinrakenne muistutti minua jostakin. Eihän se voinut olla... mitä helvettiä?
Kuulin kuskin puolen oven aukeavan, Randall karjaisi. Ainakin nuorikko vaikutti äänestä päätellen olevan kunnossa kolarista huolimatta.
”Älä koske minuun, tai --!”
”Vaiti, en tullut tappamaan teitä!”
Tunnistin äänen. Ihmetykseni kasvoi entisestään noustessani varovasti ylös.
Andrews käveli Randallin kanssa kuljettajan puolelta eteeni, Randall näytti epäilevältä, mutta käveli mukisematta miehen kannoilla. Rypistin otsaani.
”Andrews, mitä sinä --”
”Anteeksi keskeytykseni, mutta meillä ei ole paljoa aikaa”, mies selitti kiihtyneenä. Hän osoitti auton takapenkille, jolla Stevenson ja Rafael retkottivat yhä. ”Ovatko he elossa?”
”Ehkä”, ärähdin miehelle. ”Ellei älytön ajatuksesi liirata auto suoraan eteemme ja sen aiheuttama kolari tappanut heitä... mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi, meillä on kiire, meillä ei ole enää autoa --”
”Minulla on”, Andrews keskeytti uudelleen ja avasi auton takaoven. Mies repi muitta mutkitta Stevensonin ulos autosta ja lähti raahaamaan miestä vaivalloisesti poispäin pusikosta kohti keskelle tietä pysäköityä autoaan.
Tuijotin hetken Andrewsin perään. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä oli meneillään, mutta aika kului, ja Andrewsin auto oli ainoa toivomme kahden ihmishengen pelastamiseksi. Koko juttu vaikutti hämärältä, liian hämärältä, enkä luottanut Andrewsin väliintuloon lainkaan. Jos pelissä eivät olisi olleet Rafaelin ja Stevensonin henget, en olisi suostunut tähän. Mutta koska vaihtoehtoja ei ollut, tartuin takapenkillä makaavan Rafaelin elottomaan ruumiiseen.
”Randall, mene auttamaan Andrewsia Stevensonin kanssa, minä pärjään yksinkin”, ärähdin miehelle, joka teki työtä käskettyä ja juoksi Andrewsin perään.
Meidän kaikkien viiden pakkauduttua Andrewsin autoon tämä käänsi avainta virtalukossa. Moottori hurahti käyntiin, ja jos jokin tässä tilanteessa oli edes jossain määrin myönteistä, niin ainakin miehen auto kuulosti nopealta.
”Sairaalaan”, komensin Andrewsia vilkuillen olkani yli Rafaeliin. Olin tuntenut miehen sittenkin hengittävän, tosin katkonaisesti, raahatessani tätä kohti Andrewsin autoa. Meillä saattoi vielä olla toivoa molempien miesten suhteen, mutta sitä ei olisi kauaa.
Andrews kuitenkin pudisti päätään ja käänsi auton täysin päinvastaiseen suuntaan. Hillitsin haluni kuristaa miehen siihen paikkaan.
”No, mitä helvettiä nyt?!” ärähdin Andrewsille.
”Luottakaa minuun”, Andrews totesi tyynen rauhallisesti ilmeenkään värähtämättä huudostani huolimatta. ”Tiedän nopean reitin paikkaan, jossa he saavat apua. Sitä paitsi suunnassa, johon te olitte menossa, oli poliisien tiesulku.”
Vaikenin, vilkaisin Randalliin, joka näytti vähintään yhtä hämmentyneeltä, kuin miksi minä oloni tunsin. Andrews kiihdytti, auto todella oli nopea. Mies kääntyi oikealle, sitten heti vasemmalle, tajusin tämän ajavan golfklubin ohi – mutta sivureittiä.
”Kauanko sinulla kestää ajaa mainitsemaasi paikkaan?” kysyin mieheltä.
”Olemme jo melkein perillä. Ehkä minuutti tai kaksi.”
”Minne olemme menossa?” Randall kysyi. Andrews vilkaisi miestä taustapeilin kautta.
”Willow Fallsin yksityisklinikalle. En usko, että olette kuulleet siitä – se on pieni ja kallis paikka ja potilaina on lähinnä miljoonaperijättäriä, mutta tiedän erään, joka varmasti auttaa meitä mielellään.”
Panin merkille, että Andrews käytti sanaa ”meitä” eikä ”teitä”. Jossain toisessa tilanteessa olisin ehkä tuntenut oloni tyytyväiseksi, mies nimittäin vaikutti ainakin täysin kotiutuneen uuteen virkaansa rivijäsenenä. Olosuhteiden pakosta tyytyväisyyteni kuoli kuitenkin heti alkuunsa.
Katsoin Andrewsia pitkään. Mikäli tämä oli puhunut totta, mikäli olimme Randallin kanssa olleet matkalla suoraan poliisien tiesulkuun, mikäli Andrews oli todella vilpittömästi vain yrittänyt pysäyttää meidät – ja ennen kaikkea, mikäli Andrewsin ansiosta saisimme pelastettua sekä Rafaelin että Stevensonin hengen, miestä odottaisi vähintäänkin palkankorotus, todennäköisesti myös ylennys täysivaltaiseksi jäseneksi, sekä ikuinen kiitollisuudenvelkani.
***
Puoli tuntia. Tunti. Puolitoista.
Odottamisessa ei ollut pahinta itse odottaminen, vaikka vihasin toki sitäkin. Pahinta kaikessa oli epätietoisuus. Se, että heti saavuttuamme Andrews oli kadonnut jonnekin henkilökunnan tiloihin, vähän sen jälkeen paikalle oli rynnännyt kaksi sairaanhoitajaa ja kolme lääkäriä, enkä tiennyt yhtään, mitä oli meneillään. Se, ettei Andrews ollut tullut vieläkään takaisin kertomaan minulle ja Randallille mitään, en tiennyt lainkaan, mitä mies junaili ja miten tämä oli onnistunut kaikessa. Se, etteivät lääkärit olleet sanoneet meille sanaakaan komentaessaan sairaanhoitajia viemään Rafaelin ja Stevensonin tutkimushuoneeseen, toimineet vain ja jättäneet minut huomiotta ”kerro nyt helvetti jotain”-karjaisustani huolimatta. Se, että sanattomuudesta huolimatta kykenin lukemaan lääkäreiden kasvoilta epäuskon, epätoivon, kykenemättömyyden. Kolme sanaa. Kolme pientä sanaa, joihin kaikki tiivistyi. He eivät selviä.
Randall ei puhunut, mies istui vain paikoillaan. Teki mieleni ärähtää miehelle jotain. ”Laula vaikka, kunhan pidät ääntä” - hiljaisuus oli minulle juuri nyt liikaa. En kuitenkaan ollut varma, kuinka kauan lopulta kestäisin miehen epävireistä laulua tilanteessa, joka oli kaukana pirteästä hyräilystä ja johon ei toisaalta kaivattu enempää surullisia mollisointuja.
Kellon viisari liikahti, oli kulunut kaksi tuntia. Viimein henkilökunnan tilojen ovi pamahti auki. Odotustilaan astui tummahiuksinen lääkäri valkoisessa takissaan, tämän vanavedessä tuli Andrews. Nousin välittömästi ylös, Randall istui edelleen paikoillaan.
Lääkäri asteli suoraan luokseni vakavan näköisenä, Andrews pysähtyi hieman tämän taakse lääkärin tullessa kättelemään minua.
”Charlie Taylor, ylilääkäri”, mies esittäytyi. Minä jätin itseni esittelemättä, mutta kättelin kyllä miestä.
”Mikä on tilanne?” kysyin ärtymystä äänessäni. Lääkäri huokaisi, ja minä värähdin, tämä ei kuulostanut hyvältä.
”Se blondi, Collinsko hänen nimensä oli.. hän kärsii verenhukasta ja sen aiheuttamasta vaikeasta shokkitilasta, hänen olkavaltimonsa on revennyt. Hän tosin selvinnee, en voi luvata mitään, mutta uskon vakaasti, että hänen kohdallaan asiat ovat suhteellisen hyvin.”
”Hänen kohdallaan?” toistin. Kurkkuani kuristi, miksei Taylor sanonut sanaakaan Stevensonista? Lääkäri vilkaisi Andrewsiin, joka nyökkäsi painokkaasti kuin rohkaistakseen miestä. Tunsin kuristavan tunteen voimistuvan.
”Toisesta ystävästänne minulla on huonompia uutisia”, lääkäri huokaisi viimein.
”Sano suoraan”, ärähdin miehelle. ”Hän on kuollut, vai mitä?”
Yllätyksekseni – ja helpotuksekseni – Taylor pudisti päätään.
”Hänen vammansa eivät varsinaisesti ole vakavia, ne ovat kyllä korjattavissa”, Taylor totesi. ”Häntä leikataan parhaillaan, ja uskon leikkauksen onnistuvan erinomaisesti. Se taas, miten hän muuten selviää tästä...”
”Jos vammat ovat korjattavissa, mikä on ongelma?” ärähdin. ”Kai Andrews maksoi sinulle? Jos kyse on rahasta, se kyllä järjestyy, minä...”
”Kyse ei ole rahasta eikä mistään muustakaan, mihin minä voisin vaikuttaa”, lääkäri sanoi kuulostaen nyt itse vihaiselta. ”Tiedoksenne, että olen vannonut lääkärin valan ja teen työni parhaani mukaan, minun tehtäväni on pelastaa ihmishenkiä, enkä tee sitä rahasta. Jack Stevenson kärsii trakeomalasiasta, hänen henkitorvensa on siis painunut kasaan, tässä tapauksessa jonkin suuren ulkoisen voiman vaikutuksesta.”
Lääkäri piti tauon, mies nielaisi hermostuksissaan, ennen kuin jatkoi.
”Kuten sanoin, itse vamma voidaan korjata, nimittäin leikkauksella. Hänelle on tehty väliaikainen trakeostomia, ja leikkauksessa pyritään oikaisemaan henkitorvi ja korjaamaan mahdolliset siihen syntyneet vauriot. Ongelma on lähinnä se, että hän ilmeisesti kärsi hyvin pitkän aikaa hapenpuutteesta. Ihmiskeho tarvitsee happea, ilman sitä muun muassa aivotoiminnan pysyvyys on vaakalaudalla.”
Katsoin lääkäriä pitkään sanomatta mitään. Lopulta kun sain jotain sanottua, ääneni oli epävakaa ja sen voimakkuus laski ainoan sanomani sanan loppua kohden.
”Aivovamma?”
Lääkäri katsoi minua suoraan silmiin.
”Emme tiedä vielä, mutta pahoin pelkään. Se selviää vasta, kun hän on tajuissaan – siis mikäli hän ylipäätään tulee enää tajuihinsa. Toistaiseksi hänet pidetään tarkoituksella anestesiassa.”
Hetken hiljaisuus. Lääkärin puhuessa tämän ääni kuulosti pahoittelevalta.
”Minun on valitettavasti nyt mentävä”, Taylor sanoi. ”Yrittäkää kuitenkin rauhoittua. Klinikkamme paras kirurgi tekee töitä pelastaakseen ystävänne, ja toiselle ystävistänne puolestaan on jo aloitettu verensiirto. Hänen tilansa on kohenemaan päin.”
”Milloin pääsen tapaamaan heitä?” kysyin malttamattomana. Taylor vilkaisi hermostuneena kelloa.
”Mikäli lupaatte, ettette millään tavoin järkytä Collinsia tai aiheuta muunlaista verenkierron kiihtymistä, hän saattaa olla jo huomenna siinä kunnossa, että voitte tavata hänet”, mies kertoi. ”Stevenson taas on luultavasti anestesiassa useamman päivän... hänen luonaan käy paljon hoitohenkilökuntaa, ja on ehkä parempi, että pysyttelette hetken aikaa poissa jaloista. Mikäli hänellä on lähiomaisia, kuten vanhemmat, vaimo tai lapsia, he voivat tavata häntä muutaman minuutin päivittäin.”
Lääkäri kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Andrews asteli viereeni. Ajatukseni risteilivät eri suuntiin – huomenna pääsisin tapaamaan Rafaelia, Rafael selviäisi, Stevensonin läheisin omainen taisi nykyään olla Olivie, Olivielle oli ilmoitettava, Laura varmasti ihmetteli aamulla herätessään, minne olin kadonnut hänen vierestään, Andrewsin täytyisi selittää osuutensa kaikessa ja kaiken lisäksi minun piti miettiä, miten oli mahdollista, että Coruccit osuivat paikalle kesken Bowersin kiristämisen... mutta ensin Andrews, nyt, kun mies oli viimeinkin siinä. Käänsin katseeni nuoreen mieheen.
”Sinulla lienee minulle selitettävää, Andrews.”
Mies nyökkäsi. Tämä katseli pitkän aikaa ympärilleen, ja tajusin, mitä Andrews teki – mies varmisti, ettei paikalla ollut ylimääräisiä korvia. Sen tehtyään mies kääntyi puoleeni ja puhui hiljaisella äänellä.
”Yritän tiivistää”, Andrews totesi. ”Sain rahat. Ollessani tuomassa niitä sovittuun paikkaan klubin lähistölle huomasin takanani ajavan kolme poliisiautoa. Luulin aluksi, että he ovat minun perässäni, ja pelästyin... lopulta tajusin, että klubilla on varmasti tapahtunut jotain.”
Nyökkäsin. Andrews oli vasta ylennetty rivijäseneksi, eikä tämä vielä juoksupoikien tavoin tiennyt Corucceista, joten en selittänyt miehelle, mistä oli ollut kyse. Sen aika tulisi kyllä myöhemmin. Viittoilin miestä jatkamaan.
”Tiesin sivutien, jota pitkin pääsin poliiseja nopeammin paikalle”, mies totesi. ”Ajoin sitä pitkin ja ohimennen näin heidän pystyttävän tiesulkua vähän matkan päähän... ja kun pääsin klubille asti, olitte juuri raahanneet jonkun autoon ja lähteneet samalle tielle. Yritin huutaa teille, yritin jopa ampua renkaanne rikki saadakseni teidät pysähtymään, mutten onnistunut siinä.”
Hetken tauko, jonka aikana mielessäni kävi muistikuva siitä, että olin kyllä kuullut jonkun huutavan pysähtymiskäskyn Randallin ajettua klubin porttien läpi. Se samainen joku oli myös ampunut meitä, ja olin luullut kyseessä olevan poliisin.
Andrews jatkoi.
”Ajoin suoraan sanottuna keskelle en-mitään ehtiäkseni takaisin tielle ennen teitä”, mies totesi. ”Enkä keksinyt muuta vaihtoehtoa pysäyttää teidät, kuin tehdä käsijarrukäännöksen keskelle tietä... tarkoitukseni ei missään nimessä ollut aiheuttaa kolaria, anteeksi siitä. Ja kun näin teidät kaikki, kun huomasin, etteivät Rafael ja Stevenson näyttäneet olevan kunnossa, tajusin, että viisainta olisi nyt lunastaa ne palvelukset, jotka Willow Fallsin yksityisklinikan ylilääkäri Taylor oli minulle velkaa. Maksoin hänelle --”
Keskeytin Andrewsin.
”Hetkinen”, sanoin rypistäen kulmiani. ”Taylor oli sinulle palveluksia velkaa? Mistä hyvästä?”
Andrews huokaisi.
”Se on pitkä tarina. Kerron sen myöhemmin.”
”Et, vaan heti.”
”Ei se ole merkityksellistä, te...”
”Se on erittäinkin merkityksellistä, ja ole hyvä ja lakkaa puhumasta minusta monikossa.”
Andrews näytti hetken siltä, että vastustelisi vielä, mutta lopulta mies puhui.
”Kaikessa yksinkertaisuudessaan”, Andrews aloitti, ”vaikka ei se kyllä yksinkertaista ollut... minä tavallaan järjestin hänelle töitä silloin, kun hän aloitteli tällä klinikalla, eikä tahtonut millään saada kunnon hommia. Lopulta minun ansiostani hän eteni ylilääkäriksi. Klinikan historian nuorimmaksi.”
Andrews vaikeni ja kohautti olkiaan, kuin merkiksi siitä, että oli lopettanut tarinansa. En kuitenkaan hyväksynyt sitä, että minulle jätettiin asioita epäselviksi.
”Miten sinä järjestitkään hänelle töitä?”
Andrews säpsähti. Mies peruutti pari askelta ja kohotti kätensä puolittain ylös kuin estelläkseen.
”Minä lupasin, etten kerro”, Andrews totesi hiljaa. ”Lupasin sen hänelle, ja minä olen lojaali ystävilleni --”
Tiesin olevani epäreilu, mutta minun oli saatava tietää.
”Kuka onkaan pomosi?” tiukkasin Andrewsilta saaden tämän säpsähtämään uudestaan. ”Aivan, minä. Ja tästedes olet lojaali myös minulle. Luuletko sinä, että minä, rikollisjärjestön johtaja, jolla on likaisemmat kädet kuin kellään koko kaupungissa, marssisin heti ensimmäisenä kirkkoon kuuluttamaan asioitasi, kun olet ne minulle kertonut?”
Andrews huokaisi taas, mies pudisti päätään, ja olin vähällä ärähtää tälle uudemman kerran. Mies kuitenkin avasi suunsa ja puhui kuiskaten.
”Kaikki alkoi siitä, kun klinikan johtaja alkoi tehdä säästöjä ja harkitsi antavansa potkut ystävälleni.” Andrews vilkuili ympärilleen, ketään ei edelleenkään näkynyt lähellämme. Mies jatkoi.
”Ja... ja minun täytyi auttaa... sitä suunniteltiin pitkään. Sinä päivänä johtajalla oli ylitöitä, ja poistuessaan toimistostaan myöhään illalla häntä ammuttiin. Polveen, harmittomimpaan ja turvallisimpaan paikkaan koko ihmisruumiissa, mutta kipu oli varmasti sietämätön.”
Andrews sai minut jälleen kohottamaan kulmiani. Kuinka monta yllätystä tästä miehestä vielä paljastuisi? Arvasin jo loput, mutta Andrews kertoi silti tarinansa loppuun.
”Kuinka ollakaan, ystäväni sattui olemaan lähistöllä. Ja miten sattuikaan, että hänellä oli mukanaan morfiiniruiske kipuun. Hän antoi johtajalle ensiapua ja toimitti hänet hoitoon jatkaen miehen hoitavana lääkärinä.” Andrews pudisti päätään. ”En tiedä, oliko se sen arvoista, mutta ainakin ystäväni yleni välittömästi ylilääkäriksi. Minä puolestani sain lisää luurankoja kaappiini, ja ystäväni vakuutti minulle, että maksaisi kyllä kaiken takaisin heti, kun vain tarvitsisin hänen apuaan. Ja minä ajattelin, että nyt jos koskaan on takaisinmaksun aika.”
Hiljaisuus. Rypistin otsaani, mietin. Asiat toki kävivät järkeen, mutta silti Andrews hämmensi minua. Kuka olisi uskonut, että näin hiljaisesta ja kohteliaasta miehestä paljastuisi tällaisia puolia?
Andrews puhui vielä, tällä kertaa hivenen pelokkaana.
”Maksoin hänelle kymmenen tuhatta dollaria niistä rahoista, jotka Bowersin sihteeri toi”, mies selitti. ”Vain nimellinen korvaus, heidän hoitonsa yksityisklinikalla maksaisi varmasti enemmän... minulla oli kiire suostutella hänet tähän... uskoin, ettet suuttuisi.”
Pudistin hitaasti päätäni.
”Sillä kymppitonnilla ei ole mitään merkitystä, jos se pelastaa heidän henkensä”, sanoin hiljaa.
Andrews näytti helpottuneelta.
”Tiesin, että ymmärtäisit.”
***
Ensimmäistä kertaa koskaan Laura olisi halunnut kuulla tarkasti, missä minä olin oikein ollut ja mitä tehnyt. Nainen tivasi minulta selitystä venähtäneelle poissaololleni, lisäksi tämä näki minun olevan väsynyt, järkyttynyt ja huolissani, ja halusi ehdottomasti tietää, mitä oli tapahtunut. Minä vain en suostunut kertomaan sitä, ja lopulta Laura poistui huoneesta ovet paukkuen huutaen samalla, ettei ollut enää varma, halusiko poikansa kasvavan rikollispomon kanssa.
Istuuduin pöydän ääreen ja huokaisin raskaasti pudistellen samalla päätäni. Tiesin, ettei Laura ollut ollut tosissaan viimeisen lauseensa kanssa, ettei tämä oikeasti veisi minulta Victoria ja jättäisi minua. Tällä hetkellä en vain olisi jaksanut enää riidellä vielä Laurankin kanssa. Nainen ei ehkä itse ymmärtänyt sitä, mutta syy, miksi en kertonut mitään Lauralle, oli se, että halusin suojella tätä. Paitsi järkytykseltä, niin myös siltä seikalta, että mikäli Laura tietäisi paljonkin järjestöstä, hän saattaisi jossain vaiheessa olla loistava kiristyskohde jollekin, joka halusi tuhota meidät – olivat ne sitten Coruccit tai virkavalta.
Sinä yönä Laura ei tullut viereeni nukkumaan. Meneillään olevan tilanteen vuoksi en saanut unta, ja tajutessani Lauran puuttuvan vielä aamuyön tunteina menin etsimään häntä. Hiivittyäni takkahuoneeseen huomasin vaimoni nukkuvan sohvalla. Poistuin huoneesta yhtä hiljaa, kuin olin sinne tullutkin, huokaisten jälleen. Laura taisi olla todella loukkaantunut siitä, etten kertonut tälle mitään nytkään, kun tämä kerrankin olisi tahtonut jotain tietää.
Aamulla nainen ei sanonut minulle sanaakaan, Laura vain ynähteli vastaukseksi, kun kerroin lähteväni asioille. Ajaessani kohti Willow Fallsin yksityisklinikkaa ajoin kerran päin punaisia ja toisen kerran olin vähällä ajaa tien yli pyrkivän vanhuksen päälle. Ajatukseni olivat kaikkialla muualla, kuin ajamisessa, lähinnä ne risteilivät Lauran, Rafaelin ja Stevensonin välillä. Lisäksi yöllä olin pyöritellyt asioita päässäni, ja miettinyt, mistä Coruccit olivat tienneet, että olimme Bowersin luona... vaihtoehtoja oli tasan yksi. Joku oli pettänyt minut, joku järjestöstä oli kertonut keikastamme Corucceille.
Vaihtoehtoja ei ollut montaa. Ainoat, jotka tiesivät keikastamme, olivat Rafael, Stevenson, Randall ja Andrews. Rafael ja Stevenson puolestaan olivat vakavasti loukkaantuneet – se ei käynyt järkeen, Coruccit halusivat pitää vakoojansa elossa sen sijaan, että tappaisivat tämän simppelin kiristyskeikkamme päätteeksi. Lisäksi Rafael ei koskaan pettäisi minua, ja Stevensonkin oli niin rehellinen mies kaikessa, mikä ei liittynyt pokerin pelaamiseen, etten saattanut uskoa tästä sellaista. Jäljelle jäivät siis Randall ja Andrews... Randallin kanssa olin ollut jo pitkään tukkanuottasilla, mutta ei, en silti uskonut, että Randall olisi loikkari. Sitä paitsi nuori mieshän oli jälleen viime aikoina tullut hyvin toimeen kanssani. Jäljelle jäi siis Andrews. Uusin rivijäsenemme.
Sekään vain ei käynyt järkeen. Coruccit halusivat kaikessa yksinkertaisuudessaan tuhota järjestömme. Miksi Andrews siis olisi loppujen lopuksi lainkaan auttanut meitä? Pudistin päätäni, kaikki ei täsmännyt... ehkä Andrews yritti vähitellen ujuttautua läheisyyteeni, ehkä kaikki oli suunniteltua? Ehkä tämän oli tarkoitus saada ylennys ydinjäsenistöömme, ja sitten kertoa Corucceille kaikki, mitä sai minusta irti?
Pysäköidessäni autoni ja astuessani klinikan odotushuoneeseen olin tehnyt päätökseni sen suhteen, mitä tekisin. En ollut varma Andrewsista, en ollut varma Randallistakaan, joten minun oli parasta pitää molemmat miehet lähelläni ja olla osoittamatta epäilystäni. Petturi paljastuisi kyllä aikanaan. Ja minä olisin varovainen... Andrews ei toistaiseksi ylenisi, eikä Randallille kerrottaisi aivan kaikkea kaikesta.
Näin sairaanhoitajan kävelevän kauempana, juoksin tämän kiinni. Asiat tärkeysjärjestykseen – nyt olisi mentävä tapaamaan Rafaelia.
***
Letkuja. Kahta erilaista – toinen verelle, toinen suolaliuokselle. Tasainen piipitys huoneen nurkassa olevasta laitteesta, piipitys, joka kertoi Rafaelin sydämen lyövän rauhalliseen tahtiin. Mies hengitti syvään, tämä nukkui. Yritin sulkea oven perässäni niin hiljaa, kuin suinkin, mutta siitä huolimatta Rafael säpsähti hereille.
Mies avasi silmänsä, etsi hetken katseellaan äänen lähdettä ja huomasi sitten minut.
”Vincent”, Rafaelin kasvoille piirtyi väsynyt hymyntapainen. Mies kohottautui ylemmäs sängyllään, minä puolestani kävelin Rafaelin sängyn viereen ja vedin huoneen nurkasta tuolin itselleni.
”Miten voit?” kysyin Rafaelilta. Mies hymähti.
”Olen ollut paremmassakin kunnossa, mutta olosuhteet huomioon ottaen vointini on hyvä.” Rafael tutki minua katseellaan. ”Pääasiallinen syy sille, miksi minusta tuntuu inhottavalta, on se, että täällä on hiton tylsää.”
Olin hetken hiljaa. Kun lopulta puhuin, ääneni oli jäinen.
”Helvetti soikoon, Rafael”, kuiskasin päätäni pudistellen, ”sinä melkein kuolit, ja nyt sinä valitat minulle, että sinulla on tylsää? Kuinka kiittämätön sinä oikein olet, olet sentään hengissä, vai olisiko sinulle pitänyt käydä samoin kuin Stevensonille...”
Vaikenin. Stevensonin nimen mainitseminen teki kipeää. Rafael näytti järkyttyneeltä, ja tajusin, ettei Rafael tiennyt, miten Stevensonin laita oli.
”Menehtyikö Stevenson?” Rafael kysyi heikolla äänellä. Palautin mieleeni sen, mitä lääkäri oli sanonut – Rafaelia ei saanut järkyttää. Siksi päätin valehdella miehelle, jottei tämä kiihtyisi enempää.
”Stevenson ei ole kuollut, mutta hän joutuu olemaan täällä aika pitkän aikaa”, sanoin lopulta jättäen maininnat mahdollisesta aivovammasta toiseen kertaan. ”Puhutaan siitä joskus toiste.”
Rafael näytti siltä, että aikoi vastustella ja halusi keskustella asiasta heti, mutta vaiensin miehen pistävällä katseellani, ja lopulta tämä nyökkäsi. Hetken hiljaisuuden jälkeen Rafael puhui taas.
”Miten Coruccit tiesivät --?”
Keskeytin miehen kohottamalla käteni hetkeksi ilmaan.
”Me emme puhu näistä asioista nyt, sinä olet vielä toipilas”, ärähdin. ”Tärkeintä on, että sinä ja Stevenson tulette kuntoon. Kaikki muu on toissijaista.”
”Jos me emme voi puhua mistään, miksi sinä ylipäätään tulit tänne?” Rafael kysyi, kuulostaen nyt itse hieman ärtyneeltä.
”Kai minä nyt parhaan ystäväni haluan nähdä!”
Jälleen hetki hiljaista. Rafael rikkoi jälleen hiljaisuuden, nyt hiljaisemmalla ja tyynemmällä äänellä.
”Anteeksi, Vincent”, mies sanoi hiljaa. ”En tarkoittanut, ettet saisi tulla tänne. Epätietoisuus, se vain...”
”Älä sinä puhu epätietoisuudesta miehelle, joka odotti monta tuntia, että lääkäri tulee kertomaan, selviätkö sinä vai et.”
Nousin hermostuneena ylös, potkaisin tuolia kengänkärjelläni. Se heilahti, mutta pysyi pystyssä. Käänsin selkäni Rafaelille, ei tämän näin pitänyt mennä, ei tosiaankaan.
Rafael puhui.
”Mikä sinua vaivaa? Edes sinä et yleensä tällaisissa tilanteissa ole noin hermoraunio.”
Pitkän aikaa oli täysin hiljaista, vain Rafaeliin kiinnitetty laite piti piipityksellään jonkinlaista ääntä. Kun lopulta puhuin, ääneni kuulosti tukahtuneelta.
”Se oli minun syytäni.”
”Mitä?” Rafael kuulosti aidosti hämmentyneeltä. ”Ei, Vincent... sinä et ampunut minua, se oli Nicholas... mitä sinä --”
”Sitä luotia ei oltu tarkoitettu sinulle.” Nielaisin, en katsonut Rafaeliin vieläkään. ”Sen piti osua minuun, ei sinuun... Rafael, sinä pelastit henkeni omasi uhalla. Eikä minulla ole mitään, millä voisin korvata sellaisen teon.”
Rafael oli vaiti. Vedin syvään henkeä, olin sanomaisillani jotain, mutta lopulta en sanonutkaan. Viimein Rafael puhui. Lähes kuiskaten.
”Muistatko sen illan?”
”Minkä hiton illan?”
”Näköalatornissa.” Rafael veti syvään henkeä ja huokaisi, minä puolestani pyyhkäisin kämmenselällä otsaani, jolle oli kohonnut kylmänhiki. Tiesin, mitä Rafael aikoi sanoa, tiesin sen jo etukäteen.
Mies jatkoi.
”Henkisesti olin jo kuollut, puuttui enää fyysinen loppuratkaisu. Jos sinä olisit antanut minun hypätä, en olisi enää tässä selittämässä tätä sinulle.”
”Se ei ole sama asia, se oli oma valintasi, olisit voinut myös --”
”Paperitehtaan konkurssi ja perheeni kuolema eivät olleet omia valintojani”, Rafael keskeytti ääntään korottaen. "Sinä et ainoastaan pelastanut henkeäni fyysisesti. Annoit minulle kokonaan uuden elämän, annoit sille tarkoituksen. Vaikken olisikaan päättänyt hypätä, en olisi koskaan palautunut ennalleni, ellei järjestöstä olisi tullut osa elämääni. Se on kokonaan sinun ansiotasi, ja vähin, mitä voin tehdä sen korvatakseni, on pelastaa vuorostani sinun henkesi.”
Hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Rafael jatkoi edelleen, nyt taas hiljaisemmalla äänellä.
”Eikä tällaisia asioita tehdä siksi, että olisi jotain korvattavaa, vaan...”
”Ole hiljaa.” Ääneni kuulosti entistäkin tukahtuneemmalta. Hiljaisuus laskeutui välillemme, tunsin täriseväni hivenen.
Hartiani nytkähtivät. Kerran. Toisen. Lopulta kolmannen.
”Vincent?” Rafael kuulosti huolestuneelta. ”Oletko sinä kunnossa?”
Neljäs nytkähdys, pyyhkäisin kädelläni kasvojani, ne tuntuivat olevan tulessa. Kuulin Rafaelin korjaavan asentoaan.
”Vincent?”
Käännyin. En vilkaissut Rafaeliin päinkään. Harppoessani kohti ovea potkaisin uudelleen tuolia, joka tällä kertaa kaatui kolinan saattelemana kumoon. Paiskatessani Rafaelin huoneen oven kiinni perässäni kirosanat huusivat nimeään mielessäni.
***
Sinä iltana edes ystäväni valkoviini ei pelastanut minua raastavalta ahdistukselta. En juonut itseäni humalaan saakka – olin oppinut jotain viime kerrasta, mutta yritin toki antaa alkoholin viedä ajatuksiani edes hieman muualle. Se vain ei onnistunut, ja harkitessani kolmatta valkoviinilasillista kuulin ääntä päämajan portaikosta. Korkokenkien kopinaa.
Heti nähdessään minut Olivie juoksi luokseni. Nainen kiskoi minut ylös tuoliltani ja suorastaan hyppäsi kaulaani. Tajutessani naisen itkevän olkaani vasten en työntänyt tätä pois, vaan taputin Olivien selkää kömpelösti saamatta sanotuksi mitään. Tiesin kyllä, miksi Olivie itki – tämä oli kuullut Stevensonista, kuullut leikkauksen onnistuneen, mutta myös kuullut sen, ettei mies ehkä koskaan palautuisi ennalleen.
Olivie tärisi hallitsemattomasti, nainen itki suureen ääneen, ja tunsin olkapääni kastuvan vähitellen.
Kului pitkän aikaa, niin pitkän aikaa, että jalkani väsyivät Olivien nojatessa minuun ja itkiessä. En kuitenkaan luovuttanut, vaan pitelin itkevää Olivieta ja yritin läsnäolollani rauhoittaa naista. En olisi hyväksynyt naisen käytöstä, jos olisi ollut epäilyskin siitä, että tällä olisi ollut taka-ajatuksia, mutta sellaisia tuskin oli. Olivie vain oli shokissa, nainen purki surunsa ensimmäiseen ihmiseen, joka tuli häntä vastaan, ja se satuin olemaan minä.
”Onko... onko se totta?” Olivie nikotteli. ”Vai valehtelivatko he...”
”Mikä?”
”Se, ettei Jack... että hänellä ehkä on...” Olivien nikottelu yltyi, nainen ei kyennyt jatkamaan lausettaan loppuun. En voinut valehdella naiselle, vaan nyökkäsin saaden Olivien itkemään yhä rajummin.
Viimein Olivie irrottautui minusta, nainen katsoi minuun kyyneleitä silmissään.
”Kuka se oli?” nainen tivasi nyyhkyttäen. ”Kuka oli se idiootti, joka antoi Jackille käskyn jäädä yksin vahtimaan porttia?”
Huokaisin. Pudistin päätäni, ja olin varma, että Olivie tiesi jo vastauksen. Kukaan muu ei tässä järjestössä jakanut käskyjä minun lisäkseni. Ehkä Rafael silloin tällöin, kun en itse ollut paikalla.
”Minä.”
”Sinä.”
Olivie toisti sanan epäuskoisena, pudistellen itsekin päätään.
”Sinä.” Nainen nyyhkäisi. ”Sinä annoit Jackille käskyn, sinä jätit hänet vartioon yksin...” Olivie veti henkeä korottaakseen ääntään. ”Vincent, miten sinä saatoit... miten sinä saatoit!” Naisen viimeinen lause karkasi ulos korviavihlovana kirkaisuna.
”Olivie, minä en tiennyt...”
”Sinä sanot itseäsi herra johtajaksi ja sitten piiloudut tietämättömyytesi taakse!” Olivie kirkui ja perääntyi kauemmas minusta. ”Sinä et... sinä et tajua...”
Olivie oli hetken hiljaa, nainen käveli ohitseni ja pyörähti sitten uudelleen ympäri minua kohti. Nainen kohotti kätensä, osoitti minua terävästi sormellaan ja sihisi seuraavat sanansa kuin käärme, äänensävy täynnä vihaa.
”Sinä et ymmärrä”, Olivie sähähti. ”Minä odotan Jackin lasta. Kyllä, minä olen raskaana, ja Jack ei edes tiedä siitä vielä. Ja jos minun lapseni joutuu kasvamaan ilman isäänsä, en koskaan anna anteeksi Vincent de Lucalle, sen voin luvata. En koskaan. Vannon, että tuhoan sinut samalla tavalla kuin sinä tuhosit Jackin... hitaasti ja varmasti.”
Kävellessään kohti portaita poistuakseen päämajasta Olivie kääntyi vielä sihahtamaan minulle kaksi lausetta.
”Minä vihaan sinua, Vincent. Minä todellakin vihaan.”
Sen sanottuaan nainen katosi korot kopisten portaat ylös, paiskaten päämajan oven mennessään kiinni.
Huokaisin syvään. Käänsin selkäni portaikolle, jota pitkin Olivie oli kadonnut päämajasta. Pyyhkäisin jälleen kasvojani käsilläni, tunsin niiden kuumottavan. Vapisin. Jos Stevenson ei selviä, en selviä minäkään.
Katseeni kiinnittyi pöydälle jääneeseen viinipulloon. Niitä olisi varastossa vielä useampia.
”Kuka se oli?” nainen tivasi nyyhkyttäen. ”Kuka oli se idiootti, joka antoi Jackille käskyn jäädä yksin vahtimaan porttia?”
Huokaisin. Pudistin päätäni, ja olin varma, että Olivie tiesi jo vastauksen. Kukaan muu ei tässä järjestössä jakanut käskyjä minun lisäkseni. Ehkä Rafael silloin tällöin, kun en itse ollut paikalla.
”Minä.”
”Sinä.”
Olivie toisti sanan epäuskoisena, pudistellen itsekin päätään.
”Sinä.” Nainen nyyhkäisi. ”Sinä annoit Jackille käskyn, sinä jätit hänet vartioon yksin...” Olivie veti henkeä korottaakseen ääntään. ”Vincent, miten sinä saatoit... miten sinä saatoit!” Naisen viimeinen lause karkasi ulos korviavihlovana kirkaisuna.
”Olivie, minä en tiennyt...”
”Sinä sanot itseäsi herra johtajaksi ja sitten piiloudut tietämättömyytesi taakse!” Olivie kirkui ja perääntyi kauemmas minusta. ”Sinä et... sinä et tajua...”
Olivie oli hetken hiljaa, nainen käveli ohitseni ja pyörähti sitten uudelleen ympäri minua kohti. Nainen kohotti kätensä, osoitti minua terävästi sormellaan ja sihisi seuraavat sanansa kuin käärme, äänensävy täynnä vihaa.
”Sinä et ymmärrä”, Olivie sähähti. ”Minä odotan Jackin lasta. Kyllä, minä olen raskaana, ja Jack ei edes tiedä siitä vielä. Ja jos minun lapseni joutuu kasvamaan ilman isäänsä, en koskaan anna anteeksi Vincent de Lucalle, sen voin luvata. En koskaan. Vannon, että tuhoan sinut samalla tavalla kuin sinä tuhosit Jackin... hitaasti ja varmasti.”
Kävellessään kohti portaita poistuakseen päämajasta Olivie kääntyi vielä sihahtamaan minulle kaksi lausetta.
”Minä vihaan sinua, Vincent. Minä todellakin vihaan.”
Sen sanottuaan nainen katosi korot kopisten portaat ylös, paiskaten päämajan oven mennessään kiinni.
Huokaisin syvään. Käänsin selkäni portaikolle, jota pitkin Olivie oli kadonnut päämajasta. Pyyhkäisin jälleen kasvojani käsilläni, tunsin niiden kuumottavan. Vapisin. Jos Stevenson ei selviä, en selviä minäkään.
Katseeni kiinnittyi pöydälle jääneeseen viinipulloon. Niitä olisi varastossa vielä useampia.
Ja minä tekisin mitä tahansa saadakseni mieleni tämän maailman huolien ulkopuolelle.
***
”Vincent de Luca! Selittäisitkö, mitä tämä tarkoittaa?!”
Kompuroin, otin tukea seinästä, jotten kaatuisi. Yritin kohdentaa katseeni Lauraan ja Victoriin, jota vaimoni piteli sylissään, mutta en onnistunut siinä. Katseeni harhaili, se ei kiinnittynyt enää mihinkään.
”Minulla ei ole selitettävää”, yritin sanoa, mutta lauseeni muuttui epäselväksi sammallukseksi. ”Ei yhtään mitään selitettävää... olen humalassa.”
***
”Vincent de Luca! Selittäisitkö, mitä tämä tarkoittaa?!”
Kompuroin, otin tukea seinästä, jotten kaatuisi. Yritin kohdentaa katseeni Lauraan ja Victoriin, jota vaimoni piteli sylissään, mutta en onnistunut siinä. Katseeni harhaili, se ei kiinnittynyt enää mihinkään.
”Minulla ei ole selitettävää”, yritin sanoa, mutta lauseeni muuttui epäselväksi sammallukseksi. ”Ei yhtään mitään selitettävää... olen humalassa.”
Nauroin ääneen.
”Helvetin humalassa.”
Laura laski Victorin lattialle, poika lähti välittömästi taapertamaan kohti omaa huonettaan. Vaimoni risti kätensä, nainen oli vihainen.
”Kyllä minä näen, että sinä olet humalassa”, Laura sanoi ääni jäätä tihkuen.
”Mitä helvettiä sinä sitten haluat?”
”Vincent, sinä et kiroile minulle etkä poikasi läsnäollessa, sinä --”
”Ole hiljaa!”
Laura vaikeni. Yritin kääntyä poistuakseni huoneesta, paetakseni Lauran katsetta ja sisukset jäädyttävää ilmettä. En kuitenkaan onnistunut siinä, vaan kompastuin ja kaaduin nelinkontin lattialle. Käteni tärisivät, eivätkä ainoastaan humalan tai ruumiini kannattelun vaikutuksesta. Toivoin, ettei Laura sanoisi enää mitään.
Toive oli turha. Naisen ääni oli sydäntäsärkevä, täynnä surua, lopulta myös inhoa. Rakkaudettomuutta. Täysin kylmenneitä tunteita.
”Minä en tunne sinua enää, Vincent. Enkä ole varma, haluanko oppia tuntemaan.”
Sen sanottuaan Laura lähti huoneesta jättäen minut ja tummenevan todellisuuteni yksin eteiseen.
Aamu. Auringon ensi säteet herättivät minut, ne paistoivat suoraan silmiini ja saivat ne särkemään. Avattuani silmäni jouduin sulkemaan ne heti uudelleen ähkäisten. Alkoholi ei todellakaan sopinut minulle, kaduin jälleen syvästi sitä, mitä olin viime yönä tehnyt. Etenkin sitä, että olin tullut Lauran ja Victorin eteen humalassa. Sitä, että olin riidellyt Rafaelin kanssa – sitä, että Stevenson oli minun päätösteni vuoksi sairaalassa. Sitä, että olin ylipäätään olemassa.
Tunsin kuvotuksen sisälläni kasvavan, ja vaikka mieleni teki jäädä sängylle päänsärkyni kera, jouduin nousemaan ja ryntäämään ulos oksentaakseni.
Pyyhkiessäni suupieliäni kämmenselkääni ehdin miettiä, etten ollut kuullut Lauran tai Victorin ääniä talosta. Se oli kummallista, kello oli varmasti jo sen verran, että Victorin ainakin piti olla jo leikkimässä kovaa vauhtia. Toisaalta se oli myös hyvä asia – en ollut varma, miten paljon jaksaisin tässä kunnossa kuunnella poikani kimeää ääntä.
Käännyin ja menin takaisin sisälle. Kuulin eteisen seinäpuhelimen piipittävän vastaajaan saapuneen viestin merkiksi, kova ääni sai minut pitelemään korviani.
”Ole hiljaa”, ähkäisin puhelimelle, aivan kuin se olisi vastannut. Kävelin lähemmäs, nostin luurin korvalleni ja painoin vastaajanappia kuitatakseni viestit.
”Sinulle on kolme uutta viestiä”, konemainen ääni kertoi.
Piip.
”Pomo, täällä A”, Andrewsin ääni kertoi. ”Soitin kertoakseni, että R pääsee tänä iltana tai huomenna aamulla kotiin, häntä ei haluta pitää kauempaa sisällä. Hän voi hyvin. Pyysi sinua soittamaan.”
Piip.
”S puhelimessa”, kuului rivijäsenemme Sansonen ääni. ”Ilmoitan, ettemme ole D:n kanssa saaneet vahvistusta tehtävälle, josta puhuimme viime viikolla. Otan yhteyttä uudelleen kello kymmenen.”
Tajusin, etten ollut vieläkään antanut Sansonelle ja Davisille, joka oli myös rivijäsen, vaadittavaa viittätuhatta dollaria järjestön rahoista, jotta he saisivat suostuteltua erään poliitikon puolellemme. Huokaisin, tällä hetkellä en olisi jaksanut miettiä työasioita.
Viimeinen viesti. Piip. Se alkoi matalalla naurulla, joka sai minut hätkähtämään.
”Hyvää huomenta, herra de Luca.”
Nicholas Coruccin ääni kuulosti itsevarmalta, myhäilevältä. Kuulin miehen äänestä, että tämä virnuili puhuessaan.
”Ilmoitan teille, että haluan keskustella kanssanne vakavasti”, Nicholas kertoi teatraalisen pehmeällä ja kohteliaalla äänellä. ”Jotta saisin teidät motivoitumaan ja tulemaan paikalle, minulla on teille pieni kannustin. Ilmoitan siis myös, että mikäli haluatte nähdä vaimonne ja poikanne vielä elävänä, tulette vanhalle maalitehtaalle puoleenpäivään mennessä. Ette ota mukaanne ketään, ette kerro tästä kenellekään. Teitä seurataan jatkuvasti, ja mikäli havaitsemme mitään vehkeilyä...”
Laukaus. Toinen. Kumpikin niistä sai minut säpsähtämään.
”Oletan, että tapaamme pian, de Luca.”
Puhelu päättyi Nicholaksen kumeaan nauruun.
***
Irviksen kommentteja:
"Vincentin pahin aamukrapula koskaan", totesi poikaystäväni luettuaan tekstin loppuun :'D Ja tottahan tuo on, tuon pahempaa aamua on vaikea kuvitella.. Rafael otti ja selvisi, mutta miten on Stevensonin laita? Kuka on järjestön petturi? Ja miten käy Lauran ja Victorin? Kertokaahan kommenteissa arvauksenne ;)
Laura laski Victorin lattialle, poika lähti välittömästi taapertamaan kohti omaa huonettaan. Vaimoni risti kätensä, nainen oli vihainen.
”Kyllä minä näen, että sinä olet humalassa”, Laura sanoi ääni jäätä tihkuen.
”Mitä helvettiä sinä sitten haluat?”
”Vincent, sinä et kiroile minulle etkä poikasi läsnäollessa, sinä --”
”Ole hiljaa!”
Laura vaikeni. Yritin kääntyä poistuakseni huoneesta, paetakseni Lauran katsetta ja sisukset jäädyttävää ilmettä. En kuitenkaan onnistunut siinä, vaan kompastuin ja kaaduin nelinkontin lattialle. Käteni tärisivät, eivätkä ainoastaan humalan tai ruumiini kannattelun vaikutuksesta. Toivoin, ettei Laura sanoisi enää mitään.
Toive oli turha. Naisen ääni oli sydäntäsärkevä, täynnä surua, lopulta myös inhoa. Rakkaudettomuutta. Täysin kylmenneitä tunteita.
”Minä en tunne sinua enää, Vincent. Enkä ole varma, haluanko oppia tuntemaan.”
Sen sanottuaan Laura lähti huoneesta jättäen minut ja tummenevan todellisuuteni yksin eteiseen.
Aamu. Auringon ensi säteet herättivät minut, ne paistoivat suoraan silmiini ja saivat ne särkemään. Avattuani silmäni jouduin sulkemaan ne heti uudelleen ähkäisten. Alkoholi ei todellakaan sopinut minulle, kaduin jälleen syvästi sitä, mitä olin viime yönä tehnyt. Etenkin sitä, että olin tullut Lauran ja Victorin eteen humalassa. Sitä, että olin riidellyt Rafaelin kanssa – sitä, että Stevenson oli minun päätösteni vuoksi sairaalassa. Sitä, että olin ylipäätään olemassa.
Tunsin kuvotuksen sisälläni kasvavan, ja vaikka mieleni teki jäädä sängylle päänsärkyni kera, jouduin nousemaan ja ryntäämään ulos oksentaakseni.
Pyyhkiessäni suupieliäni kämmenselkääni ehdin miettiä, etten ollut kuullut Lauran tai Victorin ääniä talosta. Se oli kummallista, kello oli varmasti jo sen verran, että Victorin ainakin piti olla jo leikkimässä kovaa vauhtia. Toisaalta se oli myös hyvä asia – en ollut varma, miten paljon jaksaisin tässä kunnossa kuunnella poikani kimeää ääntä.
Käännyin ja menin takaisin sisälle. Kuulin eteisen seinäpuhelimen piipittävän vastaajaan saapuneen viestin merkiksi, kova ääni sai minut pitelemään korviani.
”Ole hiljaa”, ähkäisin puhelimelle, aivan kuin se olisi vastannut. Kävelin lähemmäs, nostin luurin korvalleni ja painoin vastaajanappia kuitatakseni viestit.
”Sinulle on kolme uutta viestiä”, konemainen ääni kertoi.
Piip.
”Pomo, täällä A”, Andrewsin ääni kertoi. ”Soitin kertoakseni, että R pääsee tänä iltana tai huomenna aamulla kotiin, häntä ei haluta pitää kauempaa sisällä. Hän voi hyvin. Pyysi sinua soittamaan.”
Piip.
”S puhelimessa”, kuului rivijäsenemme Sansonen ääni. ”Ilmoitan, ettemme ole D:n kanssa saaneet vahvistusta tehtävälle, josta puhuimme viime viikolla. Otan yhteyttä uudelleen kello kymmenen.”
Tajusin, etten ollut vieläkään antanut Sansonelle ja Davisille, joka oli myös rivijäsen, vaadittavaa viittätuhatta dollaria järjestön rahoista, jotta he saisivat suostuteltua erään poliitikon puolellemme. Huokaisin, tällä hetkellä en olisi jaksanut miettiä työasioita.
Viimeinen viesti. Piip. Se alkoi matalalla naurulla, joka sai minut hätkähtämään.
”Hyvää huomenta, herra de Luca.”
Nicholas Coruccin ääni kuulosti itsevarmalta, myhäilevältä. Kuulin miehen äänestä, että tämä virnuili puhuessaan.
”Ilmoitan teille, että haluan keskustella kanssanne vakavasti”, Nicholas kertoi teatraalisen pehmeällä ja kohteliaalla äänellä. ”Jotta saisin teidät motivoitumaan ja tulemaan paikalle, minulla on teille pieni kannustin. Ilmoitan siis myös, että mikäli haluatte nähdä vaimonne ja poikanne vielä elävänä, tulette vanhalle maalitehtaalle puoleenpäivään mennessä. Ette ota mukaanne ketään, ette kerro tästä kenellekään. Teitä seurataan jatkuvasti, ja mikäli havaitsemme mitään vehkeilyä...”
Laukaus. Toinen. Kumpikin niistä sai minut säpsähtämään.
”Oletan, että tapaamme pian, de Luca.”
Puhelu päättyi Nicholaksen kumeaan nauruun.
***
Irviksen kommentteja:
"Vincentin pahin aamukrapula koskaan", totesi poikaystäväni luettuaan tekstin loppuun :'D Ja tottahan tuo on, tuon pahempaa aamua on vaikea kuvitella.. Rafael otti ja selvisi, mutta miten on Stevensonin laita? Kuka on järjestön petturi? Ja miten käy Lauran ja Victorin? Kertokaahan kommenteissa arvauksenne ;)
