Suoraan sanottuna, laskettuani luurin alas päässäni ei ollut yhtäkään järkevää ajatusta. Vain vaistomaisia käskyjä, joita annoin itselleni, kuin olisin katsellut tilannetta jostain kauempaa. Juokse. Mene asekaapille. Ota mukaan kaikki, mitä on mahdollista raahata mukana.
Kaksipiippuinen pumppuhaulikko.
Kaksi pistoolia, yksi molempiin käsiin.
Veitsi lähitaisteluaseeksi.
Ammuksia niin paljon, kuin jaksat kantaa.
Ja unohda se helvetin paniikki.
Tajusin hengittäväni pinnallisesti, sydämeni hakkasi. Vilkuilin kelloa hermostuneena juostessani kohti autoani. Helvetti! Jos Lauralle ja Victorille tapahtuisi jotain... unohda nyt saatana koko ajatus, muuten hermostut vain lisää! Käynnistin auton, peruutin pois parkkiruudusta kääntääkseni auton tielle ja olin vähällä kaataa postilaatikkomme takapuskurini osuessa siihen.
Hillitsin haluni ajaa ylinopeutta. Mukanani oli aimo kasa aseita ja ammuksia, sehän tästä vielä puuttuisi, että poliisit pysäyttäisivät minut ylinopeuden takia ja huomaisivat mukanani olevat aseet. Pyrin ajamaan täysin normaalisti ja liikennesääntöjen mukaan, vaikka punaisia liikennevaloja olikin matkan varrella ihan liikaa.
Roaring Heightsin vanha maalitehdas sijaitsi aivan kaupungin laitamilla. Se oli ollut viimeksi toiminnassa joskus parikymmentä vuotta sitten, ja rakennus oli saanut jo purkutuomion, mutta jostain syystä mitään ei oltu vielä saatu aikaiseksi. Havaitessani kaupungin teinien seikkailunhalun vuoksi aina lukossa olevan portin olevan tällä kertaa auki tiesin olevani oikeassa paikassa. Paikassa, johon ei kukaan eksyisi keskeyttämään Coruccien juonia. Paikassa, jossa tiesin olevani ansassa. Mutta mitä vaihtoehtoja minulla oli? Se, että olisin jättänyt perheeni kuolemaan, ei tullut kysymykseen.
Myös itse tehdasrakennuksen ovi oli auki. Astuin varovasti sisään pyrkien liikkumaan mahdollisimman hiljaa. Katselin aulassa ympärilleni. Vanhat loisteputkivalot toimivat, ihme kyllä, mutta silti tehtaassa oli jotakuinkin hämärää, lisäksi valot välkkyivät ja särisivät hieman.
Aula oli lähes tyhjä. Sen keskellä ei ollut enää siellä joskus sijainnutta vastaanottotilaa, vaan keskelle oli siirretty neljä suurta kemikaalitankkia. Ruostuneet portaat kulkivat ylös metalliselle tasanteelle, tasanteelta pääsi vielä kerrosta ylemmäs. Ovia oli paljon. Hermostuneena katselin niistä jokaista. Mikä niistä olisi oikea? Ei kai auttanut kuin kokeilla. Ojensin käteni niskani taakse ja otin haulikkoni käteeni ladaten sen valmiiksi.
Mietin. Coruccit todennäköisesti olettaisivat, että aloittaisin alakerran ensimmäisestä ovesta. Siksi kiipesin portaat ylös tasanteelle kiroten samalla niistä kuuluvaa metallista kolinaa. Tasanteella pysähdyin jälleen katselemaan ympärilleni, mietin, minkä valitsisin useista tasanteen ovista... kunnes yksi ovista avautui.
Ei ollut mitään, minkä taakse suojautua, paitsi viereiset portaat. Siksi tein ainoan mahdollisen järkevän teon; kyyristyin niiden taakse ja tähtäsin valmiiksi ovelle pystyäkseni ampumaan ovesta astujaa tarkasti. Hämmennykseni oli suuri, kun hahmotin ovesta astujan kasvot.
”Randall?”
Nuorikko säpsähti kuullessaan minun lausuvan nimensä. Randall etsi minua katseellaan, huomasi lopulta hahmoni portaissa, tuli lähemmäs ja nosti sormensa huulilleen kuin hyssytelläkseen. Minä rypistin otsaani enkä laskenut asettani, olihan Randallillakin pistooli kädessään. Mitähän helvettiä tämä tarkoitti?
”Mitä hittoa sinä teet täällä?” ärähdin miehelle. ”Missä Laura ja Victor ovat?”
Randall vilkuili ympärilleen kuin tarkistaakseen, ettei kukaan kuullut. Lopulta miehen puhuessa tämän ääni oli vain pelokas kuiskaus.
”Vaimosi ja poikasi ovat tehdassalissa”, Randall sanoi. ”Selkäni takana on ovi, joka johtaa sinne.”
Tuijotin Randallia pitkään.
”Kuinka typeränä sinä minua pidät?” ärähdin miehelle. ”Vaikuttaa vähän turhan hyvältä sattumalta, että ilmestyt eteeni juuri nyt, paikassa, jossa ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla ketään muuta, kuin minä, perheeni ja Coruccit. Kenen puolella sinä oikein olet?”
Randall säpsähti.
”Kuinka sinä voit epäillä minua?” mies älähti.
”Aika helvetin monesta syystä”, ärähdin vastaukseksi. ”Ammunko sinut petturina heti vai keksitkö keinon osoittaa minulle, että olet yhä minun alaiseni?”
Hetken hiljaisuus. Vain loisteputkilamput särisivät.
”Jos et luota minuun nyt, se maksaa perheesi hengen”, Randall kuiskasi rikkoen hiljaisuuden. ”Ole kiltti.”
Mietin. Koko juttu vaikutti turhan epäilyttävältä. Oli vaikea kuvitella, että Randall olisi pettänyt minut, mutta se riski oli olemassa. Jos mies oli täällä syöttinä minua varten, se tarkoitti sitä, että Coruccit olettivat minun marssivan Randallin kanssa sisään ovesta, josta Randall oli saapunut. He eivät varautuisi muuhun. Jos jotain muuta tapahtuisi, minulla olisi puolellani hämmennyksen tuoma etu.
”Hyvä on.”
Laskin aseeni, ja Randall vaikutti rentoutuvan. Nousin ylös antaakseni Randallille toimintaohjeet.
Muistin tämän tehtaan, olin itsekin seikkaillut täällä joskus teininä. Tiesin tehdassalin olevan kaksikerroksinen. Sinne pääsi siis myös alakautta.
”Kävelet alas”, sanoin Randallille hiljaa. ”Kolistelet kunnolla, niin, että he kuulevat jonkun kävelevän alas ja kuvittelevat, että tulet alaovesta. Silloin he tähtäävät alaovelle. Et astu ovesta, se tietää varmaa kuolemaa. Sen sijaan odotat, että olen itse hiipinyt ensin yläovesta tehdassaliin, ja kun olen ehtinyt suojautua ja kiinnittää heidän huomionsa itseeni, tulet avukseni. Onko selvä?”
Randall nyökkäsi. Viittasin miehen kädelläni alakertaan, ja tämä käänsi selkänsä minulle.
Rypistin otsaani, suunnitelmassani oli nimittäin aukkoja. Isoja aukkoja. Meidän oli kuitenkin luotettava siihen, että Coruccit hämmentyisivät liikaa huomatakseen niitä.
Avasin hiljaa oven, josta Randall oli tullut luokseni. Suljin oven perässäni, astuin tehdassalin tasanteelle ja vilkuilin ympärilleni. Laatikoita. Kemikaalitankkeja. Siiloja. Piilopaikkoja oli useita, suorastaan liian monta. Heitä saattaisi olla täällä piilossa yksi, kaksi, kolme, kymmenen tai kaksikymmentä, ja se tarkoitti sitä, että tämä ei tulisi toimimaan - joku huomaisi minut, ellei ollut jo huomannut. Ideani oli tuomittu epäonnistumaan. Painoin kevyesti ovenkahvaa takanani perääntyäkseni. Samaan aikaan kuulin avaimen kiertyvän oven lukossa, ja päästäen kevyen naksauksen ovenkahva lukittui paikoilleen.
Voi helvetti.
Yritin nojata oveen koko painollani. Se ei ruostuneisuudestaan huolimatta auennut.
Tajusin, etten ollut missään vaiheessa kuullut sovittua kolinaa alakerrasta, en edes sitä samaa portaiden kolinaa, jota olin kuullut kiivetessäni itse portaita ylös. Randall ei siis ollut koskaan lähtenyt alakertaan saakka. Mies oli pysytellyt takanani ja lukinnut oven, johdattanut minut suoraan ansaan. Todennäköisesti myös alaovi olisi lukossa. Pakoreittiä ei ollut, se tosiasia minun oli hyväksyttävä.
Roaring Heightsin vanha maalitehdas sijaitsi aivan kaupungin laitamilla. Se oli ollut viimeksi toiminnassa joskus parikymmentä vuotta sitten, ja rakennus oli saanut jo purkutuomion, mutta jostain syystä mitään ei oltu vielä saatu aikaiseksi. Havaitessani kaupungin teinien seikkailunhalun vuoksi aina lukossa olevan portin olevan tällä kertaa auki tiesin olevani oikeassa paikassa. Paikassa, johon ei kukaan eksyisi keskeyttämään Coruccien juonia. Paikassa, jossa tiesin olevani ansassa. Mutta mitä vaihtoehtoja minulla oli? Se, että olisin jättänyt perheeni kuolemaan, ei tullut kysymykseen.
Myös itse tehdasrakennuksen ovi oli auki. Astuin varovasti sisään pyrkien liikkumaan mahdollisimman hiljaa. Katselin aulassa ympärilleni. Vanhat loisteputkivalot toimivat, ihme kyllä, mutta silti tehtaassa oli jotakuinkin hämärää, lisäksi valot välkkyivät ja särisivät hieman.
Aula oli lähes tyhjä. Sen keskellä ei ollut enää siellä joskus sijainnutta vastaanottotilaa, vaan keskelle oli siirretty neljä suurta kemikaalitankkia. Ruostuneet portaat kulkivat ylös metalliselle tasanteelle, tasanteelta pääsi vielä kerrosta ylemmäs. Ovia oli paljon. Hermostuneena katselin niistä jokaista. Mikä niistä olisi oikea? Ei kai auttanut kuin kokeilla. Ojensin käteni niskani taakse ja otin haulikkoni käteeni ladaten sen valmiiksi.
Mietin. Coruccit todennäköisesti olettaisivat, että aloittaisin alakerran ensimmäisestä ovesta. Siksi kiipesin portaat ylös tasanteelle kiroten samalla niistä kuuluvaa metallista kolinaa. Tasanteella pysähdyin jälleen katselemaan ympärilleni, mietin, minkä valitsisin useista tasanteen ovista... kunnes yksi ovista avautui.
Ei ollut mitään, minkä taakse suojautua, paitsi viereiset portaat. Siksi tein ainoan mahdollisen järkevän teon; kyyristyin niiden taakse ja tähtäsin valmiiksi ovelle pystyäkseni ampumaan ovesta astujaa tarkasti. Hämmennykseni oli suuri, kun hahmotin ovesta astujan kasvot.
”Randall?”
Nuorikko säpsähti kuullessaan minun lausuvan nimensä. Randall etsi minua katseellaan, huomasi lopulta hahmoni portaissa, tuli lähemmäs ja nosti sormensa huulilleen kuin hyssytelläkseen. Minä rypistin otsaani enkä laskenut asettani, olihan Randallillakin pistooli kädessään. Mitähän helvettiä tämä tarkoitti?
”Mitä hittoa sinä teet täällä?” ärähdin miehelle. ”Missä Laura ja Victor ovat?”
Randall vilkuili ympärilleen kuin tarkistaakseen, ettei kukaan kuullut. Lopulta miehen puhuessa tämän ääni oli vain pelokas kuiskaus.
”Vaimosi ja poikasi ovat tehdassalissa”, Randall sanoi. ”Selkäni takana on ovi, joka johtaa sinne.”
Tuijotin Randallia pitkään.
”Kuinka typeränä sinä minua pidät?” ärähdin miehelle. ”Vaikuttaa vähän turhan hyvältä sattumalta, että ilmestyt eteeni juuri nyt, paikassa, jossa ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla ketään muuta, kuin minä, perheeni ja Coruccit. Kenen puolella sinä oikein olet?”
Randall säpsähti.
”Kuinka sinä voit epäillä minua?” mies älähti.
”Aika helvetin monesta syystä”, ärähdin vastaukseksi. ”Ammunko sinut petturina heti vai keksitkö keinon osoittaa minulle, että olet yhä minun alaiseni?”
Hetken hiljaisuus. Vain loisteputkilamput särisivät.
”Jos et luota minuun nyt, se maksaa perheesi hengen”, Randall kuiskasi rikkoen hiljaisuuden. ”Ole kiltti.”
Mietin. Koko juttu vaikutti turhan epäilyttävältä. Oli vaikea kuvitella, että Randall olisi pettänyt minut, mutta se riski oli olemassa. Jos mies oli täällä syöttinä minua varten, se tarkoitti sitä, että Coruccit olettivat minun marssivan Randallin kanssa sisään ovesta, josta Randall oli saapunut. He eivät varautuisi muuhun. Jos jotain muuta tapahtuisi, minulla olisi puolellani hämmennyksen tuoma etu.
”Hyvä on.”
Laskin aseeni, ja Randall vaikutti rentoutuvan. Nousin ylös antaakseni Randallille toimintaohjeet.
Muistin tämän tehtaan, olin itsekin seikkaillut täällä joskus teininä. Tiesin tehdassalin olevan kaksikerroksinen. Sinne pääsi siis myös alakautta.
”Kävelet alas”, sanoin Randallille hiljaa. ”Kolistelet kunnolla, niin, että he kuulevat jonkun kävelevän alas ja kuvittelevat, että tulet alaovesta. Silloin he tähtäävät alaovelle. Et astu ovesta, se tietää varmaa kuolemaa. Sen sijaan odotat, että olen itse hiipinyt ensin yläovesta tehdassaliin, ja kun olen ehtinyt suojautua ja kiinnittää heidän huomionsa itseeni, tulet avukseni. Onko selvä?”
Randall nyökkäsi. Viittasin miehen kädelläni alakertaan, ja tämä käänsi selkänsä minulle.
Rypistin otsaani, suunnitelmassani oli nimittäin aukkoja. Isoja aukkoja. Meidän oli kuitenkin luotettava siihen, että Coruccit hämmentyisivät liikaa huomatakseen niitä.
Avasin hiljaa oven, josta Randall oli tullut luokseni. Suljin oven perässäni, astuin tehdassalin tasanteelle ja vilkuilin ympärilleni. Laatikoita. Kemikaalitankkeja. Siiloja. Piilopaikkoja oli useita, suorastaan liian monta. Heitä saattaisi olla täällä piilossa yksi, kaksi, kolme, kymmenen tai kaksikymmentä, ja se tarkoitti sitä, että tämä ei tulisi toimimaan - joku huomaisi minut, ellei ollut jo huomannut. Ideani oli tuomittu epäonnistumaan. Painoin kevyesti ovenkahvaa takanani perääntyäkseni. Samaan aikaan kuulin avaimen kiertyvän oven lukossa, ja päästäen kevyen naksauksen ovenkahva lukittui paikoilleen.
Voi helvetti.
Yritin nojata oveen koko painollani. Se ei ruostuneisuudestaan huolimatta auennut.
Tajusin, etten ollut missään vaiheessa kuullut sovittua kolinaa alakerrasta, en edes sitä samaa portaiden kolinaa, jota olin kuullut kiivetessäni itse portaita ylös. Randall ei siis ollut koskaan lähtenyt alakertaan saakka. Mies oli pysytellyt takanani ja lukinnut oven, johdattanut minut suoraan ansaan. Todennäköisesti myös alaovi olisi lukossa. Pakoreittiä ei ollut, se tosiasia minun oli hyväksyttävä.
Koska ei ollut muita vaihtoehtoja tasanteelta poistumiselle, kävelin portaat alas. Pysähdyin katselemaan ympärilleni osoitellen haulikolla katseeni suuntaan. Oli täysin hiljaista, liiankin hiljaista. Oliko täällä ketään?
”Laura?”
Otin muutaman varovaisen askelen keskemmälle tehdassalia.
”Victor?”
Naurahdus. Se ei ollut vaimoni, ei sen puoleen poikanikaan, olisin tajunnut sen vaikka unissani. Laukaus kajahti samaan aikaan, kun heittäydyin maahan laatikkopinon ja kemikaalisiilon taakse.
Uusi naurahdus. Askeleita.
”Hyvää päivää, de Luca.”
Nousin varovasti ylös pitäytyen kuitenkin laatikoiden tuomassa suojassa. Nicholas Coruccin ääni kuulosti itsetietoiselta, voitonvarmalta. Se fakta, että kaikki se, mitä Nicholas seuraavaksi sanoi, oli karmaisevan totta, sai kylmänhien kohoamaan otsalleni. Asetin haulikkoni tärisevin käsin koteloon selkäni taakse ja latasin toisen nopeammin laukeavista pistooleistani Nicholaksen puhuessa.
”Sinä olet ansassa. Oma alaisesi johdatti sinut suoraan syliimme.” Tiesin miehen hymyilevän, ilme sai miehen karhean äänen kirkkaammaksi. ”Tarvittaisiin ihme, jotta selviytyisit, joten teehän elämä meille kaikille yksinkertaisemmaksi ja tule luokseni. Ryömien, kiitos."
Hengitykseni oli jälleen muuttunut pinnalliseksi. Ajatukset risteilivät päässäni. En tiennyt, kuinka monta Corucceja oli. En tiennyt, missä heidän fyysinen sijaintinsa oli tällä hetkellä. En tiennyt, mihin vaimoni ja poikani oli viety. Nicholaksella oli tasan yksi päämäärä; tuhota järjestö tuhoamalla minut. Laura ja Victor eivät kiinnostaneet häntä. Saattaisin pystyä pelastamaan perheeni, mikäli tarjoaisin maksuksi siitä oman henkeni. En luonnollisestikaan suoralta kädeltä astuisi Nicholaksen eteen ja alistuisi ammuttavaksi, mutta tätä keskustelua oli vietävä eteenpäin jollakin keinolla, ja paras keino olisi uskotella Corucceille, että päästämällä vaimoni ja poikani vapauteen he saisivat minut.
Ääneni kuulosti häiritsevän käheältä vastatessani Nicholakselle.
”Kaikella on hintansa, ja sinä tiedät sen.” Nielaisin, kostutin kuivia huuliani kielelläni. ”Teen sinulle tarjouksen. Minä teen mitä tahdot heti, kun olet päästänyt Laura ja Victor de Lucan kotiin.”
Hetken hiljaisuus. Lopulta naurahduksia, kumeita ääniä, jotka yhtyivät lopulta useamman ihmisen täyteen nauruun. Tunsin käsieni tärinän yltyvän, tämä ei luvannut hyvää.
”De Luca”, Nicholas lopulta vastasi nauraen, ”minä luulin sinua fiksuksi mieheksi, mutta olet näköjään tyhmä kuin saapas.”
Hermostuin täydellisesti, karjaisuni karkasi huuliltani täynnä vihaa.
”Mitä helvettiä sinä olet tehnyt heille?!”
Uusi naurunpuuska. Nicholas myhäili vastatessaan.
”En mitään. En yhtään mitään. Ystäväsi Dennis Randall soitti vaimollesi aamulla, ja häntä oli aivan uskomattoman helppo huijata.”
Nicholas piti hetken tauon, ennen kuin jatkoi.
”Vaimosi on aivan täysin turvassa. Hän on tapaamassa Dennisiä satamakahvilassa puhuakseen hänen kanssaan jostain tärkeästä, sinuun liittyvästä asiasta. Harmi vain, ettei koko tapaamista oikeasti olekaan. Hän palannee poikasi kanssa kotiin aivan näillä minuuteilla.”
Tauko. Päässäni oli enää yksi ajatus. Miten minä saatoin olla näin helvetin typerä?
Nicholaksen seuraavat sanat saivat koko kehoni tärisemään kylmästä. Painoin käsilläni korviani ollakseni kuulematta miehen sanoja, se ei kuitenkaan auttanut. Mies nauroi kumealla äänellä puhuessaan.
”Kuvittele”, mies tyrski kuin kertoisi hyvääkin vitsiä. ”Vaimosi palaa ruokakaupan kautta kotiin. Hän laittaa poikasi päiväunille, lukee hänelle kenties sadun. Sitten hän alkaa laittaa ruokaa. Hän laittaa sitä koko perheelle ja kattaa pöydän kolmelle. Iltaan mennessä vain kaksi lautasista on kadonnut.”
Naurunpuuska. Nicholas jatkoi.
”Vaimosi käy illalla nukkumaan parivuoteeseenne”, mies myhäili. ”Hän vilkuilee kelloa ennen nukahtamistaan. Kenties miettii, että ’meneepä Vincentillä tänään töissä myöhään’. Aamulla hän herää yksin vuoteesta ja menee ruokailuhuoneeseen huomatakseen, että lautasesi on edelleen koskematon. Sen päällä on kuitenkin kirje, jossa sinä ystävällisesti ilmoitat vaimollesi jättäväsi hänet toisen naisen takia ja olevasi naikkosesi kanssa matkalla Los Angelesiin.”
Taas naurua.
”Seuraavana päivänä hän lukee lehdestä, miten sinulle rekisteröity, turkoosin värinen Corvette löydetään joenpohjasta. Traaginen onnettomuus – mies ja nainen ajoivat ulos sillalta. Ruumiita ei koskaan löydetä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei nimittäin jää kaipaamaan sinua ja pitämään sinulle muistotilaisuutta. Ei kukaan... teehän siis niin, kuin on järkevintä, ja astu esiin.”
Ääneni kuulosti häiritsevän käheältä vastatessani Nicholakselle.
”Kaikella on hintansa, ja sinä tiedät sen.” Nielaisin, kostutin kuivia huuliani kielelläni. ”Teen sinulle tarjouksen. Minä teen mitä tahdot heti, kun olet päästänyt Laura ja Victor de Lucan kotiin.”
Hetken hiljaisuus. Lopulta naurahduksia, kumeita ääniä, jotka yhtyivät lopulta useamman ihmisen täyteen nauruun. Tunsin käsieni tärinän yltyvän, tämä ei luvannut hyvää.
”De Luca”, Nicholas lopulta vastasi nauraen, ”minä luulin sinua fiksuksi mieheksi, mutta olet näköjään tyhmä kuin saapas.”
Hermostuin täydellisesti, karjaisuni karkasi huuliltani täynnä vihaa.
”Mitä helvettiä sinä olet tehnyt heille?!”
Uusi naurunpuuska. Nicholas myhäili vastatessaan.
”En mitään. En yhtään mitään. Ystäväsi Dennis Randall soitti vaimollesi aamulla, ja häntä oli aivan uskomattoman helppo huijata.”
Nicholas piti hetken tauon, ennen kuin jatkoi.
”Vaimosi on aivan täysin turvassa. Hän on tapaamassa Dennisiä satamakahvilassa puhuakseen hänen kanssaan jostain tärkeästä, sinuun liittyvästä asiasta. Harmi vain, ettei koko tapaamista oikeasti olekaan. Hän palannee poikasi kanssa kotiin aivan näillä minuuteilla.”
Tauko. Päässäni oli enää yksi ajatus. Miten minä saatoin olla näin helvetin typerä?
Nicholaksen seuraavat sanat saivat koko kehoni tärisemään kylmästä. Painoin käsilläni korviani ollakseni kuulematta miehen sanoja, se ei kuitenkaan auttanut. Mies nauroi kumealla äänellä puhuessaan.
”Kuvittele”, mies tyrski kuin kertoisi hyvääkin vitsiä. ”Vaimosi palaa ruokakaupan kautta kotiin. Hän laittaa poikasi päiväunille, lukee hänelle kenties sadun. Sitten hän alkaa laittaa ruokaa. Hän laittaa sitä koko perheelle ja kattaa pöydän kolmelle. Iltaan mennessä vain kaksi lautasista on kadonnut.”
Naurunpuuska. Nicholas jatkoi.
”Vaimosi käy illalla nukkumaan parivuoteeseenne”, mies myhäili. ”Hän vilkuilee kelloa ennen nukahtamistaan. Kenties miettii, että ’meneepä Vincentillä tänään töissä myöhään’. Aamulla hän herää yksin vuoteesta ja menee ruokailuhuoneeseen huomatakseen, että lautasesi on edelleen koskematon. Sen päällä on kuitenkin kirje, jossa sinä ystävällisesti ilmoitat vaimollesi jättäväsi hänet toisen naisen takia ja olevasi naikkosesi kanssa matkalla Los Angelesiin.”
Taas naurua.
”Seuraavana päivänä hän lukee lehdestä, miten sinulle rekisteröity, turkoosin värinen Corvette löydetään joenpohjasta. Traaginen onnettomuus – mies ja nainen ajoivat ulos sillalta. Ruumiita ei koskaan löydetä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei nimittäin jää kaipaamaan sinua ja pitämään sinulle muistotilaisuutta. Ei kukaan... teehän siis niin, kuin on järkevintä, ja astu esiin.”
Ei!
Viha.
Minä en anna sen tapahtua.
Raivo.
Minun on pakko selvitä.
Epätoivo.
Minä en luovuta taistelematta.
Nicholas oli voitonvarma, liian voitonvarma ollakseen varovainen. Hän seisoi tehdassalin toisella puolella laatikkopinon takana.
Nopea liike ylös, jaloilleni. Tönäisin päällimmäisen laatikon alas ampuakseni sen yli. Liikkeen alkaessa suuntautua jo takaisin alaspäin, laatikoiden suojiin, ammuin kolme laukausta. Ensimmäinen niistä osui tyhjään kemikaalisiiloon. Toisen aikana Nicholas oli jo aloittanut suojautumisensa, luoti vain hipaisi Nicholaksen hiuksia. Kolmas meni täysin ohi.
Liikettä, laukauksia, joista yksikään ei osunut suojautuessani jälleen. Laukausten määrästä päätellen ampujia oli useampi, kuin yksi.
Nicholas naurahti, tällä kertaa vihaisena, halveksien.
”Tuo oli typerin mahdollinen temppu, minkä pystyit tekemään, de Luca. Todellakin typerin. Evans, Morgan, jos hän ei tule hyvällä, te haette hänet minulle.”
Askelia. Ne tulivat lähemmäs salin sivuilta, pysähdellen välillä, ja tiesin kahden lähestyvän miehen suojautuvan säännöllisin väliajoin. Pakokauhu löi lävitseni kuin isku vasten kasvoja. Siirryin vähän sivumpaan kemikaalisiilon taakse pystyäkseni seuraamaan tilannetta laatikon ja siilon väliin jäävästä raosta. Nähdessäni vilauksen Evansin punaisista hiuksista ammuin.
”Helvetti!”
”Evans, sinuun ei osunut, se tarkoittaa, että jatkat matkaa!” Nicholas karjui alaiselleen.
Lisää askelia. Vilaus Morganin farkkutakista, laukaus. Ei osumaa, salissa oli liikaa piilopaikkoja. Askelet tulivat koko ajan lähemmäs, ne kaikuivat metallilattialla. Hengitykseni oli kiivasta, pälyilin kummallekin puolelleni epätoivoisena. Jos he saapuisivat yhtä aikaa, minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia tähdätä kummallekin puolelleni samanaikaisesti...
Askelet kiihtyivät juoksuksi, nousin tärisevin jaloin toisen polveni varaan valmiina ampumaan. Evans heittäytyi laatikoiden taakse, odotin. Ampuisin heti, kun näkisin vilauksenkin Evansista. Morgan oli vielä jonkin matkan päässä, päättelin sen askelten äänestä, joten olin turv...
Laukaus, lasin kilinää, metallinen kilahdus, luoti osui viereiseen kemikaalisiiloon. Hain katseellani ampujaa, ylhäällä näkyi liikettä ja näin vilauksen vihreästä baskerista. Randall juoksi tehtaan ulkotasannetta pitkin, mies oli ampunut lasin läpi kohti minua...
En tajunnut, että juuri tätä Randall oli halunnut, tämän vuoksi mies oli ampunut tahallaan ohi – hän halusi kiinnittää huomioni muualle. Kuulin kahden varmistimen naksahtavan.
Laskiessani katseeni ulkotasanteelta takaisin tehdassaliin Evans osoitti minua aseella. Mies hymyili.
”Liikkumatta, de Luca. Älä harkitsekaan ampuvasi, Morgan seisoo takanasi ja ampuu sinua takaraivoon, jos edes harkitset vieväsi minun henkeni.”
Jähmetyin paikoilleni, pidätin hengitystäni. Helvetti. Morganin ääni kuului takaani.
”Heitä aseesi minulle, ne kaikki, ja nouse hitaasti ylös kädet ylhäällä.”
Vedin syvään henkeä, puhalsin ilman hitaasti ulos. Vaihtoehtoja ei ollut, ei enää. Kaikki oli ohi. Laskin aseeni, heitin sen sekä toisen pistoolini kohti Morgania, joka tähtäsi minua selkäni takana. Otin haulikkoni selkäni takaa ja liu’utin sen lattiaa pitkin miehelle nousten sitten hitaasti jaloilleni, kuten minua oli käsketty. Morgan asteli lähemmäs minua, samoin Evans. Miehet tarttuivat kovakouraisesti käsivarsiini ja lähtivät viemään minua keskemmälle tehdassalia.
Nicholas seisoi salin keskellä, mies näytti tyytyväiseltä. Pysäytettyään minut johtajansa eteen Morgan ja Evans kiskaisivat minua voimalla taaksepäin saaden tasapainoni pettämään ja minut kaatumaan selälleni Nicholaksen eteen.
”Hyvää työtä, pojat”, Nicholas myhäili tuijottaen silmiini pistävästi. ”No niin, Vincent de Luca. Alahan kertoa, mikä teki sinusta niin typerän miehen, ettet uskonut varoituksiani, vaikka annoin niitä useita? Nyt on liian myöhäistä katua, sinä sait tilaisuutesi, ja olen jo kyllästynyt katselemaan sinua.”
Vastaukseni tuli terävänä sylkäisynä ulos suustani.
”Sinun on turha kuvitella, että nöyrtyisin sinun edessäsi”, totesin. ”Minä en kunnioita sinunkaltaisiasi. En millään tapaa.”
Nicholas hymähti. Mies katsoi minuun yhtä halveksien, kuin minä katsoin häneen.
”Sinä se et ymmärrä haudata tyhmänrohkeaa asennettasi edes silloin, kun loppu on lähellä.” Nicholas hymähti uudemman kerran ja jatkoi sitten. ”Minä olen kiireinen mies. En jaksa tuhlata sinuun enempää aikaa. Onko sinulla viimeisiä toiveita? Jos ei...”
Mies kohotti aseensa ja tähtäsi minua rintaan.
Mieleni teki sulkea silmäni kuolemalta, mutta en tehnyt sitä. Ajattelin niin nopeasti, kuin pystyin. Todennäköisesti kuolisin joka tapauksessa, mutta jokainen kortti oli katsottava. Minun olisi pitkitettävä tätä niin kauan, kuin suinkin – ehkä onnistuisin jotenkin välttämään pahimman. Se ei vaikuttanut millään tapaa mahdolliselta, mutta en voisi hävitä mitään.
”Kuvittelin, että sinulla olisi edes jonkin verran kunnianhimoa.”
Ainut virkkeeni karkasi ulos huuliltani käheänä, pelokkaana kuiskauksena. Nicholas kallisti päätään ja rypisti otsaansa. Jatkoin.
”Teitä on kolme, Randall mukaan lukien neljä. Teillä on aseet, minulla ei.” Nielaisin, Nicholas saattaisi suuttua tästä entisestään, mutta tosiaan, mitä hävittävää minulla oli? ”Kuvittelin, että tappaisit minut edes jotakuinkin arvokkaammin. Miten raukkamaista onkaan ampua puolustuskyvytön mies neljän ihmisen voimin?”
Hetken hiljaisuus, jonka aikana pakotin itseni pitämään silmäni auki ja katseeni Nicholaksessa. Ei tapahtunut mitään, ei yhtään mitään. Lopulta Nicholas nauroi.
”Et sinä olekaan aivan niin typerä”, mies hymähti. ”Täytyy myöntää, että sinulla on psykologista silmää. Tiedät, mikä vetoaa minuun.”
Täydeksi yllätyksekseni ja hämmennyksekseni Nicholas laski aseensa ja ojensi molemmat niistä alaisilleen. Mies viittoili minut ylös, ja varovasti nousin jaloilleni.
”Mies miestä vastaan.” Nicholas hymyili ja kohotti nyrkkinsä. ”Oikein vanhan kansan malliin. Miekkoja minulla ei valitettavasti ole, mutta antaa nyrkkien puhua. Ainakin voin sitten sanoa tehneeni sen arvokkaasti, kuten minulle ystävällisesti huomautit. En ehkä kovin herrasmiesmäisesti, mutta ainakin sinulla on nyt samat mahdollisuudet. Morgan, Evans, astukaa sivummalle. Evans saa toimia erotuomarina, mutta älä turhaan keskeytä ottelua tyrmäykseen... me jatkamme, kunnes toinen meistä ei enää nouse.”
Seisoin hetken paikoillani. Lopulta kohotin itsekin nyrkkini ja jäin odottamaan Evansin merkkiä. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä tästä hyötyisin, sillä vaihtoehtoja oli kaksi: hävitä tai voittaa.
Jos häviäisin, Nicholas pieksisi minut kuoliaaksi.
Jos voittaisin, Nicholaksen alaiset pelastaisivat johtajansa ja ampuisivat minut.
Niin tai näin, kuolema seuraisi joka tapauksessa.
***
Isku. Väistö. Vastaus. Väistö. Isku. Nopea askel taakse, toinen eteen, kierto. Jossain kauniimmassa tilanteessa tätä olisi voinut kutsua myös modernin tanssin koreografiaksi.
Nicholas oli osunut minuun jo kerran, tiesin, että ohimolleni nousisi mustelma lähituntien aikana. Minä olin kertaalleen iskenyt Nicholasta vatsaan yrittäen sitten potkaista tätä päähän miehen haukkoessa henkeään, mutta mies oli tarttunut jalkaani ja melkein saanut minut kumoon.
Askel, askel, pyörähdys, väistö, isku. Se osui, mutta vain hipoen Nicholaksen olkapäätä.
Nicholas löi voimalla kohti kasvojani, onnistuin väistämään, lyönti meni ohi. Mies horjahti, tämän tasapainossa ei ollut kehumista. Tässä olisi ollut tilaisuuteni, jos olisin halunnut päästä voitolle, mutta halusin vain pelata aikaa niin kauan, että keksisin poispääsyn tilanteesta. Niinpä keskityin väistämään seuraavaa iskua.
Väistely oli suuressa tilassa helppoa, mutta kuinka kauan jaksaisin tanssia... se oli päällimmäisenä kysymyksenä mielessäni. Olisi keksittävä jotain, jolla päättää tilanne, ja pian. Olin kenties fyysisesti hyvässä kunnossa, jopa paremmassa, kuin Nicholas, mutta Nicholaksella oli puolellaan se, että hänellä oli mahdollisuus yrittää tosissaan voittaa ottelu. Minun täytyi vain pitkittää tätä niin kauan, kuin jaksaisin.
Potku. Väistö sivulle... hämäys.
Nicholaksen vasemman jalan potkaistessa miehen oikea käsi oli valmiina. Mies pyöräytti minut nopealla liikkeellä itsensä ympäri ja käytti omaa liike-energiaani vauhdittaakseni eteenpäin hoippumiseni suoranaiseksi ilmalennoksi. Lennon päätteeksi ruumiini osui voimalla lattiaan. Haukoin henkeäni, nousin väistääkseni... sekunnin sadasosan liian myöhään.
Nicholas kyyristyi ylleni. Olin kenties muuten fyysisesti paremmassa kunnossa, mutta se ei auttanut tilanteessa, jossa minua parikymmentä kiloa painavampi mies käytännössä istui ylävartaloni päällä. Estelin miestä, tartuin tämän toiseen käteen ja irvistin yrittäessäni pitää sen kaukana itsestäni. Yritin saada miehen toisen, nyrkkiin puristetun käden otteeseeni, mutta mies riuhtaisi sen taakse lyödäkseen.
Isku kasvoihin. Toinen. Kolmas. Neljäs. Huuliltani karkasi karjahdus, tunsin sätkiväni vaistomaisesti Nicholaksen painon alla. Kuudennen iskun jälkeen Nicholas alkoi väsyä, tämän tasapaino horjahti, ja hyödynsin tilanteen kierähtämällä pois miehen alta.
Nicholas nousi seisomaan hieman minun jälkeeni, ja ennen kuin mies ehti jaloilleen, potkaisin tätä polvellani vatsaan. Se sai miehen menettämään jälleen tasapainonsa, mutta yllätyksekseni Nicholas onnistui vetämään minut mukanaan lattialle. Ennen kuin huomasinkaan, mies oli jälleen yläpuolellani.
Tunsin Nicholaksen kiskovan minua kauluksesta ylemmäs, mies taivutti leukaani eteenpäin.
”Tiedätkö, mitä inhoan eniten sinunkaltaisessasi roskaväessä?” Nicholas sihahti minulle hiljaa. ”Sitä, että sinunkaltaisesi kuvittelevat olevansa niin täydellisiä, että pärjäävät tilanteessa kuin tilanteessa. Olisit voinut valita helpommankin tavan kuolla, mutta ei – olet jääräpäinen ja tyhmänrohkea.”
Isku, toinen. Älähdin kivusta. Nicholas veti jalkansa taakse ja potkaisi, ensin kylkeeni, sitten päähäni. Lopulta mies irrotti otteensa kauluksestani ja antoi pääni kolahtaa lattiaan. Maistoin oman vereni huulillani, kipu tuntui jo huumaavalta turtumukselta. Tiesin, että jos menettäisin tajuntani, peli olisi pelattu. Yritin nousta ylös siinä onnistumatta, Nicholas nauroi ja potkaisi minua kylkeen saaden minut haukkomaan henkeäni.
Vaisto sai minut yrittämään kauemmas miehestä, kauemmas kuolemasta. Jos olisin ollut täydessä tietoisuuden tilassa, olisin tajunnut, ettei hidas eteenpäin konttaamiseni auttanut mitään. Nicholas nauroi taas.
”Juuri noin, de Luca... ryömi edessäni.”
Nicholas tuli lähemmäs, mies tarttui niskahiuksiini ja taivutti päätäni väkisin taaksepäin. Vapaalla kädellään mies löi minua kasvoihin kolmesti, kuunneltuaan tarpeeksi huutoani Nicholas päästi irti minusta ja antoi ruumiini valahtaa kylmää metallia vasten.
Yritin ryömiä eteenpäin. Nicholas kuitenkin asetti jalkansa selkäni päälle ja painoi minut lattiaa vasten. Ojensin kättäni kuin kurottaakseni kohti poispääsyä, se ei tietenkään auttanut yhtään mitään. Nicholas nojasi enemmän painoaan selkäni päälle, sattui, parahdin ääneen. Mies veti jalkansa pois ja tönäisi minua kevyesti kengänkärjellään kumartuen sitten ja kääntäen minut väkisin selälleni.
En jaksanut enää taistella vastaan, en edes kunnolla tajunnut, mitä sillä hetkellä tapahtui. Tunsin vain sykkivän kivun kasvoissani, rintakehässäni, koko yläruumiissani. Jossain vaiheessa jotain meni kurkkuuni ja jouduin yskimään sen pois, tajuten sen olevan yksi poskihampaistani. En tiedä, kauanko tilannetta kesti, mutta viimein päälleni laskeutunut paino katosi ja Nicholas nousi seisomaan. Se oli lapsellinen ajatus, mutta todella uskoin kivun loppuvan siihen.
Potku kylkeen. Toinen kasvoihin. Kolmas jälleen kylkeen. Kivunhuudot kaikuivat tehdassalin seinissä. Kuka huusi? Helvetti, sehän olin minä itse. Nicholas astui kylkeni päälle, mies laski täyden painonsa sille, kuulosti siltä, kuin kuiva risu olisi katkennut. Viiltävä kipu kertoi karua kieltään, koko ylävartaloni jäykistyi kivun voimasta, ja se vain pahensi asiaa. Huusin, nyt tajusin sen itsekin.
Nicholas potkaisi jälleen ja siirtyi toiselle puolelleni. Voimakas osuma kylkeeni, jälleen kuivan risun ratinaa ja pistävä paineen tunne, joka räjähti sisälläni kovemmaksi kivuksi, kuin kertaakaan aiemmin. Yritin huutaa, huutaminen sattui niin paljon, etten kyennyt siihen – hengittäminen sattui, hengenveto jäi pinnalliseksi, tajusin hengitykseni rahisevan – vain toinen puoli rintakehästäni tuntui tekevän töitä, toinen tunsi niin voimakasta kipua, että se jätti päähäni yhden ainoan ajatuksen. Tee se jo, tapa minut, päästä minut tuskistani.
Kipu oli niin voimakasta ja niin jatkuvaa, etten olisi tajunnut Nicholaksen kävelevän poispäin minusta, ellei sumentunut katseeni olisi havainnut tummahiuksisen hahmon liikkuvan. Hengitin raskaasti, kipu oli sietämätöntä, en saanut kunnolla henkeä, päätä särki, maailma pimeni ja kirkastui vuorotellen. Häilyin jossain tajunnan rajamailla, Nicholaksen seuraavat sanat eivät herättäneet minussa enää reaktioita.
”Antakaa ase. De Lucan elämä päättyy tähän.”
Sanotaan, että ennen kuolemaa elämä vilisee filminauhana silmien edessä ja enkelkuoro laulaa pään sisällä.
Minä en kuitenkaan nähnyt filminauhaa enkä kuullut laulua. Näin Nicholaksen jalkojen lähestyvän, näin aseen piipun, oman käteni lepäävän vierelläni. Kuulin loksahtelevaa ääntä, kun mies latasi asettaan. Miksei kipu lakkaa?
Hiljaisuus, tyyntä myrskyn edellä, hiljaisuutta ennen laukausta.
Minä en anna sen tapahtua.
Raivo.
Minun on pakko selvitä.
Epätoivo.
Minä en luovuta taistelematta.
Nicholas oli voitonvarma, liian voitonvarma ollakseen varovainen. Hän seisoi tehdassalin toisella puolella laatikkopinon takana.
Nopea liike ylös, jaloilleni. Tönäisin päällimmäisen laatikon alas ampuakseni sen yli. Liikkeen alkaessa suuntautua jo takaisin alaspäin, laatikoiden suojiin, ammuin kolme laukausta. Ensimmäinen niistä osui tyhjään kemikaalisiiloon. Toisen aikana Nicholas oli jo aloittanut suojautumisensa, luoti vain hipaisi Nicholaksen hiuksia. Kolmas meni täysin ohi.
Liikettä, laukauksia, joista yksikään ei osunut suojautuessani jälleen. Laukausten määrästä päätellen ampujia oli useampi, kuin yksi.
Nicholas naurahti, tällä kertaa vihaisena, halveksien.
”Tuo oli typerin mahdollinen temppu, minkä pystyit tekemään, de Luca. Todellakin typerin. Evans, Morgan, jos hän ei tule hyvällä, te haette hänet minulle.”
Askelia. Ne tulivat lähemmäs salin sivuilta, pysähdellen välillä, ja tiesin kahden lähestyvän miehen suojautuvan säännöllisin väliajoin. Pakokauhu löi lävitseni kuin isku vasten kasvoja. Siirryin vähän sivumpaan kemikaalisiilon taakse pystyäkseni seuraamaan tilannetta laatikon ja siilon väliin jäävästä raosta. Nähdessäni vilauksen Evansin punaisista hiuksista ammuin.
”Helvetti!”
”Evans, sinuun ei osunut, se tarkoittaa, että jatkat matkaa!” Nicholas karjui alaiselleen.
Lisää askelia. Vilaus Morganin farkkutakista, laukaus. Ei osumaa, salissa oli liikaa piilopaikkoja. Askelet tulivat koko ajan lähemmäs, ne kaikuivat metallilattialla. Hengitykseni oli kiivasta, pälyilin kummallekin puolelleni epätoivoisena. Jos he saapuisivat yhtä aikaa, minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia tähdätä kummallekin puolelleni samanaikaisesti...
Askelet kiihtyivät juoksuksi, nousin tärisevin jaloin toisen polveni varaan valmiina ampumaan. Evans heittäytyi laatikoiden taakse, odotin. Ampuisin heti, kun näkisin vilauksenkin Evansista. Morgan oli vielä jonkin matkan päässä, päättelin sen askelten äänestä, joten olin turv...
Laukaus, lasin kilinää, metallinen kilahdus, luoti osui viereiseen kemikaalisiiloon. Hain katseellani ampujaa, ylhäällä näkyi liikettä ja näin vilauksen vihreästä baskerista. Randall juoksi tehtaan ulkotasannetta pitkin, mies oli ampunut lasin läpi kohti minua...
En tajunnut, että juuri tätä Randall oli halunnut, tämän vuoksi mies oli ampunut tahallaan ohi – hän halusi kiinnittää huomioni muualle. Kuulin kahden varmistimen naksahtavan.
Laskiessani katseeni ulkotasanteelta takaisin tehdassaliin Evans osoitti minua aseella. Mies hymyili.
”Liikkumatta, de Luca. Älä harkitsekaan ampuvasi, Morgan seisoo takanasi ja ampuu sinua takaraivoon, jos edes harkitset vieväsi minun henkeni.”
Jähmetyin paikoilleni, pidätin hengitystäni. Helvetti. Morganin ääni kuului takaani.
”Heitä aseesi minulle, ne kaikki, ja nouse hitaasti ylös kädet ylhäällä.”
Vedin syvään henkeä, puhalsin ilman hitaasti ulos. Vaihtoehtoja ei ollut, ei enää. Kaikki oli ohi. Laskin aseeni, heitin sen sekä toisen pistoolini kohti Morgania, joka tähtäsi minua selkäni takana. Otin haulikkoni selkäni takaa ja liu’utin sen lattiaa pitkin miehelle nousten sitten hitaasti jaloilleni, kuten minua oli käsketty. Morgan asteli lähemmäs minua, samoin Evans. Miehet tarttuivat kovakouraisesti käsivarsiini ja lähtivät viemään minua keskemmälle tehdassalia.
Nicholas seisoi salin keskellä, mies näytti tyytyväiseltä. Pysäytettyään minut johtajansa eteen Morgan ja Evans kiskaisivat minua voimalla taaksepäin saaden tasapainoni pettämään ja minut kaatumaan selälleni Nicholaksen eteen.
”Hyvää työtä, pojat”, Nicholas myhäili tuijottaen silmiini pistävästi. ”No niin, Vincent de Luca. Alahan kertoa, mikä teki sinusta niin typerän miehen, ettet uskonut varoituksiani, vaikka annoin niitä useita? Nyt on liian myöhäistä katua, sinä sait tilaisuutesi, ja olen jo kyllästynyt katselemaan sinua.”
Vastaukseni tuli terävänä sylkäisynä ulos suustani.
”Sinun on turha kuvitella, että nöyrtyisin sinun edessäsi”, totesin. ”Minä en kunnioita sinunkaltaisiasi. En millään tapaa.”
Nicholas hymähti. Mies katsoi minuun yhtä halveksien, kuin minä katsoin häneen.
”Sinä se et ymmärrä haudata tyhmänrohkeaa asennettasi edes silloin, kun loppu on lähellä.” Nicholas hymähti uudemman kerran ja jatkoi sitten. ”Minä olen kiireinen mies. En jaksa tuhlata sinuun enempää aikaa. Onko sinulla viimeisiä toiveita? Jos ei...”
Mies kohotti aseensa ja tähtäsi minua rintaan.
Mieleni teki sulkea silmäni kuolemalta, mutta en tehnyt sitä. Ajattelin niin nopeasti, kuin pystyin. Todennäköisesti kuolisin joka tapauksessa, mutta jokainen kortti oli katsottava. Minun olisi pitkitettävä tätä niin kauan, kuin suinkin – ehkä onnistuisin jotenkin välttämään pahimman. Se ei vaikuttanut millään tapaa mahdolliselta, mutta en voisi hävitä mitään.
”Kuvittelin, että sinulla olisi edes jonkin verran kunnianhimoa.”
Ainut virkkeeni karkasi ulos huuliltani käheänä, pelokkaana kuiskauksena. Nicholas kallisti päätään ja rypisti otsaansa. Jatkoin.
”Teitä on kolme, Randall mukaan lukien neljä. Teillä on aseet, minulla ei.” Nielaisin, Nicholas saattaisi suuttua tästä entisestään, mutta tosiaan, mitä hävittävää minulla oli? ”Kuvittelin, että tappaisit minut edes jotakuinkin arvokkaammin. Miten raukkamaista onkaan ampua puolustuskyvytön mies neljän ihmisen voimin?”
Hetken hiljaisuus, jonka aikana pakotin itseni pitämään silmäni auki ja katseeni Nicholaksessa. Ei tapahtunut mitään, ei yhtään mitään. Lopulta Nicholas nauroi.
”Et sinä olekaan aivan niin typerä”, mies hymähti. ”Täytyy myöntää, että sinulla on psykologista silmää. Tiedät, mikä vetoaa minuun.”
Täydeksi yllätyksekseni ja hämmennyksekseni Nicholas laski aseensa ja ojensi molemmat niistä alaisilleen. Mies viittoili minut ylös, ja varovasti nousin jaloilleni.
”Mies miestä vastaan.” Nicholas hymyili ja kohotti nyrkkinsä. ”Oikein vanhan kansan malliin. Miekkoja minulla ei valitettavasti ole, mutta antaa nyrkkien puhua. Ainakin voin sitten sanoa tehneeni sen arvokkaasti, kuten minulle ystävällisesti huomautit. En ehkä kovin herrasmiesmäisesti, mutta ainakin sinulla on nyt samat mahdollisuudet. Morgan, Evans, astukaa sivummalle. Evans saa toimia erotuomarina, mutta älä turhaan keskeytä ottelua tyrmäykseen... me jatkamme, kunnes toinen meistä ei enää nouse.”
Seisoin hetken paikoillani. Lopulta kohotin itsekin nyrkkini ja jäin odottamaan Evansin merkkiä. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä tästä hyötyisin, sillä vaihtoehtoja oli kaksi: hävitä tai voittaa.
Jos häviäisin, Nicholas pieksisi minut kuoliaaksi.
Jos voittaisin, Nicholaksen alaiset pelastaisivat johtajansa ja ampuisivat minut.
Niin tai näin, kuolema seuraisi joka tapauksessa.
***
Isku. Väistö. Vastaus. Väistö. Isku. Nopea askel taakse, toinen eteen, kierto. Jossain kauniimmassa tilanteessa tätä olisi voinut kutsua myös modernin tanssin koreografiaksi.
Nicholas oli osunut minuun jo kerran, tiesin, että ohimolleni nousisi mustelma lähituntien aikana. Minä olin kertaalleen iskenyt Nicholasta vatsaan yrittäen sitten potkaista tätä päähän miehen haukkoessa henkeään, mutta mies oli tarttunut jalkaani ja melkein saanut minut kumoon.
Askel, askel, pyörähdys, väistö, isku. Se osui, mutta vain hipoen Nicholaksen olkapäätä.
Nicholas löi voimalla kohti kasvojani, onnistuin väistämään, lyönti meni ohi. Mies horjahti, tämän tasapainossa ei ollut kehumista. Tässä olisi ollut tilaisuuteni, jos olisin halunnut päästä voitolle, mutta halusin vain pelata aikaa niin kauan, että keksisin poispääsyn tilanteesta. Niinpä keskityin väistämään seuraavaa iskua.
Väistely oli suuressa tilassa helppoa, mutta kuinka kauan jaksaisin tanssia... se oli päällimmäisenä kysymyksenä mielessäni. Olisi keksittävä jotain, jolla päättää tilanne, ja pian. Olin kenties fyysisesti hyvässä kunnossa, jopa paremmassa, kuin Nicholas, mutta Nicholaksella oli puolellaan se, että hänellä oli mahdollisuus yrittää tosissaan voittaa ottelu. Minun täytyi vain pitkittää tätä niin kauan, kuin jaksaisin.
Potku. Väistö sivulle... hämäys.
Nicholaksen vasemman jalan potkaistessa miehen oikea käsi oli valmiina. Mies pyöräytti minut nopealla liikkeellä itsensä ympäri ja käytti omaa liike-energiaani vauhdittaakseni eteenpäin hoippumiseni suoranaiseksi ilmalennoksi. Lennon päätteeksi ruumiini osui voimalla lattiaan. Haukoin henkeäni, nousin väistääkseni... sekunnin sadasosan liian myöhään.
Nicholas kyyristyi ylleni. Olin kenties muuten fyysisesti paremmassa kunnossa, mutta se ei auttanut tilanteessa, jossa minua parikymmentä kiloa painavampi mies käytännössä istui ylävartaloni päällä. Estelin miestä, tartuin tämän toiseen käteen ja irvistin yrittäessäni pitää sen kaukana itsestäni. Yritin saada miehen toisen, nyrkkiin puristetun käden otteeseeni, mutta mies riuhtaisi sen taakse lyödäkseen.
Isku kasvoihin. Toinen. Kolmas. Neljäs. Huuliltani karkasi karjahdus, tunsin sätkiväni vaistomaisesti Nicholaksen painon alla. Kuudennen iskun jälkeen Nicholas alkoi väsyä, tämän tasapaino horjahti, ja hyödynsin tilanteen kierähtämällä pois miehen alta.
Nicholas nousi seisomaan hieman minun jälkeeni, ja ennen kuin mies ehti jaloilleen, potkaisin tätä polvellani vatsaan. Se sai miehen menettämään jälleen tasapainonsa, mutta yllätyksekseni Nicholas onnistui vetämään minut mukanaan lattialle. Ennen kuin huomasinkaan, mies oli jälleen yläpuolellani.
Tunsin Nicholaksen kiskovan minua kauluksesta ylemmäs, mies taivutti leukaani eteenpäin.
”Tiedätkö, mitä inhoan eniten sinunkaltaisessasi roskaväessä?” Nicholas sihahti minulle hiljaa. ”Sitä, että sinunkaltaisesi kuvittelevat olevansa niin täydellisiä, että pärjäävät tilanteessa kuin tilanteessa. Olisit voinut valita helpommankin tavan kuolla, mutta ei – olet jääräpäinen ja tyhmänrohkea.”
Isku, toinen. Älähdin kivusta. Nicholas veti jalkansa taakse ja potkaisi, ensin kylkeeni, sitten päähäni. Lopulta mies irrotti otteensa kauluksestani ja antoi pääni kolahtaa lattiaan. Maistoin oman vereni huulillani, kipu tuntui jo huumaavalta turtumukselta. Tiesin, että jos menettäisin tajuntani, peli olisi pelattu. Yritin nousta ylös siinä onnistumatta, Nicholas nauroi ja potkaisi minua kylkeen saaden minut haukkomaan henkeäni.
Vaisto sai minut yrittämään kauemmas miehestä, kauemmas kuolemasta. Jos olisin ollut täydessä tietoisuuden tilassa, olisin tajunnut, ettei hidas eteenpäin konttaamiseni auttanut mitään. Nicholas nauroi taas.
”Juuri noin, de Luca... ryömi edessäni.”
Nicholas tuli lähemmäs, mies tarttui niskahiuksiini ja taivutti päätäni väkisin taaksepäin. Vapaalla kädellään mies löi minua kasvoihin kolmesti, kuunneltuaan tarpeeksi huutoani Nicholas päästi irti minusta ja antoi ruumiini valahtaa kylmää metallia vasten.
Yritin ryömiä eteenpäin. Nicholas kuitenkin asetti jalkansa selkäni päälle ja painoi minut lattiaa vasten. Ojensin kättäni kuin kurottaakseni kohti poispääsyä, se ei tietenkään auttanut yhtään mitään. Nicholas nojasi enemmän painoaan selkäni päälle, sattui, parahdin ääneen. Mies veti jalkansa pois ja tönäisi minua kevyesti kengänkärjellään kumartuen sitten ja kääntäen minut väkisin selälleni.
En jaksanut enää taistella vastaan, en edes kunnolla tajunnut, mitä sillä hetkellä tapahtui. Tunsin vain sykkivän kivun kasvoissani, rintakehässäni, koko yläruumiissani. Jossain vaiheessa jotain meni kurkkuuni ja jouduin yskimään sen pois, tajuten sen olevan yksi poskihampaistani. En tiedä, kauanko tilannetta kesti, mutta viimein päälleni laskeutunut paino katosi ja Nicholas nousi seisomaan. Se oli lapsellinen ajatus, mutta todella uskoin kivun loppuvan siihen.
Potku kylkeen. Toinen kasvoihin. Kolmas jälleen kylkeen. Kivunhuudot kaikuivat tehdassalin seinissä. Kuka huusi? Helvetti, sehän olin minä itse. Nicholas astui kylkeni päälle, mies laski täyden painonsa sille, kuulosti siltä, kuin kuiva risu olisi katkennut. Viiltävä kipu kertoi karua kieltään, koko ylävartaloni jäykistyi kivun voimasta, ja se vain pahensi asiaa. Huusin, nyt tajusin sen itsekin.
Nicholas potkaisi jälleen ja siirtyi toiselle puolelleni. Voimakas osuma kylkeeni, jälleen kuivan risun ratinaa ja pistävä paineen tunne, joka räjähti sisälläni kovemmaksi kivuksi, kuin kertaakaan aiemmin. Yritin huutaa, huutaminen sattui niin paljon, etten kyennyt siihen – hengittäminen sattui, hengenveto jäi pinnalliseksi, tajusin hengitykseni rahisevan – vain toinen puoli rintakehästäni tuntui tekevän töitä, toinen tunsi niin voimakasta kipua, että se jätti päähäni yhden ainoan ajatuksen. Tee se jo, tapa minut, päästä minut tuskistani.
Kipu oli niin voimakasta ja niin jatkuvaa, etten olisi tajunnut Nicholaksen kävelevän poispäin minusta, ellei sumentunut katseeni olisi havainnut tummahiuksisen hahmon liikkuvan. Hengitin raskaasti, kipu oli sietämätöntä, en saanut kunnolla henkeä, päätä särki, maailma pimeni ja kirkastui vuorotellen. Häilyin jossain tajunnan rajamailla, Nicholaksen seuraavat sanat eivät herättäneet minussa enää reaktioita.
”Antakaa ase. De Lucan elämä päättyy tähän.”
Sanotaan, että ennen kuolemaa elämä vilisee filminauhana silmien edessä ja enkelkuoro laulaa pään sisällä.
Minä en kuitenkaan nähnyt filminauhaa enkä kuullut laulua. Näin Nicholaksen jalkojen lähestyvän, näin aseen piipun, oman käteni lepäävän vierelläni. Kuulin loksahtelevaa ääntä, kun mies latasi asettaan. Miksei kipu lakkaa?
Hiljaisuus, tyyntä myrskyn edellä, hiljaisuutta ennen laukausta.
Luulin, että se ääni oli laukaus. Luulin elämäni päättyneen.
Särkyvän lasin helinää, huutoja, päällekkäisiä sanoja. Juoksuaskelia. Nicholas oli kadonnut viereltäni.
”Andrews, Sansone, suojatkaa, minä hoidan tämän!”
”Morgan, ammu!”
”Liikettä, pitäkää heidät kiireisinä!”
Särkyvän lasin helinää, huutoja, päällekkäisiä sanoja. Juoksuaskelia. Nicholas oli kadonnut viereltäni.
”Andrews, Sansone, suojatkaa, minä hoidan tämän!”
”Morgan, ammu!”
”Liikettä, pitäkää heidät kiireisinä!”
”Vincent?”
Joku kumartui ylleni, tunsin jonkun sormien haparoivan kaulavaltimoani.
”Vincent, sano jotain... oletko sinä tajuissasi?”
Ravistelua, sen aiheuttamaa kipua. Luulin huutavani suoraa huutoa, mutta huuto katkesi yskään. Jotain lensi pisaroina suustani, yskin verta.
Laukauksia. Sormet katosivat kaulaltani, ylleni kumartunut hahmo siirtyi taakseni ja tarttui paidankaulukseeni.
”Anteeksi, Vincent, mutta meidän on oltava nopeita... tämä sattuu, tiedän sen.”
Olin liian väsynyt huutaakseni, liian tuskainen tajutakseni, kuka minua veti lattialla taaksepäin. Laukaukset kajahtelivat ympärilläni, miksei yksikään niistä osunut minuun? Ei kai Nicholas niin huono ampuja ollut, ettei osunut minuun puolen metrin päästä...
Minut laskettiin varovasti takaisin lattialle, ja jos jonkin voin sanoa tuntuneen silloin hyvältä, niin kylmän metallin kosketus niskassani oli sitä.
”Sansone, tähtäys kello yhteentoista! Andrews, sama suunta!”
”Poninhäntäpäähän osui, kaksi jäljellä!”
”Aivan sama, kuinka monta jäljellä, kunhan pääsemme liikkeelle!"
Hahmo oli noussut ylös, muutaman läheltä kuuluneen laukauksen jälkeen se kuitenkin laskeutui takaisin alas ja kääntyi puoleeni. Hahmon ääni kuulosti hätääntyneeltä, kiireiseltä.
”Vincent, pidä silmäsi auki... Vincent, kerro minulle pojastasi.”
Mitä helvettiä... järjetön kysymys... miten Victor tähän liittyy...
Hahmo nousi jälleen, muutama laukaus, jonka jälkeen se kumartui taas ylleni.
”Mikä on poikasi nimi? Nopeasti, kerro minulle!”
Huuleni liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Victor. Räpyttelin silmiäni, katseeni sumeni.
”Hyvä, Vincent... jatka, mikä on hääpäiväsi?”
Kahdeskymmenes toukokuuta. Ääntä ei vieläkään kuulunut, huultenkin liike kuoli puoliväliin päivämäärää.
”Sano se uudelleen, sano kokonaan, äläkä sulje silmiäsi!” Hahmo oli vihainen, se karjui minulle. Mitä pahaa minä olin tehnyt?
Kahdeskymmenes...
”Huuda se minulle, minä en kuule!”
Kahdes...
”Vincent, katso minuun... älä sulje silmiäsi... Vincent!”
”Vincent, avaa silmäsi...”
Hiljaisuus.
***
Irviksen kommentteja:
Aika graafinen osa niin sanoakseni. Harkitsin pientä varoitusta alkuun, mutta kun otsikkokuvassa on tyyppi pistoolien kanssa, niin ehkä voi olettaa, että jossain osassa tapahtuukin jotain. :D
Mä en oikein osaa sanoa mitään. Vastailen kommentteihin ihan pian. :P
