(Varoitus: jos et ole raskaamman musiikin ystävä, älä
kuuntele. Tämä ei ole niinkään taustamusiikkitarkoituksessa tässä, vaan
kertomassa, mitä minä kuuntelin tätä - tai lähinnä osan alkua - kirjoittaessani.
:D)
”Ai!”
Evansin paiskautuessa päämajamme kellarin lattiaa vasten hymy kasvoillani vain leveni. Mies oli uikuttanut koko automatkan kuin nurkkaan ajettu eläin, pisamanaama oli anellut minua säästämään henkensä, luvannut, ettei enää koskaan tulisi tielleni. Ja minä nautin miehen ahdingosta, nautin siitä, että sain kuunnella hänen epätoivoista aneluaan. Se, ettei miehen laskuhumala varmasti ainakaan helpottanut hänen oloaan, sai hymyni levenemään kunnon virneeksi, joka paljasti etuhampaani.
”Arthur Evans”, lausuin pehmeästi miehen koko nimen, ”tiedätkös, minusta on kovin viihdyttävää katsella maailmaa vaihteeksi tältä kantilta. Muistatko, mitä tapahtui lähes kuusi vuotta sitten? Muistatko tolppaan kahlitun, puolustuskyvyttömän miehen? Muistatko ne potkut?”
Evans voihkaisi. Naurahdin ilottomasti.
”Minäpä virkistän muistiasi.”
Evansin paiskautuessa päämajamme kellarin lattiaa vasten hymy kasvoillani vain leveni. Mies oli uikuttanut koko automatkan kuin nurkkaan ajettu eläin, pisamanaama oli anellut minua säästämään henkensä, luvannut, ettei enää koskaan tulisi tielleni. Ja minä nautin miehen ahdingosta, nautin siitä, että sain kuunnella hänen epätoivoista aneluaan. Se, ettei miehen laskuhumala varmasti ainakaan helpottanut hänen oloaan, sai hymyni levenemään kunnon virneeksi, joka paljasti etuhampaani.
”Arthur Evans”, lausuin pehmeästi miehen koko nimen, ”tiedätkös, minusta on kovin viihdyttävää katsella maailmaa vaihteeksi tältä kantilta. Muistatko, mitä tapahtui lähes kuusi vuotta sitten? Muistatko tolppaan kahlitun, puolustuskyvyttömän miehen? Muistatko ne potkut?”
Evans voihkaisi. Naurahdin ilottomasti.
”Minäpä virkistän muistiasi.”
Purin hampaani yhteen, suupieleni nykivät. Potku vatsaan, kylkeen, taas vatsaan, uikutusta. Ja minä nautin kuin mikäkin kylmä sosiopaatti. Potku Victorille. Potku Lauralle. Potku minulle. Potku kaikelle sille, mitä minä ja perheeni olimme saaneet kestää aina siitä lähtien, kun Evans huumasi minut omissa polttareissani. Ja Evans haukkoi henkeään kuin kala kuivalla maalla, ei saanut enää ääntäkään ulos. Kun viimein lopetin, mies käpertyi kylmälle kivilattialle täristen.
”Ei enää... ole kiltti, de Luca...”
”Minähän olen kiltti”, ärähdin Evansille. ”Huomaathan, että sisuskalusi ovat edelleen paikoillaan ja olet elossa. Asiat voisivat olla toisinkin.”
”Mitä sinä haluat minusta?”
”Älä esitä tyhmää. Minä haluan, että sinä kerrot minulle, missä minun poikani on. Sen jälkeen voimme yhdessä miettiä, mitä hauskaa tekemistä keksisimme yhdessä. Sinä olet minun koko yön, Evans, eikö kuulostakin hauskalta? Älä turhaan tuhlaa energiaa huutamiseen, sillä kukaan ei kuule sinua – sen sijaan kuulisin mielelläni hieman siitä, minne olet vienyt Victor de Lucan.”
Evansin hengitys oli kiivasta, mies todella pelkäsi. Mies tiukensi käsiensä otetta omasta kehostaan, käpertyi niin pieneksi, kuin suinkin pystyi. Kun hän lopulta puhui, hänen äänensä oli käheä kuiskaus.
”Minä kerron mitä tahansa, kunhan et enää --”
Evansin lause katkesi naurahdukseeni.
”Sinä et aseta minulle mitään ehtoja, Evans”, ärähdin miehelle. ”Jos rupeat kukkoilemaan, voit olla varma, että seuraavaksi lasket hampaitasi lattialta.”
”Minä kerron, minä kerron!”
”No, pidähän sitten kiirettä sen kertomisesi kanssa!”
”Poikasi on minun asunnossani hengissä ja terveenä, en tehnyt hänelle mitään, en... ai!”
Kolme potkua Evansin vatsaan, mies uikutti. Tartuin miestä korvasta ja paidankauluksesta, pakotin hänet katsomaan minuun.
”Osoite, Evans. Minä tarvitsen osoitteen.”
”Palmukatu 32, C-porras, asunto 18!”
Kiristin otettani miehen rinnuksista, työnsin kasvojani lähemmäs hänen kasvojaan.
”Ja hänen tarkka sijaintinsa asunnossasi on...?”
”Se on pieni asunto, ette voi olla löytämättä... ovesta vasemmalle kohti komeroa, se on lukittu riippulukolla, avain on ruokapöydällä!”
Annoin Evansin ruumiin valahtaa jälleen lattialle eteeni. Mies voihkaisi ja käpertyi taas aivan pieneksi keräksi sikiöasentoon. Hillitsin haluni potkaista miestä vielä kerran.
”Ja sinä puhut totta?” varmistin vielä uhkaavalla äänensävyllä, joka kertoi, että jos Evans valehteli, tiedossa olisi jotain paljon potkimista pahempaa.
”Minä vannon, että puhun”, Evans kuiskasi. ”Vannon.”
”Hyvä. Siinä tapauksessa saat odottaa hetken.” Hymy käväisi kasvoillani, vilkaisin takanani sijaitsevaa ovea ja siinä olevaa lukkoa. Olipa talo muuten miten hajoamispisteessä tahansa, niin kellarin ovet olivat jykeviä, kyllä ne lukittuina nyt yhden humalaisen miehen pitelisivät aisoissa.
Käänsin selkäni Evansille. ”Palaan pian”, lausuin miehelle pehmeästi saaden osakseni pelokkaan, anovan katseen.
***
Oli Evansin onni, että Victor oli löytynyt kunnossa ja hyvissä voimissa. Olin soittanut päämajan puhelimesta puistosta kotiin palanneelle, erittäin hämmentyneelle Rafaelille, ja käskenyt tätä noutamaan pojan Evansin kertomasta osoitteesta. Puolisen tuntia sen jälkeen olin soittanut uudelleen kotiin saaden kuulla, että Victor oli turvassa. Rafael oli kysellyt, missä ihmeessä olin, ja vaatinut minua palaamaan heti kotiin – jos ei muuten, niin pelästyneen poikani vuoksi. Minulla ei vain ollut aikomustakaan lähteä vielä. Minulla oli asioita hoidettavana Evansin kanssa.
Astuttuani siihen huoneeseen, jossa Evans oli, näin miehen nousevan lattialta istuma-asentoon. Hän näytti kalpealta ja huonovointiselta. Katsoin miestä kulmieni alta.
”Onneksesi et valehdellut”, sanoin hiljaa Evansille. ”Ja onneksesi minun poikani on fyysisesti täysin kunnossa. Se tarkoittaa sitä, että hoidan tämän nopeasti ja vähemmän kivuliaasti, kuin alunperin aioin.”
”M-mitä tarkoitat?” Evans kysyi vapisevalla äänellä, mies perääntyi lattialla kauemmas minusta. ”Minähän kerroin... minä en tehnyt hänelle mitään... anna minun mennä, ole kiltti!”
”Vaikutat harvinaisen tyhmältä mieheltä, Evans”, ärähdin miehelle. ”Luuletko sinä, että päästän sinut tuosta vain menemään sen jälkeen, kun olet uhannut minun ja poikani henkeä? Sen jälkeen, kun sieppasit viattoman poikani koulun pihalta? Sen jälkeen, kun olen tuonut sinut paikkaan, jota ei muutenkaan aivan kenelle tahansa esitellä? Ehei, Evans... älä kuvittelekaan, että vain kävelisit ulos täältä.”
Sydämeni hakkasi raivosta, Evansin hengitys tihentyi pelosta. Selän taakse kätketty käteni löysi tiensä Evansin näkyville. Mies parkaisi. Puristin puukkoa rystyset valkeina, käteni tärisi. Minua nauratti. Olin aina luullut tämän olevan vaikeaa, vaikeampaa kuin ampumisen, mutta tällä hetkellä se, että saisin tuottaa Evansille mielettömän määrän kipua ja tuskaa, että saisin korvauksen kaikkien näiden vuosien kärsimyksistä, tuntui äärimmäisen hyvältä ajatukselta.
”De Luca, ei, minä pyydän --!”
Se tapahtui nopeammin, kuin olisin uskonutkaan. Evans yritti paeta siinä onnistumatta, kiskoin miehen väkisin jaloilleen, tartuin tämän hiuksiin ja taivutin hänen päätään taaksepäin. Laskin veitsen Evansin kaulalle, mies korisi hieman yrittäessään välttää kaulansa liikkeitä hengityksen mukana. Hänen äänensä oli vain heikko kuiskaus miehen anellessa armoa minulta.
”Minä teen mitä vain... mitä vain...”
”Sinä teit jo tarpeeksi”, ärähdin miehelle yhteen puristettujen hampaiden välistä. Painoin veistä lähemmäs miehen kaulaa.
”Sinä et ymmärrä, minä...”
”... minulla on tietoja, jotain, mistä sinä hyödyt, de Luca, kerron kaiken, minkä tiedän!”
Veistä pitelevän käteni liike pysähtyi. Evansin kaulalta tihkui pieni tippa verta, se levisi veitsen terälle värjäten kylmän teräksen hitaasti punertavaksi. Evans huohotti, mies sulki silmänsä pelosta. Hänen äänensä tärisi miehen puhuessa.
”Jos nyt... jos nyt tapat minut... menetät tilaisuutesi saada ne tiedot...” Evans vapisi. ”Minä kerron mitä tahansa...”
Kallistin päätäni, katsoin Evansia pitkään, yritin nähdä miehen suljettujen luomien taakse. Vähitellen kevensin veitsen kosketusta punapään kaulalta, pitäen teräaseen kuitenkin sopivan lähellä hänen kiivaasti sykkivää kaulavaltimoaan.
”Kerro lisää.”
Evans nielaisi kuuluvasti, mies vetäisi ilmaa keuhkoihinsa kuin hukkuva saadessaan tilaa hengittää. Mies avasi silmänsä, mutta vältteli katsettani.
”Sinä tiedät, kuka minä olen – kuka minä olin”, mies kuiskasi. ”Arthur Evans, Nicholas Coruccin luottomies lähes neljän vuoden ajan. Viattoman näköinen irlantilaispianisti, joka sai hoidettavakseen ne likaisimmat tehtävät, mutta sai toisaalta myös suurinta palkkaa heti Nicholaksen jälk--”
”Kärsivällisyyteni on rajallista, kehotan vauhdittamaan tarinaasi”, varoitin Evansia, joka oli vähällä nyökätä, muttei sitten uskaltanutkaan ymmärrettävästä syystä liikuttaa päätään.
”Minä... minä tiedän kaiken Coruccin järjestön toiminnasta”, Evans henkäisi. ”Kaiken, paitsi sen, mitä on tapahtunut viimeisen kolmen vuoden aikana --”
”Kolme vuotta on yllättävän pitkä aika.”
”Luota minuun, minä en usko, että... minä olen lähes varma, että päämajan paikka on sama, järjestön organisointi tuskin on muuttunut, lisäksi tiedän, mitä he ovat touhunneet sen neljän vuoden aikana, jonka olin hänen palveluksessaan! Tiedän hänen ystävänsä ja vihollisensa, tiedän kaiken!”
Tuijotin Evansia pistävästi. Jos mies oli tosissaan, jos hän puhuisi totta, niin minulla olisi aivan loistava tilaisuus päästä Coruccien niskan päälle. Evansin antamilla tiedoilla keksisimme kyllä keinon, jolla nujertaa Coruccien ylivalta ja purkaa tekemämme sopimus ilman, että saisimme itse kärsiä siitä. Jos kaikki menisi hyvin, meidän ei tarvitsisi enää maksaa neljäsosaa kaikesta, mitä tienaamme, eikä meidän myöskään tarvitsisi pitäytyä asiakassuhteissamme vain toisella puolella kaupunkia. Me voisimme olla jälleen kaupungin suurimpia ja pelätyimpiä rikollisjärjestöjä. Me voisimme olla jälleen sitä, mitä olimme joskus vuosia sitten.
Mutta toisaalta... jos mies valehtelikin? Jos myös Nicholas Corucci oli valehdellut minulle? Jos tämä olikin jokin juoni, keino saada Evans soluttautumaan riveihimme... ei, se ei käynyt järkeen, Evans tuskin olisi tänä iltana juonut itseään humalaan, jos miehen oli kerran tarkoitus olla skarppina ja toimia Coruccien tiedustelijana. Mikään ei kuitenkaan ollut varmaa, ja siksi tein päätöksen, joka minimoisi kaikki riskit.
Evans jäisi henkiin, muttei poistuisi päämajastamme. Mies ei saisi tilaisuutta raportoida pomolleen yhtään mistään. Sen sijaan tämä saisi kertoa meille kaiken Nicholas Coruccista. Nähtäväksi jäisi, pitivätkö tiedot todella paikkaansa, ja pystyimmekö niiden avulla tuhoamaan Coruccit.
Hitaasti astuin taaksepäin, laskin puukkoa pitelevän käteni ja irrotin otteeni Evansin hiuksista. Mies huokaisi syvään ja nojasi takanaan olevaan seinään sen näköisenä, että pyörtyisi pian, valahtaen lopulta lattialle polvilleen ja laskien päänsä vapisevien käsiensä väliin.
Kallistin päätäni hieman puhuessani helpottuneelle miehelle.
”Säästän henkesi – tällä kertaa”, murahdin hänelle. ”Toivottavasti viihdyt täällä, sillä olet tullut jäädäksesi. Ainakin siksi aikaa, että keksin sinulle parempaa käyttöä.”
Jätin vapisevan Evansin yksin huoneeseen. Paiskattuani oven kiinni lukitsin sen ja suuntasin yläkertaan soittaakseni Rafaelin, Stevensonin ja Andrewsin paikalle – miehet saisivat jälleen suostutella Olivien huolehtimaan Victorista, nainen ottakoon vaikka Jeremyn ja pienen Susie-tyttärensä mukaan, jos siltä tuntui. Palaisin kyllä poikani luo heti, kun pystyisin, mutta sen aika ei ollut vielä.
***
Kello oli jo paljon, vuorokausi oli vaihtunut ja ilta kääntynyt yöksi, kun viimein astuin kotitalomme ulko-ovesta sisään. Rafael oli ollut kovin vihainen siitä, että olin hyökännyt yksin Evansin kimppuun, vielä vihaisempi mies oli nähdessään veritahraisen puukon päämajan pöydällä ja luullessaan, että olin tappanut miehen sillä. Eikä mies ollut suinkaan helpottunut siitä tiedosta, että Evans oli yhä elossa ja vankina päämajamme kellarissa. ’Oletko sinä täysin järjissäsi?’, mies oli kysynyt, ja minä olin vakuuttanut hänelle, että tiesin täsmälleen, mitä tein.
Päämajan vahtiminen – toisin sanoen sen silmällä pitäminen, ettei Evans saanut murrettua vankityrmänsä ovea ja paettua päämajasta – olisi ehkä ollut rivijäsenten hommia, mutta pelätessäni, että joku heistä pettäisi minut ja kertoisi Corucceille Evansin olinpaikan, annoin tehtävän niille henkilöille, joihin luotin eniten. Minä, Andrews, Stevenson ja Rafael vuorottelisimme kahdeksan tunnin vuoroissa ja vahtisimme päämajaa. Evansilla ei olisi mitään mahdollisuuksia paeta.
Ajatukseni keskeytyivät laskettuani kotiavaimet pöydälle ja kuullessani Victorin äänen.
”Isä!”
Victor suorastaan hyppäsi syliini, poika kietoi vapisevat kätensä ympärilleni. Minä kumarruin ja rutistin poikaa tiukasti itseäni vasten.
”Missä sinä viivyit?” Victor kysyi, ja vasta kuultuani pojan vapisevan, heikon äänen, tajusin tämän itkevän.
”Hoidin asioita”, vastasin suurpiirteisesti ja silitin Victorin hiuksia. ”Ei huolta, olen tässä nyt. Miten sinä voit?”
Victorin itku vain yltyi, se sai minut huolestuneeksi.
”Satutettiinko sinua?” kysyin ärtymystä äänessäni. Hemmetti, jos Evans oli valehdellut minulle edes puolikkaalla sanalla, niin...
”Ei”, Victor nyyhkytti olkaani vasten. ”Ei minuun sattunut.”
”Hyvä.”
Kun pitkä halaus lopulta viimein päättyi ja Victorin nyyhke vaimeni, poika katsoi minua pitkään sinisillä silmillään.
”Isä, mistä on kyse?”
”Minkä suhteen?” kysyin, vaikka tiesin vallan mainiosti, mitä Victor tarkoitti.
”Kuka se ampuja oli?” Victor kysyi pelokkaana. ”Miksi hän ampui meitä? Ja miksi hän vei minut... isä, mitä oikein tapahtuu?”
Huokaisin. Minua ärsytti se, että jouduin valehtelemaan pojalle, mutta muuta vaihtoehtoa ei vain ollut.
”Minä en tiedä, kuka hän oli. Hän vain... hän vain sattui ottamaan meidät uhrikseen. Se on kuitenkin ohi nyt, eikä hänestä ole enää harmia.”
”Ottivatko poliisit hänet kiinni?”
”Ottivat.” Valhe tuli suustani pelottavan sujuvasti.
Sanottuani pari sanaa Olivielle, joka oli tullut vahtimaan Victoria ja tuonut tullessaan myös Jeremyn ja Susien, saatoin Victorin yläkertaan. Olivie sai nukkua lastensa kanssa vierashuoneessamme, naisen ei tarvinnut enää herättää heitä ja lähteä yön selkään.
Victor ei halunnut nukkua omassa huoneessaan, enkä moittinut poikaa siitä. Lasiliike oli kyllä käynyt varsin nopeasti korjaamassa rikkinäisen parvekkeen oven, ja luodinreiät seinissäkin oli jo peitetty, mutta Victor halusi, että lasinen parvekkeen ovi vaihdettaisiin täysin umpinaiseen, ennen kuin hän nukkuisi siinä huoneessa. Niinpä saatoin Victorin omaan makuuhuoneeseeni nukkumaan.
Minun makuuhuoneessani oli myös lasinen parvekkeen ovi, mutta syystä tai toisesta se ei pelottanut Victoria lainkaan. Lupasin nukkua yöni samassa huoneessa Victorin kanssa ja pitää pojasta huolen. Tieto siitä, että olisin koko ajan lähellä poikaa, sai Victorin rauhoittumaan ja nukahtamaan sängylleni.
Sinä yönä minä vain en nukkunut silmäystäkään. Aamun jo sarastaessa seisoin parvekkeen oven edessä seinään nojaten ja tuijottelin ulos valkenevaan aamuun. Minulla oli yksinkertaisesti liikaa ajateltavaa, jotta olisin voinut nukkua. Liikaa asioita, joita miettiä, liikaa päätöksiä, joita tehdä.
Tilanne oli nyt se, että Evans oli meidän vankinamme päämajassa. Minulle oli väitetty, ettei mies ollut enää Coruccin palveluksessa. Yksi suurimmista avoimista kysymyksistä oli, miksi mies sitten oli ylipäätään hyökännyt minun ja perheeni kimppuun? Toinen kysymys oli se, valehteliko Evans minulle? Se taas saattaisi ehkä paljastua sen perusteella, saisinko ensimmäiseen kysymykseen loogisen vastauksen vai en.
Mikäli Evans puhui totta, niin päässäni oli jo alkanut muodostua ajatus. Jonkinnäköinen suunnitelma, jonka avulla pystyisimme nujertamaan Coruccit. Kaikki riippuisi siitä, kenen puolella Arthur Evans oikeasti oli, kenet hän olisi valmis pettämään ja keneen luottamaan.
Säpsähdin kuullessani Victorin liikehtivän sängyssä. Hiivin varovasti pojan ohi alakertaan, halusin yllättää kovia kokeneen poikani jotenkin.
En ehkä ollut kovin kummoinen ruoanlaittaja, mutta sinä aamuna halusin tehdä Victorille jotain aivan erityisen hyvää aamiaista. Terveellistä aamupalaa letut tuskin olivat, mutta halusin edes yrittää hyvittää pojalleni kaikki viime päivien kärsimykset. Tuskin yksi lettuaamiainen saisi häntä unohtamaan kaikkea, mutta jos se auttaisi edes vähän, olisin tyytyväinen.
Kutsuttuani Victorin syömään sinä lauantaiaamuna poika istuutui vaitonaisena seurakseni pöytään. Ruoka pojalle maistui, mutta sanaakaan tämä ei sanonut. Vilkuilin Victoria huolissani, viimein kysyin tältä jotain.
”Miten nukuit?”
Victor ynähti jotain vastaukseksi. Huokaisin, yö ei ollut tainnut mennä Victorin osalta hyvin, vaikka minä olinkin ollut näkevinäni pojan nukkuvan suhteellisen rauhallisesti.
Victor laski haarukkansa, poika vilkaisi minua kulmiensa alta surumielisesti.
”Oletko tänäänkin töissä?” Victor kysyi varovasti, ja tunsin ilkeän piston sydämessäni joutuessani vastaamaan myöntävästi.
”Minun on pakko, Victor. Minun täytyy hoitaa muutama asia.”
Poika katsoi minua surullisena.
”Sinä olet aina töissä”, hän viimein totesi hiljaa. Se ei ollut enää edes moite, se oli fakta. Olin aivan liian paljon töissä ja liian vähän Victorin kanssa, tiesin sen. Huokaisin.
”Minä lupaan tulla tänään aikaisin.”
”Lupaat joka kerta!”
”Tällä kertaa minä myös tulen.”
”Varmasti?”
Nyökkäsin Victorille, hipaisin pojan leukaa sormillani.
”Varmasti. Ja arvaa mitä? Sitten, kun tulen kotiin, me menemme rannalle. On tulossa kaunis päivä, aion viedä sinut pitkästä aikaa uimaan.”
Victorin kasvoille piirtyi onnellinen hymy, joka puolestaan tarttui myös minun kasvoilleni. Silitin poikani päätä.
”Minun on mentävä nyt. Muista, että olet täällä täysin turvassa. Jos tulee hätä, soitat Jeremyn ja Susien äidille, hän on kotona. Minä palaan niin pian, kuin pystyn.”
***
”... ja ennen kuin puhumme yhtään mistään, haluan sinulta lupauksen. Sinä puhut totta kaikesta, mitä päästät suustasi, tai saat maksaa jokaisen valheen. Et rahalla, vaan jollain paljon pahemmalla. Se eilinen ei ollut vielä mitään sen rinnalla, mitä teen sinulle, Evans, jos valehtelet sanallakaan.”
Tuolilla hiljaa istuva punapäinen mies nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Mies oli nukkunut yönsä kellarissa ja selvinnyt humalatilastaan. Krapula tällä ehkä oli, mutta en antanut armoa miehelle. Olipa Evans miten huonovointinen tahansa, minä halusin puhua hänen kanssaan - tänään.
Vilkaisin Andrewsia, joka seisoi aseistettuna huoneen ovella valmiina ampumaan, mikäli Evans saisi päähänsä tehdä jotain typerää. Mies oli itse vahtivuorossa sillä hetkellä, joten oli luontevaa, että nimenomaan hän toimi ovimiehenä. Huomattuaan minun katsovan itseensä Andrews nyökkäsi merkiksi siitä, että oli varuillaan ja valppaana. Minä taas käänsin katseeni takaisin Evansiin.
Pisamanaamainen mies tuijotti minua väsyneillä ja punoittavilla silmillään. Hän oli ristinyt toisen jalkansa rennosti toisen alle, mutta miehen jäykästä istuma-asennosta huomasi, että tilanne oli kaikkea muuta, kuin rento. Katsoin Evansiin vaativasti, ja viimein mies puhui.
”Minä en valehtele. Sanot vain, mitä haluat tietää, niin minä kerron.”
”Ensimmäinen kysymys”, ärähdin miehelle, silmäni kapenivat viiruiksi. ”Miksi sinä hyökkäsit minun ja poikani kimppuun, jos et kerran ole Coruccin riveissä?”
Evans huokaisi, mies pyyhkäisi kasvojaan kädellään ja kohotti sitten taas katseensa minuun.
”Humalaisen miehen päähänpisto”, mies totesi hiljaa. ”Typerä ajatus siitä, että kun kerran Randall tuli joukkoomme sinun riveistäsi ja nousi parissa vuodessa Nicholaksen oikeaksi kädeksi syrjäyttäen minut... kun Nicholas totesi minulle, ettei minua enää tarvita, etten osannut suojella edes Morgania, ja että hän ei halunnut nähdä minua enää koskaan... ajatus muotoutui päässäni vähitellen. Minä olin katkera, de Luca, katkera siitä, että menetin kaiken. Työni, kotini, ainoat ystäväni. Koko elämäni. Ja minä syytin siitä sinua, kai minä jollain tapaa myös ajattelin, että jos tappaisin sinut, Nicholas ottaisi minut takaisin riveihinsä...”
”Typerä ajatus.”
”Niin oli, mutta mitä voit odottaa mieheltä, joka tyhjensi lähes joka ilta kolmen vuoden ajan kitusiinsa pullollisen viiniä ja muutaman viskipaukun, joskus enemmänkin?”
Käänsin katseeni pois Evansista, annoin sen vaeltaa pitkin kellaria mietteliäänä. Toistin vielä sen, mitä Evans oli minulle kertonut varmistaakseni, että olin ymmärtänyt oikein.
”Sinä siis sait potkut Coruccilta kolme vuotta sitten Randallin syrjäytettyä sinut”, totesin. ”Syytit siitä minua, ja jossain vaiheessa keksit yrittää minun tappamistani. Ja kun se ei onnistunut, sieppasit poikani.”
”Niin.”
Evansin tarina kuulosti osittain loogiselta. Osittain ei.
”Humalatilasi ehkä selittää sen, miksi murhayrityksesi oli niin heikosti suunniteltu ja miksi yksikään ampumistasi luodeista ei lopulta osunut”, ärähdin miehelle. ”Mutta se ei selitä sitä, miksi et tappanut poikaani heti. Miksi jätit auki sen mahdollisuuden, että hän selviäisi sieppauksesta?”
Evans huokaisi uudestaan, mies pyöritteli päätään tuskaisena.
”Minä olin humalassa, de Luca, sinä tiedät sen. En minä ajatellut... siinä vaiheessa, kun laskuhumala iski ja tajusin, että olin siepannut rikollispomon pojan, minä menin paniikkiin... lukitsin hänet komeroon ja lähdin töihin, ajatellen, että tekisin asialle jotain sitten, kun tulisin töistä ja olisin saanut ajatella asiaa jokusen tunnin.”
Pidin jälleen tauon, mietin Evansin tarinaa. Se kuulosti uskottavalta, siltä, että näin oli saattanut oikeasti tapahtua – muttei silti niin uskottavalta, että mies pääsisi vielä mihinkään tyrmästään. Sen sijaan vaihtaisimme puheenaihetta, puhuisimme vaihteeksi Nicholas Coruccista ja niistä tiedoista, joita vastaan olin luvannut säästää Evansin hengen.
”Corucci”, totesin viholliseni nimen Evansille saaden tämän säpsähtämään. ”Lupasit minulle tietoja hänestä.”
”Mitä vain ikinä haluat kuulla”, Evans totesi. ”Mutta minulle ei riitä se, että säästät henkeni.”
”Mitä?!”
Hillitsin haluni kuristaa Evansin siihen paikkaan.
”Me sovimme, että minä en tapa sinua heti, ja sinä kerrot minulle kaiken!” karjuin miehelle. ”Oletko muuttanut mielesi? Voin toki komentaa Andrewsia ampumaan sinut siihen välittömästi, jos siltä tuntuu!”
Evans pudisti päätään kiivaasti.
”Minulle on aivan sama, ammutteko te minut nyt, vai tekeekö Corucci sen sitten, kun hän on kuullut, että vuodin kaikki tietoni teille”, mies sähähti. ”Teidän tapanne saattaa jopa olla armeliaampi... kaikki tietävät, ettei Corucci pidä pettureista omalla puolellaan. Minä haluan suojelua, de Luca, haluan, että henkeni ja hyvinvointini ovat turvassa sen jälkeenkin, kun olen kertonut teille kaiken.”
Käännyin ympäri, ristin käsivarteni ja huokaisin. Ehkä kahden minuutin kuluttua käännyin jälleen kohti Evansia.
”Minä en lupaa mitään”, ärähdin miehelle. ”Mutta sinulla ei ole mitään hävittävää. Saatat saada suojelusi, jos osoittaudut kyllin hyödylliseksi minulle.”
Evans nyökkäsi, mies taisi tajuta, että tähän hänen olisi tyytyminen. Mies kallisti päätään hieman, ennen kuin puhui.
”Mitä haluat tietää Nicholas Coruccista?”
Katsoin Evansia pitkään. Huulillani käväisi pieni hymynkare, olin ehtinyt miettiä asiaa yöllä ja todellakin tiesin, mitä tarkkaan ottaen halusin tietää.
”Kerroit tietäväsi hänen ystävänsä ja vihollisensa”, totesin Evansille. ”Kerro lisää, etenkin niistä vihollisista.”
Evans nyökkäsi. Mies avasi suunsa, sulki sen sitten ja avasi taas, kuin epäröisi vielä, aikoiko todella pettää entisen pomonsa. Lopulta hän taisi tajuta, ettei vaihtoehtoja ollut, ja alkoi kertoa.
”Nicholas Coruccin kaltaisella miehellä on toki lukematon määrä vihollisia”, Evans kertoi. ”On kuitenkin yksi ylitse muiden...”
Kuuntelin Evansin kertomusta pitkän aikaa, nyökkäsin välillä ymmärtämisen merkiksi, toisinaan kysyin tarkentavia kysymyksiä. Vähitellen mielessäni alkoi muotoutua suunnitelma, ja sen myötä kasvoilleni levisi jälleen hymy. Evans kertoi minulle kaiken, minkä tiesi Coruccin pahimmasta vihollisesta, ja minä tiesin täsmälleen, miten aioin hyödyntää sitä tietoa. Täsmälleen. Ajatus tuntui hyvältä, suorastaan rikollisen hyvältä.
Kävellessäni Andrewsin kanssa ulos miehen vankilasta, sanomatta Evansille sanaakaan, käännyin tokaisemaan Andrewsille ainoan käskyni.
”Tarvitsen Rafaelin ja Stevensonin tänne huomiseksi kello kahdeksitoista. Pidä huolta, että he ovat silloin läsnä. Me pidämme kokouksen.”
Andrews nyökkäsi. Vastasin siihen nyökkäämällä itsekin ja poistuin päämajasta. Nyt olisi omistettava aikaa Victorille.
***
”Sinä tulit, isä! Sinä tulit ajoissa kotiin!”
”Minähän lupasin sinulle.”
”Lähdemmekö me...?”
”Totta kai. Pakkaahan uimahoususi, me lähdemme heti.”
”Kuka ekana vedessä!”
Victor nauroi, jättäydyin tahallani jälkeen ja annoin poikani voittaa juoksukilpailun. Vetäisin terävästi henkeä astuessani veteen, merivesi oli tänään kylmää, vaikka aurinko paistoikin. Ehkä ohut pilvipeite teki sen. Ei voinut tietää.
”Älä ui liian syvälle, Victor, kai jalkasi yltävät pohjaan?”
”Eivät enää, mutta minä osaan jo uida.”
”Ole silti varovainen.”
”Olethan sinä siinä."
”Varo, isä, täältä tulee hai!”
Victor nauroi roiskuttaessaan vettä kasvoilleni.
”Ei, Victor, älä --!”
”Älä luulekaan, että lopettaisin!”
Aluksi estelin poikaa käsilläni harmistuneena, lopulta nauroin itsekin ja kostin roiskuttamisen roiskimalla vettä vuorostaan Victorin päälle. Kummallakin meistä oli hauskaa, ja sillä hetkellä olin onnistunut unohtamaan työni täysin.
Victorin rakentaessa hiekkalinnaa minä istuin rantatuolilla ja annoin ajatusteni vaeltaa – kaiken muun, paitsi työn kimpussa. Mietin sitä, miten minun pitäisi viettää useammin aikaa poikani kanssa, miten iloiseksi tulin katsellessani hänen leikkejään. Poikani ei olisi enää kauaa pieni lapsi, ja tulisin vielä kaipaamaan tätä aikaa. Miksen siis ottaisi kaikkea iloa irti tästä hetkestä?
”Hippa!”
Victor oli nopea. Sain todellakin juosta, että sain poikani kiinni leikkiessämme hippaa rantahietikolla. Ilman muuta jouduin välillä teeskentelemään hidasta, jotta leikki olisi tasapuolinen, mutta toisaalta pojan oli opittava häviämäänkin, joten otin tämän kyllä tarpeeksi usein kiinni. Victor nauroi, minä kuuntelin hänen helkkyvää nauruaan hymyhuulin. Ääni muistutti minua Victorin äidistä, joka oli nauranut täsmälleen samalla tavalla. Tyttömäisemmin, luonnollisesti, mutta joka tapauksessa ääni oli samankaltainen.
Uimareissun jälkeen Victor pyysi minua vielä puistoon kanssaan. Poika osasi kyllä itsekin keinua, mutta siitä huolimatta hän pyysi minua antamaan vauhtia, ja suostuin ilomielin. Aluksi pelkäsin, että poika putoaisi kyydistä, jos työntäisin liian kovaa, mutta Victor vaati jatkuvasti lisää, ja pian uskaltauduin työntämään keinua kaikin voimin Victorin kiljahdellessa riemusta.
Ilta saapui pian, ja oli aika palata kotiin. Victor istui tyytyväisenä autossani, poika katsoi minua pitkään. Katseemme kohtasivat.
”Isä?”
”Niin, Victor?”
”Minulla oli tosi hauskaa tänään. Paljon hauskempaa, kuin Jeremyn tai kenenkään muunkaan kanssa.”
Hymyilin.
Palattuamme kotiin ja ollessamme menossa nukkumaan Victor halusi jälleen minun lukevan itselleen iltasadun. Suostuin siihen, mutta kesken iltasadun lukemisen poika nykäisi minua ranteesta. Katsoin häntä kysyvästi.
”Kohtahan vietetään minun syntymäpäivääni, vai mitä?” Victor kuiskasi hieman ujostellen.
”Niin vietetään”, totesin pojalleni. ”Mitä toivot lahjaksi?”
”Vain yhtä asiaa.”
”Mikä se on?”
”Ettet koko päivänä menisi töihin, vaan olisit minun kanssani. Yhden päivän. Se olisi paras syntymäpäivälahja koskaan.”
Silitin poikani päätä vaitonaisena, katsoin Victoria silmiin.
”Tiedätkö mitä?”
”No?”
”Sinä saat sen lahjan.”
”Minä järjestän sen sinulle, vaikka mitä tulisi eteen.”
Ja sen lupauksen Victorille minä pitäisin.
***
Irviksen kommentteja:
No niin, tasaava loppukohtaus! Mistä vetoa, että kaikki kuvitteli, että joku ammutaan tonne veteen?! :D
Mä oon jokseenkin tyytymätön taas vaihteeksi, tää ei soljunut mielestäni ihan niin sujuvasti eteenpäin, ja jotain, mitä halusin sanoa, jäi sanomatta. No mutta.
Tämmösenä kivana pikku behind-the-scenes-juttuna, Vincent onnistui sytyttämään tulipalon ja polttamaan puoli keittiötä tehdessään Victorille lettuja. Mikä siinä on, että tuossa järjestössä jokainen mies on niin onneton kokki?!
Seuraavan osan teossa mennee hetki, koska tarvitsen siihen vähän valmisteluja, jotka rakas sisäpiirin lukijani tekee tullessaan tänne. ;)
Ajatukseni keskeytyivät laskettuani kotiavaimet pöydälle ja kuullessani Victorin äänen.
”Isä!”
Victor suorastaan hyppäsi syliini, poika kietoi vapisevat kätensä ympärilleni. Minä kumarruin ja rutistin poikaa tiukasti itseäni vasten.
”Missä sinä viivyit?” Victor kysyi, ja vasta kuultuani pojan vapisevan, heikon äänen, tajusin tämän itkevän.
”Hoidin asioita”, vastasin suurpiirteisesti ja silitin Victorin hiuksia. ”Ei huolta, olen tässä nyt. Miten sinä voit?”
Victorin itku vain yltyi, se sai minut huolestuneeksi.
”Satutettiinko sinua?” kysyin ärtymystä äänessäni. Hemmetti, jos Evans oli valehdellut minulle edes puolikkaalla sanalla, niin...
”Ei”, Victor nyyhkytti olkaani vasten. ”Ei minuun sattunut.”
”Hyvä.”
Kun pitkä halaus lopulta viimein päättyi ja Victorin nyyhke vaimeni, poika katsoi minua pitkään sinisillä silmillään.
”Isä, mistä on kyse?”
”Minkä suhteen?” kysyin, vaikka tiesin vallan mainiosti, mitä Victor tarkoitti.
”Kuka se ampuja oli?” Victor kysyi pelokkaana. ”Miksi hän ampui meitä? Ja miksi hän vei minut... isä, mitä oikein tapahtuu?”
Huokaisin. Minua ärsytti se, että jouduin valehtelemaan pojalle, mutta muuta vaihtoehtoa ei vain ollut.
”Minä en tiedä, kuka hän oli. Hän vain... hän vain sattui ottamaan meidät uhrikseen. Se on kuitenkin ohi nyt, eikä hänestä ole enää harmia.”
”Ottivatko poliisit hänet kiinni?”
”Ottivat.” Valhe tuli suustani pelottavan sujuvasti.
Sanottuani pari sanaa Olivielle, joka oli tullut vahtimaan Victoria ja tuonut tullessaan myös Jeremyn ja Susien, saatoin Victorin yläkertaan. Olivie sai nukkua lastensa kanssa vierashuoneessamme, naisen ei tarvinnut enää herättää heitä ja lähteä yön selkään.
Victor ei halunnut nukkua omassa huoneessaan, enkä moittinut poikaa siitä. Lasiliike oli kyllä käynyt varsin nopeasti korjaamassa rikkinäisen parvekkeen oven, ja luodinreiät seinissäkin oli jo peitetty, mutta Victor halusi, että lasinen parvekkeen ovi vaihdettaisiin täysin umpinaiseen, ennen kuin hän nukkuisi siinä huoneessa. Niinpä saatoin Victorin omaan makuuhuoneeseeni nukkumaan.
Minun makuuhuoneessani oli myös lasinen parvekkeen ovi, mutta syystä tai toisesta se ei pelottanut Victoria lainkaan. Lupasin nukkua yöni samassa huoneessa Victorin kanssa ja pitää pojasta huolen. Tieto siitä, että olisin koko ajan lähellä poikaa, sai Victorin rauhoittumaan ja nukahtamaan sängylleni.
Sinä yönä minä vain en nukkunut silmäystäkään. Aamun jo sarastaessa seisoin parvekkeen oven edessä seinään nojaten ja tuijottelin ulos valkenevaan aamuun. Minulla oli yksinkertaisesti liikaa ajateltavaa, jotta olisin voinut nukkua. Liikaa asioita, joita miettiä, liikaa päätöksiä, joita tehdä.
Tilanne oli nyt se, että Evans oli meidän vankinamme päämajassa. Minulle oli väitetty, ettei mies ollut enää Coruccin palveluksessa. Yksi suurimmista avoimista kysymyksistä oli, miksi mies sitten oli ylipäätään hyökännyt minun ja perheeni kimppuun? Toinen kysymys oli se, valehteliko Evans minulle? Se taas saattaisi ehkä paljastua sen perusteella, saisinko ensimmäiseen kysymykseen loogisen vastauksen vai en.
Mikäli Evans puhui totta, niin päässäni oli jo alkanut muodostua ajatus. Jonkinnäköinen suunnitelma, jonka avulla pystyisimme nujertamaan Coruccit. Kaikki riippuisi siitä, kenen puolella Arthur Evans oikeasti oli, kenet hän olisi valmis pettämään ja keneen luottamaan.
Säpsähdin kuullessani Victorin liikehtivän sängyssä. Hiivin varovasti pojan ohi alakertaan, halusin yllättää kovia kokeneen poikani jotenkin.
En ehkä ollut kovin kummoinen ruoanlaittaja, mutta sinä aamuna halusin tehdä Victorille jotain aivan erityisen hyvää aamiaista. Terveellistä aamupalaa letut tuskin olivat, mutta halusin edes yrittää hyvittää pojalleni kaikki viime päivien kärsimykset. Tuskin yksi lettuaamiainen saisi häntä unohtamaan kaikkea, mutta jos se auttaisi edes vähän, olisin tyytyväinen.
Kutsuttuani Victorin syömään sinä lauantaiaamuna poika istuutui vaitonaisena seurakseni pöytään. Ruoka pojalle maistui, mutta sanaakaan tämä ei sanonut. Vilkuilin Victoria huolissani, viimein kysyin tältä jotain.
”Miten nukuit?”
Victor ynähti jotain vastaukseksi. Huokaisin, yö ei ollut tainnut mennä Victorin osalta hyvin, vaikka minä olinkin ollut näkevinäni pojan nukkuvan suhteellisen rauhallisesti.
Victor laski haarukkansa, poika vilkaisi minua kulmiensa alta surumielisesti.
”Oletko tänäänkin töissä?” Victor kysyi varovasti, ja tunsin ilkeän piston sydämessäni joutuessani vastaamaan myöntävästi.
”Minun on pakko, Victor. Minun täytyy hoitaa muutama asia.”
Poika katsoi minua surullisena.
”Sinä olet aina töissä”, hän viimein totesi hiljaa. Se ei ollut enää edes moite, se oli fakta. Olin aivan liian paljon töissä ja liian vähän Victorin kanssa, tiesin sen. Huokaisin.
”Minä lupaan tulla tänään aikaisin.”
”Lupaat joka kerta!”
”Tällä kertaa minä myös tulen.”
”Varmasti?”
Nyökkäsin Victorille, hipaisin pojan leukaa sormillani.
”Varmasti. Ja arvaa mitä? Sitten, kun tulen kotiin, me menemme rannalle. On tulossa kaunis päivä, aion viedä sinut pitkästä aikaa uimaan.”
Victorin kasvoille piirtyi onnellinen hymy, joka puolestaan tarttui myös minun kasvoilleni. Silitin poikani päätä.
”Minun on mentävä nyt. Muista, että olet täällä täysin turvassa. Jos tulee hätä, soitat Jeremyn ja Susien äidille, hän on kotona. Minä palaan niin pian, kuin pystyn.”
***
”... ja ennen kuin puhumme yhtään mistään, haluan sinulta lupauksen. Sinä puhut totta kaikesta, mitä päästät suustasi, tai saat maksaa jokaisen valheen. Et rahalla, vaan jollain paljon pahemmalla. Se eilinen ei ollut vielä mitään sen rinnalla, mitä teen sinulle, Evans, jos valehtelet sanallakaan.”
Tuolilla hiljaa istuva punapäinen mies nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Mies oli nukkunut yönsä kellarissa ja selvinnyt humalatilastaan. Krapula tällä ehkä oli, mutta en antanut armoa miehelle. Olipa Evans miten huonovointinen tahansa, minä halusin puhua hänen kanssaan - tänään.
Vilkaisin Andrewsia, joka seisoi aseistettuna huoneen ovella valmiina ampumaan, mikäli Evans saisi päähänsä tehdä jotain typerää. Mies oli itse vahtivuorossa sillä hetkellä, joten oli luontevaa, että nimenomaan hän toimi ovimiehenä. Huomattuaan minun katsovan itseensä Andrews nyökkäsi merkiksi siitä, että oli varuillaan ja valppaana. Minä taas käänsin katseeni takaisin Evansiin.
Pisamanaamainen mies tuijotti minua väsyneillä ja punoittavilla silmillään. Hän oli ristinyt toisen jalkansa rennosti toisen alle, mutta miehen jäykästä istuma-asennosta huomasi, että tilanne oli kaikkea muuta, kuin rento. Katsoin Evansiin vaativasti, ja viimein mies puhui.
”Minä en valehtele. Sanot vain, mitä haluat tietää, niin minä kerron.”
”Ensimmäinen kysymys”, ärähdin miehelle, silmäni kapenivat viiruiksi. ”Miksi sinä hyökkäsit minun ja poikani kimppuun, jos et kerran ole Coruccin riveissä?”
Evans huokaisi, mies pyyhkäisi kasvojaan kädellään ja kohotti sitten taas katseensa minuun.
”Humalaisen miehen päähänpisto”, mies totesi hiljaa. ”Typerä ajatus siitä, että kun kerran Randall tuli joukkoomme sinun riveistäsi ja nousi parissa vuodessa Nicholaksen oikeaksi kädeksi syrjäyttäen minut... kun Nicholas totesi minulle, ettei minua enää tarvita, etten osannut suojella edes Morgania, ja että hän ei halunnut nähdä minua enää koskaan... ajatus muotoutui päässäni vähitellen. Minä olin katkera, de Luca, katkera siitä, että menetin kaiken. Työni, kotini, ainoat ystäväni. Koko elämäni. Ja minä syytin siitä sinua, kai minä jollain tapaa myös ajattelin, että jos tappaisin sinut, Nicholas ottaisi minut takaisin riveihinsä...”
”Typerä ajatus.”
”Niin oli, mutta mitä voit odottaa mieheltä, joka tyhjensi lähes joka ilta kolmen vuoden ajan kitusiinsa pullollisen viiniä ja muutaman viskipaukun, joskus enemmänkin?”
Käänsin katseeni pois Evansista, annoin sen vaeltaa pitkin kellaria mietteliäänä. Toistin vielä sen, mitä Evans oli minulle kertonut varmistaakseni, että olin ymmärtänyt oikein.
”Sinä siis sait potkut Coruccilta kolme vuotta sitten Randallin syrjäytettyä sinut”, totesin. ”Syytit siitä minua, ja jossain vaiheessa keksit yrittää minun tappamistani. Ja kun se ei onnistunut, sieppasit poikani.”
”Niin.”
Evansin tarina kuulosti osittain loogiselta. Osittain ei.
”Humalatilasi ehkä selittää sen, miksi murhayrityksesi oli niin heikosti suunniteltu ja miksi yksikään ampumistasi luodeista ei lopulta osunut”, ärähdin miehelle. ”Mutta se ei selitä sitä, miksi et tappanut poikaani heti. Miksi jätit auki sen mahdollisuuden, että hän selviäisi sieppauksesta?”
Evans huokaisi uudestaan, mies pyöritteli päätään tuskaisena.
”Minä olin humalassa, de Luca, sinä tiedät sen. En minä ajatellut... siinä vaiheessa, kun laskuhumala iski ja tajusin, että olin siepannut rikollispomon pojan, minä menin paniikkiin... lukitsin hänet komeroon ja lähdin töihin, ajatellen, että tekisin asialle jotain sitten, kun tulisin töistä ja olisin saanut ajatella asiaa jokusen tunnin.”
Pidin jälleen tauon, mietin Evansin tarinaa. Se kuulosti uskottavalta, siltä, että näin oli saattanut oikeasti tapahtua – muttei silti niin uskottavalta, että mies pääsisi vielä mihinkään tyrmästään. Sen sijaan vaihtaisimme puheenaihetta, puhuisimme vaihteeksi Nicholas Coruccista ja niistä tiedoista, joita vastaan olin luvannut säästää Evansin hengen.
”Corucci”, totesin viholliseni nimen Evansille saaden tämän säpsähtämään. ”Lupasit minulle tietoja hänestä.”
”Mitä vain ikinä haluat kuulla”, Evans totesi. ”Mutta minulle ei riitä se, että säästät henkeni.”
”Mitä?!”
Hillitsin haluni kuristaa Evansin siihen paikkaan.
”Me sovimme, että minä en tapa sinua heti, ja sinä kerrot minulle kaiken!” karjuin miehelle. ”Oletko muuttanut mielesi? Voin toki komentaa Andrewsia ampumaan sinut siihen välittömästi, jos siltä tuntuu!”
Evans pudisti päätään kiivaasti.
”Minulle on aivan sama, ammutteko te minut nyt, vai tekeekö Corucci sen sitten, kun hän on kuullut, että vuodin kaikki tietoni teille”, mies sähähti. ”Teidän tapanne saattaa jopa olla armeliaampi... kaikki tietävät, ettei Corucci pidä pettureista omalla puolellaan. Minä haluan suojelua, de Luca, haluan, että henkeni ja hyvinvointini ovat turvassa sen jälkeenkin, kun olen kertonut teille kaiken.”
Käännyin ympäri, ristin käsivarteni ja huokaisin. Ehkä kahden minuutin kuluttua käännyin jälleen kohti Evansia.
”Minä en lupaa mitään”, ärähdin miehelle. ”Mutta sinulla ei ole mitään hävittävää. Saatat saada suojelusi, jos osoittaudut kyllin hyödylliseksi minulle.”
Evans nyökkäsi, mies taisi tajuta, että tähän hänen olisi tyytyminen. Mies kallisti päätään hieman, ennen kuin puhui.
”Mitä haluat tietää Nicholas Coruccista?”
Katsoin Evansia pitkään. Huulillani käväisi pieni hymynkare, olin ehtinyt miettiä asiaa yöllä ja todellakin tiesin, mitä tarkkaan ottaen halusin tietää.
”Kerroit tietäväsi hänen ystävänsä ja vihollisensa”, totesin Evansille. ”Kerro lisää, etenkin niistä vihollisista.”
Evans nyökkäsi. Mies avasi suunsa, sulki sen sitten ja avasi taas, kuin epäröisi vielä, aikoiko todella pettää entisen pomonsa. Lopulta hän taisi tajuta, ettei vaihtoehtoja ollut, ja alkoi kertoa.
”Nicholas Coruccin kaltaisella miehellä on toki lukematon määrä vihollisia”, Evans kertoi. ”On kuitenkin yksi ylitse muiden...”
Kuuntelin Evansin kertomusta pitkän aikaa, nyökkäsin välillä ymmärtämisen merkiksi, toisinaan kysyin tarkentavia kysymyksiä. Vähitellen mielessäni alkoi muotoutua suunnitelma, ja sen myötä kasvoilleni levisi jälleen hymy. Evans kertoi minulle kaiken, minkä tiesi Coruccin pahimmasta vihollisesta, ja minä tiesin täsmälleen, miten aioin hyödyntää sitä tietoa. Täsmälleen. Ajatus tuntui hyvältä, suorastaan rikollisen hyvältä.
Kävellessäni Andrewsin kanssa ulos miehen vankilasta, sanomatta Evansille sanaakaan, käännyin tokaisemaan Andrewsille ainoan käskyni.
”Tarvitsen Rafaelin ja Stevensonin tänne huomiseksi kello kahdeksitoista. Pidä huolta, että he ovat silloin läsnä. Me pidämme kokouksen.”
Andrews nyökkäsi. Vastasin siihen nyökkäämällä itsekin ja poistuin päämajasta. Nyt olisi omistettava aikaa Victorille.
***
”Sinä tulit, isä! Sinä tulit ajoissa kotiin!”
”Minähän lupasin sinulle.”
”Lähdemmekö me...?”
”Totta kai. Pakkaahan uimahoususi, me lähdemme heti.”
”Kuka ekana vedessä!”
Victor nauroi, jättäydyin tahallani jälkeen ja annoin poikani voittaa juoksukilpailun. Vetäisin terävästi henkeä astuessani veteen, merivesi oli tänään kylmää, vaikka aurinko paistoikin. Ehkä ohut pilvipeite teki sen. Ei voinut tietää.
”Älä ui liian syvälle, Victor, kai jalkasi yltävät pohjaan?”
”Eivät enää, mutta minä osaan jo uida.”
”Ole silti varovainen.”
”Olethan sinä siinä."
”Varo, isä, täältä tulee hai!”
Victor nauroi roiskuttaessaan vettä kasvoilleni.
”Ei, Victor, älä --!”
”Älä luulekaan, että lopettaisin!”
Aluksi estelin poikaa käsilläni harmistuneena, lopulta nauroin itsekin ja kostin roiskuttamisen roiskimalla vettä vuorostaan Victorin päälle. Kummallakin meistä oli hauskaa, ja sillä hetkellä olin onnistunut unohtamaan työni täysin.
Victorin rakentaessa hiekkalinnaa minä istuin rantatuolilla ja annoin ajatusteni vaeltaa – kaiken muun, paitsi työn kimpussa. Mietin sitä, miten minun pitäisi viettää useammin aikaa poikani kanssa, miten iloiseksi tulin katsellessani hänen leikkejään. Poikani ei olisi enää kauaa pieni lapsi, ja tulisin vielä kaipaamaan tätä aikaa. Miksen siis ottaisi kaikkea iloa irti tästä hetkestä?
”Hippa!”
Victor oli nopea. Sain todellakin juosta, että sain poikani kiinni leikkiessämme hippaa rantahietikolla. Ilman muuta jouduin välillä teeskentelemään hidasta, jotta leikki olisi tasapuolinen, mutta toisaalta pojan oli opittava häviämäänkin, joten otin tämän kyllä tarpeeksi usein kiinni. Victor nauroi, minä kuuntelin hänen helkkyvää nauruaan hymyhuulin. Ääni muistutti minua Victorin äidistä, joka oli nauranut täsmälleen samalla tavalla. Tyttömäisemmin, luonnollisesti, mutta joka tapauksessa ääni oli samankaltainen.
Uimareissun jälkeen Victor pyysi minua vielä puistoon kanssaan. Poika osasi kyllä itsekin keinua, mutta siitä huolimatta hän pyysi minua antamaan vauhtia, ja suostuin ilomielin. Aluksi pelkäsin, että poika putoaisi kyydistä, jos työntäisin liian kovaa, mutta Victor vaati jatkuvasti lisää, ja pian uskaltauduin työntämään keinua kaikin voimin Victorin kiljahdellessa riemusta.
Ilta saapui pian, ja oli aika palata kotiin. Victor istui tyytyväisenä autossani, poika katsoi minua pitkään. Katseemme kohtasivat.
”Isä?”
”Niin, Victor?”
”Minulla oli tosi hauskaa tänään. Paljon hauskempaa, kuin Jeremyn tai kenenkään muunkaan kanssa.”
Hymyilin.
Palattuamme kotiin ja ollessamme menossa nukkumaan Victor halusi jälleen minun lukevan itselleen iltasadun. Suostuin siihen, mutta kesken iltasadun lukemisen poika nykäisi minua ranteesta. Katsoin häntä kysyvästi.
”Kohtahan vietetään minun syntymäpäivääni, vai mitä?” Victor kuiskasi hieman ujostellen.
”Niin vietetään”, totesin pojalleni. ”Mitä toivot lahjaksi?”
”Vain yhtä asiaa.”
”Mikä se on?”
”Ettet koko päivänä menisi töihin, vaan olisit minun kanssani. Yhden päivän. Se olisi paras syntymäpäivälahja koskaan.”
Silitin poikani päätä vaitonaisena, katsoin Victoria silmiin.
”Tiedätkö mitä?”
”No?”
”Sinä saat sen lahjan.”
”Minä järjestän sen sinulle, vaikka mitä tulisi eteen.”
Ja sen lupauksen Victorille minä pitäisin.
***
Irviksen kommentteja:
No niin, tasaava loppukohtaus! Mistä vetoa, että kaikki kuvitteli, että joku ammutaan tonne veteen?! :D
Mä oon jokseenkin tyytymätön taas vaihteeksi, tää ei soljunut mielestäni ihan niin sujuvasti eteenpäin, ja jotain, mitä halusin sanoa, jäi sanomatta. No mutta.
Tämmösenä kivana pikku behind-the-scenes-juttuna, Vincent onnistui sytyttämään tulipalon ja polttamaan puoli keittiötä tehdessään Victorille lettuja. Mikä siinä on, että tuossa järjestössä jokainen mies on niin onneton kokki?!
Seuraavan osan teossa mennee hetki, koska tarvitsen siihen vähän valmisteluja, jotka rakas sisäpiirin lukijani tekee tullessaan tänne. ;)
