1.15 Any means necessary



Kellarin oven narahtaessa auki punatukkainen mies säpsähti ja suojasi kädellään silmiään pimeään huoneeseen tulvivalta valolta. Evans näytti vapisevan, miehellä oli joko kylmä tai sitten tämä oli uskomattoman peloissaan nähdessään minun astelevan sisään huoneeseen. Pysähdyin keskelle huonetta, painoin oven kiinni perässäni ja laitoin huoneen pölyisen kattovalon päälle.
”Huomenta, Evans.”
Mies ei sanonut sanaakaan vastaukseksi.



Ristin käsivarteni ja katsoin Evansia pitkään. Tiedostaen sen tosiseikan, että olin Evansin luona yksin komennettuani vahtivuorossa olleen Stevensonin hetki sitten pois, en aikonut antaa miehelle liikaa aikaa typerien pakosuunnitelmien keksimiseen. Siksi vierailuni tulisi olemaan lyhyt, minulla oli vain muutama asia sanottavanani.
”Sinä olet edelleen varma siitä, että puhuit minulle totta Nicholas Coruccin pahimmasta vihollisesta?” kysyin mieheltä sen kummemmin alustamatta sanojani. Evans vilkaisi minuun hieman pelästyneen näköisenä, lopulta mies nyökkäsi useamman kerran.



Vedin seinän vierestä tuolin itselleni ja istuuduin sille. Loin Evansiin pitkän katseen kulmieni alta.
”Minä en aio ajaa Bridgeportiin saakka sen takia, että kaltaisesi pikkunilkki valehteli minulle”, totesin miehelle hiljaa. ”Ja jos perillä osoittautuu, että yksikin sanoistasi oli valheellinen, niin --”
”Sinä et aio ajaa minne?” Evans älähti.
”Sikäli kun asia ylipäätään sinulle millään tavoin kuuluu, minä lähden tapaamaan Mendozaa”, ärähdin miehelle soimaten itseäni siitä, että olin paljastanut Evansille jo aivan liikaa. ”Ja siksi haluan varmistuksen sille, että joka ainoa sanasi oli --”
”Sinne ei noin vain ajeta etsimään häntä! Mendoza on --”
”Jos vielä kerrankin keskeytät minut, alan tosissani miettimään, miksi ihmeessä pidän sinut edelleen hengissä.” Aloin todella menettää kärsivällisyyttäni pisamanaaman kanssa. Evans väisti katsekontaktia, minä puolestani yritin tavoittaa miehen silmät väkisin. ”En myöskään pidä siitä, ettet katso minuun, kun keskustelemme.”



Evansin katsoessa viimein minuun päin nyökkäsin hitaasti kuin merkiksi siitä, että mies teki viimein jotain oikein.
”Minä tunnen Mendozan etäisesti”, totesin Evansille. ”Tiedän, kuka hän on, ja kuinka paljon vaikutusvaltaa hänellä on. Minä menen tapaamaan häntä vielä tänään, ja voin vakuuttaa, että Mendozan tuntien sinulle käy hyvinkin huonosti, mikäli olet kertonut minulle valheellisia tietoja hänen ja Coruccin välisistä suhteista.”
Evansin ääni oli pelkkä hatara kuiskaus.
”Minä en valehdellut sinulle”, Evans sopersi. ”Vannon, etten... mutta jos sinä menet pyytämään Mendozalta avunantoa tilanteeseen, jos hän suostuu, jos hän ottaa yhteyttä Nicholakseen... ole kiltti, älä tee sitä, Nicholas tajuaa, että minä vuodin tiedot tästä ja tappaa minut!”
Hymähdin. Arvelinkin, että Evans alkaisi pelkäämään henkensä puolesta kerrottuani hänelle, että aioin todella hyödyntää miehen antamia tietoja Coruccin nujertamiseksi. Oli pienen lupaukseni aika.
”Jos tämä reissu ja antamasi tiedot osoittautuvat oikeasti hyödyllisiksi”, lausuin hitaasti ja painokkaasti, ”sinä saat suojelusi, Evans. Minulla on keinoni pitää Corucci kaukana sinusta.”



Hetken hiljaisuus, jonka aikana nousin ylös tuolilta ja suuntasin kohti ovea. Evans kuului kohottautuvan lattialla.
”Odota, ole kiltti... mitä sinä tar--”
Miehen puhe vaimeni paiskatessani oven kiinni ja lukitessani sen perässäni. Kylmä, pehmeä hymy piirtyi kasvoilleni vilkaistessani kelloa, jonka minuuttiviisari liikahti juuri sopivasti tuntiviisarin seuraksi kahdentoista kohdalle.

***



”Ei, Vincent!”
Rafaelin ääni oli tiukka, mies pyrki kuulostamaan siltä, ettei jättänyt minulle muita vaihtoehtoja, kuin pyörtää äskeiset sanani. Miehen kasvot olivat jännittyneet. Vilkuilin kutakin pöydän ääressä istuvaa miestä, Rafaelia, Stevensonia ja Andrewsia, kohdaten jokaisen kasvoilla kutakuinkin samanlaisen ilmeen.
”Sinä et lähde yksin Bridgeportiin tapaamaan Grigori Mendozaa”, Rafael jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, näin miehen käsien puristuvan nyrkkiin. ”Se ei ole vaihtoehto. Jos häntä on pakko mennä tapaamaan, niin me tulemme mukaasi – aseistautuneina.”
”Minä en ota ketään mukaani”, vastasin Rafaelille äreänä. ”Se, jos jokin, ei ole vaihtoehto.”
”Sinä et tajua, miten vaarallinen se mies on!”
”Sinä tässä et tunnu tajuavan”, ärähdin. ”Se, että ilmestyisin Mendozan eteen aseistautuneet joukot takanani, ei varsinaisesti herättäisi hänessä luottamusta. Päinvastoin, se saattaisi jopa olla sen luokan loukkaus, että Mendoza ampuisi meidät kaikki siitä hyvästä.”



Hetken hiljaisuus, jonka aikana Stevenson loi minuun paljonpuhuvan katseen. Kun en vastannut siihen miehen toivomalla tavalla, hän puhui.
”Minä olen samaa mieltä Rafaelin kanssa”, Stevenson sanoi painokkaasti. ”Sanotaan, että Mendoza on mies, jota kukaan ei lähde etsimään – hän etsii kyllä tarvittaessa itse käsiinsä ne, joiden kanssa haluaa puhua. Vincent, Grigori Mendoza on tyyppi, jonka nimeä ei turhaan pelätä. Sinä et voi lähteä sinne yksin. Olet myös oikeassa siinä, ettei miehen luo meneminen aseistautuneena ole fiksu idea. Minusta sinun pitäisi unohtaa koko ajatus, me emme tarvitse hänen apuaan, me pärjäämme tällä hetkellä ihan hyv--”
”Mendozalla ei ole mitään syytä tappaa minua siksi, että haluan puhua hänen kanssaan”, sanoin korottaen ääneni Stevensonin äänen yli. ”Hän oli hyvissä väleissä ja teki sopimuksia jopa entisen pomoni kanssa.”
”Entinen pomosi onkin kuollut”, Rafael muistutti. ”Ja samoin käy sinulle, jos --”
”Johnsonin kuolema ei liittynyt Mendozaan mitenkään muuten, kuin siten, että Coruccit olivat käyttäneet hänen nimeään juoniakseen pomolleni väijytyksen, jossa myös minä olisin voinut menettää henkeni!” Äänenvoimakkuuteni vain kasvoi, vähitellen se yltyi lähestulkoon huudoksi. ”Mendoza ei tappanut minun pomoani – Matthew Johnson menetti henkensä Nicholas Coruccin luodista, ei Mendozan!”
Melkein riidan tasolle saakka kärjistynyt keskustelumme keskeytyi Andrewsin rykäisyyn.



Andrews vilkuili meistä jokaista epätietoisena, järjestömme uusin täysivaltainen jäsen ei ollut vielä kertaakaan näyttänyt niin epäileväiseltä.
”Kuka on Grigori Mendoza? Tiedän nimen, mutta en saa päähäni, missä olen sen kuullut”, Andrews viimein kysyi saaden jokaisen meistä säpsähtämään.
Pitkä hiljaisuus, jonka aikana vilkuilimme toisiamme epäuskoisina. Lopulta Stevenson nojautui lähemmäs Andrewsia puhuakseen tälle.



”Grigori Mendoza on Bridgeportin ainoan rikollisjärjestön johtaja”, Stevenson sihahti nuoremmalleen. ”Ainoan, koska kukaan ei uskalla toimia hänen kanssaan samassa kaupungissa. Hänen rinnallaan jopa me ja Coruccit yhdessä olisimme vain pikkurikollisia. Tyypillä on tilillään niin raskaita juttuja, että hän olisi saanut jo useamman elinkautisen ja kuolemantuomion, ellei laaja korruptioverkosto pitelisi hänen puoliaan. Kukaan ei tiedä täysin, keitä kaikkia hänen puolellaan tosiasiassa on, ja siksi kukaan ei uskalla riskeerata henkeään mitä verisimmän koston alaiseksi kertoakseen asiasta viranomaisille.”
Huulilleni piirtyi vino hymy, katsoin Stevensonia toinen kulma koholla.
”Puhut hänestä kovin negatiiviseen sävyyn”, totesin miehelle.
”Kuka ei puhuisi?”
”Minä.” Nousin tuolilta ja käänsin selkäni kolmikolle.



Kohotin toisen käteni leualleni ja suin partaani mietteliäänä. Tunsin Stevensonin katseen selässäni, tiesin, etteivät alaiseni pitäneet ajatuksestani.
”Kuten sanottua, Mendoza oli varsin hyvissä väleissä pomoni kanssa”, totesin hiljaa miehille. ”Näin Grigorin joskus itsekin, tosin vain ohimennen. Silloin hän oli vielä täysin tuntematon, satunnaisia autovarkauksia tehtaileva yksinäinen mies, jolla ei ollut rahaa eikä kontakteja. Minun pomoni oli se, joka häntä auttoi nousemaan Bridgeportin pelätyimmäksi mieheksi.”
Pidin hetken tauon, vilkaisin kohti Andrewsia.
”Kukaan teistä tuskin tiesi siitä”, jatkoin, ”minullekin se oli uusi asia, kunnes Evans kertoi sen minulle, mutta vuosia sitten Nicholas Corucci oli laajentamassa toimintaansa Bridgeportiin. Mendoza ajoi hänet aika kovin ottein pois kaupungista, hän muunmuassa tappoi Coruccin vaimon ja uhkasi tappaa myös Nicholaksen ainoan pojan, mikäli mies ei häipyisi Mendozan silmistä. Nicholas Coruccilla on tasan yksi vihollinen, jota hän pelkää enemmän, kuin mitään muuta, ja se vihollinen on nimeltään Grigori Mendoza. Sitä tietoa me tulemme käyttämään hyväksemme, ja jotta Mendoza suostuisi auttamaan meitä, se vaatii äärimmäistä varovaisuutta, kohteliaisuutta ja kunnioitusta.”
Käännyin kohti alaisiani, tuijotin jokaista heistä vuorollaan tiukasti silmiin, ennen kuin puhuin.



”Minä lähden Bridgeportiin tänään”, totesin vakavana. ”Sinä aikana, kun minä olen poissa, teidän tehtävänne on huolehtia Evansista. Olen poissa korkeintaan kolme päivää, uskon kaiken selviävän siihen mennessä.”
Loin Stevensoniin pitkän katseen ja osoitin seuraavat sanani hänelle.
”Sopiihan sinulle ja Olivielle, että Victor tulee teille poissaoloni ajaksi?”
Stevenson oli hetken vaiti, lopulta mies nyökkäsi.
”Tietäähän Victor tästä?” mies kysyi, ja pudistin päätäni saaden Stevensonin ja Rafaelin kohottamaan kulmiaan. Kiirehdin puhumaan, ennen kuin kumpikaan heistä ehtisi sanoa mitään.
”Victor viihtyy teidän luonanne. Hän pärjää vallan mainiosti jokusen päivän ilman minua. Sanotte hänelle, että minulle tuli äkillinen työmatka. Palaan ennen hänen syntymäpäiväänsä, mikäli hän on siitä huolissaan.”
”Oletko varma, että --” Rafael älähti, mutta vaiensin miehen tuimalla katseella.
”Minä olen täysin varma siitä, mitä teen.”



Rafael katsoi minua pitkään. Miehen avatessa suunsa tämän ääni oli hiljainen, mutta käskevä.
”Minä haluan myös olla varma asiasta”, mies totesi. ”Minä haluan, että sinä soitat minulle joka ilta ja kerrot, että kaikki sujuu, kuten pitääkin. Haluan, että jos tulee vähäisiäkin ongelmia, niin --”
”Sinäkö tosissasi luulet, että tuhlaan aikaa puhelimessa roikkumiseen?” kysyin Rafaelilta pilkalliseen sävyyn kallistaen hivenen päätäni. ”Ja uskot, että jos minulle tulee pienikin ongelma, soitan sinulle, jotta voit ottaa mukaan kiväärin ja rynnätä paikalle tapattamaan itsesi?”
”En, mutta --”
”Siinä tapauksessa uskon, että kaikki on selvää”, murahdin katsoen miehistä jokaista. ”Te kaikki huolehditte Evansin hyvinvoinnista ja vahditte, ettei mies karkaa. Jos tulee ongelmia, minut tavoittaa Seaside Innistä, se on pieni majatalon ja hotellin sekoitus kaupungin laitamilla. Varaamani huone oli muistaakseni numero kahdeksan. Stevenson, Victor on sinun ja Olivien vastuulla. Rafael, sinä otat johtotehtävät haltuusi, mikäli niitä tulee, ja konsultoit tarvittaessa minua. Andrews, sinä vastaat siitä, että järjestö pyörii edelleen kuten aina ennenkin ja kehittelet fiksussa päässäsi pätevän ja aukottoman tarinan sille, miksi minua ei näy, jos joku kyselee. Kukaan – korostan, kukaan – teidän lisäksenne ei saa tietää, että olen Roaring Heightsin sijaan Bridgeportissa. Asia pidetään täysin salassa, sillä tavoin myöskään Coruccit eivät siitä kuule.”
Annoin katseeni vaeltaa vielä kerran täyden kehän pöydän ympäri. Rafael nyökkäsi vastahakoisena, hänen jälkeensä vastaavan eleen tekivät Andrews ja Stevenson. Katsoin vielä kerran Rafaeliin.
”Minä lupaan soittaa.”
Hetken aikaa mies näytti epäuskoiselta, lopulta tämän ilme vaihtui ilahtuneisuuden kautta epäileväisyyteen.
”Et kai sinä heti lähde?” mies kysyi hiljaa. Minä nyökkäsin ja vilkaisin kelloa.
”Bridgeportiin ajaa kolmisen tuntia”, totesin Rafaelille. ”On parasta, että lähden saman tien.”



Käännettyäni selkäni kaikille kuulin Rafaelin tuolin liikkuvan ja miehen nousevan ylös. Mies oli vähällä huutaa perääni jotain, mutta ei sitten estänytkään minua lähtemästä. Olin siihen tyytyväinen. Samalla painoin mieleeni, että minun pitäisi todella muistaa soittaa Rafaelille joka ilta, kuten olin luvannut. Se oli vähin, mitä voisin antaa takaisin siitä, että paras ystäväni yritti pitää minusta huolta.

***



Bridgeport.
Kaupunki, jota kutsuttiin leikkisästi myös Pikkunewyorkiksi.



Ajaessani pitkin Roaring Heightsin ja Bridgeportin välistä valtatietä ja nähdessäni kaupungin valtavat pilvenpiirtäjät ja nosturit päässäni ei ollut kovinkaan tarkkaa suunnitelmaa. Olin toki tehnyt jonkinlaista taustatyötä, tiesin muunmuassa Grigori Mendozan omistavan lähes kaikki Bridgeportin baarit sekä leijonanosan kaupungin mediasta. Lisäksi oli olemassa yksi paikka, johon Mendoza oli panostanut erityisen paljon – Bridgeportin ainoa kasino. Hatara suunnitelmani perustui lähinnä siihen, että aioin tavata Mendozan, ja jotta hänet tapaisin, minun olisi mentävä paikkoihin, joissa mies viihtyi vapaa-ajallaan. Kasino kuuluisi niihin varsin todennäköisesti.



Ensin kuitenkin olisi hoidettava majoituspuoli. Saatuani Seaside Innin hotellimajatalon vastaanotosta kuluneen avaimen huoneeseeni astelin pitkää, rähjäistä käytävää pitkin ja tutkin huoneiden numeroita. Yksi, kolme, kuusi... numerointi ei kyllä noudattanut minkäänlaista logiikkaa, mutta viimein löysin numeron kahdeksan aivan käytävän päästä.



Pieni huoneeni ei varsinaisesti huokunut ylellisyyttä, mutta en minä ollut tänne viiden tähden lomamatkalle tullutkaan. Huoneesta löytyivät kuitenkin tärkeimmät; sänky, jossa nukkua, puhelin, jolla soittaa Rafaelille, pieni työpöytä ja pari lipastoa, joissa säilyttää tavaroitaan. Huoneen nurkassa oli pieni baarikaappi ja seinustalla kaksi nojatuolia. Kylpyhuonekin huoneessa toki oli. Vilkaisin kelloa, se näytti melkein neljää iltapäivällä. Olisi aika lähteä kohti kasinoa.



Bridgeportin kasino oli Grigori Mendozan liiketoimien alkuperäinen kulmakivi. Ulkoapäin se näytti täysin viattomalta, joskin neonkyltein ja valonheittimin koristellulta kerrostalolta, eikä kasino sisäpuoleltakaan vaikuttanut muulta, kuin tavalliselta uhkapeliluolalta, jossa järjestettiin lavaesityksiä ja josta sai myös yhden jos toisen sortin virvoketta. Kaikki vähänkään rikolliseen toimintaan sekaantuneet olivat kuitenkin kuulleet kasinoa kiertävät huhut siitä, että paikalla myös järjestettiin pokeriturnauksia, jotka eivät täysin täyttäneet lain asettamia kriteerejä, ja myytiin niinkutsuttua ”pimeää viinaa” tiskin alta. Huhut kertoivat myös paikan sotkeutuneen jollain tasolla huumekauppaan ja prostituutioon. Mendozan kätyrit olivat kuitenkin varsin taitavia piilottamaan todisteita, lisäksi miehen laaja korruptioverkosto turvasi hänen liiketoimensa näinkin näkyvällä paikalla.



Näin keskellä päivää kasinolla oli vielä hiljaista, ja rahaa pelimerkeiksi vaihtavien narikkavahtien tuolit olivat tyhjät, mutta sillä ei ollut minulle väliä. Olin täällä töissä, en häviämässä rahojani pokerissa tai pelaamalla rulettia – joista ainakin jälkimmäistä oli hyvin todennäköisesti käpälöity, Mendozan tuntien rulettipöytää ohjaava robotti piti huolen siitä, että vastustajaksi mahdollisesti sattuvat miehen ystävät voittivat tarpeeksi monesti tullakseen uudelleen.



Olin liikkeellä autolla, joten en aikonut juoda mitään. Tilasinkin lasillisen valkoviiniä baarimikolta ainoastaan sen vuoksi, että voisin istua rauhassa kasinon baarissa ja näyttää potentiaaliselta asiakkaalta ilman, että kukaan tulisi häätämään minua pois asiattoman oleskelun takia. Viinilasin edessä istuskelu alkoi kuitenkin aikaa myöten maistua puulta, etenkin, kun juuri se ilta ei vaikuttanut olevan kasinon vilkkaimpia eikä baarin lavallakaan ollut minkäänlaista esitystä menossa. Siksi nousin pian pöydästä ja siirryin baaritiskin äärelle.



Lähes saman tien, kun olin istunut tiskin viereen baarituolille, naispuolinen baarimikko tuli lähemmäs.
”Eikö viini ollutkaan maistuvaa?” nainen tiedusteli minulta.
”En tullut tänne puhumaan viinistä”, totesin hymähtäen ilottomasti. Katsoin naista hetken pää kallellaan, ajattelin puhua suoraan asioiden nopeuttamiseksi. ”Onko Grigori Mendozaa näkynyt viime päivinä täällä?”
Nainen tuijotti minua hetken tiukasti.



”Taidat olla uusi täällä?” baarimikko lopulta kysyi, nyt aiempaa äreämmällä äänellä.
”Sen ei pitäisi vaikuttaa tähän asiaan mitenkään”, vastasin naiselle yhtä äreästi. Nainen pudisteli päätään ja kumartui lähemmäs minua kuiskaten sitten sanansa tiukkaan sävyyn.
”Se, missä herra Mendoza liikkuu milloinkin, ei ole millään tavalla satunnaisten viininlitkijöiden asia.”
”Voitko välittää hänelle viestin?”
”Hänelle ei välitetä viestejä. Mikäli sinulla on jotain oikeasti tärkeää asiaa, herra Mendoza etsii sinut tarvittaessa käsiinsä.”



Baarimikko vetäytyi kauemmas ja siirtyi kiillottamaan laseja. Ele viesti selkeästi lyhyen keskustelumme olevan ohi. Katselin baarimikon käden liikkeitä miettien samalla ankarasti. Ei ollut lainkaan sanottua, että Mendoza ilmestyisi kasinolle koko iltana. Ei ollut olemassa paikkaa, josta löytäisin miehen varmasti. Minun oli kuitenkin luotettava tuuriini ja tultava kasinolle vaikka joka ilta löytääkseni hänet.



Jossain vaiheessa illan mittaan kasinolle alkoi tulla jo eloa. Pokeri- ja rulettipöydät täyttyivät vähitellen, biljardiakin joku lähti pelaamaan. Lavalla ei ollut esitystä, mutta siitä huolimatta asiakkaat vaikuttivat viihtyvän. Minä vilkuilin jo kelloa hermostuneena, olin luvannut soittaa Rafaelille joka ilta – kirottu olkoon miehen ylihuolehtivaisuus! – eikä vuorokauden vaihtumiseen olisi enää montakaan tuntia. En vain malttanut lähteä pois kasinolta, sillä halusin tavata Mendozan mieluiten samana iltana.



Odotukseni palkittiin viimein. Istuessani koskemattoman viinilasillisen ääressä jonkun humalaisen asiakkaan jälkeensä jättämät pelimerkit, pelikortit ja shampanjalasi edessäni huomioni kiinnittyi ensin siihen, miten kasinon hälinä vaimeni hieman. Baarimikko korjasi ryhtiään ja asiakkaat laskivat äänenvoimakkuuttaan – vähän, mutta laskivat kuitenkin. Syy siihen astui parhaillaan kasinon lasiovista sisään.



Kolmikko käveli tiukassa formaatiossa. Grigori Mendoza asteli varmoin askelin etunenässä, aivan hänen kintereillään käveli kaksi kauluspaitaan ja kravattiin puettua kätyriä, joita en luonnollisestikaan tuntenut. Mendozan äkäiset kasvonpiirteet sen sijaan olisin tunnistanut missä vain, vaikka vuodet olivatkin vieneet miehen hiukset lähes kokonaan ja uurtaneet kasvoihin syviä juonteita.



Mendoza ei tunnistanut minua, tai ei ainakaan osoittanut millään tavalla tunnistavansa. Mies käveli suoraan ohitseni kätyreidensä seuratessa perässä ja kierteli hetken aikaa baarissa sekä pelipöytien seassa, kuin tarkistaakseen, miten hänen liiketoimensa voivat. Toinen Mendozan kätyreistä kävi välillä jututtamassa baarimikkoa, ilmeisesti kyselläkseen, oliko kaikki siltä illalta kunnossa. En ollut varma, toivoinko vai pelkäsinkö sitä, että baarimikko kertoisi miehelle minun kyselleen Mendozan perään. Nyt, kun Mendoza todella oli aivan lähellä minua, kun miehen tapaaminen ei ollut enää etäinen ajatus, oli pakko myöntää, että osa rohkeudestani työnsi päänsä tehokkaasti pusikkoon.



Kierreltyään kyllikseen Mendoza kätyreineen marssi jälleen kohti ulko-ovea. Mies ei kuitenkaan poistunut paikalta, vaan kiipesi portaita ylös kasinon toiseen kerrokseen. Katselin hetken miesten perään, annoin heidän poistua näköpiiristäni. Pian nousin ylös pöydästä ja kävelin kolmikon perässä portaat ylös.



Päästyäni yläkertaan kohtasin uuden haasteen; tiukkailmeisen portsarin, joka ei tehnyt elettäkään päästääkseen minua köysiaidan toiselle puolelle. Karaistuani kurkkuani merkitsevästi mies vilkaisi minuun.
”Et taida olla listalla”, mies totesi yksioikoisesti. ”Se tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole mitään asiaa VIP-alueelle.”
Mietin hetken. Mittailtuani miestä tovin katseellani työnsin käteni takataskuuni ja kaivoin esiin lompakkoni.
”Minua ei millään rahalla lahjota --” portsari aloitti, mutta vilautettuani setelitaskusta muutamaa suurempaa seteliä tämä vaikeni tyystin.



”Tästä ei sitten puhuta kellekään”, mies tiuskaisi ojentaessaan kätensä ja vastaanottaessaan ojentamani setelit. ”Pomo kirjaimellisesti tappaa meidät molemmat, jos saa tietää, ettet kuulunut listalle. On sinun onnesi, ettei pomo itse pidä lukua VIP-vieraista.”
”Vaikuttaako todennäköiseltä, että salaa VIP-alueelle hankkiutunut mies kuuluttaisi sitä suureen ääneen kaikille?” sihahdin takaisin ja luikin portsarin vastausta odottamatta köysiaidoista sisään.



Päästyäni suljetulle alueelle istuuduin oven välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan loosiin. Sain pitkän katseen yhdeltä Mendozan kätyreistä, mutta Mendoza itse ja tämän toinen kätyri olivat liian keskittyneitä keskustelemaan Mendozan vieressä istuvan naisen kanssa. Havaitsin Mendozan edessä myös olutpullon ja mietin, pitäisikö minunkin tilata jotain, jotten herättäisi liikaa epäilyksiä, mutta en saanut siihen tilaisuutta; Mendoza nousi loosista kätyrinsä perässään ja poistui VIP-alueelta vietettyään siellä tuskin paria minuuttia.



Varovaisin askelin, pyrkien näyttämään siltä, että vain satuin lähtemään kasinolta samaan aikaan, seurasin kolmikkoa. Seurasin heitä ulos saakka, lähdin kävelemään Bridgeportin katuja pitkin samaan suuntaan. En tuntenut kaupunkia, minulla ei ollut hajuakaan, minne kolmikko oli menossa. Aikomuksenani oli jossain vaiheessa pysäyttää Mendoza, kiinnittää miehen huomio ja kertoa tälle haluavani keskustella miehen kanssa, mutta sen aika ei ollut vielä. Odotin sopivaa hetkeä.



Oikealle, vasemmalle, taas vasemmalle. Mendozan reitti oli mutkitteleva, ja aloin jo epäillä, että jokin oli vinossa. Oliko kolmikko tajunnut minun seuraavan heitä? Hidastin askeliani, jättäydyin tarkoituksella hieman jälkeen. En kuitenkaan malttanut keskeyttää varjostustani, en nyt, kun olin niin luvattoman lähellä.



Jossain vaiheessa Mendoza katosi portaita alas jonkinlaiseen syvennykseen, ja harkitsin hetken, menisinkö perässä. Lopulta päätin kavuta samaan syvennykseen, vaikken tiennytkään, minne se johti. En vain yksinkertaisesti voinut jättää asiaa tähän.



Alhaalla ei näkynyt ketään, ei yhtään ketään. Vilkuilin ympärilleni, näin vain betoniseinää, katulamppuja ja pari roskista. Ei liikettä missään. Paha aavistus valtasi mieleni, ja harkitsin jo hotellille palaamista, mutta työnsin ajatuksen sivuun. Kun nyt kerran olin mennyt näin pitkälle, ei haitannut, jos vilkaisisin vielä kulman taakse...
Yhtäkkiä kuulin askelia rakennuksen kulmalta, astuin vaistomaisesti askelen taaksepäin nähdessäni esiin astuvan hahmon.



Grigori Mendoza seisoi edessäni tyytyväinen ilme kasvoillaan, toinen hänen kätyreistään seisoi miehen vierellä. Panin merkille, että nuori mies piteli kädessään pistoolia, muttei ollut valmiina ampumaan. Huomasin myös, että Mendoza nyökkäsi minuun päin – mutta tajusin liian myöhään, ettei nyökkäys ollut suinkaan minulle osoitettu.



Polvitaipeisiini suunnattu voimakas potku sai minut lentämään kontilleni katukivetykselle. Ennen kuin ehdin tehdä elettäkään noustakseni ylös tai sanoa sanaakaan, viereeni kävellyt toinen Mendozan kätyri kumartui eteeni. Näin vilaukselta pienen lasipullon, jonkinlaista nestettä valui maahan, se tuoksui makealle. Sama makea eetterin tuoksu oli nenäliinassa, jonka mies painoi kasvoilleni.
Jaksoin pyristellä vastaan ehkä kaksi tai kolme sekuntia, kunnes maailma hämärtyi täysin.

***



Ensimmäinen havaintoni ympäröivästä maailmasta oli kylmä kaakelilattia poskeani vasten. Seuraava havaintoni oli läpitunkeva, häikäisevä loisteputkivalo. Päänsärky oli tällä kertaa ihmeen vähäistä. Kenties minut oli viime aikoina huumattu niin monesti, että olin jo tottunut siihen?



Noustessani varovasti istuma-asentoon totesin olevani jonkun kylpyhuoneessa. Luotuani katseen katonrajan pieniin, pyöreisiin ikkunoihin huomasin yön vaihtuneen aamuksi tai aamupäiväksi. Tunnustelin taskujani, ne oli tyhjennetty – lompakkoni oli kadonnut, samoin autoni avaimet, jopa vaatteideni alle piilotettu pistoolini oli löytänyt paremman paikan jonkun toisen hallusta. En kuitenkaan jäänyt ihmettelemään asioita, vaan nousin jaloilleni. Samassa kuulin ovelta askeleitten ääniä.



Ovesta astui sisään se sama mies, joka oli painanut eetterirätin kasvoilleni. Hän kantoi kädessään asetta ja mittaili minua katseellaan tiukasti, ennen kuin puhui.
”Pomo haluaa nähdä sinut. Mene edeltä. Eikä mitään temppuja – yksikin väärä liike, niin ammun sinut.”



Vaaleatukkainen mies käveli takanani ja ohjeisti minut ovesta ulos, portaita alas ja vasemmalle. Mies komensi minut astumaan oviaukosta prameaan huoneeseen, jonka yhdellä seinustalla räiskyi takkatuli. Huomasin takkatulen ääreen sijoitetussa nojatuolissa istuvan miehen harmaa puku päällään. Grigori Mendoza.
”Istu.” Ääni oli Mendozan, ei vaaleatukkaisen miehen. Minä tein työtä käskettyä, istuin sohvalle mahdollisimman kauas Mendozasta, ja vanha mies käänsi nojatuolinsa minua kohden.



Mendoza katseli minua pitkään. En saanut sanaakaan sanottua. Miehen kätyri vieressäni seisoi paikoillaan ja vahti tilannetta. Kun Mendoza lopulta puhui, tunsin säpsähtäväni miehen rosoista, painunutta ääntä.
”Sinäkö ihan tosissasi kuvittelit, että voit tulla minun kasinolleni, kysellä minun baarimikoltani minusta ja lähteä seuraamaan minua minun kaupungissani ilman, että tajuaisin yhtään mitään?” Mendoza pudisti päätään hitaasti, miehen kasvoilla ei näkynyt hymyn häivääkään. ”Ainoa syy, miksi olet edelleen hengissä, on se, että haluan tietää syyn tämänkaltaiselle toiminnalle. Kuka sinut komensi seuraamaan minua ja miksi? Mikä on nimesi?”
Jos miehen puheista saattoi jotain päätellä, niin ainakin sen, ettei mies todellakaan tunnistanut minua. En toisaalta ihmetellyt asiaa – mies oli tainnut nähdä minut viimeksi ollessani varhaisessa teini-iässä.



Katsoin suoraan Mendozaan vastatessani, yritin vaikuttaa mahdollisimman rehelliseltä, mitä toki olinkin.
”Minua ei komentanut tähän kukaan”, sanoin miehelle painokkaasti. ”Olen itse oman toimintani herra.”
”Ja hyvin ilmeisesti tyhmä kuin saapas”, Mendoza ärähti. ”Puhutko totta?”
”Minä en valehtelisi teille”, vastasin vielä painokkaammin. ”Nimeni on Vincent de Luca.”
Hiljaisuus. Ainoastaan kaappikellon tikitys kaikui huoneessa. Mendoza rypisti kulmiaan, kohotti niitä ja rypisti taas. Hän mittaili minua jälleen katseellaan, näytti muistelevan kovasti.
”Vincent de Luca?” Mendoza lopulta toisti. Nyökkäsin. Mies rypisti kulmiaan entistä voimakkaammin, lopulta hän pudisti päätään.



”Vai että Roaring Heightsin tunnetuin rikollinen Nicholas Coruccin ohella”, Mendoza sanoi hymähtäen ilottomasti. ”Matthew Johnsonin oppipoika, hänen kätyreistään ainoa hengissä selvinnyt mies, joka sittemmin perusti oman järjestönsä. Mies, jonka toimista ei ole vuosiin kuulunut yhtään mitään.”
Hetken hiljaisuus, lopulta nyökkäsin miehen puheille uudemman kerran. Mendoza vilkaisi kätyriään ja kohdisti sitten jälleen katseensa minuun.
”Minä tiedän, mitä olet vailla”, mies lausui minulle pehmeästi. ”En ole idiootti.”
Hiljaisuus, jonka aikana pidätin hengitystäni. Kuulosti siltä, että Mendoza arvasi minun tarvitsevan hänen apuaan. En vain pitänyt miehen äänensävystä.



Mendoza kumartui eteenpäin, mies kohotti suuren kultasormuksen koristeleman kätensä ja ryhtyi tutkimaan kynsiään intensiivisesti. Miehen puhuessa kätyrilleen tämän ääni oli laiska.
”Ole hyvä, Hernandez.”



”Tapa hänet.”

***

Irviksen kommentteja:

Tän osan teossa meni pitkään. Kärsin inspiraation puutteesta, liian korkealle asetetusta rimasta ja alemmuuskompleksista. Sieltä se kuitenkin sitten putkahti, vaikken kauhean tyytyväinen olekaan.

Mitenhän Vincent tästä selviää - vai selviääkö? ;) Kertokaa kommenteissa!