Sekunti, toinen.
Hernandeziksi kutsuttu Mendozan kätyri oli nopea, ja ennenkuin pääni ehti tehdä minkäänlaista kunnon suunnitelman tapaistakaan, aseen piippu oli ohimollani. Tajusin, ettei minulla olisi montaakaan sekuntia elinaikaa, jos en onnistuisi jotenkin pelaamaan sitä itselleni.
Sinä hetkenä kiittelin mielessäni Evansia. Jos jotain olin siltä raukkamaiselta lapsenkaappaajalta oppinut, niin sen, että näissä tilanteissa kannatti ehdottomasti herättää vastustajan mielenkiinto keinolla millä hyvänsä.
”Herra Mendoza, minä pyydän – te haluatte kuulla, mitä minulla on sanottavanani”, sanoin hiljaa, karhealla ja kuivalla äänellä.
”Miksi minä haluaisin kuulla sen?” Mendoza kysyi laiskasti ja lakkasi tuijottelemasta kynsiään.
Hengitykseni oli muuttunut pinnalliseksi, mutta oli miten oli, olin saanut kaipaamani lisäsekunnit – Hernandez epäröi, eikä tämän liipaisinsormi liikkunut toistaiseksi minnekään. Niiden muutaman sekunnin aikana yritin kiivaasti miettiä, mistä oli kyse. Mendoza oli väittänyt tietävänsä, mitä varten olin seurannut häntä. Jos hän kerran tiesi, että tarvitsin hänen apuaan Coruccien nujertamisessa ja oli sen vuoksi valmis tappamaan minut, tarkoittiko se sitä, että hän oli Coruccien puolella? Mendozan ja Nicholaksen historian tuntien ajatus vaikutti mahdottomalta. Todennäköisempää oli, että mies luuli tietävänsä, miksi olin täällä, muttei tiennyt asioiden oikeaa laitaa. Tiesin ottavani suuren riskin vähätellessäni Mendozan varmuutta asioista, mutta tällä hetkellä minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja.
”Minä en tullut Bridgeportiin juonittelemaan teitä vastaan”, totesin hänelle. ”Päin vastoin, tulin teidän kaupunkiinne ystävällisin mielin. Tulin pyytämään apuanne.”
Mendoza vaikutti välittömästi kiinnostuneemmalta, mies kohensi hieman ryhtiään istuessaan tuolillaan. Näytettyään hetken mietteliäältä hän viittoili kädellään Hernandezia laskemaan aseensa, ja saatoin hengähtää tuntiessani aseen piipun vetäytyvän ohimoltani.
”Ja mihin mahtaa Vincent de Luca tarvita minun apuani?” Mendoza kysyi hiljaa, katsoen minuun kiinteästi. En jäänyt pohtimaan asioita sen enempää, tiesin, että Grigori Mendoza oli erittäin kärsimätön mies, ja siksi oli parempi yrittää selittää asia mahdollisimman nopeasti.
”Tiedätte, että Johnsonin kuoleman jälkeen minun oma järjestöni sai jalansijaa Roaring Heightsissa”, totesin tuskallisen tietoisena siitä, että Hernandez vaikutti olevan edelleen enemmän kuin valmis kohottamaan aseensa uudelleen. ”Sitä jalansijaa on melko ikävästi viime vuosina horjuttanut Nicholas Corucci. Mies, joka alunperin tappoi Matthew Johnsonin käyttäen teidän nimeänne ansana. Mies, josta tiedän teidänkin haluavan mieluiten kokonaan eroon.”
”Haluat siis, että autan sinua tuhoamaan Nicholas Coruccin järjestöineen”, Mendoza selvensi. Nyökkäsin.
”Tiivistettynä, kyllä.”
”Ja miksi minä haluaisin puuttua kahden pojanklopin keskinäiseen nokitteluun Roaring Heightsin kaltaisessa pikkukaupungissa? Miksi minä vaivautuisin selvittämään riitaa, joka ei millään tavalla koske minua? Minä en ole sinun enkä Coruccin isä, de Luca, minä en tule erottamaan teitä toistenne kurkuista kuin pahaisia kakaroita.”
Mendozan katse muuttui jälleen laiskaksi. Katsoin miestä pitkään. Olin ollut varma siitä, että Mendoza auttaisi meitä, suorastaan liian varma. Tähänkö kaikki toivo nyt kaatuisi? Tiesin kuulostavani lähinnä säälittävältä, mutta en voinut estää anelua karkaamasta huuliltani.
”Herra, myös te haluatte Nicholas Coruccista eroon, minä tiedän sen”, sanoin hiljaa saaden Mendozan pudistamaan päätään.
”Nicholas Corucci pysyy erittäin tarkasti poissa tästä kaupungista, ja se riittää minulle.” Mies suoristi toisella kädellään pukunsa hihaa, ele kertoi siitä, ettei mies ollut enää edes kovin keskittynyt keskusteluumme. ”Minun ei yksinkertaisesti tarvitse sotkeutua tähän.”
Hillitsin haluni karjua Mendozalle epätoivoani ja syyttää tätä välinpitämättömyydestä. Se olisi ollut epäkunnioittavaa ja tiennyt varmaa kuolemaa. Ääneni oli pelkkä hatara kuiskaus puhuessani.
”Nicholas Corucci ei ainoastaan ampunut minun pomoani, meidän yhteistä ystäväämme”, totesin Mendozalle, johon puheellani ei vaikuttanut olevan mitään vaikutusta. ”Hän on myös tehokkaasti tuhoamassa minun järjestöäni. Hän on uhka minulle ja minun perheelleni... hän tappoi minun vaimoni, herra Mendoza, minä pyydän...!”
Hetken hiljaisuus, jonka aikana Mendoza jatkoi edelleen pukunsa vähäisten ryppyjen suoristamista. Lopulta mies kohotti katseensa minuun ja kallisti hivenen päätään.
”Olen pahoillani vaimosi puolesta”, Mendoza totesi välinpitämättömästi. ”Rauha hänen sielulleen. Mutta, kuten sanoin, minä en puutu teidän keskinäisiin riitoihinne. Mitä minä siitä edes hyötyisin?”
”Te saisitte Coruccin lopullisesti pois tielt--”
”Minä en halua häntä pois tieltäni, minulle ei ole mitään merkitystä sillä, mitä se mies touhuaa kolmen tunnin ajomatkan päässä. Kärsivällisyyteni alkaa loppua, de Luca, enkä aio enää jatkaa samojen asioiden toistamista. Minä en puutu tähän ja sillä hyvä. Toki on mainiota, että sinulla oli jotain oikeaa asiaa sen sijaan, että olisit tullut typeryyttäsi yrittämään minun tappamistani.”
Mendoza piti hetken tauon. Mies kallisti päätään nyt toiselle puolelle, mittaili minua hetken katseellaan ja puhui sitten.
”Eiköhän vaihdeta pari sanaa vanhojen aikojen muistoksi? Minulle kävi jo hyvinkin selväksi, ettei järjestölläsi mene kovin hyvin, mutta mitä kuuluu Matthew Johnsonin pikku suojatille? Ainakin hänestä on tullut jo mies, en edes tunnistanut sinua enää. Puhuit vallan perheestäkin, sinulla on siis jo lapsia?”
Huokaisin. Keskustelumme Mendozan avunannosta tilanteeseemme Coruccien kanssa taisi olla ohi. Saman tien voisin kai rupatella mukavia miehen kanssa, ainakin se saattaisi säästää henkeni.
”Minulla on poika”, totesin miehelle. ”Hänen nimensä on Victor, hän on pian kahdeksanvuotias.”
Mendoza nyökkäsi.
”Minä arvostan perhettä, vaikkei itselläni sellaista olekaan”, mies totesi. ”Pidä pojastasi hyvää huolta ja kasvata hänet hyvin. Muista olla joka päivä ylpeä hänestä.”
”Minä olenkin.”
”Hänestäkö tulee järjestön seuraava johtaja, kunhan sinusta aika jättää?”
Säpsähdin. Pudistin päätäni kivaasti ennenkuin ehdin edes ajatella asiaa.
”Ei missään tapauksessa!”
Mendoza kohotti kulmiaan, mies katsoi minua kiinnostuneena.
”Miksi ei? Eikö olisi kaikkein luontevinta, että poika jatkaa isänsä työtä?”
Pudistin päätäni uudemman kerran, tällä kertaa pidin ääneni hiljaisempana, kunnioittavampana puhuessani.
”Minä en tahdo, että Victorista tulee rikollinen. Haluan, että hän saa elää aivan tavallista, kunniallista elämää. Haluan, että hän voi kävellä kaupungilla pitämättä pistoolia taskussaan. Haluan, että hän saa mennä naimisiin ja perustaa perheen joutumatta pelkäämään, että hänen vihollisensa tuhoavat sen.”
”Aika erikoinen asenne mieheltä, joka ei kaikesta tästä huolimatta itse jätä rikollista elämäntyyliään ja tulee jopa pyytämään apua tilanteeseensa osavaltion pelätyimmältä rikolliselta.”
Minä en vastannut. Mendoza odotti vastausta aikansa ja katkaisi sitten hiljaisuuden.
”Kuinka pitkäksi aikaa tulit Bridgeportiin?”
”Varasin hotellihuoneen kolmeksi vuorokaudeksi”, vastasin.
”Mistä hotellista?” Mendoza uteli kiinnostuneena.
”Seaside Innistä.”
Mendoza kohotti kulmiaan, hetken mies oli hiljaa, lopulta tämä naurahti.
”Olisin kuvitellut Vincent de Lucan matkustavan sentään hivenen loistokkaammin.”
”Minä en tullut Bridgeportiin lomailemaan.”
”Se on selvää”, Mendoza myhäili. Mies piti jälleen pienen tauon näyttäen jonkin aikaa mietteliäältä. Lopulta hän jatkoi.
”Minä en erityisemmin pidä Seaside Innistä. Vähän turhan rähjäinen minun makuuni. Talossani on vierashuone, voit yöpyä siellä pari yötä. Turhaan sinä heti takaisin Roaring Heightsiin lähdet, vai mitä? Tottahan sinulle täytyy vähän esitellä kaupunkia, meillä on varmasti paljon puhuttavaa ja muisteltavaa.”
Olin pitkän aikaa niin hämmentynyt, etten saanut sanaakaan suustani. Kun lopulta tajusin, että Grigori Mendoza oli todellakin tarjonnut minulle yösijaa, mieleeni tuli heti ajatus siitä, että Mendozalla oli taka-ajatuksia. Oliko näinkin kiltin puheen takana vihjaus siitä, että olisin täällä panttivankina? Sen varmistamiseksi olisi olemassa kysymys, jonka kysymällä hoitaisin samalla toisen asian, joka oli jäänyt hoitamatta.
”Saanko soittaa?”
Helpotuksekseni Mendoza nyökkäsi.
”Toki. Hernandez ohjaa sinut puhelimen luo... hyvänen aika, Hernandez, laita nyt se ase pois, de Luca on täällä minun vieraanani!”
Hernandezin laskettua aseensa mies johdatteli minut mitään sanomatta jälleen portaita ylös talon toiseen kerrokseen. Mies viittasi kädellään kohti seinäpuhelinta ja edelleen pukahtamatta sanaakaan jätti minut soittamaan rauhassa. Olin melko varma, että talossa oli toinenkin puhelin kytkettynä samalle linjalle, että Mendoza varmasti kuunteli puheluani ihan vain kaiken varalta, mutta sillä ei ollut merkitystä. Olin ollut Mendozalle täysin rehellinen, eikä minulla ollut mitään salattavaa. Aioin vain puhua Rafaelin kanssa ja kertoa, että kaikki oli kunnossa.
Tartuin puhelimeen ja valitsin ulkomuistista Rafaelin numeron. Luuri nostettiin nopeasti, Rafaelin ääni kuulosti hengästyneeltä tämän vastatessa sukunimellään. ”Collins.”
”Lupasin soittaa”, tokaisin Rafaelille, jonka kuulin vetävän henkeä.
”Vincent! Sinun piti soittaa jo eilen illalla, olen odottanut soittoasi, me olemme kaikki odottaneet, olin juuri pakkaamassa tavaroitani ja --”
”Älä vain sano, että olit muutaman tunnin viiveen takia saman tien lähdössä perääni Bridgeportiin?” kysyin puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä.
”’Muutaman tunnin’”, Rafael tuhahti. ”Sinun muutama tuntisi on nähtävästi venyvä käsite, tällä kertaa se oli puoli vuorokautta.”
Kun en sanonut mitään, Rafael puhui jälleen.
”Mikset sinä soittanut? Onhan kaikki hyvin? Minä soitin jo Seaside Inniinkin, he yhdistivät huoneesi puhelimeen, etkä vastannut. Missä sinä olet ollut?”
”Kaikki on paremmin kuin hyvin”, totesin ja jätin kertomatta, etten ollut soittanut, koska olin viettänyt yöni tiedottomana. En aikonut myöskään kertoa, missä olin sillä hetkellä. Todennäköisesti olin Mendozan talossa, eikä Mendoza itse pitäisi siitä, että lavertelisin sen eteenpäin. Rafael ei vain sulattanut hiljaisuutta ihan niin vain.
”Kuulossasi on varmaan vikaa. Minä kysyin, mikset soittanut ja missä sinä olet ollut.”
”Minä en soittanut, koska minulla oli kiire. Se taas, missä minä olen ollut tai missä olen nyt, on asia, jota en voi kertoa.”
”Minä haluan tietää.”
”En aio kertoa.”
Hiljaisuus. Rafaelin epätoivoinen huokaus, sitten hengenveto, kuin mies olisi äkkiä tajunnut jotain.
”Hemmetti, Vincent”, Rafael sihahti, nyt hiljaisemmalla äänellä. ”Olet vankina jossain ja vieressäsi seisoo tyyppi, joka tähtää aseella päähäsi, vai mitä? Vastaa vain myöntävästi, eivät he siitä tajua, että --”
Rafaelin puhe katkesi naurahdukseeni.
”Älä ole lapsellinen.”
”Puheluamme kuunnellaan, vai mitä?”
”Kyllä vain, ja sinun puhelimeesi on viritetty pommi, joka räjähtää, jos et ala ajatella asioita järkevämmin. Minun täytyy lopettaa nyt, palaan parin päivän sisällä. Älä tee mitään typerää. Ja pura ne pakkaamasi laukut, sinua tarvitaan siellä, ei täällä.”
Laskin luurin alas. Melkein heti sen tehtyäni kuulin askelia portaista, mikä vahvisti epäilykseni siitä, että puheluani oli kuunneltu.
Hernandez oli palannut luokseni. Mies katsoi minuun ilmeettömänä ja viittoili kohti portaita.
”Pomo haluaa, että palaat alakertaan. Hän tahtoo viedä sinut kaupungille.”
***
Bridgeportin aamu alkoi jo kääntyä iltapäiväksi. Toinen Mendozan kätyreistä, Nealiksi kutsuttu tummahiuksinen mies, ajoi mustaa 40-luvun Mercurya. Hernandez istui Nealin vieressä, Mendoza puolestaan oli asettunut takapenkille minun seurakseni. Matka kohti keskustaa kului hiljaisuuden vallitessa, luultavasti olin autossa istujista ainoa, jonka mielestä hiljaisuus oli painostava ja pahaenteinen.
Painoin mieleeni, että mikäli vain selviäisin tästä reissusta hengissä, niin vihollisten kutsuminen pienille, hiljaisille automatkoille oli omiaan lietsomaan pelkoa. Tätä kokemusta tulisin kyllä käyttämään tulevaisuudessa... jos siis minulla ylipäätään oli tulevaisuutta. Auto vaikutti suuntaavan melko luotettavasti keskustaan, ja pian olimme jo pilvenpiirtäjien ympäröimiä, mutta en voinut tietää, minne tarkkaan ottaen olimme menossa. Mihin rakennukseen? Kenen luokse? Mitä varten? Oliko ”kaupungin näyttäminen” vain keino saada minut mukaan ilman, että olisin tehnyt suurempaa vastarintaa? Kaikki kysymykset olivat avoimia, en voinut luottaa Mendozan sanoihin yhtään.
Viimein Mendoza kuitenkin puhui.
”Menemme ensin takaisin kasinolle”, mies myhäili. ”Pääset tutustumaan lähemmin VIP-tiloihin. Sen jälkeen tarjoan sinulle lounaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, josta muuten seitsemänkymmentä prosenttia on minun omistuksessani. Illan päätteeksi saat päättää, missä lukuisista yökerhoistani ja baareistani vietämme loppuajan.”
Päästyämme kasinolle Mendoza kätyreineen johdatteli minut yläkertaan. VIP-tilojen ovella seisova portsari näytti olevan varsin hämillään siitä, että näki minut samassa porukassa pomonsa kanssa, muttei sanonut mitään. Emme kuitenkaan jääneet yläkerran VIP-baariin, vaan Mendoza avasi erään baarin seinustan lukituista ovista ja viittoili minut sisään.
Huone oli pieni, mutta Mendozan tyyliin varsin pramea. Minun jäädessäni epätietoisena oven eteen seisomaan Hernandez ja Neal istuutuivat tuoleille sen näköisinä, että tiesivät, missä heidän paikkansa oli. Mendoza puolestaan meni huoneen laidalla sijaitsevan pokeripöydän luo ja veti itselleen tuolin.
”Ole hyvä, de Luca. Istuhan toki viereeni. Pelataan vähän.”
”Minkä suuruisilla panoksilla pelaamme?” Mendoza kysyi ja väläytti lyhytkestoisen hymyntapaisen. Katsoin miestä hetken, tajuttuani lopulta, että Mendoza todella halusi pelata pokeria kanssani – niin typerältä kuin se siinä tilanteessa tuntuikin – sanoin ensimmäisen mieleeni tulevan summan.
”Pari sataa dollaria?”
Mendoza rähähti avoimeen nauruun.
”Ei kai tässä ihan poikasia olla”, mies tokaisi. ”Otetaan nyt tonni ainakin, niin saadaan vähän jännitystä elämään.”
Mendoza laski pöydälle tuhannen dollarin edestä pelimerkkejä. Mies käänsi katseensa odottavana minuun.
”Tietenkin ymmärrän, mikäli sinulta ei löydy tuhatta dollaria”, Mendoza myhäili. Pudistin hitaasti päätäni. Etsin taskustani lompakkoni, jonka Mendoza oli minulle ennen lähtöämme palauttanut autoni avainten kera – pistoolini mies oli toki pitänyt itsellään – ja tarkistin, että lompakossa todellakin oli edelleen rahaa. Varmistuttuani asiasta nyökkäsin Mendozalle, joka asetti pöydälle toisen pinon pelimerkkejä puolestani.
Peli alkoi. Pelasimme useamman kierroksen, ja panokset kovenivat koko ajan. Minua pokerin pelaaminen Mendozan kanssa ei rehellisesti sanoen edes kiinnostanut, mutta en uskaltanut ehdottaa illan isännälle muutakaan tekemistä. Mendozalla oli kyllä onneton pokerinaama, ja vaikka kyseessä oli tuuripeli ja voitto tai häviö riippui jaetuista korteista, olisin kyennyt kevyesti suojelemaan omaa osuuttani. En vain tohtinut myöskään viedä Mendozan uskottavuutta tämän aseistautuneiden alaisten edessä. Niinpä hävisin kiltisti muutaman kerran, kunnes mieleeni tuli muuan ajatus. Se olisi jälleen yhtä riskinottoa, mutta mikäpä tässä elämässä ei ollut?
”Tahdon korottaa kymmeneen tuhanteen dollariin.”
En katsonut suoraan Mendozaan, mutta sivusilmällä näin miehen näyttävän hyvin mietteliäältä.
”Vai kymmeneen tuhanteen?” Mendoza sanoi hiljaa, ja nyökkäsin. Mies naurahti.
”Sinähän oikein innostuit, vaikka olet näin pahasti häviöllä”, hän lausui. ”Kyllähän minulle kymppitonni herra de Lucan rahoja aina kelpaa.”
Mendoza asetti pöydälle uuden, entistä suuremman kasan pelimerkkejä molempien puolesta.
Pelinhoitajarobotti sylkäisi meille kortit, ja yrittäen pitää käteni mahdollisimman vakaina katsoin ne. En tietenkään sortunut huokaisemaan helpotuksesta, vaikka mieli teki. Kortit olivat tähän mennessä hyvät, erittäin hyvät, ja se tiesi sitä, että saattaisin onnistua suunnitelmassani. Nyt vain ei ollut varaa hävitä, ei missään tapauksessa.
Mendozan vilkuillessa korttejaan huomasin miehen näyttävän melko tyytyväiseltä, muttei kuitenkaan liian luottavaiselta. Mies kuitenkin pitäytyi panoksessaan.
Robotin sylkäistyä esille kolme korttia tilanne oli edelleen hyvä. Kumpikin meistä korotti, ja robotti sylkäisi vielä yhden kortin. Korotimme edelleen, ja viimeisen kortin lennähdettyä pöydälle katsoin Mendozaan. Mies asetti korttinsa pöydälle ja nojautui tuolillaan taaksepäin myhäillen tyytyväisenä.
”Ässäpari.”
Katsoin Mendozaan kulmieni alta. Laskin omat korttini näkyville.
”Pöytä mukaan lukien, kolme kuningasta.”
Mendoza tuijotti kortteja pitkän aikaa epäuskoisena. Hän vilkaisi kumpaankin kätyriinsä, ja hetken pelkäsin, että mies käskisi taas Hernandezia tappamaan minut. Mendoza kuitenkin käänsi katseensa pian takaisin kortteihinsa ja vilkaisi sitten minuun.
”Haluatko rahat käteisellä vai shekkinä?” Mendoza kysyi tyytymättömällä äänellä. Miehen silmistä paistoi raivo, syvä vihamielisyys omaa epäonnistumistaan kohtaan. Tiesin, ettei kymppitonni ollut Grigori Mendozalle raha eikä mikään, mutta itse häviö taisi syödä miestä. Minulla tosin ei ollut missään vaiheessa ollut aikomustakaan voittaa rahaa itselleni, sen sijaan halusin jotain muuta.
”Minä en halua teidän rahojanne”, totesin hiljaa saaden Mendozan kohottamaan kulmiaan.
”Rahastahan tänne tultiin pelaamaan”, mies sanoi. ”Ne voit sitten kuluttaa ilman muuta vaikka kasinon tyttöihin, jos niin haluat.”
”Minä en halua rahaa enkä naisia”, sanoin painokkaalla äänellä. ”Minä haluan herra Grigori Mendozan apua ongelmaan, joka on piinannut minua jo vuosien ajan.”
Mendozan vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä.
”Me olemme keskustelleet tästä jo, ja vastaukseni on edelleen ei.”
Mendoza nousi tuoliltaan ja oli kävellä pois. Noustessani ylös mies kuitenkin kääntyi ja risti käsivartensa mittaillen minua katseellaan.
”Sinä olet sitkeä mies.” Mendoza tuhahti. ”Sitkeä mies, jonka kannattaisi varoa sanojaan näinkin kärsimättömän miehen seurassa.”
”Jos ette auta minua sen varjolla, että hävisitte minulle pokerissa, pyydän teitä edes harkitsemaan, voisitteko tehdä sen jonkun toisen puolesta”, sanoin välittämättä Mendozan uhkaavista sanoista.
”Mitä tarkoitat?”
Vedin syvään henkeä. Tämä vaati rohkeutta.
”Tiedätte minun olleen Matthew Johnsonin järjestön nuorin edustaja.” Vedin uudelleen kevyesti henkeä. ”Hän auttoi teitä siihen aikaan, kun teillä ei ollut rahaa eikä nimeä. Hän menetti henkensä Nicholas Coruccille, joka käytti valheellisesti teidän nimeänne saattaakseen hänet väijytykseen. Te jäitte Johnsonille vähintäänkin kiitollisuudenvelkaan. Yhtään teitä ja teidän tekemäänne työtä vähättelemättä sanon, että entinen pomoni osaltaan auttoi teitä nousemaan siihen asemaan, jossa olette nyt. Te ette voi enää kiittää häntä ja tehdä hänelle vastapalvelusta, mutta voitte tehdä sen miehelle, joka jatkaa hänen työtään.”
Mendozan ollessa hiljaa jatkoin.
”Tiedän, että Nicholas Corucci pelkää teitä”, sanoin hiljaa. ”Tiedän, mitä teidän välillänne tapahtui Bridgeportissa vuosia sitten. Minulla on muuan valttikortti, Nicholas Coruccin entinen kätyri, joka kertoo kaiken tarvittavan aivan mistä tahansa pienellä suostuttelulla. Tehtävä ei tulisi olemaan vaikea. Tekin hyötyisitte tästä – teillä olisi liittolainen Roaring Heightsissa, liittolainen nimeltä Vincent de Luca, lisäksi ainoa mahdollinen uhkanne siinä kaupungissa pelkäisi niin paljon, ettei hänestä olisi teille koskaan mitään vaaraa.”
Mendoza tuijotti minua pitkään. Näin miehen ilmeestä, että pikku puolustuspuheeni oli tehnyt häneen vaikutuksen, mutta oliko hän tarpeeksi vaikuttunut suostuakseen? Sekunnit kuluivat, muuttuivat kymmeniksi sekunneiksi, puoleksi minuutiksi. Mendozan puhuessa uskalsin viimein hengähtää.
”Voin auttaa sinua, mutta se maksaa.”
Helpotus. Suunnaton sellainen. Ja helpotuksen lisäksi pakahduttava riemun tunne. Nyökkäsin niin neutraalin näköisenä, kuin pystyin.
”Paljonko?”
”Kymmenen tuhatta dollaria.”
Hillitsin haluni kohottaa kulmiani, Mendoza ei todellakaan pyytänyt paljoa. Todennäköisesti Mendozan pyytämä summa oli vain nimellinen korvaus, osoitus henkisestä ylivoimasta, eikä se ollut minulle minkäänlainen este. Nyökkäsin uudelleen.
”Toivon, että voimme hoitaa asian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä”, totesin hiljaa. ”Mitä pikemmin saamme Coruccin aisoihin, sitä parempi se on meille molemmille. Saanen kysyä, milloin lähdemme Roaring Heightsiin?”
Mendoza vilkaisi kelloaan.
”Oletan, että autosi on edelleen parkissa keskustassa”, mies totesi. ”Palaa välittömästi Seaside Inniin. Pakkaa laukkusi.”
”Me lähdemme tänä iltana.”
***
Ilta oli kääntynyt jo yön puolelle, kun saavuin vihdoin Bridgeportista takaisin Roaring Heightsiin. Mendoza kätyreineen oli ajanut suurimman osan matkaa aivan kannoillani ja suunnannut loppumatkasta Eight Diamonds –hotelliin, jossa olin aikoinani tavannut liikemies Ray Palmerin. Mendoza oli pitänyt kanssani lyhyehkön suunnittelupalaverin ennen lähtöä. Mies oli ollut vähäsanainen, kysynyt vain muutaman kysymyksen ja antanut minulle jokusen ohjeen, mistä olin päätellyt hänen tietävän suunnilleen, mitä tehdä. Mendoza oli kertonut yöpyvänsä hotellissa tasan yhden yön ja luvannut minulle, että Coruccia koskevat asiat olisivat hoidossa seuraavan vuorokauden sisällä.
Tuntui ehkä osittain raukkamaiselta joutua pyytämään vahvempansa apua, kun en itse pärjännyt sodassa Corucceja vastaan. Toisaalta raukkamaisuus tuntui olevan oikeutettua myös minulle, sillä mikä olisi ollut sen raukkamaisempaa, kuin vastustajansa viattoman, raskaana olevan vaimon tappaminen keskinäisten kaunojen vuoksi? Ja mikä tässä maailmassa enää oli mitään muuta, kuin raukkamaista juonittelua? Tiesin, että loppujen lopuksi ajatukseni olivat vain epätoivoista puolustelua, mutta toisaalta tiesin myös, että tämänhetkisten itsesyytöksieni kestämisestä nyt olisi minulle lopulta hyötyä. Tätä kautta pääsisin lopullisesti eroon Coruccien ylivallasta. Tätä kautta voisin elää niin normaalia elämää, kuin rikollispomo vain saattoi elää. Tätä kautta poikani tulevaisuus olisi turvattu.
Talo oli tyhjä, Victor oli viety Olivien ja Stevensonin hoiviin, eivätkä muut järjestöläiset vielä tienneet paluustani. Aioin kertoa heille vasta, kun minä ja Mendoza olisimme hoidelleet Coruccit – en missään nimessä tahtonut kenenkään, etenkään Rafaelin, sekaantuvan suunnitelmiimme tällä erää. Tottakai arvostin Rafaelia, arvostin sitä, että hän parhaana ystävänäni huolehti minusta, mutta sille, miksen kertonut tätä hänelle, oli syynsä. Yksikin väärä liike, väärä sana tai liika ylihuolehtivaisuus minun pärjäämisestäni voisi suututtaa Mendozan ja saada tämän perääntymään suunnitelmistamme. Oli siis parempi, ettei kukaan tiennyt, että olin jo Roaring Heightsissa.
Rafaelista puheenollen... jogurttia lusikoidessani satuin muistamaan, että olin jälleen unohtanut soittaa hänelle. No, eiköhän mies odottaisi kiltisti vielä jonkin aikaa. Mikäli Coruccien asia olisi todella kunnossa vuorokauden sisällä, se tarkoittaisi sitä, että Rafael myös näkisi minut aivan ilmielävänä ja täysin ehjänä samaisen vuorokauden sisällä.
Käydessäni sinä yönä nukkumaan saadakseni unta edes muutaman tunnin, ennenkuin Mendoza tulisi aikaisin aamulla tapaamaan minua kotiini, mielessäni päällimmäisenä oli voitonvarma tunne siitä, että kaikki järjestyisi. Mutta koska mikään elämässä ei koskaan ollut täysin varmaa, jostain taustalta alkoi myös hiipiä epäilys. Sujuisivatko asiat todellakin näin helposti? Voisinko luottaa siihen? Sitä en tiennyt, mutta siihen minun olisi uskottava, kunnes todellisuus mahdollisesti näyttäisi toisin.
***
Kaikki oli viimein valmista. Aamuinen palaveri Mendozan kanssa oli sujunut odotetusti. Mies oli kysellyt hieman lisää, halunnut tietää, mitä kaikkea Arthur Evans oli minulle kertonut. Mendoza oli ollut erityisen tyytyväinen siihen, että Evans oli paljastanut minulle Coruccien päämajan sijainnin, ja hyödyntänyt sitä tietoa tekemässämme suunnitelmassa. Hänen kuvionsa vaikuttivat vähän turhan suureellisilta ja teatraalisilta, ne sisälsivät myös pienen riskin, mutta en halunnut väittää hänelle vastaan. Niinpä suostuin kaikkeen, mitä Mendoza ehdotti. Jopa siihen, että saisin kunnian itse toimia elävänä syöttinä.
Coruccien järjestön päämaja sijaitsi niinkin ilmeisessä paikassa, kuin piilotetussa, lukitussa kellarissa Nicholaksen omalla tontilla. Kuulemma miehen takapihalla sijaitsi vaja, joka ulkoapäin näytti hyvin pieneltä, mutta jossa oli hyllyjen taakse piilotettu sisäänkäynti maan sisään vanhaan pommisuojaan, jota ei oltu merkitty minkäänlaisiin rakennuspiirustuksiin. Tiesin tarkalleen, miten pääsisin pommisuojaan, tiesin myös, että juuri tähän aikaan maanantaiaamuisin Nicholaksella oli tapana pitää jonkinlaista viikkokokousta kahden järjestönsä jäsenen kanssa kerrallaan. Ajoin edeltä Evansin antamaan osoitteeseen Nicholaksen talolle ja pysäköin autoni hyvin näkyvästi talon eteen. Vilkaistessa olkani ylitse huomasin mustan Mercuryn pyörivän kauempana, Mendoza piti sanansa ja aikoi saapua paikalle vähän minun jälkeeni.
Mitään ei tarvinnut varoa – tarkoitukseni oli ilmestyä Nicholaksen tontille vähintäänkin näkyvästi. Toki oli aina olemassa se riski, että minut ammuttaisiin siihen paikkaan, mutta hyvin todennäköisesti Nicholas tahtoisi ennen minun ampumistani tietää, mitä tein täällä. Sen oletuksen varjolla kävelin suoraan Nicholaksen talon takapihalle ja astuin avonaisesta portista sisään.
Takapihalla sijaitsevan vajankaan ovi ei ollut lukossa, mikä oli osaltaan melko hämmentävää, toisaalta myös järkevää. Luultavasti Nicholas ajatteli, että hänen puutarhavajansa kohdistuisi paljon suurempien epäilysten kohteeksi, mikäli se olisi huolella lukittu. Niin tai näin, vajaan pääseminen itsessään ei ollut vaikeaa, pommisuojan sisäänkäynnin löytäminen oli sitä jonkin verran, mutta pian olin jo Coruccien päämajan portaissa. En edes hiipinyt, vaan pidin tarkoituksella ääntä. Nicholas saisi kuulla tuloni.
Hermostuneisuus iski minuun kunnolla vasta päästyäni portaat alas ja nähdessäni suuren ovikaaren, josta avautui näkymä prameampaan tilaan – hyvin ilmeisesti siihen kaikkein pyhimpään. Portaita astellessani olin vielä kuullut puhetta tilasta, mutta puhe oli äkisti vaimennut lähestyessäni alakertaa. Tiesin, että minut oli kuultu. Tiesin astuvani suoraan suden suuhun. Minulla vain ei ollut vaihtoehtoja, ja vaikka minun teki mieli pysähtyä, hengähtää ja harkita asiaa uudelleen, jäädä kuuntelemaan ääniä yläkerrasta vain varmistaakseni, että Mendoza todella oli tulossa perässäni, astuin ovikaaren tuolle puolen.
Nopeaa liikehdintää, kaksi naksahdusta.
”Liikkumatta!”
Toinen heistä oli Randall, toista en tunnistanut. He olivat kohottaneet aseensa ja tähtäsivät minuun. Kumpikin rypisti kulmiaan katsoessaan minua, kumpikin näytti tunnistavan minut.
”Mitä helv--?” Randallin suusta karkasi.
”Mitenhän herra de Luca on tänne päätynyt?” tummahiuksinen mies kysyi, ja tajusin tämän äänen ja ulkonäön muistuttavan suuresti itse Nicholas Coruccia. Tajusin myös, että olin kuullut miehen äänen jossain, nimittäin muuan golfklubin pihalla vuosia sitten.
Pyrin näyttämään mahdollisimman rennolta, annoin pienen hymynkareen hiipiä huulilleni, vaikkei minusta tuntunut lainkaan siltä, että nyt hymyilyttäisi.
”Olin kävelyllä.” Ääneni oli yllättävän kirkas tilanteeseen nähden. ”Teidän pikku päämajanne on kovin huonosti suojattu. Tulin tapaamaan Nicho--”
Samassa yksi huoneen seinustan ovista aukesi.
Nicholas Corucci rypisti kulmiaan nähdessään alaisensa aseet käsissään. Vielä syvemmiksi kulmien rypyt syvenivät, kun hän näki minut. Mies asteli lähemmäs, Nicholaksen ilme vaihteli hämmennyksen ja raivon välillä. Miehen puhuessa hänen äänensä oli täynnä tukahdutettua raivoa.
”Vincent de Luca”, Nicholas lausui hiljaa, hitaasti ja painokkaasti. ”Saanen kysyä, mitä itse paholaisen nimeen sinä täällä teet?”
”Olin juuri kertomassa, että tulin tapaamaan sinua”, sanoin vähän vähemmän kirkkaalla äänellä, hymy oli pyyhkiytynyt kasvoiltani. Mielessäni päällimmäisenä oli ajatus siitä, etten vieläkään kuullut askelia Coruccien päämajan portaista. Missä helvetissä Mendoza oikein viipyi?
Nicholas käveli lähemmäs minua, mies pysähtyi aivan lähelleni ja risti käsivartensa.
”Sinun vaimosi ampuminen ei ilmeisestikään ollut vielä tarpeeksi”, Nicholas sihahti. ”Taidat tarvita useamman varoituksen? Ammummeko seuraavaksi poikasi? Vai menemmekö suoraan asiaan ja ammumme sinut? Sillä tavalla kieltämättä säästäisimme kaikkien aikaa ja vaivaa. Suosittelen kertomaan tapaamisesi syyn, sekä syyn sille, miksi olet täällä, suhteellisen nopeasti. Olen ollut havaitsevinani, että Randallilla on varsin herkkä liipaisinsormi, samoin kuin pojallani.”
Hetken hiljaisuus. Minulla ei totta puhuen ollut aavistustakaan, minkä Nicholakselle sanoisin tapaamiseni syyksi. Aikaa minun tosin oli pelattava, samoin olisi pakko alkaa miettimään, miten ihmeessä pääsisin ulos tilanteesta, mikäli Mendoza ei koskaan ilmestyisi paikalle. Hain kasvoilleni väkinäisen virnistyksen ja vilkaisin nuoreen, tummahiuksiseen mieheen Nicholaksen takana.
”Vai on hän poikasi?”
Nicholas ei tehnyt elettäkään vastatakseen. Minä sen sijaan jatkoin ampiaispesän sohimista.
”On kieltämättä viisasta valita työlleen jatkaja... ja samalla joku, joka hoitaa likaisemmat hommat puolestasi”, sanoin virnuillen edelleen. ”Joku, joka ottaa kiinnijäämisen riskin isänsä puolesta... joku, jolle saa ihan vapaasti käydä huonosti, aivan niinkuin vaimollesi...”
”Turpa kiinni, de Luca!” Nicholas karjahti lopulta. ”Miten typerä sinä oikein olet? Luulet voivasi kävellä minun talooni, luulet, että voit tulla tänne puhumaan tuohon sävyyn minun perheestäni, ja ilmeisesti kuvittelet vielä käveleväsi täältä ehjin nahoin pois? Itsemurhaako sinä tulitkin tänne yrittämään? Minulla menee todellakin hermot sinuun. Mistä sinä olet saanut tiedon, miten tänne päästään?”
”Poikasi kertoi sen minulle.”
”Älä puhu paskaa!"
Nicholas veti vyöltään selkänsä takaa esiin pistoolinsa ja piteli asetta raivon vallassa kaksin käsin. En ollut koskaan nähnyt häntä niin raivostuneena.
”Minua ei lopultakaan kiinnosta, miksi tulit tapaamaan minua”, mies ärisi yhteenpuristettujen hampaiden välistä. ”Eikä minua kiinnosta oikeastaan mikään sinuun liittyvä asia. Minua kiinnostaa vain se, kuka on vuotanut tiedon tämän paikan olemassaolosta. Jos et aio sitä minulle kertoa, sano se heti, niin säästämme aikaa. Tulen ampumaan sinut joka tapauksessa, de Luca, mittani on täyttynyt kanssasi...”
”Sinä et ammu häntä, Corucci, ellet halua itse päästä hengestäsi. Älä edes harkitse äkkiliikkeitä.”
Uusi, matala ääni kuului selkäni takaa. Tukahdutin haluni huokaista helpotuksesta tunnistaessani Mendozan äänen. Askelia, taakseni lankesi varjo, kolme varjoa. Nicholas kalpeni.
Asiat tapahtuivat nopeasti ja sekavasti. Grigori Mendoza asteli tyytyväisenä viereeni osoittaen Nicholasta kahdella pistoolilla. Mendozan pitäessä huolen siitä, ettei kukaan uskaltanut tehdä mitään hänen osoittaessaan itse Nicholas Coruccia asein, Mendozan kätyrit kävelivät toiselle puolelleni ja kohottivat aseensa Nicholasta kohti. Nicholas vilkuili kiivaasti kuhunkin meistä neljästä selvästikään tietämättä, mitä tehdä.
”Laske aseesi, Corucci”, Mendoza lausui hiljaa. ”Teitä on kolme, meitä on neljä, meistä kolmella on aseet. Jos joku tekee äkkiliikkeen tai ampuu, voin taata, että vähintään yksi kuolonuhreista on joko sinä tai sinun poikasi. Tee kuten sanon, niin lupaan, että teistä keneenkään ei satu.”
Nicholas pälyili edelleen ympärilleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Coruccien johtajan pelokkaana. Lopulta miehen ilme muuttui alistuneeksi, hän laski aseensa hitaasti ja ojensi sen Nealille, joka tarttui siihen vapaalla kädellään, tyhjensi sen sisältä lippaan ja heitti aseen huoneen kauimmaiseen nurkkaan. Nicholas viittoili kädellään taakseen saaden Randallin ja poikansa laskemaan hitaasti, epävarmasti aseensa välissään olevalle sohvapöydälle, jolta Hernandez kävi ne noutamassa itselleen.
Mendoza myhäili tyytyväisenä.
”Nyt, kun kaikki ylimääräiset häiriötekijät on poistettu, voimme siirtyä hiukan neuvottelemaan asioista valitsemaasi paikkaan”, hän sanoi Nicholakselle. ”Vain sinä, minä ja de Luca. Eikö kuulostakin hyvältä?”
Nicholas vilkuili minua ja Mendozaa hermostuneena.
”Minä suostun neuvottelemaan kanssanne”, mies totesi, ja Mendoza naurahti.
”Minä en kysynyt suostumustasi.”
Nicholas säpsähti. Oltuaan hetken hiljaa mies vilkaisi minuun.
”De Luca ei tule mukaan”, Nicholas totesi äreästi. Hymähdin, olin arvannut tämän. Mendozan kasvoilla tosin ei näkynyt hymyn häivääkään.
”Voi, kyllä de Luca hyvinkin tulee mukaamme”, Mendoza murahti. ”Olehan hyvä ja johdattele meidät jonnekin, missä saamme neuvotella rauhassa.”
***
Tuut. Tuut. Tuut.
Klik.
”Stevenson.”
”Vincent täällä.”
”Vincent...! Missä sinä olet ollut? Rafael on ollut huolesta sekaisin, samoin Jack ja Thomas... onhan kaikki hyvin?”
”Kaikki on erittäin hyvin. Miten Victor voi?”
”Missä sinä olet nyt?”
”Olivie, tahdon puhua Victorin kanssa. Anna puhelin hänelle.”
”Minä haluan tietää --”
”Saat tietää myöhemmin.”
”Hyvä on.”
”Isä!”
”Hei, Victor.”
”Joko olet palannut liikematkaltasi?”
”Olen. Kerro Oliviellekin, että olen palannut Roaring Heightsiin. Kerro hänelle myös, että haluan tavata yrityksen johtoryhmän sinun syntymäpäiväjuhlissasi.”
”Milloin pidämme juhlat?”
”Jos se sinulle sopii, voit tulla kotiin tänä iltana, ja juhlat järjestetään huomenna.”
”Huomenna jo...! Keitä saan kutsua?”
”Ihan kenet haluat.”
”Haluan vain sinut ja Jeremyn. Susiekin saa tulla.”
”Se sopii.”
”Isä, Olivie-täti haluaa tietää, milloin palaat töihin.”
”Kerro hänelle, että haluan todellakin tavata kaikki syntymäpäiväjuhlissasi. Minulla on heille paljon kerrottavaa, ja lisäksi meillä on useampikin syy juhlaan... Victor?”
”Mmm, isä?”
”Minä muistin syntymäpäivälahjatoiveesi. Menemme juhlien jälkeen tekemään jotain hauskaa.”
”Kuten mitä?”
”Mitä ikinä haluat.”
***
Tapasin alaiseni ensimmäistä kertaa Bridgeportin reissun jälkeen poikani syntymäpäiväjuhlissa. Jeremyn ja Victorin leikkiessä hippaa takapihalla ja odottaessa kakun leikkaamista ja lahjojen jakoa koko järjestön ydinjäsenistö istui olohuoneeni sohvalla. Olivie oli jossain leikkimässä Susien kanssa, ja minä tuijottelin takkatulta. Olin juuri kertonut järjestölle kaiken. Kaiken Mendozasta, kaiken Corucceista, kaiken tekemästämme sopimuksesta. Sen, että Mendozan palattua eilisiltana takaisin Bridgeportiin olimme saaneet hänestä voimakkaan liittolaisen. Sen, etteivät Coruccit enää häiritsisi meitä. Palkkioksi siitä olin saanut hiljaisuuden, osin kunnioittavan, osin epäuskoisen.
Rafael oli ensimmäinen, joka puhui.
”Sinä et voi olla tosissasi.”
En voinut välttää pientä hymynkaretta kasvoillani levenemästä kunnon virneeksi. Onnelliseksi sellaiseksi. Tuijottelin edelleen takkatulta ja naurahdin kevyesti.
”Minä olen täysin tosissani. Grigori Mendoza auttoi meitä vaivaisesta kymppitonnista. Hän hieman suostutteli Nicholas Coruccia, eikä heillä ole enää vaatimuksia meitä kohtaan. Päin vastoin... Nicholas itse ehdotti kahdenkymmenen viiden tuhannen dollarin suojelurahaa meille. Loppujen lopuksi jäimme siis voitolla viisitoista tuhatta dollaria.”
”Ja Mendoza seisoo meidän takanamme?” Stevenson kysyi varovasti. Nyökkäsin.
”Ehdottomasti.”
Silmäkulmastani näin Andrewsin, Stevensonin ja Rafaelinkin hymyilevän. Tiesin, etteivät he olisi kannattaneet kaikkea sitä riskinottoa, jonka annoin tapahtua ensin Mendozan ja lopulta Coruccien kanssa saavuttaakseni päämääräni. Siksi en ollut kertonut heille aivan kaikkia yksityiskohtia, kuten eetterihuumausta tai sitä, että olin itse toiminut syöttinä Coruccin päämajassa. Heidän ei tarvinnut tietää siitä. Pääasia oli nyt, että kaikki oli viimeinkin kunnossa.
”Mitä teemme Evansin kanssa?” Rafael kysyi viimein.
”Minä pidän lupaukseni Evansille. Hän saa suojelunsa.” Hymyni ei kadonnut minnekään kasvoiltani. ”Andrews, sinä osaat nämä hommat parhaiten – järjestät Evansille uuden henkilöllisyyden. Mies saa sen turvin luvan muuttaa Bridgeportiin. Voin taata, ettei Nicholas Corucci kätyreineen koskaan astu jalallaankaan siihen kaupunkiin. Evans on siellä täysin turvassa.”
Vähän ajan kuluttua Victor tuli nykimään minua kärsimättömänä hihasta, ja päädyimme leikkaamaan kakkua. Meille aikuisille oli kaadettu laseihin viiniä juhlan kunniaksi, lapset saivat Olivien tekemää mansikkamehua. Victor sai puhaltaa kynttilät kakusta muiden taputtaessa taustalla. Victor myös avasi lahjansa ja ryhtyi sitten jälleen leikkimään Jeremyn kanssa.
Rafael veti minut jonkin ajan kuluttua sivuun muista juhlavieraista. Mies taputti minua kömpelösti hartialle.
”Onnittelut, Vincent.”
”Mistä?” kysyin häkeltyneenä. Rafael naurahti.
”Siitä, että pelastit koko järjestön tulevaisuuden. Siitä, että olet kasvattanut hienon pojan. Siitä, että olet paras johtaja, mitä järjestö saattaisi ikinä kuvitella.”
”Sinä olet humalassa, Rafael. Montako lasia sinä oikein joit viiniä?”
”Tasan yhden. Minä puhun täydestä sydämestäni. Toivoisin tosin, että sinäkin puhuisit.”
”Miten niin?”
Rafael virnisti.
”Tiedän, ettei kukaan noin vain marssi Mendozan luo ja pyydä häneltä apua ilman minkäänlaisia mutkia matkassa. Tiedän myös, ettet varsinkaan sinä osaa pysyä erossa hankaluuksista. Mutta tärkeintä on, että olet kunnossa.”
Ennenkuin ehdin sanoa tai tehdä mitään, Rafael kääntyi ja palasi muiden juhlavieraiden joukkoon. Kasvoilleni piirtyi pieni hymynkare. Kaikki tuntui todellakin olevan kunnossa. Järjestön tulevaisuus oli taattu, poikani kasvoi ja voi hyvin. Minulta ei puuttunut enää mitään.
Ei yhtään mitään.
***
Irviksen kommentteja.
Hmm, hyppäsin aika paljon dialogia yli. Kertokaahan, haittasiko se... eli siis nuo kohdat, missä esim. Mendozan, Coruccin ja Vincentin palaveri kuitattiin takaumalla.
Muuten olen melko tyytyväinen. Kai.
Yritin kiinnittää huomiota pitkiin virkkeisiin :P
