- Vincent de Luca on vanhentunut nuoresta aikuisesta aikuiseksi.
- Victor de Lucasta ja Jeremy Stevensonista on kasvanut teinejä.
- Susie Stevensonista (jota ei tosin vielä ole tarinassa edes nähty, paitsi ihan vilaukselta sen yhden kuvan taustalla :D) on tullut lapsi.
- Jack Stevenson on vanhentunut nuoresta aikuisesta aikuiseksi. Hänen partansa tyyli on hieman muuttunut.
- Olivie Stevenson on ollut tarinan alkaessa nuori aikuinen ja on sitä edelleen. Olivieta ei ole kauheasti viime aikoina vilahdellut tarinassa siitä loogisesta syystä, ettei hän avioiduttuaan enää juurikaan pyöri järjestön miesten ympärillä, mutta hänen asukokonaisuutensa muutettiin jo Olivien mentyä naimisiin. Täytyyhän nyt perheellisen naisen olla edes jokseenkin siveä!
- Thomas Andrews on vanhentunut ja viisastunut tasan sen verran, että vaihtoi paitansa. (Andrews on järjestön nuorin edustaja, ja hänen ikänsä kiikkui ensiesiintymisessään siinä parinkympin tienoilla, joten ei liene luontevaa, että hän vielä vanhenisi nuoresta aikuisesta aikuiseksi. Minun matematiikkani mukaan Andrewsin ikä on nyt hieman kolmenkympin yli, ja aikuiset tuppaavat Simsissä näyttämään sellaisilta nelikymppisiltä.)
- Rafael Collins on alun perinkin ollut iältään aikuinen nuoren aikuisen sijaan. Vanhus hän ei kuitenkaan vielä ole, ja iän merkit -valinta tekee Rafaelista tarpeettoman vanhan näköisen, joten Rafael pysyi koskemattomana.
- Nicholas Coruccista ei ole tullut vanhusta, sillä pelin vanhukset ovat aivan liian hauraan näköisiä. Sen sijaan tein parhaani tehdäkseni aikuisesta Nicholaksesta vanhuksen näköisen. Pitäkää häntä siis vanhuksena. (Ja älkää naurako nähdessänne hänet sitten jossain vaiheessa... ;))
Se oli taas niitä öitä, kun en saanut unta riippumatta siitä, miten väsynyt olin. Niitä öitä, joina lähdin usein kävelylle. Öitä, joina päässäni oli liikaa mietittävää yhdelle miehelle.
Roaring Heightsin keskustan siirtolapuutarha oli säilynyt lähes ennallaan jo vuosien ajan. Vain kuolleita kasveja oli poistettu ja uusia istutettu tilalle. Vanhat puistonpenkit olivat paikallaan, samoin huvimaja keskellä puutarhaa. En ollut käynyt täällä vuosiin, silti tuntui siltä, että edellisestä käynnistä olisi voinut olla vasta pari päivää.
Kävelin huvimajaan ja istuuduin tuolille jääden tuijottamaan tyhjyyteen.
Minä nukuin hyvin niinä öinä, kun kaikki oli hyvin. Jos niin ei ollut, nukuin huonosti. Niin tälläkin kertaa. En ollut puhunut unettomuudestani kenellekään, vaikka epäilemättä jokainen näki yhä tummemmiksi käyvät varjot silmieni alla. Kukaan ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt, miksen nukkunut. Tai... ehkä olisikin. Ongelma taisi pikemminkin olla se, etten halunnut kertoa, mistä oli kyse. En halunnut sanoa ääneen hänen nimeään. En aikonut kertoa kenellekään, että kyse oli Victorista. Victorista ja minusta.
Victor oli minulle tärkeintä elämässä. Elämäni tuskin olisi ollut elämisen arvoista ilman häntä. Jo vuosia sitten olin menettänyt jotakin minulle samalla tavalla rakasta, olin menettänyt vaimoni, ja menetyksen pelko Victorin suhteen oli läsnä joka päivä. Se oli ollut läsnä kaikki ne vuodet, jotka olin viettänyt seuraten poikani kasvua. Se kolkutti olkapäälle niinä hetkinä, kun autoin Victoria läksyjen kanssa, kertoi, ettei jo teini-ikäinen poikani enää asuisi kauaa kotona. Se kuiskasi korvaani ilkeitä sanoja silloin, kun poikani huikkasi ovelta menevänsä Jeremyn luo loppuillaksi, sanoi, että pienellä pojallani oli jo oma elämä, eikä minua tarvittu enää samalla tapaa. Se muistutti minua vihollisteni läsnäolosta. Toisti laukausten ääniä päässäni. Muistutti rakastettuni veren lämmöstä käsissäni.
Ja huolimatta siitä, että pelkäsin jatkuvasti menettäväni Victorin, annoin historian toistaa itseään, annoin menetyksen todennäköisyyden kasvaa yhä suuremmaksi valehtelemalla pojalleni joka päivä.
Kuudentoista vuoden valehtelukierre.
Kuusitoista vuotta kulisseja, kuusitoista vuotta uskottelua siitä, että olin ihan tavallinen kansalainen.
Kuusitoista vuotta meidän molempien elämän hidasta tuhoamista.
Se jättäisi jäljet, eikä Victor antaisi minulle koskaan anteeksi. Siksi pelkäsin kertoa hänelle, se teki kertomisesta joka päivä vaikeampaa. Ja jokainen etenevä päivä vain pahensi asiaa.
Askelten ääniä, naurua. Ajatukseni keskeytyivät, ja kohotin katseeni.
He eivät huomanneet minua. Siirtolapuutarhan käytäviä pitkin juoksi ensin naurava nainen, hänen perässään hivenen hiljaisempi mies. Hätkähdin tunnistaessani miehen... Thomas Andrews. Mitä alaiseni teki tähän aikaan siirtolapuutarhassa? Vastausta ei tarvinnut kauaa odottaa, Andrews nimittäin saavutti naisen ja kaappasi tämän hymyillen hellään suudelmaan.
En voinut välttää pientä hymynkaretta ilmestymästä huulilleni. Kuluneet vuodet olivat ehkä vanhentaneet minua, mutta vaikutti siltä, että Andrews oli niiden aikana löytänyt todellisen itsensä. En uskaltanut liikkua minnekään. Tarkoitukseni ei ollut vakoilla Andrewsin tekemisiä, minulle oli aivan sama, mitä alaiseni touhusivat vapaa-ajallaan, mutta en myöskään halunnut, että Andrews huomaisi minut ja vaivaantuisi. En halunnut pilata kaksikon herkkää hetkeä tähtitaivaan alla.
Suudelman päätyttyä kaksikko kääntyi ja suuntasi käsi kädessä poispäin puutarhasta, luultavasti he olivat vain läpikulkumatkalla.
”Mitä teet huomenna?” kuulin naisen kujertavan Andrewsille, ja kirosin mielessäni sitä, että olimme sopineet suunnittelukokouksen tulevasta keikastamme huomiseksi. Samassa tajusin, että jotainhan Andrewsin oli ollut pakko sanoa töistään tytölleen, ja mietin kuumeisesti, ei kai Andrews vain olisi niin typerä, että vuotaisi kaikki tiedot järjestöstä tuntemattomalle naiselle. Eiväthän he olleet edes naimisissa, minun tietojeni mukaan Andrews oli naimaton.
”Minulla on töitä”, Andrews sanoi hiljaa, ja epäilykseni vain kasvoivat. Naisen seuraavat sanat kuitenkin pyyhkivät kaikki huolet mielestäni.
”Voisit varmasti pyytää pomoltasi joskus lomaakin”, nainen hymähti. ”Olet ollut niin ahkera työntekijä, ja yhtiö varmasti pärjää hetken ilman sinuakin.”
”Tiedät, etten voi, Diane. Mutta lupaan raivata illaksi pari tuntia aikaa sinua varten.”
”Minä rakastan sinua, Thomas.”
”Niin minäkin sinua.”
Dianeksi kutsuttu nainen ja Andrews kävelivät puiston porttien tuolle puolen. Minä jäin istumaan huvimajaan mietteliäänä. Oli ilman muuta hyvä, ettei Andrews ollut vielä tässä vaiheessa kertonut tyttöystävälleen olevansa rikollinen, mutta toivoin, että mies ymmärtäisi silti kertoa sen jossain vaiheessa. Siinä vaiheessa, kun aika oli kypsä, mutta oli vielä toivoa korjata valehtelunsa seuraukset. Minä en ollut sitä osannut tehdä, ja toivoin täydestä sydämestäni, että Andrews olisi minua viisaampi. Niin tai näin, ainakin hän pääsisi seuraavan päivän palaverista mystisen aikaisin kotiin. Hymähdin itsekseni, en aikonut kertoa miehelle, mitä olin nähnyt, mutta pienestä joustosta tuskin olisi tässä tapauksessa harmia.
Nousin pöydän äärestä ja suuntasin kotiin. Umpirakastuneen Andrewsin näkeminen oli kieltämättä piristänyt minua, ja ehkä saattaisin jopa nukkua loppuyön. Ehkä. Se riippuisi siitä, miten aktiivisesti Victor pyörisi mielessäni.
Todennäköisesti hyvinkin aktiivisesti.
***
Kelloni mukaan Victor oli juuri päässyt koulusta, ja oli aika ryhtyä tekemään pojalle ja itselleni päivällistä. Keräsin jääkaapista tarjottimelle tarvikkeet ja olin juuri laskemassa niitä työtasolle, kun ovi jo kävi ja Victor astui sisään. Poika ei kuitenkaan tullut yksin, vaan kuten niin monesti ennenkin, hänellä oli seuranaan paras ystävänsä.
En ehtinyt kysyä Victorilta, miten koulupäivä oli sujunut, kun poika jo puhui.
”Isä, ei kai haittaa, jos Jeremy tulee meille pariksi tunniksi?” Victor kysyi viittoillen vaaleahiuksiseen poikaan takanaan.
”Kunhan läksyt tulevat tehdyiksi”, totesin ja laskin tarjottimen tasolle. ”Alan juuri tekemään ruokaa, mutta Jeremy voi toki jäädä syömään.”
”Meille ei tullut läksyä”, Jeremy totesi laiskasti, venyttelevällä äänellä, joka muistutti kovasti äitinsä Olivien ääntä. Kohotin toista kulmaani, Jeremy punastui hiukan ja käänsi katseensa pois. Tiesin, että poika valehteli. Tiesin myös, että Jeremy pelkäsi minua niin paljon, että pelkkä katse riitti muuttamaan pojan ajatukset siitä, tarvitsiko läksyjä tehdä vai ei.
”Jos tarvitsette apua matematiikan kanssa, tulkaa kysymään”, totesin ja ryhdyin pilkkomaan vihanneksia.
Paloitellessani paprikaa pasta carbonaran kanssa syötäväksi pudistelin päätäni tyytymättömänä. Oli pakko myöntää, että vaikken tahtonut sotkeutua liikaa poikani elämään, vaikken tahtonut edes yrittää valikoida hänen ystäviään, en oikein pitänyt Jeremy Stevensonista. Vaikka Jeremy oli kahden hyvän ystäväni poika, minusta tuntui, ettei hivenen kapinallinen, Victoria pari vuotta nuorempi teini oikein ollut hyvää seuraa minun pojalleni. Tiesin, että Jeremy oli koulullaan jonkin sortin koviksen maineessa, poika oli usein jälki-istunnossa ja vietti aikaansa lähinnä kaupungilla pyörien ilman mitään toimitettavaa asiaa, myöhästyi kotiintuloajoistaan, valvoi yöt ja nukkui päivät. Victor taas menestyi loistavasti koulussa, poika oli osoittautunut lahjakkaaksi, hoiti tunnollisesti kotitehtävänsä ja usein auttoi minua kodin askareissa. Victor tuli aina kotiin sovittuina aikoina ja kapinoi vain harvoin. Siksi osaltani myös ihmettelin, miten kaksi näin erilaista poikaa tuli niin hyvin toimeen keskenään. Syynä oli luultavasti vain se, että Victor ja Jeremy olivat kasvaneet yhdessä ja oppineet tuntemaan toisensa läpikotaisin jo ennen kouluikää.
Olin joskus vihjannut Stevensonille, että Jeremy saattaisi kaivata enemmänkin kuria. Mies taisi vain olla oikeassa siinä, mitä oli sen jälkeen sanonut – ettei asia kuulunut minulle, että minun tulisi pitää huolta vain omasta pojastani ja jättää Jeremyn kasvatus hänen ja Olivien vastuulle. Pudistelin jälleen päätäni. En todellakaan ollut minkään sortin kasvatusneuvoja, mutta jo Victorin takia olisin toivonut, että Stevenson olisi ollut hivenen ankarampi pojalleen. Miehen tytär, Susie, oli myös kasvanut vailla kuria, mutta tuntui osaavan käyttäytyä itsekin. Susien veli sen sijaan meni mielellään sieltä, missä aita oli matalin.
Ruoka oli pian valmista, ja kävelin ylös portaita kohti Victorin huonetta kutsuakseni pojat pöytään. Olin juuri koputtamassa oveen, kun huoneesta kuului Jeremyn nauru.
”Sinäkö todella yhä luulet, että isäsi on liikemies?”
Ovelle kohotettu käteni pysähtyi. En edelleenkään ollut salakuuntelijatyyppiä, mutta Jeremyn sanat saivat minut jäämään ovelle ja kurtistamaan kulmiani.
”Mitä hauskaa siinä on?” kuulin Victorin ärähtävän. ”Kyllä kai minä nyt tiedän, mikä minun isäni on ammatiltaan.”
”Etpä näytä tietävän”, Jeremyn laiska ääni vastasi. ”Aika hyvä suhde teillä, isällä ja pojalla. Minun isäni sentään kertoi minulle ja Susielle jo monen monta vuotta sitten, ja sinä olet edelleen siinä uskossa, että --”
Jotain lätsähti seinää vasten, todennäköisesti Victorin läksyvihko.
”Älä heittele minua niillä matikan tehtävilläsi!”
”Kerro sinä sitten, mistä hitosta sinä oikein puhut”, Victor kuului ärisevän. ”Sinähän se tiedät kaiken parhaiten!”
Jeremyn nauru, joka vaikeni nopeasti.
”Voin kertoa sinulle kaiken, mutta isäsi ei sitten saa tietää, että kuulit tämän minulta”, poika sihahti nyt vakavampana. ”Sinun isäsi ei ole liikemiestä nähnytkään. Hän on ollut jo vuosia minun isäni pomo, hän on --”
Tempaisin oven auki. Sohvalla lojuva Jeremy oli juuri selittämässä jotain Victorille, sängyllä istuva poikani kuunteli hämillään. Molemmat hätkähtivät astuessani huoneeseen, ja Jeremy vaikeni. Tuijotin vaaleahiuksista pistävästi, kohotin hitaasti vasemman käteni ja osoitin Victorin huoneen avointa ovea.
”Jeremy, ulos.”
”Minä vain--!”
”Jeremy Stevenson, kun minä sanon ulos, se tarkoittaa, että poistut tästä talosta harvinaisen nopeasti!” huusin pojalle, joka vavahti muutaman kerran, nousi sitten ylös sohvalta ja luikki korvat punoittaen ohitseni. Poika kipitti portaat alas, alakerrasta kuuluva ulko-oven kolahdus kertoi Jeremyn paenneen paikalta.
Käänsin katseeni Victoriin, joka tuijotti minua tiiviisti, osin vihainen, osin hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”Tule syömään”, totesin hiljaa pojalle ja olin kääntää tälle selkäni lähteäkseni, kun Victor keskeytti aikomukseni vaativalla äänellä.
”Mitä tuo oikein oli olevinaan?” poika kysyi hiljaa, painokkaasti. Tunsin kylmien väreiden hiipivän selkääni pitkin, en halunnut valehdella taas, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja.
”Se ei ollut yhtään mitään.”
”Isä, jos minulta kysyttäisiin, mitä asiaa olet eniten minulle hokenut ja painottanut, niin vastaisin, että rehellisyyttä. Olet aina sanonut, että kunniaton on se, joka valehtelee. Miksi sinä heitit parhaan ystäväni ulos?”
”Koska hän käyttäytyi asiattomasti”, ärähdin Victorille.
”Käyttäytyi asiattomasti?” Victor toisti yhtä äreästi, ainakin me molemmat olimme yhtä äkkipikaisia. ”Haluamalla kertoa minulle totuuden sinusta?”
”Minkä totuuden?”
”Sen totuuden, jota et ole minulle kuuteentoista vuoteen kertonut!” Victor nousi ylös sängyltä, poika kohottautui täyteen pituuteensa eteeni.
Häpesin sitä jälkeenpäin, mutta Victorin tuijottaessa minua pisteliäästi edessäni menetin itsekin malttini.
”Luuletko sinä, että voit puhua isällesi tuohon sävyyn?!” kysyin Victorilta korottaen ääntäni tarpeettomankin paljon.
”Luulenpa hyvinkin, luulethan sinäkin, että on ihan ookoo peitellä asioita näin ilmiselvästi!”
”Minä en peittele yhtään mitään!”
”Anna minulle sitten kunnon syy siihen, miksei Jeremy saanut puhua loppuun!”
”Koska minä kuulin, mitä hän sanoi!” karjuin Victorille. ”Koska hän ei kunnioita minua eikä sinua, koska hän puhuu meistä aivan kuin --”
”Minä en yhtään ihmettele, jos sinua ei kunnioiteta, valehteleva paskiainen!”
Kohotin käteni, käänsin avokämmeneni kohti Victorin poskea. Victor säpsähti, poika astui pelokkaana askelen taaksepäin. Suljin silmäni, vedin syvään henkeä ja laskin käteni hitaasti takaisin alas.
”Anteeksi.”
Victor katsoi minua hartiat vavisten ja silmät laajenneina, poika tuijotti vuoroin kättäni ja vuoroin minua.
”Sinä melkein löit minua”, poika kuiskasi hiljaa, jokainen hänen sanansa viilsi sisintäni kuin veitsi.
”Minä en koskaan satuttaisi sinua”, sanoin yhtä hiljaa, käheällä äänellä. ”Anteeksi, Victor, minä -- Victor!”
Ennen kuin ehdin estää poikaa, hän oli jo juossut ohitseni portaisiin. Kun ulko-ovi pamahti toisen kerran kiinni, huokaisin syvään. Kiertelin hetken Victorin huoneessa, kävelin edestakaisin, kunnes lopulta asetuin nojaamaan pojan parvekkeen ovea vasten. Se oli se sama umpiovi, jolla olimme vuosia sitten korvanneet parvekkeen lasiovet, joiden läpi Evans oli ampunut Victorin huoneeseen. Sama ovi, jota ilman Victor ei ollut lapsena suostunut enää nukkumaan huoneessaan.
Victor oli oikeassa. Olin valehteleva paskiainen. Paskiainen, joka oli juuri ollut vähällä lyödä poikaansa avokämmenellä kasvoihin. Suljin silmäni, vedin jälleen syvään henkeä, vapiseva uloshengitys. Jos minä olisin jotain halunnut isältäni oppia, niin en ainakaan tätä, en sitä, että lapsia kasvatettiin lyömällä. Oma isäni toki löi minua useita kymmeniä, kenties satoja, kertoja ja käytti avokämmenen sijasta nahkavyötä, mutta se ei ollut mikään puolustus. Yksikin kerta oli liikaa, vaikka se olisi ollut hellä läppäisy. Fyysisellä kivulla ei ollut merkitystä. Minäkään en ollut siitä lapsena välittänyt, vaikka selkääni olikin jäänyt pitkiä arpia. Henkisellä vahingolla puolestaan oli väliä. Kipuun tottui, ajatukseen siitä, että oma isä oli valmis satuttamaan poikaansa, taas ei tottunut koskaan.
Kävelin alakertaan. Vapisevin käsin työnsin ruokalautasen jääkaappiin – minun ei ollut lainkaan nälkä, mutta Victor todennäköisesti kaipaisi rauhoituttuaan ja kotiin palattuaan jotain syömistä, joten olisi parasta säilöä ruoka. En tiennyt, minne Victor oli mennyt, mutta todennäköisesti poika oli vain kävelyllä, ehkä etsimässä Jeremyä. Jeremystä tuskin olisi sinänsä enää huolta, en uskonut, että poika enää uskaltaisi mainita minua sanallakaan Victorille. En tosin tiennyt sitäkään, oliko se lopulta hyvä vai huono asia. En tiennyt enää yhtään mitään.
Odotin Victoria kotiin koko illan. Pälyilin kelloa vähän väliä. En huolestunut, kun kello oli kuusi ja poikani oli ollut poissa kaksi tuntia. En huolestunut vielä seitsemältäkään. Kahdeksalta soitin Stevensonille ja kysyin, oliko Victor tullut heidän luokseen, mutten huolestunut, vaikka mies antoikin kieltävän vastauksen. Oletin Victorin olevan edelleen kaupungilla, kenties Jeremyn kanssa. Victorin kotiintuloajan, kello yhdeksän, lähestyessä aloin jo hermostua, ja viisareitten tikittäessä kohti puolta kymmentä ravasin hermostuneena ympäri olohuonetta istuen välillä sohvalle ja jatkaen sitten taas edes takaisin kävelemistä. Kello tuli kymmenen, lopulta yksitoista. Säpsähdin, kun huomasin pihamaalla liikettä. Tajutessani poliisiauton sinisen ja punaisen vilkkuvalon valaisevan pihamaamme ryntäsin ulos.
Victor oli avannut portin itselleen ja vieressään seisovalle poliisille ja seisoi nyt pihalla. Poliisi näytti jututtavan poikaa, mutta kuultuaan askeleeni terassilta kumpikin käänsi katseensa minuun. Juoksin paikalle, loin pitkän katseen Victoriin. Hän näytti olevan kunnossa, vaikka pojan ilme olikin säikähtänyt.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin poliisilta, jonka suupieli kaartui hivenen ylöspäin, joskin ilottomasti.
”Vincent de Luca, oletan? Onko hän poikanne?”
”Kyllä on!” vastasin kiihtyneenä ja vilkaisin taas Victoriin, joka tuijotteli kengänkärkiään. ”Mistä on kyse?”
Komisario katsoi Victoria.
”Nuori herra jäi kiinni tupakan näpistämisestä.”
”Mitä?”
Poliisi käänsi jälleen katseensa minuun ja nyökkäsi. Tuijotin hetken häntä uskomatta korviani, sitten käänsin katseeni poikaani.
”Victor, onko tämä totta?”
Victor ei vastannut, vaan katsoi muualle. Eleestä saattoi vetää omat johtopäätöksensä. Komisario puhui taas, tällä kertaa Victorille.
”Oletko varma, ettet halua kertoa, kuka se toinen poika oli?”
Käänsin katseeni nopeasti poliisiin. ”Toinen poika?”
”Hänen seurassaan oli joku vaaleatukkainen poika nahkatakissa”, komisario kertoi. ”Hän pääsi pakoon. Poikanne ei suostunut puhumaan hänestä sanallakaan, vaan vakuutti toimineensa yksin, vaikka kioskin toinen asiakas oli kuullut vaaleahiuksisen yllyttävän poikaanne kulman takana hetkeä ennen rikosta. Tiedättekö, kuka hän mahdollisesti olisi voinut olla?”
Tuijotin hetken poliisia. Lopulta pudistin päätäni.
”En osaa yhtään sanoa”, valehtelin, vaikka tiesin varsin hyvin, ketä mies tarkoitti. Victorilla ei ollut montaakaan blondia ystävää, jotka käyttivät nahkatakkia. Oikeastaan tasan yksi. Poliisien usuttaminen Stevensonin kotiin vain saattaisi tuoda mukanaan muitakin ongelmia, joten en halunnut antaa Jeremyä ilmi.
Poliisi läksytti aikansa Victoria ja jätti pojan sitten minun huostaani, muistuttaen lähtiessään, ettei lain kanssa olisi leikkimistä, vaan rikollisesta toiminnasta voisi olla oikeasti kovia seuraamuksia. Komisarion lähdettyä marssitin Victorin sisälle. Istutin pojan sohvalle, itse jäin tämän eteen seisomaan. Ristin käsivarteni ja tuijotin poikaa vihaisena.
”Victor, mitä sinä oikein ajattelit?”, sihahdin pojalle hiljaa. ”Mitä sinun päässäsi liikkuu?”
Poika ei katsonut minuun, vaan tuijotti sinnikkäästi tyhjyyteen. Huomasin Victorin räpyttelevän kostuneita silmiään. Huolimatta siitä, että hän oli jo itkun partaalla, jatkoin läksytystäni.
”Varastaminen on rikos, Victor, sinä tiedät sen. Ja mitä se puhe siitä, että toimit yksin, oikein oli? Jos Jeremy yllytti sinua, niin eikö olisi parempi sanoa se suoraan?”
”Jeremy ei ollut siellä”, Victor mutisi tukahtuneella äänellä ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.
”Älä viitsi valehdella minulle enempää.”
Hiljaisuus. Victorin poskea pitkin valui kyynel, jonka poika pyyhkäisi nopeasti pois ja vilkaisi sitten minuun, kuin tarkistaakseen, etten vain huomannut. Kohdattuaan katseeni hän käänsi katseensa taas poispäin. Odotin pitkän aikaa, että hän sanoisi jotain. Ihan mitä tahansa. Anteeksi, isä? Voinko mennä huoneeseeni? Minulla on nälkä? Painu helvettiin? Puhumattomuus oli kaikkein raastavinta, halusin tietää, mitä poikani ajatteli. Kun mitään ei lopultakaan kuulunut, en voinut estää turhautunutta huokausta.
”Mene nukkumaan”, komensin Victoria, joka säpsähti. ”Olet arestissa. Menet huomenna kouluun ja tulet sen jälkeen suoraan kotiin. Et saa lähteä ulos. Et saa käyttää puhelinta.”
”En siis saa soittaa Jeremylle?”
”Et varsinkaan hänelle”, ärähdin ja osoitin kohti portaita. ”Ole hyvä, Victor, mene huoneeseesi. Jos sinulla on nälkä, ota jääkaapista ruokaa mennessäsi.”
Victor ei hakenut jääkaapista mitään. Sen sijaan poika nousi ja käveli hitaasti kohti portaita. Ennen ensimmäistä askelmaa poika pysähtyi hetkeksi, vilkaisi minuun ja avasi suunsa. Sanomatta kuitenkaan mitään hän sulki suunsa ja käveli portaat ylös. Kuullessani Victorin huoneen oven painuvan kiinni huokaisin uudelleen. Pudistelin päätäni, sammutin takan sekä alakerran valot ja poistuin yläkertaan omaan makuuhuoneeseeni.
Ei toivoakaan, että olisin saanut unta sinäkään yönä. Pyörin levottomana sängyssä silmät vuoroin kiinni ja vuoroin auki. En kyennyt olemaan pyörittelemättä päässäni päivän tapahtumia.
Victor oli yrittänyt varastaa kaupasta. Minä olin melkein lyönyt Victoria.
Kumpikin teko oli väärin, niin väärin, etteivät itsesyytökset jättäneet minua rauhaan kummassakaan tapauksessa.
Seuraavana aamuna Victor ei tullut kanssani syömään aamiaista. Poika pysytteli huoneessaan, kunnes koulubussin saapumisaika läheni, luikkien sitten huoneestaan alakertaan. Hän nappasi itselleen hedelmäkorista omenan ja lähti kouluun jättäen minut lusikoimaan haluttomana murolautastani. Olisin toivonut, että Victor olisi sanonut minulle edes jotain lähtiessään, mutta ei – poika oli pysytellyt hiljaa, ilmeettömänä ja eleettömänä.
Ajaessani sinä aamuna kohti päämajaa tiesin tasan, kenen kanssa halusin puhua. Puristin rattia rystyset valkeina, suru oli alkanut kääntyä raivoksi. Stevenson saisi luvan ruveta kasvattamaan poikaansa, tai pitäisin huolen, ettei Jeremy enää koskaan tapaisi Victoria.
Stevensonin piti olla sinä aamuna päämajalla Rafaelin kanssa kartoittamassa suhteitamme ja lahjonnan kohteitamme sekä miettimässä mahdollisia uusia, tarpeellisia kohteita. Miehet olivatkin sovittuun tapaan paikalla, he istuivat päämajan pöydän ääressä, Rafael oli pöydällä lojuvasta nahkakantisesta kansiosta päätellen merkinnyt joitain asioita ylös. Kumpikin miehistä käänsi katseensa minuun ilmestyessäni ovensuulle. Rafael nyökkäsi minulle ja avasi suunsa tervehtiäkseen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, puhuin itse.
”Haluan puhua kanssasi, Stevenson.”
Ruskeahiuksinen mies kohotti katseensa häkeltyneenä, mies kurtisti kulmiaan, muttei kysellyt enempää. Mies nyökkäsi ja nousi ylös odottaen, että johdattelisin hänet muualle puhumaan, mutta en vaivautunut tekemään sitä. Me puhuisimme tässä ja nyt, oli Rafael paikalla tai ei. Saattoi jopa olla, että jos minä en saanut taottua Stevensonin päähän järkeä, Rafael onnistuisi siinä.
Kävelin lähemmäs miestä tuijottaen tätä pistävästi. Pöydän ääreen istumaan jäänyt Rafael nousi ylös ja jäi seisomaan taakseni.
Raivoni oli jo jonkin verran tasaantunut, ja kykenin puhumaan suhteellisen rauhallisesti.
”Tiedätkö sinä, missä poikasi oli eilen illalla?” kysyin hiljaa mieheltä, jonka kulmien rypyt syvenivät yhä.
”Minun tietääkseni hän oli kaupungilla noin kello yhteentoista saakka”, Stevenson vastasi.
Suupieleni jännittyivät, toinen käteni puristui nyrkkiin.
”Ja tiedätkö, mitä hän oli siellä tekemässä?” kysyin yhä hiljempaa, vaarallisen pehmeästi.
”Mitä sinä oikein vihjailet?” Stevenson ärähti. ”Minun poikani oli kaupungilla, hänellä on lupa olla siellä, hän --”
”Hänellä on ilmeisesti myös lupa varastaa tupakkaa ja yllyttää muita siihen?” ärähdin takaisin saaden miehen hätkähtämään. Rafael karaisi kurkkuaan äänekkäästi takanani, mutten välittänyt miehen yrityksestä keskeyttää yhä kärjistyvä keskustelumme.
”Mitä helvettiä?” Stevenson kysyi vihaisena. ”Ei tietenkään ole!”
”Sitten voitkin varmaan selittää, miksi hän seisoi eilen kioskin kulmalla minun poikani kanssa, yllytti minun poikani varkauteen ja juoksi karkuun jättäen minun poikani poliisin haaviin!” huusin Stevensonille.
”Mitä sinä oikein selität?!” Stevenson ärjyi minulle.
”Sinä kuulit kyllä, mitä sanoin!” huusin takaisin saaden raivon punan miehen kasvoilla syvenemään.
”Jos sinun poikasi varastaa tupakkaa kaupasta, se ei ole minun eikä Jeremyn asia!” mies huusi. ”Älä sotke minun jälkikasvuani sinun poikasi toilailuihin --”
”Jeremy oli niin sanotusti sen homman aivot, Jeremy oli se, joka keksi koko ajatuksen – minun poikani oli muutenkin poissa tolaltaan, totta kai Jeremyn on ollut helppo taivutella Victor hölmöyksiin kanssaan! Opettele edes kasvattamaan poikaasi, kelvoton --”
”Minä ja Olivie kasvatamme lapsemme tasan niin kuin meitä huvittaa!”
”Eli jätätte kasvattamatta?!”
Stevenson tärisi raivosta. Miehen seuraavat sanat karkasivat ulos suusta nopeaan tahtiin, niin kovaäänisellä karjaisulla, että korviani vihloi.
”Sinun tässä pitäisi opetella kasvatustaitoja, sinun poikasi on se kelvoton, jonka ansiosta Jeremy on aina --”
”Sinä et usko tuohon itsekään, on toki helppo syyttää muita omista virheistään, vai mitä?” ärähdin miehelle. ”Ei ole omena kauas puusta --”
Stevenson kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, mies huitaisi sillä minua kohti, mutta onnistuin väistämään. Olin tarttua miehen paidankaulukseen työntääkseni tämän seinää vasten, mutta Rafael astui väliimme.
”Nyt riittää!”
Rafaelin ääni oli tiukka, mies seisoi välissämme ja työnsi minua ja Stevensonia kauemmas toisistamme.
”Mitä pahaa minä olen tässä tehnyt?” Stevenson kysyi äreästi, Rafael vaiensi miehen tiukalla katseella.
”Älä puutu tähän, Rafael, nämä ovat isien välisiä asioita”, sanoin, ennen kuin ehdin ajatella asiaa kunnolla. Katumus iski välittömästi sanottuani pahimman mahdollisen, mitä parhaalle ystävälleni voi sanoa. Rafael katsoi minua pitkään, osin terävästi, osin surumielisesti. Miehen ääni oli raivoisa, mutta tukahtunut.
”Satutko muistamaan, että minäkin olen ollut joskus isä?”, Rafael kysyi hiljaa.
Jokainen meistä seisoi vaiti, ainoat äänet olivat kiihtyneet hengenvedot paitsi minulta ja Stevensonilta, myös Rafaelilta. Viimeksi mainitun hengitys kuului vapisevan hieman. Oma ääneni kuulosti vielä Rafaelinkin ääntä tukahtuneemmalta puhuessani hänelle hiljaa, kuiskaten.
”Anteeksi, Rafael, minä en tarkoittanut... tai siis --”
”Ole hiljaa, Vincent”, Rafael keskeytti, enkä vastustellut, vaikken yleensä sietänyt moista puhetta edes häneltä. ”Ole hiljaa ja sovi asiasi Jackin kanssa keskenäsi. Älkää tappako toisianne, siitä tulee sotkua.”
”Rafael...”
Tartuin miehen käsivarteen hänen kääntäessään selkänsä meille. Mies kuitenkin riuhtaisi itsensä vapaaksi ja käveli pois huoneesta. Portaista kuuluvat askelet kertoivat miehen katoavan kellariin. Vilkaisin Stevensonia, joka näytti pelästyneeltä.
”Minä puhun Jeremyn kanssa”, Stevenson lupasi nopeasti. ”Mene hänen peräänsä.”
Ryntäsin kellarin portaisiin ja aloin laskeutua niitä alas. Portaiden käydessä vähiin askeleni hidastuivat, laskeuduin viimeiset portaat aivan hiljaa. Rafael istui kellarin perällä baaritiskin ääressä, mies oli taikonut jostain itselleen olutpullon ja tuijotteli sitä nyt vaitonaisena, sanomatta sanaakaan tai vilkaisemattakaan minuun päin, vaikka varmasti oli kuullut tuloni.
”Rafael?”
Ei vastausta. Hitain askelin kävelin miehen luo.
”Saanko istua tähän?” kysyin varovasti. Rafael ei vieläkään vastannut, joten istuuduin toiselle baarituoleista.
Katsoin Rafaelia pitkään, mies näytti lähinnä ilmeettömältä. Sen pitkän katseen aikana Rafael kohotti pullon kertaalleen huulilleen, mutta laski sen sitten takaisin alas antamatta pisarankaan valua kurkkuunsa. Olin aikeissa kohottaa käteni taputtaakseni Rafaelia kömpelösti olkapäälle, mutten uskaltanut tehdä sitä. Sen sijaan puhuin.
”Olen pahoillani, Rafael. En tarkoittanut sitä niin. Anteeksi.”
Hiljaisuus.
”Mitä sinä sitten tarkoitit?” Rafael kysyi lopulta käheällä äänellä. Huokaisin.
”En minä tiedä, minä vain --”
”Siitä jäi pois vain yksi sana”, Rafael keskeytti. ”Olisit voinut sanoa ’nämä ovat nykyisten isien välisiä asioita’. Tai ’elossa olevien lasten isien välisiä asioita’.”
- Jack Stevenson on vanhentunut nuoresta aikuisesta aikuiseksi. Hänen partansa tyyli on hieman muuttunut.
- Olivie Stevenson on ollut tarinan alkaessa nuori aikuinen ja on sitä edelleen. Olivieta ei ole kauheasti viime aikoina vilahdellut tarinassa siitä loogisesta syystä, ettei hän avioiduttuaan enää juurikaan pyöri järjestön miesten ympärillä, mutta hänen asukokonaisuutensa muutettiin jo Olivien mentyä naimisiin. Täytyyhän nyt perheellisen naisen olla edes jokseenkin siveä!
- Thomas Andrews on vanhentunut ja viisastunut tasan sen verran, että vaihtoi paitansa. (Andrews on järjestön nuorin edustaja, ja hänen ikänsä kiikkui ensiesiintymisessään siinä parinkympin tienoilla, joten ei liene luontevaa, että hän vielä vanhenisi nuoresta aikuisesta aikuiseksi. Minun matematiikkani mukaan Andrewsin ikä on nyt hieman kolmenkympin yli, ja aikuiset tuppaavat Simsissä näyttämään sellaisilta nelikymppisiltä.)
- Rafael Collins on alun perinkin ollut iältään aikuinen nuoren aikuisen sijaan. Vanhus hän ei kuitenkaan vielä ole, ja iän merkit -valinta tekee Rafaelista tarpeettoman vanhan näköisen, joten Rafael pysyi koskemattomana.
- Nicholas Coruccista ei ole tullut vanhusta, sillä pelin vanhukset ovat aivan liian hauraan näköisiä. Sen sijaan tein parhaani tehdäkseni aikuisesta Nicholaksesta vanhuksen näköisen. Pitäkää häntä siis vanhuksena. (Ja älkää naurako nähdessänne hänet sitten jossain vaiheessa... ;))
***
Se oli taas niitä öitä, kun en saanut unta riippumatta siitä, miten väsynyt olin. Niitä öitä, joina lähdin usein kävelylle. Öitä, joina päässäni oli liikaa mietittävää yhdelle miehelle.
Roaring Heightsin keskustan siirtolapuutarha oli säilynyt lähes ennallaan jo vuosien ajan. Vain kuolleita kasveja oli poistettu ja uusia istutettu tilalle. Vanhat puistonpenkit olivat paikallaan, samoin huvimaja keskellä puutarhaa. En ollut käynyt täällä vuosiin, silti tuntui siltä, että edellisestä käynnistä olisi voinut olla vasta pari päivää.
Kävelin huvimajaan ja istuuduin tuolille jääden tuijottamaan tyhjyyteen.
Minä nukuin hyvin niinä öinä, kun kaikki oli hyvin. Jos niin ei ollut, nukuin huonosti. Niin tälläkin kertaa. En ollut puhunut unettomuudestani kenellekään, vaikka epäilemättä jokainen näki yhä tummemmiksi käyvät varjot silmieni alla. Kukaan ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt, miksen nukkunut. Tai... ehkä olisikin. Ongelma taisi pikemminkin olla se, etten halunnut kertoa, mistä oli kyse. En halunnut sanoa ääneen hänen nimeään. En aikonut kertoa kenellekään, että kyse oli Victorista. Victorista ja minusta.
Victor oli minulle tärkeintä elämässä. Elämäni tuskin olisi ollut elämisen arvoista ilman häntä. Jo vuosia sitten olin menettänyt jotakin minulle samalla tavalla rakasta, olin menettänyt vaimoni, ja menetyksen pelko Victorin suhteen oli läsnä joka päivä. Se oli ollut läsnä kaikki ne vuodet, jotka olin viettänyt seuraten poikani kasvua. Se kolkutti olkapäälle niinä hetkinä, kun autoin Victoria läksyjen kanssa, kertoi, ettei jo teini-ikäinen poikani enää asuisi kauaa kotona. Se kuiskasi korvaani ilkeitä sanoja silloin, kun poikani huikkasi ovelta menevänsä Jeremyn luo loppuillaksi, sanoi, että pienellä pojallani oli jo oma elämä, eikä minua tarvittu enää samalla tapaa. Se muistutti minua vihollisteni läsnäolosta. Toisti laukausten ääniä päässäni. Muistutti rakastettuni veren lämmöstä käsissäni.
Ja huolimatta siitä, että pelkäsin jatkuvasti menettäväni Victorin, annoin historian toistaa itseään, annoin menetyksen todennäköisyyden kasvaa yhä suuremmaksi valehtelemalla pojalleni joka päivä.
Kuudentoista vuoden valehtelukierre.
Kuusitoista vuotta kulisseja, kuusitoista vuotta uskottelua siitä, että olin ihan tavallinen kansalainen.
Kuusitoista vuotta meidän molempien elämän hidasta tuhoamista.
Se jättäisi jäljet, eikä Victor antaisi minulle koskaan anteeksi. Siksi pelkäsin kertoa hänelle, se teki kertomisesta joka päivä vaikeampaa. Ja jokainen etenevä päivä vain pahensi asiaa.
Askelten ääniä, naurua. Ajatukseni keskeytyivät, ja kohotin katseeni.
He eivät huomanneet minua. Siirtolapuutarhan käytäviä pitkin juoksi ensin naurava nainen, hänen perässään hivenen hiljaisempi mies. Hätkähdin tunnistaessani miehen... Thomas Andrews. Mitä alaiseni teki tähän aikaan siirtolapuutarhassa? Vastausta ei tarvinnut kauaa odottaa, Andrews nimittäin saavutti naisen ja kaappasi tämän hymyillen hellään suudelmaan.
En voinut välttää pientä hymynkaretta ilmestymästä huulilleni. Kuluneet vuodet olivat ehkä vanhentaneet minua, mutta vaikutti siltä, että Andrews oli niiden aikana löytänyt todellisen itsensä. En uskaltanut liikkua minnekään. Tarkoitukseni ei ollut vakoilla Andrewsin tekemisiä, minulle oli aivan sama, mitä alaiseni touhusivat vapaa-ajallaan, mutta en myöskään halunnut, että Andrews huomaisi minut ja vaivaantuisi. En halunnut pilata kaksikon herkkää hetkeä tähtitaivaan alla.
Suudelman päätyttyä kaksikko kääntyi ja suuntasi käsi kädessä poispäin puutarhasta, luultavasti he olivat vain läpikulkumatkalla.
”Mitä teet huomenna?” kuulin naisen kujertavan Andrewsille, ja kirosin mielessäni sitä, että olimme sopineet suunnittelukokouksen tulevasta keikastamme huomiseksi. Samassa tajusin, että jotainhan Andrewsin oli ollut pakko sanoa töistään tytölleen, ja mietin kuumeisesti, ei kai Andrews vain olisi niin typerä, että vuotaisi kaikki tiedot järjestöstä tuntemattomalle naiselle. Eiväthän he olleet edes naimisissa, minun tietojeni mukaan Andrews oli naimaton.
”Minulla on töitä”, Andrews sanoi hiljaa, ja epäilykseni vain kasvoivat. Naisen seuraavat sanat kuitenkin pyyhkivät kaikki huolet mielestäni.
”Voisit varmasti pyytää pomoltasi joskus lomaakin”, nainen hymähti. ”Olet ollut niin ahkera työntekijä, ja yhtiö varmasti pärjää hetken ilman sinuakin.”
”Tiedät, etten voi, Diane. Mutta lupaan raivata illaksi pari tuntia aikaa sinua varten.”
”Minä rakastan sinua, Thomas.”
”Niin minäkin sinua.”
Dianeksi kutsuttu nainen ja Andrews kävelivät puiston porttien tuolle puolen. Minä jäin istumaan huvimajaan mietteliäänä. Oli ilman muuta hyvä, ettei Andrews ollut vielä tässä vaiheessa kertonut tyttöystävälleen olevansa rikollinen, mutta toivoin, että mies ymmärtäisi silti kertoa sen jossain vaiheessa. Siinä vaiheessa, kun aika oli kypsä, mutta oli vielä toivoa korjata valehtelunsa seuraukset. Minä en ollut sitä osannut tehdä, ja toivoin täydestä sydämestäni, että Andrews olisi minua viisaampi. Niin tai näin, ainakin hän pääsisi seuraavan päivän palaverista mystisen aikaisin kotiin. Hymähdin itsekseni, en aikonut kertoa miehelle, mitä olin nähnyt, mutta pienestä joustosta tuskin olisi tässä tapauksessa harmia.
Nousin pöydän äärestä ja suuntasin kotiin. Umpirakastuneen Andrewsin näkeminen oli kieltämättä piristänyt minua, ja ehkä saattaisin jopa nukkua loppuyön. Ehkä. Se riippuisi siitä, miten aktiivisesti Victor pyörisi mielessäni.
Todennäköisesti hyvinkin aktiivisesti.
***
Kelloni mukaan Victor oli juuri päässyt koulusta, ja oli aika ryhtyä tekemään pojalle ja itselleni päivällistä. Keräsin jääkaapista tarjottimelle tarvikkeet ja olin juuri laskemassa niitä työtasolle, kun ovi jo kävi ja Victor astui sisään. Poika ei kuitenkaan tullut yksin, vaan kuten niin monesti ennenkin, hänellä oli seuranaan paras ystävänsä.
En ehtinyt kysyä Victorilta, miten koulupäivä oli sujunut, kun poika jo puhui.
”Isä, ei kai haittaa, jos Jeremy tulee meille pariksi tunniksi?” Victor kysyi viittoillen vaaleahiuksiseen poikaan takanaan.
”Kunhan läksyt tulevat tehdyiksi”, totesin ja laskin tarjottimen tasolle. ”Alan juuri tekemään ruokaa, mutta Jeremy voi toki jäädä syömään.”
”Meille ei tullut läksyä”, Jeremy totesi laiskasti, venyttelevällä äänellä, joka muistutti kovasti äitinsä Olivien ääntä. Kohotin toista kulmaani, Jeremy punastui hiukan ja käänsi katseensa pois. Tiesin, että poika valehteli. Tiesin myös, että Jeremy pelkäsi minua niin paljon, että pelkkä katse riitti muuttamaan pojan ajatukset siitä, tarvitsiko läksyjä tehdä vai ei.
”Jos tarvitsette apua matematiikan kanssa, tulkaa kysymään”, totesin ja ryhdyin pilkkomaan vihanneksia.
Paloitellessani paprikaa pasta carbonaran kanssa syötäväksi pudistelin päätäni tyytymättömänä. Oli pakko myöntää, että vaikken tahtonut sotkeutua liikaa poikani elämään, vaikken tahtonut edes yrittää valikoida hänen ystäviään, en oikein pitänyt Jeremy Stevensonista. Vaikka Jeremy oli kahden hyvän ystäväni poika, minusta tuntui, ettei hivenen kapinallinen, Victoria pari vuotta nuorempi teini oikein ollut hyvää seuraa minun pojalleni. Tiesin, että Jeremy oli koulullaan jonkin sortin koviksen maineessa, poika oli usein jälki-istunnossa ja vietti aikaansa lähinnä kaupungilla pyörien ilman mitään toimitettavaa asiaa, myöhästyi kotiintuloajoistaan, valvoi yöt ja nukkui päivät. Victor taas menestyi loistavasti koulussa, poika oli osoittautunut lahjakkaaksi, hoiti tunnollisesti kotitehtävänsä ja usein auttoi minua kodin askareissa. Victor tuli aina kotiin sovittuina aikoina ja kapinoi vain harvoin. Siksi osaltani myös ihmettelin, miten kaksi näin erilaista poikaa tuli niin hyvin toimeen keskenään. Syynä oli luultavasti vain se, että Victor ja Jeremy olivat kasvaneet yhdessä ja oppineet tuntemaan toisensa läpikotaisin jo ennen kouluikää.
Olin joskus vihjannut Stevensonille, että Jeremy saattaisi kaivata enemmänkin kuria. Mies taisi vain olla oikeassa siinä, mitä oli sen jälkeen sanonut – ettei asia kuulunut minulle, että minun tulisi pitää huolta vain omasta pojastani ja jättää Jeremyn kasvatus hänen ja Olivien vastuulle. Pudistelin jälleen päätäni. En todellakaan ollut minkään sortin kasvatusneuvoja, mutta jo Victorin takia olisin toivonut, että Stevenson olisi ollut hivenen ankarampi pojalleen. Miehen tytär, Susie, oli myös kasvanut vailla kuria, mutta tuntui osaavan käyttäytyä itsekin. Susien veli sen sijaan meni mielellään sieltä, missä aita oli matalin.
Ruoka oli pian valmista, ja kävelin ylös portaita kohti Victorin huonetta kutsuakseni pojat pöytään. Olin juuri koputtamassa oveen, kun huoneesta kuului Jeremyn nauru.
”Sinäkö todella yhä luulet, että isäsi on liikemies?”
Ovelle kohotettu käteni pysähtyi. En edelleenkään ollut salakuuntelijatyyppiä, mutta Jeremyn sanat saivat minut jäämään ovelle ja kurtistamaan kulmiani.
”Mitä hauskaa siinä on?” kuulin Victorin ärähtävän. ”Kyllä kai minä nyt tiedän, mikä minun isäni on ammatiltaan.”
”Etpä näytä tietävän”, Jeremyn laiska ääni vastasi. ”Aika hyvä suhde teillä, isällä ja pojalla. Minun isäni sentään kertoi minulle ja Susielle jo monen monta vuotta sitten, ja sinä olet edelleen siinä uskossa, että --”
Jotain lätsähti seinää vasten, todennäköisesti Victorin läksyvihko.
”Älä heittele minua niillä matikan tehtävilläsi!”
”Kerro sinä sitten, mistä hitosta sinä oikein puhut”, Victor kuului ärisevän. ”Sinähän se tiedät kaiken parhaiten!”
Jeremyn nauru, joka vaikeni nopeasti.
”Voin kertoa sinulle kaiken, mutta isäsi ei sitten saa tietää, että kuulit tämän minulta”, poika sihahti nyt vakavampana. ”Sinun isäsi ei ole liikemiestä nähnytkään. Hän on ollut jo vuosia minun isäni pomo, hän on --”
Tempaisin oven auki. Sohvalla lojuva Jeremy oli juuri selittämässä jotain Victorille, sängyllä istuva poikani kuunteli hämillään. Molemmat hätkähtivät astuessani huoneeseen, ja Jeremy vaikeni. Tuijotin vaaleahiuksista pistävästi, kohotin hitaasti vasemman käteni ja osoitin Victorin huoneen avointa ovea.
”Jeremy, ulos.”
”Minä vain--!”
”Jeremy Stevenson, kun minä sanon ulos, se tarkoittaa, että poistut tästä talosta harvinaisen nopeasti!” huusin pojalle, joka vavahti muutaman kerran, nousi sitten ylös sohvalta ja luikki korvat punoittaen ohitseni. Poika kipitti portaat alas, alakerrasta kuuluva ulko-oven kolahdus kertoi Jeremyn paenneen paikalta.
Käänsin katseeni Victoriin, joka tuijotti minua tiiviisti, osin vihainen, osin hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”Tule syömään”, totesin hiljaa pojalle ja olin kääntää tälle selkäni lähteäkseni, kun Victor keskeytti aikomukseni vaativalla äänellä.
”Mitä tuo oikein oli olevinaan?” poika kysyi hiljaa, painokkaasti. Tunsin kylmien väreiden hiipivän selkääni pitkin, en halunnut valehdella taas, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja.
”Se ei ollut yhtään mitään.”
”Isä, jos minulta kysyttäisiin, mitä asiaa olet eniten minulle hokenut ja painottanut, niin vastaisin, että rehellisyyttä. Olet aina sanonut, että kunniaton on se, joka valehtelee. Miksi sinä heitit parhaan ystäväni ulos?”
”Koska hän käyttäytyi asiattomasti”, ärähdin Victorille.
”Käyttäytyi asiattomasti?” Victor toisti yhtä äreästi, ainakin me molemmat olimme yhtä äkkipikaisia. ”Haluamalla kertoa minulle totuuden sinusta?”
”Minkä totuuden?”
”Sen totuuden, jota et ole minulle kuuteentoista vuoteen kertonut!” Victor nousi ylös sängyltä, poika kohottautui täyteen pituuteensa eteeni.
Häpesin sitä jälkeenpäin, mutta Victorin tuijottaessa minua pisteliäästi edessäni menetin itsekin malttini.
”Luuletko sinä, että voit puhua isällesi tuohon sävyyn?!” kysyin Victorilta korottaen ääntäni tarpeettomankin paljon.
”Luulenpa hyvinkin, luulethan sinäkin, että on ihan ookoo peitellä asioita näin ilmiselvästi!”
”Minä en peittele yhtään mitään!”
”Anna minulle sitten kunnon syy siihen, miksei Jeremy saanut puhua loppuun!”
”Koska minä kuulin, mitä hän sanoi!” karjuin Victorille. ”Koska hän ei kunnioita minua eikä sinua, koska hän puhuu meistä aivan kuin --”
”Minä en yhtään ihmettele, jos sinua ei kunnioiteta, valehteleva paskiainen!”
Kohotin käteni, käänsin avokämmeneni kohti Victorin poskea. Victor säpsähti, poika astui pelokkaana askelen taaksepäin. Suljin silmäni, vedin syvään henkeä ja laskin käteni hitaasti takaisin alas.
”Anteeksi.”
Victor katsoi minua hartiat vavisten ja silmät laajenneina, poika tuijotti vuoroin kättäni ja vuoroin minua.
”Sinä melkein löit minua”, poika kuiskasi hiljaa, jokainen hänen sanansa viilsi sisintäni kuin veitsi.
”Minä en koskaan satuttaisi sinua”, sanoin yhtä hiljaa, käheällä äänellä. ”Anteeksi, Victor, minä -- Victor!”
Ennen kuin ehdin estää poikaa, hän oli jo juossut ohitseni portaisiin. Kun ulko-ovi pamahti toisen kerran kiinni, huokaisin syvään. Kiertelin hetken Victorin huoneessa, kävelin edestakaisin, kunnes lopulta asetuin nojaamaan pojan parvekkeen ovea vasten. Se oli se sama umpiovi, jolla olimme vuosia sitten korvanneet parvekkeen lasiovet, joiden läpi Evans oli ampunut Victorin huoneeseen. Sama ovi, jota ilman Victor ei ollut lapsena suostunut enää nukkumaan huoneessaan.
Victor oli oikeassa. Olin valehteleva paskiainen. Paskiainen, joka oli juuri ollut vähällä lyödä poikaansa avokämmenellä kasvoihin. Suljin silmäni, vedin jälleen syvään henkeä, vapiseva uloshengitys. Jos minä olisin jotain halunnut isältäni oppia, niin en ainakaan tätä, en sitä, että lapsia kasvatettiin lyömällä. Oma isäni toki löi minua useita kymmeniä, kenties satoja, kertoja ja käytti avokämmenen sijasta nahkavyötä, mutta se ei ollut mikään puolustus. Yksikin kerta oli liikaa, vaikka se olisi ollut hellä läppäisy. Fyysisellä kivulla ei ollut merkitystä. Minäkään en ollut siitä lapsena välittänyt, vaikka selkääni olikin jäänyt pitkiä arpia. Henkisellä vahingolla puolestaan oli väliä. Kipuun tottui, ajatukseen siitä, että oma isä oli valmis satuttamaan poikaansa, taas ei tottunut koskaan.
Kävelin alakertaan. Vapisevin käsin työnsin ruokalautasen jääkaappiin – minun ei ollut lainkaan nälkä, mutta Victor todennäköisesti kaipaisi rauhoituttuaan ja kotiin palattuaan jotain syömistä, joten olisi parasta säilöä ruoka. En tiennyt, minne Victor oli mennyt, mutta todennäköisesti poika oli vain kävelyllä, ehkä etsimässä Jeremyä. Jeremystä tuskin olisi sinänsä enää huolta, en uskonut, että poika enää uskaltaisi mainita minua sanallakaan Victorille. En tosin tiennyt sitäkään, oliko se lopulta hyvä vai huono asia. En tiennyt enää yhtään mitään.
Odotin Victoria kotiin koko illan. Pälyilin kelloa vähän väliä. En huolestunut, kun kello oli kuusi ja poikani oli ollut poissa kaksi tuntia. En huolestunut vielä seitsemältäkään. Kahdeksalta soitin Stevensonille ja kysyin, oliko Victor tullut heidän luokseen, mutten huolestunut, vaikka mies antoikin kieltävän vastauksen. Oletin Victorin olevan edelleen kaupungilla, kenties Jeremyn kanssa. Victorin kotiintuloajan, kello yhdeksän, lähestyessä aloin jo hermostua, ja viisareitten tikittäessä kohti puolta kymmentä ravasin hermostuneena ympäri olohuonetta istuen välillä sohvalle ja jatkaen sitten taas edes takaisin kävelemistä. Kello tuli kymmenen, lopulta yksitoista. Säpsähdin, kun huomasin pihamaalla liikettä. Tajutessani poliisiauton sinisen ja punaisen vilkkuvalon valaisevan pihamaamme ryntäsin ulos.
Victor oli avannut portin itselleen ja vieressään seisovalle poliisille ja seisoi nyt pihalla. Poliisi näytti jututtavan poikaa, mutta kuultuaan askeleeni terassilta kumpikin käänsi katseensa minuun. Juoksin paikalle, loin pitkän katseen Victoriin. Hän näytti olevan kunnossa, vaikka pojan ilme olikin säikähtänyt.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin poliisilta, jonka suupieli kaartui hivenen ylöspäin, joskin ilottomasti.
”Vincent de Luca, oletan? Onko hän poikanne?”
”Kyllä on!” vastasin kiihtyneenä ja vilkaisin taas Victoriin, joka tuijotteli kengänkärkiään. ”Mistä on kyse?”
Komisario katsoi Victoria.
”Nuori herra jäi kiinni tupakan näpistämisestä.”
”Mitä?”
Poliisi käänsi jälleen katseensa minuun ja nyökkäsi. Tuijotin hetken häntä uskomatta korviani, sitten käänsin katseeni poikaani.
”Victor, onko tämä totta?”
Victor ei vastannut, vaan katsoi muualle. Eleestä saattoi vetää omat johtopäätöksensä. Komisario puhui taas, tällä kertaa Victorille.
”Oletko varma, ettet halua kertoa, kuka se toinen poika oli?”
Käänsin katseeni nopeasti poliisiin. ”Toinen poika?”
”Hänen seurassaan oli joku vaaleatukkainen poika nahkatakissa”, komisario kertoi. ”Hän pääsi pakoon. Poikanne ei suostunut puhumaan hänestä sanallakaan, vaan vakuutti toimineensa yksin, vaikka kioskin toinen asiakas oli kuullut vaaleahiuksisen yllyttävän poikaanne kulman takana hetkeä ennen rikosta. Tiedättekö, kuka hän mahdollisesti olisi voinut olla?”
Tuijotin hetken poliisia. Lopulta pudistin päätäni.
”En osaa yhtään sanoa”, valehtelin, vaikka tiesin varsin hyvin, ketä mies tarkoitti. Victorilla ei ollut montaakaan blondia ystävää, jotka käyttivät nahkatakkia. Oikeastaan tasan yksi. Poliisien usuttaminen Stevensonin kotiin vain saattaisi tuoda mukanaan muitakin ongelmia, joten en halunnut antaa Jeremyä ilmi.
Poliisi läksytti aikansa Victoria ja jätti pojan sitten minun huostaani, muistuttaen lähtiessään, ettei lain kanssa olisi leikkimistä, vaan rikollisesta toiminnasta voisi olla oikeasti kovia seuraamuksia. Komisarion lähdettyä marssitin Victorin sisälle. Istutin pojan sohvalle, itse jäin tämän eteen seisomaan. Ristin käsivarteni ja tuijotin poikaa vihaisena.
”Victor, mitä sinä oikein ajattelit?”, sihahdin pojalle hiljaa. ”Mitä sinun päässäsi liikkuu?”
Poika ei katsonut minuun, vaan tuijotti sinnikkäästi tyhjyyteen. Huomasin Victorin räpyttelevän kostuneita silmiään. Huolimatta siitä, että hän oli jo itkun partaalla, jatkoin läksytystäni.
”Varastaminen on rikos, Victor, sinä tiedät sen. Ja mitä se puhe siitä, että toimit yksin, oikein oli? Jos Jeremy yllytti sinua, niin eikö olisi parempi sanoa se suoraan?”
”Jeremy ei ollut siellä”, Victor mutisi tukahtuneella äänellä ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.
”Älä viitsi valehdella minulle enempää.”
Hiljaisuus. Victorin poskea pitkin valui kyynel, jonka poika pyyhkäisi nopeasti pois ja vilkaisi sitten minuun, kuin tarkistaakseen, etten vain huomannut. Kohdattuaan katseeni hän käänsi katseensa taas poispäin. Odotin pitkän aikaa, että hän sanoisi jotain. Ihan mitä tahansa. Anteeksi, isä? Voinko mennä huoneeseeni? Minulla on nälkä? Painu helvettiin? Puhumattomuus oli kaikkein raastavinta, halusin tietää, mitä poikani ajatteli. Kun mitään ei lopultakaan kuulunut, en voinut estää turhautunutta huokausta.
”Mene nukkumaan”, komensin Victoria, joka säpsähti. ”Olet arestissa. Menet huomenna kouluun ja tulet sen jälkeen suoraan kotiin. Et saa lähteä ulos. Et saa käyttää puhelinta.”
”En siis saa soittaa Jeremylle?”
”Et varsinkaan hänelle”, ärähdin ja osoitin kohti portaita. ”Ole hyvä, Victor, mene huoneeseesi. Jos sinulla on nälkä, ota jääkaapista ruokaa mennessäsi.”
Victor ei hakenut jääkaapista mitään. Sen sijaan poika nousi ja käveli hitaasti kohti portaita. Ennen ensimmäistä askelmaa poika pysähtyi hetkeksi, vilkaisi minuun ja avasi suunsa. Sanomatta kuitenkaan mitään hän sulki suunsa ja käveli portaat ylös. Kuullessani Victorin huoneen oven painuvan kiinni huokaisin uudelleen. Pudistelin päätäni, sammutin takan sekä alakerran valot ja poistuin yläkertaan omaan makuuhuoneeseeni.
Ei toivoakaan, että olisin saanut unta sinäkään yönä. Pyörin levottomana sängyssä silmät vuoroin kiinni ja vuoroin auki. En kyennyt olemaan pyörittelemättä päässäni päivän tapahtumia.
Victor oli yrittänyt varastaa kaupasta. Minä olin melkein lyönyt Victoria.
Kumpikin teko oli väärin, niin väärin, etteivät itsesyytökset jättäneet minua rauhaan kummassakaan tapauksessa.
Seuraavana aamuna Victor ei tullut kanssani syömään aamiaista. Poika pysytteli huoneessaan, kunnes koulubussin saapumisaika läheni, luikkien sitten huoneestaan alakertaan. Hän nappasi itselleen hedelmäkorista omenan ja lähti kouluun jättäen minut lusikoimaan haluttomana murolautastani. Olisin toivonut, että Victor olisi sanonut minulle edes jotain lähtiessään, mutta ei – poika oli pysytellyt hiljaa, ilmeettömänä ja eleettömänä.
Ajaessani sinä aamuna kohti päämajaa tiesin tasan, kenen kanssa halusin puhua. Puristin rattia rystyset valkeina, suru oli alkanut kääntyä raivoksi. Stevenson saisi luvan ruveta kasvattamaan poikaansa, tai pitäisin huolen, ettei Jeremy enää koskaan tapaisi Victoria.
Stevensonin piti olla sinä aamuna päämajalla Rafaelin kanssa kartoittamassa suhteitamme ja lahjonnan kohteitamme sekä miettimässä mahdollisia uusia, tarpeellisia kohteita. Miehet olivatkin sovittuun tapaan paikalla, he istuivat päämajan pöydän ääressä, Rafael oli pöydällä lojuvasta nahkakantisesta kansiosta päätellen merkinnyt joitain asioita ylös. Kumpikin miehistä käänsi katseensa minuun ilmestyessäni ovensuulle. Rafael nyökkäsi minulle ja avasi suunsa tervehtiäkseen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, puhuin itse.
”Haluan puhua kanssasi, Stevenson.”
Ruskeahiuksinen mies kohotti katseensa häkeltyneenä, mies kurtisti kulmiaan, muttei kysellyt enempää. Mies nyökkäsi ja nousi ylös odottaen, että johdattelisin hänet muualle puhumaan, mutta en vaivautunut tekemään sitä. Me puhuisimme tässä ja nyt, oli Rafael paikalla tai ei. Saattoi jopa olla, että jos minä en saanut taottua Stevensonin päähän järkeä, Rafael onnistuisi siinä.
Kävelin lähemmäs miestä tuijottaen tätä pistävästi. Pöydän ääreen istumaan jäänyt Rafael nousi ylös ja jäi seisomaan taakseni.
Raivoni oli jo jonkin verran tasaantunut, ja kykenin puhumaan suhteellisen rauhallisesti.
”Tiedätkö sinä, missä poikasi oli eilen illalla?” kysyin hiljaa mieheltä, jonka kulmien rypyt syvenivät yhä.
”Minun tietääkseni hän oli kaupungilla noin kello yhteentoista saakka”, Stevenson vastasi.
Suupieleni jännittyivät, toinen käteni puristui nyrkkiin.
”Ja tiedätkö, mitä hän oli siellä tekemässä?” kysyin yhä hiljempaa, vaarallisen pehmeästi.
”Mitä sinä oikein vihjailet?” Stevenson ärähti. ”Minun poikani oli kaupungilla, hänellä on lupa olla siellä, hän --”
”Hänellä on ilmeisesti myös lupa varastaa tupakkaa ja yllyttää muita siihen?” ärähdin takaisin saaden miehen hätkähtämään. Rafael karaisi kurkkuaan äänekkäästi takanani, mutten välittänyt miehen yrityksestä keskeyttää yhä kärjistyvä keskustelumme.
”Mitä helvettiä?” Stevenson kysyi vihaisena. ”Ei tietenkään ole!”
”Sitten voitkin varmaan selittää, miksi hän seisoi eilen kioskin kulmalla minun poikani kanssa, yllytti minun poikani varkauteen ja juoksi karkuun jättäen minun poikani poliisin haaviin!” huusin Stevensonille.
”Mitä sinä oikein selität?!” Stevenson ärjyi minulle.
”Sinä kuulit kyllä, mitä sanoin!” huusin takaisin saaden raivon punan miehen kasvoilla syvenemään.
”Jos sinun poikasi varastaa tupakkaa kaupasta, se ei ole minun eikä Jeremyn asia!” mies huusi. ”Älä sotke minun jälkikasvuani sinun poikasi toilailuihin --”
”Jeremy oli niin sanotusti sen homman aivot, Jeremy oli se, joka keksi koko ajatuksen – minun poikani oli muutenkin poissa tolaltaan, totta kai Jeremyn on ollut helppo taivutella Victor hölmöyksiin kanssaan! Opettele edes kasvattamaan poikaasi, kelvoton --”
”Minä ja Olivie kasvatamme lapsemme tasan niin kuin meitä huvittaa!”
”Eli jätätte kasvattamatta?!”
Stevenson tärisi raivosta. Miehen seuraavat sanat karkasivat ulos suusta nopeaan tahtiin, niin kovaäänisellä karjaisulla, että korviani vihloi.
”Sinun tässä pitäisi opetella kasvatustaitoja, sinun poikasi on se kelvoton, jonka ansiosta Jeremy on aina --”
”Sinä et usko tuohon itsekään, on toki helppo syyttää muita omista virheistään, vai mitä?” ärähdin miehelle. ”Ei ole omena kauas puusta --”
Stevenson kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, mies huitaisi sillä minua kohti, mutta onnistuin väistämään. Olin tarttua miehen paidankaulukseen työntääkseni tämän seinää vasten, mutta Rafael astui väliimme.
”Nyt riittää!”
Rafaelin ääni oli tiukka, mies seisoi välissämme ja työnsi minua ja Stevensonia kauemmas toisistamme.
”Mitä pahaa minä olen tässä tehnyt?” Stevenson kysyi äreästi, Rafael vaiensi miehen tiukalla katseella.
”Älä puutu tähän, Rafael, nämä ovat isien välisiä asioita”, sanoin, ennen kuin ehdin ajatella asiaa kunnolla. Katumus iski välittömästi sanottuani pahimman mahdollisen, mitä parhaalle ystävälleni voi sanoa. Rafael katsoi minua pitkään, osin terävästi, osin surumielisesti. Miehen ääni oli raivoisa, mutta tukahtunut.
”Satutko muistamaan, että minäkin olen ollut joskus isä?”, Rafael kysyi hiljaa.
Jokainen meistä seisoi vaiti, ainoat äänet olivat kiihtyneet hengenvedot paitsi minulta ja Stevensonilta, myös Rafaelilta. Viimeksi mainitun hengitys kuului vapisevan hieman. Oma ääneni kuulosti vielä Rafaelinkin ääntä tukahtuneemmalta puhuessani hänelle hiljaa, kuiskaten.
”Anteeksi, Rafael, minä en tarkoittanut... tai siis --”
”Ole hiljaa, Vincent”, Rafael keskeytti, enkä vastustellut, vaikken yleensä sietänyt moista puhetta edes häneltä. ”Ole hiljaa ja sovi asiasi Jackin kanssa keskenäsi. Älkää tappako toisianne, siitä tulee sotkua.”
”Rafael...”
Tartuin miehen käsivarteen hänen kääntäessään selkänsä meille. Mies kuitenkin riuhtaisi itsensä vapaaksi ja käveli pois huoneesta. Portaista kuuluvat askelet kertoivat miehen katoavan kellariin. Vilkaisin Stevensonia, joka näytti pelästyneeltä.
”Minä puhun Jeremyn kanssa”, Stevenson lupasi nopeasti. ”Mene hänen peräänsä.”
Ryntäsin kellarin portaisiin ja aloin laskeutua niitä alas. Portaiden käydessä vähiin askeleni hidastuivat, laskeuduin viimeiset portaat aivan hiljaa. Rafael istui kellarin perällä baaritiskin ääressä, mies oli taikonut jostain itselleen olutpullon ja tuijotteli sitä nyt vaitonaisena, sanomatta sanaakaan tai vilkaisemattakaan minuun päin, vaikka varmasti oli kuullut tuloni.
”Rafael?”
Ei vastausta. Hitain askelin kävelin miehen luo.
”Saanko istua tähän?” kysyin varovasti. Rafael ei vieläkään vastannut, joten istuuduin toiselle baarituoleista.
Katsoin Rafaelia pitkään, mies näytti lähinnä ilmeettömältä. Sen pitkän katseen aikana Rafael kohotti pullon kertaalleen huulilleen, mutta laski sen sitten takaisin alas antamatta pisarankaan valua kurkkuunsa. Olin aikeissa kohottaa käteni taputtaakseni Rafaelia kömpelösti olkapäälle, mutten uskaltanut tehdä sitä. Sen sijaan puhuin.
”Olen pahoillani, Rafael. En tarkoittanut sitä niin. Anteeksi.”
Hiljaisuus.
”Mitä sinä sitten tarkoitit?” Rafael kysyi lopulta käheällä äänellä. Huokaisin.
”En minä tiedä, minä vain --”
”Siitä jäi pois vain yksi sana”, Rafael keskeytti. ”Olisit voinut sanoa ’nämä ovat nykyisten isien välisiä asioita’. Tai ’elossa olevien lasten isien välisiä asioita’.”
Pitkä hiljaisuus, jonka aikana huomasin käsieni vapisevan. Lopulta Rafael huokaisi.
”Anteeksi. En halunnut tehdä tätä pahemmaksi, kuin mitä se on.”
”Sinun ei todellakaan tarvitse pyytää minulta anteeksi”, vastasin miehelle. ”Sen sijaan minä haluan pyytää anteeksi sitä, että loukkasin sinua. En tarkoittanut. En oikeasti tarkoittanut.”
”Minä tiedän sen. Saat anteeksi.”
Jälleen vaikenimme. Rafaelin tyhjä katse oli muuttunut avoimen surumieliseksi.
”Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?” hän lopulta kysyi rikkoen hiljaisuuden. Odottamatta vastausta mies jatkoi. ”Miten sinä opit päästämään irti?”
Tiesin, mitä Rafael tarkoitti kysymättä tarkennusta. Huokaisin. En ollut koskaan puhunut ääneen kenenkään kanssa Lauran kuolemasta, enkä olisi halunnut tehdä sitä nytkään, mutta Rafaelin vuoksi minun oli puhuttava.
”En minä koskaan päästänyt irti hänestä. Ei sitä voi oppia.” Nielaisin kuuluvasti. ”Mutta Victorin vuoksi minun oli pakko jatkaa.”
”Minulla ei ole ketään, kenen vuoksi --”
”Älä edes puhu tuollaisia, sinulla on minut, minä onnistun takuuvarmasti sotkemaan aivan kaiken ilman parasta ystävääni pitämässä asioita järjestyksessä.”
Oltuamme hetken hiljaa Rafael puhui taas.
”Siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta. Tyttäreni voisivat olla aikuisia. Minä voisin olla isoisä. Vaimoni voisi olla isoäiti... Vincent, uskotko sinä kuolemanjälkeiseen elämään? Uskotko siihen, että tapaan heidät uudestaan, kun kuolen?”
”Mitä hittoa sinä vihjailet, Rafael?” huudahdin miehelle huolestuneena. ”Jos sinä edes mietit jotain sellaista, niin minä --”
”Minä en ole niin typerä, että tekisin jotain peruuttamatonta. Halusin vain kysyä.”
Huokaisin. Rafael luultavasti puhui totta vakuuttaessaan, ettei tekisi itselleen mitään, mutta olin silti huolissani. Siksi päätin sanoa miehelle asian, jota olin miettinyt jo vuosia.
”Victor tarvitsee sinua.”
Rafael kohotti katseensa olutpullostaan. ”Miten niin? En minä ole hänen isänsä.”
”Olen halunnut pyytää tätä sinulta jo pitkän aikaa”, sanoin hiljaa ja katsoin Rafaelia silmiin. ”Sinä tiedät, ettei minun elämäni ole siitä turvallisimmasta päästä. Että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Voin joutua vankilaan tai maanpakoon tai kuolla.”
”Vincent, sinä et --”
”Jos minulle tapahtuu jotain”, keskeytin Rafaelin painottaen ensimmäistä sanaa, ”niin olisitko niin kiltti, että huolehtisit Victorista? Hän pitää sinusta, olette olleet hyvää pataa jo Victorin ensimmäisistä elinvuosista lähtien. En voisi kuvitella parempaa vaihtoehtoa huolehtimaan pojastani minun jälkeeni.”
Rafael katsoi minua pitkään, mies näytti epäileväiseltä. Lopulta tämän kasvoille piirtyi hymyntapainen.
”Totta kai, Vincent. Totta kai.”
”Se olisi kunnia.”
***
’Rakas Laura, Vincent tässä.’
’En todellakaan tiedä, mitä tehdä enää. En edes tiedä, miksi seison tässä taas – tuskin olet kuulemassa ajatuksiani. Ehkä tämä on vain keino selvittää asioita itse itselleni, yrittää keksiä tähän ratkaisu. En tiedä.
Poikasi on etääntynyt minusta enemmän kuin koskaan. On kulunut jo kuukausia siitä, kun hän jäi kiinni tupakan näpistämisestä, eikä hän vieläkään puhu minulle kunnolla. Hän viettää enemmän aikaa Jeremyn kanssa, enkä ole tohtinut kieltää, kun mitään raskauttavampaa ei ole tapahtunut. Mutta hänen arvosanansa laskevat, eikä hän muutenkaan vaikuta omalta itseltään. Minä en osaa sanoa, onko se minun vikani vai jonkun muun. Todennäköisesti minun.’
’Kuinka paljon yksi lyönti voi vaikuttaa?’
***
Tuskin olin ehtinyt astua ovesta sisään sinä myöhäisenä iltana, kun kuulin seinäpuhelimen soivan. Minun ei olisi tehnyt mieli vastata, en juuri nyt olisi jaksanut, mutta se saattoi olla jotain tärkeää. Nostin luurin ja vastasin sukunimelläni.
”De Luca.”
”Pomo, Davis soittaa päämajasta”, kuulin erään rivijäseneni hätääntyneen äänen. ”Pyydän tulemaan heti paikalle. Hätätilanne.”
”Mikä on vialla?” kysyin kurtistaen kulmiani. Taustalta kuului huutoa, josta en saanut selvää.
”Me jouduimme ottamaan poliisin ja yhden siviilin säilöön”, Davis selitti. ”Se siviili näki, mitä teimme ja haki poliisin paikalle... Voimme toki ampua heidät heti, mutta ajattelimme, että haluat tietää.”
”Minä tulen”, sanoin äreästi puhelimeen kiroten mielessäni sählääviä rivijäseniä. ”Pitäkää huolta siitä, etteivät he karkaa minnekään.”
Ajoin päämajalle niin nopeasti, kuin kykenin piittaamatta nopeusrajoituksista ja toivoen, etten ajaisi tutkaan. Hermostuksissani naputtelin rattia toisella kädelläni, toinen käsi puristi sitä tiukasti. Mitä hittoa Davis oli oikein ajatellut? Mies oli ollut keikalla parin juoksupojan kanssa, hoitanut muutaman toimituksen ja kiristänyt hiukan kuriiria, jotta tämä pysyisi edelleen meidän puolellamme, mutta hyvin ilmeisesti jokin oli mennyt pahasti vikaan. Ja jotta kukaan ei vaikuttaisi liian fiksulta, mies oli totta kai ottanut panttivangiksi poliisin ja viattoman siviilin sekä raahannut molemmat päämajaamme! Teki mieli karjua raivosta, purin huultani estääkseni sen.
Astuttuani sisään päämajaan aseistettu Davis oli minua heti ovella vastassa. Mies näytti hermostuneelta, eikä tämän hermostusta ainakaan lieventänyt raivoisa ilmeeni.
”Missä he ovat?” ärähdin miehelle, joka säpsähti äänensävyäni.
”Komisario Hall ja se siviili ovat kellarissa --” Davis aloitti, mutta keskeytin tämän äreänä.
”Tarkoitin niitä juoksupoikia, joiden kanssa olit keikalla. Mihin he ovat kadonneet? Haluan puhua heidän kanssaan. Ja sinun kanssasi myös.”
”Lähetin heidät kotiin”, Davis totesi ja jatkoi sitten kiireesti. ”Ajattelin, ettei pahaisten juoksupoikien ole ehkä hyvä nähdä --”
”Kenenkään ei olisi hyvä nähdä tällaista tilannetta!”
”Tiedän, tiedän, mutta --”
”Sinä vahdit tässä”, komensin Davisia. ”Menen tapaamaan sitä sinivuokkoa ja siviiliä. Oletan, että heidät on edes asianmukaisesti sidottu?”
Davis nyökkäsi. En vastannut eleeseen, vaan lähdin kiipeämään portaita alas kellariin.
Kellarissa otin vyöltäni valmiiksi esiin pistoolini ja latasin sen. Olivatpa vangit miten sidottuja tahansa, mitä vain saattoi tapahtua. Lisäksi oli olemassa se ikävä tosiasia, ettei keikan nähnyttä poliisia ja sankaria leikkinyttä siviiliä voisi päästää noin vain lavertelemaan asioistamme eteenpäin. Hyvin todennäköisesti minulla olisi kohta kaksi luotia vähemmän ja Davis pääsisi hävittämään ruumiita. En pitänyt ajatuksesta, mutta tilanne ei jättänyt vaihtoehtoja. Davisia kyllä odottaisi tästä hyvästä vähemmän vastuullisiin tehtäviin alentaminen. Avasin suoranaisen panttivankisäilön maineen saaneen huoneen oven ja astuin sisään sulkien oven perässäni.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi tuoliin sidottuun, hyvin nuoren näköiseen miespoliisiin, joka käänsi katseensa minuun astuessani sisään. Katseeni rekisteröi myös poliisin viereiseen tuoliin sidotun ruskeahiuksisen siviilin, mutta en katsonut häntä sen tarkemmin. Sen sijaan mittailin poliisia katseellani.
”Vai että komisario Hall.” Ääneni oli pehmeä, huomasin hikikarpalon poliisin otsalla. Tämä pelkäsi. ”Mikä tekee miehestä niin typerän, että lähtee pidättämään yksin kolmea rikollista?”
”Sinun kaltaisesi roskaväen läsnäolo tekee kenestä tahansa typerän”, mies sylkäisi suustaan halveksien, vaikka oli selkeästi peloissaan. Annoin kylmän hymyn piirtyä huulilleni.
”Nuori ja typerä”, totesin hiljaa. ”Jos olisin sinun laillasi aseeton ja kiinnisidottu, anelisin armoa mieheltä, joka seisoo vieressäsi ase kädessään.”
Hiljainen nyyhkäisy. Se ei kuulunut komisarion suusta. Mies itse puhui, mutta ei minulle.
”Älä pelkää, poika”, mies sanoi hiljaa viereensä sidotulle siviilille. ”Meille ei käy yhtään mitään, ja pian olemme turvassa...”
”Sinuna en olisi niin varma”, sanoin päätäni kallistaen. ”Annahan, kun vaihdan pari sanaa suojattisi kanssa. Hänhän lopulta oli se, joka antoi meidät ilm--”
Lauseeni keskeytyi, kun kohdistin katseeni siviiliin. Hän oli pienikokoinen, ei vielä aikuinen, ja hänellä oli ruskeat hiukset ja farkkutakki. Kylmä tunne hiipi sisimpääni, kun astelin huoneen toiselle puolelle nähdäkseni tämän kunnolla.
Olin pudottaa aseeni nähdessäni farkkutakkisen teinin kyyneleiset kasvot. Victor. Mitä helvettiä? Poika kohotti katseensa minuun ja säpsähti silminnähden.
”I-is--”
Vaikka sydäntäni raastoi tehdä niin, vaikken olisi tahtonut esittää, etten tuntenut poikaa ja olla hänen edessään kylmäverinen murhaaja, puhuin Victorin päälle.
”Turpa kiinni, pentu”, ärähdin tuntien jokaisen sanan kylmänä iskuna rintakehässäni. Tärkeintä oli nyt kuitenkin, ettei poliisi saisi missään nimessä tietää, että Victor oli minun poikani. Ihan vain kaiken varalta... jos jotain tapahtuisi. Halusin suojella poikaa. ”Sinun ei kannata sanoa sanaakaan, jos haluat, että henkesi säilyy.”
Victor vaikeni, poika katsoi minua hetken ja muodosti huulillaan sanat ’ole kiltti’, muttei päästänyt ääntäkään. Riistin katseeni väkisin Victorista ja katsoin jälleen komisarioon. En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun ovelta kuului koputus ja Davis astui sisään.
”Anteeksi, pomo”, Davis sanoi hiljaa. ”Voinko tehdä jotakin?”
Tukahdutin haluni huokaista turhautuneena. En juuri nyt kaivannut Davisin anteeksipyytelyä ja vihjailua siitä, että hän halusi hyvittää sähellyksensä. Olin juuri komentamaisillani miehen ulos, kun tajusin, että oli jotain, minkä Davis voisi hyvinkin tehdä. Mies saisi viedä Victorin pois, kun puhuisin poliisin kanssa. En halunnut poikani näkevän keskusteluamme, enkä varsinkaan sitä, mihin se tulisi päättymään. Ja kun Victor ei olisi koko ajan silmieni edessä, kun pojan läsnäolo ei pakottaisi minua miettimään jatkuvasti, mitä ihmettä nyt tekisin pojan kanssa, saattaisin ehkä jopa pystyä keskittymään Hallin jututtamiseen. Davis ei ilmeisestikään tuntenut Victoria, eihän mies ollut tainnut koskaan nähdä poikaani, mutta uskoin tämän osaavan kohdella poikaa asiallisesti.
”Vie tuo teinipoika muualle”, komensin Davisia. ”Yläkertaan. Häntä tarvitaan vielä.”
”Selvä.”
Davis päästi säikähtäneen näköisen Victorin köysistä. Mies painoi pistoolin poikani selkää vasten ja johdatteli hänet pois huoneesta laittaen oven perässään kiinni. Katsoin hetken suljettua ovea, sitten käännyin komisarion puoleen. Olisi aika jutella.
***
Se oli tehty.
Suljin oven hiljaa perässäni kuin kunnioittaakseni vainajaa. Laitoin aseeni varmistimen takaisin päälle kävellessäni kohti portaita. Komisario oli osoittautunut pienen juttutuokion jälkeen erittäinkin yhteistyöhaluiseksi. Oli paljastunut, ettei muita poliiseja ollut ollut hänen mukanaan Victorin juostua partioivan Hallin luokse ja kerrottua, että pimeällä sivukujalla oli meneillään jotain hämärää. Kieltämättä oli hyvä, ettei turhia kuolonuhreja tarvinnut tehtailla enempää, mutta jos Davis vain olisi ollut tarkkaavaisempi, ei olisi ehkä ollut pakko tappaa ketään. Eikä Victorille olisi paljastunut mitään. Ei ainakaan näin... voi helvetti, mitä minä tekisin asialle? Miten Victor suhtautuisi tähän? Vedin syvään henkeä ja pysähdyin jääden hetkeksi kellariin seisomaan. Mitä ihmettä minä sanoisin pojalleni? En minä ollut halunnut, että tässä kävisi näin!
Ajatukseni keskeytyivät, kun yläkerrasta alkoi kuulua huutoa ja juoksuaskelia. Hätkähdin. Ulko-ovi pamahti, jokin muukin pamahti. Pitkä hiljaisuus. Tämä ei tiennyt hyvää...
Juoksin portaat ylös, avasin ulko-oven ja astuin ulos.
”Voi hemmetti”, kuulin Davisin sadattelevan.
Davis seisoi päämajan kulmalla ase kädessään ja tiiraili puiden väliin säikähtäneenä.
”Mitä helvettiä?” kysyin miehen takaa saaden tämän säpsähtämään ja kääntymään.
Davis katsoi minuun osin anovalla, osin surullisella, osin katuvalla katseella.
”Se poika pääsi pakoon”, mies henkäisi.
”Mitä?!” karjaisin miehelle, Davis astui askelen taaksepäin.
”Hän ei kerro kenellekään”, Davis sopersi. ”Ei varmasti kerro, hän juoksi tuonne, kauemmas kaupungista, hän ei... voi luoja, minä en edes tiedä, miten hän katosi sinne niin nopeasti, vaikka... minä lupaan, hän ei selviä niin pitkälle, että--”
”Mitä sinä selität?” kysyin värisevällä äänellä. Davis veti terävästi henkeä useamman kerran, mies oli todella peloissaan.
”Häneen osui, minä ammuin häntä, hän vuotaa verta, minä lupaan, ettei hän selviä, hänestä ei ole vaaraa, me voimme--”
”Minä en tietääkseni antanut sinulle lupaa ampua!” karjuin sanoinkuvaamattoman raivon vallassa. ”Mikä sinua vaivaa... voi helvetti, Davis, hälytä heidät kaikki, minä tarvitsen Rafaelin, Andrewsin, Stevensonin ja Olivien heti, sano heille, että poikaani on ammuttu!”
Davisin silmät laajenivat, mies tuijotti minua täristen.
”Oliko hän--”
”Älä puhu hänestä imperfektissä, hän ei ole vielä kuollut, tee kuten sanoin ja vähän äkkiä, ellet halua luotia päähäsi! Kerro heille suunta, sano, että lähdin edeltä, ja käske Andrewsia hoitamaan meille se sama lääkäri... hemmetti, en muista hänen nimeään, hän tietää, kenestä puhun, liikettä, Davis, mikä sinua vaivaa!”
Davis juoksi ohitseni sisälle päämajaan soittaakseen päämajan puhelimesta. Minä puolestani työnsin aseeni vyölleni ja lähdin juoksemaan suuntaan, josta Davis oli katseellaan etsinyt Victoria. Victor oli juossut omin jaloin pois, joten hän oli vielä elossa...
... mutta kuinka kauan?
***
Irviksen kommentteja:
:P
Jos joku jäi ihmettelemään, mistä Rafael puhui tuossa Vincentin ja Stevensonin riidan jälkeen, niin ihan ekoissa osissa kerrottiin, että Rafaelin kaksi lasta ja vaimo menehtyivät tulipalossa ennen kuin Rafaelista tuli rikollinen.
Tuosta näpistyksestä, googlailtuani muutaman jutun hakusanoilla ”what happens if a teenager commits a crime” ja ”juvenile shoplifting consequences” paljastui, että Amerikassa voidaan hyvinkin tehdä niin, että yksinkertaisesti jätetään opettaminen vanhempien vastuulle, ja voisin uskoa, että varsinkaan 60-luvulla soppaan ei sotkettu sosiaalityöntekijöitä tms, toisin kuin 2010-luvun Suomessa. Vieläpä kyseessä ollessa suht arvottoman tavaran (tupakka-askin) näpistyksen _yritys_, on helppo ainakin kuvitella, ettei tuosta tämän kovempia seuraamuksia olisi tullut. Mikä lienee Vincentin (ja toki myös Victorin) onni. :D
”Anteeksi. En halunnut tehdä tätä pahemmaksi, kuin mitä se on.”
”Sinun ei todellakaan tarvitse pyytää minulta anteeksi”, vastasin miehelle. ”Sen sijaan minä haluan pyytää anteeksi sitä, että loukkasin sinua. En tarkoittanut. En oikeasti tarkoittanut.”
”Minä tiedän sen. Saat anteeksi.”
Jälleen vaikenimme. Rafaelin tyhjä katse oli muuttunut avoimen surumieliseksi.
”Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?” hän lopulta kysyi rikkoen hiljaisuuden. Odottamatta vastausta mies jatkoi. ”Miten sinä opit päästämään irti?”
Tiesin, mitä Rafael tarkoitti kysymättä tarkennusta. Huokaisin. En ollut koskaan puhunut ääneen kenenkään kanssa Lauran kuolemasta, enkä olisi halunnut tehdä sitä nytkään, mutta Rafaelin vuoksi minun oli puhuttava.
”En minä koskaan päästänyt irti hänestä. Ei sitä voi oppia.” Nielaisin kuuluvasti. ”Mutta Victorin vuoksi minun oli pakko jatkaa.”
”Minulla ei ole ketään, kenen vuoksi --”
”Älä edes puhu tuollaisia, sinulla on minut, minä onnistun takuuvarmasti sotkemaan aivan kaiken ilman parasta ystävääni pitämässä asioita järjestyksessä.”
Oltuamme hetken hiljaa Rafael puhui taas.
”Siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta. Tyttäreni voisivat olla aikuisia. Minä voisin olla isoisä. Vaimoni voisi olla isoäiti... Vincent, uskotko sinä kuolemanjälkeiseen elämään? Uskotko siihen, että tapaan heidät uudestaan, kun kuolen?”
”Mitä hittoa sinä vihjailet, Rafael?” huudahdin miehelle huolestuneena. ”Jos sinä edes mietit jotain sellaista, niin minä --”
”Minä en ole niin typerä, että tekisin jotain peruuttamatonta. Halusin vain kysyä.”
Huokaisin. Rafael luultavasti puhui totta vakuuttaessaan, ettei tekisi itselleen mitään, mutta olin silti huolissani. Siksi päätin sanoa miehelle asian, jota olin miettinyt jo vuosia.
”Victor tarvitsee sinua.”
Rafael kohotti katseensa olutpullostaan. ”Miten niin? En minä ole hänen isänsä.”
”Olen halunnut pyytää tätä sinulta jo pitkän aikaa”, sanoin hiljaa ja katsoin Rafaelia silmiin. ”Sinä tiedät, ettei minun elämäni ole siitä turvallisimmasta päästä. Että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Voin joutua vankilaan tai maanpakoon tai kuolla.”
”Vincent, sinä et --”
”Jos minulle tapahtuu jotain”, keskeytin Rafaelin painottaen ensimmäistä sanaa, ”niin olisitko niin kiltti, että huolehtisit Victorista? Hän pitää sinusta, olette olleet hyvää pataa jo Victorin ensimmäisistä elinvuosista lähtien. En voisi kuvitella parempaa vaihtoehtoa huolehtimaan pojastani minun jälkeeni.”
Rafael katsoi minua pitkään, mies näytti epäileväiseltä. Lopulta tämän kasvoille piirtyi hymyntapainen.
”Totta kai, Vincent. Totta kai.”
”Se olisi kunnia.”
***
’Rakas Laura, Vincent tässä.’
’En todellakaan tiedä, mitä tehdä enää. En edes tiedä, miksi seison tässä taas – tuskin olet kuulemassa ajatuksiani. Ehkä tämä on vain keino selvittää asioita itse itselleni, yrittää keksiä tähän ratkaisu. En tiedä.
Poikasi on etääntynyt minusta enemmän kuin koskaan. On kulunut jo kuukausia siitä, kun hän jäi kiinni tupakan näpistämisestä, eikä hän vieläkään puhu minulle kunnolla. Hän viettää enemmän aikaa Jeremyn kanssa, enkä ole tohtinut kieltää, kun mitään raskauttavampaa ei ole tapahtunut. Mutta hänen arvosanansa laskevat, eikä hän muutenkaan vaikuta omalta itseltään. Minä en osaa sanoa, onko se minun vikani vai jonkun muun. Todennäköisesti minun.’
’Kuinka paljon yksi lyönti voi vaikuttaa?’
***
Tuskin olin ehtinyt astua ovesta sisään sinä myöhäisenä iltana, kun kuulin seinäpuhelimen soivan. Minun ei olisi tehnyt mieli vastata, en juuri nyt olisi jaksanut, mutta se saattoi olla jotain tärkeää. Nostin luurin ja vastasin sukunimelläni.
”De Luca.”
”Pomo, Davis soittaa päämajasta”, kuulin erään rivijäseneni hätääntyneen äänen. ”Pyydän tulemaan heti paikalle. Hätätilanne.”
”Mikä on vialla?” kysyin kurtistaen kulmiani. Taustalta kuului huutoa, josta en saanut selvää.
”Me jouduimme ottamaan poliisin ja yhden siviilin säilöön”, Davis selitti. ”Se siviili näki, mitä teimme ja haki poliisin paikalle... Voimme toki ampua heidät heti, mutta ajattelimme, että haluat tietää.”
”Minä tulen”, sanoin äreästi puhelimeen kiroten mielessäni sählääviä rivijäseniä. ”Pitäkää huolta siitä, etteivät he karkaa minnekään.”
Ajoin päämajalle niin nopeasti, kuin kykenin piittaamatta nopeusrajoituksista ja toivoen, etten ajaisi tutkaan. Hermostuksissani naputtelin rattia toisella kädelläni, toinen käsi puristi sitä tiukasti. Mitä hittoa Davis oli oikein ajatellut? Mies oli ollut keikalla parin juoksupojan kanssa, hoitanut muutaman toimituksen ja kiristänyt hiukan kuriiria, jotta tämä pysyisi edelleen meidän puolellamme, mutta hyvin ilmeisesti jokin oli mennyt pahasti vikaan. Ja jotta kukaan ei vaikuttaisi liian fiksulta, mies oli totta kai ottanut panttivangiksi poliisin ja viattoman siviilin sekä raahannut molemmat päämajaamme! Teki mieli karjua raivosta, purin huultani estääkseni sen.
Astuttuani sisään päämajaan aseistettu Davis oli minua heti ovella vastassa. Mies näytti hermostuneelta, eikä tämän hermostusta ainakaan lieventänyt raivoisa ilmeeni.
”Missä he ovat?” ärähdin miehelle, joka säpsähti äänensävyäni.
”Komisario Hall ja se siviili ovat kellarissa --” Davis aloitti, mutta keskeytin tämän äreänä.
”Tarkoitin niitä juoksupoikia, joiden kanssa olit keikalla. Mihin he ovat kadonneet? Haluan puhua heidän kanssaan. Ja sinun kanssasi myös.”
”Lähetin heidät kotiin”, Davis totesi ja jatkoi sitten kiireesti. ”Ajattelin, ettei pahaisten juoksupoikien ole ehkä hyvä nähdä --”
”Kenenkään ei olisi hyvä nähdä tällaista tilannetta!”
”Tiedän, tiedän, mutta --”
”Sinä vahdit tässä”, komensin Davisia. ”Menen tapaamaan sitä sinivuokkoa ja siviiliä. Oletan, että heidät on edes asianmukaisesti sidottu?”
Davis nyökkäsi. En vastannut eleeseen, vaan lähdin kiipeämään portaita alas kellariin.
Kellarissa otin vyöltäni valmiiksi esiin pistoolini ja latasin sen. Olivatpa vangit miten sidottuja tahansa, mitä vain saattoi tapahtua. Lisäksi oli olemassa se ikävä tosiasia, ettei keikan nähnyttä poliisia ja sankaria leikkinyttä siviiliä voisi päästää noin vain lavertelemaan asioistamme eteenpäin. Hyvin todennäköisesti minulla olisi kohta kaksi luotia vähemmän ja Davis pääsisi hävittämään ruumiita. En pitänyt ajatuksesta, mutta tilanne ei jättänyt vaihtoehtoja. Davisia kyllä odottaisi tästä hyvästä vähemmän vastuullisiin tehtäviin alentaminen. Avasin suoranaisen panttivankisäilön maineen saaneen huoneen oven ja astuin sisään sulkien oven perässäni.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi tuoliin sidottuun, hyvin nuoren näköiseen miespoliisiin, joka käänsi katseensa minuun astuessani sisään. Katseeni rekisteröi myös poliisin viereiseen tuoliin sidotun ruskeahiuksisen siviilin, mutta en katsonut häntä sen tarkemmin. Sen sijaan mittailin poliisia katseellani.
”Vai että komisario Hall.” Ääneni oli pehmeä, huomasin hikikarpalon poliisin otsalla. Tämä pelkäsi. ”Mikä tekee miehestä niin typerän, että lähtee pidättämään yksin kolmea rikollista?”
”Sinun kaltaisesi roskaväen läsnäolo tekee kenestä tahansa typerän”, mies sylkäisi suustaan halveksien, vaikka oli selkeästi peloissaan. Annoin kylmän hymyn piirtyä huulilleni.
”Nuori ja typerä”, totesin hiljaa. ”Jos olisin sinun laillasi aseeton ja kiinnisidottu, anelisin armoa mieheltä, joka seisoo vieressäsi ase kädessään.”
Hiljainen nyyhkäisy. Se ei kuulunut komisarion suusta. Mies itse puhui, mutta ei minulle.
”Älä pelkää, poika”, mies sanoi hiljaa viereensä sidotulle siviilille. ”Meille ei käy yhtään mitään, ja pian olemme turvassa...”
”Sinuna en olisi niin varma”, sanoin päätäni kallistaen. ”Annahan, kun vaihdan pari sanaa suojattisi kanssa. Hänhän lopulta oli se, joka antoi meidät ilm--”
Lauseeni keskeytyi, kun kohdistin katseeni siviiliin. Hän oli pienikokoinen, ei vielä aikuinen, ja hänellä oli ruskeat hiukset ja farkkutakki. Kylmä tunne hiipi sisimpääni, kun astelin huoneen toiselle puolelle nähdäkseni tämän kunnolla.
Olin pudottaa aseeni nähdessäni farkkutakkisen teinin kyyneleiset kasvot. Victor. Mitä helvettiä? Poika kohotti katseensa minuun ja säpsähti silminnähden.
”I-is--”
Vaikka sydäntäni raastoi tehdä niin, vaikken olisi tahtonut esittää, etten tuntenut poikaa ja olla hänen edessään kylmäverinen murhaaja, puhuin Victorin päälle.
”Turpa kiinni, pentu”, ärähdin tuntien jokaisen sanan kylmänä iskuna rintakehässäni. Tärkeintä oli nyt kuitenkin, ettei poliisi saisi missään nimessä tietää, että Victor oli minun poikani. Ihan vain kaiken varalta... jos jotain tapahtuisi. Halusin suojella poikaa. ”Sinun ei kannata sanoa sanaakaan, jos haluat, että henkesi säilyy.”
Victor vaikeni, poika katsoi minua hetken ja muodosti huulillaan sanat ’ole kiltti’, muttei päästänyt ääntäkään. Riistin katseeni väkisin Victorista ja katsoin jälleen komisarioon. En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun ovelta kuului koputus ja Davis astui sisään.
”Anteeksi, pomo”, Davis sanoi hiljaa. ”Voinko tehdä jotakin?”
Tukahdutin haluni huokaista turhautuneena. En juuri nyt kaivannut Davisin anteeksipyytelyä ja vihjailua siitä, että hän halusi hyvittää sähellyksensä. Olin juuri komentamaisillani miehen ulos, kun tajusin, että oli jotain, minkä Davis voisi hyvinkin tehdä. Mies saisi viedä Victorin pois, kun puhuisin poliisin kanssa. En halunnut poikani näkevän keskusteluamme, enkä varsinkaan sitä, mihin se tulisi päättymään. Ja kun Victor ei olisi koko ajan silmieni edessä, kun pojan läsnäolo ei pakottaisi minua miettimään jatkuvasti, mitä ihmettä nyt tekisin pojan kanssa, saattaisin ehkä jopa pystyä keskittymään Hallin jututtamiseen. Davis ei ilmeisestikään tuntenut Victoria, eihän mies ollut tainnut koskaan nähdä poikaani, mutta uskoin tämän osaavan kohdella poikaa asiallisesti.
”Vie tuo teinipoika muualle”, komensin Davisia. ”Yläkertaan. Häntä tarvitaan vielä.”
”Selvä.”
Davis päästi säikähtäneen näköisen Victorin köysistä. Mies painoi pistoolin poikani selkää vasten ja johdatteli hänet pois huoneesta laittaen oven perässään kiinni. Katsoin hetken suljettua ovea, sitten käännyin komisarion puoleen. Olisi aika jutella.
***
Se oli tehty.
Suljin oven hiljaa perässäni kuin kunnioittaakseni vainajaa. Laitoin aseeni varmistimen takaisin päälle kävellessäni kohti portaita. Komisario oli osoittautunut pienen juttutuokion jälkeen erittäinkin yhteistyöhaluiseksi. Oli paljastunut, ettei muita poliiseja ollut ollut hänen mukanaan Victorin juostua partioivan Hallin luokse ja kerrottua, että pimeällä sivukujalla oli meneillään jotain hämärää. Kieltämättä oli hyvä, ettei turhia kuolonuhreja tarvinnut tehtailla enempää, mutta jos Davis vain olisi ollut tarkkaavaisempi, ei olisi ehkä ollut pakko tappaa ketään. Eikä Victorille olisi paljastunut mitään. Ei ainakaan näin... voi helvetti, mitä minä tekisin asialle? Miten Victor suhtautuisi tähän? Vedin syvään henkeä ja pysähdyin jääden hetkeksi kellariin seisomaan. Mitä ihmettä minä sanoisin pojalleni? En minä ollut halunnut, että tässä kävisi näin!
Ajatukseni keskeytyivät, kun yläkerrasta alkoi kuulua huutoa ja juoksuaskelia. Hätkähdin. Ulko-ovi pamahti, jokin muukin pamahti. Pitkä hiljaisuus. Tämä ei tiennyt hyvää...
Juoksin portaat ylös, avasin ulko-oven ja astuin ulos.
”Voi hemmetti”, kuulin Davisin sadattelevan.
Davis seisoi päämajan kulmalla ase kädessään ja tiiraili puiden väliin säikähtäneenä.
”Mitä helvettiä?” kysyin miehen takaa saaden tämän säpsähtämään ja kääntymään.
Davis katsoi minuun osin anovalla, osin surullisella, osin katuvalla katseella.
”Se poika pääsi pakoon”, mies henkäisi.
”Mitä?!” karjaisin miehelle, Davis astui askelen taaksepäin.
”Hän ei kerro kenellekään”, Davis sopersi. ”Ei varmasti kerro, hän juoksi tuonne, kauemmas kaupungista, hän ei... voi luoja, minä en edes tiedä, miten hän katosi sinne niin nopeasti, vaikka... minä lupaan, hän ei selviä niin pitkälle, että--”
”Mitä sinä selität?” kysyin värisevällä äänellä. Davis veti terävästi henkeä useamman kerran, mies oli todella peloissaan.
”Häneen osui, minä ammuin häntä, hän vuotaa verta, minä lupaan, ettei hän selviä, hänestä ei ole vaaraa, me voimme--”
”Minä en tietääkseni antanut sinulle lupaa ampua!” karjuin sanoinkuvaamattoman raivon vallassa. ”Mikä sinua vaivaa... voi helvetti, Davis, hälytä heidät kaikki, minä tarvitsen Rafaelin, Andrewsin, Stevensonin ja Olivien heti, sano heille, että poikaani on ammuttu!”
Davisin silmät laajenivat, mies tuijotti minua täristen.
”Oliko hän--”
”Älä puhu hänestä imperfektissä, hän ei ole vielä kuollut, tee kuten sanoin ja vähän äkkiä, ellet halua luotia päähäsi! Kerro heille suunta, sano, että lähdin edeltä, ja käske Andrewsia hoitamaan meille se sama lääkäri... hemmetti, en muista hänen nimeään, hän tietää, kenestä puhun, liikettä, Davis, mikä sinua vaivaa!”
Davis juoksi ohitseni sisälle päämajaan soittaakseen päämajan puhelimesta. Minä puolestani työnsin aseeni vyölleni ja lähdin juoksemaan suuntaan, josta Davis oli katseellaan etsinyt Victoria. Victor oli juossut omin jaloin pois, joten hän oli vielä elossa...
... mutta kuinka kauan?
***
Irviksen kommentteja:
:P
Jos joku jäi ihmettelemään, mistä Rafael puhui tuossa Vincentin ja Stevensonin riidan jälkeen, niin ihan ekoissa osissa kerrottiin, että Rafaelin kaksi lasta ja vaimo menehtyivät tulipalossa ennen kuin Rafaelista tuli rikollinen.
Tuosta näpistyksestä, googlailtuani muutaman jutun hakusanoilla ”what happens if a teenager commits a crime” ja ”juvenile shoplifting consequences” paljastui, että Amerikassa voidaan hyvinkin tehdä niin, että yksinkertaisesti jätetään opettaminen vanhempien vastuulle, ja voisin uskoa, että varsinkaan 60-luvulla soppaan ei sotkettu sosiaalityöntekijöitä tms, toisin kuin 2010-luvun Suomessa. Vieläpä kyseessä ollessa suht arvottoman tavaran (tupakka-askin) näpistyksen _yritys_, on helppo ainakin kuvitella, ettei tuosta tämän kovempia seuraamuksia olisi tullut. Mikä lienee Vincentin (ja toki myös Victorin) onni. :D
