1.18 Sounds of a playground fading



Oli alkanut sataa. Suuret vesipisarat putoilivat kasvoilleni ja kastelivat vaatteeni, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Sillä taas oli, että sade haittasi näkyvyyttä ja varmasti estäisi tehokkaasti veren hyytymisen nopeuttaen poikani vuotamista kuiviin. En halunnut ajatella sitä, mutta tosiasiat oli kohdattava; minulla ei ollut paljoa aikaa.



Rafael, Stevenson ja Olivie olivat ilmaantuneet paikalle nopeasti, kolmikko oli löytänyt minut metsästä etsimästä Victoria, ja olimme päättäneet hajaantua. Andrews puolestaan oli Willow Fallsin yksityisklinikalla suostuttelemassa tuttua ylilääkäriämme hoitamaan Victorin, mikäli tämä löydettäisiin elossa. Victor ei varmasti ollut loukkaantuneena päässyt kovinkaan kauas metsään, mutta vaikeaksi löytämisen teki se, että poikani oli peloissaan ja uskoi varmasti, että jos löytäisin hänet, tappaisin hänet siihen paikkaan. Ajatus tuntui pahalta, se viilsi päätäni veitsen lailla.



En voinut edes huutaa poikaani nimeltä. Jos Victor kuulisi minut, hän luultavasti vain piiloutuisi huolellisemmin, poikahan luuli, etten välittänyt hänestä ja että tekisin hänelle jotain pahaa. Saatoin vain juosta eteenpäin, viskoa oksia tieltäni ja toivoa, että pimeyden ja vesisateen keskellä sattuisin vain jotenkin huomaamaan poikani. Mielessäni kirosin sitä, ettei kukaan ollut tajunnut ottaa mukaan edes taskulamppua.



Tämä ei voinut olla totta. Tämä ei saanut olla totta. Näin varmasti painajaista, ja pian heräisin... tai sitten en. Helvetti! Jos en ehtisi ajoissa, jos Victor ei selviäisi, en selviäisi minäkään. Victor oli ainoa syyni elää, ja jos poikani kuolisi minun virheitteni takia, olisin ansainnut itsekin vähintään kuolemanrangaistuksen. Vilkaisin kelloani, sen sisään oli mennyt vettä ja viisarit olivat pysähtyneet. No, kellonajalla ei lopultakaan ollut väliä, kellon vilkuilu tuskin auttaisi minua löytämään Victoria yhtään nopeammin.



Metsän reuna häämötti, aloin lähestyä kaupunkia halkovan joen rantaa. Rantahietikkoon oli pystytetty kalastuskieltomerkki, paikalle asennetut lamput valaisivat kahta puistonpenkkiä, joilla rakastavaiset saattoivat istua katsellen kaupunkia. Olin aikeissa kääntyä takaisin, Victor olisi varmasti piilossa jossain muualla, kun huomioni kiinnittyi tummaan hahmoon hietikolla.



Kiihdytin askeleitani juostessani häntä kohti. Poikani makasi hiekalla kuin nukkuen, ilmeisesti hän oli ollut aikeissa lähteä uimaan joen yli kaupunkiin hakeakseen apua, mutta oli uupunut rannalle. Sydämeni tykytti, Victor ei liikahtanutkaan. En uskaltanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että liikkumattomuus saattoi tarkoittaa hengettömyyttä. Saavutettuani pojan kummarruin hänen puoleensa huomaten hänen olkapäänsä olevan veressä, joskin sade oli huuhtonut suuren osan verestä hailakan punaiseksi noroksi pojan selkään.
”Victor...”



Kokeilin pulssia pojan kaulavaltimon kohdalta, se oli hidas ja heikko, mutta tunsin sen kuitenkin. Tuntiessaan kosketukseni poika liikahti. Helpotuksekseni hän avasi jopa silmänsä raolleen. Victorin ääni oli pelkkä heikko kuiskaus tämän puhuessa, sanat tulivat suusta yksitellen, pitäen välissään aina vapisevan hengenvedon mittaisen tauon.
”Älä... tapa... minua... ole... kiltti...”
”Minä en koskaan satuttaisi sinua”, kuiskasin takaisin, lämpimät kyynelet valuivat poskiani pitkin ja sotkeutuivat sateeseen. ”En koskaan.”
Pyyhkäisin kyyneleeni pois poskiltani, vilkuilin ympärilleni. En halunnut jättää Victoria, mutta minun olisi pakko hakea apua. Ongelmaan tuli kuitenkin ratkaisu, kun näin Rafaelin juoksevan kauempana puiden välissä, mies etsi edelleen Victoria.
”Rafael!” huusin niin lujaa, kuin kykenin. ”Rafael, täällä!”



Rafael juoksi paikalle, mies kumartui Victorin puoleen. Hän vilkaisi minua, ja ennen kuin ehdin itse sanoa mitään, mies puhui.
”Andrews ja ylilääkäri Taylor ovat saapuneet, he odottavat vähän matkan päässä”, mies selitti nopeasti ja kääntyi sitten Victorin puoleen. ”Victor, Rafael tässä, oletko hereillä?”
Victor ynähti vastaukseksi, Rafael kosketti varovasti Victorin olkapäätä saaden pojan hätkähtämään, pojan rauhallinen ilme vääristyi kivusta.
Se oli ehkä ainoa kerta koskaan, kun otin vastaan ohjeita alaiseltani. Sinä hetkenä olin kiitollinen siitä, että Rafael tiesi, mitä tehdä, ja neuvoi minua toimimaan. Itse olin niin lamaantunut, että olisin tuskin osannut tehdä mitään, ellei paras ystäväni olisi ollut siinä.
”Paina hänen olkapäätään kädelläsi”, Rafael neuvoi, jotenkin etäisesti muistin antaneeni saman neuvon Rafaelille joskus kauan sitten vastaavassa tilanteessa. ”Ota rauhallisesti, puhu hänen kanssaan, pidä hänet tajuissaan. Haen Andrewsin ja Taylorin. Victor selviää, ihan varmasti selviää.”



Rafael kääntyi ja lähti juoksemaan takaisin metsään hipaisten ohimennen olkaani. Minä tartuin Victorin velttoon ruumiiseen ja kohotin pojan tuskanähkäisystä huolimatta käsivarsilleni. Asetin toisen käteni Victorin olkapäässä olevan haavan päälle ja painoin sitä ehkä tarpeettomankin lujaa, Victor voihkaisi. Kesti hetken, että keksin, mitä ihmettä puhuisin poikani kanssa – mitä tällaisessa tilanteessa voisi puhua? Lopulta tajusin, että tärkeintä oli vain sanoa jotain, tuntui se miten absurdilta tahansa.
”Mitä sinulla on huomenna koulussa?” kysyin ääni väristen, Victor värähti eikä vastannut. Ravistelin poikaa kevyesti. ”Victor, vastaa minulle...”
Hetken hiljaisuus, lopulta poika puhui silmät suljettuina, heikolla äänellä.
”Minä en... koskaan olisi uskonut...” Victor veti henkeä, yksinäinen kyynel valui pojan poskella. ”Minä mietin sitä... se kävi mielessä... en silti olisi...”
Tiesin kyllä, mistä Victor puhui. Räpyttelin silmiäni, pakotin kyynelet pysymään poissa.



”Minä en halunnut satuttaa sinua”, sanoin hiljaa.
”Valheet satuttavat.” Victorin pää kääntyili tuskaisena, poika ei katsonut minuun.
”Anteeksi”, kuiskasin pojalle, vedin häntä yhä lähemmäs itseäni lämmittääkseni pojan kylmästä tärisevää ruumista. ”Anteeksi, Victor. Minä en halunnut, että näin käy. En todellakaan halunnut.”
Victor ei vastannut, tiesin kuitenkin tämän kasvoille vierivästä toisesta kyyneleestä, että poika oli yhä tajuissaan. Painoin häntä tiiviisti rintakehääni vasten, kuulin juoksuaskelia, vihdoinkin saimme apua.



”Anna anteeksi, Victor”, sopersin pojalle hiljaa päästäessäni otteeni hänestä, jotta Andrews ja ylilääkäri Taylor saivat hänet siirrettyä paareille. ”Ole kiltti ja anna anteeksi.”

***



Kello lähestyi kolmea aamuyöstä.



Kävelin sairaalan odotushuoneessa ympyrää. Odotin malttamattomana uutisia poikani voinnista, odotin, että lääkäri tulisi kertomaan jotain tilanteesta. Victor oli ollut tajuissaan koko matkan sairaalalle, se oli ollut hyvä merkki, ja minulle oli vakuutettu, että poikani selviäisi. Luoti oli kuulemma lähinnä raapaissut, yksi suurempi verisuoni ja muutama pienempi olivat kärsineet vahinkoa ja pojalla oli verenhukkaa, mutta suuria kudosvaurioita ei ollut syntynyt. En silti suostunut uskomaan, että kaikki kävisi vielä hyvin, en, ennen kuin olisin nähnyt poikani hengissä ja terveenä.



Rafael istui yhdellä odotushuoneen sohvista. Mies näytti yhtä huolestuneelta, kuin miksi minä oloni tunsin, mutta oli luonteeltaan sen verran rauhallisempi, että kykeni istumaan paikoillaan. Hän seurasi minua katseellaan, vahti jokaista askeltani. Rafael sanonut mitään, mikä oli hyvä asia – rauhoitteleva lässytys olisi vain ärsyttänyt minua juuri nyt.
Muita alaisiani ei näkynyt; Stevenson ja Olivie olivat lähteneet kotiin, jottei Jeremyn ja Susien tarvitsisi olla koko yötä yksin, Andrews puolestaan oli palannut päämajaan huolehtiakseen komisario Hallin ruumiin hävittämisestä. Davis oli kadonnut jäljettömiin soitettuaan alaisilleni, viimeksi tämän oli nähty kaasuttavan autollaan kohti moottoritietä, enkä uskonut miehen palaavan Roaring Heightsiin vähään aikaan.



Kun lääkäri lopultakin tuli kertomaan, että Victor oli kunnossa ja voi olosuhteisiin nähden hyvin, vaadin päästä sisälle pojan huoneeseen. Aluksi lääkäri esteli, hän oli sitä mieltä, että pojan täytyi saada levätä, mutta lopulta onnistuin pyörtämään hänen päänsä. Astuttuani sisään Victorin huoneeseen pysähdyin kuitenkin ovensuuhun neuvottomana. Victor näytti olevan hereillä, muttei katsonut minuun. Ja minä en tiennyt yhtään, mitä pojalle sanoisin. Mitä voisin sanoa?



Kävelin hitaasti peremmälle huoneeseen, otin itselleni tuolin huoneen seinustalta ja istuuduin Victorin vuoteen viereen. Victor vilkaisi minua, poika näytti surulliselta, ahdistuneelta.
”Victor”, kuiskasin pojan nimen hiljaa, ”miten sinä --”
”Tulitko nyt tekemään selvää minusta?” Victor kysyi yhtä hiljaa. ”Kai sinun aseessasi on äänenvaimennin? Tai sitten voisit tukehduttaa minut tyynyllä, kukaan ei kuulisi mitään, ja --”
”Lopeta”, kuiskasin tukahtuneella äänellä. ”Ole kiltti ja lopeta.”
”Ethän sinä halua, että kukaan lavertelee tästä? Ethän sinä halua joutua vankilaan?”
”Minä maksan mielelläni sen hinnan siitä, että poikani saa elää.”
Hiljaisuus. Victor tuijotti tyhjyyteen, räpytteli välillä silmiään, mutta muuten poika ei elehtinyt mitenkään. Minä sen sijaan avasin suuni.
”Anteeksi.”
”Mistä?”



Painoin katseeni alas, tunsin kyynelpisaran valuvan silmäkulmastani kohti poskeani.
”Siitä, että sinua ammuttiin. Se ei ollut minun käskyni, hän toimi omaa tyhmyyttään... Siitä, että puhuin sinulle sillä tavalla. Siitä, että jouduit kärsimään... siitä, että valehtelin sinulle. Kaikesta, Victor. Minä haluan pyytää anteeksi kaikesta.”
Pyyhin poskelleni valuneen kyyneleen pois. Jatkoin, ennen kuin Victor ehti sanoa sanaakaan.
”Minä en olisi puhunut sinulle niin siellä kellarissa, ellen olisi halunnut suojella sinua”, sanoin hiljaa. ”En olisi koskaan valehdellut sinulle olevani liikemies, ellen olisi pelännyt, ettet hyväksy sitä, mikä minä olen. Ja tuskin koskaan hyväksytkään sitä tosiasiaa, että isäsi on rikollinen. Tuskin koskaan annat minulle anteeksi tätä. Ja minä ymmärrän sen, ymmärrän täysin.”
Victor makasi hiljaa paikoillaan, poika ei vieläkään puhunut, ja minä jatkoin yksinäistä monologiani.
”Minä kuitenkin haluan, että tiedät jotain”, totesin Victorille, pyyhkäisin uudelleen poskeani kämmenselälläni. ”Sen, etten minä lopultakaan halunnut sinulle mitään pahaa. Että minä halusin vain, että saisit elää niin onnellisen elämän, kuin suinkin. En halunnut sotkea sinua tähän. En halunnut, että saat koskaan tietää. Se oli väärin, mutta tarkoitin pelkkää hyvää. Ja vaikka kieltäisitkin olevasi minun poikani, vaikket enää koskaan puhuisi minulle, niin haluan sinun tietävän, että tulen aina olemaan isäsi, eikä minulla ole syytä olla sinulle vihainen mistään.”
”Älä puhu noin.”



Victorin ääni sai minut kohottamaan katseeni hämmentyneenä. Poika katsoi jonnekin ohitseni näyttäen edelleen surulliselta.
”Älä puhu, niin kuin olisit lähdössä, emmekä enää koskaan tapaisi”, poika kuiskasi ahdistuneena. ”Sillä ethän sinä lähde? Ethän jätä minua? Minne minä menisin, minä olen kuusitoista, minä --”
”Minä en ole lähdössä minnekään”, vastasin Victorille. ”Jos niin tahdot, en koskaan jätä sinua.”
Victor huokaisi, poika katsoi jälleen kattoon ja sulki silmänsä hetkeksi. Avattuaan ne hän puhui taas.
”Minä tiesin, että olit pettynyt siitä tupakkajutusta. Tiesin, että olit vihainen. Ja minäkin olin vihainen itselleni, ja... ja minä yritin paikata sen jotenkin, ja kun näin, että sillä kujalla oli menossa jotain epäilyttävää, hain poliisin... kai minä ajattelin, ettet olisi enää vihainen, jos --”
”En minä ollut sinulle vihainen pitkään aikaan”, keskeytin Victorin. ”Minä luulin, ettet sinä --”
”Minä taas luulin, että sinä olit edelleen pettynyt minuun.”
”Päin vastoin, Victor”, totesin heikosti. ”Minä olen ylpeä sinusta. Olen aina ollut ylpeä sinusta.”
”Jopa silloin, kun teen typeriä asioita?”
Annoin surumielisen hymyn piirtyä kasvoilleni.
”Etenkin silloin, sillä miehen on tehtävä typeryyksiä osoittaakseen, että osaa korjata virheensä.”
”Minä olen samaa mieltä”, Victor totesi. ”Siksi saat anteeksi.”



Olin pitkän aikaa täysin hiljaa, tuijotin Victoria hämmentyneenä. Poika nyökkäsi kuin vahvistukseksi sanoilleen.
”En voi väittää, ettei se tunnu miltään”, poika totesi. ”Olisi väärin sanoa, ettei sillä ole merkitystä, että sinä olet rikollinen. Se tuntuu pahalta, mutta enemmän pahalta tuntui se, että valehtelit minulle. Nyt, kun viimein tiedän, kun kaikki on selvää, eikä sinun tarvitse enää valehdella... no, mikään ei sano, ettetkö sinä silti valehtelisi edelleen, mutta minä haluan antaa sinulle uuden mahdollisuuden.”
”Oletko varma?”
”Yhdellä ehdolla. Minä haluan tietää kaiken. Aivan kaiken sinusta ja siitä, mitä sinä teet silloin, kun olet töissä. Haluan oppia tuntemaan isäni kunnolla.”
”Se järjestyy. Lupaan, että se järjestyy.”
”Lupaatko vielä yhden asian?”
”Minkä?”



”Sen, ettet koskaan sotke minua näihin asioihin.”
”Minä olen luvannut sen itselleni jo vuosia sitten, ja lupaan sen myös sinulle nyt. Vaikka mitä tulisi eteen, en koskaan pakota sinun elämääsi tälle tielle. En koskaan.”

***



Victor oli sairaalassa neljä päivää. Jokaisena niistä neljästä päivästä kävin katsomassa häntä useampaan otteeseen. Ylilääkäri Taylor olisi halunnut puuttua asioihin, mies oli uhannut tehdä Victorin ampumisesta lastensuojeluilmoituksen, mutta Andrewsin suostuteltua miestä aseen kanssa tämä oli luvannut olla aivan hiljaa, eivätkä viranomaiset saaneet koskaan tietää tapahtuneesta.



Huolimatta siitä, että Victorille oli nyt viimeinkin paljastunut vuosien valehtelu, poika vaikutti antaneen minulle anteeksi. Niiden neljän päivän aikana puhuimme paljon, puhuimme asioista, joista en ollut suostunut keskustelemaan koko Victorin elinaikana. Se tuntui lähentävän meitä jälleen ja tekevän meistä nopeasti läheisemmät, kuin koskaan. Olimme taas isä ja poika, emme vain kaksi vierasta ihmistä, jotka vain sattuivat asumaan samassa talossa. Victor oli vasta teini, tiesin sen, mutta tunnettuani pojan kuudentoista vuoden ajan tiesin, ettei tämä kertoisi näin suurista asioista kenellekään. Lisäksi olin oppinut jotain viime kerrasta, joten kerroin Victorille suoraan kaiken menneisyydestäni alkaen. Kaiken nykyisestä järjestöstämme. Kaiken siitä, mitä tein työkseni, toki pyrkien olemaan korostamatta liikaa sitä, että jouduin muunmuassa tappamaan ihmisiä, mutten jättänyt sitä sanomatta. Kerroin myös kaiken Corucceista.



Kerroin Victorille jopa hänen äitinsä kuolemasta. En voi väittää, etteikö Victor olisi ollut järkyttynyt kuultuaan niin suuria uutisia aivan kaiken suhteen, mutta lopulta poika vaikutti ottavan asiat yllättävänkin rauhallisesti. Luulen, että Victor oli jollain tapaa tiennyt koko ajan, aavistanut, että hänen äitinsä kuolemaan ja minuun liittyi jotain hämärää. Olihan poika itsekin sanonut, että oli ajatellut asiaa, miettinyt, etten ollut ainakaan liikemiesten rehelliseltä puolelta, muttei ollut saattanut uskoa sitä. Se, että asia oli kuitenkin käynyt Victorin mielessä, tuntui helpottavan asioita aika lailla.



Järjestön kanssa asiat sujuivat hyvin. Kadonnutta poliisia tietenkin etsittiin, mutta Andrews oli ollut kyllin taitava ruumiin hävittämisessä, eikä kukaan ollut löytänyt jälkeäkään komisario Hallista. Saatoimme olla ainakin toistaiseksi rauhallisin mielin asian suhteen. Alaisistani olisin halunnut puhutella Davisia paitsi huolimattomuudesta keikalla, totta kai myös siitä, että tämä oli ampunut poikaani, mutta myös Davis oli kadonnut. Viimeksi hänet oli nähty tankkaamassa autoaan noin sadan kilometrin päässä, enkä uskonut, että mies uskaltaisi palata silmieni eteen pitkään aikaan, ehkä koskaan. Joka tapauksessa, vaikken saanutkaan läksyttää Davisia, asiat olivat hyvin.
Kunnes tapahtui jotain, joka muutti kaiken.



Victor oli pari päivää sitten palannut sairaalasta. Poika oli juuri lähtenyt kouluun, kyseessä oli kaikin tavoin tavallinen aamu, jonka aloitin aivan tavalliseen tapaan kahvikupillisen ja sanomalehden äärellä. En pitänyt kiirettä sanomalehden avaamisessa, laskin sen hetkeksi pöydälle juodakseni kahvia. Muutaman siemauksen jälkeen huomioni kiinnittyi lehden otsikkoon, josta rullalle käärityssä lehdessä näkyi vain osa. Avatessani lehden silmieni eteen olin tukehtua kahviini.



’Loppu Bridgeportissa kukoistavalle rikollisuudelle?’, ingressi ehdotti. Suoraan sen alla lehden pääuutinen kirkui kissankokoisin kirjaimin otsikkoaan. ’Pelätty rikollispomo vihdoin vankilaan – listalla useita rikosnimikkeitä’.



’Jo vuosia Bridgeportissa kukoistaneesta rikosaallosta syytetty Grigori Mendoza, 67, vangittiin maanantai-iltana Bridgeportin kasinolla henkivartijoidensa Michael Nealin, 22, ja Alex Hernandezin, 29, kanssa. Pidätystilanteesta ei aiheutunut vaaraa sivullisille voimakkaasta vastarinnasta huolimatta.
”Grigori Mendozaa epäillään useista henkirikoksista, lisäksi lahjonnasta, kavalluksista, laittomasta uhkapelitoiminnasta, salakuljetuksista ja ihmiskaupasta”, ylikomisario Richard Macmillan kertoi poliisin tiedotustilanteessa eilen. ”Todistusaineisto on käytännössä aukotonta.”
Ylikomisario ei suostunut kommentoimaan Mendozalle todennäköisesti langetettavaa rangaistusta. Roaring Heights Newsin asiantuntija, lakimies John Jean, kuitenkin otaksuu osavaltiossa sallitun kuolemanrangaistuksen olevan todennäköinen vaihtoehto.’




Uutinen jatkui vielä pitkälle, mutten lukenut enää pidemmälle. Väliotsikoista päätellen loput jutusta olivat vain Mendozan taustan ja rikosten kertaamista sekä tulevan oikeudenkäynnin spekulointia. Viskasin lehden vihaisena pöydälle, en voinut estää suustani karkaavia voimasanoja.
”Voi helvetin helvetti!”
Tuskin olin ehtinyt kunnolla toipua uutisesta ja ajatella asiaa, kun puhelin soi. Arvasin jo, kuka minulle soitti, enkä olisi halunnut vastata. Minun oli kuitenkin pakko. Kävelin hitaasti puhelimen luo ja nostin kuulokkeen.



”De Luca.”
Naurua. Käheää, vanhan miehen röhönaurua. Suljin silmäni, puristin toisen käteni nyrkkiin.
”Pitkästä aikaa pääsemme vaihtamaan kuulumisia, de Luca”, miesääni sanoi puhelimeen. ”Siitä on jo niin kauan... kahdeksan vuottako? Jo oli aikakin jutella kanssasi. Muistathan minut, Nicholas-sedän?”
En vastannut mitään. Sen sijaan annoin Nicholas Coruccin puhua.
”Satuit varmaankin lukemaan päivän lehden”, mies myhäili. ”Ikävä juttu... etenkin sinun kannaltasi. Minä en nimittäin ole unohtanut sopimustamme. Tiedäthän, ettei sitä koskaan varsinaisesti purettu... ja minä tulen vaatimaan omani takaisin, korkojen kera.”
Puhelu katkesi. Jäin hetkeksi kuuntelemaan tuuttaavaa ääntä, kunnes laskin puhelimen alas puoliksi vihaisena, puoliksi epätoivoisena.



En tiennyt, mitä ajatella, mutta tosiasiat oli kohdattava. Mendoza oli vangittu, oikeudenkäynnin myötä mies saisi todennäköisesti kuolemanrangaistuksen. Nicholas Corucci oli täysin vapaa tekemään, mitä halusi. Joko se taas alkaisi? Vedin terävästi henkeä monta kertaa, lopulta onnistuin tasaamaan hengitykseni. Nicholas voisi tehdä mitä tahansa, aivan mitä tahansa. Eikä minulla ollut mitään, millä estää se. Ei enää.

***



Palasin sinä iltapäivänä huolestuneena kotiin pitämästä kokousta päämajalla. Olin kertonut Rafaelille, Stevensonille ja Andrewsille tilanteesta. Miehet olivat totta kai säikähtäneet Nicholaksen puhelua ja kyselleet, mitä aioin tehdä asialle. Totuus oli vain se, etten voinut tehdä mitään. Minun oli vain odotettava Coruccien seuraavaa liikettä. Olin kyllä kehottanut miehiä äärimmäiseen varovaisuuteen ja suojelemaan etenkin läheisiään. Itsekin aioin tehdä niin, ja siksi heti kotiin päästyäni suuntasin kohti Victorin huonetta.



Koputettuani oveen ja astuttuani sisään näin Victorin tekevän keskittyneenä kotitehtäviään, poika kumitti juuri jotain läksyvihostaan.
”Ovatko läksyt pahasti kesken?” kysyin pojalta saaden tämän pudistamaan päätään.
”Yksi tehtävä enää. Miten niin?”
Vedin syvään henkeä. Tiesin, ettei Victor pitäisi siitä, mitä haluaisin tämän tekevän. Siksi en aikonut heti kertoa tälle täysin, mistä oli kyse.
”Haluaisin lähteä kanssasi pienelle ajelulle.”
”Teenkö läksyt ensin loppuun?” Victor kysyi ja vilkaisi minuun. Pudistin päätäni.
”Lähdetään heti, autan sen viimeisen tehtävän kanssa sitten illalla.”



Victor istui kanssani autoon hiljaisuuden vallitessa. Poika oli hämillään, tiesin sen, sillä emme olleet koskaan tehneet minkäänlaisia huviajeluja. Minun autolla ajamisellani oli aina jokin päämäärä, ja poika taisi aavistaa, että tällä kertaa päämäärää ei vain kerrottu. Kun pysäytin auton vähän matkan päähän päämajasta ja pyysin Victoria jatkamaan matkaa kanssani jalan, hän näytti entistäkin hämmentyneemmältä. En tietenkään kertonut pojalle, minne olimme menossa – en sanonut, että auto oli pysäköitävä kauemmas päämajasta, jottei meitä voisi jäljittää autoni perusteella.



Pysäyttäessäni Victorin päämajan eteen poika katsoi minua tiiviisti, pistävästi. Näin hänen ilmeestään, että Victor tunnisti paikan.
”Miksi toit minut takaisin tänne?” poika kysyi värisevällä äänellä. Huokaisin.
”Siksi, että haluan opettaa sinulle jotain.”
”Kuten mitä?”
”Näet sen sitten. Luota minuun.”



Päämaja oli tyhjä, saisimme olla kaksin Victorin kanssa. Johdatin pojan alas kellariin, mutten suinkaan vienyt tätä panttivankisäilöömme. Sen sijaan pysäytin hänet kellarissa olevan baaritiskin läheisyyteen ja viittasin kädelläni kohti tiskiä, jolle oli asetettu kolme olutpulloa jonkin matkan päähän toisistaan. Huokaisin uudemman kerran, en uskaltanut vilkaistakaan Victoriin puhuessani.
”Victor, toin sinut tänne, koska aion opettaa sinut ampumaan.”
Pojan vastaus oli raivoisa. ”Mitä?!”
”Rauhoitu”, tyynnyttelin poikaa pitäen oman ääneni rauhallisena.
”Enkä rauhoitu!” Victor tiuskaisi. ”Sinä lupasit, ettet koskaan sotke minua näihin puuhiin... sinä lupasit, että saan pysyä erossa... isä, minä en tahdo olla rikollinen, miksi sinä --”
”Minä en aio tehdä sinusta rikollista, Victor”, sanoin korottaen ääneni pojan äänen yli. ”Minä haluan, että opettelet käyttämään käsiaseita oman turvallisuutesi takia.”
Victor hätkähti, poika käänsi katseensa minuun, ja minäkin katsoin nyt poikaani silmiin.



Hiljaisuus välillämme oli kysyvä, ja vastasin ääneen lausumattomaan kysymykseen nopeasti.
”Muistatko, mitä kerroin siitä toisesta rikollisjärjestöstä?” sanoin hiljaa. ”Coruccien järjestöstä?”
Victor nyökkäsi. Jatkoin.
”Minulla on syytä epäillä, että Nicholas Coruccilla on jonkinlaisia suunnitelmia minun suhteeni. Korostan, etten usko sinun olevan vaarassa, mutta --”
”Mutta et tahdo, että minulle käy, kuten äidille?” Victor täydensi hiljaisella äänellä. Suljin silmäni hetkeksi ja nyökkäsin vaitonaisena. Victor veti syvään henkeä.
”Minulle ei käy niin”, poika totesi itsevarmasti. ”Minä lupaan.”
”Et sinä voi luvata sellaista”, tokaisin pojalle äkäisenä. ”Kukaan ei voi. Siksi haluan, että osaat tähdätä edes johonkin suuntaan ja tarvittaessa vetää liipaisimesta.”
”Minä en halua tappaa --”
”Victor, se on itsepuolustusta, vain itsepuolustusta. Ja jos et opettele sitä, saatat joskus olla itse uhri.”
Otin pienen pistoolin esille vyöni alta ja ojensin sen Victorille. Epäröityään jonkin aikaa Victor tarttui tärisevin käsin kylmään metalliin.



Victor laski asetta pitelevän kätensä ensin sivulle, sitten poika kohotti sen ja punnitsi asetta hetken käsissään pidellen sitä varovasti, kuin pistooli voisi särkyä kosketuksesta.
”Pitele sitä kunnolla”, ohjeistin Victoria. ”Mutta älä purista asetta liian lujaa.”
”Miten lujaa sitten?” Victor kysyi yllättävän tasaisella äänellä.
”Niin, ettei se putoa käsistäsi, muttei toisaalta niin, että sen piteleminen alkaa särkeä kättäsi”, kerroin antaen ilottoman hymyn käydä huulillani. ”Älä pelkää, mitään ei tapahdu, voit rauhassa tutkia sitä. Kunhan et paina sitä kahvan perällä olevaa ulkonemaa, kaikki on hyvin.”
”Mikä se on, mitä siitä tapahtuu?” Victor kysyi uteliaana tutkien aseen kahvaa.
”Varmistin. Jos se on pois päältä, ase voi laueta.”



Onko tämä ladattu?!” Victor huudahti yhtäkkiä paniikinsekaisella äänellä, hänen kätensä tärisi. Victor työnsi asetta kauemmas itsestään kuin tarjoten sitä takaisin minulle.
”Rauhoitu”, sanoin pojalle. ”Totta kai se on ladattu, muuten se painaisi vähemmän. Opetan sinulle lataamisen ja aseen tyhjentämisenkin, kunhan ensin opettelet pitelemään sitä oikein.”
Victor rauhoittui vähitellen. Näytin Victorille kädestä pitäen, miten pistoolia pideltiin. Näytin hänelle aseen tärkeimmät osat ja kerroin niiden toiminnasta. Kun olimme tarpeeksi kauan keskustelleet aseesta rauhallisesti, kun olin opettanut Victoria tyhjentämään sen ja lataamaan uudelleen, osoitin baaritiskillä rivissä olevia pulloja.
”Ammu vasemmalta alkaen.”
”En minä osaa!” Victor huudahti, pojan kädet tärisivät taas.
”Totta kai sinä osaat”, rohkaisin poikaa. ”Minä näytän.”



Otin vyöltäni oman pistoolini ja ojensin sen kohti pulloja. Ammuin oikeasta reunasta ensimmäisen pullon rikki, Victor säpsähti laukausta silminnähden. Pullon sirpaleet lensivät baaritiskin taakse. Victor vapisi, laskin käteni rauhoittavasti poikani olkapäälle.
”Ei hätää. Sinun vuorosi.”
”Minä en vieläkään --”
”Lakkaa sanomasta, ettet osaa, ethän ole edes yrittänyt!”



Seistyään hetken paikoillaan Victor kääntyi kohti baaritiskiä. Poika ojensi kätensä täysin suorina ja jäykkinä eteensä. Pojan ilme näytti tyyneltä, mutta tiesin, että häntä pelotti.
”Se sitten potkaisee hieman”, kerroin pojalle. ”Ei paljoa, se on pieni ase. Kerroin vain, ettet säikähdä.”
Victor sulki silmänsä ja painoi liipaisinta. Se ei liikahtanutkaan. Vedin syvään henkeä.
”Ensinnäkin, älä koskaan ammu silmät kiinni”, sanoin rauhallisesti. ”Toisekseen, varmistin on yhä päällä.”
”Minähän sanoin, ettei tästä tule mitään.”
”Tulee, kunhan lakkaat pelkäämästä. Ne ovat vain pulloja, mitään ei tapahdu. Ääni on ehkä kova ja kaikuu täällä, mutta uskon siihen, ettemme tarvitse montaakaan harjoitusta. Yritä uudelleen.”



Pojan kädet rentoutuivat hieman. Victor naksautti varmistimen ohjeideni mukaan pois päältä, tähtäsi ja ampui – säpsähtämättä liki lainkaan. Luoti meni ohi, se osui kellarin paanuseinään ja teki siihen pienen reiän. Victor huokaisi turhautuneena.
”Varokin sanomasta sitä”, varoitin poikaa. ”En minäkään osunut ensimmäisellä kerrallani nuorena. Astu askel lähemmäs ja yritä uudelleen. Joka tapauksessa on hyvä, ettet pelästynyt ääntä tai potkaisua.”
”Enkö?” Victor kysyi kuivasti, huomasin pojan käsien vapisevan hivenen. Odottamatta vastausta Victor tähtäsi taas ampuen uudelleen ohi.
”Askel eteenpäin”, kehotin poikaa uudelleen. Victor ei vain vieläkään totellut. Huulillani kävi hymy, poikani oli edelleen uskomattoman jääräpäinen ja tahtoi ehdottomasti osua tältä etäisyydeltä. Ammuttuaan kolmannen kerran luoti hipaisi jo pullon kaulaa lohkaisten siitä palan mennessään. Neljäs luoti osui aivan keskelle ja särki koko pullon.
”Hyvä”, kehuin poikaa. ”Ammu vielä viereinen.”
Osuma edelliseen pulloon ei ilmeisestikään ollut ollut vain tuuria, sillä tällä kertaa Victor ampui vain yhden ohilaukauksen – joka sekin meni vain täpärästi sivuun – osuen sitten keskelle pullon etikettiä.



Kaikkien pullojen lojuessa sirpaleina baaritiskin takana kävin laittamassa riviin uudet pullot. Victor ampui nekin, nyt edellisiä nopeammin ja tarkemmin, joskin vielä vähän hutiloiden. Tiesin, ettei Victor oppisi vielä yhdestä kerrasta tähtäämään, ja että liikkuva kohde olisi pojalle paljon, paljon vaikeampi, kuin paikoillaan pysyvä olutpullo. Tarkoitukseni oli kuitenkin lähinnä näyttää pojalle, miten asetta käsiteltiin. Toivoin täydestä sydämestäni, ettei poika koskaan tosissaan joutuisi sitä käyttämään.



Ennen kuin lähdimme kotiin päämajalta, siivosimme jälkemme. Sen jälkeen katsoin poikaa tiukasti, halusin Victorin lupaavan yhden asian.
”Pidä pistooli itselläsi”, kehotin Victoria. ”Älä koskaan näytä sitä kenellekään. Et esittele sitä kellekään, et edes Jeremylle, ja piilotat sen niin hyvin, kuin ikinä kykenet --”
”Hetkinen”, Victor keskeytti. ”Sinä siis et ota tätä minulta takaisin?”
”En”, totesin pojalle. ”Se on sinun.”
”Entä, jos minä en tahdo sitä?” Victor kysyi ääni väristen. Huokaisin.
”Victor, minä pyydän. Kanna sitä mukanasi ainakin siihen saakka, että tilanne rauhoittuu. En halua, että sinulle tapahtuu mitään pahaa. Minä pyydän.
Victor huokaisi. Poika oli pitkään hiljaa, kunnes lopulta nyökkäsi.
”Hyvä on.”
Nyökkäsin pojalle vastaukseksi.
”Työnnä se povitaskuusi toistaiseksi”, kehotin poikaa. ”Jos haluat, voin pyytää Olivieta ompelemaan housujesi sisäpuolelle taskun, johon se mahtuu. Tai pyytää häntä tekemään hihnan sitä varten sääreesi. Pääasia on, että se pysyy piilossa, mutta aina ulottuvillasi.”
”Povitasku on hyvä.”
”Selvä on”, sanoin hyväksyen pojan vastauksen. ”Lupaa minulle vielä yksi asia.”
”Mikä?” Victor kysyi, laittoi aseen varmistimen huolellisesti päälle ja työnsi pistoolin povistaskuunsa.
”Ettet koskaan käytä asetta muuhun, kuin itsepuolustukseen”, vannotin poikaa. ”Ja vain ääritapauksissa. Vain siinä tapauksessa, että henkesi on uhattuna. Lupaathan?”
Victor nyökkäsi painokkaasti. ”Ehdottomasti lupaan.”



Päästyämme kotiin autoin Victoria tekemään sen kinkkisen viimeisen matematiikan tehtävän, joka oli jäänyt päivällä tekemättä. Huomasin kuitenkin Victorin olevan poissaoleva, hän ei oikein keskittynyt ja teki hölmöjä virheitä aivan simppeleissä laskuvaiheissa.
”Mitä olikaan neljä kertaa nolla?” kysyin Victorilta tämän piirrettyä hataran nelosen läksyvihkoonsa.
”Nolla”, poika totesi hiljaa ja pyyhki nelosensa pois ruutupaperilta.
”Victor, sinä mietit jotain aivan muuta, kuin matematiikkaa”, sanoin pojalle, kun tämä unohtui tuijottamaan kuminpuruja paperilla. ”Mikä sinun on?”
Victor huokaisi, poika loi minuun pitkän katseen.
”Mitä tapahtuu?”
”Minkä suhteen?” kysyin, vaikka tiesin, mitä Victor tarkoitti.



”Sen tyypin!” Victor huudahti. ”Sen... sen Coruccin! Minä haluan tietää, missä mennään... miten minä voin olla varuillani, kun en edes tiedä, mitä on meneillään?”
”Minä kerroin sinulle kaiken, minkä tiedän”, vastasin rehellisesti. ”Kertoisin enemmän, jos vain tietäisin. Me emme voi nyt tehdä muuta, kuin odottaa.”
”Minua pelottaa.”
”Tiedän sen”, sanoin pojalle. Hetken mietittyäni päätin tunnustaa jotain. ”Minuakin pelottaa.”



Victor käänsi taas katseensa läksyvihkoonsa. Pitkän aikaa poika oli hiljaa, ja annoin tämän miettiä rauhassa, mitä tämä ikinä olikaan sanomassa. Lopulta poika veti syvään henkeä.
”Isä, koululla on lauantaina tanssiaiset...” Poika vaikeni, minä puolestani nyökkäsin.
”Saat mennä.”
”En tiedä, uskallanko.”
”Totta kai sinä uskallat”, sanoin Victorille hiljaa. ”Minä en usko, että mitään tapahtuu.”
”Mutta et voi luvata?”
”Victor, tässä elämässä mitään ei voi luvata tapahtuvaksi tai tapahtumattomaksi, sen, jos jonkin, olen tähän ikään mennessä oppinut.”



Victor palasi hetkeksi läksyjensä pariin. Neuvoin välillä ohimennen poikaa, korjasin muutaman virheen, ja lopulta viimeinenkin tehtävä oli valmis. Sen tehtyään Victor sulki läksyvihkonsa ja laski sen lattialle katsoen minua surullisena.
”Minä en halua, että hän... en halua, että tapahtuu asioita.”
”Älä pelkää”, rauhoittelin poikaa. ”Minä uskon, että olet täysin turvassa.”
”Entä sinä?”
Victorin kysymys sai minut vaikenemaan pitkäksi aikaa. Lopulta sain vastattua jotain.
”Minä pidän itsestäni huolen.” Hymyilin. ”Sillä täytyyhän minun pysyä täällä auttamassa sinua matematiikassa.”
Victor hymähti. Poika nousi ylös, minä tein samoin.



Poikani halasi minua pitkään. Painoin häntä rintaani vasten, en olisi halunnut päästää lainkaan irti.
”Isä?” Victor kysyi hiljaa korvani juuressa.
”Mitä?”
”Kiitos.”

***



Tanssiaispäivän iltana minä ja Stevenson istuimme rauhassa kotini takkatulen ääressä ja odotimme poikiamme alakertaan. Juttelimme kaikessa rauhassa niitä näitä, aivan kaikesta muusta, paitsi töistä. Jonkun muun kuin Nicholas Coruccin miettiminen pitkästä aikaa oli rentouttavaa.
”Saiko Jeremy valita asunsa itse?” kysyin toispuoleinen hymy kasvoillani. Stevenson naurahti, kuten olin odottanutkin.
”Ei tietenkään. Jos se poika olisi saanut päättää, hän olisi mennyt paikalle ilman paitaa ja rikkinäisissä farkuissa.”
Hymähdin. Stevenson jatkoi.
”Onko Victorilla jo tanssipartneri?” mies kysyi vinkaten minulle silmää. Hymy kasvoillani vain leveni.
”Kyllä hän taisi puhelimessa jonkun kanssa sopia jakavansa yhteisen tanssin”, kerroin miehelle. ”Entä Jeremy?”
”En rehellisesti sanottuna tiedä, mutta näin kyllä pojan eräänä iltana kumman läheisissä tunnelmissa jonkun tummahiuksisen tytön kanssa”, Stevenson sanoi ja naurahti. ”En vain ole pysynyt oikein laskuissa mukana, se tyttö taisi olla kolmas tänä vuonna. Toivottavasti pojan seuraelämä tasaantuu.”
”Toivotaan.”



Luontevan tauon saanut jutustelumme keskeytyi, kun portaista kuului ääntä. Ensin alas laskeutui Victor, hänen perässään tuli Jeremy, kumpikin asiallisesti pukeutuneena. Katsoin poikaani pitkään, pakotin liikutuksen kyynelen pysymään poissa silmistäni. Victor näytti jo niin aikuiselta.



Jeremy siirtyi sivummalle juttelemaan isänsä kanssa, Victor puolestaan asteli minun eteeni ja pyörähti kertaalleen ympäri.
”No, miltä näyttää?” poika kysyi virnistäen. Hymyilin, suoristin pienen rypyn hänen paidankauluksestaan.
”Näyttää siltä, miltä pitääkin, ellei jopa paremmalta”, totesin ja madalsin sitten ääntäni kuiskaukseksi. ”En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta onhan sinulla aseesi?”
Victor nyökkäsi, muttei liiemmin vakavoitunut. Poika taisi olla juhlatuulella. Taputin häntä rohkaisevasti olalle.
”Pidähän hauskaa.”
”Ilman muuta.”



Katsellessani, miten poikani käveli puku päällä ovesta ulos Jeremyn perässä, Stevenson asteli viereeni. Mies katsoi vuoroin minua ja vuoroin Victoria, joka sulki oven perässään ja astui ulkona odottavaan limusiiniin, jonka koulu oli järjestänyt teineille kyydiksi.
”Niin ne lapset kasvavat”, mies totesi hiljaa. ”Ei mene enää kauaakaan, kun he jo lentävät pesästä. Kunpa ajan saisi jotenkin pysäytettyä.”
”Mutta jos pysäyttäisimme ajan, eikö se tuhoaisi nimenomaan heidän mahdollisuutensa elää?” kysyin hiljaa Stevensonilta, joka vaikeni hetkeksi.
”Taidat olla oikeassa”, mies sitten totesi minulle.
”Minä olen aina oikeassa.”



”Paitsi niinä hetkinä, kun olet väärässä?”
”Niitä hetkiä ei oteta lukuun."

***

Irviksen kommentteja:

Mä oon jotenkin pettynyt noihin kuviin ja tekstiin  ja ja ja... Okei, tein osan nopeasti, mutta luin sen mooonta kertaa läpi, yritin parantaa, mutta mä en vaan jotenkaan saanut kaikkea irti. Hrmh.
Victor ja Jeremy on niiiiiin komeita puvut päällä *_* Victor on ihan ku joku James Bond, jätkä lähtee puku päällä tanssiaisiin ase povitaskussa. :D
Otsikon revin In Flamesin biisistä (taas vaihteeksi), musta se sopi aika hyvin kertomaan, että Victorin lapsuus rupeaa olemaan ohi, kun pojalle joudutaan jo opettamaan ampumistakin.