”Isä, ota kiinni!”
Victorin nauru helkkyi korvissani, poika juoksi karkuun, leikimme hippaa. Nauroin, annoin pojalle etumatkaa, vaikka hän oli muutenkin nopea. Saavutin Victoria, yritin hipaista pojan olkaa, mutta tämä hyppäsi sivuun.
”Et onnistu, et saa minua kiinni... juokse kovempaa, isä!”
”Hippa, Victor!”
Teeskentelin, etten jaksaisi enää juosta. Victor tuli luokseni, läppäisi minua hellästi selkään ja nauroi.
”Sinun vuorosi, juokse sinä taas minun perässäni!”
Victor kääntyi ja lähti juoksemaan. Juoksin hänen peräänsä, meillä oli hauskaa.
Yhtäkkiä kuulin naurua. Se ei ollut Victorista peräisin, ja minua kylmäsi. Pysähdyin, annoin katseeni vaeltaa rannalla ympäriinsä, mutten nähnyt ketään.
”Victor, odota!”
Poika ei kuitenkaan pysähtynyt. Vilkuilin hätääntyneenä ympärilleni, kuulin naurua taas, vanhan miehen röhönaurua. Nicholas...
Victor jatkoi juoksuaan, ei välittänyt paniikinsekaisesta huudostani.
”Älä mene sinne, Victor... Victor, pysähdy!”
Poika katosi sumun sekaan, en enää nähnyt häntä. Pälyilin ympärilleni, Nicholas Coruccin nauru kuului kolmannen kerran, hän puhui.
”Minä otan omani takaisin... korkojen kera.”
”Isä, auta!”
”Victor!”
Laukaus. Jäin seisomaan yksin sumun keskelle. En saanut enää henkeä. Victorin itku, poikani huusi paniikissa, yritin juosta, mutta jalkani eivät liikkuneet.
”Isä!”
Toinen laukaus.
Hiljaisuus.
Victorin veren lämpö käsissäni...
Kylmä hiki valui otsallani säpsähtäessäni hereille. Nousin puoli-istuvaan asentoon, vilkuilin ympärilleni ja pyyhin hikeä kasvoiltani. Aamuauringon ensimmäiset säteet tanssivat makuuhuoneeni seinillä, värjäsivät ruskeita tapetteja oranssihtaviksi ja häikäisivät silmiäni. Huokaisin syvään, se sama uni oli toistunut jälleen. Monesko kerta tämä oli? Sormet eivät riittäneet enää laskemaan, tiesin vain, että jälleen näin unia pojastani alakouluikäisenä, jälleen näin unia, jotka päättyivät laukauksiin.
Jalkani kohtasivat karhean kokolattiamaton. Jäin vielä hetkeksi istumaan sängyn laidalle, tasasin hengitystäni, yritin pyyhkiä unen mielestäni, jottei se toistuisi enää koskaan. Tiesin kuitenkin, että tulisin näkemään sen saman unen vielä uudelleen, monta kertaa. Aina siihen asti, kun pelko viimein väistyisi, niin kauan, kuin uhka oli läsnä. Niin kauan, kuin saisin elää päiväni odottaen, että jotain tapahtuisi.
En olisi halunnut tunnustaa pelkääväni, mutta minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja sen suhteen. Oli kulunut kaksi vuotta siitä puhelusta, Nicholas Coruccin viimeisimmästä yhteydenotosta. Ensimmäinen vuosi oli ollut kutakuinkin tasapainoinen. Toinen vuosi... se oli ollut täynnä pelkoa, enemmän Victorin kuin itseni tai kenenkään muun puolesta. Mitä lähemmäs poikani aikuistuminen tuli, sitä enemmän pelkäsin, että omaa elämäänsä aloitteleva poikani saisi kärsiä minun virheistäni. Ja nyt, poikani täytettyä juuri kahdeksantoista, pelon voima oli suurempi, kuin koskaan. Miten voisin koskaan päästää häntä silmistäni?
Kävelin portaat alas alakertaan, kuulin lusikan kilinää lautasta vasten. Näin Victorin istuvan ruokapöydän ääressä, nuori mies oli noussut aikaisin ja söi jo aamiaista. Victor vilkaisi minuun.
”Huomenta, isä. Miten nukuit?”
”Huomenta”, vastasin ja mietin hetken, mitä sanoisin Victorille. Olin luvannut jo pari vuotta sitten, etten enää valehtelisi pojalleni, mutten toisaalta tahtonut huolestuttaa tätä. ”Hiukan levottomasti, mutta ei sillä ole väliä”, totesin lopulta välinpitämättömästi. Hain jääkaapista itsellenikin jogurttilautasen ja istuuduin poikaani vastapäätä.
”Mitä aiot tehdä tänään?” kysyin muina miehinä Victorilta.
”Lupasin tavata Jeremyn”, Victor vastasi kuulostaen hieman surulliselta. ”Mutta minun täytyisi kyllä lukea yliopiston pääsykokeisiin... en tiedä, ehkä soitan hänelle ja perun koko jutun.”
”Sinä olet lukenut niin ahkerasti, että voit vallan hyvin tavata hänet”, kehotin Victoria. ”Täytyy sinun nähdä välillä ystäviäsikin."
”Se pääsykoe tulee olemaan hankala, isä, ja minä haluan päästä --”
”Siihen pääsykokeeseen on vielä kolme viikkoa”, sanoin ja hymähdin. ”Otat sen aivan liian raskaasti. Kyllä sinä pärjäät.”
”Mistä lähtien sinä olet ollut sitä mieltä, ettei opiskelu kannata?” Victor kysyi vino hymy huulillaan.
”En mistään lähtien”, vastasin ja sekoittelin jogurttia lusikalla. ”Mutta jos istut kaikki päivät sisällä lukemassa, tulet mökkihöperöksi, eikä päähäsi jää sanaakaan siitä pääsykoekirjasta.”
Victor oli hetken hiljaa, lopulta poika hymähti.
”Taidat olla oikeassa. Menen siis Jeremyn kanssa tänään kaupungille... tosin aion jättää illaksi aikaa lukemiselle.”
Nyökkäsin. ”Kuulostaa hyvältä.”
”Oletko sinä menossa mihinkään tänään?” Victor kysyi ja kaapi jogurttinsa rippeitä lautaselta. Nyökkäsin.
”Minulla on töitä, pidän suunnittelukokousta Rafaelin, Stevensonin ja Andrewsin kanssa.”
Victor ei kysynyt enempää. Teini-ikäisenä poika oli ollut hyvinkin kiinnostunut tekemisistäni, mutta nähtyään, etten oikeastaan olisi halunnut kertoa pojalle kaikkia likaisia yksityiskohtia työstäni, hän oli lakannut kyselemästä. Toki Victor tiesi, että suunnittelukokouksessamme suunniteltiin laittomuuksia, poika vain ei kysynyt sen tarkemmin. Olisin tietenkin kertonut, jos tämä olisi kysynyt, mutta olin tyytyväinen siihen, ettei hän tehnyt sitä.
Victorin lähdettyä kaupungille ajoin itse päämajaan. Rafael, Stevenson ja Andrews istuivat jo pöydän ääressä valmiina kokoukseen. He tervehtivät minua nyökkäämällä, Rafael työnsi pöydän päätyyn asetetun tuolin valmiiksi minua varten. Mitään sanomatta istuin tuolille, annoin katseeni vaeltaa jokaisessa järjestön jäsenessä.
Vedin syvään henkeä, tukahdutin halun hieraista väsyneitä silmiäni – järjestöni edessä minun oli oltava vahva, kuten aina ennenkin.
Kun lopulta puhuin, menin suoraan asiaan. Osoitin sanani järjestön nuorimmalle jäsenelle.
”Andrews, olethan hoitanut Jeanin jutun?” kysyin mieheltä, joka nyökkäsi vakavana.
”Jean omistaa neljäkymmentä prosenttia Roaring Heights Newsin osakkeista”, Andrews kertoi. ”Sain sen selville edellisellä tapaamisellamme.”
”Miten hän suhtautui ehdotukseesi osakkeiden jakamisesta?” esitin jatkokysymyksen. Andrews karaisi kurkkuaan.
”Hän ei suostu siihen, ellemme hävitä todisteita Vogelin jutusta.”
Nyökkäsin. Käänsin katseeni Stevensoniin.
”Sinäkö olet puhunut Vogelin kanssa?”
Stevenson nyökkäsi Andrewsin tapaan, mies kumartui lähemmäs pöytää puhuessaan.
”Vogelia syytetään kavalluksesta ja murhasta”, mies sanoi. ”Todisteita on lukuisia, ja niiden aiheettomaksi tekeminen tulee olemaan hankalaa, mutta uskon, että Rafaelin tekemä työ on tässä puolellamme.”
Käänsin katseeni nyt Rafaeliin, mies puhui, ennen kuin ehdin kysyä mitään.
”Se tulee onnistumaan”, Rafael totesi nyökkäillen. ”Meillä ei ole mitään hätää. Sisäpiirin poliisimme avustaa todisteiden käpälöinnissä. Hänellä ei ole vaatimuksia vastapalveluksen suhteen, hänelle riittää, kun maksamme tarpeeksi.”
Jatkoimme kokousta pitkään. Meneillään oli kenties suurin ja tärkein projektimme muutamaan vuoteen. Aioimme haalia haltuumme suurimman osan Roaring Heightsin mediasta, se hyödyttäisi meitä monella tapaa. Ensinnäkin hyöty olisi taloudellinen, sillä etenkin kaupungin suurin uutistoimisto, Roaring Heights News, pyöritteli isoja rahoja. Toisekseen pitämällä mediaa tiukasti hallussamme kykenisimme kontrolloimaan sitä, miten tarkkaan tiedotus kaupungissa tapahtuvista rikoksista toimisi. Ehkä jopa voisimme junailla hiukan tutkivaa journalismia Coruccien perään. Ensimmäinen askel oli kuitenkin pienen osuuden haaliminen uutistoimiston lakimiehen, John Jeanin, myötä. Entisenä juristina Andrews oli uinut nopeasti miehen lähipiiriin ja saanut tämän taivuteltua liiketoimiin kanssamme.
Kuunnellessani alaisteni raportteja asioiden lutviutumisesta, ohjeistaessani heitä eteenpäin ja miettiessäni, miten suurta valtaa meillä saattaisi kenties jo jokusen kuukauden kuluttua olla, tunsin muiston viime yön painajaisesta helpottavan. En kuitenkaan täysin kyennyt rentoutumaan, ja minusta tuntui, että alaiseni näkivät sen, sillä projektimme sujumisesta huolimatta ärähtelin heille aivan turhaan. Yritin rauhoitella itseäni, saada pääni ajattelemaan, että kaikki järjestyisi. Se ei vain ollut minulle luontevaa, olin luonteeltani turhankin pessimistinen.
Kun kokous oli viimein ohi, Stevenson ja Andrews poistuivat paikalta. Rafael jäi seurakseni istumaan pöydän ääreen, mies katsoi minua pitkään.
”Sinä et nukkunut viimekään yönä.”
”Nukuinpas”, ärähdin Rafaelille, jonka kasvoilla kävi iloton hymy.
”Muttet nähnyt erityisen rentouttavia unia?”
”Mitä sinä siitä tiedät?”
”Vincent”, Rafael sanoi rauhallisesti, ”minä tunnen sinut, sitä paitsi jokaikinen näkee kasvoistasi, ettet taaskaan nuku kunnolla. Olet ihan harmaa ja näytät vähintään minun ikäiseltäni noine silmäpusseinesi.”
Käänsin katseeni äreänä pois. Näin silmäkulmastani Rafaelin kallistavan päätään.
”Kerro huolesi.”
Hetken tuijottelin äkäisesti seinää. Lopulta huokaisin, nojasin kyynärpääni pöytään ja laskin pääni kättäni vasten.
”Victor. Jälleen kerran.”
Hiljaisuus. Rafael katsoi minuun mietteliäänä.
”Sinä olet kasvattanut hienon pojan”, mies lopulta lausui. ”Hänhän aikoo pyrkiä yliopistoonkin, hänestä tulee vielä jotain suurta. Saat olla ylpeä hänestä --”
”Saisin olla, ellei minun tarvitsisi pelätä, että hänet ammutaan minun vuokseni.”
”Ei niin käy, Vincent.”
”Mistä sinä sen tiedät? Niin kävi vaimollenikin, niin kävi Lauralle, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka --”
”Vincent, sinä et voi elää loppuelämääsi pelossa”, Rafael sanoi tiukasti. ”Siitä ei tule yhtään mitään. On totta, että Coruccit ovat uhka, mutta on myös totta, että mitään ei ole tapahtunut kahteen vuoteen. Kahteen vuoteen, Vincent. Ja minä uskon vahvasti, että tätä he juuri haluavat.”
Kohotin katseeni, katsoin parasta ystävääni pitkään.
”Mitä tarkoitat?”
Rafael vastasi katseeseeni, mies ei hätkähtänyt pistävää tuijotustani.
”Sitä, että se, etteivät he ole tehneet yhtään mitään, kielii jostain”, hän sanoi. ”He eivät aio tehdä mitään pitkään aikaan, kenties koskaan. He haluavat, että sinä pelkäät, Vincent. He haluavat kokeilla, saavatko he sinut menettämään järkesi. Ja, usko minua, näyttää pahasti siltä, että he onnistuvat siinä.”
”Minä olen täysin kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin.”
”Et ole kauaa, jos et edes nuku. Syötkö sinä mitään? Olet laihtunut.”
”Lopeta, Rafael, et ole minun äitini.”
”Jos olisin, olisit arestissa niin kauan, kunnes ihonvärisi olisi palautunut normaaliksi.”
En suostunut kääntämään katsettani pois, sitä Rafael nimittäin haki, erävoittoa minusta. Tiesin, ettei mies tarkoittanut pahaa, että paras ystäväni halusi vain huolehtia minusta. Huokaisin.
”Minä söin aamiaista, kysy vaikka Victorilta.”
”Niin kysynkin.”
”En ollut tosissani, et sano Victorille yhtään mitään, hänellä on tarpeeksi mietittävää niiden pääsykokeiden kanssa.”
Rafael veti syvään henkeä. ”Hyvä on, en sano hänelle mitään”, mies lupasi. ”Mutta sinun on luvattava minulle, että pidät huolta itsestäsi. Victor tarvitsee sinua. Järjestö tarvitsee sinua. Minä tarvitsen sinua.”
”Minä pärjään kyllä.”
”Lupaatko?”
”Lupaan.”
***
Palattuani sinä iltapäivänä kotiin olin kuulevinani ääntä yläkerrasta. Koputin Victorin huoneen oveen, ja kun sain pojalta kutsun tulla sisään, avasin sen. Victor luki pääsykoekirjaansa nojatuolillaan, poika viittoili minua istumaan, ja nähtyäni syvät keskittyneisyyden rypyt nuoreksi mieheksi kasvaneen poikani silmien välissä tajusin olla hetken hiljaa. Meneillään oli ilmeisesti tärkeä kohta.
Istuuduin sohvalle ja katselin poikaa vaitonaisena. Tämä käänsi seuraavalle sivulle, tuijotti paria ensimmäistä riviä, palasi takaisin edelliselle sivulle ja eteni sitten taas seuraavalle. Olisin halunnut kysyä Victorilta, tarvitsiko tämä apua, mutta taisi olla parasta olla vain hiljaa ja antaa hänen keskittyä.
Viimein Victor laski kirjansa syrjään. Poika hieraisi hiukan silmiään ja käänsi katseensa sitten minuun. Katsoin häneen hämilläni.
”Sinunhan piti olla tänään Jeremyn kanssa, eikö?” kysyin pojaltani painokkaasti, näin hänen silmistään, ettei hän ollut aivan vasta aloittanut lukemista.
”Jeremy teki oharit”, Victor totesi olkiaan kohauttaen. ”Vastasi kyllä puhelimeen ja lupasi tulla, mutta keksi kai parempaa tekemistä. Niin hänen tapaistaan.”
”Ja sen sijaan, että olisit käynyt edes kahvilla, avasit taas kirjan.” Se ei ollut kysymys, se oli toteamus. Victor käänsi katseensa pois, poika suki hiuksiaan vaivaantuneena. Huokaisin.
”Victor, päivästä toiseen sinä istut nenä kiinni kirjassa. Et sinä ennen ollut sellainen. Sinä välttelet jotain, pakenet tästä maailmasta käyttäen pääsykoekirjaasi tekosyynä.”
”Milloin sinusta on tullut psykologi?” Victor ärähti. Tajusin muistuttavani hämmentävän paljon Rafaelia silloin, kun hän läksytti minua, ja pehmensin äänensävyäni hivenen.
”Sinä et kerro minulle kaikkea”, totesin hiljaa. Victor vaihtoi asentoa, poika näytti entistäkin vaivaantuneemmalta.
Odotin poikani vastausta hiljaisuuden vallitessa. Victor nousi ylös, poika käänsi hetkeksi selkänsä minulle, huokaisi ja kääntyi taas minua kohti. Hän hieroi hermostuneena toista kättään.
”Isä, minä olen jo aikuinen, tiedät sen”, Victor totesi hiljaa. Kohotin toista kulmaani katsoessani poikaa.
”Totta kai minä tiedän.”
”Ja aikuiset miehet eivät yleensä enää asu vanhempiensa nurkissa.”
”Aikuiset miehet... mitä?”
Victor huokaisi uudemman kerran ja tuijotti lattiaan.
”Minulle tarjottiin asuntoa parin kilometrin päästä. Erään ystäväni vanhaa asuntoa. Pientä yksiötä, sellaista minulle sopivaa. Se on aika halpa, ja minä maksan tietty itse vuokrani, ja... ja... ja --”
”Victor, puhuisit suoraan”, kehotin poikaa rauhallisella äänellä. ”Haluat siis muuttaa omillesi. Kuinka pitkän aikaa olet miettinyt sitä yksin?”
”Aika kauan jo.”
”Päiviä, viikkoja, kuukausia?”
”Vajaan kuukauden.” Victor nielaisi kuuluvasti, poika katsoi minuun surullisena. ”Ethän ole vihainen?”
Hetken olimme hiljaa, puhuessani ääneni oli entistäkin rauhallisempi, hivenen tyynnyttelevä.
”Sinähän aiot hakea yliopistoon. Mitä, jos pääset sisään? Etkö silloin muuta joka tapauksessa arkipäiviksi opiskelija-asuntolaan? Voisit olla viikonloput täällä ja katsoa sitten myöhemmin, mihin muutat.”
”Isä, yliopisto-opinnot kestävät vuosia”, Victor sanoi hiljaa. ”Ja minun on jo aika alkaa rakentaa omaa elämääni. Ei se tarkoita, että hylkäisin sinut, totta kai minä tulen käymään, ja sinäkin saat tulla minun luokseni. Viettäisin joka viikonlopun ja loman Roaring Heightsissa omassa asunnossani, ja me tapaisimme säännöllisesti. Sinä tulet aina olemaan isäni, asuin sitten missä tahansa, enkä minä --”
”Victor”, keskeytin pojan puheen. ”Älä minusta huolehdi, minä pärjään kyllä. Mutta minä olen huolissani sinusta.”
Victor oli hiljaa. Kun nuori mies puhui, tämän ääni oli pelkkä kuiskaus.
”Se liittyy heihin, vai mitä?” Victor kysyi. ”Siihen toiseen järjestöön?”
En vastannut. Victor jatkoi.
”Minä lupaan olla varovainen”, poika totesi. ”Minun on pakko itsenäistyä, ymmärräthän sen? Siitä on sitä paitsi jo kaksi vuotta, eikä mitään ole tapahtunut.”
”Rafael oli samaa mieltä.”
”Ja hän on oikeassa.”
”Miten voit olla niin varma?” kysyin Victorilta nyt aiempaa äreämpänä. Victor pudisti hitaasti päätään.
”En minä voikaan olla”, poika sanoi hiljaa. ”Mutta olet itse sanonut, ettei mitään tässä elämässä voi luvata tapahtuvaksi tai tapahtumattomaksi. Sillä perusteella et voi myöskään elää elämääsi vain odottaen, että jotain pahaa varmasti tapahtuu.”
Katsoin Victoria pitkään. Tajusin pojan puhuvan viisaita, paljon viisaampia, kuin mitä olin itse hänen ikäisenään puhunut. Victorissa taisi sittenkin olla enemmän äitiään, kuin minua. Laskin katseeni hetkeksi, pian kohotin sen takaisin Victorin silmiin.
”Sinä olet jo aikuinen, ja tuskin tarvitset minun lupaani muuttaaksesi”, aloitin hiljaa, ”mutta haluan sanoa, etten aio estää sinua. Olet oikeassa siinä, että sinun on saatava elää omaa elämääsi. Olet luultavasti myös oikeassa siinä, että pelkään aivan turhaan... olet oikeassa niin monessa asiassa. Olenko koskaan kertonut, miten ylpeä olen sinusta?”
Victorin kasvoille piirtyi leveä hymy, hän astui askelen lähemmäs minua.
”Monta kertaa”, poika totesi. ”Ja aivan yhtä ylpeä minä olen siitä, että saan olla kaltaisesi miehen poika.”
Vastasin Victorin hymyyn, mutta vakavoiduin pian.
”Haluan nähdä sen asunnon ensin. En halua, että päädyt rottien seuraksi millekään slummialueelle.”
Victor naurahti.
”Se järjestynee”, poika totesi huvittuneena. ”Sovin tapaamisen sen ystäväni kanssa, niin saat nähdä sen omin silmin.”
Victorin poistuttua huoneestaan soittaakseen ystävälleen jäin mietteliäänä istumaan pojan sohvalle. En tiennyt, olinko enemmän tyytyväinen vai surullinen. Tyytyväinen siitä, että pojastani oli kasvanut hieno mies – surullinen siitä, että poikani tahtoi muuttaa pois kotoa. Pudistelin päätäni hiljaa itsekseni, enkä tiennyt itsekään, miksi.
Victor oli ollut oikeassa. Rafael oli ollut oikeassa. Minun oli lakattava pelkäämästä Victorin puolesta, minun oli aika päästää irti. Tuhoaisin vain hänen elämänsä, jos en antaisi hänen elää. Ja sitä en halunnut missään nimessä tehdä, halusin pojalleni pelkkää hyvää. Hymähdin, mietin, mahtoiko poika yhä kantaa mukanaan pistoolia, jonka annoin hänelle pari vuotta sitten. Todennäköisesti hän oli kunnioittanut toivettani, todennäköisesti Victor ei koskaan lähtenyt minnekään ilman asetta. Mietin väistämättä, pitäisikö minun kehottaa poikaa luopumaan aseesta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että niin pitkälle en menisi.
Sillä halusinhan vain suojella poikaani. Halusin, että hän saisi elää pitkän ja onnellisen elämän.
Eihän se ollut väärin?
***
Kuluvan viikon aikana nukuin paremmin kuin koskaan. Näin samoja unia, kuin aina ennenkin, yhdellä erotuksella – ne eivät päättyneet Nicholas Coruccin nauruun ja laukauksiin. En herännyt ahdistuneena, vaan onnellisena. Suurin pelko oli viimeinkin helpottanut, vaikka varuillani olin edelleen.
”Joko lähdemme, isä?”
Kohotin kulmiani Victorille, joka oli kierrellyt jo jonkin aikaa alakerrassa malttamattomana. Poika muistutti minua kuusivuotiaasta itsestään joulun alla.
”Kohta”, totesin pojalle huvittuneena. ”Kyllä me ehdimme paikalle.”
”Mutta jos myöhästymme!”
”Emme me myöhästy.”
Jatkoin kaikessa rauhassa kahvinjuontia Victorin hermoillessa edelleen. Olimme menossa katsomaan poikani tulevaa asuntoa, ja jos se olisi siedettävä, hän saisi luvan allekirjoittaa vuokrasopimuksen. Asialla oli kiire, sillä kuukausi vaihtuisi jo viikon kuluttua, ja Victorin ystävä halusi, että asunnolla olisi vuokralainen ennen kuun vaihdetta.
”Isä, Eric on aina ajoissa”, Victor taivutteli minua. ”Voimme aivan hyvin lähteä jo. Hän on odottanut meitä varmaan jo tunnin.”
Hymähdin. Olin aikeissa kohottaa kahvikuppini ja ihan vain Victorin kiusaksi ryystää kahvia tarpeettoman hitaasti, mutta en sitten viitsinytkään kiusata poikaa, vaan työnsin mustan kahvini syrjään.
”Hyvä on sitten. Mennään, mutta kävellen, meillä on liikaakin aikaa. Soitan vielä Rafaelille, haemme hänet matkalla.”
”Miksi Rafaelin tarvitsee tulla mukaan?”
”Koska mitä useampi ihminen tarkistaa sen asunnon kunnon, sitä parempi.”
Victor oli ollut oikeassa siinä, että hänen ystävänsä olisi jo paikalla. Poikani tervehdittyä ystäväänsä iloisella kädenheilautuksella ojensin nuorelle miehelle käteni, johon tämä tarttui hymyillen.
”Vincent de Luca, Victorin isä”, esittäydyin miehelle, joka nyökkäsi.
”Eric Dean.”
Rafael kätteli Ericiä vielä minun jälkeeni. Eric viittoili meidät sisään kolmikerroksisen kerrostalon rappukäytävään.
Eric ei vienyt meitä suoraan asuntoon, vaan tyytyi ensin esittelemään rappukäytävää.
”Kuten näette, talon yleisten tilojen viihtyisyyteen on panostettu”, mies totesi, ja mielessäni ajattelin, että Ericin isän täytyi olla jonkin sortin kauppamies. ”Täällä on hyvin rauhallista, muissa asunnoissa asuu lähinnä rikkaita, vanhoja rouvia. Victorin haikailema asunto on talon ainoa yksiö.”
”Jos täällä on niin hyvä asua, miksi muutat pois?” kysyin pisteliäästi saaden Victorin karaisemaan merkitsevästi kurkkuaan. En kuitenkaan välittänyt poikani sanattomasta kehotuksesta olla hiljaa, vaan jatkoin. ”Olisihan järkevää jatkaa asumista näinkin hyvässä talossa.”
Eric hymyili, mies ei vaikuttanut hämmentyvän kyselyistäni.
”Kuten Victor, myös minä olen hakenut opiskelemaan. Huomattavasti kauemmas. Ei ole enää millään tapaa mahdollista, että asuisin täällä, jos mielin opiskelemaan.”
Nyökkäsin, hyväksyin vastauksen. Eric asteli portaita ylös, seurasimme häntä. Toiseen kerrokseen päästyämme mies avasi erään asunnon oven ja kehotti meitä astumaan sisään.
Asunto oli pieni ja valmiiksi kalustettu, kuten olin odottanutkin. Sopivan kokoinen yksiö, johon kuului keittokomero ja kylpyhuone. Sisustuksesta löytyivät sänky, hieman kaappitilaa, sohva, ruokapöytä, jopa pieni televisio sekä muutama sisustusesine. Olin tyytyväinen nähdessäni huoneen yhdellä reunalla kirjahyllyn, Victor tulisi vielä tarvitsemaan sitä opinnoissaan.
”Mitä pidätte?”
Hätkähdin Ericin kysymystä, loin häneen pitkän katseen.
”Tutkimme asuntoa hieman, jos sopii.”
”Ilman muuta.”
Minä ja Rafael ravasimme ympäriinsä asunnossa tutkimassa jokaista nurkkaa. Victor näytti lähinnä vaivaantuneelta käytöksestämme, mutta en välittänyt siitä. En varsinaisesti etsinyt asunnosta virheitä, ainakaan en sitä tiedostanut, mutta halusin tarkistaa, että kämppä olisi asuinkelpoinen. Tutkittuamme asuntoa pitkään nyökkäsin Rafaelille, ja palasimme Victorin ja kärsivällisesti odottaneen Ericin luo.
”Vaikuttaa hyvältä”, totesin Victorille ja Ericille saaden ensin mainitun huokaisemaan. ”Milloin putket on remontoitu?”
”Kaksi vuotta sitten”, Eric totesi. ”Paperit remontista ovat minulla edelleen, jos haluatte nähdä ne.”
”Uskon sinua.”
Hetken hiljaisuus. Victor katsoi minua odottavasti, ja piinattuani hetken poikaa katseellani nyökkäsin hymyillen. Katsoin Victoriin, mutta osoitin sanani Ericille.
”Näytä minulle vuokrasopimus, niin tutkin sitä hieman. Uskon, että poikani pärjää täällä loistavasti.”
***
Vuokrasopimuksessa ei ollut minkäänlaisia porsaanreikiä, ja Victor allekirjoitti sen. Poistuessamme talosta poika oli yhtä hymyä, samoin kuin minä. Olin totta kai hieman haikealla tuulella, olihan poikani muuttamassa pois kotoa, mutta samalla olin iloinen, koska Victor oli iloinen.
Lähtiessämme kävelemään hämärtyvässä illassa kolmisin poispäin talosta Victor suunnitteli jo kovaa vauhtia, mitä aikoi pakata mukaansa. Kuulemma vaatteita, totta kai, ja muutaman muistoesineen. Muistutin Victoria hymyillen kirjoista, joita pojalla oli useita, täytyihän asunnon kirjahyllyyn saada täytettä.
Käveltyämme jonkin matkaa pitkin kaupungin laitamia kohti kotia hyvästelimme Rafaelin.
”Kiitos, kun tulit”, sanoin miehelle. Hän hymyili.
”Mielellänihän minä.”
Rafael kääntyi, mies asteli tien yli suuntaan, jossa hänen asuntonsa sijaitsi. Hänellä olisi vielä reilun kilometrin matka taitettavanaan, mies asui slummialueen kanssa samassa suunnassa, mutta paremmalla puolella kaupunkia. Olin aikeissa jatkaa matkaa, kun Victor tarttui käteeni ja esti kulkuni.
Sanomatta sanaakaan Victor kaappasi minut halaukseen, enkä voinut estää itseäni vastaamasta siihen. Victor rutisti minua niin kovaa, että se melkein sattui.
”Kiitos, isä”, poika kuiskasi korvaani onnellisena. Hymyilin. Hymyni kuitenkin hyytyi, kun katsoin Victorin olan yli. Rypistin kulmiani.
Vieras auto... vihreä auto. Se ajoi hiljaa, suorastaan epäilyttävän hiljaa. En erottanut kuskia hämärässä, en nähnyt, etsikö tämä mahdollisesti jotain. En kuitenkaan jostain syystä uskonut, että auton kuljettaja etsisi kaupungin laitamilta, läheltä slummialuetta, yhtään mitään. Irrotin otteeni pojastani.
”Mitä nyt?” Victor kyseli, vaiensin pojan katseellani.
Moottorin ärjäisy, auto kiihdytti. Auton ikkuna aukesi, sydämeni jätti pari lyöntiä väliin.
”Victor, suojaudu!”
”Mitä --”
”Tottele!”
Astuin kiireesti useamman askelen taaksepäin, kiskoin hämmentyneen Victorin perässäni. Pälyilin ympärilleni – ilmanvaihtolaite. Tönäisin Victorin kahden laitteen väliin, poika älähti kehonsa osuessa asvalttiin. Hapuilin kädelläni vyötäni, hain pistooliani. Kuulin naurua, sitä samaa naurua, jota olin kuullut unissani niin monta kertaa.
Näin hänen kätensä. Näin pistoolin. Ilmanvaihtolaitteiden väliin ei mahdu kahta ihmistä.
Yritin juosta, suojautua taaimmaisen laitteen taakse. Pääsin seinän viereen, käännyin ampuakseni häntä kohti, kun ensimmäinen laukaus kajahti ilmoille.
Toinen laukaus.
Kolmas laukaus.
Nicholas Coruccin nauru, viiltävä kipu rintakehässäni. Kivun karjahdus, se oli omani, hoipuin eteenpäin, valahdin seinää vasten, jalkani pettivät. Kaikesta huolimatta päässäni oli vain yksi ajatus. Hyvä Luoja, älä anna hänen ampua Victoria...
Renkaiden ulvontaa, auto kääntyi ja ajoi pois. Raskas hengitys, kuuluiko se minusta vai Victorista? Ei, ei se kuulunut minusta, minun hengitykseni oli katkonaista.
Hiljaisuus. Victorin ääni vapisi tämän puhuessa.
”Isä? Isä, oletko kunnossa?”
Kohotin vapisevan käteni, kosketin varovasti rintakehääni. Käteeni osui jotain lämmintä ja tahmeaa, sormeni värjäytyivät punaisiksi. Voi helvetti.
Victor liikkui. Hän ei saisi nähdä minua nyt. Yritin puhua mahdollisimman tasaisesti, vahvalla äänellä, mutta ääneni jäi haparoivaksi kuiskaukseksi.
”Älä tule tänne...”
Victor ei totellut. Hän nousi ylös.
En kyennyt kohottamaan katsettani poikaan, yritin keskittyä hengittämiseen. Näin kuitenkin Victorin jalkojen astuvan varovasti eteeni, nähdessään minut poika veti terävästi henkeä useampaan otteeseen.
”Isä... ei, ei!” Viimeinen sana karkasi Victorin suusta korviavihlovana parkaisuna.
Juoksuaskelia. Näin toisen jalkaparin astuvan eteeni. Rafaelin ääni.
”Kuulin laukauksia, tulin niin nopeasti kuin pystyin, mitä on tapaht-- Vincent?!”
”Häntä ammuttiin, Rafael...” Victor sopersi, ”minä jään tähän, hae hänelle apua!”
Jälleen juoksuaskelia, Rafael juoksi pois. Victor kumartui puoleeni, pojan hahmo näytti sumuiselta silmissäni.
Jotain märkää putosi reidelleni, olin hädin tuskin tuntea sitä kaiken kivun ja verenvuodon seassa. Victorin kyynel. Haukoin henkeäni, tuntui samalta, kuin silloin vuosia sitten... kuin toinen keuhkoni ei toimisi. Suussani maistui veri. Tunsin Victorin kädet kasvoillani.
”Isä, katso minuun”, Victor komensi tukahtuneella äänellä. ”Katso minuun, avaa silmäsi kunnolla... sinä selviät, aivan varmasti selviät, ne kunniattomat hirviöt eivät saa sinua hengiltä, sinä et anna sen tapahtua..”
”Victor...”
”... ja sinä teet heistä selvää, he eivät pääse tästä niin helpolla, sinä selviät kyllä, kun vain...”
”Victor”, toistin heikosti, veri tulvi suuhuni ja jouduin nielaisemaan sen alas puhuakseni, ”se... se ei ole enää minun käsissäni...”
”Älä puhu, niinkuin tekisit kuolemaa, isä, sinä selviät! Rafael hakee apua, ambulanssi on täällä varmasti ihan kohta!”
Yritin huokaista, en kyennyt vetämään henkeä tarpeeksi syvään. Victorin kasvot edessäni... ne olivat yhä sumeammat ja hämärämmät, tiesin, että hetkenä minä hyvänsä menettäisin tajuntani.
”Olen ylpeä sinusta”, sain sanottua hiljaa. ”Olen aina ollut ylpeä sinusta.”
”Sinä et voi kuolla, et nyt... sinä... sinä lupasit, että pysyt täällä!”
”Mitään ei voi luvata tapahtuvaksi... tai... tapahtumattomaksi...”
Kipu sisälläni kasvoi, se muuttui euforiseksi turtumukseksi. Tunsin oloni kevyeksi. Samalla minun oli kylmä. Ei tosin ihme, olinhan täynnä reikiä, tuuli pääsi lävitseni, lämpö sisältäni pääsi karkaamaan...
”Isä, avaa silmäsi! Älä jätä minua...”
”... älä jätä minua nyt, isä, katso minuun, minä...”
”... minä rakastan sinua...”
”... isä?”
***
Irviksen kommentteja...
... paitsi, että no comments this time.
Renkaiden ulvontaa, auto kääntyi ja ajoi pois. Raskas hengitys, kuuluiko se minusta vai Victorista? Ei, ei se kuulunut minusta, minun hengitykseni oli katkonaista.
Hiljaisuus. Victorin ääni vapisi tämän puhuessa.
”Isä? Isä, oletko kunnossa?”
Kohotin vapisevan käteni, kosketin varovasti rintakehääni. Käteeni osui jotain lämmintä ja tahmeaa, sormeni värjäytyivät punaisiksi. Voi helvetti.
Victor liikkui. Hän ei saisi nähdä minua nyt. Yritin puhua mahdollisimman tasaisesti, vahvalla äänellä, mutta ääneni jäi haparoivaksi kuiskaukseksi.
”Älä tule tänne...”
Victor ei totellut. Hän nousi ylös.
En kyennyt kohottamaan katsettani poikaan, yritin keskittyä hengittämiseen. Näin kuitenkin Victorin jalkojen astuvan varovasti eteeni, nähdessään minut poika veti terävästi henkeä useampaan otteeseen.
”Isä... ei, ei!” Viimeinen sana karkasi Victorin suusta korviavihlovana parkaisuna.
Juoksuaskelia. Näin toisen jalkaparin astuvan eteeni. Rafaelin ääni.
”Kuulin laukauksia, tulin niin nopeasti kuin pystyin, mitä on tapaht-- Vincent?!”
”Häntä ammuttiin, Rafael...” Victor sopersi, ”minä jään tähän, hae hänelle apua!”
Jälleen juoksuaskelia, Rafael juoksi pois. Victor kumartui puoleeni, pojan hahmo näytti sumuiselta silmissäni.
Jotain märkää putosi reidelleni, olin hädin tuskin tuntea sitä kaiken kivun ja verenvuodon seassa. Victorin kyynel. Haukoin henkeäni, tuntui samalta, kuin silloin vuosia sitten... kuin toinen keuhkoni ei toimisi. Suussani maistui veri. Tunsin Victorin kädet kasvoillani.
”Isä, katso minuun”, Victor komensi tukahtuneella äänellä. ”Katso minuun, avaa silmäsi kunnolla... sinä selviät, aivan varmasti selviät, ne kunniattomat hirviöt eivät saa sinua hengiltä, sinä et anna sen tapahtua..”
”Victor...”
”... ja sinä teet heistä selvää, he eivät pääse tästä niin helpolla, sinä selviät kyllä, kun vain...”
”Victor”, toistin heikosti, veri tulvi suuhuni ja jouduin nielaisemaan sen alas puhuakseni, ”se... se ei ole enää minun käsissäni...”
”Älä puhu, niinkuin tekisit kuolemaa, isä, sinä selviät! Rafael hakee apua, ambulanssi on täällä varmasti ihan kohta!”
Yritin huokaista, en kyennyt vetämään henkeä tarpeeksi syvään. Victorin kasvot edessäni... ne olivat yhä sumeammat ja hämärämmät, tiesin, että hetkenä minä hyvänsä menettäisin tajuntani.
”Olen ylpeä sinusta”, sain sanottua hiljaa. ”Olen aina ollut ylpeä sinusta.”
”Sinä et voi kuolla, et nyt... sinä... sinä lupasit, että pysyt täällä!”
”Mitään ei voi luvata tapahtuvaksi... tai... tapahtumattomaksi...”
Kipu sisälläni kasvoi, se muuttui euforiseksi turtumukseksi. Tunsin oloni kevyeksi. Samalla minun oli kylmä. Ei tosin ihme, olinhan täynnä reikiä, tuuli pääsi lävitseni, lämpö sisältäni pääsi karkaamaan...
”Isä, avaa silmäsi! Älä jätä minua...”
”... älä jätä minua nyt, isä, katso minuun, minä...”
”... minä rakastan sinua...”
”... isä?”
***
Irviksen kommentteja...
... paitsi, että no comments this time.
