Osan lukumusiikkia:
He's gone, he is dead
His remains upon the hearse ahead
As silently we wander through the mist
He's free
This is the end
Your journey's over, night descends
Below, into the abyss
Farewell, my friend, you will be missed
Lower the flags
A good man has passed
He has reached the last of frontiers
Lower the flags
Down to half-mast
For again the world has taken a turn for the worse
He's done, he is dead
Six feet of earth upon his head
Now lay your wreaths
Upon the one who lies beneath
Although you're gone
In memories you shall live on
Asleep, in peace now rest
The weight of the world is off your chest
Lower the flags
A good man has passed…
“Hiljentykäämme rukoukseen.”
Hautajaisväki nousi vaitonaisena ylös ja risti kätensä. Papin johdolla tummapukuiset vieraat mutisivat ääneen sanoja, joilla ei ehkä ollut konkreettista merkitystä. Ehkä se kuitenkin helpotti jonkun surua. Ehkä ei.
”Isä meidän, joka olet taivaissa
Pyhitetty olkoon sinun nimesi
Tulkoon sinun valtakuntasi...”
”Tapahtukoon sinun tahtosi...”
Rafael kuuli, kuinka Victorin ääni värisi, lopulta se katosi kuulumattomiin. Nuori mies ei kyennyt lukemaan rukoustaan loppuun, ei pystynyt lausumaan kunnioituksen sanoja, ei nyt. Yksinäinen kyynel putosi kirkon puulattialle, sen seuraksi putosi toinen. Jos meneillään ei olisi mennyt rukous, Rafael olisi laskenut kätensä Victorin olkapäälle, yrittänyt rauhoitella poikaa läsnäolollaan.
Kanttorin soittaessa yläparvella loppusoiton arkunkantajat asettuivat paikoilleen perinteiseen järjestykseen – Victor lähimmäksi isänsä sydäntä, Rafael vainajan lähimpänä ystävänä toiselle puolelle. Heidän jälkeensä järjestys oli sovittu niin, että suurin piirtein saman pituiset kantajat olivat vierekkäin. Jeremy Stevenson sai joukon nuorimpana kantaa keveintä puolta. Vaikkei hän ollut koskaan ollutkaan läheinen vainajan kanssa, oli teini vaatinut saada osallistua arkunkantoon.
Kun Vincent de Lucan viimeinen matka päättyi ja vainaja oli laskettu haudan pohjalle, lähimmät ystävät jäivät viettämään hiljaista hetkeä. Täysin hiljainen se ei ollut, hiljaisuuden rikkoi tasainen nyyhke useamman, kuin yhden hautajaisvieraan suusta.
Rafael vilkaisi vierellään seisovaan Victoriin. Miehestä tuntui pahalta nähdä pojan suunnaton suru. Totta kai heistä jokainen suri, totta kai Vincentin kuolema oli ollut menetys kaikille, eikä vähiten hänelle itselleen – olihan Vincent ollut jo vuosia hänen paras ystävänsä. Rafael ei kuitenkaan kyennyt edes kuvittelemaan, miltä tuntui olla vainajan oma poika... miltä oli tuntunut nähdä elämän poistuvan hitaasti oman isänsä kehosta. Rafael olisi halunnut sanoa jotain, mutta kerrankin miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän sanoisi. Lopulta hän antoi eleiden puhua puolestaan.
Rafael kietoi kätensä Victorin ympärille, poika itki avoimesti hänen olkaansa vasten. Victor tärisi, pojalla oli kylmä, ja Rafaelin kehon lämpö tuntui hyvältä, rauhoittavalta. Jos joku täällä ymmärsi yhtään hänen tuskaansa, niin se oli nimenomaan Rafael. Ei Jeremy, ei hänen paras ystävänsä, vaan Rafael.
Victor puhui, pojan ääni oli katkonainen hänen kuiskatessaan Rafaelin korvaan jotain, jota oli hautonut mielessään jo kauan.
”Minä tapan heidät. Tapan heidät kaikki.”
Rafaelin ei tarvinnut kysyä, keitä poika tarkoitti. Mies huokaisi ja puristi poikaa tiukemmin itseään vasten.
”Tiedät, ettet voi, Victor.”
”Silmä silmästä, hammas hampaasta ja niin edelleen --”
”Kostaminen ei tuo häntä takaisin.”
”Jos se tekee minut onnelliseksi, eikö se ole sen arvoista?”
”Luuletko, että ihmisten tappaminen tekee sinut onnelliseksi?” Rafaelin ääni oli rauhallinen, mutta miehen sisintä kylmäsi. Victorin sanat eivät kuulostaneet hyviltä, niiden päivien aikana, joina poika oli yrittänyt sopeutua isänsä poismenoon, tämä oli muuttunut pelottavan katkeraksi.
Olivie Stevenson laski vaitonaisena kukkia Vincent de Lucan hautaa peittävän kannen päälle. Vaivihkaa nainen pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan. Tuntui vaikealta uskoa, että mies, jota hän kerran oli rakastanut, mies, jonka hän oli joskus yrittänyt saada itselleen, oli nyt poissa. Olivie kielsi ehdottomasti itseltään rakastavansa Vincentiä yhä... mutta huolimatta siitä, että hän oli jo naimisissa ja perustanut perheen, Olivie tiesi, etteivät kyynelet tulleet tyhjästä. Eivät ne tulleet ystävyyden vuoksi, eivät sen, että hän oli tuntenut Vincentin useita vuosia. Ne olivat rakkauden kyyneliä. Saavuttamattoman rakkauden.
Kun kukat oli laskettu, kun hiljaiset hetket olivat kestäneet jo kyllin pitkään, he viimein lähtivät hautausmaalta jättäen vainajan nukkumaan ikiunta elämänsä rakkauden viereen. Hautakiveen kaiverrettu teksti kertoi menetyksestä omaa kieltään.
”Tässä lepää Vincent de Luca
isä, ystävä, johtaja ja työtoveri.
Emme unohda sinua koskaan.”
***
Hautajaisten jälkeen Victor oli kutsunut isänsä koko järjestön koolle taloon, josta ei ollut ehtinyt muuttaa pois ennen isänsä kuolemaa. Poika tuijotti kaikkia tiukasti, yritti tavoitella samaa vaikuttavuutta ja karismaa, jota tämän isällä oli ollut, kuitenkaan saavuttamatta edes katsekontaktia keneenkään. Victor huokaisi turhautuneena.
”Pyysin teidät tänne, koska minulla on suunnitelma”, Victor sanoi hiljaa kiinnittäen viimein järjestöläisten huomion. Rafael ja Stevenson kurtistivat kulmiaan, Andrews pysyi hämmentyneen ilmeettömänä. Mitä suunnitelmia liki keskenkasvuisella pojalla voisi olla? Victor karaisi kurkkuaan.
”Satun tietämään, että Nicholas Corucci täyttää tänään pyöreitä vuosia. Juhlat järjestetään Eight Diamonds –hotellin juhlasalissa. Sinne on kutsuttu puoli kaupunkia, joten sana on kiirinyt minunkin korviini. Juhlatilan ja Coruccin kodin välissä on slummialue, jota pitkin pääsee oikaisemaan, eikä Coruccia varmastikaan pelota kulkea sen läpi. Tilan varaus on merkitty päättyväksi tunnin kuluttua. Meillä on siis tunti aikaa järjestää väijytys.”
Järjestöläiset vilkuilivat toisiaan hämillään, lopulta Rafael käänsi katseensa äkäisenä Victoriin.
”Väijytys?” Rafael toisti. ”Victor, unohda koko juttu. Se on paitsi typerää, myös liian vaarallista.”
”Olen samaa mieltä”, Stevenson totesi kuivasti, Andrews nyökkäili.
Victor tuijotti vanhempia miehiä hetken epäuskoisena. Vähitellen nuorikon katse muuttui palavan raivoisaksi.
”Tekö ette tämän vertaa kunnioita isäni muistoa?” Victor sihahti miehille.
”Me kunnioitamme sitä sen verran, ettemme juokse tapattamaan itseämme heti ensi tilaisuuden tullen”, Stevenson ärähti poikansa parhaalle ystävälle. ”Ja siinäkin tapauksessa, ettemme kuolisi, sinun niin kutsuttu suunnitelmasi sisältää ihan liikaa riskejä ja epävarmuustekijöitä. Ole hyvä ja mene itse, jos haluat tulla ammutuksi tai joutua vankilaan. Minä en lähde mukaasi, tuskin lähtee kukaan muukaan.”
”Stevenson on oikeassa”, Rafael sanoi hivenen rauhallisemmalla äänellä. ”Suunnitelmassasi ei ole järjen hiventäkään. Jos isäsi olisi elossa, hän --”
”Minun isäni ei ole elossa, kiitos Nicholas Coruccin!” Victor karjui miehille saamatta aikaan edes säpsähdystä. ”Ja minä haluan, että hän maksaa takaisin aiheuttamansa vahingon... äh, antaa olla, haistakaa paska, minä teen sen sitten, arvon neidit!”
Victor poistui ovet paukkuen talosta, Rafael, Stevenson ja Andrews jäivät tuijottamaan pojan perään. Hiljaisuuden laskeuduttua taloon Rafael rikkoi sen tuijottaen kahta muuta miestä kylmästi.
”Ja teillekö on aivan sama, tapattaako se poika itsensä vai ei?”
”Älä yritä väittää, etten välittäisi Victorista”, Stevenson äyskäisi Rafaelille. ”Hän tuskin oli tosissaan. Kohta hän palaa kotiin häntä koipien välissä. Tiedät itsekin, ettei kostaminen ole Victorin tapaista.”
”Sinä et ole ollut kuulemassa, mitä hän on viime päivinä puhunut!” Rafael karjaisi. Andrews ja Stevenson säpsähtivät, Rafael menetti harvoin malttinsa. Toivuttuaan järkytyksestä Andrews kallisti päätään ja puhui Rafaelille.
”Jos olet niin varma, että hän on oikeasti lähdössä tappamaan Coruccia, niin lähde hänen peräänsä”, mies totesi hiljaa. ”Tiedäthän... Vincent jätti Victorin sinun vastuullesi. Ole hyvä, mene hakemaan hänet.”
Rafael tuijotti Andrewsia hetken halveksivasti. Kyllä hän oli arvannut, että Vincentin kuolema järkyttäisi kaikkia... mutta sitä, että järjestön lojaalisuus rakoilisi näin pahasti johtajan poismenon jälkeen, hän ei ollut osannut aavistaa. Rafael nousi ylös tuolilta, mies vilkaisi Stevensoniin ja Andrewsiin.
”Minä lähdenkin. Ja pyydän muistamaan sen tosiasian, että Vincent jätti myös järjestön johtamisen minun huolekseni. Minä en --”
Rafaelin lause katkesi pihalta kuuluvaan ääneen. Auton moottori hurahti käyntiin. Miehen katse kääntyi nopeasti ovelle, nähdessään parhaan ystävänsä vanhan Corvetten katoavan talon porteista hän kalpeni.
”Voi helvetti, ottiko se poika auton?!” Rafael älähti. Ennen kuin kukaan muu ehti tehdä mitään, mies lähti juoksemaan kohti ulko-ovea.
Rafaelin huudot kaikuivat kuuroille korville, Victor painoi kaasua vain kovempaa. Turkoosin värisen avoauton kadotessa mutkan taa Rafael kirosi epätoivoaan. Hän tarvitsi auton. Nopeasti.
***
Victor
Siihen nähden, ettei minulla ollut edes ajokorttia, isäni autolla ajaminen tuntui sujuvan aika hyvin. Olihan isä joskus antanut minun vähän kokeilla autoaan, opettanut kytkimen käytön ja sen sellaisen, mutta ei minulla paljoa ajokokemusta ollut. Roaring Heightsin kadut olivat kuitenkin sinä iltana hiljaiset, joten pienillä ajovirheillä ei ollut edes väliä. Kunhan vain poliisit eivät näkisi ja pysäyttäisi... olihan minulla myös taskussani isäni vanha pistooli, ase, jonka piipun nähdessään Corucci saisi anella minulta armoa, pyytää anteeksi sitä, että oli vienyt isäni hengen.
Käännyin, auton renkaat ulvahtivat hieman liian tiukkaa kurvia, mutta auto pysyi tiellä. En edes hätkähtänyt. En ollut koskaan tuntenut oloani näin itsevarmaksi ja rohkeaksi. Todennäköisesti se johtui siitä, että olin vihaisempi kuin koskaan. Oli miten oli, pääasia taisi olla se, että Corucci kohtaisi viimein loppunsa.
Jätin auton vähän matkan päähän ja jatkoin kävellen slummialueen läpi. Minulla oli hyvinkin varma ennakkokäsitys siitä, mitä reittiä pitkin Nicholas Corucci aikoi oikaista kotiinsa. Hipaisin povitaskuani kädelläni, varmistin, että pistoolini oli yhä mukanani. Työnsin epäröinnin siemenen pois mielestäni, kävelin tyynen rauhallisesti korkeiden kutomorakennusten välistä ja hain katseellani paikkaa, johon piiloutua väijytystä varten.
Hetken kierreltyäni reittiä, jota pitkin uskoin Nicholaksen kävelevän, päädyin valitsemaan piilopaikakseni kapean kujan, jolla lojui useita laatikoita. Siirtelin niitä hieman, rakensin kolmesta laatikosta itselleni suojan, ja asetuin sen taakse istumaan. Jätin laatikoitten väliin pienen aukon, josta näkisin, milloin Corucci saapuisi.
Odotin, odotin ja odotin. Pariin kertaan jouduin vaihtamaan asentoa, kun istuminen asvalttia vasten alkoi puuduttaa jalkojani. Tarkistin useampaan kertaan, että ase oli ladattu, tarkistin, että varmistin oli pois päältä, kuten isäni oli eläessään opettanut. Mitä kauemmin odotin, sitä enemmän sydämeni hakkasi. Aioin todella tappaa ihmisen. Ajatus tuntui toisaalta pahalta, toisaalta taas niin syntisen hyvältä, etten keksinyt mitään, mikä olisi voinut tuntua paremmalta.
Luulin jo, etteivät he tule, että olin ollut väärässä, eikä Corucci koskaan saapuisi. Olin vähällä nousta ylös, laskea aseeni, kun kuulin ääntä. Askelia. Sydämeni hypähti kurkkuun, ainakin siltä tuntui. Vilkuilin laatikkopinon taakse keskittyneenä, puristin tärisevin käsin pistoolia. Hetkenä minä hyvänsä, aivan hetkenä minä hyvänsä.
”No mutta, nuori herra de Luca, mitähän sinä kuvittelet tekeväsi?”
Hänen äänensä. Se kuului aivan väärästä suunnasta. Pelästyin, tärisevä käteni vavahti holtittomasti, pistooli putosi kolahtaen kädestäni asvaltille. Käänsin katseeni eteenpäin.
En ollut koskaan ennen nähnyt häntä kasvotusten näin läheltä, mutta isäni kuvauksen perusteella tiesin heti, kuka hän oli. Nicholas Corucci seisoi edessäni vierellään poikansa Johnny. Miehen kasvoilla oli huvittunut ilme, enkä voinut välttää pelokasta vavahdusta. Olin ollut liian varma siitä, mistä suunnasta Nicholas tulisi paikalle, ja kun hän tulikin aivan vastakkaisesta suunnasta, mies oli nähnyt minut heti. En kiroillut liki koskaan, se ei kuulunut tapoihini, mutta nyt mieleni teki sadatella voimakkaasti.
Hapuilin pistoolia, jonka olin pudottanut asvaltille. Nicholas pudisti päätään, mies yksinkertaisesti ojensi jalkaansa ja potkaisi aseeni ulottumattomiin.
”Toivoton tapaus”, mies totesi pojalleen ja naksautti kieltään muutaman kerran. ”Olisi kai pitänyt ampua sinutkin heti, niin maailma ei joutuisi häpeämään tyhmyyttäsi.”
Nicholas astui lähemmäs. Yritin väistää, mutta minne olisin itse luomastani ansasta päässyt? Nicholas tarttui takinkaulukseeni, hän kiskoi minut väkisin ylös ja painoi seinää vasten, ikäisekseen mies oli uskomattoman vahva.
”Päästä irti minusta, senkin --!”
”Pidä suusi kiinni, nulikka”, Nicholas ärähti ja painoi minua voimakkaammin seinää vasten. Yritin huitaista miestä nyrkilläni kasvoihin, se ei onnistunut, koska Nicholas painoi olkapäätäni lähemmäs tiiliseinää. Rimpuilin, mutta miehen ote piti.
”Kelvoton paskiainen, sinä et ole mitään muuta, kuin roskaväkeä, alhainen --”
Nimittelyni keskeytyi Nicholaksen kaivaessa sormensa paidankaulukseni sisään, mies työnsi peukalonsa henkitorveani vasten ja kuristi voimakkaasti. Yritin haukkoa henkeä, se ei onnistunut. Nicholaksen ote sattui.
Veri pakeni kasvoiltani. Nicholas naurahti, naurahdus oli iloton.
”Olet yhtä typerä, kuin isäsi. Et osaa pitää suutasi kiinni etkä nenääsi erossa asioista, jotka eivät sinulle kuulu”, mies ärisi. ”Ei ole omena kauas puusta pudonnut, olet yhtä heikko ja hyödytön, kuin hänkin oli...”
Nicholaksen ote tiukkeni. Tunsin, miten hapenpuute alkoi heikottaa, minua huimasi. Auoin suutani, mutten saanut sanaakaan sanottua. Nicholaksen kasvoille piirtyi hymy.
”Saat mennä samaa tietä, kuin isäsi. Sattumalta jopa samassa paikassa... oletko jo miettinyt hautasi paikan valmiiksi?”
”Päästä hänet, Corucci, tai ammun!”
Nicholas irrotti otteensa minusta kuultuaan vieraan äänen. Valuin henkeäni haukkoen tiiliseinää pitkin asvaltille. Erotin kauempana kujalla tutun hahmon, Rafael seisoi vähän matkan päässä osoittaen Nicholasta ja tämän poikaa aseella. Nicholas hymähti.
”Rafael Collins saapuu jälleen ja pelastaa päivän”, mies totesi kuivasti. ”Mihin teidän järjestönne joutuisikaan ilman sinua?”
”Victor ei kuulu järjestöön”, Rafael ärähti puhuen nopeasti ja tiukasti. ”Eikä tule koskaan kuulumaan. Pidä hänet siis erossa järjestöjen välisistä asioista.”
”Nuori herra oli aivan itsenäisesti saapunut tänne aseen kanssa odottamaan minua”, Nicholas sanoi huvittuneena. ”Mikäli hän ei kuulu järjestöön, voit pitää tätä minun ja Victor de Lucan välisenä asiana.”
Hetken hiljaisuus. Nicholas katkaisi sen naurahduksella, mies vilkuili vuoroin minua, vuoroin Rafaelia.
”Kappas, teillähän on päällänne vallan surupuvut”, mies totesi pehmeästi. ”Oliko hienot kuoppajaiset? Sääli, etten itse päässyt paikalle, jostain kumman syystä minua tai poikaani ei oltu kuts--”
”Lopeta länkyttäminen, Corucci”, Rafael tokaisi miehelle. ”Poistu täältä, ennen kuin menetän hermoni jompaan kumpaan teistä."
Nicholas kohotti kulmiaan, lopulta mies kohotti kätensä rauhoittelevasti.
”Hyvä on, hyvä on”, mies totesi. ”Minä lähden. De Luca junior jääköön odottamaan hetkeä, jona sinä et ole pelastamassa hänen nahkaansa.”
Nicholas kääntyi ja napsautti sormiaan pojalleen, joka seurasi isäänsä kuin uskollinen koira. Rafael tuijotti hetken kaksikon perään, laski sitten aseensa ja juoksi luokseni.
”Victor, oletko kunnossa?”
Haukoin edelleen henkeä, hapen virtaus keuhkoissani tuntui uskomattoman hyvältä. Sain kuitenkin nyökäytettyä päätäni Rafaelille. Mies vilkuili ympärilleen, hän työnsi aseensa povitaskuunsa.
”Meidän on lähdettävä täältä”, Rafael totesi. ”Jos yhtään tunnen Corucceja, äskeinen tapahtuma voi aiheuttaa sen, että tämä kuja kuhisee pian hänen aseistettuja kätyreitään. Tule mukaani.”
Rafael kiskoi minut ylös, horjahdin hieman, mutta kykenin kävelemään miehen edellä poispäin.
”Minne pysäköit auton?” Rafael kysyi kävellessämme, osoitin vapisevalla sormellani suurin piirtein suuntaan, jossa isäni auto oli.
”Tuon puiston toiselle puolelle.”
”Noudan sen huomenna, se saa jäädä hetkeksi sinne”, Rafael totesi. ”Palaamme kotiin Stevensonin autolla, lainasin sitä hänen luvallaan... Victor, mitä ihmettä sinä oikein ajattelit, eihän sinulla ole edes ajokorttia, etkä sinä voi yksin lähteä kostamaan Coruccille!”
En vastannut.
Rafael lähti ajamaan kohti kotia hiljaisuuden vallitessa. Jossain vaiheessa hän ojensi toisen rattia pitelevistä käsistään minulle, ja ymmärsin antaa isäni auton avaimet siihen. Saatuaan ne mies rikkoi hiljaisuuden.
”Minä tiedän, että suret isäsi kuolemaa, Victor”, Rafael totesi hiljaa. ”Me kaikki suremme. Siinäkään ei silti ole mitään järkeä, että menet ja tapatat itsesi isäsi hautajaispäivänä.”
”En minä aikonut --”
”Tiedän, ettet aikonut, mutta niin olisi voinut käydä”, mies keskeytti kuivasti.
Hetken hiljaisuus. Tällä kertaa minä rikoin sen.
”Sinä olit kujalla aseen kanssa”, totesin hiljaa. ”Corucceilla ei ollut aseita. Nicholas yritti kuristaa minut. Mikset sinä ampunut heitä?”
”Ensinnäkin siksi, että se sama kostonhalun ja katkeruuden käärme, joka on upottanut hampaansa sinun lihaasi, on todennäköisesti läsnä myös Coruccien puolella. Toisekseen siksi, että näin poliiseja partioimassa lähistöllä ennen tuloani. Laukaus olisi saanut heidät paikalle hetkessä. Sinun onneksesi Corucci ei tiennyt eikä tajunnut, etten olisi edes teoriassa voinut ampua ketään.”
Kun pääsimme takaisin kotiin, tyhjään taloon, Rafael marssitti minut muitta mutkitta yläkertaan huoneeseeni. Mies kumartui nappaamaan lattialta vanhan reppuni, johon olin sullonut yliopiston pääsykoekirjani piiloon katseeltani. Mies tyhjensi repun lattialle, siirtyi sänkyni luo, veti esiin sängynaluslaatikon ja ryhtyi täyttämään reppua sieltä löytyneillä vaatekappaleilla.
”Mitä sinä teet?” kysyin hämmentyneenä.
”Pakkaan tavaroitasi”, Rafael vastasi tyynen rauhallisesti. ”Lähdet tänä iltana.”
Hiljaisuus. Mies sai reppuni pakattua, sulki sen ja jätti yöpöytäni viereen. Rafael huokaisi ja tuli lähemmäs minua.
”Minne... minne minä olen menossa?” sopersin hiljaa.
”En tiedä vielä tarkkaan”, Rafael vastasi. ”Todennäköisesti Appaloosa Plainsiin.”
”Sehän on ainakin kymmenen tunnin ajomatkan päässä!” huudahdin miehelle, joka nyökkäsi.
”Aina parempi, mitä kauemmas pääset.”
Olin jälleen pitkän aikaa hiljaa. Rafael odotti kärsivällisesti, mies taisi aavistaa, että mietin jotain.
”Oletko sinä minulle niin vihainen, että minun on lähdettävä pois?” sain viimein sanottua hiljaa. Rafael hymähti, mutta hymy ei jäänyt hänen kasvoilleen pitkäksi aikaa. Mies pudisti päätään.
”En tietenkään ole vihainen sinulle. Istu alas, niin jutellaan.”
Istuuduimme sohvalle vierekkäin. Rafael huokaisi.
”Sinä kuulit, mitä Nicholas Corucci sanoi”, mies totesi hiljaa. ”Hän ei aio jättää tätä tähän. Sinä et ole turvassa täällä, Victor. On parempi, että lähdet, etkä palaa, ennen kuin tilanne on rauhoittunut.”
”Kuinka pitkä aika minun on oltava poissa?” kysyin varovasti. ”Puhutaanko päivistä vai viikoista?”
”Vuosista, Victor. Me puhumme nyt vuosista.”
”Vuosista?!”
Rafael huokaisi, mies sulki hetkeksi silmänsä. Nousin ylös sohvalta, tuijotin häntä vihaisena.
”Minä en suostu”, ärähdin Rafaelille kohottaen käteni estelyn merkiksi ylös. ”Koko elämäni on Roaring Heightsissa. Appaloosa Plains taas... sehän on vain tuppukylä jossain toisessa osavaltiossa, se ei ole mitään, eikä minulla ole siellä mitään... Rafael, koko minun elämäni, kuulitko sinä!”
”Jos Nicholakselta kysytään, se sinun koko elämäsi saa päätöksen heti, kun päästän sinut sekunniksikin silmistäni”, Rafael ärähti takaisin.
”Mitä sinä siitä välität?!”
”Victor.” Rafaelin painokas ääni sai minut vaikenemaan.
Rafael katsoi minua pitkään. Kun hän puhui, hänen äänensä oli pisteliäs, mutta surullinen.
”Sinun isäsi ei pyytänyt minulta montaakaan asiaa eläessään”, hän lausui hiljaa. ”Käskyjä hän osasi jaella, mutta pyyntöjä... Vincent ei ollut sitä tyyppiä, hän ei lähestulkoon koskaan vaatinut minkäänlaisia palveluksia. Hän halusi aina selvitä itse. Mutta yksi asia, jonka hän minulta pyysi, on jäänyt mieleeni. Isäsi viimeinen toive vain pari vuotta ennen hänen kuolemaansa.”
”Mikä se oli?” kysyin värisevällä äänellä Rafaelin pitäessä pienen tauon. Miehen kasvoille piirtyi surumielinen hymy.
”Minä olin Vincentiä vanhempi. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt kuolla ensin.” Rafael veti syvään henkeä. ”Aivan, kuin hän olisi aavistanut, mitä tulee tapahtumaan... Vincent halusi, että jos hänelle tapahtuu jotain, minä pidän sinusta huolta. Hän toivoi, että huolehtisin turvallisuudestasi, etten antaisi sinulle tapahtua mitään pahaa. Ja sen lupauksen minä aion pitää, niin kauan kuin elän.”
”Minä olen jo aikuinen”, sanoin hiljaa. Rafael kallisti päätään.
”Eikö aikuisista ihmisistä saa enää kukaan pitää huolta? Onko huolenpito mielestäsi vain alaikäisten etuoikeus?”
Kun en vastannut mitään, Rafael nousi. Mies katsoi suoraan silmiini puhuessaan.
”Appaloosa Plainsissa asuu eräs Vincentin vanha ystävä”, Rafael totesi. ”Robert Blake. En itse tunne häntä juurikaan, mutta tiedän, missä hän asuu – ainakin toivottavasti hänen osoitteensa on yhä sama. Jos ei ole, keksimme jotain muuta. Ensimmäinen etappi on kuitenkin Appaloosa Plains.”
Rafael taputti minua rohkaisevasti olalle.
”Sinä pärjäät loistavasti”, hän totesi. ”Käy hakemassa jääkaapista jotain evästä. Tuskin olet syönyt koko päivänä mitään, ja matka tulee olemaan pitkä. Lähdemme auringon noustessa.”
”Entä järjestö?” kysyin. ”Tiedän, että isä jätti johtotehtävät sinun huoleksesi, enkä aio kysyä siitä... mutta eikö minun pitäisi sanoa heille jotain ennen lähtöäni?”
Rafael oli hetken hiljaa, lopulta mies pudisti päätään.
”Tällaisessa tilanteessa on parempi, ettei kukaan tiedä sinusta mitään, ei yhtään mitään. Kun johtaja on poissa, mitä tahansa voi tapahtua.”
Säpsähdin.
”Aiot uskotella heille, että olen kuollut?”
”Valitettavasti”, Rafael vastasi hiljaisella äänellä. ”Mutta se on ohimenevää. Kaikki on ohimenevää. Kaikki järjestyy, aivan varmasti järjestyy.”
Minulla ei ollut enää sananvaltaa siihen, mitä Rafael oli päättänyt. Aamun sarastaessa pakkauduin reppuineni autoon, ja Rafael lähti ajamaan kohti moottoritietä. Roaring Heightsin pilvenpiirtäjien jäädessä taa lupasin jotakin. Kuiskasin sen ääneen yhä loittonevalle auringonnousulle, niin hiljaa, ettei Rafael kuullut.
”Minä palaan, isä. Minä lupaan, että palaan.”
***
Irviksen kommentteja:
Se Vincent sitten otti ja potkaisi oikeasti tyhjää ;_; Mulla oli tätä kirjoittaessa ihan hirveä ongelma sopeutua siihen, etten kirjoita enää Vincentin näkökulmasta! Jos joku ei hoksannut, niin ideanahan oli aloittaa kakkosluku ykkösluvun tavoin siten, että ensin kirjoitetaan ulkopuolisen kertojan näkökulmasta ja sitten hypätään Victorin kelkkaan.
Ja voi Victor, mokomakin äkkipikainen sählä... pudottaa nyt pistooli Coruccin nähdessään, en yhtään ihmettele, että Nicholas sanoi sitä toivottomaksi tapaukseksi! :D
Osa oli suht lyhyt, koska halusin korostaa kahta asiaa; Vincentin kuolemaa ja Victorin kostonhalua. Saa nähdä, mitä tästä vielä kehkeytyy.
Seuraavan osan julkaisu saattaa viedä hetkisen, koska tiedossa on mm. ulkoasumuutoksia. Tiedätte, että uuden osan julkaisu alkaa lähenemään, kun otsikkokuva vaihtuu. Jos blogi näyttää jossain vaiheessa hassulta, niin se tarkoittaa vain sitä, että teen kovasti hommia muutosten eteen. :D
