Rakas V,
tiedät, että on aivan liian vaarallista pitää yhteyttä. En vastaisi kirjeeseesi ollenkaan, ellei se olisi järjestyksessään jo kuudestoista. Tiedän, että haluat tietää asioita, tiedän, että epätietoisuus raastaa sydäntäsi. Tiedän, että haluat jo kotiin. Ole kärsivällinen, kaikki järjestyy.
Tee, kuten herra B sanoo. Tiedän, että hän osaa olla raivostuttava. Hän kuitenkin tietää, mitä tekee, ja sinun on kunnioitettava häntä. Älä lähetä enää kirjeitä, vaarannat vain itsesi ja minut. Enkä sano viimeksi mainittua vain siksi, että haluan sinun todellakin pysyvän Appaloosa Plainsissa. Olen tosissani.
Uskon, että pärjäät hyvin. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
/ R.C.
***
Jalkojani särki. Kykenin suorastaan maistamaan maitohapon suussani. Lihakseni huusivat happea, kiivas hengitykseni puolestaan riipi keuhkojani. Sattui. Sora rahisi jalkojeni alla. Kuinka kauan olin jo juossut? Kierrosten lukumäärä oli ainakin mennyt jo sekaisin mielessäni.
”Juokse kovempaa, kloppi!”
Käänsin päätäni tuskaisena taaksepäin, haukoin henkeäni. En jaksaisi enää kauaa.
Juostessani herra Blaken ohi mies painoi kädessään pitelemänsä sekuntikellon nappia, kuulin piippauksen.
”Minuutti ja viisitoista sekuntia”, hän ilmoitti ajan. ”Pystyt parempaankin, edellinen kierroksesi oli minuutti ja yksitoista sekuntia.”
Epätoivon huokaus karkasi huuliltani. Eikö Blake todellakaan tajunnut, että juoksuvauhtini hidastui aivan luonnollisesti, koska olin niin järkyttävän väsynyt, että sain tehdä töitä pysyäkseni tajuissani?
”Äläkä hidasta, nulikka!” Blake karjui perääni. ”En antanut lupaa pysähtyä!”
Jalkani pettivät, en jaksanut enää. Valahdin nelinkontin urheilukentän soraa vasten, huohotin. Blake käveli tyytymättömänä luokseni ja tönäisi kevyesti kylkeäni kengänkärjellään.
”Ylös siitä. Aika kuluu.”
”Minä en...” sain huohotettua miehelle, ”... jaksa enää...”
”Kelvoton laiskuri”, Blake ärähti. ”Jos et muka jaksa juosta, niin teet jotain muuta. Neljäkymmentä punnerrusta, eikä mitään akkojen versioita.”
”Minä en jaksa --”
”Älä kitise, vaan tee, kuten sanon!”
Kohotin ylävartaloni täriseville käsilleni, asetin varpaani soraa vasten. Purin hammasta. Ensimmäinen punnerrus. Toinen punnerrus... käsivarteni pettivät, älähdin romahtaessani vatsalleni soraa vasten. En pystynyt enää tähän. En mitenkään pystynyt.
”Etkö sinä osaa edes laskea?” Blake kysyi äreänä. ”Käskin sinua tekemään neljäkymmentä. Kolmekymmentäyhdeksän puuttuu.”
”Kolmekymmentäkahdeksan”, oikaisin hiljaa. Blake naurahti ilottomasti.
”Se jälkimmäinen niistä kahdesta oli niin onneton suoritus, ettei sitä lasketa.”
Vanha mies tuijotti minua pisteliäästi.
”Hyvä on”, mies lopulta totesi. ”Sinä et sitten juokse etkä punnerra. Mutta turha kuvitella, että palaat minun kyydilläni kotiin. Kävele. Se olkoon loppuverryttelysi.”
”Kuusi kilometriä?” voihkaisin.
”Luulisi kuuden kilometrin matkan taittuvan suht vikkelään, kun et tälläkään kertaa edes kunnolla väsyttänyt itseäsi täällä.”
Blake kääntyi, mies lähti harppomaan poispäin kohti kentän laidalle parkkeerattua autoaan. Minä käännyin selälleni, pyyhin hikeä otsaltani ja jäin makaamaan keskelle rataa.
Suljin silmäni, yritin tasata hengitystäni. Keuhkojani, jalkojani, käsiäni, jokaista lihastani poltteli. Hiki virtasi pitkin kehoani, minulla oli jano. Luultavasti Blake oli vienyt vesipullon mennessään, enhän ollut hänen mielestään tehnyt yhtään mitään, en siis voinut olla väsynyt tai janoinen. Totuus oli se, että tälläkin kertaa olin antanut kaikkeni. Blake vain ei ollut koskaan tyytyväinen, mies haukkui minut samalla tavoin joka kerta. Luultavasti tänään saisin palkkioksi niinkutsutusta laiskottelustani kotiin kävelemisen lisäksi siivota hevosten karsinat. Se kuulemma kasvatti sekä lihaksia että luonnetta, niin Blake itse sanoi.
Tunsin sadepisaran putoavan kasvoilleni, pian sen perään putosi toinen. Tuhahdin. Loistavaa, vesisadehan tästä vielä puuttuikin. Nousin hitaasti täriseville jaloilleni.
Vesisade yltyi, vaatteeni kastuivat läpimäriksi. Tärisin kylmästä kävellessäni hitaasti, väsymyksestä laahaavin askelin, kohti Robert Blaken hevostilaa. Matkan varrella oli penkkejä, välillä jouduin pysähtymään ja istumaan niille levätäkseni hetken. Liikkumattomuus sai minut palelemaan entistä pahemmin, joten en voinut jäädä pitkiksi ajoiksi niille sijoilleni.
Oli kulunut vasta alle puoli vuotta siitä, kun Rafael oli tuonut minut herra Blaken luo. Minulle oli nopeasti käynyt hyvinkin selväksi, että sain olla paikalla ainoastaan, koska Blake tunsi olevansa jotain velkaa kuolleelle isälleni. Minua ei kaivattu tänne, Blake inhosi minua, mutta suostui majoittamaan minut luokseen Rafaelin pyynnöstä. En vieläkään tiennyt, mitä miehet olivat lopulta keskenään sopineet – sinä iltana, kun olin saapunut Appaloosa Plainsin pikkukylään, olin saanut viettää aikaa yksin tallissa Rafaelin keskustellessa kahdestaan Blaken kanssa. Ilmeisesti Rafael oli kuitenkin toivonut, että oppisin jotain ollessani vanhuksen luona, tai sitten Blake oli keksinyt omasta päästään idean siitä, että toimi henkilökohtaisena valmentajanani ja pakotti minut kuntoilemaan hullun lailla.
Olin toki huomannut jonkinlaista kehitystäkin tapahtuvan. Kuntoni oli kasvanut roimasti. Ei siitä ollut kovinkaan kauaa, kun olin saanut haukut herra Blakelta urheilukentän ympäri juoksemisen vietyä yli puolitoista minuuttia. Lannan luomiseen hevosten karsinoista oli kulunut liki tunti, nykyään se sujui reilussa puolessa tunnissa. Merkittävää lihasten kasvua ei tosin ollut tapahtunut, ehkä se johtui siitä, etten syönyt kunnolla. Kyse ei ollut siitä, ettei Blake olisi ruokkinut minua tarpeeksi – ihme kyllä – vaan siitä, etten yksinkertaisesti syönyt. Ei huvittanut.
Viimein saavuin herra Blaken tilan portille. Hevoset oli viety sisälle suojaan rankkasateelta. Suuri, mustavalkoinen bordercollie haukahti nähdessään minut ja juoksi luokseni. Tuuhea häntä heilui, viestitti koiran olevan iloinen kotiinpaluustani. Spike seurasi minua, kun kävelin kohti tallia, tökki kostealla kuonollaan kättäni. Huokaisin, kumarruin koiran puoleen.
”Spikey...”
Spike kallisti päätään ja katsoi minua ruskeilla silmillään läpitunkevasti. Koira vaikutti vaistoavan mielialani, se pysyi tyynenä paikoillaan edessäni ja kallisti päätään surullisena. Rapsutin Spikea korvan takaa, se ynähti ja painoi päätään kättäni vasten.
”Spike, mene sisälle”, sanoin koiralle hiljaa. ”Sinä kastut, sinun tulee kylmä. Ethän halua, että turkkisi kastuu?”
Spike ei joko ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää puhettani. Se ojensi minulle tassuaan ja kuopaisi hellästi kättäni, kuin merkiksi siitä, että tahtoisi lisää rapsutusta. Värähdin kylmästä, nielin kyyneleeni. Spike katsoi minua ymmärtäväisenä kumartuessani lähemmäs sitä.
Koira ei ehkä voinut kietoa tassujaan ympärilleni, mutta se osasi nostaa ne hartioilleni. Toisen elävän olennon läheisyys tuntui hyvältä. Spike oli ainoa, jota saatoin enää halata. Ainoa, joka oli joka kerta iloinen nähdessään minut. Ainoa, joka kohteli minua kuin ihmistä. Elävää olentoa, jolla oli joskus omakin tahto.
***
Herra Blaken kolmesta hevosesta ruunikko tamma nimeltä Saga oli suosikkini. Se oli lempeä ja kiltti, siistikin, eikä tamman karsinan puhdistamiseen mennyt koskaan kovinkaan kauaa. Saga oli herra Blaken entinen kilpahevonen. Blake oli harrastanut sen kanssa barrel racingia, tynnyripujottelua, useiden vuosien ajan, kunnes tamma oli loukannut jalkansa, eikä siitä ollut enää koskaan kilparadalle. Tammalla saattoi kyllä ratsastaa, ainakin olin nähnyt Blaken kiipeävän sen selkään toisinaan, mutta nopeuskilpailut olivat siltä ohi koko sen loppuelämän ajaksi.
Sagan viereisessä karsinassa asui musta, tähtipäinen ruuna Nate. Se puolestaan oli Blaken nykyinen kilpahevonen ja kimon tamman, Aylan, ohella miehen ehdoton suosikki. Nate oli niin sanotusti 'yhden miehen hevonen', eikä kunnioittanut isäntänsä lisäksi ketään muuta. Se oli ilkeä kuin itse paholainen, juoksi epäröimättä muiden ihmisten yli, puri ja potki, mutta oli hyvinkin kultainen ja nöyrä Blaken edessä. Olin joskus itsekin saanut tuntea Naten hampaat olkapäässäni ja kokeilla, miten nopea olin väistämään sen potkuja. Olkapääni oli ollut sen jälkeen kipeä monta päivää, mutta Blaken mielestä vika oli minun, kun kerran olin ollut väärässä paikassa väärään aikaan ja ärsyttänyt ruunaa olemassaolollani.
Heinävintin parvella roikkuminen ja hevosten katseleminen oli lähes päivittäistä puuhaani silloin, kun muuta tekemistä ei ollut. Kuuntelin hevosten kavioiden kopinaa tallin lattiaa vasten, suusta kuuluvaa rousketta niiden syödessä heinää. Katselin, kuinka ne piehtaroivat kuivikkeissaan, miten ne torkkuivat seisaaltaan ja asettuivat lopulta yksi toisensa jälkeen makuulle. Niiden elämä oli huolettoman rauhallista.
Minä asuin heinävintillä. Olin saanut itselleni heinäpaalien taakse oman, vanhan rautasängyn, kirjahyllyn tapaisen viritelmän, pienen laatikoston vaatteilleni, jopa ruokapöydän ja pienen jääkaapin. Maitolaatikoista ja vanhasta patjasta olin saanut rakennella itselleni nojatuolin, jossa lukea silloin, kun Blakella ei ollut minulle hommia tai treeniä. Toki tontilla oli tallin lisäksi asuinrakennus, suuri talo, jossa Blake asui Spiken kanssa, mutta minulla ei ollut lupaa astua taloon kutsumatta. Blake toi minulle talosta säännöllisesti ruokaa jääkaappiini, wc:nä sain puolestaan käyttää tontin laidalla olevaa vanhaa ulkohuussia. Jonka sain muuten tyhjentää itse kuukausittain.
Tallin ovelta kuului ääntä, herra Blake asteli sisään. Käänsin katseeni miestä kohti.
Blake ei ollut tyytyväinen. Nähtyään minun istuvan heinäparvella mies risti käsivartensa ja loi minuun pitkän katseen.
”Jos putoat sieltä, murrat selkäsi ja halvaannut, minä en aio lykkiä sinua pyörätuolissa ympäriinsä”, mies murahti. ”Se parvi on tarkoitettu heinäpaalien pudotteluun, ei leikkimiseen.”
En vastannut miehelle mitään. Blake asteli Naten karsinan luo, mies avasi portin ja talutti hevosen käytävälle.
Satuloituaan hevosen mies nousi muitta mutkitta sen selkään sisätiloissa ja katsoi minuun.
”Kun tulen takaisin, Naten karsina on siivottu ja tammat on harjattu”, Blake komensi. ”Muistakin puhdistaa Sagan kaviot kunnolla, tiedät hyvin, että sen jalat ovat herkät, eikä kivi kaviossa tee sille hyvää. Onko selvä?”
”Selvä”, vastasin hiljaa nyökäyttäen päätäni.
”Selvä mitä?”
Suljin silmäni hetkeksi, tukahdutin väsyneen huokauksen.
”Selvä, herra Blake.”
Sanomatta enää sanaakaan Blake maiskautti Natelle, joka lähti astelemaan kohti avoimeksi jätettyä tallinovea. Ratsastettuaan ulos vanha mies käänsi hevosen ja työnsi oven kiinni perässään. Kun Blake oli poistunut, huokaisin syvään ja pudistelin päätäni. Nousin ylös heinäparven reunalta ja kävelin hitaasti, laahaavin askelin portaat alas tallin puolelle.
Naten karsinan siivoaminen vei ikuisuuden. Yritin pitää kiirettä, jotta ehtisin vielä harjata tammat ennen Blaken paluuta, mutta yhä kasvava uupumus hidasti tahtiani. Sohin puolihuolimattomasti talikolla sinne tänne, huokaisin välillä syvään. Toisinaan huomasin unohtuneeni omiin ajatuksiini talikkoon nojaten. Jollain käsittämättömällä tahdonvoimalla onnistuin kuitenkin puhdistamaan Naten karsinan ja harjaamaan hevoset ennen, kuin Blake tuli takaisin.
Se ei kuitenkaan riittänyt. Palattuaan kotiin Blake komensi minut vielä siivoamaan myös tammojen karsinat ja levittämään heiniä tarhoihin. Jo kahden lisäkarsinan siivoaminen sai minut niin uupuneeksi, että jokainen lihakseni tärisi väsymystään, ja päästessäni viimein ulos levittämään heinäpaaleja tunsin, miten silmäni eivät olleet enää pysyä auki, eivätkä jalat tahtoneet kantaa.
Laskin heinätalikon hetkeksi ja huokaisin. Horjahdin askelen taaksepäin, sain kuitenkin itseni pidettyä pystyssä. Pyyhkäisin toisella kädellä silmiäni voipuneena. En muistanut, milloin olin viimeksi ollut näin väsynyt. Jospa vain lepäisin hetken... ja jatkaisin sitten töitä...
... ihan vain hetken...
***
Heräsin pehmeään ja lämpimään puhallukseen kasvoillani. Avatessani silmäni näin ensimmäisenä Sagan ruskean pään ja tummat silmät. Tamma nuuhki minua kiinnostuneena ja hamuili hiuksiani, kuin luullen niiden olevan ruokaa. Huuliltani karkasi väsynyt hymähdys, kutitti.
Avasin silmäni ja kohottauduin varovasti käsieni varaan. Räpyttelin silmiäni hetken, oli valoisaa. Oli oltava jo aamu. Olinko todella nukkunut koko yön hevosten tarhassa? Eikö Blake ollut edes vaivautunut herättämään minua tuodessaan hevosia aamulla ulos? Eikö mies todellakaan ollut kiskonut minua korvasta ylös ja haukkunut pystyyn kaikilla tietämillään nimityksillä? Ravistin päätäni, yritin karistaa aamuväsymyksen tiehensä, nousin hitaasti jaloilleni ja vilkuilin ympärilleni. Se ei olisi kannattanut.
Kauempana aidan vieressä seissyt Nate huomasi minut. Ruuna oli ilmeisesti sitä mieltä, että uhkasin sekä sen tammoja että heiniä, jotka olin edellisiltana levittänyt tarhan kulmaukseen. Se ravasi kohti ja luimisti korviaan uhkaavasti. Yritin väistää, mutta nelijalkainen eläin oli nopea.
Potku sattui. Se sai keuhkoni tyhjenemään ja minut haukkomaan henkeäni. Ennen kuin tajusinkaan, makasin jo maassa selälläni. Tajusin, että olin siinä kuin tarjottimella ruunaa varten, sen ei tarvitsisi, kuin peruuttaa ja se voisi survoa minut jalkoihinsa. Ryömin paniikissa taaksepäin, kun kuulin vislauksen ja muovipussin rapinaa.
”Nate, tule hakemaan sokeripala.”
Nate oli pysähtynyt, hevosella ei ehkä ollut aikomustakaan talloa päälleni. Musta ruuna hörähti, sen korvat kääntyilivät edestakaisin sen kuunnellessa houkuttelevaa rapinaa. Lopulta se kääntyi kohti aidanviertä ja lähti astelemaan siellä seisovan hahmon luo.
Herra Blake syötti Natelle kädestään herkkupalan, silitti ruunan päätä hetken ja loi sitten minuun pitkän katseen.
”Kuinka monta kertaa minun on sanottava sinulle, ettei Naten ja sen tammojen väliin saa mennä?” mies ärähti. ”Ihan oikein sinulle, mokomakin oppimaton nulikka.”
En vastannut miehelle mitään. Nousin vähitellen ylös, pudistelin heinänkorsia ja pölyä vaatteistani. Kylkeen pisti, siihen nousisi suurikokoinen mustelma. Blake rapsutti Naten niskaa, miehen ääni oli edelleen äreä tämän puhuessa.
”No, mitä vielä odotat? Olisi parasta liikkua jo. Oletan, että kahden tunnin kuluttua odotat minua pihalla urheiluvaatteet ylläsi. Lähdemme kuntosalille.”
Blake taputti Natea, mies kääntyi lähteäkseen. Ennen kuin musta hevonen ehti kääntyä jälleen minua kohti, luikin portista ulos ja suljin sen perässäni.
Huokaisin, nojasin tarhojen vieressä kasvavaan puuhun ja valuin sen runkoa pitkin maahan istumaan. Spike juoksi häntä heiluen luokseni, koira tuijotti minua pitkään läähättäen iloisesti. Kohotin käteni ja silitin sen päätä varovasti.
”Lähdetäänkö lenkille, Spikey?” kysyin koiralta hiljaa saaden sen silmät loistamaan innosta. Koira haukahti, ravisteli itseään ja haukahti uudelleen. Kasvoilleni piirtyi surumielinen hymy, pitkä kävelylenkki koiran kanssa pois Blaken tilalta voisi tehdä minulle hyvää. Minulla oli toki lupa poistua tontilta, enhän minä vankilassa sentään ollut, mutta minun olisi palattava Blaken mainitseman kahden tunnin kuluessa. Miehelle oli muuten aivan sama, mitä tein, kunhan sovitut asiat tulivat tehdyiksi ja olin paikalla silloin, kun käskettiin.
Hain tallista Spiken talutushihnan, kiinnitin sen koiran kaulapantaan ja lähdin kävelyttämään sitä satunnaiseen suuntaan. Spike ei oikeastaan tilan työtätekevänä paimenkoirana olisi välttämättä tarvinnut hihnaa, mutta en halunnut ottaa vastuuta siitä, jos Spike sattuisi nuorena uroksena innostumaan vaikkapa tyttökoiran tuoksusta ja karkaisi. Blake tuskin ottaisi minua riemumielin vastaan kotiin, mikäli koira olisi pikku lenkkimme aikana kadonnut teille tietymättömille.
Emme kävelleet kauaa asvalttitietä pitkin, vaan vaihdoimme pehmeämmälle alustalle. Kävelimme rauhallisesti, nautin rauhasta ja siitä, että sain kerrankin vain olla pelkäämättä Blaken saapumista paikalle. Sain olla vain kaksin Spiken kanssa. Ketään muuta ei näkynyt missään.
Sain nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta Spiken kanssa pitkän aikaa. Jossain vaiheessa taaksemme ilmestyi joku poninhäntäpäinen mies, joka käveli samaa reittiä kanssamme. Juttelin Spikelle kävellessämme niitä näitä miehen läsnäolosta huolimatta. Aivan sama, mitä mies ajattelisi koiralle puhuvasta nuorukaisesta. Eikö eläimille puhuminen ollut sitä paitsi melko normaalia?
Päädyimme puistoon jonkinlaisen muistomerkin luo. Spike sai päähänsä poimia matkan varrelta itselleen kepin. Hymähdin, päästin koiran irti hihnasta ja otin sen tarjoaman oksanpätkän käteeni. Tunsin perässämme kävelleen miehen katseen selässäni heitellessäni keppiä koiran kanssa, mutten välittänyt tuijotuksesta. Katselkoon, jos kerran mieli teki.
Emme ehtineet heitellä keppiä kauankaan, kun mies asteli hitain askelin toiselle puolellemme ja istuutui penkille, aivan lähelle meitä. Vilkaisin häntä pari kertaa hämilläni, mutten sanonut mitään. Harmahtavine ihoineen, tummine silmänalusineen ja poissaolevine katseineen hän näytti hivenen pelottavalta, ja harkitsin jo koko puistosta poistumista, kun tämä puhui.
”Kiva koira”, mies totesi hieman värisevällä äänellä.
Vilkaisin mieheen uudemman kerran, en vieläkään vastannut mitään. Hän jatkoi.
”Mikä sen nimi on?”
En toisaalta nähnyt syytä olla puhumatta miehelle, joten tähän katsomatta vastasin.
”Se on Spike.” Kumarruin silittämään koiraa, mies katsoi minuun.
”Spike näyttää pitävän sinusta”, mies totesi hiljaa. ”Olisipa minullakin koira.”
Hetken hiljaisuus. Mies nousi huokaisten penkiltä. Minäkin suoristin selkäni, kohottauduin seisomaan. Spike asettui istumaan viereeni.
Poninhäntäpäinen mies käveli aivan lähelleni ja jäi sitten seisomaan eteeni. Mies katsoi minua pää kallellaan hivenen surullisena.
”Vaikutat hyvältä tyypiltä”, hän totesi. ”Varmasti voit auttaa minua hieman... tarvitsen rahaa. Vain muutaman satasen. Se varmasti järjestyy?”
Hätkähdin, katsoin miestä pitkään. Ei minulla ollut ’muutamaa satasta’, minulla ei itseasiassa ollut lainkaan rahaa mukanani. Enkä edes tuntenut miestä, joten tuskin olisin antanut tälle rahaa. Miestä katsoessa ei sitä paitsi ollut kovinkaan vaikea arvata, mihin rahat olisivat menneet. Todennäköisesti johonkin pelkkää alkoholia kovempaan kamaan...
Pudistin päätäni, puhuin rauhoittavalla äänellä, minun olisi parempi olla varovainen sanoissani.
”Valitan, mutta minulla ei ole yhtään --”
”Älä puhu paskaa”, mies ärähti, yhtäkkiä hän vaikutti hermostuneelta. ”Näytät rikkaalta penskalta. Totta kai sinulla on.”
Astuin askelen taaksepäin, Spike perääntyi jännittyneenä ja niskakarvat pystyssä mukanani. Mies ei kuitenkaan luovuttanut niin helpolla.
Poninhäntäpää asteli lähemmäs sitä mukaa, kun minä peräännyin. Mies näytti raivostuneelta.
”Minä tarvitsen rahaa!” hän huusi täristen. ”Etkö ymmärrä, minulla on asioita hoidettavanani --”
”Jos minulla olisi, saisit sen muutaman satasesi”, valehtelin miehelle nopeasti, tilanne alkoi käydä melko uhkaavaksi. Spike murahteli vieressäni, koira ei pitänyt vieraan miehen läsnäolosta eikä päälaelleen kääntyneestä keskusteluntapaisestamme.
Hetken mies näytti hämmentyneeltä, ja luulin jo, että tämä lähtisi pois todettuaan, ettei minulla todellakaan ollut dollariakaan taskussani. Mies hengitti syvään, hän käänsi katseensa poispäin ja sitten takaisin minuun.
”Ei sinustakaan ole sitten mitään hyötyä.”
Tajutessani, että miehen toinen käsi vetäytyi tämän povitaskuun, peräännyin edelleen taaksepäin. Se saattoi säästää henkeni.
Ne muutamat askelet, jotka ehdin ottaa Spiken kanssa poispäin miehestä, estivät häntä osumasta miehen esiin vetämällä veitsellä keskivartalooni. Mies karjaisi raivosta, näin hänen käsiensä tärisevän holtittomasti. Poninhäntäpään tämänhetkinen onneton koordinaatiokyky ja hidas reaktionopeus olisivat todennäköisesti puolellani. Kun mies jäi hetkeksi tuijottamaan minua ja suunnittelemaan seuraavaa liikettään, käännyin ja lähdin juoksemaan.
”Spike!” huusin koiralle, joka oli jäänyt taakseni murisemaan miehelle. Onnekseni koira totteli minua ja kääntyi, kuulin sen juoksuaskelet takaani.
En tiennyt, seurasiko mies minua, minulla ei ollut aikaa jäädä tarkistamaan asiaa. Oletin tämän kuitenkin seisovan paikoillaan, sillä en kuullut hänen askeliaan. Sydämeni hakkasi, juoksin niin kovaa, kuin kykenin. Kerrankin kiittelin mielessäni Blaken kovaa treeniä, ilman sitä vauhtini olisi varmasti ollut huomattavasti hitaampi. Spike juoksi vierelläni, koira vilkuili välillä taakseen, muttei lähtenyt minnekään.
En juurikaan miettinyt, mihin suuntaan juoksin. Jonkinlainen vaistontapainen tuntemus kuitenkin ohjasi minua kohti Blaken tilaa, ja päästyäni tilan portille tajusin juosseeni suoraan kotiin. Pysähdyin vetämään henkeä, vilkuilin ympärilleni – miestä ei näkynyt. Spike oli edelleen hermostunut, koira ravasi ympärilläni luoden minuun välillä pitkiä katseita.
”Ei hätää, Spikey”, rauhoittelin koiraa, minkä kiivaalta hengitykseltäni pystyin. ”Hän ei lähtenyt peräämme... me olemme turvassa.”
Silitin Spiken päätä rauhoittaakseni eläintä. Huokaisin samalla turhautuneena. Vain hetkiä aiemmin olin tuntenut kiitollisuutta Blaken treeniä kohtaan, nyt tajuttuani, miten liki olin ollut päästä hengestäni, tunsin vain ärtymystä. Sinä iltana, kun olin saapunut Blaken tilalle, mies oli takavarikoinut aseeni – hän oli ollut sitä mieltä, etten sellaisia täällä tarvitsisi. Miten väärässä mies olikaan ollut... täällähän niitä aseita näytti nimenomaan tarvitsevan. Tajusin kyllä, että kaikki oli nyt hyvin, eikä välttämättä olisi, jos olisin päätynyt vahingoittamaan tuntematonta miestä suojellakseni itseäni, mutta siitä huolimatta järkytys antoi ajatuksilleni siivet.
En aikonut mainita Blakelle sanaakaan koko välikohtauksesta. Mies olisi todennäköisesti vain haukkunut minut, väittänyt, että olin kuvitellut tapahtuneen tai sitten ärsyttänyt liikaa muita ihmisiä olemassaolollani. Niinpä olin vaiti ja pyrin käyttäytymään mahdollisimman normaalisti – toisin sanoen en sanonut Blakelle mitään, ellei minulta kysytty mitään. Blake, joka oli komentanut minut siivoamaan karsinoita alkuverryttelyksi ennen kuntosalia, ei huomannut mitään epänormaalia tapahtuneen, tai sitten ei vain välittänyt, vaikka olisikin huomannut.
”Talikoi sitä lantaa nopeammin, nulikka”, Blake ärähti minulle. ”Me lähdemme kahdenkymmenen minuutin kuluttua, etkä ole vielä läheskään valmis.”
Yritin säästellä voimiani, jotta olisin jaksanut kuntosalilla nostella Blaken minulle asettamia painoja niin, että mies olisi kerrankin edes jokseenkin tyytyväinen. Miehen hoputtaminen kuitenkin pakotti minut lisäämään vauhtia, ja tiesin, ettei tästäkään kerrasta tulisi yhtään mitään. Ehkä toive siitä, että Blake olisi ollut joskus tyytyväinen, oli muutenkin turha. Eihän Blake ollut koskaan tyytyväinen. Varsinkaan minuun.
Varsinkaan nuoreen pojankloppiin, joka oli sälytetty tänne hänen vaivoikseen. Nulikkaan, joka oli vain kaikkien tiellä ja josta ei ollut koskaan mitään hyötyä kenellekään.
Jota ei edes kelpuutettu takaisin kotiin. Jota ei kukaan halunnut takaisin kotiin.
Ja jolta ei kukaan edes vaivautunut kysymään, mitä Victor de Luca itse elämältään halusi.
***
Irviksen kommentteja:
Mitähän tästäkin nyt sanoisi. Hmm. Ainakin sen, että Appaloosa Plainsista saa nättejä kuvia... :D
Ei mutta, en mä tiedä mitä sanoa. Edelleen on hämmentävää kirjoittaa Victorin näkökulmasta eikä Vincentin o.o
