2.3 Late goodbye



1825 päivää. 260 viikkoa. 60 kuukautta. Viisi vuotta, tarkkaan ottaen päivälleen viisi pitkää vuotta.



Jos olisin tarkkaillut nyt 23-vuotiasta itseäni jostain ulkopuolelta, olisin luultavasti sanonut, ettei mikään ollut silmiinpistävästi erilaista, mutta jokin oli muuttunut. Olin edelleen se sama Victor de Luca, joka oli viisi vuotta sitten jätetty Appaloosa Plainsiin, mutta viiden vuoden kova treeni oli tehnyt ruumiinrakenteestani voimakkaamman. Henkinen olemukseni sen sijaan tuskin oli muuttunut mihinkään. Olin edelleen se hieman hiljainen tyyppi, joka antoi Robert Blaken kävellä ylitseen, mutta muille ihmisille saattoi suuttua nopeastikin. Äkkipikainen nuori mies, joka mietti asioita paljon, liikaakin, mutta ei aina harkinnut tekemisiään.



Blake treenasi minua edelleen rankalla kädellä ja voimakkailla sanoilla, lisäksi sain tehdä paljon tallitöitä, mutta väsymys ei ollut enää samanlaista, kuin ihan alussa. Kykenin jo nostelemaan raskaampia painoja ja juoksemaan paljon pidemmälle, kuin aikaisemmin, lisäksi olin nopea. Blake ei koskaan kehunut minua, mies oli aina sitä mieltä, että pystyisin parempaankin ja haukkui vauhtiani estoitta, mutta huomasin vanhuksen toisinaan itsekin yllättyvän siitä, millaisiin nopeuksiin lopulta kykenin.



Minua ei kuitenkaan treenattu enää ainoastaan fyysisesti. Blake oli ilmeisesti saanut päähänsä, että henkistä puoltani ja ongelmanratkaisutaitojani oli kehitettävä, ja sain pohdittavakseni päivä päivältä vaikeampia ongelmia. Blake saattoi kertoa minulle pitkänkin tarinan, jonka päätteeksi mies antoi minulle aikaa pohtia tarinassa olevaa ongelmaa kehittääkseni sille ratkaisun. Ei ollut vaikea arvata, että kuuluisien dilemmojen ja ikivanhojen arvoitusten avulla Blake pyrki tekemään minusta henkisesti voimakkaamman. Se taas sopi minulle, sen viiden vuoden aikana päässäni oli nimittäin alkanut vähitellen kehittyä suunnitelmia, jotka aioin toteuttaa sitten, kun viimein saisin palata Roaring Heightsiin.



Vietin Joshin kanssa paljon aikaa. Lupauksensa mukaisesti mies opetti minua ratsastamaan – tai ainakin yritti. Minulla meni pitkään, ennen kuin opin edes perusasiat, vaikka yleensä olinkin nopea oppimaan asioita. Löysin itseni maan kamaralta hevosen vierestä useamman kerran, kuin sormilla edes pystyi laskemaan. Josh oli kuitenkin ymmärtäväinen, eikä edes nauranut epäonnistumisilleni, vaan kehotti minua joka kerta nousemaan takaisin hevosen selkään. Hänen ansiostaan en luovuttanut, vaan jatkoin harjoittelua...



... ja olimme jo jokunen vuosi sitten alkaneet säännöllisesti tekemään ratsastusretkiä yhdessä. Blaken hevosten selkään minulla ei ollut lupaa kiivetä, enkä aikonut edes kysyä vanhukselta, kävisikö se päinsä, mutta Joshin isän tilalla oli muuan vanha ja kiltti ruuna Logan, josta tuli luottoratsuni. Josh puolestaan ratsasti aina omalla suosikkitammallaan, Divalla. Ratsastusretket eivät tokikaan olleet koskaan pitkiä, olihan niin minulla kuin Joshillakin kädet täynnä töitä – minulla Blaken tilalla ja Joshilla Bennettien tilalla – mutta ne rentouttivat ja auttoivat minua kestämään Blakea. Ne myös tekivät minusta ja Joshista vähitellen varsin hyvät ystävät.



Sinä iltana olin Blaken käskystä pihalla siivoamassa tonttia. Se käsitti lannan luomista hevosten tarhoista sekä roskien siivoamista tallista ja pihamaalta. Olin juuri viemässä pussillista roskia roska-astiaan, kun kannen avatessani huomioni kiinnittyi paperiin astian pohjalla. Minulla ei ollut tapana tutkia Blaken roskia tai penkoa hänen papereitaan, mutta astian pohjalle viskattu avattu kirje oli kiinnostava paristakin syystä. Ensinnäkin käsiala oli hämmentävän tuttu, toisekseen silmiini osuivat kirjeessä useaan kertaan toistuvat lyhenteet. Vilkuilin ympärilleni, Blakea ei näkynyt.



Nappasin kirjeen itselleni ja lähdin juoksemaan kohti tallin heinävinttiä. En ollut vielä lukenut nyrkkiini puristamaani kirjettä, mutta siitä huolimatta sydämeni tykytti. Uskoin tietäväni, mitä kirjeestä paljastuisi. En vain ollut varma, halusinko tietää, osuivatko epäilykseni oikeaan.



Heinävintille päästyäni viskasin kirjeen pöydälle. Tuijotin sitä hetken, ennen kuin vedin tuolin itselleni ja istuuduin alas lukemaan sitä. Se ei ollut hirveän pitkä, vain yhden sivun mittainen, ja luin sen nopeasti, mutta luettuani sen jouduin lukemaan sen vielä uudelleen. Ja uudelleen. En nimittäin tahtonut uskoa tätä... en halunnut uskoa sitä, minkä kirje minulle aukottomasti toi ilmi.



Nousin ylös, kävelin hetken edestakaisin haroen hiuksiani. En tiennyt, mitä ajatella. Mitä voisin ajatella siitä tosiasiasta, että minulta oli salattu asioita viiden vuoden ajan? Mitä voisin ajatella siitä, että minun selkäni takana oli sovittu minua koskevista asioista? Huokaisin turhautuneena, käännyin jälleen kohti kirjettä, kapealla käsialalla kirjoitetut rivit osuivat silmiini vielä kerran.
'Arvon herra Blake...'



'... loistavaa kuulla, että V voi hyvin. Vielä loistavampaa on kuulla hänen kehittyneen. Kerroitte edellisessä kirjeessänne, ettei hän ole niinkään vahva, mutta erittäin nopea ja ketterä. Uskon, että siitä tulee olemaan vielä hyötyä.

Arvostan sitä, että harjoitatte hänen fyysistä kestävyyttään. Pyydän Teitä kuitenkin edelleen kiinnittämään huomiota myös hänen henkisiin voimavaroihinsa. Totta puhuakseni, jos minulla on hänen isästään mitään pahaa sanottavaa – rauha hänen sielulleen – niin sanon sen, ettei hän psyykkisesti ollut koskaan kovinkaan vahvaa tekoa. Toivon todella, ettei V ole perinyt sitä piirrettä häneltä.

Kertomanne perusteella V vaikuttaa myös olevan valmis käsittelemään apuvälineitä. Mikäli suinkin mahdollista, opettakaa se hänelle.

Yhtiön puolesta voin sanoa kaiken olevan hyvin. N.C. ei ole ilmoitellut olemassaolostaan pitkiin aikoihin, hän lienee tyytyväinen hiljaiseloomme ja uskoakseni luulee, että yhtiön toiminta on muuttunut pysyvästi toisenlaiseksi johtajan poismenon jälkeen. Totuus on kuitenkin se, että saadaksemme leipämme hoidamme edelleen tarvittavat asiat, emme vain pidä itsestämme meteliä tai ole liian kunnianhimoisia projektiemme suhteen.

Suurin pelkoni lienee se, ettei toiveeni toteudu. Toivoisin V:n pitävän kätensä puhtaina, sitä hänen isänsäkin olisi halunnut. Tiedän kuitenkin, etten voi estää häntä tekemästä, kuten hänen sydämensä sanoo. Te olette onneksi tehneet parhaanne valmistaaksenne häntä, minkä tien hän sitten ikinä valitseekin. Toivoisin vain, ettei hän koskaan joudu käyttämään niitä valmiuksia, jotka nämä kuluneet viisi vuotta ovat hänelle antaneet.

Uskon todella, että vaaraa N.C.:n suhteen ei enää ole, mutta ennen, kuin V palaa kotiin, minun on tehtävä muutamia valmisteluja. Otan Teihin yhteyttä hyvissä ajoin, kun tiedän päivän, jona haen hänet.
Ystävällisin terveisin,
R.C.'



R.C.
Rafael Collins.
En tiennyt, tuntisinko oloni surulliseksi, pettyneeksi vai raivostuneeksi. Ehkä kaikiksi niistä. Rafael oli ollut kirjeenvaihdossa Blaken kanssa ilmeisesti jo pitkään, Rafael, joka ei ollut siitä huolimatta suostunut pitämään minuun yhteyttä. Rafael oli suunnitellut kaiken sen treenin Blaken kanssa. Rafael oli antanut ohjeet, joita Blake oli noudattanut. Ja kirjeestä päätellen seuraava ohje oli opettaa minut ampumaan, jotta voisin vielä jonain päivänä olla rikollinen, kuten isänikin oli ollut.



Löydöstäni huolimatta en sanonut Blakelle sanaakaan koko asiasta. En, vaikka mieli teki. En vain uskonut, että Blake olisi järin tyytyväinen kuultuaan, että olin lukenut hänen postiaan, enkä myöskään uskonut asiasta mainitsemisen hyödyttävän yhtään mitään. Sen sijaan tein edelleen kiltisti kaiken, mitä Blake käski... tai mitä Rafael käski.
Ja kun mies sitten eräänä päivänä ojensi käteeni Rafaelin käskyn mukaisesti aseen, en edes vastustellut – olinhan varautunut, ehtinyt ajatella asiaa, ja jopa tullut siihen tulokseen, että tästä olisi minulle tulevaisuudessa hyötyä.



Hyvin aikainen aamu Appaloosa Plainsin laitamilla. Blake oli tuonut minut paikkaan, jota en ollut ennen nähnyt; jonkinlaisen hylätyn rakennuksen luo kauas muista ihmisistä, lähin naapuri taisi olla kilometrien päässä. Blake ei ollut kertonut minulle, mitä varten tänne tulimme, mutta minulla oli omat epäilykseni asiasta. Ne osoittautuivat oikeiksi, kun mies otti mitään sanomatta povitaskustaan pistoolin ja ojensi sen minulle.



Tartuttuani aseeseen ilman ainuttakaan vastalausetta näin Blaken olevan yllättynyt, vaikka mies yrittikin peittää sen. Mies otti povitaskustaan myös lippaan ja ojensi senkin minulle, otin lippaan vastaan pysytellen edelleen hiljaa ja latasin aseen. Blake nyökkäsi hyväksyvästi.
”Nähtävästi olet käsitellyt pistoolia ennenkin”, mies murahti. Vastasin äänettömällä nyökkäyksellä, ja Blake jatkoi.
”En tiedä, miten paljon osaat. Ainakin haulikolla ampuminen näytti sinulta jokunen vuosi sitten sujuvan, joskaan tähtäys ei kyllä ollut sinne päinkään.” Blake pudisteli päätään itsekseen ja viittasi sitten rakennuksen toiselle sivulle. ”Tuolle seinälle on kiinnitetty kolme vanhaa tikkataulua”, vanhus selitti. ”Tiedät varmasti, mitä tehdä. Kolme laukausta, yksi jokaiseen, minkä jälkeen tarkistan, osaatko yhtään mitään.”



Kolmesta tikkataulusta kaksi oli silmien tasolla, yksi ylempänä, kai siksi, että oppisin tähtäämään myös muualle, kuin suoraan eteenpäin. En jäänyt odottamaan Blaken merkkiä, en epäröinyt. Ammuin ensimmäistä taulua, Blake nyökkäsi, ja odottamatta miehen käskyä siirryin seuraavalle taululle.



Kaksi muuta taulua sujuivat samalla rutiinilla, yllättävän vakain käsin, täysin vailla tunteita. En hätkähtänyt ainuttakaan laukausta. Ammuttuani tauluista jokaiseen Blake oli pitkään hiljaa. Minusta tuntui, että tiesin, mitä mies ajatteli; ettei hän ollut uskonut tätä minusta, että hän oli varautunut huutamaan minulle, kun en ensinnäkään ottaisi asetta vastaan ja lisäksi vielä siitä, etten uskaltaisi ampua. Mieleni teki naurahtaa. Miten väärässä Blake olikaan ollut... Vanhuksen käytyä lähempänä tauluja tarkistamassa, mihin olin tarkkaan ottaen osunut, mies murahteli tullessaan takaisin.
”Keskimmäinen osui turhan paljon vasemmalle.”
”Ja muidenko kohdalla osuin täysin keskelle?” kysyin muina miehinä saaden Blaken murahtamaan uudelleen jonkinlaisen myöntymyksen merkiksi. En voinut estää kapeaa hymynkaretta ilmestymästä huulilleni miehen ärähtäessä, että seuraava kierros ammutaan viisi metriä kauempaa.



En tiedä, mistä kaikki se minulle luonnoton itsevarmuus oikein kumpusi. Kylmän metallin lämmetessä hitaasti käsissäni tunsin itseni voimakkaaksi. Ehkä se johtui siitä, että osuin lähes joka kerta, ehkä siitä, että edes Blaken vaikeuttaessa tilannetta käskemällä minut juoksemaan taulujen ohi ja ampumaan liikkeessä, osuin joka tapauksessa ainakin sen verran hyvin, ettei Blakella ollut paljoakaan pahaa sanottavaa.
Todennäköisimmin se johtui kuitenkin siitä, että joka kerta vetäessäni liipaisimesta kykenin näkemään tikkataulun tilalla jotain muuta, kuin halkeilevaa puuta, joka reikiintyi joka laukauksella. Joka kerta ampuessani näin jotain, joka motivoi minua hyvinkin paljon – Nicholas Coruccin. Tuskasta huutavan Nicholas Coruccin, jonka elämä olisi minun asetta pitelevässä kädessäni.

***



Treenit jatkuivat. Liikunnan ja ongelmanratkaisun lisäksi kokonaisuuden täydensi nyt kolmas osa-alue; ampumaharjoitukset. Blake laittoi minut harjoittelemaan ensin tähtäämistä yhdellä aseella, lopulta hän opetti minulle kahden aseen käsittelyä yhtä aikaa. Jossain vaiheessa mies otti mukaan raskaammat aseet ja antoi minulle saman haulikon, jolla olin vuosia sitten ampunut Brownia. Edes sen käsittely ei ollut minulle henkisesti vaikeaa, fyysisesti kylläkin – pienten käsiaseiden kanssa kykenin hyödyntämään nopeuttani ja ketteryyttäni, haulikon kanssa en niinkään.



Vaikka aseitten käsittely sujuikin alusta saakka, en minä ollut suinkaan kovettunut, ainakaan omasta mielestäni. Edelleen tottelin nöyrästi Blakea, edelleen pidin Spikesta ja vein sitä säännöllisesti kävelylle. Edelleen ratsastin Joshin kanssa. Olin kova vain niinä hetkinä, joina pitelin asetta kädessäni, enkä itsekään osannut aivan tarkkaan sanoa, miksi.



Yhtenä niistä aivan tavallisista iltapäivistä, joina levitin heinää tarhoihin, Blake tuli tarkistamaan tilannetta aidan viereen. Mies katseli hetken, kun talikoin heinäpaalia auki, ja avasi sitten suunsa kertoakseen päivän perinteisen pohdinnanaiheen.
”Oletetaan, että on kaksi vankia”, mies murahti. ”Vanki A ja vanki B. He ovat kumpikin syyllistyneet rikokseen ja jääneet kiinni. He eivät voi kommunikoida keskenään. Vangit ovat yhdessä ennen vangitsemistaan päättäneet olla tunnustamatta tekemäänsä rikosta, mutta kuulusteluissa vasikoijalle tarjotaan pientä porkkanaa, kun taas hiljaisena pysyvä saa kovemman rangaistuksen.”
Blake piti hetken tauon, jonka aikana siirryin seuraavalle heinäpaalille kuunnellen miestä tarkkaan.



”Jos sekä vanki A että vanki B pitäytyvät suunnitelmassaan, eikä kumpikaan tunnusta, kumpikin saa vuoden vankeutta”, Blake jatkoi. ”Jos sekä vanki A että vanki B vasikoivat, kumpikin saa viisi vuotta vankeutta. Jos vain vanki A vasikoi, niin vanki B saa kymmenen vuotta vankeutta, ja vanki A itse vapautuu. Jos vanki B vasikoi ja A pysyy hiljaa, niin B vapautuu ja vanki A saa kymmenen vuoden tuomion.”
Jälleen hetken hiljaisuus. Sain toisen heinäpaalin levitettyä, vilkaisin Blakeen, joka jatkoi taas.
”Vanki A on nimeltään Victor de Luca”, Blake totesi kylmän hymyn kera. ”Miten toimisit tässä tilanteessa?”
Säpsähdin. En kuitenkaan antanut Blaken sanojen hämmentää minua sen enempää, pakotin itseni ajattelemaan, että kyseessä oli vain teoria. Vain dilemma, jonka Blake oli keksinyt päästään. Ei mitään muuta, ei vihjauksia minun tulevaisuudestani, ei mitään sellaista.
”Onko vanki B rikostoverini?” kysyin tarkentavan kysymyksen pyrkien pitämään ääneni vakaana. Blake nyökkäsi.
”Sovitaan, että on.”



Mietin jonkin aikaa, levitin viimeistä heinäpaalia. Kyseessä oli ajatusleikki, johon tuskin oli edes olemassa oikeaa vastausta. Jotain kyllin fiksua minun olisi silti vastattava... Ajatusleikissä kummallekin osapuolelle ihanteellisin ratkaisuhan olisi suunnitelmassa pysyminen, se, ettei kumpikaan sanoisi mitään, mutta jos toinen vasikoisi ja toinen pysyisi suunnitelmassa, vasikoija vapautuisi. Kyse oli siis lähinnä luottamuksesta; jos vangit luottivat toisiinsa ja olivat lojaaleja, kumpikaan ei vasikoinut. Kun Blake oli asettanut toisen vangin asemaan minut, vastaus oli suhteellisen helppo.
”Minä en tekisi rikosta sellaisen ihmisen kanssa, johon en pysty satavarmasti luottamaan”, sanoin lopulta. ”Jos meidät siis on saatu kiinni yhteisestä rikoksesta, voin luottaa siihen, että toinen osapuoli pitää suunsa sopimuksen mukaisesti kiinni, joten vaikenen.”



Laskin talikkoni ja katsoin Blakeen. Vanhus oli pitkän aikaa hiljaa, lopulta mies nyökkäsi hyväksyvästi. Hän katsoi minuun hetken, avasi suunsa, sulki sen sitten ja avasi uudelleen, kuin ei tietäisi, mitä sanoa. Miehen puhuessa hänen äänensä oli vain hiljainen murahdus.
”Collins tulee hakemaan sinut huomenaamuna. Pakkaa tavarasi valmiiksi.”
Blake kääntyi. Sanomatta enää mitään tai katsomatta minuun päinkään mies käveli pihan ylitse kohti päärakennusta. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä hämilläni. Nytkö se tapahtuisi? Nytkö saisin viimein luvan palata kotiin?



Tuijottaessani Blaken talon suljettua ovea tunsin katkeruuden nostavan päätään sisälläni. Jos Rafael kuvitteli, että viiden vuoden juonittelun ja salamyhkäisyyden päätteeksi hän voisi vain ilmestyä paikalle, poimia minut kyytiin ja ajaa takaisin Roaring Heightsiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut, hän oli pahasti väärässä. Huokaisin, potkaisin ajatuksissani maahan jättämääni talikkoa. Oli miten oli, ennen Rafaelin saapumista minulla oli hoidettavanani eräs tärkeä asia. Asia, joka olisi hoidettava heti.



Bennettien tila oli suhteellisen kaukana Blaken tilalta. En ollut kävellyt sinne saakka kovinkaan montaa kertaa, yleensä Josh ratsasti Blaken tilalle, tai sitten tapasimme hevosten harjoituskentällä tai kaupungilla. Nyt minun oli kuitenkin pakko tavata Josh, en voisi jäädä odottelemaan miehen mahdollista ilmestymistä luokseni. Minun oli selitettävä... sanottava jotain. Kerrottava vaikka, että lähtisin takaisin New Yorkiin... tosin siinä tapauksessa Josh haluaisi varmasti ainakin osoitteeni lähettääkseen kirjeitä, tai puhelinnumeron soittaakseen. Mutta jotain minun oli sanottava. Ehkä keksisin, mitä, kunhan näkisin miehen.



Päästyäni Bennettien tilan päärakennuksen eteen soitin rohkeasti ovikelloa. Sisältä kuului hyräilyä, ja pian oven avasi vasta viisikymmenvuotias, mutta ulkoiselta olemukseltaan paljon vanhemman oloinen nainen. Naisen kasvoille piirtyi hymy hänen nähdessään minut.
”Kas, Victor”, Rose Bennett sanoi ilahtuneesti. ”Tule sisään. Otatko kahvia? Leivoin juuri pullaa.”
”Kiitos, rouva Bennett, mutta juuri nyt ei maistu”, totesin hiljaa, yritin taikoa jostain hymyn kasvoilleni tietämättä, miten siinä onnistuin. ”Minulla olisi asiaa Joshille.”



”Voi kuule, kultapieni”, nutturapäinen nainen kujersi, ”Josh lähti juuri tänä aamuna rodeokilpailuihin isänsä kanssa. Eikö hän kertonut sinulle? Hän on puhunut niistä koko viikon, hän on poissa ainakin kolme päivää.”
Mieleni teki lyödä itseäni kasvoihin. Aivan, rodeokilpailut. Olihan Josh niistä puhunut, en vain ollut muistanut koko asiaa. Josh ei ehtisi palata, ennen kuin Rafael ilmestyisi paikalle... Huokaisin syvään, rouva Bennett rypisti kulmiaan huolestuneena.
”Se on varmasti tärkeää”, nainen sanoi myötätuntoisella äänellä. ”Voin toki välittää viestin Joshille, kun hän palaa kotiin... tai sitten voin yrittää soittaa hänen hotelliinsa. Sopisiko se?”
Katsoin naista hetken, mietin, mitä vastata. Lopulta pudistin päätäni vaisusti, yritin hymyillä.
”Ei se ole kovin tärkeää”, sanoin niin vakuuttavasti, kuin kykenin. ”Ei tarvitse soittaa.”
”Oletko varma?” rouva Bennett kysyi.
”Täysin varma”, vastasin tälle nyökäyttäen päätäni. ”Mutta, jos suinkin voitte... kun hän palaa, välittäkää hänelle kiitokseni.”
Nainen näytti hämmentyneeltä. ”Mistä minä häntä kiitän? Ja mikset sano sitä hänelle itse, kun hän tulee takaisin?”
En vastannut mitään. Surumielisen hymyn kera nyökäytin päätäni rouvalle hyvästien merkiksi. Hän ei estänyt minua, jäi vain hämmentyneenä ovelle seisomaan, kun käännyin ja lähdin astelemaan kohti Blaken tilaa.

***



Lähtöpäivän aamu.
Olin pakannut vähäisen omaisuuteni kahteen reppuun, joita tuijotin vihamielisesti, kuin ne olisivat tehneet minulle jotain pahaa. Minä halusin kyllä palata kotiin, halusin pakata tavarani ja lähteä takaisin Roaring Heightsiin, mutta en halunnut tehdä sitä näin. En niin, että muut saivat päättää elämästäni – en niin, että palaisin vain suosiolla ja nöyränä kotiin, koska Rafael antoi minulle luvan siihen. Minä olin aikuinen, sain päättää omasta elämästäni. Miksi se siis edelleen oli muitten käsissä?



Kuulin auton äänen pihalta, moottorin sammuvan, auton oven aukeavan ja sulkeutuvan taas. Ystävällismielistä puhetta, pari naurahdusta. Keskustelua, jonka tarkasta sisällöstä en saanut selvää. Sitä kesti jonkin aikaa, lopulta kuulin taas askelia. Ne lähestyivät tallia, avasivat lopulta oven.
”Victor?”
Rafaelin ääni.
”Hän lienee heinävintillä, Collins”, Blake vastasi jostain kaukaa, vanhus ei ollut seurannut Rafaelia talliin. ”Käskin häntä pakkaamaan tavaransa, toivon ja uskon, että hän on sen tehnyt.”
Tallin oven sulkeutumisen ääni, askelia portaista. Nousin hitaasti jaloilleni nähdessäni hänen hahmonsa.
”Siellähän sinä olet.”



Rafael hymyili nähdessään minut, hän asteli lähemmäs. Kuluneen viiden vuoden aikana mies oli vanhentunut huomattavasti, hän näytti vähintään kymmenen vuotta vanhemmalta, kuin viimeksi tavatessamme. Hymy hänen kasvoiltaan hyytyi miehen tarkastellessa minua lähemmin.
”Et ilmeisesti aio edes tervehtiä?” Rafael kysyi ja pysähtyi jonkin matkan päähän eteeni. En aikaillut vastauksessani.
”Hei vain, Rafael”, töksäytin kylmällä äänellä miehelle, joka rypisti kulmiaan. Mies mietti hetken, lopulta tämä huokaisi.
”Tiedän, ettei herra Blake ole välttämättä ollut kiltti sinulle, mutta --”
”Sinäkö tosissasi kuvittelet, että kyse on herra Blakesta?” ärähdin miehelle, joka kohautti olkiaan.
”Sinä olet minulle vihainen, enkä keksi muuta syytä, kuin sen, etteivät asiat Blaken kanssa ole välttämättä sujuneet täysin mutkattomasti. Minulla ei --”
”... ole aavistustakaan, mitä tarkoittaa rehellisyys?” täydensin Rafaelin lauseen astuen lähemmäs miestä.
”Nyt en ymmärrä”, Rafael totesi hiljaa, tiesin hänen valehtelevan.



”Viisi vuotta, Rafael!” karjaisin miehelle raivoissani saaden tämän perääntymään puoli askelta. ”Viisi vuotta selän takana kehveilyä ja valehtelua! Minä tiedän kaiken – tiedän, keneltä Blake sai käskynsä, tiedän, kuka hänelle antoi ohjeeksi treenata minua – tiedän, että sinä käskit häntä opettamaan minua ampumaan! Tiedän, että olit kaikki nämä vuodet hänen kanssaan kirjeenvaihdossa, mutta jostain kumman syystä minuun et voinut mitenkään pitää yhteyttä! ’Se on liian vaarallista, Victor – Victor, tee kuten herra Blake sanoo – Victor, noudata meidän ohjeitamme, Victor, älä elä omaa elämääsi, anna muiden päättää puolestasi!’ Minä en ole sinun sätkynukkesi, Rafael, sinä et voi viiden vuoden jälkeen vain marssia tänne ja olettaa, että tulen riemumielin mukaasi, kun nyt kerrankin saan sinulta luvan siihen!”
Rafael oli hiljaa, minä käytin hiljaisuuden hyväkseni ja jatkoin, nyt hivenen rauhallisemmalla, mutta silti vihaisella äänellä.
”Sinä et ole edes kertonut minulle kaikkea Blakesta”, sähähdin miehelle. ”Minä tiedän, että hänessä on jotain mätää. Minä palaan kyllä Roaring Heightsiin, mutta jos sinulla ei ole tähän edes mitään sanottavaa, niin turha kuvitella, että palaan sinne sinun kanssasi.”
Rafael veti syvään henkeä. Mies sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi hiuksiaan. Lopulta hän viittasi kädellään pienen ruokapöydän tuoleihin.
”Istu, Victor. Jutellaan.”
’Juttele keskenäsi’, olin vähällä sanoa, mutta mitä hyötyä lapsellisesta kiukuttelusta olisi ollut?



Istuuduimme tuoleille, Rafael katsoi minua hetken päätään kallistaen. Miehen puhuessa tämän ääni kuulosti väsyneeltä, katuvalta.
”Olen pahoillani, Victor”, mies totesi. ”Olen todellakin pahoillani. En olisi saanut valehdella sinulle... uskoin vain, että näin olisi parempi. Uskoin, että se, ettei kotoa kuuluisi yhtään mitään, saisi sinut sopeutumaan paremmin elämään Appaloosa Plainsissa.”
”Minä en ole enää lapsi”, totesin Rafaelille ärtyneenä. ”Osaan jo käsitellä mahdollista koti-ikävää.”
”Ja minun olisi pitänyt tajuta se”, Rafael sanoi hiljaa. ”Olisi pitänyt tajuta myös, että olet jo kyllin vanha päättämään omasta elämästäsi... olisi kai pitänyt edes joskus kysyä sinulta, mitä mieltä itse olit asioista... mutta sitä, että lähetin sinut puoliväkisin tänne, en kadu lainkaan. Minulla ei ollut vaihtoehtoja, Victor, minä yritin vain suojella sinua. Sikäli onnistuinkin, että ainakaan Coruccit tai kukaan muukaan ei päässyt koskemaan sinuun, mutta itse taisin satuttaa sinua pahimmalla mahdollisella tavalla. Anteeksi siitä.”
Hetken hiljaisuus. Huokaisin.
”Hyväksyn anteeksipyyntösi”, mutisin Rafaelille, vaikka olin yhä tuohtunut. ”Entä herra Blake? Mistä se vanha kääkkä ja isäni tunsivat toisensa?”
Rafael ei sanonut pitkään aikaan mitään. Lopulta mies vilkaisi tallin puolelle varmistuakseen siitä, ettei kukaan muu ollut kuulemassa.
”Lupaat sitten, ettet mainitse sanallakaan kenellekään tästä”, Rafael totesi hiljaa käännettyään katseensa takaisin minuun. ”Edes minun ei itse asiassa kuuluisi tietää.”
Nyökkäsin. ”Minä lupaan, jos sinä lupaat, että jatkossa annat minun päättää omista asioistani itse.”



Rafael nyökkäsi sinetöiden sopimuksemme.
”Yritän tiivistää”, mies sanoi hiljaa, ”tarina on pitkä, joten jos jotain oleellista jäi pois, ja haluat kysyä tarkennusta, niin kysy. Mutta muista, että minun ei kuuluisi tietää tästä, isäsi kertoi minulle vain pääpiirteet hyvinkin luottamuksellisesti, joten en itsekään ole varma kaikista yksityiskohdista.”
Hiljaisuus, Rafael näytti miettivän, mistä oikein aloittaisi. Lopulta hän puhui.
”Robert Blake ei ole aina ollut Robert Blake”, Rafael sanoi hiljaa. ”Vielä jokusia vuosikymmeniä sitten hänen nimensä oli Felix Shelton. Hän oli rikollinen, kuten isäsikin.”
Mieleni teki avata suuni, huutaa ’minä arvasin’, mutta olin hiljaa ja annoin Rafaelin jatkaa.
”Karjavaras”, mies tarkensi. ”Pahainen pikkutekijä... ei puhettakaan minkäänlaisista järjestökuvioista, hänellä oli vain pari hyvää ystävää, joiden kanssa he varastivat karjaa. Yhtenä yönä he osuivat tietämättään Rick Miller -nimisen miehen tilalle ja jäivät kiinni.”
Hetken tauko. Nyökkäsin sen merkiksi, että kaikki oli tähän saakka selvää, ja Rafael jatkoi yhä.
”Maailma on pieni”, hän lausui. ”Miller oli myös rikollinen... paljon, paljon vaikutusvaltaisempi, kuin Blake ystävineen. Miller ampui toisen Blaken kavereista ja vaati jäljellejääneeltä kaksikolta viidenkymmenen prosentin rahallista osuutta kaikista heidän tekemistään varkauksista. Blakella ei tietenkään ollut vaihtoehtoja... paha vain, että se ei riittänyt Millerille, vaan mies kiristi Blaken ystävineen yhä syvemmälle rikoksen poluille. En tiedä tarkkaan, kuinka syvälle, mutta ainakin Blake on joskus joutunut tappamaan ihmisiä.”



”Se, miten Vincent ja Blake tutustuivat, tapahtui Millerin ja Vincentin välisen yhteistyön myötä”, Rafael kertoi. ”Blake toimi Millerin alaisuudessa, hän välitti pomonsa viestit Vincentille ja hoiti joitain vähäpätöisiä asioita miesten väliltä. Lopulta Vincentin oman järjestön noustessa yhä vahvemmaksi Miller oli tajunnut, että Vincent alkaisi vähitellen yhteistyökumppanin sijaan olemaan uhka, ja alkanut suunnitella isäsi murhaa. Blake oli tajunnut tässä olevan hänen tilaisuutensa. Hän oli vuotanut kaikki Millerin juonet isällesi siitä hinnasta, että saisi häneltä apua paetakseen Milleriltä loppuiäkseen.”
Rafael vaihtoi asentoaan, mies näytti hetken mietteliäältä.
”Vincent teki asiassa omat ratkaisunsa”, Rafael lopulta lausui. ”Blaken kanssa he hankkiutuivat lopullisesti eroon Milleristä, ja Blake sai Vincentiltä kiitokseksi uuden henkilöllisyyden itselleen ja ystävälleen. He päätyivät eri teille, Blake itse tänne Appaloosa Plainsiin ja hänen ystävänsä toisaalle. Siinä koko tarina, tai ainakin se osuus, minkä minä asiasta tiedän.”
Olin vaiti. Rafael ei katsonut suoraan minuun, tiesin, ettei mies olisi halunnut muistella kanssani isäni tekemiä rikoksia. Siksi hän ei ollut sanonut suoraan, että isä oli tappanut Millerin, vaan käyttänyt ilmaisua ’hankkiutua lopullisesti eroon’. Oli miten oli, nyt ainakin ymmärsin, miksi Blake ei pitänyt minusta. Vanhus ei halunnut minua tänne, hän ei halunnut menneisyytensä rikosten palaavan vainoamaan itseään.



Kun hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa, avasin suuni.
”Kiitos, että kerroit minulle tästä”, totesin Rafaelille saaden miehen jännittyneen asennon rentoutumaan hieman. Mies nyökkäsi ja soi minulle pienen hymynkareen.
”Aion olla sinulle vastaisuudessakin täysin rehellinen.”
”Tiedän”, totesin Rafaelille hiljaa. ”Siksi palaan kanssasi Roaring Heightsiin.”
Rafael näytti hetken epäuskoiselta. Miehen puhuessa tämän ääni kuulosti rauhalliselta, mutta äänen alta kuulsi jännittyneisyys.
”Hyvä. Toivottavasti et pahastu, olen tehnyt muutamia valmisteluja... mutta toki saat kieltäytyä niistä, en pakota sinua mihinkään, ja --”
”Puhutaan siitä myöhemmin”, keskeytin Rafaelin. ”Veisitkö tavarani autoon? Haluan hyvästellä Blaken.”



Sillä välin, kun Rafael vei molemmat reppuni pihaan parkkeeratulle autolleen, kävelin hevosten tarhan luo. Blake oli parhaillaan tarhassa, mies oli satuloinut yksin ulkona seisovan Naten ja nousi sen selkään.
”Herra Blake?”
Blake ei katsonut minuun. Mies keräsi ohjakset käteensä ja käänsi hevosen kohti porttia. Vedin syvään henkeä, vanhus ei tainnut kuulla minua.
”Herra Blake”, toistin kovemmalla äänellä. ”Olen nyt lähdössä, halusin tulla sanomaan, että --”



Lauseeni jäi kesken Blaken maiskautettua Natelle ja ohjattua sen avoimen portin luo. Vanhus painoi pohkeensa hevosen kylkiin, ja musta ruuna lähti laukkaamaan poispäin tilalta. Mies ei sanonut minulle sanaakaan, ei edes vilkaissut minuun, vain lähti.
”Victor!” Rafael huhuili kauempaa. ”Lähdetään!”
Käänsin huokaisten selkäni yhä kauemmas ratsastavalle Blakelle.



Rafaelin ohjaillessa autoa poispäin Appaloosa Plainsista ajoimme herra Blaken ohi. Nähdessään automme Blake pysäytti Naten ja käänsi ratsunsa takaisin kotiin.
Ja jos en olisi tuntenut herra Blakea viiden vuoden ajan, jos en olisi tiennyt, että mies vihasi minua, olisin voinut vaikka vannoa, että vanhuksen silmänurkassa kimalsi kyynelentapainen.

***

Niin se Victor sitten otti ja lähti takaisin Roaring Heightsiin! Ja hyvästelemättä Joshia ja saamatta sanoa kunnon hyvästejä Blake-paralle :<
Blaken esittämä ongelma on muuten tämä kuuluisa prisoner's dilemma, kiitos vinkistä sisäpiirin lukijalleni ;D

Kiitos muuten edellisen osan kysymykseen vastaamisesta kaikille, jotka siihen vastasivat (ja muille; kiitos kommenteista, ne ovat ihania! :3). Kysyn nyt tässä osassa, haluatteko jatkossa enemmänkin kysymyksiä? :)