”Victor?”
Vanhemman miehen ääni tunkeutui pimeyden läpi tajuntaani, lämmin käsi ravisteli olkapäätäni. Avasin hitaasti silmäni, haukottelin. Ensimmäinen, mitä näin, oli sateisen harmaa myöhäisilta – seuraavaksi näin pilvenpiirtäjät. Nostin päätäni, katselin ympärilleni.
”Olemme kohta perillä”, joku sanoi vieressäni. Minulla kesti hetken tajuta, miksi ääni oli rauhallisen ystävällinen eikä äreää haukkumista; se kuului Rafaelille, ei herra Blakelle. Samoin kesti hetken ymmärtää, miksi olin autossa, miksen maannut sängyssäni heinävintillä, miksi kuulin liikenteen meteliä enkä hevosten hirnuntaa.
Ajomatka oli kestänyt jo lähes yksitoista tuntia, ei siis ihme, että olin väsynyt, vaikka osa matkan kestosta johtuikin pitämistämme ajotauoista. Uskoin tosin, että väsymyksestäni suuri osa oli jännityksen aiheuttamaa, olinhan palaamassa nyt viimein kotiin viiden vuoden jälkeen. Jännitystä ei helpottanut yhtään se tosiasia, että tämän viiden vuoden ajan kaikki olivat luulleet, että olin kuollut Nicholas Coruccin käsittelyssä, ja nyt aioin palata takaisin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä itse kotiinpaluu ja se, miten siihen sopeutuisin – miten muut sopeutuisivat – ollut edes huolistani suurimpia. Minulla nimittäin oli suunnitelmia paluuni varalle, eivätkä ne suunnitelmat olleet siitä yksinkertaisimmasta päästä. Viiden vuoden aikana ehti miettiä asioita paljon...
En ollut puhunut Rafaelille suunnitelmistani mitään, enkä aikoisikaan puhua – en ainakaan ihan kaikesta. Sen aioin kertoa, että halusin astua järjestön johtoon. Rafael ei välttämättä suostuisi siihen, itseasiassa mitä todennäköisimmin saisin mieheltä kieltävän vastauksen, mutta ainakin Rafael saisi nyt suoraan tietää, mitä halusin. Ehkä jonain päivänä mies sen myötä muuttaisi mielensä.
Sitä, mitä lopulta järjestöltä haluaisin, Rafael ei saisi tietoonsa. Minä en halunnut olla rikollinen, en halunnut seurata isäni jalanjälkiä, mutta yhden asian halusin tehdä; kostaa Nicholas ja Johnny Coruccille. Siihen minä tarvitsisin järjestön tukea, ja jotta saisin sen tuen, minun oli voitettava järjestön luottamus. Se taas ei onnistuisi millään muulla keinolla, kuin astumalla heidän maaperälleen, esittämällä heille, että myös minä valitsisin rikoksen polut elämäni suunnaksi. Päämääräni vaati uhrauksia, minun oli kadotettava osa itsestäni ja päätöksistäni saavuttaakseni, mitä halusin, mutta aikaa myöten saisin kyllä palkkioni.
”No niin... tervetuloa kotiin, Victor.”
Rafael pysäytti auton, ja vilkaisin ikkunasta ulos. Oikealla puolellani näin suuren, punatiilisen, kaksikerroksisen talon, johon kuului autotalli.
”Tämäkö on sinun käsityksesi pienestä ja vaatimattomasta asunnosta?” älähdin Rafaelille mittaillessani taloa katseellani. Mies hymähti.
”En sanonut sen olevan pieni. Vaatimaton kylläkin. Se on valmiiksi kalustettu ihan sinua varten, jotta sinun ei tarvitsisi ensimmäisinä päivinäsi kotona miettiä, mihin sijoitat sohvan ja mihin kirjahyllyn.”
Tuijotin taloa hämmentyneenä. Rafael oli matkan aikana kertonut minulle ottaneensa vapauden järjestää minulle ’vaatimattoman asunnon’ isäni minulle jättämillä perintörahoilla, jotka olin jättänyt Rafaelin huostaan lähdettyäni Appaloosa Plainsiin. Olin kyllä osannut arvata, ettei Rafael hankkisi minulle asunnoksi mitään pientä rotankoloa, mutta että kaksikerroksinen omakotitalo... pudistin päätäni hiljaa.
”Paljonko se maksoi?”
”Älä siitä huolehdi”, Rafael totesi. ”Se oli halpa kuin mikä, koska talo oli erittäin huonossa kunnossa. Sain pienillä suhteilla järjestettyä huokean, mutta toimivan remontin, ja alakerta on hyvinkin asuinkelpoinen. Yläkerrassa on vintti, sitä ei ole remontoitu, mutta en katsonut sinun tarvitsevan sitä mihinkään. Remontoit sen itse sitten, jos joskus tarvitset lisätilaa.”
Paha aavistus valtasi mieleni, talon remonttia tuskin oli kustannettu perintörahoista. ”Ja kuka sen remontin maksoi?” kysyin hiljaisella äänellä saaden Rafaelin painamaan katseensa syyllisenä alas. Huokaisin syvään, pudistin päätäni uudemman kerran.
”No, mennään nyt ainakin sisälle”, totesin lopulta ja nousin autosta.
Rafael avasi oven avaimella, jonka ojensi minulle astuessaan sisälle. Mies jätti mukanaan kantamansa tavarani lattialle ja viittoili minut astumaan peremmälle. Pysähdyin muutaman askelen päähän ovesta, olin edelleen hämilläni. Ei tätä kyllä edes vaatimattomaksi voinut sanoa parhaalla tahdollakaan! Astelin vähitellen peremmälle taloon, vilkuilin ympärilleni avarassa olohuoneessa, johon oli sijoitettu useita kirjahyllyjä ja jonka yhdelle sivulle oli tehty pieni keittiönurkkaus. Rafael, tai kuka sisustuksen ikinä olikaan suunnitellut – en enää olisi ihmetellyt, vaikka mies olisi palkannut taloon sisustusarkkitehdin – oli todella nähnyt vaivaa. En voinut olla pitämättä talosta, tulisin varmasti viihtymään täällä.
”Kiitos”, sain lopulta sanottua Rafaelille tuijoteltuani ikuisuuden pelkkää olohuonetta ja keittiötä. Rafael naurahti.
”Mene toki katsomaan muutkin huoneet, ennen kuin kiittelet.”
En pettynyt mihinkään talossa huolimatta siitä päässä jyskyttävästä ajatuksesta, että Rafael oli jälleen järjestänyt elämäni minulta kysymättä. En kuitenkaan sanonut asiasta mitään Rafaelille, hyväähän tämä oli vain tarkoittanut, eikä luultavasti enää jatkossa puuttuisi elämääni niin paljoa. Alakertaan kuuluivat makuuhuone, kaksi kylpyhuonetta, olohuoneen ja keittiön yhdistelmä, työhuone ja autotalli. Työhuoneeseen sijoitettu kuntolaite sai vinon hymyn piirtymään huulilleni, nähtävästi Rafael ei halunnut, että Blaken kova treeni valuisi hukkaan, kun palaisin Roaring Heightsiin. Autotalliin ajettu isäni vanha Corvette puolestaan sai minut naurahtamaan ja tajuamaan, miksi ihmeessä herra Blake oli kuluneen viiden vuoden aikana passittanut minut hankkimaan ajokortin. Nyt ainakin saisin ajaa autoa ihan luvan kanssa. Talon yläkerrassa oli puolestaan laaja ullakko, mutta kuten Rafael oli minulle kertonut, ullakkoa ei oltu remontoitu, eikä siellä ollut yksinkertaisesti mitään.
Kierrettyäni kaikki talon huoneet istuuduin sohvalle Rafaelin seuraksi. Vanhempi mies oli malttamaton.
”No, mitä pidit?” Rafael kysyi.
”Saanko sanoa suoraan?” kysyin vakavana yrittäen hillitä hymyäni paljastamasta sitä, että aioin vain kiusoitella miestä. Näin pelon häivähdyksen Rafaelin silmissä, mies nyökkäsi.
”Totta kai saat.”
Hetken hiljaisuus. Lopulta päästin Rafaelin piinasta, soin miehelle kapean virnistyksen.
”Se on mahtava. Kiitos, Rafael.”
Mies näytti helpottuneelta, hän hymähti ja rentoutui silminnähden. Pian hän kuitenkin vakavoitui ja karaisi kurkkuaan hivenen.
”Nyt, kun olet taas täällä...” Rafael aloitti, huokaisi ja aloitti uudelleen. ”Nyt, kun olet palannut, lienee syytä miettiä, mitä sanomme kaikille... tarkoitan lähinnä järjestöä. He luulevat, että olet kuollut, ja Roaring Heights on liian pieni kaupunki sille oletukselle, ettei kukaan kuitenkaan koskaan näkisi sinua missään ja voisit rauhassa teeskennellä edesmennyttä. Muutenhan sillä ei olisi väliä, et kuulu järjestöön, eikä sinun siis tarvitsisi --”
”Rafael”, keskeytin miehen, joka vaikeni ja sulki silmänsä kuin aavistaen, mitä aioin sanoa. ”Rafael, siitä puheenollen – minä haluan liittyä järjestöön.”
Ensimmäinen pommi oli pudotettu.
Rafael avasi silmänsä hitaasti, huokaisten syvään. Mies tuijotti pitkän aikaa eteensä ilmeettömänä, vähitellen ilmeettömyys vaihtui surumielisyydeksi. Lopulta hän puhui.
”Minä en haluaisi, että teet niin”, Rafael totesi hiljaa. Avasin suuni, mutta mies kohotti kätensä hetkeksi vaientaen minut. Hän jatkoi.
”Minä osasin aavistaa, että tässä käy näin. Arvasin jo vuosia sitten, että haluat lopulta liittyä järjestöön. Se oli se syy, miksi käskin Blaken treenaamaan sinua...” Rafael huokaisi taas, mies pudisteli päätään ja jatkoi edelleen.
”Omatuntoni tuskin koskaan sallii sitä päätöstä, jonka tein jo jonkin aikaa sitten. Päätin, että kun jonain päivänä tulet sanomaan minulle tuon, minä annan sinulle vapauden liittyä. En halua estää sinua seuraamasta isäsi polkuja, en halua viedä sinulta mitään, mitä haluat tehdä. Mutta harkitse tarkkaan. Tämä tie ei ole niin helppo, miksi sitä ehkä luulet.”
”Ensinnäkin, minä olen harkinnut tätä jo viisi vuotta”, sanoin äreästi. ”Toisekseen, se oli minun isäni, jonka Coruccit ampuivat. Luuletko sinä, että se oli minulle helppoa? Minä en kuvittele rikollisen elämää helpoksi, minä tiedän, mitä se on. Jos satut muistamaan, sain itsekin luodista teini-ikäisenä.”
”Tiedän, tiedän”, Rafael sanoi rauhoittavalla äänensävyllä. ”Jos sinä haluat liittyä, sinä saat liittyä. Järjestön nykyisenä johtajana minulla toki olisi vapaus evätä pyyntösi... mutta jos tämä on sitä, mitä todella haluat, niin tervetuloa järjestön jäseneksi.”
Hiljaisuus. Pitkän vaitiolon päätteeksi pudotin pommeistani toisen.
”Minä en aio tyytyä jäsenyyteen, Rafael”, totesin hiljaa, lähestulkoon kuiskaten. ”Minä haluan jatkaa isäni työtä järjestön johdossa.”
Rafael käänsi katseensa minuun, mies näytti osin hämmentyneeltä, osin vihaiselta, osin taas jokseenkin surulliselta. Katsottuaan minua hetken mies pudisti hitaasti päätään.
”Sitä minä en voi sallia, Victor.” Mies pudisti päätään uudelleen. ”Olet ollut viisi vuotta poissa, et ole koskaan työskennellyt lain tällä puolen, et tiedä mitään järjestöstä. Miten kuvittelet, että voisin luovuttaa järjestön johtajan paikan sinulle?”
”Olen ollut viisi vuotta poissa sinun käskystäsi”, vastasin miehelle. ”Se, etten ole koskaan ollut rikollinen sekä se, etten ole perillä järjestön asioista, korjaantuu helposti sillä, että sinä opetat minua, ja --”
Rafael pudisti taas päätään, tällä kertaa kiivaammin. Hän sulki silmänsä jälleen ja huokaisi.
”Victor, jos minä ilmestyn viisi vuotta kuollutta teeskennelleen, lähes kaikkia muita kymmeniä vuosia nuoremman, varsin rehellisenä tunnetun miehen kanssa järjestön eteen ja ilmoitan heille, että ’tässä on uusi johtajanne’, luuletko, etteivät he kapinoisi?”
”En luule”, sanoin yrittäen pitää ääneni rauhallisena. ”Minä en ole yhtä tyhmä ja naiivi kuin kuudentoista vanhana luullessani isäni olevan liikemies. Olin antamassa sinulle ehdotusta ennen, kuin keskeytit minut. Sinä voisit opettaa minua, Rafael, ja voisit pysytellä johtajana, mutta minä johtaisin sinun rinnallasi. Järjestö saisi kaksi johtajaa, minä saisin, mitä haluan, ja sinä saisit itsellesi seuraajan.”
Hiljaisuus. Sohva narisi Rafaelin noustessa ja kääntäessä selkänsä minulle.
Rafael tuijotti hetken ikkunasta ulos. Lopulta mies kääntyi, risti kätensä rinnalleen ja katsoi minua pitkään.
”Olen yllättynyt siitä, miten päättäväinen sinusta on tullut”, mies sanoi hiljaa. ”Ja totta puhuen myös siitä, että haluat hylätä elämän täynnä mahdollisuuksia kulkeaksesi samaa tietä, jota isäsi kulki ja jolla hän lopulta menetti henkensä.”
En vastannut mitään. Rafael jatkoi.
”Jos todella olet varma asiasta”, mies aloitti hitaasti, ”jos todella olet miettinyt tätä pitkään... jos todella olet niin päättänyt, en aio kieltää sinua. En voi luovuttaa sinulle johtajan paikkaa, mutta jos niin haluat, voin jakaa sen kanssasi yhdellä ehdolla. Sinä saat olla kanssani johtajan roolissa, saat luvan edellyttää heiltä samaa kunnioitusta, jota he osoittavat minua kohtaan, ja saat osallistua päätöksentekoon, mutta viime käden päätäntävalta pysyy minulla. Siitä ei tarvitse puhua kenellekään, voimme pitää sen keskinäisenä salaisuutenamme, eikä kyse ole siitä, etten luottaisi sinuun. Kyse on siitä, ettei sinulla ole yhtään kokemusta. Kun aikaa kuluu, voimme keskustella jonkinlaisesta täysivaltaisesta johtajuudesta minun rinnallani. Sopiiko se?”
Katsoin Rafaelia pitkään, mies odotti vastausta kärsivällisesti. Totta puhuakseni minun oli vaikea uskoa, että Rafael suostui tähän näin helposti. Olin varautunut vähintään viikkojen väsytystaisteluun. Olihan Rafael selkeästi varautunut pyyntöihini, olihan hän ehtinyt suunnitella, mitä vastaisi tässä tilanteessa, mutta olin silti yllättynyt. Pitkän ajan kuluttua nyökkäsin Rafaelille.
”Se sopii”, totesin hiljaa. ”Lupaan olla luottamuksesi arvoinen.”
Rafael ei sanonut hetkeen mitään, lopulta tämäkin nyökkäsi ja huokaisi.
”Tapaamme huomenna järjestön”, mies totesi. ”Meillä on kokous kello kaksitoista. Ole valmiina yhdeksältä, minun täytyy puhua kanssasi ja valmistaa sinua jotenkin. Ja kertoa, mitä viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut...” Rafael huokaisi taas, hän ei kiroillut liki koskaan, mutta nyt kuulin hänen äänestään, että miehen teki mieli sadatella.
Pitkä hiljaisuus, jonka päätteeksi Rafael pyyhkäisi hiuksiaan ja vilkaisi kelloa.
”On jo myöhä”, mies totesi hiljaa. ”Sinun on oltava virkeä aamulla. Mene nukkumaan, tulen hakemaan sinua sovittuna kellonaikana. Minäkin menen kotiin. Hyvää yötä, Victor.”
”Hyvää yötä.”
Rafaelin lähdettyä tein, kuten mies oli kehottanut. Käydessäni vuoteeseen itselleni toistaiseksi kovin vieraassa ympäristössä en saanut ajatusteni villiä vuoristorataa pysähtymään. Päässä pyörivät lähtö Appaloosa Plainsista, paluu Roaring Heightsiin, järjestön tapaaminen, Coruccit... kaikki mahdollinen. Pudistin päätäni itsekseni, olisi ihme, jos kaiken tämän keskellä saisin nukuttua yhtään.
***
Aamu valkeni Roaring Heightsissa, ja yllättävänkin hyvin nukutun yön jälkeen Rafael oli saapunut luokseni pitämään pitkää alustusta siitä, mitä viimeisen viiden vuoden aikana oli tapahtunut.
Järjestön toimintaa oli supistettu. Paljon. En sanonut asiasta mitään Rafaelille, mutta minusta se, että järjestön jäsenmäärää oli tarkoituksella vähennetty ja keikat olivat olleet lähinnä matalan profiilin yhdentekeviä pikkuryöstöjä, ei suoranaisesti osoittanut kunnioitusta järjestön entisen johtajan muistolle. Se ei myöskään palvellut minun päämääriäni Coruccien tuhoamisessa, joten en ollut tyytyväinen. Jos en olisi halunnut nimenomaan Nicholas ja Johnny Coruccin takia kuulua järjestöön, minulle olisi rehellisesti sanottuna ollut aivan sama, miten sen asiat sillä hetkellä olivat, mutta kostoani varten tarvitsin taakseni voimakkaat taustajoukot muutaman pikku murtovarkaan sijaan. Siksi olin melkoisen huolissani järjestön nykytilanteesta.
”Oletko valmis?”
Rafaelin parkkeerattua auton kauemmas ja lähestyessämme päämajaa jalan mies vilkuili minuun huolestuneena vähän väliä. Nyökkäsin Rafaelin kysymykselle pyrkien näyttämään mahdollisimman itsevarmalta, vaikka tosiasiassa jonkinasteinen pelko nostikin päätään sisälläni.
”En voisi olla tämän valmiimpi”, totesin miehelle, joka huokaisi. Todennäköisesti Rafael oli toivonut, että olisin jänistänyt ja perunut puheeni järjestöön liittymisestä.
”Selvä on”, mies sanoi lopulta. ”Menemme yhdessä sisään. Sinä odotat hetken kokoustilan ulkopuolella näkymättömissä, sen aikaa, että ehdin valmistella tuloasi jotenkin ja saamaan ilmapiirin mahdollisimman vastaanottavaiseksi. Varaudu vastarintaan, sinun yhtäkkinen henkiinheräämisesi tuskin herättää varsinaista luottamusta tai kunnioitusta kenessäkään.”
Jäin odottamaan päämajan käytävään Rafaelin mennessä sisään kokoustilaan. Kaksi tutunkuuloista ääntä, Jack Stevensonin ja Thomas Andrewsin äänet, kuuluivat kokoustilasta ja kertoivat miesten rupattelevan jostain keskenään. Keskustelu taukosi Rafaelin astuessa sisään.
Odotin kärsivällisesti Rafaelin matalaäänistä alustusta, mies puhui niin hiljaa, etten saanut selvää, mitä tämä tarkkaan ottaen sanoi. Luultavasti se oli tarkoituskin. Stevenson ja Andrews olivat Rafaelin puhuessa täysin hiljaa ja vailla vastaväitteitä, mistä päättelin sen, ettei Rafael ainakaan suoraan mennyt heti sanomaan Victor de Lucan olevan elossa ja hyvissä voimissa. Päätelmäni sai vahvistuksen järjestöläisten reaktioista Rafaelin ilmestyttyä kokoustilan ovelle ja viittoiltua minut sisään.
Ensin he katsoivat edelläni kävelevään Rafaeliin. Sitten kumpikin miehistä huomasi minut. Stevenson reagoi avoimesti, Andrews pysyi itselleen tyypilliseen tapaan sulkeutuneena, eikä antanut ulospäin minkäänlaisia merkkejä tunnetiloistaan. Pysähdyin Rafaelin rinnalle pöydän päähän, näin Stevensonin kohottavan ensin kulmiaan, rypistävän niitä, lopulta kohottavan taas. Mies avasi suunsa ja oli hetken hiljaa, ennen kuin puhui.
”Mitä helvettiä?”
”Teistä kumpikin varmasti muistaa Victorin”, Rafael totesi, kuin ei olisi kuullutkaan Stevensonin epäuskoista älähdystä. ”Vincentin pojan, joka --”
”... joka viime tietojen mukaan kuoli yrittäessään kostaa Nicholas Coruccille?” Stevenson täydensi toinen kulma koholla, miehen ääni oli ärtynyt. Rafael loi pitkän katseen Stevensoniin.
”Eikö lopulta olekin iloinen asia, että hän elää?” mies totesi hiljaa nuoremmalleen, muttei saanut tätä vaikenemaan.
”Hieno juttu, Rafael”, Stevenson ärähti, ”tosi hieno juttu, on mukavaa nähdä, ettei Corucci tappanut koko sukua, mutta minä en odottanut tämänkaltaista salailua sinulta. Johtajaltamme.”
Stevenson antoi katseensa vaeltaa vuoroin minussa, vuoroin Rafaelissa pysäyttäen sen sitten Rafaeliin.
”Tulitko kenties nyt sanomaan meille, että koko tämä viiden vuoden hössötys, toiminnan supistaminen ja sinun noususi johtajan paikalle oli vain kellariteatteria?” mies kysyi hiljaa. ”Seuraavana ovesta astuu arvatenkin ilmielävä Vincent?”
”Syy sille, miksi Victor on ollut viisi vuotta piilossa, on juuri se, ettei Vincent ole enää elossa”, Rafael sanoi tiukasti, mutta rauhallisesti. ”Olisi ollut liian vaarallista pitää hänet täällä elävänä maalitauluna. Luulisi sinun fiksuna miehenä tajuavan sen.”
”Minä tajuan kyllä varsin hyvin, miksi ah-niin-puolustuskyvytön pojankloppi piti lähettää karkuun Corucceja”, Stevenson sähähti takaisin. ”Sitä minä sen sijaan en ymmärrä, miksi sinä nyt marssitat hänet meidän eteemme valehdeltuasi viisi vuotta, että hänen jäänteensä sijaitsevat jossain päin merenpohjaa.”
”Minä kerroin jo syyn sille”, Rafael vastasi. ”Pahoittelen pientä luottamuspulaa, mutta muistanet itsekin, miten lojaaleja tai epälojaaleja järjestössä oltiin sen jälkeen, kun Vincent kuoli. Kukaan ei luottanut keneenkään. Osa juoksupojista ja rivijäsenistä lähti vapaaehtoisesti kävelemään ilman meidän käskyjämme. Kuka tahansa saattoi olla petturi. Olen pahoillani, etten kertonut, mutta sinun on turha leikkiä marttyyria, Stevenson. Sinä tuskin olet tässä se eniten kärsinyt osapuoli.”
Stevensonin silmät kapenivat, mutta mies ei lopultakaan sanonut mitään. Sen sijaan mies loi minuun vihaisen katseen ja kallisti päätään.
”Onko hänellä edes mitään sanottavaa, vai toitko hänet vain poseeraamaan meille?”
Hätkähdin tuntiessani Stevensonin ja Andrewsin katseiden lisäksi Rafaelin odottavan tuijotuksen itsessäni.
Tuijotin aluksi pöydän keskelle kykenemättä sanomaan mitään. Lopulta sain itseäni niskasta kiinni, katsoin pöydän ääressä istuvista miehistä kumpaakin vuorollaan silmiin, vaikka etenkin Stevensonin katse tuntui polttavalta. Tukahdutin huokauksen, pyrin puhumaan vakaalla äänellä.
”Viiden vuoden aikana ihminen ehtii miettiä paljon asioita”, aloitin tietämättä yhtään, miten jatkaa. Jostain sanat kuitenkin kumpusivat, kunhan pakotin itseni puhumaan edes jotain sen sijaan, että vain seisoisin tuppisuuna ja antaisin huonoimman mahdollisen ensivaikutelman johtajuudestani. ”Muun muassa sitä, mitä itse lopulta elämältään haluaa. En luultavasti ole koskaan sanonut ääneen sitä, mutta --” Lauseeni keskeytyi, kun joku asteli vauhdikkain askelin sisään kokoustilaan.
”Huomenta vaan koko porukalle, minä... kappas!”
Käänsin katseeni ovelle. Tuntui, kuin ämpärillinen kylmää vettä olisi kaadettu päälleni.
Vuodet olivat muuttaneet häntä ulkoisesti aika paljon, mutta olisin tunnistanut hänet missä vain. Jeremy Stevenson. Paras ystäväni ja Jack Stevensonin poika. Mitä hän teki täällä?
Jeremy ei ainakaan vaikuttanut turhan äkäiseltä paluuni johdosta, vihaisen ilmeen sijaan blondin nuorikon kasvoille levisi virnistys.
”Olet myöhässä, Jeremy”, Rafael totesi tiukkaan sävyyn.
”Ja sinä olet käynyt kalassa”, Jeremy totesi virnuillen edelleen. ”Etkö tiennyt, että hautarauhan rikkominen on lailla kiellettyä? Vaikka kovin eläväiseltähän tämä ruumis vaikuttaa.”
Jeremy otti itselleen tuolin isänsä vierestä ja lysähti istumaan sille rennon näköisenä mittaillen minua katseellaan toinen kulmakarva aavistuksen koholla. Tunsin jääkylmän tunteen vaihtuvan kuumotukseksi. Jeremyn läsnäololle taisi olla tasan yksi peruste; paras ystäväni kuului järjestöön, hänestä oli tullut rikollinen. ’Järkytys’ oli liian kevyt sana kuvaamaan ahdistusta, jota koin tajutessani, että Jeremy oli täällä vapaaehtoisesti, että rikokset taisivat olla hänen elämänsä kutsumus. Että hän oli heittänyt koko elämänsä hukkaan ryhtymällä tähän... aivan, kuten minä olin heittänyt hukkaan oman elämäni.
”Jeremy, tämä on kolmas kerta tässä kuussa, kun myöhästyt jostain”, Rafael huomautti Jeremylle, joka kohautti olkiaan.
”Mitäs pidät aamukokouksia, minä nukun vielä tähän aikaan.”
”Kello kaksitoista ei ensinnäkään ole mikään aamu. Toisekseen, minä pidän kokoukset vaikka kuudelta, jos minua huvittaa, ja sinä ilmestyt silloin paikalle, jos haluat saada palkkasi ajallaan. Neljäs myöhästyminen myöhästyttää neljää seuraavaa kuukausipalkkaasi kahdella viikolla, ja voit sitten miettiä rauhassa, miten tällä kertaa sovit vuokraisäntäsi kanssa eräpäivän siirrosta, kun sinulla ei ole rahaa.” Rafael ei lähestulkoon koskaan suoranaisesti huutanut, mutta nyt kuulin miehen äänestä tämän olevan vihainen ja tyytymätön.
Rafael tuijotti Jeremyä pitkään saaden nuoren miehen lopulta vaikenemaan ja katsomaan häveliäänä poispäin. Luotuaan minuun nopean katseen vanhempi mies vierelläni puhui osoittaen sanansa koko järjestölle.
”Victor ei ole täällä turhaan”, Rafael totesi. ”Hän on ilmoittanut minulle haluavansa jatkaa isänsä työtä. Hänestä tulee teidän työtoverinne... ja asiaa tarkentaakseni, hänestä tulee teidän johtajanne minun rinnalleni.”
Levotonta liikehdintää, Jeremyn ja Andrewsin epäuskoinen katse, Stevenson avasi suunsa sanoakseen jotain. Rafael kuitenkin korotti äänensä Stevensonin ylitse, enkä lopultakaan edes kuullut, millä sanoilla Stevenson oli vastaväitettään aloittamassa.
”Te kunnioitatte Victoria – kuten minuakin”, Rafael totesi painottaen viimeistä kahta sanaa Jeremyyn katsoen, ”te luotatte häneen, kuten minuun, te raportoitte hänelle, kuten minulle. Te teette, kuten hän sanoo. Minä olen teidän johtajanne tällä hetkellä, ja minä päätän, että tästä hetkestä eteenpäin teillä on kaksi johtajaa. Asia ymmärretty?”
Stevenson puhui heti Rafaelin vaiettua. ”Ja entä, jos hän käskee kaikkien mennä tapattamaan itsensä?” mies kysyi. ”Jos hän antaakin täysin järjettömiä käskyjä? Hän on ollut viisi vuotta poissa, Rafael, hän ei ole koskaan työskennellyt järjestössä, miten sinä voit olettaa, että hän --”
”Minä sanoin ’minun rinnalleni’”, Rafael totesi. ”Victor ei --”
”Anna minun jatkaa, Rafael”, totesin äkisti keskeyttäen miehen.
Ristin käteni rinnalleni, katsoin Stevensoniin. Yritin puhua rauhallisesti ja vakuuttavasti.
”Minä en tullut tänne toimimaan diktaattorina ja tuhoamaan isäni elämäntyötä”, sanoin hiljaa, vilkaisin myös Andrewsiin ja Jeremyyn. ”Kuten Rafael sanoi, minä en ole teidän ainoa johtajanne, ja vaikka olisinkin, tulisin kuuntelemaan teitä. Tiedostan sen itsekin, ettei minulla ole minkäänlaista kokemusta, mutta kuuntelen viisaampiani. Viisi vuotta sitten en sitä osannut tehdä, mutta kuten ennen Jeremyn saapumista totesin, viisi vuotta on pitkä aika miettiä asioita ja kasvaa ihmisenä. Niin pitkä, ettei sellaisen ajan jälkeen tee mieli palata takaisin vain, jotta voisi tuhota kaiken, mihin koskee.”
Stevenson ja Andrews olivat hiljaa. Vaikka Jeremy ei voinutkaan pitää suutaan kiinni, tiesin jollain tasolla voittaneeni jokaisessa miehistä puolelleni pienen murusen kunnioitusta. Pienen, vähäpätöisen murusen, mutta se saattaisi olla alku jollekin suuremmalle.
”Kuollut mies on hyvä ja tulee kaikessa johtajuudessaan alaisensa luo kahville, kunhan tämä on saatu alta pois”, Jeremy totesi laiskasti ja venytteli. ”Sinulla on minulle se viisi vuottasi selitettävänä... kunhan arvon pomot pääsevät asiaan kokouksessaan.”
Soin Jeremylle pienen hymyntapaisen. Rikollinen tai ei, monelta osin paras ystäväni oli kyllä aivan entisellään.
Kokous jatkui. Minä toimin lähinnä kuunteluoppilaana, keskityin kuuntelemaan miesten raportteja kuluneelta viikolta ja yritin opetella ulkoa raporteissa vilahtelevia juoksupoikien ja rivijäsenten nimiä. En tunnistanut niistä yhtäkään, mikä tosin ei ollut ihme – isäni ei ollut koskaan varsinaisesti perehdyttänyt minua järjestöönsä, hyvä, kun tiesin ylipäätään täysivaltaisten jäsenten nimet ja osan heidän taustoistaan. Kokouksen myötä Stevenson alkoi vähitellen rauhoittua, mies jopa puhui normaaliin sävyyn ja kysyi minulta tapaamisen päätteeksi kiinnostuneena, missä olin tarkkaan ottaen viettänyt viime vuodet. Vastattuani yhdellä sanalla – ”kaukana” – Stevenson hymähti, eikä kysellyt enempää. Tiesin, ettei mies täysin sulattanut paluutani eikä varsinkaan sitä, että halusin toimia Rafaelin rinnalla järjestön johtajana, mutta ainakin hän oli jossain määrin yhteistyöhaluinen. Ei Stevenson minua inhonnut, ei hänellä ollut mitään minua vastaan ihmisenä, mutta sitä, että ilmestyin yhtäkkiä paikalle toimiakseni hänen johtajanaan, hän ei kyennyt hyväksymään. Ja minä ymmärsin sen täysin.
Kokouksen päätyttyä ja Stevensonin sekä Andrewsin jo poistuttua paikalta Rafael kääntyi puoleeni.
”Sehän meni loppujen lopuksi ihan hyvin”, mies totesi. Hymähdin ilottomasti, enkä vastannut mitään. Rafael tulkitsi eleeni omalla tavallaan.
”Älä nyt”, Rafael jatkoi. ”Toimittuani viisi vuotta heidän pomonaan voin sanoa, että odotin paljon voimakkaampaa muutosvastarintaa. Sen sijaan Stevenson vaikuttaa siltä, että hyväksyy tämän kyllä aikaa myöten, Andrewsille tilanne vaikuttaa olevan lähinnä yhdentekevä, ja --”
”Minä olen saanut sen käsityksen, että Andrews puhuu muutenkin hyvin vähän”, keskeytin Rafaelin. ”Ja juuri silloin, kun hän on erityisen hiljaa, hänellä olisi eniten sanottavaa.”
Rafael avasi suunsa, mies oli sanomaisillaan jotain, kun Jeremyn ääni katkaisi keskustelumme.
”Vicky, tule jo!”
Käänsin katseeni Jeremyyn, joka seisoi malttamattoman näköisenä ovella. Minulle tuli mieleen lähinnä pieni lapsi jouluaattona ennen lahjojen jakamista, ja tajusin, että Jeremy taisi olla iloisempi paluustani, kuin antoi rennolla käytöksellään ymmärtää.
”Vicky?” kysyin kohottaen toista kulmaani paljonpuhuvasti. Jeremy naurahti.
”Älä oleta, että nimittäisin sinua pomoksi tai teidän ylhäisyydeksenne tai arvon herra de Lucaksi”, mies totesi virnuillen. ”Kutsutaanhan Rafaeliakin etunimellä.”
”Minun etunimeni on Victor, ei Vicky.”
”Aivan sama.” Jeremy huitaisi kädellään kärsimättömästi ilmaa. ”Tule nyt, minulla ei ole koko päivää aikaa odotella, Vicky.”
Huokaisin turhautuneena. Vilkaisin Rafaeliin, joka hymyili ja nyökkäsi patistaen minut Jeremyn perässä ulos päämajasta. Pudistelin päätäni matkalla, vai että Vicky. Pitäisi varmaan alkaa kutsumaan Jeremyä Jerryksi tai jotain muuta yhtä ärsyttävää.
***
Jeremyn koti oli pieni kerrostaloasunto Roaring Heightsin keskustassa. Vaatimaton kaksio oli hieman sotkuinen, siellä täällä lojui likaisia vaatteita, olutpulloja ja sen sellaista, eikä sisustukseen oltu juuri panostettu, mutta toisaalta uskoin Jeremyn viihtyvän juuri sellaisessa asunnossa.
Jeremy oli komentanut minut istumaan nojatuolille, mies oli kuluttanut runsaan tovin etsien asunnostaan kahvipakettia, mutta tullut lopulta siihen tulokseen, ettei kahvia tainnut sittenkään olla. Olutta hän kyllä tarjosi minulle, kieltäydyttyäni kohteliaasti Jeremy kohautti olkiaan, eikä lopulta itsekään korkannut pulloa, vaan istuutui sohvalle.
”No, kerrohan nyt parhaalle kaverillesi, missä sitä on viime vuodet oikein seikkailtu”, Jeremy kysyi hymyillen. ”Äläkä sano, että naisissa. Sitä minä en sinusta usko.”
Vino hymy piirtyi kasvoilleni. En hetkeen vastannut mitään, en tiennyt, mitä voisin kertoa Jeremylle ja mitä en. Lopulta tajusin, että oleiluni Appaloosa Plainsissa tuskin olisi enää salaisuus niin kauan, kun en kertoisi aivan kaikkea – kuten herra Blaken alias Felix Sheltonin tarinaa tai Brownin kuolemaa. Kaikesta muusta voisin puhua. Tarinani olisi kuitenkin pitkä, ja ennen, kuin aloittaisin sen, halusin kysyä Jeremyltä jotain.
”Kerro sinä minulle ensin, miten sinä päädyit järjestön kelkkaan täysivaltaiseksi jäseneksi isäsi ja Andrewsin rinnalle. Se jäi minulle vielä aika epäselväksi.”
Jeremy tuijotti minua hetken, lopulta nuori mies naurahti ja viittasi kädellään ympärilleen.
”Vicky, hei, näyttääkö minun asuntoni siltä, että nostan täysivaltaisen jäsenen palkkaa?” Jeremy kysyi huvittuneena. Rypistin kulmiani.
”Eihän rivijäseniä tai juoksupoikia tietääkseni kutsuta kokouksiin, kuin erityistilanteessa”, totesin hämilläni. ”He saavat käskynsä välikäsien kautta, he raportoivat eteenpäin täysivaltaisille jäsenille ja... mitä?”
Jeremyn kasvoilla oleva virnistys vain leveni.
”Pomo taitaa olla enemmän pihalla, kuin uskoinkaan”, mies totesi ja nojasi rennosti taaksepäin sohvallaan. ”Minä olenkin erikoistapaus. Rafael ei suoraan sanottuna kovasti arvosta sitä, että halusin liittyä järjestöön. Ei arvosta isänikään, mutta koska hän ei sano minulle koskaan vastaan missään asiassa, hänen avullaan sain Rafaelin suostuteltua palkkaamaan minut. Kätevä veto sinänsä, olen kuitenkin kasvanut perheessä, jonka isä on täysivaltainen jäsen ja äiti järjestön entinen... entinen... no, tiedät, mitä tarkoitan ilman, että käytän sitä sanaa omasta äidistäni. Minä olen kasvanut tietämään kaiken järjestöstä, minulla on koko elinikäni eli 21 vuotta kokemusta rikollisjärjestön toiminnasta. Oli vähintäänkin viisasta palkata minut mukaan, mutta koska isäni on ylisuojeleva, eikä Rafael pidä minusta, en saa tehdä mitään hauskaa.”
”Tarkoitat ’hauskalla’ vaarallista?” kysyin hymähtäen. Jeremyn olemus ja käyttäytyminen tuntuivat niin tutuilta, että olisi voinut luulla, etten ollut ollut poissa kolmea päivää kauempaa. Mies ei ollut muuttunut sitten yhtään.
Jeremy naurahti jälleen.
”Jos sen niin haluaa ilmaista”, mies tokaisi ja kallisti sitten päätään. ”’Jeremy ei saa tehdä tätä, eikä Jeremy saa tehdä tuota, Jeremy saa aseen vain itsepuolustukseen, Jeremy ei tule tähän tehtävään, Jeremy ei aseta itseään vaaraan, Jeremy kerää korkeintaan parit raportit pomolle ja Jeremy tekee, kuten Rafael sanoo.’ Ja koska en saa tehdä mitään kunnollista, palkkani on mitätön. Suurimmat tehtävät, joita olen saanut viime vuosina tehdä, ovat olleet aseiden puhdistamista ja niiden toimivuuden tarkistamista.”
Hetken hiljaisuus, jonka päätteeksi Jeremy käänsi katseensa minuun.
”No, nyt on puhuttu tarpeeksi minusta”, mies sanoi. ”Sinun vuorosi. Missä olet ollut, ja mikä sai puhtoisen yliopistoon pyrkijän muuttamaan mielensä ja haluamaan järjestön johtoon? Ja miten hitossa sait Rafaelin suostuteltua siihen?”
Huokaisin, pudistin päätäni ja tuijotin mattoa. Lopulta käänsin katseeni takaisin Jeremyyn, avasin suuni aloittaakseni tarinani, kun asunnon ovikello soi. Jeremy nousi sohvalta hitaasti, laiskasti.
”Odota hetki, käyn avaamassa”, mies sanoi raahautuen ovelle ja avaten sen.
En aluksi tunnistanut tulijaa, ajattelin ensin naispuolisen vieraan olevan Jeremyn tyttöystävä, kunnes tajusin, että tyttö oli liian nuori siihen – hän oli vasta teini, kenties viiden- tai kuudentoista vanha. Tyttö ei huomannut minua, hän seisoi ovella ja puhutteli Jeremyä, ja vasta kuullessani hänen äänensä tajusin, kuka hän oli.
”Äiti lähetti minut hakemaan niitä mehupulloja”, Susie Stevenson sanoi veljelleen, tytön ääni oli samalla tavalla arka, kuin se oli ollut viisi vuotta sitten. ”Marjat eivät pysy kauaa tuoreina, eikä äiti halua pakastaa niitä, kai olet kaivanut pullot jo esiin?”
”Ovat ne täällä jossain”, Jeremy tokaisi ja väistyi ovelta. ”Tule ihmeessä sisälle hetkeksi, voitkin samalla tervehtiä vanhaa ystäväämme.”
Katseemme kohtasivat. Sen muutaman sekunnin aikana, jonka Susie tuijotti minua, ehdin nähdä järkytyksen, hämmennyksen, surun ja pelon vaihtelevan tytön kasvoilla. Sitten tyttö kääntyi kannoillaan, paiskasi oven perässään kiinni ja juoksi pois.
Hiljaisuus. Jeremy raapi mietteissään niskaansa, mies tuijotti Susien sulkemaa ovea.
”Kappas”, hän lopulta sanoi ja kääntyi virnistäen minua kohti. ”Siskokullallehan tuli kiire. Näitkö hänen ilmeensä? Kuin olisi aaveen nähnyt.”
Jeremy naurahti omalle vitsilleen ja istuutui takaisin sohvalle. Minua vain ei naurattanut, ei yhtään.
”Kerrohan nyt tarinasi”, Jeremy kehotti. ”Voin sitten kertoa sen Susielle, niin hänen ei tarvitse luulla, että täällä kummittelee.”
Huokaisin syvään. Alistuneena aloitin kertomukseni, vaikka sillä hetkellä olin kaikkea muuta, kuin puhetuulella. Susien reaktio oli saanut minut muistamaan, miten vaikeaa oli päästää irti kuolleista ihmisistä – miten vaikeaa oli päästä yli surusta. En uskonut, että Susie oli erityisemmin surrut ”kuolemaani”, emmehän me olleet koskaan olleet erityisen läheisiä, mutta entä, jos paluuni repi haavoja auki joltakulta muulta?
Miten sellaista tuskaa voi pyytää mitenkään anteeksi?
***
Tottuminen siihen, että olin nyt Roaring Heightsissa pilvenpiirtäjien keskellä, enkä äreän vanhuksen maatilalla simputettavana, kesti aikansa. Ensimmäisen, hyvin nukutun yön jälkeen kolme seuraavaa menivät sängyssä pyöriessä. Kun oli viisi vuotta tottunut nukkumaan tallissa kuunnellen heinän rouskuttamista, jalkojen töminää ja hevosten inahduksia sekä haistellen perinteistä tallin hajua, oli vaikea sopeutua nukkumaan täydessä rauhassa ja hiljaisuudessa vieraan talon makuuhuoneessa. Päivisin löysin itseni kävelemästä ympäri keskustaa ja katselemasta muita ihmisiä, tuttuja liiketiloja ja niiden ympärille nousseita uusia tulokkaita, sekä kuuntelemasta autojen tööttäyksiä ja liikenteen melua. Niinä päivinä poissaoloaikani tuntui lähinnä viideltäkymmeneltä vuodelta.
Niinä hetkinä, kun en ollut tutustumassa uudelleen vanhaan kotikaupunkiini tai opettelemassa, missä päin kotitaloani jokin tietty esine sijaitsi, olin luonnollisesti päämajassa tai Rafaelin kanssa tutustumassa järjestön toimintaan. Osallistuin jokaiseen lyhyeenkin kokoukseen, sain Rafaelilta paljon tietoa järjestön meneillään olevista projekteista – joita oli hyvin vähän – ja opettelin tuntemaan järjestön jäsenet juoksupoikia myöten. Sain kuulla, että Coruccien järjestö oli sillä hetkellä erittäin elinvoimainen ja muun muassa keräsi itselleen luottamusta poliittisilta vaikuttajilta niinkin yllättävin keinoin, kuin hyväntekeväisyystempauksin. Totta kai jokaiselle järjestöläiselle oli selvää, että hyväntekeväisyyden motiivi oli lähinnä lahjoa lisää virkamiehiä Coruccien puolelle ja saada aikaan tilanne, jossa Coruccit kykenisivät tekemään kaupungissa mitä ikinä halusivat, mutta panin merkille, ettei yksikään järjestöläinen osoittanut erityistä halua nousta toista järjestöä vastaan. Se, jos mikä, otti minua päähän. Suunnitelmieni toteutuminen ja järjestön voittaminen puolelleni sotaa varten ei vaikuttanut ihan helpolta tehtävältä.
Istuin päämajan yläkerrassa nojatuolilla turhautuneena. Olin juuri ollut mukana kokouksessa, jossa Rafael oli tuonut esille ajatuksensa siitä, että järjestön taloutta olisi jälleen kohennettava, ja sitä myöten olisi keksittävä sopiva ryöstökohde. Minä en ollut sanonut mitään koko tapaamisen aikana, en ollut ottanut suunnitelmiin kantaa millään tasolla. Se ei ehkä kohentanut statustani järjestön toisena johtajana, mutta en suoraan sanottuna olisi halunnut koko keikkaa toteutettavan. Ehkä se oli vain kärjistynyt reaktio kaikelle sille ärsytykselle, joka oli noussut sisälläni tajutessani, ettei järjestön entisestä vallasta ollut enää juuri mitään jäljellä ja ettei jäsenten suostuttelu Coruccien pyyhkimiseksi lopullisesti maailmankartalta tulisi olemaan helppoa.
Kuulin askelia portaista, käänsin katseeni Rafaeliin, joka tuli yläkertaan perässäni.
Rafael asteli eteeni, mies risti kätensä rinnalleen ja katsoi minua pitkään. Tuijotin häntä takaisin äreänä, tiesin kyllä, mistä mies oli tullut puhumaan kanssani.
”Äskeisessä kokouksessa et suoranaisesti osoittanut minulle tai kenellekään muullekaan kiistatonta johtajuutta”, Rafael totesi hiljaa. ”Jos aiot pysytellä johtajan paikalla ja saada osaksesi minkäänlaista kunnioitusta, sinun on osallistuttava muutenkin, kuin ilmestymällä paikalle. Mikä sekin on toki saavutus, olen kiitollinen siitä, ettet ole Jeremy, mutta toisaalta sinä olet johtaja ja hän ei.”
”Minä olen saanut sen käsityksen, etteivät johtajista viisaimmat lähde mukaan kaikkiin typeryyksiin, mitä alaiset saavat päähänsä”, tokaisin Rafaelille, joka rypisti kulmiaan.
”Victor, jos sinä olet eri mieltä asioista, sinun on sanottava se”, mies sanoi. ”Et sinä voi ryhtyä marttyyriksi ja alkaa pitämään mykkäkoulua.”
Katsoin Rafaelia pitkään. Alkaessani puhua kallistin päätäni hivenen, jossain mieleni perukoilla tajusin, että juuri niin isäni oli tehnyt kyseenalaistaessaan keskustelukumppaniaan.
”Miten sinä kuvittelet, että viisi vuotta poissa ollut mies, jota kukaan ei toistaiseksi kunnioita millään tasolla, voi marssia järjestön eteen sanomaan, ettei koko järjestöstä ole enää mihinkään?” kysyin hiljaa saaden Rafaelin tiukentamaan käsiensä asentoa ja kohottamaan toista kulmaansa. ”Miten minä voisin sanoa heille, että mies, jota he ovat viimeiset vuodet kunnioittaneet johtajanaan, johdattaa heitä aivan väärään suuntaan?”
Rafael vastasi tuijotukseeni, mies vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja odotti, että jatkaisin. Kun en tehnyt sitä, hän puhui.
”Voisitko hieman tarkentaa?” mies kysyi hiljaisella äänellä, josta kuulsi ärtymys. ”Minä en aivan pysy arvon johtajan ajatuksenjuoksun perässä.”
Nousin ylös nopealla liikkeellä, Rafael ei liikahtanutkaan, vaikka miehen silmissä välähti aikomus astua taaksepäin.
Osoitin Rafaelia etusormellani toinen käsi nyrkkiin puristettuna, pyrin pitämään ääneni tasaisena, vaikka tiesin, ettei se onnistuisi.
”Viidessä vuodessa sinä olet saanut järjestössä aikaan tasan yhden asian”, ärähdin Rafaelille. ”Olet nimittäin vienyt sen tiensä päähän. Olet vienyt järjestöltä vallan, joka sille aikanaan kuului, olet tuhonnut kaiken työn, jonka isäni eläessään teki! Ja sen jälkeen tulet selittämään minulle, että minun pitäisi osallistua enemmän ja tehdä rinnallasi päätöksiä, joissa ei ole järjen hiventäkään... älä luule, Rafael!”
Rafael ei sanonut hetkeen mitään, mies odotti, että sain lopettaa lauseeni rauhassa ja vetää muutaman kerran henkeä. Lopulta hän avasi suunsa.
”Victor, ajat muuttuvat”, mies totesi rauhallisesti. ”Järjestöjä tulee ja menee. Valtaa tulee ja menee, valitettavasti. Silloin, kun sinun isäsi oli järjestön johdossa, me --”
”... te ette pelänneet Corucceja niin paljon, ettette uskaltaneet tehdä enää käytännössä mitään?” täydensin Rafaelin lauseen. ”Silloin, kun minun isäni johti teitä, teillä oli vielä selkäranka! Milloin Rafael Collinsista tuli tuollainen pelkuri?”
Rafael sulki silmänsä hetkeksi ja huokaisi. Katsoessaan taas minuun mies pudisti päätään hitaasti.
”Terve itsesuojeluvaisto ei ole pelkuruutta, Victor. Sinun isäsi ei ehkä koskaan pelännyt, mutta sen myötä voitkin miettiä, olisiko hän edelleen elossa, jos olisi ymmärtänyt taipua ajoissa.”
Hiljaisuus. Oli minun vuoro sulkea silmäni, painoin pääni alistuneena kohti lattiaa ja hengitin syvään. Minä en voittaisi järjestön luottamusta näin, en riitelemällä heidän johtajansa kanssa. Tästä ei ollut mitään hyötyä kummallekaan. Pahimmassa tapauksessa riidan seurauksena Rafael pyörtäisi päätöksensä siitä, että sain johtaa hänen rinnallaan, ja erottaisi minut järjestöstä. Olisi edettävä hitaasti ja rauhallisesti, teeskenneltävä, että olin heidän puolellaan ja samaa mieltä kaikesta.
”Anteeksi, Rafael”, sanoin lopulta hiljaa ja nostin katseeni, mutten kohdistanut sitä Rafaeliin. ”En tarkoittanut, mitä sanoin. Olet oikeassa, meidän on parempi olla ärsyttämättä ketään tällä hetkellä.”
Havaitsin silmäkulmastani toisen miehen nyökkäävän.
”Tiesinhän minä sinun olevan fiksu, nuori mies”, Rafael totesi hiljaa. ”Kuten sanoin, ajat muuttuvat ja valta on vaihtuvaa. Tämä saattaa olla vain väliaikaista – tai sitten ei. Emme voi tietää, mutta siihen asti, kun se selviää, meidän on tyydyttävä meneillään olevaan tilanteeseen.”
Nyökkäsin hyväksyvästi. Tosiasiassa olin kaikkea muuta, paitsi hyväksyvä.
***
Sade oli juuri lakannut, ja olin lähtenyt hölkkälenkille Roaring Heightsin pimenevään iltaan. Tallin hajun lisäksi liikunta oli jotain, johon olin tottunut asuessani herra Blaken luona, mutta toisin kuin hevosista, hölkkäämisestä minun ei ollut tarvinnut luopua palatessani kotiin. Enkä toisaalta olisi halunnutkaan luopua. Kun kukaan ei pakottanut, kun liikunta ei ollut alistavien haukkujen kuulemista joka päivä, kun sain työntää itse itseni äärirajoille ja tehdä, mitä halusin ja miten halusin, saatoin tuntea endorfiiniryöpyn kehossani.
Saatuani lenkkini päätökseen jäähdyttelin kävelemällä pitkin askelin siirtolapuutarhan läpi. Hengitykseni tasaantui nopeasti, lihaksissa tuntui tervettä väsymystä, pieni hymyntapainen piirtyi kasvoilleni. Blaken treeneissä en ollut koskaan kyennyt tuntemaan moista tyytyväisyyttä. Silti olin kiitollinen siitä, että vanhuksen ansiosta saatoin sanoa olevani ihan hyvässä kunnossa.
Mietteeni keskeytyivät, kun näin puutarhan huvimajassa istuvan tutun hahmon.
Susie Stevenson istui yhdellä huvimajan tuoleista pöydän ääressä ja luki kirjaa keskittyneenä. Aioin ensin kävellä vain tytön ohi mitään sanomatta, mutta tulin toisiin ajatuksiin muistaessani edellisen kohtaamisemme. Olisi kai syytä sanoa jotain, selittää asiat jollain tavalla.
Pysähdyin, karaisin kurkkuani kiinnittääkseni tytön huomion. Susie havahtui ja oli pudottaa kirjansa nähdessään minut.
”Älä karkaa”, sanoin nopeasti, rauhoittavalla äänellä tytölle, joka näytti vähintäänkin pelästyneeltä. Kävelin lähemmäs Susieta. ”Saanko istua?”
Susie nyökkäsi varovasti, ja vedin itselleni tuolin teiniä vastapäätä.
Katsoin tyttöä hetken, en tiennyt, mitä sanoa. Minun oli tarkoitus selittää poissaoloni jotenkin ja varmistaa, ettei tyttö ollut liikaa pelästynyt paluutani, mutta en lopultakaan tiennyt, miten ottaisin asian esille. Susie ei katsonut minuun, tyttö tuijotti pöytää ja sipaisi nopeasti, hermostuneesti hiuksia pois kasvojensa edestä.
”Olen pahoillani”, sain lopulta sanottua tytölle, joka loi minuun nopean vilkaisun kääntäen sitten katseensa pois.
”Mistä?” tyttö kysyi varovasti. Hymähdin.
”Minulla on siihen kaksi syytä”, totesin. ”Toinen on se, että olen antanut kaikkien luulla olevani kuollut, toinen taas... no, en oikeastaan tiedä, mikä se toinen syy on. Jotenkin se liittyy siihen, että pelästyit nähdessäsi minut, mutta koska en täysin tiedä syytä säikähdyksellesi, en myöskään osaa sanoa, mistä olen pahoillani.”
Susie katsoi viimein minuun. Tyttö oli pitkään hiljaa, ja annoin hänen miettiä vastaustaan rauhassa. Minulla ei olisi kiire.
”Sinun paluusi oli kieltämättä yllätys”, Susie viimein sanoi hiljaa. ”Eikä mikään iloinen sellainen.”
Kohotin kulmiani hivenen. Vihjasiko tyttö, että olisi halunnut minun kuolevan? Minkä takia? Päätin tuoda hämmennykseni ilmi.
”Nyt en ymmärrä.”
Teinityttö käänsi taas katseensa pois ja huokaisi hiljaa. Näin hänen hartioittensa vavahtavan, tytön puhuessa hänen äänensä oli tukahtunut, ja tiesin Susien pidättelevän kyyneleitä.
”Sinä muistutat minua asioista, jotka näen silmieni edessä joka päivä, mutta joita olen onnistunut tähän mennessä välttelemään”, tyttö sanoi. ”Muistutat minua veljestäni. Isästäni. Äidistäni.”
En vastannut mitään, odotin Susien jatkavan. Hän tekikin sen.
”En minä kuulu heihin!” Susie huudahti ja vaiensi sitten äänensä kuiskaukseksi. ”En minä ole sellainen... he ovat. Minä olen sulkenut silmäni totuudelta jo pitkään, olen saanut rauhassa kuvitella, että olen ihan normaalin perheen kuopus. Sitten sinä ilmestyt paikalle veljeni parhaana ystävänä ja hänelle palkkaa maksavan järj... yhtiön perustajan poikana ja nykyisenä pomona ja ja ja... ja minä en... ja minä en... en minä haluaisi sinun olevan kuollut, en tietenkään... minua pidetään muutenkin perheen mustana lampaana, kun olen heistä ainoa oman tiensä kulkija... minä en halua liittyä, Victor, ole kiltti, älä pakota minua sille tielle!”
Susie pyyhkäisi kasvoilleen pyrkineet kyynelet pois katsoen minua anovasti. Sillä hetkellä tajusin täsmälleen, miksi Susie oli säikähtänyt paluutani.
”Susie, minä en tullut takaisin ja liittynyt mukaan siksi, että pakottaisin nuoren tytön, jolla on koko elämä edessään, heittämään hukkaan kaiken ja tekemään jotain, mitä hän ei halua tehdä”, sanoin hitaasti ja rauhallisesti. ”Minä en aio painostaa sinua yhtiön osakkaaksi. Vaikka oletkin Stevensonien sukua, sinulla on vapaus valita.”
”Entä, jos he eivät anna minulle sitä vapautta?” Susie nikotteli hiljaa. ”Entä, jos he pakottavat minut?”
”Sinä puhut nyt yhtiön toisen johtajan kanssa”, vastasin Susielle. ”Minulla ja Rafaelilla on valta päättää, ketkä liittyvät mukaan ja ketkä eivät. Rafaelkaan tuskin haluaa, että sinut palkataan alaiseksemme vastentahtoisesti. Minä en anna sen tapahtua, Susie, ja pidän huolen, ettei Rafaelkaan anna.”
Hiljaisuus.
”Lupaatko?” Susie viimein kysyi arasti. Nousin ylös tuolilta ja kävelin Susien luo, tyttö nousi ylös ja katsoi minuun.
”Lupaan.”
”En koskaan anna heidän pakottaa sinua tähän. En koskaan.”
***
Irviksen kommentteja:
Tulihan se uusi osa, käsi on tosiaan parantunut ja sain tämän värkättyä :) Olen aika tyytyväinen, osa sisälsi lähinnä dialogia, mutta tämmöisten tapahtumien myötä se lienee aika luontevaa. Ensi osassa aletaan päästä sitten jo vähän toiminnan makuun ja sitä seuraava osa sisältää sitä vielä enemmän! ;)
