2.5 Good king in my own mind

HUOM. Älkää hämmentykö liiaksi Victorin uudesta paidasta! Meni hermot vanhaan tajuttuani edellisen osan viimeisistä kuvista, joissa Victor oli urheiluvaatteissa, että Victor näyttää viisi vuotta ikäistään nuoremmalta siinä siniraitaisessa kauluspaidassa. Huomasin myös, että siinä paidassahan on Giorgio Armanin logo, ja kyseinen tuotemerkki esitteli ensimmäisen mallistonsa vasta 1975, joten 60-luvulle se ei oikein sovi. :’D My bad!

Osassa näkyy muutama ikääntynyt/muuten muuttunut hahmo.

***



Aika. Se oli niitä asioita, joihin ihminen ei voinut vaikuttaa. Sitä ei voinut pysäyttää, hidastaa tai nopeuttaa, sen tuomia muutoksia ei voinut enää peruuttaa, ja vaikka se teoriassa olisikin ollut mahdollista, ajan mukanaan tuoma tottumisen tunne oli vaikea välttää. Minä en sitä edes yrittänyt. Annoin ajan muuttaa itseni kärsivälliseksi, annoin sen vahvistaa valheita, joiden varaan rakensin koko elämäni Roaring Heightsissa.



Minä inhosin valehtelua. Niin kummallista, kuin se olikin, en kuitenkaan tuntenut minkäänlaisia omantunnontuskia esittäessäni, että olin kaikesta samaa mieltä Rafaelin kanssa ja ettei minulla ollut mitään suurempia motiiveja olla mukana järjestön toiminnassa. Ehkä se johtui siitä, etten antanut itseinholle tilaa. Ei minulla ollut aikaa miettiä, mihin olin kadottanut sen Victorin, joka inhosi isänsä kuudentoista vuoden valehtelukierrettä ja joka oli aikoinaan tahtonut olla rehellisyyden perikuva. Kaikki aikani meni järjestön jäsenten analysoimiseen, kunnioituksen keräämiseen ja kostoni hautomiseen. Jos olisin pysähtynyt miettimään kunnolla, olisin ehkä pelästynyt omia ajatuksiani, mutta en aikonut päästää heikkoudeksi nimittämääni omaatuntoa niskan päälle.



Mutta miten ihmisen elämä ja olemassaolo voi edetä mihinkään suuntaan, jos hän ei pysty raivaamaan tieltään niitä esteitä, jotka estävät häntä olemasta sitä, mitä hän todellisuudessa on? Jos ihminen jää jumiin vain yhteen ajatukseen ja ongelmaan saamatta sille koskaan ratkaisua, onko hänen koko elämänsä vain tuhoon tuomittu yritys olla jossain määrin merkityksellinen? Oliko minun elämäni tuhoon tuomittu yritys kostaa jotakin, josta minun olisi pitänyt päästää irti jo vuosia sitten?
Ja entä sen jälkeen? Jos joskus onnistuisin, jos saisin toteutettua suunnitelmat, joita varten olin elänyt viime vuodet ja joiden varaan olin rakentanut koko senhetkisen minuuteni... mitä minä sitten tekisin? Lakkaisin olemasta? Sillä eihän minulla ollut elämässäni muita päämääriä. Ei jatkosuunnitelmia. Ei unelmia.
Ei syytä olla merkityksellinen kenellekään – ja vähiten itselleni.



Järjestö ei luottanut minuun. Sen näki heidän katseistaan, sen kuuli heidän tavastaan puhua minulle – siis silloin, kun he ylipäätään osoittivat sanansa minulle eivätkä Rafaelille, jolle he puhuivat paljon mieluummin. He eivät sanoneet sitä ääneen, mutta tiesin, ettei heistä kukaan pitänyt minua minkäänlaisena johtohahmona. Heille olemassaoloni oli yhtä yhdentekevä asia, kuin valovuosien päässä sijaitsevat tähdet – oli kiva tietää niitten sijaitsevan jossain, oli kiva olla perillä asioista, mutta ne eivät vaikuttaneet heidän elämäänsä millään tavalla.



Jeremy oli poikkeus. Hän ei kenties nostanut minua millekään erityiselle jalustalle, se ei sopinut hänen persoonallisuudelleen, mutta hän teki, kuten sanoin ja kunnioitti minua omalla, rennolla tavallaan. Rafaelin kanssa nuori mies oli aina tukkanuottasilla, vaikka pelkäsikin vanhempaa miestä niin paljon, että tiesi jäävänsä joka kerta alakynteen. Minua Jeremy ei kyseenalaistanut kertaakaan, ja jos Rafael kykeni löytämään edes yhden positiivisen puolen siitä, että oli taipunut ja pelkän järjestön jäsentittelin antamisen sijaan ylentänyt minut suoraan johtoasemaan, se oli se, että oli edes yksi ihminen, jolle Jeremy ei jatkuvasti saivarrellut.



Huolimatta siitä, että edes Jeremy piti minua pomonaan, olin turhautunut. Olin palannut Roaring Heightsiin kostamaan, ja miten asia eteni? Ei yhtään mitenkään. Minä en tiennyt mitään Coruccien liikkeistä, en tiennyt edes järjestön kokoonpanoa, en sitä, mitä Nicholas ja Johnny Corucci omalla puolellaan touhusivat. Enkä voinut kysyä asiasta keneltäkään, en voinut pyytää järjestön apua asioiden selvittämisessä, sillä minuun ei luotettu tarpeeksi, ja avoin kysymys olisi saanut heidät vain tajuamaan motiivini olla mukana järjestössä. Se taas ei ollut missään nimessä toivottavaa, ei ainakaan vielä. Minun olisi mietittävä nyt huolella, mitä tekisin asioille... ennen kuin aika veisi minulta tilaisuuden suorittaa tehtäväni.

***



Niinä päivinä nukuin muutenkin levottomasti, mutta sinä yönä levottomuuttani eivät lainkaan vähentäneet tajuntaani tunkeutuvat huudot jostain kauempaa. Ensin luulin niitten olevan unta, vaikka toisaalta tiesin, etten ollut edes nukahtanut, korkeintaan puoliunessa. Lopulta aloin tajuta, että huuto oli todellista, että kahden tai useamman ihmisen kinastelu kotitaloni lähistöllä oli jotain, mihin luultavasti kannattaisi reagoida.



Työnsin peiton syrjään, nousin hitaasti istuma-asentoon. Katsoin makuuhuoneen ikkunasta ulos pimeyteen. Näin liikettä etupihalla, mutta hahmot liikkuivat nopeasti pois näkökenttäni ulottuvilta. He suuntasivat etuovelle. Hapuilin kädelläni yöpöytäni laatikkoa, siellä olisi ase, saattaisin tarvita sitä...
Ulko-ovelta kuului jyskytystä, joku hakkasi ovea, soitti ovikelloa kerran, toisen, kolmannen, jyskytti taas. Kiskoin yöpöydän laatikon auki, olin nappaamassa pistoolin käteeni, kun kuulin tutun äänen karjuvan nimeäni.
”Victor, helvetti, nukutko sinä jo?! Olisi parempi tulla tänne, minulla on asiaa --”
”Lopeta, Jeremy, et sinä voi herättää häntä tämän takia, tämä on älytöntä --”
”Sinä olet älytön, Susie, en minä!”



Huokaisin, nousin ylös ja kävelin ovelle sytyttäen taloon valot mennessäni. Ilmeisesti pääsisin selvittämään Stevensonin sisarusten välistä riitaa. Avatessani etuoven olin juuri sanomassa Jeremylle jotain siitä, etteivät hänen kätensä kestäisi, jos hän ottaisi tavakseen pahoinpidellä ovia sillä tavalla, mutta en ehtinyt sanoa mitään. Jeremy marssi ohitseni sisään kiskoen siskonsa perässään.



Susie riuhtaisi itsensä irti Jeremyn otteesta, ja mies antoi sisarensa kävellä muutaman askelen kauemmas itsestään. Mies risti kätensä rinnalleen ja hengitti raskaasti, raivoisasti. Näin Susien vapisevan ja kohottavan toisen kätensä kasvoilleen, tajusin, että tyttö itki.
”Mistä on kyse?” kysyin hämilläni antaen katseeni vaeltaa vuoroin Jeremyyn, vuoroin Susieen. Jeremy huitaisi kärsimättömästi kädellään ilmaa.
”Ehkä siskokulta kertoo sen ihan itse”, mies sähähti. ”No, Susie, kerrohan toki, mitä aioit tehdä! Kerro ihan kaikki, niin, että Victorkin kuulee!”



”En... en minä ollut tosissani”, Susie sopersi nyyhkytyksensä välistä. ”En minä --”
”’En ollut tosissani’”, Jeremy matki sisartaan. ”Minä olen hyvinkin tosissani sanoessani, että haluan Victorin kuulevan koko jutun! Haluatko sinä, että hän kuulee sen ennemmin vaikkapa isän suusta?!”
”Jeremy, rauhoitu”, tyynnyttelin miestä, joka vilkaisi minuun silmät salamoiden.
”Olisit kuullut, mitä hän sanoi! Me riitelimme, hän uhkasi ilmiantaa minut ja isän, hän sanoi marssivansa huomenna poliisilaitokselle kertomaan kaiken!”
Jeremyn sanoja seuranneen hiljaisuuden rikkoivat vain Susien tasaiset nyyhkäisyt.



Jeremy käänsi katseensa jälleen sisareensa. Mies kuitenkin puhui minulle, ei Susielle.
”Tiedäthän, Victor, että minun ja isäni ilmiantaminen voisi vaarantaa koko järjestön”, Jeremy sihahti vihaisena. ”Isällä ei ole sellaista rikostaustaa, johon järjestö ei liittyisi. Minä puolestani olen pelkkä pikku asehuoltaja, virkavalta olisi minun tapauksessani erittäin kiinnostunut siitä, kuka minulle maksaa palkkaa ja miksi.”
Jeremy vaikeni. Annettuani sisarusten hetken odottaa, mitä sanoisin, puhuin.
”Ja mitä minun pitäisi asialle tehdä?” kysyin hiljaa, mahdollisimman neutraalilla äänellä.



Jeremy käännähti minua kohti, mies levitti kätensä vihaisena sivuilleen.
”Ai mitäkö?!” Jeremy karjaisi saaden Susien säpsähtämään. ”Sinähän tässä se pomo olet! Sinun, jos jonkun, pitäisi tajuta, että jotain on tehtävä, ennen kuin yksi teinityttö vaarantaa meidän kaikkien elämän!”
”Jeremy, tilanteessa, jossa on epäilys siitä, että joku kielii, ei ole montaakaan vaihtoehtoa”, sanoin miehelle rauhallisesti. ”Ja minä en aio hiljentää siskoasi lopullisesti. Tiedän, ettet sinäkään halua kenenkään tekevän sitä.”
Jeremy avasi suunsa. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, käänsin katseeni Susieen ja jatkoin.



”Riidellessä sitä sanoo, mitä sattuu”, totesin hiljaa. ”Minäkin olen sanonut typeriä asioita ihmisille suuttuessani. Sisaresi ei varmasti ollut tosissaan... vai mitä, Susie?”
Tyttö pudisti päätään useampaan kertaan pyyhkien kyyneliä poskiltaan. Huokaisin, käänsin katseeni jälleen Jeremyyn ja viittasin kädelläni kohti tyttöä.
”Etkö näe, että hän pelkää?” kysyin mieheltä painokkaasti. ”Sinä olet hänen veljensä, ei sinun kuulu pelotella häntä --”
”Sinähän se varsinainen perheterapeutti olet”, Jeremy ärähti takaisin. ”Mistä sinä tiedät, mitä veljen kuuluu ja mitä hänen ei kuulu tehdä?!”



Suljin silmäni hetkeksi. Avatessani ne kohotin toisen käteni ja osoitin ulko-ovea.
”Sinä menet kotiisi rauhoittumaan”, totesin Jeremylle. ”Minä en ole teidän isänne, en selvittele teidän asioitanne tämän enempää. Saatte puhua Susien kanssa tästä kahden, mutta vasta sitten, kun sinäkin olet niin rauhallinen, että kuuntelet järkipuhetta. Ole hyvä, ovi on tuolla.”
Jeremy tuijotti minua hetken epäuskoisena. Lopulta mies tuhahti, kääntyi ja käveli kohti ovea. Laskiessaan kätensä ovenkahvalle hän vilkaisi vielä minua ja Susieta kuin sanoakseen jotain, mutta pysyi kerrankin vaiti ja lähti.



Kävelin Susien eteen, tyttö väisti katsettani ja painoi sen lattiaan, kuulin yhä satunnaisia nyyhkäisyjä. Olin aikeissa koskettaa tytön olkapäätä, mutten sitten tehnyt sitä. Enhän minä ollut Susien veli tai edes varsinaisesti ystävä. Oli parempi olla menemättä liian lähelle säikähtänyttä tyttöä.
”Oletko kunnossa?” kysyin hiljaa Susielta, joka hetken mietittyään nyökkäsi varovasti. En tiennyt, mitä enää sanoa, joten pitkän aikaa vain seisoimme siinä. Tärkeintä oli kai olla nyt läsnä, eikä heittää Susieta veljensä perässä yön selkään.



Pitkän hiljaisuuden jälkeen tyttö puhui vilkaisten minuun varovasti kulmiensa alta.
”Minä tiedän, etten saisi pyytää tätä”, Susie sanoi hiljaa, ”mutta ole kiltti, Victor, minä en tiedä, minne menisin... anna minun jäädä yöksi, minä voin nukkua vaikka kylpyhuoneessa, kunhan minun ei tarvitse mennä takaisin kotiin! Jeremy on varmasti siellä, hän on mennyt kertomaan isälle kaiken, minä en uskalla mennä takaisin – Victor, ole kiltti!”
Tytön ääni alkoi loppua kohden muuttua kimeämmäksi, paniikinomaiseksi. Kohotin molemmat käteni rauhoittavasti.
”Totta kai saat jäädä”, sanoin tytölle. ”Jos isälläsi ja Jeremyllä on vielä jotain sanottavaa tästä, puhun heidän kanssaan aamulla. Palaat huomenna koulun jälkeen kotiin, he ovat varmasti rauhoittuneet siihen mennessä. Ja sinä nukut makuuhuoneessa, et kylpyhuoneessa. Minä voin nukkua sohvalla.”
Susie katsoi minua hetken, tyttö näytti siltä, että sanoisi vastaan, muttei lopulta uskaltanut sanoa mitään. Hymyilin hänelle rohkaisevasti ja lähdin saattamaan tyttöä makuuhuoneeseen toivoen, että äskeisen riidan jälkeen Susie saisi nukuttua edes vähän.

***



Jeremyn ja Susien välinen riita painui unholaan, eikä Jeremy ollut minullekaan vihainen siitä, että olin heittänyt miehen ulos asunnostani. Ilmeisesti Stevenson oli ollut poikaansa järkevämpi miettiessään tilannetta ja todennäköisyyttä sille, että Susie ilmiantaisi oman perheensä, ja saanut Jeremynkin uskomaan, ettei vaaraa ollut. En puhunut Susien aikeista mitään Rafaelille, en katsonut sitä tarpeelliseksi. Vaikka Susie olisikin ollut tosissaan, tyttö oli niin arka, ettei varmasti saisi koskaan toteutettua ilmiantoaan. Olisi siis turha nostaa asiasta sen kummempaa meteliä.



Aamiaisen jälkeen kulutin aikaani selaamalla päivän lehteä. Kaupungissa ei ollut hetkeen tapahtunut mitään mielenkiintoista, ja Roaring Heights Newsin uutisaiheet olivat kovin vähissä. Kenties siksi esille olikin nostettu perinteisten otsikoiden sijaan vähemmän dramaattinen uutinen, joka taisi olla kaupungin suurin tapahtuma koko viikolla.
”Tällä viikolla kotiin?” ingressi kyseli, sen alla otsikko toitotti päivän pääuutista. ”Coruccin tila kohentunut – pahimmalta vältyttiin”.
Rypistin kulmiani, tuttu nimi otsikossa herätti uteliaisuuteni. Luin eteenpäin.



Saatuani jutun luettua taittelin sanomalehden ja laskin sen pöydälle nojautuen mietteliäänä taaksepäin tuolillani. Uutisessa oli kerrottu Nicholas Coruccin saaneen sydänkohtauksen jokin aika sitten ja pääsevän pian kotiin sairaalasta. Minä en ollut edes tiennyt miehen joutuneen sairaalaan, ja tieto siitä oli ollut jokseenkin järkytys. Sillä hetkellä nimittäin tajusin, että Nicholas oli jo vanha mies, ja vanhat, sydänsairaat miehet usein tasapainoilivat veitsenterällä terveytensä suhteen. Minulla taas ei ollut vieläkään tarpeeksi tietoa, tarpeeksi suunnitelmia ja luottamusta viedäkseni Coruccin hengen itse. Jos en kiirehtisi, Nicholas saattaisi kuolla ihan ilman minun apuani. Toisaalta taas minulla ei ollut ketään, kuka auttaisi minua tässä, ketään, kehen luottaa...
... paitsi paras ystäväni. Jeremy.



”Stevenson.”
”Jeremy, minä täällä, Victor. Tarvitsen sinua.”
”Mihin? Nyt on aamu, minä nukun, sen olisi parasta olla tärkeää --”
”Selitän, kunhan tulet tänne. Ilmoitan Rafaelille, ettei kumpikaan meistä tule tämän aamun kokoukseen. Meillä on tärkeämpää suunniteltavaa.”

***



Päätin luottaa Jeremyyn ja kertoa hänelle kaiken motiiveistani liittyä järjestöön sekä Corucceja koskevista suunnitelmistani. Toki oli olemassa se mahdollisuus, että Jeremy tyrmäisi ajatukseni sanoen, että olin menettänyt järkeni, mutta en lopultakaan uskonut siihen, ja se kannatti. Jeremy oli nimittäin enemmän kuin vain halukas toteuttamaan suunnitelmani kanssani, hän oli jopa innostunut. Huomauttaessani miehelle, että Coruccien tappamisen suunnitteleminen ja suunnitelman toteuttaminen voisi olla erittäin vaarallista, Jeremy vain totesi, että hänellä olikin ollut ihan liian tylsää järjestössä. Se sai minut miettimään, olinko sittenkään tehnyt oikean ratkaisun sotkiessani Jeremyn tähän, mutta pelkoni siitä, ettei mies osaisi mitään, osoittautui turhaksi.



Jeremy tiesi, mistä lähteä liikkeelle. Hänellä oli tieto siitä, missä päin Roaring Heightsia Coruccit asuivat. Hän tiesi jopa sen, että Nicholas ja Johnny Corucci asuivat edelleen yhteisessä talossa; Nicholakselle kuului talon alakerta ja Johnnylle avovaimoineen yläkerta. Coruccien rikollisesta toiminnasta tai järjestökuvioista Jeremykään ei toki tiennyt mitään, mutta mies osasi ehdottaa, että varjostamalla heitä jonkin aikaa saisimme tietää, missä he liikkuivat, mihin aikaan ja kenen kanssa. Siitä tulisi todennäköisesti olemaan hyötyä tehdessämme tarkempia suunnitelmia Nicholaksen ja Johnnyn pyyhkimiseksi pois pelistä. Emmehän halunneet, että hyökätessämme miesten kimppuun vastassamme olisi vanhan, sydänsairaan miehen ja hänen poikansa sijaan täysimittainen rikollisjärjestö.



Me emme aikailleet, vaan aloitimme heti. Aluksi Coruccien löytäminen oli vaikeaa, mutta kärsivällinen odottelu palkittiin, ja väijyttyämme useina päivinä pitkän aikaa heidän kotitalonsa lähistöllä näimme Nicholas Coruccin ensi kertaa. Miehen näkeminen sai minut vavahtelemaan raivosta, ja yllättäen se oli Jeremy, joka rauhoitteli minua ja sai minut pysyttelemään hiljaa paikoillani.
”Hillitse itsesi”, mies kuiskasi keskittyen tuijottamaan Nicholaksen liikkeitä. ”Sinulla ei ole tarkkaa suunnitelmaa, nyt on keskipäivä ja hän on kotitalonsa ovella. Jos et tapata itseäsi, niin ainakin jäät satavarmasti kiinni.”
”Minä tiedän sen”, vastasin ja siirsin käteni pois asevyöni lähistöltä. Jeremy vilkaisi minuun.
”Pian, pomo, pian. Minä lupaan, että hänen henkensä on sinun käsissäsi nopeammin, kuin arvaatkaan.”



Varjostusoperaatiotamme hankaloitti osaltaan se, että Coruccit tunsivat minut ja tajuaisivat varmasti, mistä oli kyse, jos sattuisivat näkemään minut. Minun oli siis pysyteltävä tarkasti piilossa, vihollinen ei saanut nähdä minusta vilaustakaan, kun taas Jeremy sai olla varomattomampi. Hänen olemassaolollaan ei ollut Corucceille mitään merkitystä, ja sitä mies hyödynsi varsin itsevarmasti. Ja minun oli myönnettävä, että pelkäsin Jeremyn puolesta. En halunnut saattaa ystävääni vaaraan itsekkäiden tarkoitusperieni vuoksi – toisaalta taas Jeremy oli mukana vapaaehtoisesti, joten miksi edes tunsin huonoa omaatuntoa? Eihän tarkoitukseni ollut muutenkaan tapattaa itseäni eikä Jeremyä. Nicholas ja Johnny olisivat tämän tehtävän ainoat kuolonuhrit.



Se, että minulla ja Jeremyllä oli omat kuviomme meneillään, ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Rafael tosin oli ainoa, joka lopulta otti asian puheeksi. Mies tuli eräänä iltana käymään luonani ja istuutui kanssani pöydän ääreen katsoen minua tiukasti.
”Pidätkö sinä minua tyhmänä?” Rafael aloitti keskustelun. Tukahdutin haukotuksen, puolet viime yöstä oli kulunut Jeremyn kanssa Coruccien talon lähistöllä, enkä ollut nukkunut kuin muutaman tunnin. Väsymyksestä huolimatta minun olisi keskusteltava Rafaelin kanssa niin normaalisti, kuin suinkin. Kallistin päätäni, katsoin Rafaelia pitkään.
”En. Miksi pitäisin?”
”Victor, sinä tiedät varsin hyvin, mistä minä puhun”, Rafael sanoi painokkaasti. ”Sinä ja Jeremy jäätte pois kokouksista, olen toki kiitollinen, että ilmoitat poisjäännistä joka kerta, mutta jokainen järjestöstä tajuaa, ettei teidän poissaolonne johdu baareissa kiertelystä ystävien kesken. Silloin, kun ilmestytte paikalle, olette väsyneitä, ettekä krapulan vuoksi. Et ole henkisesti läsnä missään, ja jostain kumman syystä sain käydä ovellasi neljä kertaa ja soittaa puhelimeesi viidesti, ennen kuin suvaitsit olla kotona.”



En väistänyt Rafaelin katsetta, vaikka tuntuikin siltä, että mies yritti porautua silmieni läpi pääni sisään.
”Sellaista sattuu”, totesin rauhallisesti. ”Johtajalla on kiireitä, kuten tiedät. Miten sinulla on ollut aikaa ravata minun ovellani?”
”Me emme puhu nyt minusta, Victor”, Rafael ärähti, ”älä yritä vaihtaa puheenaihetta. Sinulla ja Jeremyllä on jotain meneillään, ja minä haluan tietää, mitä.”
”Ei mitään, mistä sinun pitäisi olla tietoinen.”
”Et kuulosta erityisen vakuuttavalta sanoessasi tuon.”
”Onko se minun vikani, että sinä tulkitset ihmisiä väärin?”
Rafael ponkaisi seisomaan, äkillinen liike sai minut säpsähtämään.



Vanhempi mies läimäisi kätensä pöytään ja nojasi siihen. Rafael oli vihainen, todella vihainen.
”Sinä valehtelet minulle, Victor!” mies karjaisi, tunsin sykkeeni kiihtyvän kuunnellessani hänen huutoaan. ”Juuri tällä hetkellä sinä teet luottamuksen välillämme mahdottomaksi! Miten sinä luulet, että voimme edustaa yhteneväistä johtajuutta, jos juonittelet häpeilemättä selkäni takana?! Minä otin sinut järjestöön, annoin sinulle johtajan paikan, ja kiitokseksi valehtelet minulle kirkkain silmin! Sitäkö on mielestäsi lojaalisuus?!”
En vastannut mitään, odotin, että Rafael rauhoittuisi. Sitä vain ei tapahtunut. Mies nojautui vielä lähemmäs minua, hän ei enää huutanut, mutta puhui kovalla äänellä painottaen joka sanaa.
”Minulle on aivan sama, mitä sinä teet vapaa-ajallasi, kunhan se ei ensinnäkään häiritse järjestön toimintaa eikä toisekseen aseta ketään vaaraan – sinua sen enempää, kuin Jeremyäkään”, mies ärähti. ”Varo nahkaasi, jos saan kuulla, että olet hölmöillyt millään tavalla. Minä en aio ryhtyä aikuisen miehen äidiksi, en voi laittaa sinua arestiin, mutta varoitan sinua; minulla on yhä viime käden päätäntävalta, ja toimimalla tarpeeksi typerästi voit unohtaa paikkasi järjestön johdossa.”



Rafael vetäytyi kauemmas, mies käänsi minulle selkänsä ja käveli kohti ovea. Puolimatkassa mies pysähtyi ja kääntyi minua kohti.
”Suosittelen miettimään sanojani huolella”, hän ärähti. ”Suosittelen muutenkin miettimään tarkkaan, mitä teet. Minulla ei rehellisesti sanottuna ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä juonit selkäni takana, mutta voisin lyödä vetoa siitä, ettet mitään sellaista, mikä saisi minut taputtamaan päätäsi jälkikäteen.”
Sen sanottuaan Rafael kääntyi jälleen ovea kohti ja poistui talosta. Minä jäin pöydän ääreen istumaan ja tuijottamaan miehen perään.



Nojasin pöytään turhautuneena, naputtelin puupintaa kynsilläni hermostuneesti. Rafael ei ollut tyytyväinen, ja tätä menoa menettäisin hänen osaltaan kaiken luottamuksen minuun. Mies tuskin muutenkaan arvostaisi suunnitelmiani, oikeastaan uskoin saavani osakseni täsmälleen samanlaista huutoa, kun Nicholas ja Johnny Corucci olisivat kuolleet. Toisaalta mies olisi ajan kanssa luultavasti vain tyytyväinen, kun järjestö pääsisi eroon Corucceista. Luultavasti. En voinut tietää... eikä sillä toisaalta ollut väliäkään, enhän minä aikonut jäädä järjestöön enää sen jälkeen, kun olisin saanut kostoni. Kunhan vain kumpikin Corucceista kohtaisi loppunsa, järjestö saisi tehdä puolestani mitä tahtoi.



Mutta entä, jos jokin menisi pahasti pieleen? Jos Coruccien järjestö saisi tietää, kuka oli molempien johtajien salamurhan takana? Jos he päättäisivät kostaa? Rafael ei arvostaisi sitä, että järjestöjen välille syttyisi jälleen sota vain minun takiani. Mutta toisaalta – eikö olisi joka tapauksessa lähdettävä siitä oletuksesta, ettei mikään mene pieleen? Corucceilla oli varmasti paljon vihollisia. Kunhan olisin varovainen, enkä näyttäisi kasvojani kenellekään eloon jäävälle, kukaan ei arvaisi, että Victor de Luca oli noussut kuolleista ja palannut kostamaan. Kukaan ei saisi koskaan tietää. Ei yksinkertaisesti kukaan.

***



Ilta alkoi laskeutua Roaring Heightsiin. Pimeys peitteli kaupungin hellään syleilyynsä, kaupungilla kävelevät ihmiset alkoivat vaellella vähitellen koteihinsa. Puistoissa rakastavaiset tuijottelivat vielä hetken auringonlaskua, kulkukoirat kiersivät levottomina kauppojen takaovilla odottaen, josko saisivat ruokansa lihatiskin ylijäämätuotteista. Yö päästi auringon levolle antaakseen sille aikaa valmistautua uuteen päivään – samalla antaen pimeyden valtakunnan niille, joiden teot eivät päivänvaloa kestäneet.

Me odotimme. Tiesimme, että Corucceilla oli jotain meneillään. Sinä iltana olimme nähneet paljon vieraita ihmisiä astumassa sisään Coruccien taloon ja poistumassa sieltä. Paljon liikennettä, paljon autoja eri suunnista. Meidän oli sillä kertaa oltava tavallistakin varovaisempia, etteivät useat ohi kulkevat silmäparit hoksaisi talon läheisissä puskissa piileksivää kaksikkoa.



Talon pihalla oli pitkän aikaa ollut hiljaista, eikä siellä ollut taloon astuvia ja sieltä poistuvia ihmisiä laskevien laskujemme mukaan Coruccien lisäksi, kuin yksi henkilö. Johnny Coruccin avovaimokin oli jossain vaiheessa lähtenyt autolla liikenteeseen, ja talossa oli nyt kolme miestä, joista yhtä en ollut koskaan ennen nähnyt. Kyseessä saattoi hyvinkin olla Coruccien kätyri.
Kun talon ovi lopulta aukesi narahtaen, kumpikin meistä säpsähti. Hiljaisuuden vallitessa tuijotimme ovelle.



Ensin talosta astui ulos Nicholas. Vanhan miehen perässä käveli Johnny, ja hänen perässään taas tuli se tuntematon, baskeripäinen mies. Kolmikko jäi hetkeksi keskustelemaan talon kuistille. Minä ja Jeremy olimme aivan liian kaukana kuullaksemme, mistä he puhuivat, ja uteliaisuuden raastava tunne poltti sisintäni. Pian miehet laskeutuivat portaita alas.



Johnny ja baskeripäinen mies jäivät pihalle juttelemaan. Nicholas sen sijaan käveli suoraan meitä kohti, ja kauhun kylmä tunne kouraisi vatsanpohjaani. Vanhus muutti kuitenkin vähitellen suuntaa hieman sivuun, ja olkoonkin, että hän käveli aivan meidän vierestämme, Nicholas suuntasi vähän matkan päähän kävelytielle. Kuulin Jeremyn hengähtävän, mies oli säikähtänyt aivan yhtä paljon kuin minäkin.



”Jeremy”, kuiskasin hiljaa ystävälleni tuijottaen Coruccien pihalle keskustelemaan jäänyttä kaksikkoa. ”Haluan tietää, mistä he puhuvat.”
”Sinä et voi mennä sinne”, Jeremy sihahti.
”En niin. Sinä voit.”
”Mitä?!”
”Älä puhu noin kovaa”, komensin äreästi. ”He eivät tiedä, kuka sinä olet. He eivät tunnista sinua. He seisovat yleisen kulkuväylän vieressä. Voit ihan hyvin kävellä heidän ohitseen. Jos he puhuvat jostain raskauttavammasta, he hyvin todennäköisesti vaikenevat, kunnes ohikulkija poistuu, mutta jos kuulet edes hänen keskustelukumppaninsa nimen, siitä saattaa olla hyötyä.”
”Ja entä, jos he vaientavat ohikulkijan?” Jeremy kysyi hymähtäen ilottomasti. Siirsin käteni paljonpuhuvasti selkäni taakse vyölleni. Jeremy ymmärsi vihjeen, mutta selvensin silti.
”Minä tarkkailen tilannetta”, sanoin hiljaa. ”Jos jotain vähänkin epäilyttävää tapahtuu, sinä juokset ja minä ammun tarvittaessa.”
Hetken hiljaisuus. Vilkuilin keskustelevia miehiä, keskustelu alkoi hiljalleen tyrehtyä.
”Oletko valmis?” kysyin Jeremyltä, joka hetken mietittyään nyökkäsi irvistäen.
”Jos vaadit. Tulen taatusti kummittelemaan kämppääsi, jos kuolen.”
”Sinä et kuole”, vastasin, vaikka tiesin, ettei itsevarmasti puhunut Jeremy ollut muutenkaan tosissaan. ”Lupaan, ettet kuole. Ja kunhan tämä on tehty, muistuta minua, että olen sinulle oluen jos toisenkin velkaa.”
Jeremy hymähti. Mies lähti hiipimään kohti tietä hieman sivusta, ettei kukaan tajuaisi, että hän oli ilmestynyt pusikosta. Minä otin aseeni valmiiksi esille ja latasin sen niin hiljaa, kuin suinkin.



Jeremy käveli katua pitkin rauhallisesti, ehkä hivenen turhan jännittynein askelin, mutta pääosin luontevasti. Tuijotin sydän hakaten hänen jokaista askeltaan, puristin pistoolia kädessäni. Johnnyn ja baskerimiehen keskustelu oli saanut uuden käänteen, nyt he puhuivat intensiivisemmin. En kuitenkaan keskittynyt enää heihin, vaan Jeremyyn. Olisin halunnut huutaa miehen takaisin, mutten voinut – olisin vain paljastanut molemmat. Minulla oli kuitenkin karmea ennakkoaavistus siitä, ettei tämä voinut olla hyvä ajatus.



Jeremyn päästyä lähemmäs miehiä heidän keskustelunsa taukosi, kuten olin arvellutkin. Baskeripäinen mies loi ohi kulkevaan Jeremyyn pitkän katseen, ja huomasin, kuinka ystäväni askelet hidastuivat, epäröivät hivenen. Hillitsin haluni sadatella, miehen kävelytyylistä katosi luontevuus, tämä ei näyttänyt hyvältä.
’Hän onnistuu kyllä’, rauhoittelin itseäni. ’Kenestä äkillisesti tauonnut keskustelu ei muka vaikuttaisi epäilyttävältä? Kuka tahansa epäröisi tuollaisen katseen saadessaan... Jeremy onnistuu, aivan varmasti onnistuu!’
Baskeripäinen mies katsoi suoraan Jeremyyn. Mies kääntyi ystävääni kohti, nuori mies kuitenkin tajusi olla pysähtymättä.



Jo siinä vaiheessa, kun tuntematon mies otti ensimmäisen askelen kohti Jeremyä, tiesin, että jokin oli vinossa. Hoin itselleni vain yhtä ajatusta nähdessäni hänen saavuttavan ystävääni. ’Juokse, Jeremy, juokse jo... juokse!’ Puristin pistoolia entistä voimakkaammin, en halunnut ampua, en halunnut paljastaa meitä Johnny Coruccin edessä, en voinut tehdä sitä. Rukoilin mielessäni, että Jeremy tajuaisi paeta.
Baskeripää saavutti Jeremyn. Hän tarttui miestä olkapäästä ja käänsi ystäväni itseään kohti. Ja minä valmistauduin ampumaan.



Baskeripää löi. Jeremy kaatui taaksepäin, kuulin hänen älähtävän. Mies veti jalkansa taakse potkaistakseen maassa makaavaa Jeremyä kasvoihin. Purin hammasta, voi helvetti! Minun olisi pakko ampua.



Tähtäsin. Tuntematon mies liikkui nopeasti, minun oli varottava, etten osuisi Jeremyyn... poistin varmistimen, tähtäsin baskeripäätä jalkaan, se ei tappaisi, mutta...



Askelia. Ne kuuluivat aivan liian läheltä. Tunsin aseen piipun painautuvan hiusteni läpi päälakeani vasten, ja jähmetyin niille sijoilleni.
”Älä edes harkitse sitä.” Saatoin kuulla osaksi huvittuneisuuden, osaksi ärtymyksen kuultavan hänen äänestään. Ääni riitti minulle tunnistamiseen, minun ei tarvinnut edes kääntää päätäni nähdäkseni hänen kasvonsa – ei sillä, että olisin edes uskaltanut tehdä niin.



Nicholas Corucci painoi asettaan tiiviimmin päätäni vasten. Kuulin Jeremyn tuskanhuudon jostain kauempaa.
Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen. Pahimmalla mahdollisella tavalla.

-----

Irviksen kommentteja:
No niin, nyt sitä lupaamaani toimintaa ;D Baskeripäinen mies on vanha tuttu aiemmista osista, tunnistitteko hänet? Pitkän linjan lukijat ainakin varmasti tunnistivat!
Spekuloikaahan vähän, miten tässä käy. ;) Haluan kuulla arvauksia!