Osan lukumusiikkia:
This is how it feels when you're bent and broken
This is how it feels when your dignity's stolen
When everything you love is leaving
You hold on to what you believe in!
Piinaavat sekunnit. Kiivaasti sykkivä sydän, veren kohina korvissani. Kuolemanpelko.
Nicholaksen pistooli painui päätäni vasten niin tiukasti, että se sattui. Kipu oli kuitenkin huolistani pienin sillä hetkellä. Päällimmäiset ajatukset mielessäni olivat menehtymisen todennäköisyys sekä hiljaisuus, joka Coruccien pihamaalle oli laskeutunut. Jeremy ei enää huutanut, ei rikkonut hiljaisuutta ja osoittanut minulle olevansa elossa. Erottaessani parhaan ystäväni hahmon kauempana tajusin, että hän makasi maassa, ettei hän enää liikkunut.
Pitkän, raastavan hiljaisuuden jälkeen Nicholas puhui.
”Tehdäänpä sopimus, de Luca junior”, mies lausui pehmeästi. ”Sinä ojennat sen pyssysi minulle hitaasti kahva edellä. Minä puolestani hillitsen haluni ampua ne vähäiset päässäsi toisiinsa törmäilevät aivosolut nurmikolle. Eikö kuulostakin hyvältä?”
En vastannut mitään, en yksinkertaisesti saanut muodostettua järkevää lausetta. Tunsin Nicholaksen toisen käden tarttuvan hiuksiini, älähdin hänen taivuttaessaan päätäni taaksepäin ja pakottaessaan minut katsomaan silmiinsä.
”Kärsivällisyyteni on rajallista, nulikka”, Nicholas ärähti ja tukisti hiuksiani niin suurella voimalla, että tunsin osan niistä repeytyvän juurineen irti päänahastani. ”Jos oikein mietit tilannetta, saatat ehkä tajuta, että tottelemalla minua lyhyeksi jäävä elämäsi voi jopa saada hieman lisäaikaa.”
Nicholas ei jättänyt minulle vaihtoehtoja. Hitaasti, raivosta ja pelosta tärisevin käsin tein, kuten mies oli kehottanut, ja luovutin aseeni hänelle. Nicholas nyökkäsi hyväksyvästi ja irrotti otteensa hiuksistani.
”Hyvä poika. Nyt voitkin nousta ylös ja kävellä nätisti ystäväsi luo.”
Tottelin. Nousin hitaasti jaloilleni, harkitsin hetken, että yksinkertaisesti kääntyisin ja löisin miestä, mutta Nicholas painoi pistoolia nyt selkääni vasten, enkä epäillyt yhtään, etteikö mies olisi äkkiliikkeen seurauksena vetänyt liipaisimesta. Mies käveli aivan kannoillani lähestyessäni taloa painaen alaselkääni aseellaan. Mitä lähemmäs kävelin pihalla seisovaa Johnny Coruccia, baskeripäistä miestä ja maassa elottomana makaavaa Jeremyä, sitä enemmän kurkkuani kuristi.
Nicholas marssitti minut poikansa ja kätyrinsä eteen. Tarkkailin pääasiassa kolmen vihollisen liikkeitä, mutta en voinut olla vilkuilematta välillä Jeremyyn, joka oli raahattu väliimme Coruccien pihamaalle. Helpotuksekseni kuulin miehen pitävän heikkoa ääntä, hän liikahteli ja ynähti välillä jotain, josta ei saanut selvää. Nicholas piteli pistoolia takaraivoani vasten, puristi käsivarttani pitääkseen minut paikoillani ja puhui kahdelle muulle miehelle.
”Nähtävästi olemme saaneet kunnian todistaa jälleensyntymistä ja de Lucan järjestön uutta nousua”, Nicholas hymähti. ”Ottakaahan tämä kohteliaisuutena, Randall ja Johnny. Harva mies saa kokea olevansa niin merkittävä henkilö, että penskat riskeeraavat henkensä kyseisen henkilön olemassaolon vuoksi. Johnny, tutki hänet.”
Johnny Corucci otti aseensa esiin, mies asteli lähemmäs minua. Nicholas irrotti otteensa minusta, ja hänen poikansa puolestaan painoi pistoolin niskaani.
”Kädet ylös ja jalat haralleen”, mies komensi. Tottelin, ja Johnny taputteli koko kehoni läpi vapaalla kädellään vieden minulta mukanani kantamani ammuslippaat. Mies työnsi ne taskuunsa ja kääntyi isänsä puoleen.
”Pari lipasta, ei ylimääräisiä aseita”, Johnny ilmoitti Nicholakselle, joka nyökkäsi.
Nicholas oli kyykistynyt Jeremyn viereen, mies ravisteli kevyesti ystäväni päätä saaden hänet ähkäisemään hiljaa, mutta pysymään tajuttomana. Vanhempi mies hymähti.
”Hyvää työtä, Randall”, hän sanoi takanaan seisovalle baskeripäälle. ”Ehkä hivenen liian paljon turhaa voimankäyttöä, mutta se sinulle suotakoon. De Luca on selvä tapaus, mutta tunnistatko tämän toisen kaverin?”
Randalliksi kutsuttu baskerimies pudisti päätään. ”Hän on liian nuori”, mies totesi. ”Jos kyse on järjestöstä, hyvin todennäköisesti hän on uusimpia jäseniä. En tunne.”
Nicholas nyökkäsi, mies kohottautui seisomaan ja katsoi nyt Johnnyyn.
”Te viette tämän tajuttoman sankarin, minä talutan pikku kostajamme. Ne vanhat kettingit ovat yhä kellarissa, arvasin, että niistä tulee olemaan hyötyä. Liikettä, meillä ei ole koko yötä aikaa seistä keskellä etupihaa aseitten kanssa.”
***
Coruccien talon kellari oli sen näköinen, että oli ollut joskus kalustettu ja käytetty jonkinlaisena kokoustilana, mutta nykyään se oli lähes tyhjillään. Siinä huoneessa, johon Johnny, Nicholas ja Randall olivat vieneet minut ja Jeremyn, oli vain muutama tuoli – sekä keskellä muurattu seinä, joka jakoi huoneen puoliksi ja jonka molemmilla puolilla roikkuivat tukevat metallikahleet. Aavistin pahaa heti nähdessäni ne, mutta en voinut kolmelle aseistetulle miehelle mitään.
”Toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle”, Nicholas komensi. ”Niin, etteivät he näe toisiaan.”
Randall nousi tuolille, mies tarttui kovakouraisesti ranteeseeni ja lukitsi sen ylös toiseen kahleeseen. Saman mies suoritti toiselle kädelleni. Kuulin metallista kilahtelua, tiesin Jeremyn kokevan saman kohtalon seinän toisella puolella. Kuulin miehen myös ääntelevän vaimeasti, hän taisi olla heräilemässä tajuttomuudestaan.
Randallin laskeutuessa alas Nicholas puhui.
”Mainiota”, mies totesi. ”Randall, sinä voit poistua, Johnny jääköön hetkeksi kuuntelemaan, kun puhun nulikalle.”
Nicholas asteli eteeni aivan lähelle minua, myös Johnny tuli lähemmäs. Vanha mies kallisti päätään hymähtäen. Etsin kasvoilleni raivokkaan ilmeen – minut oli jo kahlittu seinään, joten jos Nicholas päättäisi tappaa minut, en voisi kuitenkaan tehdä mitään. Saman tien voisin siis kuolla jotenkin muuten, kuin anelemalla polvillani armoa mieheltä, joka tappoi oman isäni.
Nicholas pani merkille ilmeeni. Mies hymähti uudemman kerran.
”Älä turhaan esitä kovista”, hän sanoi pehmeästi. ”Se ei hyödytä sinua millään tavalla. Sen sijaan, että tuijottaisit minua noin kovin vihaisesti, voisit alkaa yhteistyöhaluiseksi. Kerrohan minulle kaikki, alkaen siitä, missä olet piilotellut ja päättyen yksityiskohtaiseen selostukseen mahdollisesta järjestäytyneestä rikollisuudesta, jonka piiriin kuulut.”
Tuijotin Nicholasta raivon vallassa, ohimenevä ajatus isästäni oli saanut minut muistamaan, miksi seisoin tässä. Olisin voinut vaikka vannoa, että sillä hetkellä kuulin oman pulssini, olisin voinut laskea osin raivokkaat, osin pelokkaat sydämenlyönnit.
”Minulla ei ole mitään syytä tehdä yhteistyötä kaltaisesi vanhan, seniilin kusipään kanssa”, sanoin hiljaa. ”Voit pitää minua täällä viikkoja, kuukausia, vuosia, vaikka koko loppuelämäni, mutta turha kuvitella, että kertoisin sinulle yhtään mitään.”
Nicholas kohotti toista kulmaansa. Miehen leuka kohosi aavistuksen ylöspäin, hän tuijotti minua nenänvarttaan pitkin.
”Alat olla vaarallisen ylimielinen, poika”, Nicholas sanoi. ”Suorastaan tyhmänrohkea, paino sanalla ’tyhmän’. Sinun päässäsi ei taida liikkua kovinkaan montaa ajatusta kuvitellessasi, että voit roikkua siinä pitkänkin aikaa tyytyväisenä?”
Tiesin kutakuinkin, mitä Nicholas tarkoitti, vaikkei mies olisi edes selventänyt asiaa. Joka tapauksessa vatsanpohjaani kouraisi miehen puhuessa.
”Puoli päivää, poikakulta”, mies sanoi hiljaa. ”Tai korkeintaan kokonainen vuorokausi. Sen verran sinulla on aikaa, jos haluat selvitä niin sanoakseni yhtenä kappaleena. Minä kun en aio tulla päästämään sinua tunnin välein jaloittelemaan ja heiluttelemaan käsiäsi. Kätesi ovat seinään kahlitut ja kovin epämukavassa asennossa, ja vaikken ole edes lääkäri, voin kertoa, ettei veri jaksa kiertää niissä kovinkaan tehokkaasti.”
Nicholas kumartui lähemmäs, miehen kasvoille piirtyi sadistinen hymy.
”Ensin veren pakenemisen myötä käsiesi lämpötila laskee ja ne muuttuvat kalpeiksi”, mies kertoi hiljaa. ”Sitten niistä alkaa kadota tunto. Lopulta tapahtuu solukuolema... maallikkokielellä sanoen, ne menevät kuolioon. Se, mitä lääketiede pystyy sen jälkeen tekemään käsillesi, rajoittuu amputaatioon. Ja eikö olisi kovin ikävää olla yksinäinen, nuori mies ilman käsiä?”
Tuijotimme pitkään toisiamme, yritin peittää kasvoiltani pelon ja pakottaa kauhun kylmän hien pysymään poissa otsaltani. Nicholas kallisti päätään puolelta toiselle, hänen hymynsä vain leveni.
”Minäpä luulen, että vaikket sinä puhuisi, ystäväsi ryhtyy kyllä yhteistyöhön säästääkseen raajansa”, mies totesi. ”Katsotaanpa tilannetta, kunhan hän tokenee. Jos tokenee. Voit miettiä sitä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa.”
Nicholas kääntyi, mies napsautti tuttuun tapaan sormiaan Johnnylle, joka seurasi isäänsä. Poistuessaan huoneesta kaksikko sammutti valot kellarista jättäen minut ja Jeremyn kahlittuina pimeyteen.
Hiljaisuus olisi ollut täydellinen, ellei oma raskas hengitykseni olisi rikkonut sitä. Käänsin päätäni Jeremyn suuntaan seinän toiselle puolelle.
”Jeremy?”
Hiljaista muminaa, ei kunnollista vastausta. ”Jeremy”, toistin ystäväni nimen, ”herää, ole kiltti...”
Kuulin vaimeaa kilinää, Jeremy liikkui, mutta pysyi muuten täysin vaiti. Nojasin päätäni kylmään seinään takanani huokaisten epätoivoisena. Ravistelin käsiäni turhautuneena, kiskoin kahleita kaikin voimin irti seinästä, mutta se ei hyödyttänyt mitään.
Tältä siis tuntui yksinäisyys. Tältä tuntui olla henkisesti täydellisen yksin tilanteessa, josta ei yksinkertaisesti ollut ulospääsyä.
Tältä tuntui miehestä, joka oli johdattanut paitsi itsensä, myös parhaan ystävänsä pahimpaan mahdolliseen ansaan. Jos ja kun Jeremylle tapahtuisi jotain, se olisi minun syytäni, vain ja ainoastaan minun syytäni.
Pitkän ja piinaavan hiljaisuuden päätteeksi kuulin Jeremyn liikkuvan jälleen. Mies voihkaisi, ääni sai minut kääntämään jälleen katseeni tätä kohti.
”Jeremy”, kutsuin miestä hiljaa. ”Oletko tajuissasi?”
”Mmh... voi helvetti... Victor?”
Jeremyn kahleet kilisivät, mies ilmeisesti yritti kiskoa itseään vapaaksi.
”Oletko kunnossa?” kysyin mieheltä. Hänen äänensä kuulosti heikolta miehen vastatessa.
”Jossain määrin... kai”, Jeremy totesi ja voihkaisi. ”Päähän sattuu. Se baskeripää löi ja potki oikein kunnolla... entä sinä?”
”Minä olen okei”, vastasin tuntien huonoa omaatuntoa siitä, että Jeremyyn sattui minun sijastani. ”Miten tiukkaan kahleesi ovat kiinni? Saatko niitä mitenkään revittyä irti seinästä?”
Jeremy oli hetken vaiti, kuulin miehen riuhtovan käsiään ja huokaisevan sitten.
”Ei mitään toivoa. Oletko sinäkin --?”
”Olen, eivätkä nämä liiku mihinkään”, keskeytin Jeremyn hiljaa. Vedin syvään henkeä, puhalsin ilman hitaasti ulos sieraimistani, en voinut estää sadattelua karkaamasta huuliltani. ”Helvetin helvetti...”
”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmiisi?” Jeremy kysyi katkeran epätoivoisella äänellä. En vastannut mitään, ja mies jatkoi. ”Missä me olemme tällä hetkellä?”
”Coruccien talon kellarissa”, vastasin. ”Oikeastaan heidän piharakennuksensa alle rakennetussa tilassa.”
Hetken hiljaisuus. Lopulta Jeremy katkaisi sen.
”Hienoa, Vicky. Taputtaisin käsiäni yhteen, jos se olisi mitenkään mahdollista.” Jeremyn ääni kuulosti syyttävältä. ”Meidät on siis kahlittu seinään Coruccien tontille ja vielä maan alle, jotta kukaan ei kuule huutojamme. Tai laukauksia. Olisit voinut kertoa minullekin, että suunnitelmiisi kuului meidän molempien kuolema.”
”Älä ole lapsellinen, Jeremy”, ärähdin miehelle. ”Tiedät ihan hyvin, ettei tässä pitänyt käydä näin.”
”Ja kävi kuitenkin.”
”Minä sanoin, että tämä voi olla vaarallista, sinä olit mukana vapaaehtoisesti, sinä --”
”Sinä olit se, joka sanoit, että voin ihan hyvin kävellä heidän ohitseen!” Jeremyn ääni muuttui kimeämmäksi, tajusin miehen olevan todella peloissaan. ”Sinä olit se, joka sanoit, etten minä kuole – ja tässä me olemme nyt, odottamassa, että arvon verivihollisesi tulee päästämään meidät päiviltä – kiitos tästä, pomo, kiitos näistä viimeisistä hetkistä, olenkin aina ajatellut, että olisipa siistiä kuolla parikymppisenä kellarissa ja saada maallinen ruumiini upotetuksi merenpohjaan kasvamaan levää!”
”Jeremy, rauhoitu.”
”Sitten, kun minut on ammuttu, olen varmaan tarpeeksi rauhallinen, anna minun nyt ottaa kaikki ilo irti näistä hetkistä, anna minun kerrankin --”
”Rauhoitu!” karjaisin Jeremylle saaden miehen viimein vaikenemaan. Hengitin muutaman kerran syvään, yritin puhua selkeästi ja rauhallisesti Jeremyä tyynnytellen.
”Kumpikaan meistä ei kuole tänne”, lausuin hitaasti ja painokkaasti. ”Me selviämme täältä hengissä. Kävelemme täältä omin jaloin kotiin, kaikki tulee päättymään hyvin. Me emme kuole, Jeremy, usko minua, ne kusipäät eivät pääse meistä eroon näin helposti!”
Hiljaisuus. Sillä hetkellä tajusin, miksi Nicholas oli halunnut kahlita meidät niin, ettemme näkisi toisiamme. Kun en voinut katsoa Jeremyä silmiin, kun en voinut seistä hänen edessään ja näyttää vahvalta, en saavuttanut haluamaani uskottavuutta. Ihminen uskoi sen, mitä näki – pelkkä ääni ei ollut kovin vahva tekijä maailmassa, joka muuttui joka päivä yhä visuaalisemmaksi. Lisäksi se, ettemme nähneet ympärillämme ketään, vaikka kuulimmekin toisen läsnäolon, sai meidät tuntemaan olomme yksinäiseksi. Ja yksinäisyys toi mukanaan epätoivon, epätoivo puolestaan pelon.
Kuulin Jeremyn huokaisevan. Mies puhui alistuneella, hivenen vapisevalla äänellä.
”Kuulin, mitä Nicholas sanoi”, Jeremy sanoi tukahtuneesti. ”Sano minulle, että ollessaan vain puoliksi tajuissaan ihminen kuulee harhoja... sano minulle, ettei se ole totta.”
”Mikä?” kysyin, vaikka tiesin varsin hyvin, mistä Jeremy puhui.
”Että vuorokauden sisään... että meillä ei tule olemaan käsiä, jos olemme täällä tarpeeksi pitkään.”
En vastannut, en kyennyt sanomaan mitään. Tiesin, että hiljaisuudessa oli vastausta tarpeeksi.
***
Aika kului hitaasti, mutta varmasti. Jos minun olisi pitänyt arvata, kauanko olimme roikkuneet kellarissa seinään kahlittuina, olisin veikannut ehkä kolmea tai neljää tuntia, mutta varmaksi ei voinut sanoa. Kuulin Jeremyn riuhtovan itseään silloin tällöin vapaaksi siinä onnistumatta, kuulin hänen huokailevan hermostuneesti, epätoivoisena. Yritin rauhoitella miestä ja puhua hänen kanssaan aivan satunnaisista asioista, jotka eivät liittyneet tilanteeseemme millään lailla, mutta mitä kauempaa hain keskustelunaiheita, sitä todennäköisemmin Jeremy pysyi hiljaa. Silloinkin, kun hän vastasi minulle jotain, vastaus oli lähinnä ynähtelyä tai yksittäisiä sanoja. Mies oli mennyt aivan lukkoon, tämä oli kai hänen reaktionsa tilanteeseen. Hän ei puhunut, ei reagoinut mihinkään, ei antanut pientäkään vihjettä siitä, mitä mietti päänsä sisällä. Jeremyn hiljaisuus vaikutti myös minun taistelutahtooni, se sai omatkin ajatukseni vaipumaan epätoivon suohon ja vähitellen luovuttamaan pienimmänkin toivonkipinän suhteen.
Nicholas ei ollut ollut aivan täysin oikeassa puhuessaan käsieni kohtalosta; hän oli unohtanut mainita kivun. Sen, että veren paetessa käsistä kylmyys sattui ja viilsi jäisellä terällään jokaista suontani. Yritykseni ravistella käsiäni tai liikutella niitä sen verran, kuin kahleet antoivat myöten, eivät hyödyttäneet mitään. Kylmyys levisi sormenpäistä kämmeniin, kämmenistä ranteisiin, ranteista käsivarsiin, lopulta puuduttava turtumus valtasi sormet lievittäen fyysistä kipua, mutta saaden tukahduttavan kauhun tunteen puristamaan rintakehääni.
Kuulin askelia, käänsin katseeni ovelle. Avain kääntyi lukossa, ovi avautui ja valot räpsähtivät päälle saaden minut siristelemään silmiäni.
Vanha mies katsoi ensin seinän toiselle puolelle Jeremyyn ja asteli sitten lähemmäs minua ristien kätensä rinnalleen. Kylmä hymy piirtyi miehen kasvoille, hän vilkaisi arvioivasti kahlittuja ranteitani. Nicholas otti muutaman askelen lähemmäs, kohotti kätensä ja kosketti sormiani.
”Älä koske minuun, helvetin --!” karjaisin Nicholakselle käheällä äänellä saaden vanhuksen hymähtämään huvittuneesti.
”Sinäkö luulet voivasi estää minua?” mies kysyi ja puristi kättäni. En pystynyt arvioimaan puristuksen voimakkuutta, käteni eivät tunteneet juuri mitään, mutta miehen käsivarren jännittyneistä lihaksista päätellen ote olisi normaalisti sattunut. Nicholas hymähti uudelleen ja perääntyi sitten muutaman askelen pitäen katseensa minussa.
”Sääli”, mies sanoi hiljaa. ”Noilla siroilla pikku kätösillä voisi tehdä vielä vaikka mitä, mutta ne alkavat olemaan suhteellisen valmiit luopumaan tästä elämästä.”
Kuulin Jeremyn vaimean, epätoivoisen nyyhkäisyn. Nicholas kuuli sen ja vilkaisi paljonpuhuvasti ystävääni kohti kääntäen sitten katseensa takaisin minuun.
”Joko haluat puhua?” mies kysyi.
Hillitsin haluni huutaa miehelle täyttä kurkkua, sen sijaan tavoittelin rauhallisuutta ääneeni. Nicholas ei saisi nähdä, miten epätoivoinen olin.
”Älä luule”, vastasin miehelle hiljaa. Nicholas naurahti.
”Sinä ja ystäväsi... te kärsitte”, mies totesi sukien toisella kädellään partaansa. ”Minä haluan vain totuuden, de Luca. Osoita nyt vähän luottamusta vanhaan mieheen. Kerro totuus itsestäsi sekä kaikki, mitä tiedät järjestöstä, niin päästän teidät menemään.”
”Minä en ole typerä, Corucci.” Kostutin kuivia huuliani, yritin näyttää yhä mahdollisimman rauhalliselta. ”Sen jälkeen, kun olisin kertonut kaiken, sinä et tekisi meillä enää mitään. Miksi siis luovuttaisin sinulle mitään tietoja? Voin kuolla voittajana tai häviäjänä, ja häviäjää sinä et minusta saa.”
”Sinä olet jo hävinnyt.” Hymy Nicholaksen kasvoilla vain leveni. ”Eikö siis kannattaisi tarttua tilaisuuteen ja ottaa vastaan se pieni pala armoa, jonka olen valmis tarjoamaan?”
En vastannut Nicholakselle mitään. Olisin kyllä tehnyt, kuten käskettiin, olisin kertonut Nicholakselle kaiken tai vaikka valehdellut tietoni, jos siitä olisi ollut mitään hyötyä. Mutta minä tajusin, että vanhukselle olisi meistä hyötyä tasan niin kauan, kuin meillä olisi jotain kerrottavaa. Saatuaan haluamansa Nicholas ei päästäisi meitä noin vain menemään, hänellä ei olisi enää käyttöä meille, hän ampuisi meidät siihen paikkaan. Jos siis aikaa pystyi jotenkin pelaamaan, se onnistui nimenomaan siten, että pidin suuni kiinni.
Uusi nyyhkäys Jeremyn suunnasta. Se ei jäänyt Nicholakselta huomaamatta, hän vilkaisi ystäväni puolelle ja naurahti. Mies mittaili minua katseellaan, tiesin hänen suunnittelevan jotain.
”Vaikka itse vaikutatkin olevan halukas kuolemaan, luulen, että ystäväsi on sentään järki-ihmisiä”, Nicholas lausui hiljaa. ”Kerrohan minulle hänen nimensä, niin puhuttelen häntä hieman.”
”Hän ei ole tehnyt sinulle mitään”, ärähdin Nicholakselle. ”Päästä edes hänet menemään.”
Vanhus kohotti toista kulmaansa. Hän hymyili.
”Jospa kysyn häneltä itseltään, kerran sinusta ei ole keskustelukumppaniksi... pienellä suostuttelulla hän kertonee mitä tahansa.”
”Älä koske häneen!”
Nicholas ei välittänyt karjaisustani, mies marssi seinän toiselle puolelle puhutellakseen Jeremyä.
Sydämeni hakkasi, kuuntelin keskustelua yhä kasvavan huolen vallassa. Jos Jeremy puhuisi, jos hän kertoisi tietonsa, peli olisi pelattu. Saatoin vain toivoa, että mies pysyisi hiljaa.
”Hei vain, poika”, Nicholas sanoi pehmeästi, kuulin Jeremyn kiihtyneen, lähes huohotukseksi yltyneen hengityksen. ”Sinä taidatkin tietää, kuka minä olen. Eikö olisi vähintäänkin kohteliasta esitellä itsensä?”
Jeremy oli vaiti. Kuulin askelia, ne pysähtyivät. Isku, Jeremyn tuskanhuuto, toinen isku, toinen huuto. Jokainen ääni sai vuorollaan minut vavahtamaan rajusti, kuin iskut olisivat osuneet ystäväni sijaan itseeni. Henkisellä tasolla tuska taisikin olla suurempaa minun puolellani.
”Puhu”, Nicholas komensi saaden Jeremyn jälleen huutamaan tuskasta. En tiennyt, mitä Nicholas tarkkaan ottaen teki, mutta ainakin se sattui. ”Mikä on nimesi?”
”Jeremy”, ystäväni vastasi vapisevalla äänellä hengittäen raskaasti. Nuori mies älähti, Nicholaksen ääni muuttui yhä pehmeämmäksi.
”Sukunimi?”
”Stevenson!” Jeremy henkäisi.
Hiljaisuus. Lopulta Nicholas nauroi, ensin vaimeasti, lopulta kovaan ääneen.
”Jeremy Stevenson”, Nicholas toisti nauraen edelleen. ”Mietinkin, miksi olet niin kovin tutun näköinen. Nähtävästi rikollinen veri ja typeryys ovat periytyviä ominaisuuksia... eivät ainoastaan Vincent ja Victor de Lucan, vaan myös Jack ja Jeremy Stevensonin tapauksessa. Isänsä poika selvästikin. Anna anteeksi väkivaltaisuuteni, mehän olemme isäsi kanssa sentään vanhoja tuttuja... olehan ystävällinen ja kerro minulle kaikki järjestöstä.”
Hiljaisuus. Tästä Jeremy tajusi sentään olla puhumatta. Kaksi lyöntiä, kaksi huudahdusta, ei vaikutusta. Jeremy ei puhunut. Nicholas sen sijaan ei jäänyt vaiteliaaksi.
”Teillä lienee melko tiivis ystävyyssuhde, Stevenson ja de Luca. Odotahan hetki, minulla taitaa olla jotain, joka vetoaa sinuun.”
Askelia. Nicholas ilmestyi minun puolelleni seinää, mies tuli aivan lähelle minua. Hän otti itselleen tuolin seinän vierestä ja nousi ähkäisten sille seisomaan. Vanhus otti aseensa esille ja piteli sitä ohimollani samalla, kun päästi minut kahleista. Tunnottomat käsivarteni putosivat sivuilleni, Nicholas laskeutui tuolilta uhaten minua edelleen aseella.
”Kävelehän kaverisi luo”, mies komensi, ja minä tein, kuten hän tahtoi. Päästyämme seinän toiselle puolelle vanhus komensi minut polvilleni lattialle Jeremyn eteen.
Nicholas tarttui minua hiuksista ja taittoi päätäni väkisin taakse, suustani karkasi tuskankarjahdus. Vanhus painoi asetta vasten ohimoani ja katsoi Jeremyyn, joka tuijotti minua silmät selällään vavisten. En uskaltanut liikkua senttiäkään, tiesin, että Nicholas ei tarvitsisi meitä molempia – jos Jeremy ei puhuisi, tai jos tekisin yhdenkin äkkiliikkeen, vanhus osoittaisi olevansa tosissaan ja painaisi liipaisimesta. Hän tappaisi minut parhaan ystäväni eteen enemmän kuin mielellään.
”No, Jeremy Stevenson”, Nicholas sanoi hiljaa teeskennellyn ystävällisesti. Kuulin oman, raskaan hengitykseni, näin Jeremynkin rintakehän kohoilevan kiivaasti. ”Avaatko sanaisen arkkusi, vai jätänkö sinut katselemaan ystäväsi ruumista ja miettimään asiaa tovin? Voin varoittaa, ettei ihmisen pään sisällön valuminen lattialle ole kovin kivaa katseltavaa.”
Jeremyn ääni vapisi entistä pahemmin hänen vastatessaan.
”Mitä tahansa”, nuori mies sopersi. ”Kerron aivan mitä tahansa... mistä aloitan?”
Nicholas tiukensi otettaan hiuksistani. Tunsin kehoni tärisevän hivenen, kylmän hien hiipivän otsalleni. Kuolemanpelko valtasi mieleni. Jos en keksisi jotain, jos vain pysyisin paikoillani, elämäni päättyisi tähän.
”Aloita nyt ensin järjestöstä”, Nicholas totesi, saatoin kuulla hänen äänestään, että mies hymyili. ”Kerro kaikki, mitä tiedät. Kokoonpano, toiminta, rakenne, arvojärjestys... aivan kaikki.”
”Minä olen vain asehuoltaja, minä en tiedä niin paljoa, minä...” Jeremy aloitti, Nicholas kiskoi päätäni yhä voimakkaammin taaksepäin ja painoi asetta paljonpuhuvasti kalloani vasten tiukentaen otettaan pistoolista, ja Jeremy veti sanansa takaisin. ”... hyvä on, minä olen jäsen muiden joukossa, samassa kastissa muiden kanssa heti pomon alapuolella!”
”Ja kuka on tämä pomo?” Nicholas kysyi. Jeremy oli hetken hiljaa, mutta vastasi lopulta.
”Rafael Collins”, mies kuiskasi saaden Nicholaksen hymähtämään.
”Minä en usko, että Rafael Collins olisi lähettänyt kaksi tyhmänrohkeaa, nuorta miestä keskenään varjostamaan minua”, mies totesi. ”Kerrohan koko totuus.”
Rintakehäni kohoili kiivaasti, ajatukset vilisivät päässäni, yritin kehittää jonkinlaista järkevää pakosuunnitelmaa. Tiesin, että Jeremyn jokainen sana vei meitä lähemmäs loppua. Tiesin, ettei Jeremyllä olisi mitään mahdollisuuksia ratkaista tilannetta. Meidän kummankin henget olivat minun käsissäni... käsissäni, joihin alkoi palata verenkierron myötä myös tunto.
”Victor johtaa Rafaelin rinnalla”, Jeremy kertoi hiljaisella äänellä. ”Rafael ei tiennyt tästä operaatiosta. Järjestö ei varsinaisesti ole mukana tässä.”
”Mielenkiintoista”, Nicholas totesi ja naurahti. ”Herra de Luca toisella taitaakin olla enemmän henkilökohtaista kaunaa minua kohtaan, kuin olisin osannut arvatakaan. Kuinka kauan olette piilotelleet taloni lähellä?”
”Tämä oli ensi kerta.”
”Älä valehtele, Stevenson, näin teidät jo kolme päivää sitten niissä samoissa puskissa.”
Rukoilin mielessäni, että keskustelu Jeremyn kanssa oli vienyt Nicholaksen mielenkiinnon. Mies oli vanha, hänen reaktionopeutensa ei ollut enää terävimmillään. Jos Nicholas olisi tarpeeksi keskittynyt muualle, niin ehkä... voi helvetti, oli tai ei, minulla ei ollut vaihtoehtoja, minun oli tehtävä jotain...
Nopea käännähdys, osa hiuksistani repeytyi irti päänahasta, en kuitenkaan välittänyt kivusta. Nicholas ampui välittömästi, laukaus meni ohi, mies tähtäsi uudelleen, väistin. Luoti meni vasemman korvani vierestä ja osui seinään.
Minä löin, en edes katsonut, minne. Nicholas väisti, käytin hyväkseni hänen asekätensä herpaantumista ja tartuin pistooliin, joka laukesi. Luoti ei kuitenkaan osunut meistä kumpaankaan. Väänsimme kättä hetken, Nicholas ärähti minulle jotain, jolle en suonut keskittymistäni sillä hetkellä lainkaan. Tönäisin vanhusta voimakkaasti, hän horjahti taaksepäin... ja viimein tunsin, kuinka Nicholaksen ote pistoolista kirposi.
Käteni tärisivät. Pitelin pistoolia molemmin käsin, astuin askelen taaksepäin. Sillä hetkellä en ajatellut mitään... hädin tuskin ymmärsin sanaakaan Nicholas Coruccin karjahduksesta.
”Älä helvetissä --!”
Laukaus.
Toinen.
Kolmas.
Neljäs.
Metallinen, naksahteleva ääni, joka kertoi aseen olevan tyhjä. Lopulta täysi hiljaisuus.
Seisoin paikoillani kuin kivettyneenä, pidellen asetta edelleen tärisevissä käsissäni. Kehoni vavahteli yhä voimakkaammin nähdessäni verilammikon leviävän Nicholaksen selän taakse. Jeremy rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä, mies sanoi ääneen ainoan ajatukseni.
”Sinä... sinä tapoit hänet”, mies sopersi. ”Voi jumalauta, Victor... sinä tapoit Nicholas Coruccin...”
En kyennyt liikkumaan tai puhumaan. Vähitellen aloin tajuta, mitä oli tapahtunut. Jeremy oli siinäkin ajatuksessa muutaman sekunnin minua edellä.
”Victor, ota häneltä avaimet, vapauta minut”, Jeremy sopersi. ”Meidän täytyy lähteä... jos joku tulee tänne nyt, me olemme kusessa... Victor, toimi!”
En tiedä, miten se onnistui, mutta jotenkin sain tärisevine käsineni kaivettua kahleitten avaimet Nicholakselta ja päästettyä Jeremyn vapauteen. Heti saatuaan kätensä alas Jeremy ravisteli niitä saadakseen veren kiertämään niissä. Hetken käsiään hierottuaan mies tarttui minua käsivarresta heikolla otteella ja yritti kiskoa minua mukanaan kohti ovea.
”Liiku, Victor, meidän on lähdettävä!” Jeremy ärähti.
Yritin kumartua lähemmäs Nicholaksen ruumista, mutta Jeremy esti minua.
”Meidän on tehtävä jotain”, sopersin hiljaa, ”kutsu ambulanssi, Jeremy...”
”Hullu mies! Juoksetko sinä vapaaehtoisesti, vai pakotanko sinut?! Me lähdemme nyt, Victor, vauhtia!”
***
’Rikollinen.
Lainsuojaton.
Murhaaja.
Tappaja.'
'Minä vein hänen henkensä... minä ammuin hänet.
Minä olen tappanut ihmisen.’
Jeremy nauroi, oli nauranut jo pitkään. Mies ei yksinkertaisesti saanut nauruaan loppumaan, ja jos en olisi ollut itsekin shokissa, olisin pelännyt, ettei hän saanut enää henkeä.
”Voi hemmetti... voi hemmetti, Vicky... sano, että minä näen unta”, mies sai sanottua naurunsa lomasta. ”Pyssysankari Victor de Luca...”
”Lopeta, Jeremy”, sanoin heikosti, minua oksetti.
”Sinä tapoit Nicholas Coruccin, Vicky... sinä tapoit hänet... me selvisimme, hän on kuollut, me olemme elossa... tajuatko sinä, Victor?! Sinä pelastit meidät molemmat, ja päälle päätteeksi passitit hänet suoraan helvettiin... odotahan, kun järjestö kuulee tästä!”
Pahoinvoinnin aalto. Käännyin kohti sohvan selkänojaa ja oksensin sen taakse lattialle. Pyyhittyäni suupieleni kämmenselkääni tajusin piteleväni yhä kädessäni Nicholaksen pistoolia. Tiesin sen olevan tyhjä, joten yksinkertaisesti viskasin aseen käsistäni sohvan taakse kirjahyllyjen väliin.
”Kutsun heidät koolle”, Jeremy totesi virnistäen, mies oli lopultakin onnistunut lopettamaan nauramisen. ”Parempi, että he tulevat tänne, sinusta ei ole ajamaan tuossa kunnossa, eikä minulla ole autoa.”
Jeremyn ensimmäisestä soitosta kului ehkä viisitoista minuuttia, kun ovikello soi ja mies kävi päästämässä Rafaelin sisälle. Mies astui sisään ja kohotti kulmiaan nähdessään Jeremyn runnellut kasvot vilkuillen vuoroin minua, vuoroin Jeremyä.
”Ensimmäisenä kysyisin, mitä on tapahtunut, mutta johtajan ominaisuudessa minun on ensin huomautettava, että yleensä kokoukset pidetään jossain aivan muualla, kuin yksityisasunnossa”, Rafael totesi. ”Sinä tiedät sen, Victor. Toisekseen Jeremyllä ei edes ole valtuuksia kutsua ketään koolle, eikä täten kenelläkään ole velvollisuutta ilmestyä paikalle. Tärkeät raportit toimitetaan joko minulle tai Victorille, ja meistä jompikumpi järjestää kokouksen tarvittaessa. Stevenson ja Andrews eivät tule, minä kielsin, mikä lienee sinänsä hyvä asia – Jeremyn olisi parasta tehdä jotain kasvoilleen ennen isänsä tapaamista.”
Rafael käänsi katseensa minuun. Istuin ilmeettömänä paikoillani, keskityin hengittämiseen.
”Victor, mitä on tapahtunut?” Rafael kysyi rauhallisella äänellä, saatoin kuitenkin kuulla hänen äänestään kuultavan pahan aavistuksen. Avasin suuni, mutten saanut vastattua mitään. Rafael astui pari askelta lähemmäs, mies katsoi minua otsa rypyssä, hänen äänensä oli hivenen huolestunut. ”Puhu, Victor. Minä odotan.”
Tuskallinen, odottava hiljaisuus. Kun sitä oli kestänyt tarpeeksi pitkään, Jeremy naurahti.
”Vickystä ei ole puhemieheksi juuri nyt”, mies totesi huvittuneena. ”Minä voin kertoa hänen puolestaan. Arvon johtaja, saanen esitellä kollegasi, joka on juuri suorittanut elämänsä ensimmäisen murhan... ja mikä parasta, kyseisen rikoksen uhri oli kuuluisa Nicholas Corucci.”
Suljin silmäni. Jeremyn jokainen sana sattui. Rafael ei sanonut pitkään aikaan mitään, mutta miehen viimein puhuessa hänen äänensä oli niin jäinen, etten ollut sellaisena sitä koskaan kuullut. Tiesin, että Jeremy oli kuvitellut Rafaelin olevan iloinen uutisestaan, mutta mies ei selvästikään ollut sitä.
”Jeremy, ole ystävällinen ja mene vaikka työhuoneeseen odottamaan. Haluan puhua Victorin kanssa kahden kesken.”
Rafael istuutui ikkunan eteen penkille, mies katsoi minua pitkään, ennen kuin puhui sillä samalla, jäisellä äänellä, jolla oli puhunut Jeremylle. Jos mahdollista, vieläkin jäisemmin.
”Olettaen, että Jeremy puhui totta”, mies aloitti puhuen hyvin hitaasti, ”saanen kysyä, mitä helvettiä sinä olet mennyt tekemään? Miksi, milloin, ja mitä sinä kuvittelet tästä seuraavan?”
Onnistuin viimein avaamaan suuni, ääneni oli niin hiljainen, että huomasin Rafaelin joutuvan kumartumaan lähemmäs kuullakseen kaiken, mitä sanoin.
”Corucci olisi tappanut meidät, jos en olisi tehnyt sitä”, kuiskasin. ”Minulla ei ollut vaihtoehtoja.”
”Victor, minä en usko, että Nicholas Corucci marssi kotiisi ja ryhtyi huitomaan aseella”, Rafael totesi kuivasti. ”Kerrohan alusta alkaen kaikki.”
Minä kerroin. Kerroin sen, että olimme Jeremyn kanssa varjostaneet Corucceja jo pitkään. Kerroin, että tarkoitukseni oli ollut tappaa sekä Nicholas että Johnny niin, ettei kukaan saisi koskaan tietää murhaajaa. Kerroin, mitä oli lopulta tapahtunut, kertasin viime yön tapahtumat niin tarkkaan, kuin kykenin. Saatuani kertomukseni päätökseen Rafael oli hyvin pitkään hiljaa, ennen kuin nousi hitaasti ylös ja käänsi minulle selkänsä.
Rafael veti syvään henkeä tasatakseen kiivasta hengitystään, jonka kykenin kuulemaan sohvalle saakka. Hän oli ristinyt kätensä tiukasti rinnalleen. Mies oli todella vihainen, huuto, jota olin saanut osakseni Rafaelilta jokin aika sitten, ei ollut ollut mitään tämän rinnalla. Kaikkein vihaisin Rafael oli silloin, kun joutui pakottamaan äänensä kylmän rauhalliseksi.
”Kai tajuat, että tuo oli typerin mahdollinen teko, jonka voit tehdä”, Rafael sanoi hitaasti. ”Todellakin typerin. Paitsi, että vaaransit oman henkesi, vaaransit myös Jeremyn hengen. Sen lisäksi menit paljastamaan itsesi ja olemassaolosi. Eikä sekään riittänyt, vaan ammuit Nicholas Coruccin antaen Johnny Coruccille syyn kostaa. Äläkä sano, ettei sinulla ollut vaihtoehtoja – minä tiedän sen, mutta jos et olisi alun perinkään toiminut omin päin ja lähtenyt suunnittelemaan jotain kaikessa idiotismissaan järkyttävän typerää, näin ei olisi käynyt. Tästä syntyy sota, Victor, mikäli Johnny tajuaa yhdistää sinut järjestöön. Ja se tulee olemaan vain ja ainoastaan sinun ansiotasi.”
En vastannut mitään. Mitä olisin voinut sanoa? Että Rafael oli oikeassa? Mies tiesi sen kyllä, vaikken erikseen sitä hänelle kertonutkaan. Tajusin varsin hyvin, että olin juuri saattanut sytyttää kipinän, jota järjestö ei saisi sammumaan ennen sen eskaloitumista täydeksi roihuksi. Tajusin, että tekemiäni virheitä ei välttämättä voinut korjata.
Ja kun Rafael puhui, ymmärsin hänen ratkaisunsa täysin. Miten olisin voinut olla ymmärtämättä?
”Sinä varmasti tajuat myös, etteivät Stevenson, Andrews tai kukaan muukaan tule pitämään tästä”, Rafael jatkoi. ”Se vähäinen kunnioitus, jota olet onnistunut itsellesi saamaan, on mennyttä oman toimintasi seurauksena. Luottamus on mennyttä, Victor, paitsi sinun ja heidän, myös sinun ja minun välillä. Ymmärtänet, että minun on tehtävä ikävä päätös sinun johtoasemasi suhteen paitsi rangaistuksena ja turvatakseni järjestön koossapysyminen, myös säilyttääkseni edes rippeet siitä, mitä tulee minun rooliini järjestön fyysisenä ja henkisenä johtajana. Sinä et toimi enää järjestön johdossa.”
Rafael kääntyi minua kohti, ja huomatessani miehen katsovan minuun nyökkäsin vaitonaisena.
”Ilmoitanko potkuista heille itse, vai teetkö sen puolestani?” kysyin Rafaelilta hiljaa. Mies kohotti kulmiaan kevyesti.
”Luuletko sinä, että voit nyt jättää järjestön kuin uppoavan laivan ajettuasi sen karille?” mies kysyi. ”Minä puhuin johtoasemasta, Victor, en mistään muusta. En luonnollisestikaan voi pakottaa sinua siihen, mutta toivon sinun jatkavan järjestössä. Et johtajana etkä täysivaltaisena jäsenenä, vaan rivijäsenenä.”
Rafael piti pienen tauon, jonka aikana vilkaisin miestä silmiin. En kuitenkaan tohtinut kohdata hänen katsettaan, vaan painoin katseeni nopeasti alas. Rafael jatkoi.
”Sanotaanko, että rivijäsenenä pienin poikkeuksin”, mies totesi. ”Toisin, kuin muut rivijäsenet, osallistut joihinkin kokouksiin, saat niihin erikseen kutsun. Lisäksi et elä edes osittaispimennossa, saat kaiken tiedon järjestön toiminnasta joko niissä kokouksissa tai erillisinä, suullisina raportteina, jotka Jeremy toimittaa sinulle. Et kuitenkaan raportoi itse suoraan minulle, kuten eivät muutkaan rivijäsenet – et tosin myöskään Stevensonille tai Andrewsille, vaan Jeremylle. Sinulla ei myöskään ole valtuuksia antaa käskyjä juoksupojille tai vastaanottaa heiltä raportteja, kuten ei myöskään koota raportteja muilta rivijäseniltä. Onko selvä?”
Nyökkäsin jälleen. Rafael pudisti päätään hitaasti.
”Minä en olisi halunnut tehdä näin, Victor, mutta et jätä minulle vaihtoehtoja. Pettymykseni sinuun on tällä hetkellä sellaisessa sfääreissä, etten koskaan uskonut sen yltävän sinne saakka. Tule aamulla kahdeksalta päämajaan, niin kartoitamme tehtäväsi ja palkkasi. Lähden nyt, ja vien Jeremyn mennessäni kotiin... ai niin, ja lukitse ovet sekä ikkunat, Johnny tuskin selvittää asuinpaikkaasi ja lähtee kostoretkelle heti tänä yönä, mutta voisin kuvitella Stevensonin olevan sinulle vähintään yhtä vihainen nähtyään poikansa kasvot.”
Rafael kääntyi. Mies käveli työhuoneen ovelle ja komensi Jeremyn mukaansa. Tunsin ystäväni katseen itsessäni, mutta nuori mies ei uskaltanut sanoa mitään – ilmeisesti hän oli kuullut koko keskustelun.
Ulko-oven paiskautuessa kiinni kaksikon perässä annoin itseni valahtaa lattialle ja murtua täysin.
Minä olin halunnut Nicholas Coruccin kuolevan. Jos se olisi tapahtunut, kuten olin suunnitellut, en ehkä olisi reagoinut näin. Jos tilanne olisi ollut minun käsissäni, jos olisin saanut toteuttaa kostoni omalla tavallani, olisin saattanut nyt olla täysin kunnossa... vai olisinko? Olinko minä sittenkin liian heikko vetämään liipaisimesta, liian hauras kantaakseni murhaajan leimaa? Liian naiivi elämään maailmassa, jossa tappaminen oli arkipäivää?
Liian paljon isäni psyykkisten heikkouksien kaltainen ollakseni se vahva Victor de Luca, joksi olin itseni yrittänyt muovata?
***
Shokista palautuminen kesti aikansa. Tarkkaan ottaen huomasin pystyväni ajattelemaan järkevästi vasta aamuseitsemältä, kun ovikello soi herättäen minut levottomasta unesta sohvan edestä lattialta.
Ovikello soi uudelleen. Nousin hitaasti jaloilleni, mietin hetken, olisiko järkevää avata ovea vai ei... kunnes kuulin nuoren tytön äänen kutsuvan minua.
”Victor? Oletko kotona?”
Tulija oli Susie. Hieraisin silmiäni toisella kädelläni, huokaisin. En olisi juuri nyt jaksanut vastaanottaa tyttöä, mutta tällä saattoi olla jotain tärkeää asiaa. Kävelin ovelle ja päästin tytön sisään.
Viittasin Susien kohti nojatuolia, mutta tyttö ei istuutunut. Hän jäi seisomaan parin askelen päähän ovelta ja katsoi minua jonkinlainen peitelty, puoliksi hämmentynyt, puoliksi surullinen ilme kasvoillaan.
”Onko se totta?” tyttö kysyi.
Huokaisin syvään. En halunnut puhua tästä, en nyt, en varsinkaan kuusitoistavuotiaan tytön kanssa.
”Miksi kysyt?” kysyin Susielta. ’Mitä se sinulle kuuluu’ olisi mielestäni kuulostanut liian töykeältä.
”Koska sinä olet minun veljeni paras ystävä”, Susie sanoi hiljaa. ”Koska olen saanut kasvaa ihaillen paitsi Jeremyä, myös sinua. Koska... koska minä en halua uskoa sitä sinusta... koska sinä et ole tappaja, Victor, minä tiedän, ettet sinä ole...”
Susien ääni vaimeni loppua kohden, tyttö katsoi minua pitkään ja taisi huomata välttelevästä katseestani, että hänen arvauksensa oli mennyt pieleen.
”Sinä siis teit sen?” Susie kuiskasi.
Katsoin edelleen muualle. Mitä minä sanoisin? Ei tällaisia keskusteluja kuulunut käydä teinityttöjen kanssa! Silti tunsin palavaa halua selittää, halua sanoa... edes jotain.
”Minun oli pakko, Susie”, totesin lopulta katsomatta tyttöön. ”Minä en olisi tässä, jos en olisi tehnyt sitä.”
”Sinun oli pakko tappaa ihminen?” Susie toisti hiljaisella äänellä. ”Victor, minä pyydän... Jeremy, äiti ja isä ovat kaikki niitä, minä en halua, että sinäkin olet!”
”Miten minun tekoni vaikuttavat sinun elämääsi?”
”Siten, että sinä olet elämäni ainoa ihminen, jolla on jäljellä edes ripaus oikeudentajua ja empatiakykyä!”
Säpsähdin. Kohotin katseeni Susieen, ja nähdessäni tytön epätoivoisen katseen tajusn, etteivät minun tekoni olleet hänelle lainkaan yhdentekeviä.
”Susie...”
Lausuttuani tytön nimen en oikeastaan tiennyt, miten jatkaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Susie puhui.
”Minä en halua, että sinä muutut sellaiseksi, Victor”, tyttö sanoi tukahtuneella äänellä. ”En tahdo, että sinustakin tulee kylmäverinen tappaja, jolle moraali on vain sana muiden joukossa.”
Jouduin miettimään pitkään, jotta sain rakennettua järkeväksi sen, mitä halusin sillä hetkellä tytölle sanoa. Susie kuitenkin odotti kärsivällisesti, ja lopulta puhuessani tyttö kuunteli jokaista sanaani.
”Susie, minä en ole sinun veljesi”, totesin hiljaa. ”Mutta jos se olisi mahdollista, olisin sitä mielelläni. En tiedä, missä määrin minä olen sinulle merkityksellinen, mutta sinä olet minulle kuin pikkusisko. Ja minä en aio tuottaa siskolleni pettymystä. Minä en muutu miksikään, Susie, olen edelleen se sama Victor, joka antoi sinulle vauhtia keinussa Jeremyn kanssa ollessasi vielä pieni. Sama tyyppi, joka lohdutti sinua kaatuessasi ja satuttaessasi polvesi ja auttoi veljeäsi laittamaan laastarin. Täsmälleen sama ihminen.”
Susie oli pitkään hiljaa ja katsoi minua silmiin. Hipaisin toisella kädelläni varovasti tytön olkapäätä.
”Jos minulla on ainuttakaan syytä pitää itseni kunniallisena miehenä, niin se olet sinä, Susie”, sanoin tytölle hiljaa. ”Ja se on erittäin hyvä syy.”
Susie hymyili varovasti. ”Tiesin, että voin luottaa sinuun... isoveli”, tyttö sanoi epäröityään hetken viimeistä sanaa.
Vastasin tytön hymyyn, vaikken oikeastaan ollut hymyilytuulella. Mielessäni kirosin sitä, että Johnny Corucci oli edelleen elossa ja hyvissä voimissa. Asialle olisi tehtävä jotain... kunhan aika olisi kypsä.
This is how it feels when you take your life back
This is how it feels when you finally fight back
When life pushes me, I push harder
What doesn't kill me, makes me stronger!
Irviksen kommentteja:
Hmm. En mä tiedä mitä sanoa. Paitsi että HEI NICHOLAKSESTA PÄÄSTIIN VIIMEIN EROON! :D
Ja tuota. Tuotatuota. Oli hivenen ongelmia yrittäessä kuvata Victoria kahleissa, kun sen pystyi tekemään vain yhdessä asennossa, ja se ei voinut mitenkään nähdä Jeremyä, joten sitä ei kuvattu. Paitsi tuossa yhdessä kuvassa, jossa molemmat näkyvät sivusta. Siinäkin harkitsin pitkään, otanko siitä kuvan vai en. :P
