Ihminen ei aina kykene sanomaan ääneen, että sattuu. Kipua ei välttämättä voi kuvailla sanoin, jotkut eivät osaa tehdä sitä edes elein. Jotkut lukitsevat itsensä päänsä sisään ainoana seuranaan omat, katkerat ajatuksensa, jotkut pyörittelevät asioita mielessään niin pitkälle, etteivät kykene enää ajattelemaan muuta.
Jotkut eivät osaa päästää irti, jotkut eivät osaa jättää vanhaa taakseen ja kääntää uutta lehteä elämässään.
Kun kaikki, mille olet viime vuodet elänyt, kun kaikki, mitä kohti olet itseäsi johdattanut, muuttuukin yhtäkkiä kaikeksi muuksi, kuin tavoittelemisen arvoiseksi, onko enää jäljellä merkitystä?
Kun rakennat elämäsi yhden ainoan tehtävän varaan, etkä lopulta kestä suorituksen seurauksia, onko epäonnistuminen enää lähellekään oikea ilmaus?
Ja entä, kun kaikesta huolimatta haluat leimata itsesi murhaajaksi uudelleen, kun kaikesta huolimatta haluat tehdä sen toisen kerran? Kun tiedät, että tehtäväsi vaatii vielä toisen osan – mutta se on vielä epäselvää, kestääkö mielenterveytesi sen toteutusta? Kestääkö järkesi? Kestääkö minuutesi?
Olemassaolostasi puhumattakaan?
Roaring Heights Newsin parin päivän takainen erikoispainos oli unohtunut pöydälle avonaisena. Otsikko kirkui nimeään minulle kissankokoisin kirjaimin joka ainoa aamu. ”Raaka murha omassa kodissa – kuka tappoi Nicholas Coruccin?” Pitkän artikkelin alapuolella toinen otsikko ilmoitti Johnny Coruccin olevan ensimmäinen epäilty lähinnä siksi, että viimeinen havainto miehestä oli tehty kaksi tuntia murhan jälkeen tämän poistuessa avovaimonsa kanssa Roaring Heightsista autolla, joka oli löytynyt jälkeenpäin hylättynä sadan kilometrin päästä. Kukaan ei tiennyt, minne Johnny Corucci oli kadonnut ja miksi, ja jos jollakulla oli edes jonkunlaisia spekulaatioita asiasta, niin vähiten niitä oli minulla. En ymmärtänyt, en edes halunnut ymmärtää, miksi mies oli paennut kaupungista.
Oli miten oli, minä olin aina tiennyt olevani heikko. En ollut kuitenkaan arvannut, että olisin sitä vielä tehtyäni sen oikeasti. En ollut tajunnut, että ne neljä laukausta vainoaisivat minua näin intensiivisesti.
Jos isäni olisi ollut elossa, olisin kysynyt häneltä, miten hän oli kyennyt siihen. Miten hän oli pyyhkinyt mielestään uhriensa lasittuneet katseet, laukausten kajahtelun ja punaisena virtaavan veren? Ehkä ei mitenkään. Ehkä hänkään ei olisi aikaa myöten enää kestänyt valintojaan.
Ehkä hänen kohtalonsa tulisi olemaan minunkin kohtaloni.
***
Saapuessani päämajan kellariin ensimmäinen lause, jonka kuulin, oli Mike Griffithsin halveksiva ärähdys.
”Olet myöhässä, de Luca.”
”Tiedän”, vastasin miehelle yhtä äkäisesti saaden hänen ilmeensä kovettumaan entisestään.
”’Tiedän’ ei riitä minulle selitykseksi.” Griffiths puristi kätensä nyrkkiin. ”Missä viivyit?”
”Raportoimassa”, totesin pyrkien pitämään ääneni rauhallisena sen sijaan, että olisin alkanut huutamaan kilpaa Griffithsin kanssa. ”Siinä kesti kokonaiset kaksi minuuttia pidempään, kuin oletin. Olen siis kokonaiset kaksi minuuttia myöhässä. Kelpaako selitykseni?”
Hiljaisuus. Käytin sen hyväkseni ja vedin tyynen rauhallisesti itselleni tuolin istuutuen sille.
Tummaihoinen mies tuijotti minua yhä halveksivammin ja pudisti päätään hitaasti.
”Minä en tajua, mitä varten sinun raporttisi menevät suoraan Jeremy Stevensonille eivätkä minulle”, hän ärähti.
”Koska se oli pomon käsky”, vastasin ja tuijotin Griffithsiä yhtä tiukasti takaisin.
”Minä tiedän sen!” Griffiths ärähti kovemmalla äänellä ja sylkäisi lattialle. ”Muotoillaanpa uudestaan, niin tyhmemmätkin pennut tajuavat. Minä en ymmärrä, miksi hyvin organisoitu järjestelmä pitää sotkea tällä tavalla. Sinun erityiskohtelusi tuhlaa vain meidän kaikkien aikaa.”
En vastannut mitään. Griffiths tuijotti minua aikansa, kunnes kiskaisi itselleenkin tuolin ja istuutui pöydän päähän suoden minulle vielä murhaavan katseen. Mies käänsi katseensa minua vastapäätä istuvaan nahkatakkiseen mieheen.
”Raporttisi, Keyes.”
Keyesin raportoidessa Griffithsille tummaihoinen mies nyökkäsi välillä päätään lyhyesti sen merkiksi, että kuunteli jokaista sanaa. Muuten hän ei elehtinyt mitenkään, ei sanonut mitään. Mike Griffiths ei ollut mukava mies, eikä edes yrittänyt olla. Hänen tyylinsä hoitaa asioita perustui huutamiseen ja ankaraan voimankäyttöön, ei niinkään sosiaalisiin taitoihin tai rauhanomaiseen keskusteluun. Fiksu mies osasi olla silloin, kun jaksoi, muussa tapauksessa hän kompensoi laiskaa päätään lihasvoimalla. Rivijäsenten johtajana hän osasi kuitenkin pitää alaisensa rautaisessa otteessa. Jos Griffithsin asenne olisi ollut hiukan toisenlainen, jos hän olisi kunnioittanut ketään ja voiman sijaan hyödyntänyt suuremmassa määrin älyään – ja jos täysivaltaisia jäseniä olisi ylipäätään tarvittu lisää – olisi mies saanut helposti ylennyksen. Griffiths oli kuitenkin se, joka lähes aina otettiin ensimmäisenä mukaan, mikäli täysivaltaisten jäsenten miesvahvuus ei fyysisesti riittänyt turvaamaan tehtävien onnistumista.
Philip Keyes oli kahdesta tärkeimmästä rivijäsenestä se rauhallisempi osapuoli. Alkoholi miehelle maistui hivenen liian usein, mutta mies ilmestyi rivijäsenten kokouksiin ajallaan ja hoiti sovitut hommat kirurgintarkasti virheitä tekemättä. Keyes pohti asioita paljon ja oli älykäs, mutta ei tarpeeksi rohkea tuodakseen ideoitaan esille. Hän oli järjestön väärentäjä; hänellä oli tarvittavat välineet ja taidot uskottavien papereiden tekemiseen. Thomas Andrews oli se, joka entisenä lakimiehenä teki taustatyön, suunnitteli ja kertoi Keyesille, mitä väärentää, Keyes puolestaan hoiti teknisen toteutuksen. Juoksupojat puolestaan pitivät huolta jatkuvasti kuluvien tarvikkeiden, kuten oikeanlaisen paperin, toimittamisesta.
Minut oli määrätty Keyesin työpariksi. Minun tehtäväni oli luonnollisesti hoitaa yksinkertaisimmat, mutta epäonnistuessaan itseni kannalta kaikkein kohtalokkaimmat tehtävät, joita kukaan muu ei halunnut tehdä. Olin niinsanottu kirjekyyhky, sillä nimellä he minua kutsuivat. Välittäjä. Linkki väärennetyt paperit lainvoimaisiksi tekevien, lahjottujen virkamiesten ja Keyesin välillä. Minun tehtäväni oli käytännössä juosta paikasta toiseen, nimenomaan juosta, sillä aikatauluni oli usein kellontarkka. Minulle saatettiin määrittää puolen minuutin tarkkuudella tietty kellonaika, jolloin valtaapitävä kohteeni käveli keskuspuiston suihkulähteen ohi vastaanottaakseen minulta ohimennen kirjekuoren. Juoksupoikien hommista tehtäväni erosivat paitsi vaarallisemmalta luonteeltaan, myös siten, että se jatkui yleensä turvaamalla kohteeni matka takaisin toimistolleen valmiina harhauttamaan hänestä mahdollisesti kiinnostuneita ylimääräisiä silmäpareja.
Viime vuosina vähitellen tapahtuneen järjestön toiminnan supistamisen vuoksi rivijäseniä ei ollut montaakaan, mutta toki meihin kuului neljäskin mies. Nimi oli muistaakseni Hale, mutta en ollut koskaan nähnyt miestä. Hänen toimenkuvaansa kuului suorittaa ne salakuljetukset, joita juoksupojat eivät kiinnijäämisen riskin vuoksi voineet tehdä. Mies toimitti raporttinsa henkilökohtaisesti Griffithsille, eikä häntä paljoa päämajassa nähty.
Kuultuaan Keyesin raportin ja kysyttyään muutaman tarkentavan kysymyksen Griffiths käänsi katseensa minuun.
”Toimitus huomenna kuuttatoista vaille kaksi”, mies komensi. ”Loganin paperit ovat valmiita, Keyes antaa sinulle ne sisältävän kirjekuoren kokouksen jälkeen. Kohteesi on knallihattupäinen mies hautausmaan länsisiiven kolmannella kujalla portista katsoen, hänen nimensä on Harper ja hän on kaupunginhallituksen kirjanpitäjä. Älä tuhlaa aikaa, sinun on saatettava Harper takaisin kaupungintalolle ja oltava kahtakymmentäkolmea yli kaksi Avalonin sairaalan ensimmäisen kerroksen vessassa vastaanottamassa yksi kappale hävitettäviä kuolintodistuksia.”
Nyökkäsin. Aikataulu oli erittäin tiukka, siirtymäaikaa oli vähän, eikä Avalonin sairaala ollut aivan kaupungintalon vieressä, mutta vastaan sanominen ei auttaisi mitään. Jos protestoisin, Griffiths todennäköisesti vain tiukentaisi aikataulua ja käskisi juosta nopeammin. Jossain määrin mies muistutti minua Robert Blakesta, ainakin heillä oli samanlainen taipumus simputukseen ja fyysisten mahdottomuuksien vaatimiseen.
Griffiths nousi ylös ja loi katseen sekä minuun että Keyesiin.
”Minun puolestani tämä on tällä selvä”, Griffiths päätti lyhyen kokouksen äreään tapaansa. ”Keyes, Andrews sanoi toimittavansa sinulle lisää materiaalia perjantaina. De Luca, tiedän varsin hyvin, että raportoit nuoremmalle Stevensonille, mutta haluan silti kuulla toimituksen onnistumisesta. Kyyhky on siis hyvä ja varautuu soittooni huomenna tasan kello neljä.”
Nyökkäsin jälleen. Olisin voinut sanoa Griffithsille vastaan, olisin voinut muistuttaa, ettei minulla ollut velvollisuutta kertoa hänelle mitään, mutta juuri nyt en jaksanut alkaa riitelemään miehen kanssa. Sitä paitsi Rafael oli vaatinut, että vaikka olinkin rivijäsen etuoikeuksin, kunnioittaisin silti Griffithsiä pomonani ja pitäisin miehen tyytyväisenä. Ja minä en halunnut tuottaa Rafaelille pettymystä, en tälläkin kertaa. Siksi nielin ylpeyteni, enkä sanonut mitään, kun Griffiths marssi pitkin, päättäväisin askelin portaita ylös ja poistui päämajasta.
Päästyäni kokouksesta kotiin keitin itselleni ensi töikseni suuren mukillisen kahvia. Olin niin kertakaikkisen väsynyt, että todella tarvitsin sitä. Hyvin ilmeisesti olin perinyt isäni tavan nukkua todella huonosti stressitilanteessa, ja väsymys alkoi vähitellen käydä sietämättömäksi. Päässäni oli liikaa ajatuksia, liikaa ristiriitaisia mietteitä yhden miehen kannettavaksi.
Tuskin olin ehtinyt kunnolla maistaa tuplamäärällä kahvijauhoja keitettyä myrkkyäni, kun ovikello soi. Ikkunasta havaitsin ovella seisojan olevan Susie. Laskin kahvimukini alas ja nousin avaamaan oven tytölle.
Susie hymyili nähdessään minut.
”Hei”, tyttö tervehti. Hänen äänensä oli muuttunut hivenen itsevarmemmaksi minun seurassani, mutta kuulsi edelleen arkuutta lävitseen. ”Saako tulla?”
”Totta kai.”
Päästin tytön sisälle ja suljin oven hänen perässään. Vilkaisin ohimennen yhä höyryävän kuumaa, pöydälle jättämääni kahvikuppia.
”Otatko kaakaota?” kysyin Susielta. Tytön hymy vain leveni.
”Jos se sopii, niin kyllä, kiitos.”
Lämmitettyäni Susielle nopean kupillisen kaakaota tyttö istuutui minua vastapäätä keittiön pöydän ääreen juomaan sitä. Tytön vierailu ei ollut tavatonta, viimeisen reilun viikon aikana hän oli käynyt luonani usein ihan vain jutellakseen. Eikä Susie puhunut mistään erityisen vakavasta, vaan jutteli aivan niitä näitä sinällään täysin merkityksettömistä asioista. Tyttö kertoi minulle, mitä koulussa oli viime aikoina tapahtunut tai mitä hän oli edellisenä iltana kotonaan tehnyt ja vastavuoroisesti kyseli, mitä minulle kuului. En koskaan puhunut tytön kanssa mistään järjestöön liittyvistä asioita, eikä Susie sitä vaatinutkaan. Stevensonien perheen kuopuksena hän luultavasti tiesi kyllä kaiken siitä, mitä tapahtui ja milloin, mutta ei ottanut niitä asioita sanallakaan puheeksi. Ja juuri sitä minä kaipasin. Halusin puhua normaaleista asioista normaalin ihmisen kanssa, teeskennellä hetken olevani itsekin normaali. Edes joskus. Ilman Susien seuraa olisin luultavasti menettänyt järkeni rippeetkin.
Tälläkin kertaa me juttelimme paljon. Susien seura sai minut piristymään hetkessä, tyttö sai puheillaan minut jopa hymyilemään. Näinä hetkinä tunsin itseni edes jossain määrin tärkeäksi, aivan kuin olisin oikeasti ollut Susien isoveli, ja tuntiessani lämmön leviävän sisälleni tiesin, ettei se ollut ainoastaan kuuman kahvin ansiota. Susiella oli kumma taito valaista koko huone pelkällä läsnäolollaan – siis silloin, kun tyttö ei sulkeutunut ujon kuorensa alle. Minun seurassani tyttö ei ollut tehnyt sitä enää pitkään aikaan.
***
Siitä, kun Rafael oli alentanut minut rivijäseneksi, oli kulunut kaksi viikkoa. Koko sen kahden viikon aikana en ollut nähnyt Rafaelia, Stevensonia tai Andrewsia kertaakaan. Jeremyn olin toki tavannut paitsi raporttien, myös ystävyyden merkeissä, ja hän piti minut kärryillä siitä, millainen tunnelma täysivaltaisessa jäsenistössä minun suhteeni vallitsi. Eikä Jeremy edes yrittänyt kierrellä totuutta, vaan kertoi minulle suoraan, että sekä Stevenson että Andrews olisivat olleet enemmän kuin valmiita kierittämään minut tervassa ja höyhenissä ja passittamaan takaisin sinne, mistä tulinkin. Sen myötä en olisi voinut sinä päivänä olla hermostuneempi lähestyessäni päämajaa.
En kuitenkaan antanut itseni epäröidä. Niin epävarmaksi kuin oloni tunsinkin, minun olisi mentävä sisään ja kohdattava järjestö. Se oli velvollisuuteni – itsehän olin asiat sotkenut, joten itse ne myös selvittäisin. Pysähdyin hetkeksi hengähtämään kokoustilan oviaukolle ennen, kuin astuin näkyviin.
Astuessani kokoustilan ovesta sisään huoneesta vaimeana kuulunut Jack ja Jeremy Stevensonin välinen keskustelu vaikeni. Heistä kumpikin katsoi minua – Jack Stevenson erityisen tuimasti. Eikä tarvittu montaakaan sekuntia siihen, kun mies ampaisi ylös tuoliltaan ja harppoi minua kohti. Näin vilauksen Stevensonin raivoisasti yhteen puristetuista hampaista miehen jännittyneiden suupielten välistä.
”Isä!” Jeremy karjaisi Stevensonille nousten itsekin ylös, saamatta kuitenkaan isäänsä pysähtymään.
Stevenson ei peitellyt raivoaan. Miehen kasvot vääristyivät vihasta hänen lyödessään minua ylävatsaan saaden keuhkoni tyhjenemään ja minut paiskautumaan seinää vasten.
”Edellinen oli Jeremyn puolesta”, mies ärähti ja potkaisi polvellaan vatsaani. Haukoin henkeäni, yritin estellä Stevensonia kuitenkaan miestä vahingoittamatta, en halunnut ensimmäisen kokoukseni päättyvän nyrkkitappeluun. ”Tuo puolestaan järkyttyneen vaimoni. Seuraava taas --”
Stevenson vaikeni, tajusin miehen etääntyvän minusta, Jeremy ja ja joku muu kiskoivat meitä erilleen toisistamme.
”Isä, lopeta!”
”Helvetti, anna minun --”
”Kumpikin Stevensoneista on nyt harvinaisen hiljaa!”
Rafael seisoi välissämme, mies oli työntänyt Stevensonin käsivarren mitan päähän itsestään ja kohotti varoittavasti etusormensa minulle sen merkiksi, ettei minun tulisi sanoa nyt mitään. Jeremy piteli isäänsä käsivarresta pahoitteleva ilme kasvoillaan, katsomatta kuitenkaan minuun. Stevenson puolestaan näytti edelleen raivokkaalta, muttei tehnyt elettäkään hyökätäkseen uudelleen kimppuuni. Hiljaa hän ei kuitenkaan ollut.
”Minä alan kyllästyä siihen, että estät minua jatkuvasti selvittämästä välejäni ihmisten kanssa, pomo --”
”Jos osaisit selvittää välejä jollain muulla tavalla, kuin pieksemällä itseäsi kaksikymmentä vuotta nuorempia miehiä tehden sen oletuksen, että he eivät lyö takaisin, saisit tehdä sen ilomielin”, Rafael ärähti takaisin.
”Sinulle on ilmeisesti ihan sama, että hän melkein tapatti poikani?!”
”Jos se olisi minulle ihan sama, olisiko hän nyt rivijäsen?” Rafael loi minuun nopean vilkaisun ja katsoi sitten kumpaakin Stevensoneista. ”Te kaikki kolme istutte nyt rauhallisesti saman pöydän ääreen ja puhutte asianne selviksi vapaa-ajallanne. Tästä ei ole mitään hyötyä kenellekään, päin vastoin. Jos jopa näin korkealla arvojärjestyksessä aletaan tappelemaan, siitä kärsii koko järjestö, se on jo huomattu.”
Stevenson veti pari kertaa syvään henkeä, lopulta mies nyökkäsi. Hän riuhtaisi itsensä irti Jeremyn otteesta ja marssi poikansa kanssa pöydän toiselle puolelle istuutuakseen. Rafael loi minuun terävän katseen, ja minäkin otin itselleni tuolin Jeremyä vastapäätä.
Tilanteen rauhoituttua keskuudessamme vallitsi hetken hiljaisuus.
”Andrews tulee hivenen jälkikäteen”, Rafael totesi lopulta jääden seisomaan pöydän päähän. ”Hän soitti minulle ja ilmoitti asiasta.”
”Ei kai se bridgeportilainen asetoimittaja ole perääntynyt?” Stevenson kysyi rypistäen kevyesti kulmiaan. Rafael pudisti päätään.
”Andrews olisi maininnut asiasta, jos olisi”, hän sanoi. ”Uskon kaiken olevan kunnossa.”
”Tunteeko kukaan edes sitä Danielsia?” Stevenson kysyi vielä. Tajusin, mihin mies viittasi, ja niin tajusi Rafaelkin.
”Ei, mutta nyt on keskipäivä ja tapaamispaikka on julkinen. Lisäksi Andrewsilla on Keyes turvanaan, mistä Daniels ei ole tietoinen. Ja Andrews tuskin soittelisi ympäriinsä niin rauhalliselta kuulostaen, jos Danielsin kanssa olisivat menneet sukset ristiin.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Stevenson nyökkäsi. Rafael antoi katseensa kiertää meissä kaikissa, ennen kuin puhui jälleen.
”Johnny Coruccista ei ole kuulunut yhtään mitään”, Rafael totesi luoden minuun pitkän katseen. ”Koska hän on pääepäilty, häntä etsitään koko osavaltion poliisivoimin. Jos hänet olisi löydetty, media olisi jo onnesta soikeana. Meillä ei ole siis mitään syytä uskoa, että hän olisi enää tässä osavaltiossa. Ei välttämättä edes koko maassa.”
”Emme me voi luottaa siihenkään, että ilman muuta hän on kadonnut iäksi”, Stevenson murahti.
”Stevenson, jos me jäämme vuosiksi odottelemaan tilaisuuttamme, joku muu nappaa sen nenämme edestä”, Rafael totesi. ”Meidän on toimittava nyt. Mitään ei ole kuulunut aikoihin, Johnny Corucci poistui murhayönä ilman tukijoukkoja avovaimoaan lukuunottamatta, joten minusta vaikuttaa erittäin todennäköiseltä, että Coruccien järjestö on tullut tiensä päähän johtajan poismenon myötä. Mikä ei sinänsä ole yllättävää Nicholaksen johtamistyylin huomioiden... alaistensa uhkaileminen jatkuvalla syötöllä ei lopulta ole omiaan takaamaan lojaalisuutta sitten, kun uhka on poissa.”
Ulko-oven narahdus, ääni, joka kertoi sen paiskautuvan kiinni. Juoksuaskelia. Rafael, Stevensonit ja minä käänsimme katseemme oviaukolle.
Andrews saapui paikalle hivenen hengästyneenä, hyväkuntoinen mies sai hengityksensä kuitenkin tasaantumaan nopeasti. Mies katsoi suoraan Rafaeliin ja puhui, ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään.
”Daniels ei ole asekauppias.”
Rafaelin kulmat kohosivat, Stevenson hymähti ilottomasti kuin sanoakseen ”minä arvasin”, Jeremy ja minä katsoimme Andrewsia kiinnostuneina. Pisamakasvoinen mies hengitti pari kertaa syvempään ja jatkoi rikkoen odottavan hiljaisuuden.
”Hänellä ei ollut mitään intressejä toimittaa meille tullin läpi mitään, asekaupat olivat vain harhautus ja keino saada meihin yhteys”, Andrews selitti. ”Daniels vihjasi hänellä olevan halua ja resursseja yhteistyöhön kanssamme, mutta ilmeisesti hän on tässä se osapuoli, joka tarvitsee jonkinlaisia toimituksia.”
”Mitä vastasit?” Rafael kysyi. Andrews veti itselleen tuolin vierestäni suoden minulle vain lyhyen vilkaisun.
”Tietenkin kielsin tietäväni mitään järjestöstä”, mies totesi saaden Rafaelin nyökkäämään hyväksyvästi. ”Daniels kuitenkin sanoi, että jos muutan mieleni, hän odottaa johtajaa saapuvaksi paikalle entisen venesataman pubiin noin puolentoista tunnin ajan. Siitä on nyt kulunut puoli tuntia, joten päätös täytyy tehdä välittömästi.”
Rafael kohotti kätensä mietteliäänä leualleen ja katsoi Stevensoniin.
”Mitä mieltä olet, Jack?” mies kysyi. Stevenson pudisti päätään.
”Se voi olla ansa.”
”Stevenson, kello lähestyy yhtä, venesatama on julkinen tila”, Andrews totesi samaan tapaan, kuin Rafael oli todennut aikaisemmin Stevensonille. ”Daniels oli tapaamisessamme yksin, ja oletan hänen olevan yksin myös tässä tapaamisessa. Minä en tiedä, mitä hänellä on tarjota, kukaan ei tiedä, mutta valmistautumalla huolellisesti en usko, että mitään vaaraa on.”
Stevenson näytti mietteliäältä, hän katsoi Rafaeliin, joka nyökkäsi.
”Olen täsmälleen samaa mieltä Andrewsin kanssa”, Rafael sanoi. ”Lähden tapaamaan Danielsia. Stevenson ja Andrews, ottakaa parit lippaat mukaan, tarvitsen kaksi miestä mukaani.”
Oli Andrewsin vuoro pudistaa päätään.
”Määräsit minut kahdelta turvaamaan Halen ammuskuljetusta, pomo”, mies totesi. ”Jommasta kummasta täytyy minun osaltani luopua, en voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.”
Rafael oli pitkään hiljaa. Näin miehen ilmeestä, että mielessään tämä kirosi järjestön jäsenten vähäistä lukumäärää.
”Mutta Stevenson on vapaa?” Rafael kysyi saaden tämän nyökkäämään. ”Siinä meillä on yksi mies, toinen puuttuu. Hale on kuljetuskeikalla, entä Keyes?”
”Keyesillä on tämän päivän ilta mukaan lukien kolme vapaapäivää, hän sanoi lähtevänsä Bridgeportiin ja on luultavasti jo matkalla”, Andrews kertoi. ”Griffiths on vapaa.”
”Griffithsiä ei voi edes harkita, hän on liian äkkipikainen heiluakseen pistoolinsa kera asiallisessa tapaamisessa.”
Jeremy nosti kätensä ylös, näin hänen silmistään paistavan innostuneisuuden, vaikka nuori mies yrittikin sitä kovasti peitellä. ”Minä olen vapaa, pomo.”
Stevenson vilkaisi poikaansa äreästi.
”Sinä olet vapaa ja pysyt vapaana.”
”Pomo päättää siitä, et sinä”, Jeremy ärähti takaisin.
”Riittää”, Rafael komensi miehiä. ”Jos laitan teidät kaksi samaan aikaan jonnekin, tulos ei voi olla hyvä.”
”Sinulla ei ole vaihtoehtoja, pomo”, Jeremy totesi. ”Andrews ja Hale ovat keikalla, Griffithsiä et halunnut ja Keyes on Bridgeportissa ryyppäämässä. Juoksupoikiako ajattelit ottaa turvaksesi?”
Karaisin merkitsevästi kurkkuani, yritin tavoitella Rafaelin katsetta, mutta mies ei ollut huomaavinaankaan minua.
Rafael katsoi Jeremyyn.
”Minulla on yksi vaihtoehto”, hän totesi. ”Menemme Stevensonin kanssa kaksin.”
Stevenson kohotti kulmiaan.
”Jos välttämättä haluat mennä tapaamaan tuntematonta miestä, joka on jo valehdellut meille olevansa asekauppias, vaadin, että taustajoukkoina toimii vähintään kaksi miestä”, mies sanoi vaativasti.
”Mistä sinä revit meille yhtäkkiä ylimääräisen jäsenen, joka osaa käsitellä aseita?” Rafael kysyi.
Karaisin uudestaan kurkkuani, tällä kertaa voimakkaammin. Tuijottaen tiiviisti Rafaelia puhuin.
”Minulla on ase, Rafael”, totesin hiljaa. ”Paitsi, että osaan käyttää sitä, olen myös tänään vapaa.”
Rafael sulki silmänsä, mies huokaisi syvään. Stevenson avasi suunsa.
”Sinäkö haluat varta vasten tulla taas sotkemaan asiat?”
”Anna olla, Stevenson”, Rafael komensi.
Rafael avasi silmänsä ja katsoi minua pitkään, arvioivasti. Ehkä viidentoista sekunnin hiljaisuuden kuluttua hän puhui minulle.
”Tämä saattaa olla yhtä huono idea, kuin ajatus Jackin ja Jeremyn laittamisesta samaan tehtävään, mutta ainakaan teidän välillänne ei ole sukulaisuussuhdetta sekoittamassa pakkaa”, Rafael totesi. ”Hyvä on, Victor, minä suostun. Mutta vain, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Varokin tekemästä mitään typerää.”
Nyökkäsin hiljaa.
”Voit luottaa minuun”, lupasin miehelle huolimatta Stevensonin pistävästä katseesta. Nyt saisin ainakin näyttää Rafaelille olevani luottamuksen arvoinen.
***
Roaring Heightsin vanha venesatama ei ollut enää vuosikausiin ollut toiminnassa. Laituriin oli toki hylätty pari vanhaa ja lahoa soutuvenettä, ja sataman aluetta käytettiin satunnaisesti lastaus- ja purkutoimiin, mutta luvallista venesataman laiturien käyttö ei missään muodossa enää ollut. Venesatamaan kuului kaksi rakennusta; toinen oli vanha lastaushalli, toinen puolestaan entinen venevaja, joka oli nykyään remontoitu pubiksi. Tai no, ’remontoitu’ oli venyvä käsite – käytännössä vaja oli vain tyhjennetty veneistä ja täytetty pubikalusteilla.
Minä ja Stevenson kävelimme Rafaelin vanavedessä kohti pubia. Stevenson oli tilanteeseen tyytymätön, mutta Rafaelin käskystä kykeni yhteistyöhön kanssani. Mies vaikutti jälleen rauhoittuneen minun suhteeni huomattavasti.
Meillä kaikilla oli aseet mukana, mutta jokainen meistä toivoi, ettemme joutuisi niitä käyttämään. Rafael ja minä olimme mukana suhteellisen luottavaisin mielin, mutta Stevenson oli epäileväinen eikä kyennyt luottamaan Danielsiin yhtään. Nähtäväksi jäisi, oliko mies oikeassa ’asekauppiaamme’ suhteen.
Niin aikaisin päivällä pub oli lähes täysin tyhjä, ainoastaan naispuolinen baarimikko puhdisti laseja tiskin takana. Nähdessään meidät nainen nyökkäsi hymyillen.
”Mitä teille saisi olla?”
Rafael etsi katseellaan Danielsia autiosta pubista, tämän kulmat kävivät hienoisessa rypyssä ennen miehen ilmeen muuttumista jälleen neutraaliksi. Minä ja Stevenson pälyilimme myös ympärillemme valmiina ottamaan aseet esille, mikäli tarve tulisi.
Rafael ei sanonut mitään, joten baarimikko jatkoi kumartuen puhdistamaan baaritiskiä.
”Tekö olette tulleet siihen tapaamiseen?” nainen kysyi saaden Rafaelin katseen tiukkenemaan.
”Tarkentaisitteko?”
Nainen maiskautti suutaan kuuluvasti.
”Joku pitkänhuiskea mies käski sanoa mahdolliselle eksyneen näköiselle tulijalle odottavansa häntä sivuhuoneessa”, hän totesi kohauttaen olkiaan. ”Ei tosin sanonut, että teitä olisi kolme, mutta samapa se minulle. Huone on tuo vastapäinen, ovi on auki.”
Rafael kumartui Stevensonin puoleen ja sanoi tälle jotain, mitä en kuullut. Stevenson nyökkäsi ja vetäytyi sivummalle istuutuen baaripöydän ääreen.
Vanhempi mies katsoi minuun.
”Stevenson vahtii mahdollisia ylimääräisiä sisääntulijoita”, Rafael sanoi kuiskaten. ”Sinä tulet mukaani ja olet paitsi tarkkana, myös varuillasi.”
Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Rafael käveli baarimikon meille osoittaman huoneen ovelle ja avasi sen varovasti vilkaisten ensin sivusta ovenraon sisäpuolelle, ennen kuin avasi oven täysin ja astui huoneeseen. Menin sisään Rafaelin perässä ja suljin oven.
Huoneessa oli pöytä, neljä tuolia ja tasan yksi ihminen, trenssitakkinen mies, joka seisoi selin meihin ja poltti tupakkaa. Savukkeen kärki hohti punaisena miehen vetäessä kaikessa rauhassa savua keuhkoihinsa. Rafael karaisi kurkkuaan, tuntematon mies antoi Rafaelin odottaa hetken itseään, ennen kuin puhalsi savun hitaasti ulos ja kääntyi meitä kohti.
Mies ojensi kätensä kohti Rafaelia, mutta Rafael ei astunut lähemmäs eikä kätellyt miestä, joten hän veti kätensä pois.
”Nathan Daniels”, mies esittäytyi ja imaisi tupakkaa. Miehen ääni oli pehmeä ja hyvin hiljainen, muttei kuitenkaan missään määrin epävarma. ”Poltatteko?” hän kysyi taputtaen merkitsevästi povitaskuaan. Säpsähdin takin sisälle suuntautuvaa liikettä hivenen, käteni liikahti aavistuksen selkäni taakse, mutta tajutessani Nathanin vain tarjonneen savuketta siirsin kohti pistoolia suuntaamani käden takaisin normaaliasentoon. Rafael pudisti päätään.
”En”, hän totesi. ”Sen sijaan kuulisin mielelläni syyn tälle tapaamiselle.”
Daniels hymähti. Mies karisti tupakkansa tuhkat lattialle ja mittaili Rafaelia katseellaan suoden pikaisen vilkaisun minuun.
”Johtaja henkivartijoineen, oletan?”
”Voitte olettaa, että mies, jolle kertoa asianne, mutta jonka asema ei ole keskustelumme kannalta merkityksellinen”, Rafael oikaisi.
Hiljaisuus.
Danielsin kasvoille piirtynyt hymy leveni.
”Olen kuullut huhuja jonkinlaisesta organisaatiosta”, mies kertoi hiljaisella äänellään. ”Niin sanotusta herrasmiesklubista, joka oli muutamia vuosia sitten erittäin hyvissä väleissä edesmenneen Grigori Mendozan kanssa. Mendozasta aika jättikin jo pitkän aikaa sitten, mutta kuulemani mukaan teidän organisaationne on edelleen suhteellisen hyvissä voimissa... ehkä matalammalla statuksella, kuin jokunen vuosi takaperin, mutta kuitenkin.”
Rafael ei nyökännyt, ei toisaalta myöskään pudistanut päätään.
”Jatkakaa”, mies kuitenkin kehotti neutraalilla äänellä.
Daniels kallisti päätään kevyesti ja imaisi jälleen tupakkaa.
”Minulla on muutama erittäin läheinen ystävä”, Daniels sanoi. ”Läheinen ja luotettava. Bridgeport vaikuttaa kaipaavan meidänkaltaisiamme herrasmiehiä herättämään kaupungin jälleen eloon Mendozan jätettyä elämäntyönsä ikävällä tavalla kesken. Minulla vain on ongelma, tietynlainen este... ja luulen, että teillä olisi mahdollisuudet auttaa minut sen yli.”
Rafael katsoi miestä pitkään.
”Tarkentaakseni”, Rafael aloitti kuivasti, ”aiotte siis jatkaa Grigori Mendozan liiketoimia Bridgeportissa. Minulle on se ja sama, mitä siinä kaupungissa tapahtuu, mutta sen minä tahtoisin tietää, miksi kuvittelette, että minulla olisi intressejä auttaa teitä pyrkimyksissänne?”
Danielsin toinen kulma kohosi kevyesti.
”No mutta, tokihan nyt herrasmiehet toisiaan auttavat”, mies totesi hymähtäen. ”Toki, koska olen hyväntahtoinen, lojaali ja kaikin puolin reilu mies, tarjoan teille pientä palkkiota avustanne. Se, mitä minä tarvitsen, on taiteilijakontakti ihmiseen, joka hallitsee paperihommat, sekä muutama matalalla profiililla hoidettava tilaus. Tarvitsen hieman välineistöä liiketoimiani varten.”
Daniels puhui taitavin sanakääntein – niin, ettei mies päästänyt suustaan mitään liian raskauttavaa, mutta kuitenkin niin, että me molemmat tajusimme hänen puhuvan väärentäjästä ja laittomista aseista.
Daniels jatkoi. Mies levitti teatraalisesti kätensä sivuilleen puhuessaan.
”Luonnollisesti maksan sata prosenttia tilausteni kustannuksista”, Daniels sanoi. ”Sen lisäksi tarjoan teille kahdenkymmenenviiden prosentin käsittelypalkkiota jokaisen tilaukseni arvosta. Ja koska herrasmiehet tukevat toisiaan, voin luottamuksen osoituksena luvata teille viisi prosenttia liiketoimieni voitoista suojelurahana.”
”Ja miten minä saan luotettavasti tietooni, kuinka suurta voittoa tahkoatte?” Rafael kysyi. ”Kirjanpitoa on erittäin helppo käpälöidä, eikä minulla ole muuta, kuin teidän sananne takaamaan luotettavuuttanne.”
Daniels naurahti. Mies antoi kylmän virneen levitä kasvoilleen.
”Minä takaan, että minun liiketoimeni tulevat olemaan siinä määrin kiinnostavia, että saatte lukea niistä lehdistä. Terävällä päällä median antamista tiedoista voi arvioida voittojeni suuruusluokan. Minulla ei ole mitään salattavaa herralta, olen teille täysin avoin.”
Rafael tutkaili Danielsia pitkään. Vanhempi mies risti kätensä rinnalleen ja katsoi toista miestä silmiin. Pitkään aikaan he eivät sanoneet mitään, Daniels odotti kärsivällisesti Rafaelin vastausta. Tupakka miehen kädessä alkoi olla loppuun poltettu.
”Kolmekymmentäviisi prosenttia tilausten arvosta, herra Daniels”, Rafael totesi lopulta nyökäten päätään. ”Sillä tarjouksella lupaan miettiä asiaa ja ilmoittaa teille päätökseni viikon sisällä.”
Daniels kohotti leukaansa hivenen ja katsoi Rafaelia arvioivasti.
”Jos lupaan sen kolmekymmentäviisi prosenttia ja lisäksi ensi tilauksestani viisikymmentä, saanko vastauksen neljässä päivässä?” mies kysyi hiljaa. Rafael hymähti, miehen toinen suupieli kaartui hymyyn.
”Ilmoitan viikon sisällä”, Rafael toisti. ”Mikäli vastaus tulee neljässä päivässä, etenemme ehdottamanne sopimuksen mukaisesti. Olkaa hyvä ja jättäkää minulle puhelinnumero, josta voin tavoitella teitä.”
Daniels nyökkäsi. Hän työnsi kätensä taskuunsa saaden minut jälleen jännittämään lihakseni valmiina toimimaan, mutta vetäessään kätensä takaisin näkyville hänen kädessään oli vain pieni lehtiö ja kynä.
Kirjoitettuaan numerosarjan paperille Daniels käänsi katseensa Rafaeliin.
”Saanen viimein tiedustella, keneltä minulla on kunnia odottaa yhteydenottoa?”
Rafael mietti pitkään. Miehen lopulta vastatessa tajusin Danielsin herättäneen jo nyt Rafaelissa jonkinasteista luottamusta.
”Nimi on Collins”, Rafael sanoi ja nyökkäsi. ”Oli hauska tavata, herra Daniels. Toivon ja uskon, että tämä on luottamukseen perustuvan, pitkäaikaisen yhteistyön alku.”
Daniels hymyili.
”Ehdottomasti, herra Collins. Ehdottomasti.”
***
Rafael uumoili, että Danielsin tapaamisesta olisi vielä hyötyä järjestölle. Miehen avustuksella järjestö saisi ulotettua vaikutusvaltaansa Bridgeportiin saakka hajaannuttamatta itseään liian suurelle alueelle liian pienellä jäsenmäärällä. Lisäksi juuri liittolaisia järjestö nyt kaipasi, mikäli mieli kasvattaa vaikutusvaltaansa entiselleen.
Päästyämme takaisin päämajaan Rafael kiitti minua ja Stevensonia onnistuneesta tehtävästä, vaikkei rauhallisena pysynyt tilanne ollutkaan ihmeitä vaatinut. Minulle kiitoksella oli kuitenkin suuri merkitys, sillä näin Rafaelin silmistä tämän olevan tyytyväinen minuun.
Huolimatta välikohtauksesta Stevensonin kanssa päivä tuntui varsin onnistuneelta. Tunsin oloni rauhalliseksi, kerrankin edes jokseenkin huolettomaksi. Siitä rohkaistuneena olin päättänyt rentouttaa itseäni entisestään syventymällä hyvään kirjaan. En ollut kuitenkaan päässyt vielä kovin pitkälle, kun joku keskeytti lukemiseni soittamalla ovikelloa.
Olin tuskin saanut oven kunnolla auki, kun Susie Stevenson suorastaan ryntäsi sisään ja hyppäsi kaulaani itkien rajusti olkaani vasten. Aluksi en kyennyt muuhun, kuin seisomaan paikoillani, lopulta kiedoin käteni kömpelösti Susien ympärille.
”Ssh.. Susie, mikä sinun on?” kysyin huolestuneena saaden tytön vavahtelemaan.
”Jeremy”, Susie nikotteli. ”Hän... hän riiteli isän ja äidin kanssa... en tiedä, mitä tänään tapahtui, mutta Jeremy sanoi olevansa kyllästynyt isän määräilyyn ja... ja... ja hän sanoi, että katkaisee kaikki välit meihin, että lähtee täältä, eikä enää koskaan...”
Susien nyyhkytys yltyi, puristin tyttöä tiukemmin itseäni vasten ja silitin hänen hiuksiaan.
”Sinun on pakko löytää hänet ja puhua hänelle”, Susie nyyhki. ”Victor, ole kiltti... hän lähti jo kolme tuntia sitten... jos hän todellakin tekee sen... minua pelottaa, Victor, pelkään hänen puolestaan niin paljon, etten kestä sitä!”
Hiljaisuus. Yritin löytää oikeita sanoja, keksiä, mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa sanottiin hätääntyneelle teinitytölle. Ennen, kuin ehdin muodostaa päässäni ainuttakaan järkevää lausetta, kuulin pihalta askelia. Tömähdys, sadattelua, lisää askelia. Susien nyyhke lakkasi, tyttö kuunteli yhtä tarkkaan, kuin minäkin.
”Vicky!”
Oveen hakattiin. ”Vicky!” Jeremyn ääni toisti ja jatkoi oven hakkaamista. ”Minä tiedän, että sinä olet siellä!”
Susie näytti pelästyneeltä.
”Victor”, tyttö kuiskasi minulle laajennein silmin. ”Hän ei saa nähdä minua, hän lähtee muuten... älä puhu mitään minusta, äläkä päästä häntä autotalliin!”
”Susie, en usko, että se on --”
”Sinä et kuullut, miten hän sanoi sen, Victor!”
Ennen kuin ehdin estää tyttöä, Susie pakeni juoksujalkaa sisäoven kautta autotalliin. Huokaisin syvään, vilkaisin tytön perässään sulkemaa ovea ja avasin sitten ulko-oven Jeremylle.
Mies asteli hoippuen sisään, painoin ulko-oven kiinni hänen perässään ja asetuin sitten Jeremyn eteen yrittäen tavoittaa katsekontaktia. Lasittunut katse ei kuitenkaan kohdistunut oikein mihinkään. Jeremy pälyili ympärilleen, näytti etsivän jotain.
”Minä olen aika varma...” mies sammalsi, ”olen aika varma... että näin Susien tulevan tänne... ehkä olen vain liian kännissä.”
”Sitä sinä ainakin olet”, totesin hiljaa. ”Kuinka paljon olet juonut?”
”Yksi, ei vaan kaksi, ei vaan kolmetoista tuoppia... en minä tiedä, Vicky, juuri ja juuri tarpeeksi, kai!”
Jeremy rähähti nauruun, mies pyyhkäisi hiuksiaan kädellään ja taputti sitten minua olalle.
”Olet hyvä tyyppi, Vicky. Hauska kaveri. Saat minutkin nauramaan pelkällä läsnäolollasi.”
Jeremy hoiperteli ruokapöydän luo ja veti itselleen tuolin rojahtaen sille. Istuuduin miestä vastapäätä ja tarkkailin tätä huolestuneena.
”Te kuulemma riitelitte”, totesin tiedostaen sen, että paljastaisin nyt jutelleeni Susien kanssa. Uskoin kuitenkin miehen olevan liian humalassa vetääkseen sitä johtopäätöstä, että Susie oli edelleen talossa. ”Sisaresi säikähti aika paljon.”
Hetken Jeremy oli vaiti. Lopulta tämä teki jotain, mitä en todellakaan osannut odottaa; purskahti itkuun.
Vaikertaen lohduttomasti pöytää vasten, hartiat voimakkaasti nytkien, Jeremy sopersi ääneen ajatuksensa.
”Hän on minun siskoni”, mies kuiskasi. ”Minun ainoa siskoni... hän on minun perheestäni ainoa, joka ansaitsee edes vähän kunnioitusta... mitä minun isäni ja äitini ovat, roisto ja huora, ja minä olen isäni kaltainen, ja Susie on ainoa, joka... Susie... hän on minulle tärkeintä maailmassa, enkä minä edes näytä sitä hänelle... minä antaisin vaikka henkeni hänen puolestaan, Vicky! Minä välitän hänestä, minä... minä inhoan itseäni!”
Tukahdutin väsyneen huokauksen. Tunsin jälleen oloni Stevensonien perheterapeutiksi.
”Rauhoitu, Jeremy”, sanoin ystävälleni hiljaa. ”Nyt tehdään niin, että sinä nukut pääsi selväksi täällä ja selvität aamulla asiat perheesi kanssa. Ja kerrot siskollesi, miten paljon välität hänestä.”
”En minä voi --!”
”Anna yksikin järkevä syy, miksi et antaisi niin hienolle ihmiselle, kuin Susie on, hänen ansaitsemaansa huomiota ja kunnioitusta.”
Jeremyn nyyhke vaimeni vähitellen. Sen lakattua kokonaan nousin ylös, kävelin miehen luo ja autoin tämän pystyyn.
Jeremy nojasi minuun tehden kävelemisen haastavaksi, mutta jotenkin onnistuin raahaamaan miehen makuuhuoneeseen.
”Kiitos”, Jeremy sammalsi ja puristi kättäni heikosti rojahtaessaan selälleen sängylle. ”Kiitos siitä, että jaksat minua, Vicky... sinun kaltaistasi ystävää ei monella ole...”
Sen sanottuaan Jeremy sulki silmänsä ja sammui kukin raaja eri suuntaan sojottaen päiväpeiton päälle. Sammutin valot poistuessani makuuhuoneesta, suljin oven hiljaa perässäni ja suuntasin autotalliin.
Susie istui tallissa kylmää betoniseinää vasten. Aluksi tyttö näytti kovin surulliselta, mutta polvistuessani hänen eteensä Susie soi minulle pienen hymyn. Vastasin siihen niin rohkaisevasti, kuin osasin.
”Kuulitko, mitä veljesi sanoi?” kysyin, vaikka olinkin varma, ettei sitä ulinaa voinut olla kuulematta läpi talon. Susie nyökkäsi, näin kyynelen vierivän tytön poskella ja pyyhkäisin sen varovasti pois tietäen, ettei tyttö itkenyt suruaan, vaan liikutustaan. Ojensin käteni tytölle, Susie tarttui siihen ja nousi kanssani ylös.
Välittömästi jaloilleen päästyään tyttö halasi minua tiukasti.
”Kiitos, Victor.”
”Ei ole mitään syytä kiittää”, vastasin Susielle.
”Onpas”, tyttö intti vastaan ja rutisti minua entistä tiukemmin. ”Todellakin on.”
Vaihdoin puheenaihetta huokaisten. ”Haluatko kyydin kotiin?”
”Ei tarvitse.”
Tiesin Susien lähtevän heti, kun päästäisin irti. Tiesin halauksen päättyessä myös sen hetken päättyvän. Ja minä en tahtonut sen päättyvän koskaan.
Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös toisen ihmisen lämmin kosketus, niin myös Susien hiusten huumaava tuoksu.
Kun viimein vetäydyttyäni katsoin Susieta silmiin, todellisuus iski turruttavan valhemaailmani pirstaleiksi. Muistin, mitä olin sanonut Susielle ihan vähän aikaa sitten. Muistin sanoneeni, että haluaisin olla tytölle kuin isoveli.
Ja voi luoja, isoveljen ei kuulunut löytää itseään pikkusisarensa silmien syvyyksistä... isoveljen ei kuulunut ajatella pikkusisarestaan näin. Ei tällä tavalla. Ääneni tärisi puhuessani, sanoessani nopeasti ainoat järkevät kaksi sanaa.
”Hyvää yötä.”
Ennen, kuin Susie ehti vastata, poistuin talon puolelle toivoen, että tyttö itse lähtisi autotallin ulko-oven kautta.
Kun kuulin tallin oven avautuvan ja sulkeutuvan, kävelin raivokkain askelin ikkunan luo ja potkaisin ohimennessäni sohvapöytää satuttaen varpaani. Sadatellen jonkin aivan muun, kuin kivun vuoksi, nojasin ikkunankarmiin tuijottaen ulos.
Miksi nyt, kun kaikki oli viimein hyvin? Miksi juuri nyt ajatukset, jotka olin itseltäni jo pitkään kieltänyt, palasivat niin voimakkaina, etten kyennyt työntämään niitä syrjään?
Yritin ajatella järjellä. Susie oli kuusitoista, pian seitsemäntoista. Minä täyttäisin pian Susien jälkeen kaksikymmentäneljä. Ikäeroa oli seitsemän vuotta, ja se oli liikaa. Se oli liikaa minulle ja varmasti myös Susielle. Lisäksi Jack Stevenson kuristaisi minut omin käsin, jos kuulisi, mitä ajattelin hänen alaikäisestä tyttärestään, eikä Jeremykään varmasti taputtaisi päätäni tästä hyvästä. Sitä paitsi Susie piti minua veljenään. Olisi varmasti enemmän kuin ahdistavaa kuulla oman veljensä elättelevän turhia haaveita onnellisesta parisuhteesta itsensä kanssa.
Ja kaikesta siitä järjellä ajattelusta huolimatta päässäni takoi se tietty ajatus. Ne kolme pientä sanaa, jotka jäivät sanomatta. Ääneen lausumaton rakkaudentunnustus, suudelma, johon en lopultakaan sortunut – ja parempi niin. Parempi, ettei Susie tiennyt tästä. Parempi unohtaa Susie Stevenson.
Tietäen, että se tulisi olemaan helpommin sanottu, kuin tehty, annoin kadotetun moraalini karjua syytöksiään mielessäni.
'Mitä helvettiä sinä oikein ajattelet, Victor de Luca?’
***
Irviksen kommentteja.
Aaaaa loppu oli mielestäni suloisuus :D
Arvatkaas muuten vaan miten vaikeaa on kuvata mustaa miestä pimeässä kellarissa. ._.
Pari kysymystä, eli mitä tykkäsitte uusista hahmoista? Keyes nyt ei hirveän tärkeässä osassa ollut, mutta entäs Griffiths ja Daniels? :3
Spekuloikaahan vähän taas eteenpäin, mä tykkään siitä :D
Spekuloikaahan vähän taas eteenpäin, mä tykkään siitä :D
