HUOMIO.
Susie Stevenson on ikääntynyt teinistä nuoreksi aikuiseksi huolimatta siitä, että on iältään osan aikana 16-17-vuotias. Syynä tähän on se, että teinin ja aikuisen väliset poset heittäytyvät kovasti hankalaksi, jos niitä ei ole kahdelle eri mittaiselle simille varta vasten tehty. En näe tässä varsinaista ongelmaa, koska vaikka pelinsisäinen ikäluokka onkin nyt eri, tämä tarina kertoo ihmisistä, ei simeistä ja siksi pelinsisäisellä ikäluokalla ei mielestäni ole väliä, kunhan ulkonäkö on teinimäinen. Älkää siis hämmentykö, näette aivan oikein – 17-vuotias tyttömme on nuori aikuinen. ;)
Ohessa taustamusiikkia, joskin sanottakoon, että synttärikohtausta kirjoittaessani kuuntelin erityisesti Apocalyptican Ruskaa, joka sopi tilanteeseen luvattoman hyvin. Valitkaa siis niistä tai kuunnelkaa molempia. :)
And it's killin' me when you're away
And I wanna leave and I wanna stay
I'm so confused, so hard to choose
Between the pleasure and the pain
And I know it's wrong, and I know it's right
Even if I try to win the fight
My heart would overrule my mind
And I'm not strong enough to stay away
Ovikello soi kuudennen kerran peräjälkeen. Säpsähdin ääntä samalla tavoin, kuin viisi kertaa aiemminkin, muuten en reagoinut mitenkään. En noussut ylös, en tehnyt elettäkään kävelläkseni ovelle ja avatakseni sen. Kuullessani aran tytön äänen kutsuvan nimeäni erotin siitä kaikki mahdolliset epätietoisuuden sävyt, erotin surun, hämmennyksen ja tuskan.
”Victor?”
Pääni sisällä huusin, vaikka huuleni eivät liikkuneetkaan, eikä fyysistä ääntä kuulunut. Mene pois.
”Victor, minä tiedän, että sinä olet kotona... avaa ovi!”
Mene pois, Susie! Minä en halua satuttaa sinua...
”En tiedä, mitä olen tehnyt, mikset sinä ole viikkoon puhunut minulle, enkä voi pyytää anteeksi, jos et suostu kertomaan syytä sille!”
Se ei ole sinun syytäsi... se on minun syytäni. Minä olen tässä se typerä osapuoli. Ole kiltti, Susie... mene pois...
Susie luovutti, kuulin tytön huokaisevan. Poispäin suuntautuvat askelet kertoivat hänen lähtevän takaisin kotiinsa turhautuneena, kuten niin monta kertaa aiemminkin sen viikon aikana. Suljin silmäni entistä tiukemmin, keskityin yhteen ainoaan, ääneen lausumattomaan toiveeseen.
Unohda minut, Susie. Unohda minut, kuten minäkin yritän unohtaa sinut...
... sinulle minä en ole enää olemassa.
***
Olkoonkin, että henkilökohtainen elämäni oli sillä hetkellä kenties pahemmin sekaisin, kuin koskaan, työasiat sujuivat hyvin. Järjestöllä meni loistavasti, ja vaikka olin suorittanut vasta yhden ainoan, helpon tehtävän kunnialla, huomasin vapaaehtoisuuttani ja sitä, että olin vaatinut saada ylimääräisen tehtävän, arvostettavan kovasti. Sain osallistua useammin kokouksiin, vaikka pysyttelinkin edelleen rivijäsenistössä. Jopa Jack Stevenson puhui minulle jälleen rauhallisesti, mies itse asiassa vaikutti hyvinkin halukkaalta poistamaan ylimääräisen kitkan väliltämme.
Rafael oli tehnyt päätöksensä Danielsin suhteen. Grigori Mendozan paikalle hitaasti, mutta varmasti pyrkivä bridgeportilainen rikollisjärjestön alku oli kelpo liittolainen, ja juuri yhteistyökumppaneita ympärilleen keräämällä suurimmat organisaatiot saattoivat nousta entiseen kukoistukseensa. Rafael siis suostui toimittamaan aseita ja ammuksia Danielsille sekä määräämään Keyesin hoitamaan myös Danielsin tarvitsemat väärennökset.
Sitä mukaa, kun järjestön tulevaisuutta alettiin muutenkin maalailemaan paremmaksi, Rafael muistutti jäsenistöä suunnitelmista, joiden etenemisen isäni kuolema oli aikoinaan pysäyttänyt. Juuri ennen kuolemaansa Vincent de Luca oli suunnitellut mediakaappaukseksi nimittämäänsä operaatiota, jonka myötä Roaring Heights News päätyisi osake-enemmistön myötä järjestön haltuun ja järjestö kykenisi toimimaan varomatta turhan tarkkaa uutisointia ja virkavallan apuna toimivaa tutkivaa journalismia lainkaan. Otettuaan selville, että nykyään Roaring Heights Newsin osakkeista suurimman osan omisti ennen vain pientä osuutta hallussaan pitänyt lakimies John Jean, Rafael komensi Andrewsin hoitamaan asiaa eteenpäin. Minulle selvisi, että Andrews oli aikaisemminkin keskustellut osakekaupoista Jeanin kanssa, mutta kaupat olivat jääneet sikseen isäni kuoleman myötä järjestön halutessa pitää mahdollisimman matalaa profiilia kaiken suhteen.
Jossain vaiheessa olin olettanut, että kunhan järjestöllä menisi hyvin ja sähläykseni olisi selvitetty, minullakin menisi hyvin. En ollut kuitenkaan huomioinut sitä, että vaikka niin olin itselleni uskotellutkin, minun elämäni ei koostunut vain ja ainoastaan järjestöstä ja siitä, että halusin korjata sille aiheuttamani ongelmat. En ollut tajunnut, että myös minulla oli elämää kostonhimoni ulkopuolella.
Olin yksinäinen, myönnetään. Olin aina ollut. Nyt yksinäisyys vain tuntui hukuttavan minut loputtomaan suohonsa. Susie oli poissa elämästäni, tyttö ei ollut enää yrittänyt pyrkiä luokseni ja uskoin, että hän oli viimein jättänyt minut rauhaan. Jeremy oli toki ystäväni, mutta aivan eri tavalla, kuin Susie oli ollut. Susielle olin saattanut puhua asioista, jotka Jeremyä eivät kiinnostaneet. Susien kanssa olin saattanut olla se Victor, jonka olin niin taitavasti kaikilta muilta piilottanut.
”Herätys, Vicky. Missä sinä taas olet?”
Havahduin Jeremyn heiluttaessa kättään silmieni edessä. Mies katsoi minuun pää kallellaan hivenen turhautuneen näköisenä. Lopulta hän kuitenkin virnisti tietäväisenä.
”Sinä olet poissaoleva”, Jeremy totesi huvittuneena. ”Vicky-parka, naishuoletko painavat? Mistä sinä olet sellaisen löytänyt, ethän sinä edes käy missään?”
En vastannut mitään. Jeremy naurahti.
”Kerro huolesi.”
”Minulla ei ole niitä”, vastasin hiljaa. Jeremyn virne vain leveni.
”Minä tiedän, ettei sinulla ole naisia.”
”Minä puhuin huolista, Jeremy, en naisista.”
”Myönnä pois, ei sinulla ole naisiakaan.”
Huokaisin. Jeremyn kanssa oli turha puhua yhtään mistään syvällisemmästä, kuten yksinäisyydestä.
Jeremy suoristautui, mies rypisti kulmiaan, virne katosi tämän kasvoilta.
”Käyttäydyt ihan kuin Susie.”
Hätkähdin niin rajusti, että olin tönäistä kahvikuppini alas pöydältä. Tärisevin käsin siirsin kupin takaisin aluslautasen keskelle ja pyyhkäisin kädelläni pöydälle läikkyneen, pienen kahvilammikon pois.
”Ai.” Yritin kuulostaa neutraalilta, mutta tiesin epäonnistuvani surkeasti. Päässäni kiersi ympyrää kaksi ajatusta; ’voi hemmetti, ei kai hän ole tajunnut’ ja ’miten niin Susie käyttäytyy näin?’
Jeremy huokaisi, kuuntelin henkeäni pidättäen miehen seuraavia sanoja.
”Minä olen huolissani hänestä, Vicky.” Jeremy tuhahti. ”Hän oli vielä vähän aikaa sitten ihan normaali.”
”Mikä hänestä tekee nyt epänormaalin?” kysyin hiljaa.
Jeremy tuijotti kaljapulloaan, ojensi kätensä sitä kohti aikeissa ottaa huikan, mutta hylkäsi sitten ajatuksen ja jätti kätensä roikkumaan tuolin sivulle.
”Hän on aivan kuin sinä”, Jeremy totesi. ”Sillä erotuksella, että sinun uskon pärjäävän lopulta ihan hyvin itseksesi. Susie on aina ollut yksinäinen, ei hänellä ole koskaan ollut kavereita. Nykyään hän ei enää edes yritä olla sosiaalinen. Hän herää aamulla, lähtee kouluun sanomatta mitään kenellekään ja palaa koulusta sanomatta mitään kenellekään. Hän menee huoneeseensa ja pysyttelee siellä koko päivän. Isä sanoi näkevänsä hänet hyvällä tuurilla vilaukselta kahdesti päivässä. Susie ei käy minun luonani, minun käydessäni isän ja äidin luona hän ei tule edes tervehtimään. Minä en tiedä, mikä häntä vaivaa, mutta jotain on tapahtunut. Tiedätkö sinä siitä mitään, onko hän puhunut sinulle?”
Tuijotin kahvikuppiani. Pudistin hitaasti päätäni.
”Ei.” Vedin syvään henkeä, katsoin Jeremyyn. ”Ei hän ole puhunut minulle.”
Jeremy pudisti päätään itsekseen. Ennen, kuin mies ehti sanoa mitään, nousin ylös.
Katsoin hetken hämmentynyttä Jeremyä.
”Minun on mentävä, Rafael tarvitsee minua”, sanoin lopulta, kun en keksinyt muutakaan kunnollista hätävalhetta. Jeremy rypisti kulmiaan.
”Eihän meillä ole kokousta nyt.”
”Ei niin.”
En sanonut muuta, käänsin vain selkäni Jeremylle ja lähdin baarista.
En mennyt kauas. Löysin itseni lyhyen kävelymatkan päästä meren rannalta. Paikasta, johon liittyi niin paljon muistoja – Susiettomia muistoja – että kykenin hautautumaan niihin.
Vai kykeninkö?
Ratkaisuni Susien suhteen oli vienyt minulta ystävän, mutta en ollut koskaan ajatellut, että se oli vienyt sellaisen myös Susielta. En ollut ajatellut, että kenties juuri se, että yritin olla loukkaamatta tyttöä, satutti häntä kaikkein eniten.
Mutta miten pysyä ystävänä...
... kun tietää rakastavansa?
***
”Vaihda vaihdetta, auto nykii”, Jack Stevenson sanoi rauhallisesti vieressäni ajaessani hänen autollaan Roaring Heightsin keskustassa. Tartuin vaihdekeppiin, painoin kytkintä ja auton omistajan ohjeen mukaisesti vaihdoin pienemmän vaihteen silmään. Täytyi myöntää, että Stevensonin auto ei kulkenut läheskään yhtä kevyesti, kuin isäni vanha Corvette. Turkoosinsininen avoauto punaisin verhoiluin ei kuitenkaan ollut mahdollisimman huomiotaherättämättömästi hoidettavaan tehtävään kaikkein otollisin valinta, joten Rafael oli päättänyt komentaa Stevensonin lainaamaan minulle autoaan – mikä, yllättävää kyllä, vaikutti sopivan Stevensonille ihan hyvin.
Olimme seuranneet viistoperäistä, rusehtavanharmaata autonrämää jo jonkin aikaa. Autoa kuljetti Ryan Cooper, luotettu kuriiri ja juoksupoika, jonka ylentämistä rivijäsenten joukkoon Rafael oli jo pitkään harkinnut. Cooper oli saanut erityistehtävän – mies sai kuljettaa aselähetyksen venesatamassa häntä odottavalle Danielsille ikään kuin testinä ja osoittaakseen, että todella kykenisi rivijäsenenkin tehtäviin. Minut oli määrätty turvaamaan Cooperin kuljetus ja vahtimaan, ettei mies jäisi kiinni. Sitä, miksi Stevenson oli mukana, en ihan tarkkaan tiennyt, mutta minusta tuntui, että mies oli määrätty vahtimaan minun onnistumistani tehtävässä. En uskonut, että Stevenson oli mukana pelkkänä taustatukena, saihan kirjekyyhky hoitaa normaalistikin kohteidensa turvaamiset yksin.
”Kääntyy vasemmalle”, Stevenson totesi. ”Suunta on oikea, mutta tarpeeton koukkaus... mitä sinä teet?”
”Oikaisen”, totesin lyhyesti kääntäessäni autoa ja kadottaessamme katsekontaktin Cooperiin. ”Mahdollisten seuraajien varalta”, täydensin. ”Näyttää epäilyttävältä, jos ajamme sen tarpeettoman koukkauksen hänen perässään vain jatkaaksemme yhä täysin samaa tietä, vaikka voisimme ajaa järkevämpääkin reittiä.”
Stevenson kohotti kulmiaan hivenen. ”Kieltämättä. Olisin vaikuttunut, mutta eikö tehtävän tarkoituksena ollut pitää häntä koko ajan silmällä?”
”Ensinnäkin tämä oikoreitti on lyhyt ja olemme pian samalla tiellä, toisekseen omituiset ajoreitit hänen perässään herättävät liikaa huomiota.”
Stevenson nyökkäsi hyväksyvästi.
Kuten lupasin, saimme Cooperin pian uudelleen näkökenttäämme. Mies ajoi rauhallisesti keskustan läpi kohti merenrantaa, ja seurasimme häntä tiiviisti.
”Poliiseja kello kahdessa”, Stevenson totesi. Oli minun vuoroni nyökätä, pidin katseeni tiessä.
”Tutka vai puhallusratsia?” kysyin tilannetta tarkkailleelta Stevensonilta ajaessamme poliisiauton ohitse.
”Joko tutka tai tarkkailutehtävä, en ole varma, aja kuitenkin rajoitusten mukaan.”
Nyökkäsin uudemman kerran ja ajoin rauhallisesti Cooperin perässä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Stevenson puhui taas.
”Susiella on kohta syntymäpäivät.”
Säpsähdin, raskaasti ohjattavan auton kulkusuunta ei kuitenkaan muuttunut milliäkään pienestä käsien hätkähdyksestä. Stevenson jatkoi.
”Hän täyttää seitsemäntoista... mitä olet hankkinut lahjaksi?”
Hiljaisuus.
”En mitään”, vastasin lopulta. Stevenson katsoi minua pitkään.
”Juhlat ovat jo ylihuomenna”, mies huomautti. ”Sinulle tulee kiire.”
”En aio tulla juhliin... minulla on muuta tekemistä. Voinet välittää hänelle lahjan puolestani sitten, kun ostan sen.”
Se ei ollut kysymys. Siitä huolimatta Stevenson pudisti päätään.
”Susie odottaa sinua kovasti. Hän pettyy, jos et tule. Vaihda kaistaa, Cooper kääntyy.”
Tein, kuten Stevenson käski ja ohjasin auton viereiselle kaistalle. Aloimme pikku hiljaa olla perillä. Stevenson huokaisi syvään.
”Minä tiedän, ettemme me kaksi tule aina toimeen keskenämme. Susielle olet kuitenkin kuin toinen isoveli, ja se, millaiset välit meillä on, ei saa vaikuttaa tyttäreni elämään. Jos se siis johtuu jotenkin minusta, niin --”
”Ei se johdu yhtään mistään”, keskeytin miehen. ”Minulla vain on menoa. Siinä kaikki.”
”Ja sitäkö ei voi mitenkään siirtää?”
Pysäytettyäni auton Stevenson katsoi ikkunasta ulos ja seurasi katseellaan Cooperia, joka käveli kohti venesataman lastaushallia pakettinsa kanssa. Puhuessaan mies loi minuun pikaisen katseen.
”Toivoisin, että tulisit, Victor. Susiekin toivoisi sitä.”
Nyökkäsin.
”Minä lupaan yrittää.”
Miten olisin voinut kieltäytyä?
***
Stevensonien talon ulko-ovi näytti sinä iltana pelottavammalta kuin koskaan. Yhdelläkään niistä lukuisista kerroista, joina olin teini-ikäisenä hakenut Jeremyä kanssani kaupungille, en ollut pelännyt. Päin vastoin, aikana, jolloin vietimme Jeremyn kanssa teineinä erittäin tiiviisti aikaa keskenämme, Stevensonien talo oli tuntunut kuin toiselta kodilta. Olin silloin pohtinut, miksi heidän perheessään oli niin avoin ilmapiiri, mikseivät ääneen lausumattomat salaisuudet kuiskineet siellä ilkeitä sanojaan korviini samalla tavalla, kuin ne kotona tekivät. Myöhemmin oli käynyt ilmi, että Jack ja Olivie Stevenson olivat olleet huomattavasti Vincent de Lucaa avoimempia jälkikasvulleen. Jeremy ja Susie olivat tienneet kaiken tarvittavan järjestöstä alusta alkaen. Eivät aivan vaahtosammuttimen kokoisesta asti, se olisi ollut liian riskialtista, mutta tarpeeksi pienestä pitäen silti.
Huokaisten lähdin kävelemään lähemmäs ovea. Kokeilin taskuani kädelläni, kirjekuori oli siellä edelleen. En ollut keksinyt, mitä teinitytölle ostettaisiin lahjaksi, joten olin mennyt helpoimman kautta ja ostanut pari elokuvalippua, jotka Susie voisi käyttää milloin halusi ja kenen kanssa halusi. Kykenemättä välttämään polttavaa ajatusta siitä, että olisin voinut myös viedä Susien itse henkilökohtaisesti elokuviin, kiipesin terassin muutaman portaan ylös ja kohotin käteni soittaakseni ovikelloa.
Ei hitto.
Suljin silmäni turhautuneena. Minä en pystynyt tähän. En vain pystynyt. Miten minä voisin viikkojen mykkäkoulun jälkeen vain ilmestyä Susien syntymäpäiville? Miten minä voisin käyttäytyä siellä, kuin mitään ei olisi tapahtunut? Miten kykenisin enää koskaan kohtaamaan Susien katseen?
En minä voisi, en kykenisi. Käännyin ja lähdin marssimaan poispäin talosta, kun kuulin oven aukeavan takanani.
”No mutta Victor, mihin sinä olet menossa? Tule sisälle, sinua onkin jo odoteltu!”
Olivie Stevenson seisoi ovella ja hymyili minulle kutsuvasti. Vuodet olivat tuoneet hänen kasvoihinsa ryppyjä, hiukset olivat tummuneet platinanvaaleasta sävystään hieman likaisenvärisiksi. Edelleen Olivie käytti aivan liikaa meikkiä, henkisesti vuodet olivat muuttaneet häntä tuskin lainkaan.
Nainen viittoili toisella kädellään minua peremmälle.
”Tule, tule nyt. Kaikki muut ovat jo täällä.”
Hetken yritin keksiä järkevää selitystä sille, miksen juuri nyt ehtinyt sittenkään tulla sisälle, mutta Olivien napatessa minua paidanhelmasta ja kiskoessa minut puoliväkisin sisälle en sanonut sanaakaan vastaan.
Olivie vei minut olohuoneeseen, jossa Jeremy ja Stevenson sekä jokunen juhlavieras odottivat. Panin merkille, että lähes kaikki vieraat olivat jo aikuisia ja hyvin ilmeisesti jonkin sortin sukulaisia, eivät niinkään Susien ystäviä. Tyttö taisi olla paljon yksinäisempi, kuin olin kuvitellut.
Kukaan ei olisi kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ellei Olivie olisi ilmoittanut kovaan ääneen ”kadonneen lampaan saapuneen viimein”. Kiva, nyt en ainakaan voisi enää paeta. Olisin istuutunut sohvan nurkkaan ja teeskennellyt näkymätöntä, ellei Jeremy olisi tullut luokseni.
”Siskokulta on vielä huoneessaan”, Jeremy totesi virnistäen leveästi. ”Ole hyvä, varaveljenä saat kunnian hakea hänet.”
”Sinä olet hänen oikea veljensä, sinä voit --” aloitin, mutta Jeremy vaiensi minut huitaisemalla kädellään ilmaa.
”Hän on odottanut sinun tuloasi enemmän, kuin uskotkaan! Mene nyt, äiti on ottanut jo kakun keittiön pöydälle ja se pilaantuu, jos et hae häntä.”
Jeremy tönäisi minua kevyesti olkapäähän kuin patistaakseen minut liikkumaan. Pyöräytin silmiäni paljonpuhuvasti, ennen kuin alistuin kohtalooni ja kävelin Stevensonien talon yläkertaan.
En antanut sijaa epäröinnille, en halunnut tehdä tästä vaikeampaa, mitä se oli. Kävelin suoraan Susien huoneen ovelle ja koputin oveen.
”Susie?”
Hiljaisuus.
Kohotin käteni, koputin uudelleen. ”Susie, oletko siellä?” Kun vastausta ei vieläkään kuulunut, vedin syvään henkeä ja avasin oven varovasti.
Susie seisoi ikkunansa edessä kädet ristissä rintalastansa päällä. Tyttö katsoi ikkunasta ulos hetken, kunnes käänsi päätään tuskin huomattavasti minuun päin nähdäkseen sivusilmällä kasvoni.
”Hei, Victor.”
Hiljaisuus. Susie veti syvään henkeä ja pudisti päätään.
”En uskonut, että tulet. Luulin, että --”
”Sinua odotetaan alakerrassa”, keskeytin tytön. ”Tule sinne, kun olet valmis. Vieraat odottavat.”
”Victor, odota --!”
En antanut Susien epätoivoisen huudahduksen vaikuttaa eleisiini. Painoin oven takaisin kiinni, nojasin siihen hetken ja pyyhkäisin kasvojani kädelläni. Tunsin kämmeneni kostuvan hiestä.
Suuntasin alakerran kylpyhuoneeseen. Huuhdeltuani kuumottavia kasvojani useampaan otteeseen jääkylmällä vedellä nojasin peiliin välittämättä siihen ilmestyvistä sormenjäljistä ja tuijotin itseäni. Halusin sanoa itselleni jotain. Halusin huutaa itselleni. Raivota. Satuttaa. Tehdä mitä tahansa, että tämä piina loppuisi. Mitä tahansa, ettei Susieen koskaan sattuisi. Etten minä satuttaisi häntä olemassaolollani.
Sillä minä tiesin, että sinä hetkenä, kun antaisin hivenenkin periksi itselleni, kun hetki olisi sillä tavalla oikea, ettei mikään estäisi, tekisin varmasti jotain kaikista vääryyksistä väärintä.
Askelia. Ne pysähtyivät kylpyhuoneen ovelle. Tiesin, ettei kuka tahansa kylpyhuoneeseen pyrkijä jäisi näin pitkäksi aikaa tuijottamaan lukittua ovea.
Hän ei sanonut mitään, ei koputtanut oveen. Tiesin, että hän olisi halunnut. Ja kuullessani vaimean nyyhkäisyn, tajutessani, että tytön lyhyet askelet veivät poispäin kylpyhuoneen ovelta, tajusin, että tästä olisi tultava loppu. Ei itseni takia, vaan Susien takia.
Kaikki muut olivat olohuoneessa, sieltä kuului iloinen puheensorina. Ainoastaan Susie seisoi kanssani samassa huoneessa. Ulko-oven edessä.
”Susie...”
En tiennyt, mitä sanoa. Näin tytön vapisevan, ja tajutessani, miten paljon tarpeetonta surua ja tuskaa käytökseni oli tytölle aiheuttanut, en vain löytänyt sanoja. ’Anteeksi’ tuntui liian vaisulta. Vaikka sanoisin sen polvillani, se ei kuulostaisi riittävältä. Mikään ei kuulostanut riittävältä.
Otin askelen kohti Susieta. Se sai tytön liikkumaan. Hän ei vilkaissutkaan minuun avatessaan ulko-oven ja juostessaan ulos pimeyteen.
Jäin hetkeksi paikoilleni. Antaisinko tytön mennä ja rauhoittua, vai juoksisinko perään?
Miksi edes mietit sitä? Totta kai juokset perään, sinähän se olet, joka hänet sai noin järkyttyneeksi!
Tottelin ajatusta. Juoksin ovesta ulos pimenevään iltaan.
”Susie!”
Tyttö oli nopea, hyvin nopea. Mutta ei minua nopeampi. Saavutin häntä tasaisesti, vaikken edes juossut täyttä vauhtia.
”Susie, pysähdy!”
Kun viimein saavutin tytön, tartuin häntä olkapäästä. Susie rimpuili, tyttö suorastaan viskasi käteni muualle, mutta tartuin häntä käsivarresta.
”Päästä irti!” Susie tiuskaisi itkun paksuntamalla äänellä, jonka sävy viilsi rintaani.
”Susie, rauhoitu --”
”Ethän sinä välitä...”
Tytön ääni vaikeni, ja ennen kuin tajusinkaan, hän kietoi kätensä ympärilleni ja nojasi rintaani vasten itkien rajusti.
”Et sinä välitä minusta.”
Susien ääni vapisi. Tyttö jatkoi.
”Minä en tiedä, mitä tein väärin”, hän nyyhkytti olkaani vasten. ”Mutta jotain minä tein ja menetin veljeni. Menetin ainoan ihmisen, joka välitti minusta.”
”Perheesi välittää sinusta”, kuiskasin hiljaa yrittäen pitää tuskani piilossa. ”He eivät jätä sinua koskaan.”
”Miten minä voisin luottaa siihen, etteivät he jätä minua, kun sinäkin jätät?”
Hiljaisuus. Susie vetäytyi kauemmas.
Yksi katse. Yksi ainoa kahden silmäparin kohtaaminen, jota ei ehkä oltu edes tarkoitettu merkitsemään asioita, joita minä kuvittelin sen merkitsevän. Yksi hetki, jonka aikana päästään seonneen miehen itsekuri romahti.
En voi väittää, etteikö olisi ollut hämmentävää tuntea Susien huulet omiani vasten. Enkä voi väittää, etteikö olisi ollut vielä hämmentävämpää tajuta, että Susie todellakin vastasi suudelmaan.
Mutta kaikista eniten minua hämmensi se järjen ääni, joka työnsi kapuloita rattaisiin ja latoi tosiasiat pöydälle.
Sinä jaat juuri ensisuudelmaasi seitsentoistakesäisen tytön kanssa, Victor de Luca. Tytön, joka on parhaan ystäväsi pikkusisko ja kollegasi tytär. Tytön, joka ei todellakaan kuulu sinulle. Päästä irti.
Minä tottelin.
”Anteeksi, Susie.”
Se katse, josta olin väkisin etsinyt rakkautta, muuttui hämmentyneeksi. Kurkkuani kuristi.
”Anteeksi, että sotkeuduin elämääsi”, huokaisin ja käännyin. ”Anteeksi kaikesta.”
Susie tavoitteli kättäni, tunsin hänen hipaisevan sormiani kävellessäni poispäin tytöstä.
Hän ei lähtenyt perääni tai huutanut nimeäni. Hän ei sanonut mitään. Jäljelle jäi pelkkä hiljaisuus.
***
"Susie,
en kirjoita siksi, että haluaisin muistuttaa itsestäni, en myöskään siksi, että haluaisin saada sinut vielä hämmentyneemmäksi. Kirjoitan, koska minulla on velvollisuus sanoa jotain. Koska haluan sanoa jotain.
Aluksi haluan kertoa, että tätä kirjettä kirjoittaessani teen voimakkaan oletuksen siitä, ettei se syntymäpäiväsi iltana tapahtunut ele ollut sinunkaan osaltasi vahinko. Mikäli olen väärässä, pahoittelen. Olet kuitenkin fiksu, nuori nainen, ja toisin kuin allekirjoittanut, voin uskoa, että harkitset tekojasi.
Tiedän käyttäytyneeni vähintäänkin lapsellisesti. Tiedän, ettei asioita näin selvitetä. Sinä kuitenkin näit, missä määrin kykenen kontrolloimaan itseäni. Minä en tee järkeviä asioita, Susie, minä en ole järkevä ihminen. Minä olen ihminen, joka ei tyydy sotkemaan omaa elämäänsä, vaan tekee sen myös kaikille muille. Niin itsesäälissä rypemiseltä kuin se kuulostaakin, olen huomannut sen olevan totta. Ja sinä, Susie – sinä ansaitset parempaa.
Minä pyydän – unohda minut. Itsesi vuoksi, ja jos se ei riitä, niin minun vuokseni. Sinussa ei ole mitään vikaa, sinä olet täydellinen juuri tuollaisena, ja jonain päivänä jollain miehellä on kunnia saada sinut. Se en tule olemaan minä, mutta lupaan sinulle, että olen onnellinen sen miehen puolesta. Ja sinunkin puolestasi. Tärkeintä on silti, että sinä itse olet onnellinen.
Kaikkea hyvää, Susie. Muista, että jollekulle tulet vielä olemaan se maailman tärkein ihminen. Muista, että sinä itse olet se, joka sinun täytyy tehdä lopulta onnelliseksi. Ei kukaan muu.
- Victor
***
Irviksen kommentteja:
Johtui ehkä tuosta Apocalyptican Ruskasta, mutta mä olin niin herkällä päällä loppukohtauksessa, että melkein tirautin pari kyyneltä itsekin.
Osa keskittyi lähinnä tähän saavuttamatonrakkaus-itsesääli-tappeluun, mutta ehkä se on välillä ihan hyvä. Vai mitä mieltä olette? Olisitteko kaivanneet enemmän actionia? Lupaan, että sitä tulee ensi osaan. ;)
