Sireenien ulvontaa.
Auton moottorin ääntä... kahden auton.
Lisää sireenejä.
Juoksuaskelia.
”Tuo paarit, Ray!”
Joku ravisti minua olkapäästä. ”Oletko kunnossa?”
”Helen, vie hänet kauemmas, tarvitsemme tilaa, tarkista hänen kuntonsa samalla!”
Ravistelija tarttui käteeni, nainen yritti kiskoa minua jaloilleni, sen verran tajusin. Sain sanottua yhden sanan.
”Ei...”
”Tule nyt, et voi olla tässä.” Naisen ääni oli pehmeä, rauhallinen. Jossain lähellä miesääni jatkoi puhettaan.
”Ray, tunnetko pulssia, onko hän...?”
”En, meidän täytyy elvyttää... viekää joku nyt se toinen mies pois!”
”Tule mukaani... nyt.”
En vastustellut.
***
En tiedä, kuinka kauan aikaa siihen meni, mutta jossain vaiheessa poliisiauton ja ambulanssin välkkyvät hälytysvalot sammutettiin. Jossain vaiheessa paikalle saapuneista kolmesta ensihoitajasta yksi sulki ambulanssin takaovet, jossain vaiheessa hän ajoi pois ilman hälytysvaloja tai sireeniä, kiireettä. Ei tarvinnut olla nopea. Ei enää. Kaikki oli jo selvää, kaikki voitava oli jo tehty. Paikalle jäivät vain poliisipartio, kaksi ensihoitajaa ja minä.
Naispuolinen ensihoitaja oli raahannut minut puoliväkisin kauemmas näköalatornin toiselle puolelle. Heleniksi kutsuttu nainen oli komentanut minut istumaan penkille ja istuutunut sitten viereeni höpisten jotain kriisiavusta ja siitä, miten itsemurhan näkeminen saattoi olla henkisesti hyvin raskasta. He olettivat sen olevan itsemurha, enkä minä oikaissut asiaa – päin vastoin, poliisin tullessa kyselemään tapahtuneesta vakuutin heille, että Rafael oli hypännyt näköalatornista omin avuin. Jonkinlaisia vastaväitteitä kuulin liittyen lähinnä siihen, että itsemurhan tekijät yleensä putosivat kasvot kohti maata eikä taivasta, mutta ensihoitajan hermostuttua ja todettua, että järkyttyneen silminnäkijän kuulustelun aika olisi myöhemmin, komisario oli jättänyt asian tällä kertaa sikseen.
”Kollegani saapuu kohta”, ensihoitaja totesi vilkaistuaan ranteessaan olevaa kelloa. ”Hänellä on mukanaan psykiatrinen sairaanhoitaja, hän juttelee kanssasi ja --”
”Minä en tarvitse juttuseuraa.” Ääneni oli kuiva ja karhea, ehkä väsynyt huutamisesta, ehkä vain liian järkyttynyt ollakseen täysin normaali. Ehkä molempia.
”Oletko varma? Kriisiapu voisi olla --”
”Pärjään loistavasti”, murahdin naiselle ja pudistin päätäni. ”En tarvitse kriisiapua. En tarvitse mitään. Minä pärjään.”
Ensihoitaja oli jonkin aikaa hiljaa.
”Tarvitsit sitä tai et, en voi jättää sinua juuri nyt yksin”, nainen totesi viimein. ”Sairaanhoitajan seura ei ilmeisesti käy, mutta onko sinulla ketään, kenelle voisimme soittaa? Ystäviä tai sukulaisia? Sinun ja hänen yhteisiä ystäviä?”
”On yksi.” Yskäisin, yritin selvittää ääntäni. Ensihoitaja kaivoi taskustaan paperia ja kynän, minä puolestani luettelin hänelle ulkomuistista numerosarjan. Nainen nyökkäsi saatuaan numeron ylös ja hipaisi olkapäätäni.
”Kenet tavoitan tästä numerosta?”
Suljin silmäni hetkeksi. Huokaisin.
”Jack Stevensonin.”
***
Huolimatta siitä, että Stevensonien talo sijaitsi kaupungin toisella puolella, Stevenson saapui paikalle hyvin nopeasti. En tiedä, mitä Helen oli käskenyt toisen ensihoitajan sanoa käydessään komentamassa tämän lähimpään baariin soittamaan, mutta ilmeisesti tilanteen vakavuus oli ainakin tehty selväksi.
Kuulin Stevensonin äänen, en saanut selvää sanoista, mutta tiesin hänen juttelevan poliisien ja toisen ensihoitajan kanssa. Pian askelten äänet kertoivat miehen lähestyvän.
”Kiitos, neiti. Minä jatkan tästä.”
”Oletteko te --?”
”Olen hänen sekä Rafael Collinsin hyvä ystävä ja tiedän, mitä teen.”
Stevensonin ääni oli samalla tavalla kuiva ja karhea, kuin minunkin. Miehen tarttuessa kevyesti olkapäähäni kiskoakseen minut jaloilleni tunsin hänen kätensä vapisevan.
”Tule, Victor.”
En kysynyt, minne olimme menossa. Se ei ollut tärkeää. Sillä ei ollut merkitystä.
Stevenson ajoi hiljaisuuden vallitessa kaupungin keskustan läpi. Ohitimme kadun, joka vei minun kotiini. Jossain toisessa tilanteessa olisin ehkä kyennyt päättelemään määränpäämme, mutta en juuri nyt. Juuri nyt en kyennyt ajattelemaan mitään. Stevensonin pysäköityä auton kaupungin laitamille hän avasi vihdoin suunsa.
”Pyysin Olivieta kutsumaan Jeremyn ja Andrewsin paikalle. He lupasivat tulla heti ja ovat varmaankin jo perillä.”
En vastannut mitään, sen sijaan avasin auton oven ja seurasin Stevensonia sisälle taloon.
Stevenson oli ollut oikeassa; Jeremy ja Andrews olivat saapuneet. Jeremy istui ruokapöydän ääressä tuijottaen tyhjyyteen, Andrews seisoi ikkunan ääressä hieroen hajamielisesti niskaansa. Keittiön puolelta kuului hermostunutta veitsen kopinaa leikkuulautaa vasten, katsoessani sinne näin Olivien paloittelemassa tärisevin käsin vihanneksia pelkkä aamutakki ja aamutossut yllään. Kuultuaan oven avautuvan ja sulkeutuvan Olivie laski veitsensä ja kohotti katseensa minuun ja mieheensä.
En estellyt naista, en jaksanut edes kunnolla hämmentyä meikittömän Olivien juostessa luokseni ja kaapatessa minut halausotteeseen.
”Poikakulta...”
Olivie tiukensi otettaan, nainen rutisti minua itseään vasten niin, että hapensaantini vaikeutui. Stevenson kuului huokaisevan hermostuneena.
”Jeremy ja Andrews, menkää olohuoneeseen, tulemme pian perässä”, Stevenson totesi, askelten äänet kertoivat kaksikon tottelevan. ”Olivie, mene nukkumaan, minä ja Victor menemme --”
”Minun täytyy paloitella vihannekset”, Olivie sopersi halaten edelleen minua.
”Ehdit paloitella ne huomenna. Rakas, sinun täytyy nukkua.”
Olivie päästi ajallaan irti minusta ja poistui makuuhuoneeseen, minä ja Stevenson sen sijaan menimme Andrewsin ja Jeremyn perässä olohuoneeseen. Stevenson painoi minut suhteellisen aggressiivisesti nojatuolille istumaan, minkä jälkeen mies jäi seisomaan kädet rinnalleen ristittyinä eteeni. Lopulta hän käänsi selkänsä minulle ja käveli ikkunan äärellä seisovan Andrewsin viereen tuijottamaan tämän kanssa ulos.
Hiljaisuus oli painostava, mutten kyennyt tekemään asialle mitään. En saanut mitään sanottua. Olin sanoinkuvaamattoman väsynyt niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Jos tänä yönä ei olisi tapahtunut sitä, mitä oli tapahtunut, olisin voinut vannoa, että vain kaatumalla sänkyyn olisin nukkunut vähintään viikon kuin tukki.
Jeremy rikkoi lopulta hiljaisuuden, keinutuoliin rojahtanut mies katsoi jonnekin minun ohitseni puhuessaan.
”Onko Rafael...?”
Mies ei sanonut lausettaan loppuun, mutta me kaikki tiesimme, mitä sanaa hän olisi käyttänyt. Minä nyökkäsin, Stevenson puolestaan puhui suoraan.
”Kuollut”, mies totesi karhealla äänellä. ”Rafael on kuollut. Puhuivat itsemurhasta, mutta me kaikki tajuamme, että Rafael tiesi itsekin, että hänellä on tehtävä täällä. Me tajuamme myös, että juuri nyt tulevaisuus näytti valoisammalta, kuin koskaan. Se ei siis ollut itsemurha.”
Hiljaisuus. Stevenson katkaisi sen.
”Victor, selitä.”
Pudistin päätäni hiljaa, pyyhkäisin nihkeitä kasvojani kädelläni.
”Mitä haluat tietää?” kysyin äänellä, jonka voimakkuus vastasi lähinnä kuiskausta.
”Kaiken”, Stevenson vastasi, nyt aiempaa äreämmin. ”Miten hän päätyi näköalatornin katolta alas? Miten hänen kuolemansa on mahdollinen? Mikset sinä tehnyt mitään? Sinäkö hänet työnsit alas?”
”Stevenson, tuo on tarpeetonta”, Andrews totesi hiljaa.
”Tämä ei ole yhtään tarpeetonta, minä en tiedä toistaiseksi muuta kuin sen, että Victor oli katolla Rafaelin kanssa ylentämässä Cooperia ja sen väitetään olevan itsemurha, joten --”
”Johnny Corucci.” Ääneni oli edelleen kuin kuiskaus, mutta vaiensi silti tehokkaasti Stevensonin. Vedin syvään henkeä ja sanoin sen uudelleen. ”Johnny Corucci tappoi Rafaelin.”
Stevenson ei vastannut heti. Käytin hiljaisuutta hyväkseni.
”Cooper petti järjestön”, kerroin pyrkien pitämään ääneni vakaana väsymyksestä huolimatta. ”Se oli alusta loppuun asti suunniteltua. Kun minä ja Rafael saavuimme paikalle, Corucci oli siellä valmiina... Cooperin ei tarvinnut kuin korottaa hieman ääntään merkiksi, niin he saivat meidät ansaan. Meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia paeta.”
”Miten se tarkkaan ottaen tapahtui?” Stevenson kysyi. Huokaisin raskaasti, asioiden läpi käyminen tuntui äärimmäisen pahalta, mutta tiesin, että juuri nyt ne nimenomaan piti käydä läpi, kun ne olivat vielä tuoreena mielessä.
Kerrottuani Stevensonille tapahtumat niin tarkasti, kuin ne muistin – yritin jopa muistaa tarkkaan sanat, joita Cooper ja Corucci olivat käyttäneet puhuessaan – Stevenson ei vaikuttanut tyytyväiseltä. Mies pudisteli päätään useampaan otteeseen, hänen rintakehänsä kohoili syvään raskaan hengityksen tahtiin. Jeremy ja Andrews pysyivät vaiti, jotenkin tuntui luontevalta, että Stevenson johti puhetta.
”Johnny Corucci siis työnsi Rafaelin alas näköalatornista”, Stevenson tiivisti tärkeimmän tapahtuman yhteen lauseeseen. ”Kysymys kuuluu, miksi helvetissä sinä et tehnyt mitään?”
”Minä yritin, Stevenson”, sanoin hiljaa. ”Minä --”
”Sinä et yrittänyt tarpeeksi.”
”Stevenson, lopeta”, Andrews totesi hiljaisella äänellä. Stevensonin koko keho vavahti miehen jatkaessa puhettaan sana sanalta kohoavalla äänenvoimakkuudella.
”Minulla ei ole mitään syytä lopettaa”, hän ärisi. Seuraavat sanat olivat jo niin kovaäänisiä, että mies käytännössä huusi. ”Juuri, kun kaiken piti olla niin helvetin hyvin, tämä nuori sankari johdattaa järjestön johtajan ansaan! Juuri, kun asiat olivat kunnossa, juuri, kun meidän piti laajentaa toimintaamme, järjestön toiminnalta putoaa pohja, ja se on vain ja ainoastaan Victorin ansiota!”
Stevenson potkaisi jalallaan viereistä kaappia, kovaääninen pamaus sai jokaisen meistä säpsähtämään.
Andrews, joka oli koko keskustelun ajan nojannut ikkunankarmiin tyynen näköisenä ja avannut suunsa vain pari kertaa keskeyttääkseen Stevensonin, ei yllätyksekseni ollut nytkään hiljaa. Ehkä järkytys sai miehen jälleen tavanomaista puheliaammaksi.
”Sinä et voi sanoa noin”, mies sanoi rauhallisesti. ”Katso häntä. Tuolta näyttää mies, joka yritti kaikkensa tilanteessa, jossa ei ollut mitään mahdollisuuksia pelastua.”
”Jos ei kerran ollut mahdollisuuksia pelastua, miksi hän sitten istuu tuossa eikä makaa ruumishuoneella Rafaelin seurana?” Stevenson ärähti.
”Huolimatta siitä, ettei kukaan meistä toivo Victorin makaavan ruumishuoneella, se on yksi suurimpia kysymyksiä, ja sitä voimme puida sitten, kun sinäkin olet rauhoittunut.”
Stevenson näytti hetken siltä, että aikoisi sanoa vastaan Andrewsille, mutta ei sanonutkaan mitään. Mies vilkaisi minuun, huokaisi syvään ja suki hiuksiaan vasemmalla kädellään.
”Anteeksi, Victor.”
En kohottanut katsettani, tuijottaen tiiviisti olohuoneen mattoon nyökkäsin sen merkiksi, että hyväksyin Stevensonin anteeksipyynnön. Mies kuitenkin toisti sen.
”Anteeksi. Minä vain...” Stevenson huokaisi uudelleen ja pudisti päätään. ”Me olemme käyneet tämän läpi jo kerran, kuten tiedät, me olemme jo kerran valinneet uuden johtajan kuolleen tilalle. Eikä se, ettei meillä ole johtajaa tai se, että Johnny Corucci näyttää palanneen, ole edes se suurin murhe. Rafael oli meille kaikille läheinen, ja... voi helvetti, en minä tiedä!” Stevensonin viimeiset sanat karkasivat miehen huulilta raivokkaana karjaisuna.
”Miten se tapahtui?”
Olohuoneen oviaukolta kuulunut värisevä tytönääni sai jokaisen meistä kääntämään katseemme äänen suuntaan.
Susie seisoi ovella yöpaita päällään vavisten. Tyttö oli arvatenkin herännyt isänsä huutoon, tullut alakertaan ja kuullut Stevensonin puhuvan Rafaelin kuolemasta. Näin kyyneleen valuvan Susien poskea pitkin, ja juuri sillä hetkellä olisin vain halunnut mennä hänen luokseen, halata häntä ja sanoa, että kaikki oli hyvin. Tiesin, että Susien läheisyys rauhoittaisi minuakin, mutta ymmärrettävästä syystä en voinut mennä tytön luo. En täällä, en nyt.
”Mene takaisin nukkumaan”, Stevenson komensi tyttöä.
”On lauantai, minun ei tarvitse --” Susie yritti, mutta Stevenson keskeytti tytön raivokkaalla karjaisulla, joka sai teinin säpsähtämään.
”Aivan sama, tarvitseeko sinun mennä kouluun vai ei, sinä et ole millään lailla tähän osallinen ja menet saman tien takaisin sänkyyn!”
”Minä en mene minnekään, ennen kuin pyydät Victorilta tosissasi anteeksi sitä, mitä puhuit ruumishuoneista hetki sitten!” Susie kiljui takaisin.
Stevenson harppoi lähemmäs tyttöä, minä puolestani unohdin väsymykseni ja nousin ylös seuraten miehen liikkeitä tiiviisti katseellani. Susie vilkaisi minuun ja käänsi sitten katseensa isäänsä. Ennen kuin tyttö ehti sanoa mitään, minä puhuin.
”Susie, älä. Sinun ei tarvitse”, pyysin hiljaa. Susie pudisti päätään, Stevenson puolestaan katsoi minua äreästi.
”Älä puutu tähän”, mies ärähti. ”Tämä ei kuulu sinulle.”
”Vai ei kuulu”, Susie sähähti isälleen. En ollut koskaan kuullut hänen ääntään sellaisena, en ollut koskaan nähnyt häntä vihaisena. ”Sinä loukkasit häntä, isä, ja sinä pyydät häneltä kunnolla anteeksi, hyvität puheesi ja lakkaat olemasta idiootti!”
”Sinä et puhu isällesi noin!”
Astuin pari askelta lähemmäs isää ja tytärtä aikomuksenani astua heidän väliinsä ja rauhoitella heitä, mutta ennen kuin ehdin tehdä sen, Jeremy nousi ylös keinutuolista nopealla liikkeellä.
”Hiljaa, kumpikin!” mies karjaisi ja potkaisi sanojensa vakuudeksi sohvapöytää.
Jeremy tuijotti isäänsä ja Susieta raivokkaana, mutta puhui suhteellisen rauhallisesti, joskin kovaan ääneen ja käskevään sävyyn.
”Tässä ei ole enää järjen hiventäkään”, Jeremy totesi. ”Tätäkö te luulette, että Rafael olisi halunnut?”
”Rafaelin haluilla ei ole enää mitään merkitystä”, Stevenson mutisi saaden Jeremyn puristamaan kätensä nyrkkiin.
”Ole kerrankin hiljaa, isä!” Jeremy huusi. ”Sinä et selvästikään ole kykeneväinen minkäänlaiseen järkipuheeseen nyt! Sinä teet, niin kuin tyttäresi sanoo ja pyydät Victorilta anteeksi heti aamulla, kun olet kasannut itsesi, Susie puolestaan menee nukkumaan ja Victor – sinä et lähde kotiisi sekoamaan yksinäisyyttäsi, sinä pysyt täällä ja nukut minun vanhassa huoneessani.”
”Minä pärjään kotonakin”, yritin sanoa Jeremylle vastaan, mutta mies vaiensi minut terävällä katseella.
”Sinä et mene sinne yksin, etkä vähiten sen takia, että on oikeasti ihme, ettei Johnny tappanut sinuakin enkä ihmettelisi, jos hän odottaisi sinua siellä”, Jeremy sanoi, piti hetken tauon ja jatkoi. ”Lisäksi olet ennenkin yrittänyt tapattaa itsesi typerällä kostoreissulla, joten ei, sinä et mene yksin minnekään.”
”No, mikä maksaa?” Jeremy ärähti, kun kukaan ei hämmenykseltään kyennyt liikkumaan minnekään. ”Victor ja Susie, te menette yläkertaan ja isä, sinä menet joko nukkumaan tai juttelet minun kanssani. Tätä naurettavaa riitelyä ei jaksa kukaan, vai mitä, Andrews?”
Andrews ei epäröinyt, hän nyökkäsi Jeremyn sanoille. Hetken tauon jälkeen Stevenson vilkaisi minuun ja Susieen poistuen sitten keittiöön. Susie lähti yläkertaan, annoin tytön mennä edeltä niin pitkälle, että kuulin hänen menevän huoneeseensa. Vasta sitten käänsin itsekin selkäni Jeremylle ja Andrewsille ja kävelin portaat ylös talon toiseen kerrokseen.
***
Muistin Jeremyn huoneen jokaisen yksityiskohdan elävästi, kuin Jeremyn muutto omaan asuntoon olisi tapahtunut vasta eilen, kuin olisin auttanut häntä siivoamaan vanhan huoneensa ihan vähän aikaa sitten. Huoneen toiselle puolelle oli sijoitettu sänky, lipasto ja peili, toisella puolella oli sohva, kitara, pari palloa, vaatekaappi ja levysoitin niine vinyylilevyineen, joita Jeremy ei enää kuunnellut. Ikkunan eteen oli sijoitettu teleskooppi, suurikokoinen kaukoputki, jonka Stevenson oli jonain jouluna antanut pojalleen yrittäessään saada Jeremyä kiinnostumaan tähtitieteestä. Oli teleskooppia toki käytettykin, mutta kaikkeen muuhun, kuin tähtien tarkkailuun. Toki linssi oli nyt suunnattu taivaalle, mutta jossain vaiheessa Jeremy oli huomannut, että suuntaamalla teleskooppia hivenen koilliseen sillä näki naapurin pariskunnan sälekaihtimien välistä heidän makuuhuoneeseensa. Jeremy oli saanut minutkin ylipuhuttua tirkistelyyn, mutten voinut väittää, etteikö herra ja rouva Jacksonin elämä makuuhuoneessa olisi sisältänyt piirteitä, joista en välttämättä olisi halunnut edes teinipoikana tietää niin paljoa.
Minun olisi pitänyt nukkua, tiesin sen, rehellisesti sanottuna olin muutenkin kuolemanväsynyt. En vain kyennyt olemaan kertaamatta sen yön tapahtumia mielessäni, en voinut olla miettimättä, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Olisinko voinut pelastaa Rafaelin hengen? Muitakin avoimia kysymyksiä oli, niistä päällimmäinen oli luultavasti Stevensonin ja Jeremynkin ilmaisema ajatus siitä, miksi ihmeessä Johnny ei ollut tappanut minua, vaikka hänellä oli ollut siihen tilaisuus. Toinen kysymys oli, miten järjestö nyt organisoituisi, vai organisoituisiko se lainkaan. Stevenson olisi luultavasti vanhimpana, kokeneimpana ja Rafaelin lähimpänä ystävänä luontevin valinta seuraavaksi johtajaksi, mutta eri asia oli, halusiko Stevenson itse sitä.
Huokaisin raskaasti, painoin pääni pöytää vasten. Miten naiivia olikaan ollut ajatella, että tehtävä Cooperin kanssa olisi viimeinen keikkani... että sen jälkeen sanoisin hyvästit järjestölle, ettei minun tarvitsisi tehdä tätä enää. Miten typerä ajatus. Minä en voinut jättää järjestöä nyt, ei sillä, että olisin halunnutkaan. Tunsin kyllä itseni, tiesin, että kunhan tajuaisin kunnolla, miten suuri menetys Rafaelin kuolema oli ollut paitsi järjestölle itsessään, myös kaikille sen jäsenille ja Rafaelin ystäville, kostonhimo nostaisi taas päätään sisälläni. Tunsin jo nyt haluavani antaa Johnnylle takaisin samalla mitalla, mutta toistaiseksi suru peitti alleen sen ajatuksen lähes täysin.
Ovelta kuului varovainen koputus. Säpsähdin, nostin pääni ja nousin kääntyäkseni katsomaan avautuvaa ovea.
Susie seisoi ovella, tyttö katsoi minua pitkään.
”Et nuku.”
”Et sinäkään”, vastasin tytölle hiljaa saaden hänet pudistamaan päätään.
”Näin valon kajastavan ovenraosta kävellessäni ohi”, hän kertoi. ”Minä haluan tietää, mitä tapahtui.”
”Susie, sinä et halua tietää, on parempi, etten --”
Susie korotti äänensä minun ääneni yli.
”Minä haluan tietää kaiken, mikä liittyy sinuun”, hän intti. ”Tahdon tietää, aikoivatko he... tai siis, olitko sinä vaarassa! Lisäksi haluan tietää, miten sinä voit ja mitä nyt aiot tehdä, ja --”
”Älä puhu noin kovaa”, sanoin hiljaa. ”Isäsi kuulee.”
”Isä lähti jo puoli tuntia sitten Andrewsin kanssa selvittämään tätä poliisilaitokselle. Jeremy taisi lähteä kotiinsa, ja äiti nukkuu. Me olemme kaksin. Minä haluan tietää, Victor.”
Huokaisin. Käänsin selkäni Susielle, kuulin tytön tulevan lähemmäs ja hipaisevan kädellään leukaani, toisen kätensä hän kietoi ympärilleni.
”Victor, ole kiltti. Kerro minulle.”
Pudistin päätäni.
”Älä pakota minua käymään sitä läpi kolmatta kertaa tänä yönä”, kuiskasin vapisevalla äänellä.
Susien käden silittävä liike pysähtyi leukani alle, tyttö tiukensi otettaan minusta.
”Anteeksi.” Susien ääni oli surullinen. ”En tajunnut... et sinä tietenkään halua nyt puhua siitä.”
”En.” Pudistin päätäni uudelleen, käänsin katseeni Susieen. ”Mutta ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Et sinä ole tehnyt mitään pahaa. Minä lupaan kertoa myöhemmin ainakin jonkin verran. Sopiiko se?”
Susie nyökkäsi.
Käännyin Susieta kohti, kiedoin käteni hänen ympärilleen.
”Kaikki järjestyy”, vakuutin ja vedin Susien kehoa omaani vasten. Suutelimme toisiamme, Susie kietoi kätensä niskani taakse ja minä puolestani halasin häntä entistäkin tiukemmin. Silti hellästi, satuttamatta häntä.
En ehtinyt reagoida kiivaisiin askeliin, en siihen, että avoimeksi jäänyt ovi paiskautui seinää vasten. Paitani selkämykseen ja toiseen hartiaani tartuttiin, minut käännettiin ympäri ja ennen kuin kunnolla tajusinkaan, nyrkinisku kasvoihini sai minut kaatumaan lattialle.
”Näpit – irti – minun – siskostani!”
Jeremy istui päälläni, mies tehosti jokaista sanaansa uudella iskulla rintakehääni. Haukoin henkeäni, kasvoissa ja rinnassa tuntui tykyttävä kipu, sain tartuttua Jeremyn vasempaan käsivarteen, mutta oikea käsi jatkoi raivokasta takomistaan.
”Jeremy, lopeta!” Susie kiljui, näin tytön tulevan lähemmäs ja tarttuvan veljeään hartiasta. Jeremy työnsi sisarensa kyynärpäällään kauemmas.
”Kunniaton paskiainen!” Jeremy karjui ja yritti sylkäistä kasvoilleni, mutta raivosta tärisevän miehen tähtäys oli niin heikko, ettei se onnistunut. ”Sairas, likainen sika... päästä irti minusta, saastainen pedofiili!”
Olin saanut tartuttua Jeremyn molempiin käsivarsiin, pitelin niitä raivokkaasta rimpuilusta huolimatta väkivalloin aloillaan.
Jouduin puremaan hammasta, jotta kykenin pitelemään miestä – minusta tuntui, että hän oli nostellut painoja viime aikoina – mutta Jeremy ei onnistunut enää lyömään minua. Ongelmaksi osoittautui lähinnä se, miten saisin hänet kammettua pois rintakehäni päältä, mutta sitä voisi miettiä myöhemmin.
”Susie on lähes aikuinen”, sähähdin miehelle. ”Hän on vain kuukausia vaille kahdeksantoista...”
”Hän on minun siskoni, voi jumalauta, Victor, hän on vasta lapsi!”
”Kuten sanoin, hän on lähes aikuinen, hän on vapaa tekemään itse omat päätöksensä!”
”Sinä olet manipuloinut hänet!” Jeremy karjui ja sylkäisi uudestaan osuen tällä kertaa silmieni väliin. ”Sinä olet pakottanut hänet, uhkaillut häntä jollain... katselitko häntä jo lapsena sillä silmällä?! Helvetti, minä melkein arvasin tämän jo silloin, kun te ette puhuneet ja Susie vain itki ja – ei saatana, kauanko tätä on jatkunut?!”
”Lopeta!” Susie parkaisi uudestaan. ”Jeremy, ole kiltti, nouse pois siitä - äiti, tee jotain!”
Susien mainittua sanan ”äiti” Jeremy kohotti katseensa ovelle. Käytin tilaisuutta hyväkseni, tönäisin Jeremyn pois päältäni, pyyhkäisin syljen pois kasvoiltani ja nousin jaloilleni valmiina lyömään takaisin, jos tarve tulisi. Sitä ei kuitenkaan tullut.
Olivie piteli poikaansa käsivarresta ja hartiasta, nainen ei käyttänyt suurta voimaa, mutta pelkkä äidin läsnäolo taisi pidellä Jeremyn aloillaan.
”Mitä täällä tapahtuu?” nainen kysyi väsyneellä äänellä vilkuillen vuoroin minua, vuoroin Jeremyä ja vuoroin Susieta.
”Kysy häneltä!” Jeremy karjaisi, Olivie hyssytteli miestä ja katsoi sitten minua odottavasti. Tiesin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja, sitä paitsi Olivielle kertominen ei tuntunut enää missään Jeremyn rinnalla.
”Minä ja Susie olemme seurustelleet jo jonkin aikaa”, sanoin hiljaa tohtimatta vilkaistakaan Susieen. ”Tarkkaan ottaen lähes neljä kuukautta.”
Päättäessäni lauseeni Jeremy karjaisi raivosta, mies työnsi äitiään kevyesti kauemmas itsestään, mutta pysyi aloillaan Olivien vastustellessa. Olivie kurtisti kulmiaan.
”Miksi?”
”Koska me rakastamme toisiamme”, vastasin. ”Mistä syystä ihmiset sitten yleensä seurustelevat?”
”Minä tiedän yhden helvetin likaisen syyn, miksi kolmeakymmentä lähestyvä äijä vokottelee alaikäistä tyttöä”, Jeremy ärähti.
”Victor ei ole vielä edes kahtakymmentäviittä”, Susie tiuskaisi veljelleen. ”Meillä on vain seitsemän vuotta ikäeroa.”
”Millä hän on uhannut sinua?” Jeremy kysyi Susielta. ”Aseellako? Sinähän se varsinainen pyssysankari olet, Victor!”
”Jeremy, ole hiljaa!” Olivie komensi poikaansa saaden tämän vaikenemaan. ”Susie myös”, nainen lisäsi nähdessään tyttärensä avaavan suunsa.
”Te kaikki rauhoitutte nyt”, Olivie sanoi tiukasti. ”Jack tulee kohta kotiin, ja minä haluan, että tässä talossa nukutaan, kun hän palaa.”
”Täällä ei todellakaan nuku enää kukaan, kunhan isä kuulee tästä”, Jeremy ilmoitti uhkaavalla äänensävyllä, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Yllätyksekseni Olivie oli minun ja Susien puolella.
”Sinä et kerro Jackille yhtään mitään”, nainen totesi rauhallisesti. Jeremyn avatessa suunsa Olivie kohotti kätensä ja vaiensi miehen eleellään jatkaen puhettaan. ”Olen toki sitä mieltä, että Jackin on saatava tietää tästä, mutta kertomisen aika ei ole nyt. Hänellä on ollut muutenkin vaikea yö – yhtään vähättelemättä sinun tuskaasi, Victor. Sinä ja Susie saatte kertoa Jackille seurustelustanne sellaisena päivänä, jona kukaan ei ole juuri kuollut.”
Olivie huokaisi, nainen pyyhkäisi väsyneitä silmiään kädellään.
”Victor on minulle kuin toinen poika, Jeremy, sinua ja sinun merkitystäsi unohtamatta”, nainen sanoi pojalleen. ”Olen kertonut sen ennenkin. Minulla ei ole syytä uskoa, että Victor seurustelisi Susien kanssa mistään muusta syystä, kuin rakkaudesta. Kunhan Jack tulee takaisin, hän saa viedä sinut kotiisi. Et sano hänelle sanaakaan Victorista ja Susiesta, et myöskään tappele Victorin kanssa tämän enempää.”
”Minä --” Jeremy aloitti, mutta ei päässyt ensimmäistä sanaa pidemmälle.
”En kuuntele vastalauseita”, Olivie keskeytti. ”En kenenkään suusta. Mene alas odottamaan isääsi, hän on täällä varmasti pian.”
Jeremy oli sanomaisillaan jotain vastaan, mutta lopulta mies tyytyi luomaan minuun raivokkaan katseen ja kääntyi poispäin. Mies harppoi pitkin, tömisevin askelin ulos huoneesta ja kuului ryntäävän portaat alas.
Olivie käveli lähemmäs minua, Susie puolestaan tuli vierelleni seisomaan. Huomasin vanhemman naisen kasvoilla häivähdyksen hymystä.
”Halusin sanoa, että annan seurustelullenne täyden siunaukseni”, Olivie kertoi. ”Tiedän kyllä, millaista on olla nuori ja rakastunut, olenhan ollut sitä joskus itsekin. Jos tarvitsette koskaan apua missään, kuten Jackille kertomisessa, autan mielelläni.”
Susie vilkaisi minuun, tyttö hymyili. Minunkin kasvoilleni piirtyi vähitellen pieni hymyntapainen.
”Kiitos, rouva Stevenson”, vastasin Olivielle. ”Olen uskomattoman kiitollinen.”
”Älä suotta. Minä haluan tyttärelleni vain hyvää, eikä teidän seurustelunne sodi sitä ajatusta vastaan lainkaan, päin vastoin.”
Olivie soi meille vielä leveän, joskin hivenen surumielisen hymyn, ennen kuin kääntyi ja poistui sulkien oven perässään.
Susie kääntyi minua kohti, tyttö otti kummatkin käteni omiinsa ja katsoi minua silmiin. Hän näytti olevan sanomaisillaan jotain enemmänkin, mutta ilmeisesti tyttö näki väsymyksen paistavan kasvoiltani ja tyytyi sanomaan vain kolme sanaa.
”Hyvää yötä, Victor.”
”Hyvää yötä.”
En tosin millään lailla uskonut, että yöstä tulisi lainkaan hyvä.
***
Stevenson kutsui heti seuraavana aamuna järjestön täysivaltaisen jäsenistön koolle – heti sen jälkeen, kun oli pyydellyt minulta koko aamun vuolaasti anteeksi puheitaan. Mies näytti katuvalta ja sanoi itsekin, että oli ollut liian järkyttynyt ajatellakseen, mitä sanoi. Minä hyväksyin miehen anteeksipyynnön. Ei ollut mitään syytä jatkaa riitaa, sitä paitsi olin aivan liian väsynyt huonosti nukutun yön ja sitä edeltävien tapahtumien jälkeen tapellakseni vielä Stevenson seniorinkin kanssa.
Kokouksessa Jeremy näytti vähintään yhtä väsyneeltä, kuin miksi minä oloni tunsin. Mies oli virnistänyt avoimesti nähdessään silmänalustani koristavan mustelman, jonka hänen ensimmäinen lyöntinsä oli saanut aikaan, mutta virne katosi kasvoilta nopeasti. Se yksittäinen mustelma ei tokikaan ollut ainoa vamma kehossani – Jeremy oli todella käyttänyt kaiken fyysisen voimansa minun hakkaamiseeni, ja sen myötä sinipunakirjava rintakehäni aristi jokaista liikettä.
Kukaan muu ei huomauttanut mustasta silmästäni mitään, kukaan ei jaksanut. Tunnelma siinä kokouksessa oli masentunut, kukaan ei sanonut pitkään aikaan mitään. Tuntui epätodelliselta, että pidimme kokousta ilman johtajaa, ilman Rafaelia. Olkoonkin, että Stevenson oli ottanut ohjat käsiinsä.
Kuten olin aiemmin pohtinut, Stevenson oli kaikkein luontevin valinta johtajan paikalle. Mies tiedosti sen itsekin, mutta ei edes yrittänyt korvata Rafaelia, mikä oli mielestäni hyvä asia. Se, että Stevenson olisi Rafaelin tapaan seissyt pöydän päässä ja yrittänyt meitä lohduttaakseen käyttäytyä samalla tavalla, olisi ollut lähinnä surkuhupaisaa farssia. Mies oli toki erottanut itsensä meistä istumalla erillään, mutta ei nostanut itseään muuten ylemmäs eikä elehtinyt mitenkään eri lailla, kuin ennenkään.
Stevenson karaisi kurkkuaan.
”Minun lienee turha kerrata sitä, miksi me olemme kokoontuneet ilman johtajaa”, hän aloitti. ”Viime yön tapahtumista kuuleminen – Victorin tapauksessa niiden näkeminen – olivat varmasti järkytys itse kullekin. Jeremylle ja Victorille tiedoksi, että kävimme viime yönä Andrewsin kanssa poliisilaitoksella antamassa oman lausuntomme siitä, mitä uskomme tapahtuneen. He elävät nyt siinä uskossa, että Rafael on ollut masentunut jo pitkän aikaa ja että hän päätyi tähän ratkaisuun varmasti omin avuin. Me kaikki ymmärrämme, että tapahtumien oikean laidan valottaminen ja poliisitutkinnan aloittaminen saattaisi johtaa ikäviin asioihin meidän kaikkien kannalta, joten siksi toivon, että jokainen läsnäolija pitää kiinni tästä tarinasta.”
Nyökkäsimme yksitellen, ensin Andrews, sitten minä ja lopulta Jeremy. Stevenson veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi.
”Se on surullista, mutta elämä jatkuu”, mies totesi ja nyökytteli itsekseen. ”Vaikka itse sanoinkin, ettei sillä muka ole mitään merkitystä, niin Rafael itse olisi varmasti toivonut, että toimintamme säilyy ennallaan. Siksi meidän on päätettävä, kuka meistä jatkaa järjestön johdossa.”
”Minusta meillä ei ole montaakaan vaihtoehtoa”, totesin. ”Sinä olet meistä vanhin ja kokenein. Olet nytkin käytännössä johtoasemassa.”
”Olen samaa mieltä Victorin kanssa”, Andrews sanoi. ”Jos mietitään muita vaihtoehtoja, niin minä en ensinnäkään halua siihen hommaan ja toisekseen minulla ei ole tarvittavia sosiaalisia taitoja. Jeremy on liian kokematon ja äkkipikainen – anteeksi vain, Jeremy – Victor puolestaan... noh, hänkin on kokematon.”
Jeremy oli hetken hiljaa, lopulta mies nyökkäsi.
”Sinä olisit paras valinta, isä.”
Stevenson ei hetkeen vastannut. Lopulta mies pudisti päätään.
”Kiitos luottamuksestanne, mutta joudun kieltäytymään tästä tittelistä.”
Kohotin kulmiani. ”Miksi?” kysyin Stevensonilta, joka näytti mietteliäältä.
”Minä en...” Stevenson aloitti, huokaisi ja aloitti uudelleen. ”Minä en usko, että kykenen siihen. Minulla ei ole aikaa, halua eikä taitoa, vaikka muuta väitättekin. Sen sijaan ehdotan uudeksi johtajaksi Victoria.”
Hiljaisuus. Stevenson, Andrews ja Jeremy katsoivat kaikki minuun, kaksi viimeksi mainittua erittäin hämmentyneen näköisinä. Avasin suuni, tarkoitukseni oli sanoa jotain viisasta, mutta sain suustani vain yhden ainoan, kysyvän sanan.
”Minäkö?”
Stevenson nyökkäsi. Jeremy naurahti ilottomasti ja käänsi katseensa isäänsä.
”Tiedän, että Rafaelin kuolema oli paha juttu, mutta en arvannut, että sen myötä sekosit täysin”, hän ärähti. ”Victor on johtanut meitä jo kerran, eikä onnistunut siinä. Miten sinä kuvittelet, että hän pystyisi vieläkään mihinkään?”
”Minä en halua sitä hommaa”, Stevenson ärähti takaisin. ”Jäljelle jäätte te kolme. Andrewsilla ei ollut Victorista muuta pahaa sanottavaa, kuin se, ettei hänellä ole kokemusta, mutta minun mielestäni nimenomaan hänen lyhyt aikansa johtoasemassa on kokemuksesta arvokkainta.”
”Tämä on järjetöntä, isä!”
Stevenson veti syvään henkeä.
Mies puhui katsoen edelleen minuun, mutta osoitti sanansa Andrewsille ja Jeremylle.
”Jos te kerran haluatte, että minä johdan”, Stevenson totesi rauhallisesti, ”niin hyvä on. Minä olen teidän johtajanne. Ja johtajananne määrään, että Victor astuu tälle paikalle minun sijastani. Oletteko tyytyväisiä?”
”Minulla ei ollut missään vaiheessa mitään tätä vastaan”, Andrews sanoi. ”Uskon Victorin oppineen jotain edellisestä kerrasta.”
Jeremy ei sanonut enää mitään, mutta kuulin miehen huokaisevan turhautuneena. Stevenson käänsi katseensa poikaansa.
”Minä en tiedä, mistä lähtien te kaksi olette olleet riidoissa, eikä se ole edes minun asiani, mutta yrittäkää nyt herranjestas tulla toimeen keskenänne”, hän sanoi ja katsoi sitten taas minuun. ”Victor, otatko tehtävän vastaan?”
En ollut saanut sanottua hetkeen yhtään mitään, ja nytkin minulla kesti vähän aikaa miettiä, mitä sanoisin. Toisaalta mahdollinen asemani järjestön johdossa soti kaikkia aikaisempia suunnitelmiani vastaan, sillä johtoasemasta ei noin vain lähdettäisi kävelemään, kun asiat olisivat sitten joskus kunnossa. Toisaalta taas... tätähän minä olin halunnut aikaisemmin, tätä taisin haluta nytkin. Minä koin olevani jälleen vastuussa sotkuista Coruccien kanssa, koin, että minun tuli ne myös selvittää, tai sitten se oli vain epätoivoinen yritys peitellä katkeruutta, jota tunsin Johnnya kohtaan. Oli miten oli, tehtyäni yllättävänkin nopean päätöksen nyökkäsin.
”Minä suostun. Yhdellä ehdolla.”
Susie nyökkäsi.
Käännyin Susieta kohti, kiedoin käteni hänen ympärilleen.
”Kaikki järjestyy”, vakuutin ja vedin Susien kehoa omaani vasten. Suutelimme toisiamme, Susie kietoi kätensä niskani taakse ja minä puolestani halasin häntä entistäkin tiukemmin. Silti hellästi, satuttamatta häntä.
En ehtinyt reagoida kiivaisiin askeliin, en siihen, että avoimeksi jäänyt ovi paiskautui seinää vasten. Paitani selkämykseen ja toiseen hartiaani tartuttiin, minut käännettiin ympäri ja ennen kuin kunnolla tajusinkaan, nyrkinisku kasvoihini sai minut kaatumaan lattialle.
”Näpit – irti – minun – siskostani!”
Jeremy istui päälläni, mies tehosti jokaista sanaansa uudella iskulla rintakehääni. Haukoin henkeäni, kasvoissa ja rinnassa tuntui tykyttävä kipu, sain tartuttua Jeremyn vasempaan käsivarteen, mutta oikea käsi jatkoi raivokasta takomistaan.
”Jeremy, lopeta!” Susie kiljui, näin tytön tulevan lähemmäs ja tarttuvan veljeään hartiasta. Jeremy työnsi sisarensa kyynärpäällään kauemmas.
”Kunniaton paskiainen!” Jeremy karjui ja yritti sylkäistä kasvoilleni, mutta raivosta tärisevän miehen tähtäys oli niin heikko, ettei se onnistunut. ”Sairas, likainen sika... päästä irti minusta, saastainen pedofiili!”
Olin saanut tartuttua Jeremyn molempiin käsivarsiin, pitelin niitä raivokkaasta rimpuilusta huolimatta väkivalloin aloillaan.
Jouduin puremaan hammasta, jotta kykenin pitelemään miestä – minusta tuntui, että hän oli nostellut painoja viime aikoina – mutta Jeremy ei onnistunut enää lyömään minua. Ongelmaksi osoittautui lähinnä se, miten saisin hänet kammettua pois rintakehäni päältä, mutta sitä voisi miettiä myöhemmin.
”Susie on lähes aikuinen”, sähähdin miehelle. ”Hän on vain kuukausia vaille kahdeksantoista...”
”Hän on minun siskoni, voi jumalauta, Victor, hän on vasta lapsi!”
”Kuten sanoin, hän on lähes aikuinen, hän on vapaa tekemään itse omat päätöksensä!”
”Sinä olet manipuloinut hänet!” Jeremy karjui ja sylkäisi uudestaan osuen tällä kertaa silmieni väliin. ”Sinä olet pakottanut hänet, uhkaillut häntä jollain... katselitko häntä jo lapsena sillä silmällä?! Helvetti, minä melkein arvasin tämän jo silloin, kun te ette puhuneet ja Susie vain itki ja – ei saatana, kauanko tätä on jatkunut?!”
”Lopeta!” Susie parkaisi uudestaan. ”Jeremy, ole kiltti, nouse pois siitä - äiti, tee jotain!”
Susien mainittua sanan ”äiti” Jeremy kohotti katseensa ovelle. Käytin tilaisuutta hyväkseni, tönäisin Jeremyn pois päältäni, pyyhkäisin syljen pois kasvoiltani ja nousin jaloilleni valmiina lyömään takaisin, jos tarve tulisi. Sitä ei kuitenkaan tullut.
Olivie piteli poikaansa käsivarresta ja hartiasta, nainen ei käyttänyt suurta voimaa, mutta pelkkä äidin läsnäolo taisi pidellä Jeremyn aloillaan.
”Mitä täällä tapahtuu?” nainen kysyi väsyneellä äänellä vilkuillen vuoroin minua, vuoroin Jeremyä ja vuoroin Susieta.
”Kysy häneltä!” Jeremy karjaisi, Olivie hyssytteli miestä ja katsoi sitten minua odottavasti. Tiesin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja, sitä paitsi Olivielle kertominen ei tuntunut enää missään Jeremyn rinnalla.
”Minä ja Susie olemme seurustelleet jo jonkin aikaa”, sanoin hiljaa tohtimatta vilkaistakaan Susieen. ”Tarkkaan ottaen lähes neljä kuukautta.”
Päättäessäni lauseeni Jeremy karjaisi raivosta, mies työnsi äitiään kevyesti kauemmas itsestään, mutta pysyi aloillaan Olivien vastustellessa. Olivie kurtisti kulmiaan.
”Miksi?”
”Koska me rakastamme toisiamme”, vastasin. ”Mistä syystä ihmiset sitten yleensä seurustelevat?”
”Minä tiedän yhden helvetin likaisen syyn, miksi kolmeakymmentä lähestyvä äijä vokottelee alaikäistä tyttöä”, Jeremy ärähti.
”Victor ei ole vielä edes kahtakymmentäviittä”, Susie tiuskaisi veljelleen. ”Meillä on vain seitsemän vuotta ikäeroa.”
”Millä hän on uhannut sinua?” Jeremy kysyi Susielta. ”Aseellako? Sinähän se varsinainen pyssysankari olet, Victor!”
”Jeremy, ole hiljaa!” Olivie komensi poikaansa saaden tämän vaikenemaan. ”Susie myös”, nainen lisäsi nähdessään tyttärensä avaavan suunsa.
”Te kaikki rauhoitutte nyt”, Olivie sanoi tiukasti. ”Jack tulee kohta kotiin, ja minä haluan, että tässä talossa nukutaan, kun hän palaa.”
”Täällä ei todellakaan nuku enää kukaan, kunhan isä kuulee tästä”, Jeremy ilmoitti uhkaavalla äänensävyllä, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Yllätyksekseni Olivie oli minun ja Susien puolella.
”Sinä et kerro Jackille yhtään mitään”, nainen totesi rauhallisesti. Jeremyn avatessa suunsa Olivie kohotti kätensä ja vaiensi miehen eleellään jatkaen puhettaan. ”Olen toki sitä mieltä, että Jackin on saatava tietää tästä, mutta kertomisen aika ei ole nyt. Hänellä on ollut muutenkin vaikea yö – yhtään vähättelemättä sinun tuskaasi, Victor. Sinä ja Susie saatte kertoa Jackille seurustelustanne sellaisena päivänä, jona kukaan ei ole juuri kuollut.”
Olivie huokaisi, nainen pyyhkäisi väsyneitä silmiään kädellään.
”Victor on minulle kuin toinen poika, Jeremy, sinua ja sinun merkitystäsi unohtamatta”, nainen sanoi pojalleen. ”Olen kertonut sen ennenkin. Minulla ei ole syytä uskoa, että Victor seurustelisi Susien kanssa mistään muusta syystä, kuin rakkaudesta. Kunhan Jack tulee takaisin, hän saa viedä sinut kotiisi. Et sano hänelle sanaakaan Victorista ja Susiesta, et myöskään tappele Victorin kanssa tämän enempää.”
”Minä --” Jeremy aloitti, mutta ei päässyt ensimmäistä sanaa pidemmälle.
”En kuuntele vastalauseita”, Olivie keskeytti. ”En kenenkään suusta. Mene alas odottamaan isääsi, hän on täällä varmasti pian.”
Jeremy oli sanomaisillaan jotain vastaan, mutta lopulta mies tyytyi luomaan minuun raivokkaan katseen ja kääntyi poispäin. Mies harppoi pitkin, tömisevin askelin ulos huoneesta ja kuului ryntäävän portaat alas.
Olivie käveli lähemmäs minua, Susie puolestaan tuli vierelleni seisomaan. Huomasin vanhemman naisen kasvoilla häivähdyksen hymystä.
”Halusin sanoa, että annan seurustelullenne täyden siunaukseni”, Olivie kertoi. ”Tiedän kyllä, millaista on olla nuori ja rakastunut, olenhan ollut sitä joskus itsekin. Jos tarvitsette koskaan apua missään, kuten Jackille kertomisessa, autan mielelläni.”
Susie vilkaisi minuun, tyttö hymyili. Minunkin kasvoilleni piirtyi vähitellen pieni hymyntapainen.
”Kiitos, rouva Stevenson”, vastasin Olivielle. ”Olen uskomattoman kiitollinen.”
”Älä suotta. Minä haluan tyttärelleni vain hyvää, eikä teidän seurustelunne sodi sitä ajatusta vastaan lainkaan, päin vastoin.”
Olivie soi meille vielä leveän, joskin hivenen surumielisen hymyn, ennen kuin kääntyi ja poistui sulkien oven perässään.
Susie kääntyi minua kohti, tyttö otti kummatkin käteni omiinsa ja katsoi minua silmiin. Hän näytti olevan sanomaisillaan jotain enemmänkin, mutta ilmeisesti tyttö näki väsymyksen paistavan kasvoiltani ja tyytyi sanomaan vain kolme sanaa.
”Hyvää yötä, Victor.”
”Hyvää yötä.”
En tosin millään lailla uskonut, että yöstä tulisi lainkaan hyvä.
***
Stevenson kutsui heti seuraavana aamuna järjestön täysivaltaisen jäsenistön koolle – heti sen jälkeen, kun oli pyydellyt minulta koko aamun vuolaasti anteeksi puheitaan. Mies näytti katuvalta ja sanoi itsekin, että oli ollut liian järkyttynyt ajatellakseen, mitä sanoi. Minä hyväksyin miehen anteeksipyynnön. Ei ollut mitään syytä jatkaa riitaa, sitä paitsi olin aivan liian väsynyt huonosti nukutun yön ja sitä edeltävien tapahtumien jälkeen tapellakseni vielä Stevenson seniorinkin kanssa.
Kokouksessa Jeremy näytti vähintään yhtä väsyneeltä, kuin miksi minä oloni tunsin. Mies oli virnistänyt avoimesti nähdessään silmänalustani koristavan mustelman, jonka hänen ensimmäinen lyöntinsä oli saanut aikaan, mutta virne katosi kasvoilta nopeasti. Se yksittäinen mustelma ei tokikaan ollut ainoa vamma kehossani – Jeremy oli todella käyttänyt kaiken fyysisen voimansa minun hakkaamiseeni, ja sen myötä sinipunakirjava rintakehäni aristi jokaista liikettä.
Kukaan muu ei huomauttanut mustasta silmästäni mitään, kukaan ei jaksanut. Tunnelma siinä kokouksessa oli masentunut, kukaan ei sanonut pitkään aikaan mitään. Tuntui epätodelliselta, että pidimme kokousta ilman johtajaa, ilman Rafaelia. Olkoonkin, että Stevenson oli ottanut ohjat käsiinsä.
Kuten olin aiemmin pohtinut, Stevenson oli kaikkein luontevin valinta johtajan paikalle. Mies tiedosti sen itsekin, mutta ei edes yrittänyt korvata Rafaelia, mikä oli mielestäni hyvä asia. Se, että Stevenson olisi Rafaelin tapaan seissyt pöydän päässä ja yrittänyt meitä lohduttaakseen käyttäytyä samalla tavalla, olisi ollut lähinnä surkuhupaisaa farssia. Mies oli toki erottanut itsensä meistä istumalla erillään, mutta ei nostanut itseään muuten ylemmäs eikä elehtinyt mitenkään eri lailla, kuin ennenkään.
Stevenson karaisi kurkkuaan.
”Minun lienee turha kerrata sitä, miksi me olemme kokoontuneet ilman johtajaa”, hän aloitti. ”Viime yön tapahtumista kuuleminen – Victorin tapauksessa niiden näkeminen – olivat varmasti järkytys itse kullekin. Jeremylle ja Victorille tiedoksi, että kävimme viime yönä Andrewsin kanssa poliisilaitoksella antamassa oman lausuntomme siitä, mitä uskomme tapahtuneen. He elävät nyt siinä uskossa, että Rafael on ollut masentunut jo pitkän aikaa ja että hän päätyi tähän ratkaisuun varmasti omin avuin. Me kaikki ymmärrämme, että tapahtumien oikean laidan valottaminen ja poliisitutkinnan aloittaminen saattaisi johtaa ikäviin asioihin meidän kaikkien kannalta, joten siksi toivon, että jokainen läsnäolija pitää kiinni tästä tarinasta.”
Nyökkäsimme yksitellen, ensin Andrews, sitten minä ja lopulta Jeremy. Stevenson veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi.
”Se on surullista, mutta elämä jatkuu”, mies totesi ja nyökytteli itsekseen. ”Vaikka itse sanoinkin, ettei sillä muka ole mitään merkitystä, niin Rafael itse olisi varmasti toivonut, että toimintamme säilyy ennallaan. Siksi meidän on päätettävä, kuka meistä jatkaa järjestön johdossa.”
”Minusta meillä ei ole montaakaan vaihtoehtoa”, totesin. ”Sinä olet meistä vanhin ja kokenein. Olet nytkin käytännössä johtoasemassa.”
”Olen samaa mieltä Victorin kanssa”, Andrews sanoi. ”Jos mietitään muita vaihtoehtoja, niin minä en ensinnäkään halua siihen hommaan ja toisekseen minulla ei ole tarvittavia sosiaalisia taitoja. Jeremy on liian kokematon ja äkkipikainen – anteeksi vain, Jeremy – Victor puolestaan... noh, hänkin on kokematon.”
Jeremy oli hetken hiljaa, lopulta mies nyökkäsi.
”Sinä olisit paras valinta, isä.”
Stevenson ei hetkeen vastannut. Lopulta mies pudisti päätään.
”Kiitos luottamuksestanne, mutta joudun kieltäytymään tästä tittelistä.”
Kohotin kulmiani. ”Miksi?” kysyin Stevensonilta, joka näytti mietteliäältä.
”Minä en...” Stevenson aloitti, huokaisi ja aloitti uudelleen. ”Minä en usko, että kykenen siihen. Minulla ei ole aikaa, halua eikä taitoa, vaikka muuta väitättekin. Sen sijaan ehdotan uudeksi johtajaksi Victoria.”
Hiljaisuus. Stevenson, Andrews ja Jeremy katsoivat kaikki minuun, kaksi viimeksi mainittua erittäin hämmentyneen näköisinä. Avasin suuni, tarkoitukseni oli sanoa jotain viisasta, mutta sain suustani vain yhden ainoan, kysyvän sanan.
”Minäkö?”
Stevenson nyökkäsi. Jeremy naurahti ilottomasti ja käänsi katseensa isäänsä.
”Tiedän, että Rafaelin kuolema oli paha juttu, mutta en arvannut, että sen myötä sekosit täysin”, hän ärähti. ”Victor on johtanut meitä jo kerran, eikä onnistunut siinä. Miten sinä kuvittelet, että hän pystyisi vieläkään mihinkään?”
”Minä en halua sitä hommaa”, Stevenson ärähti takaisin. ”Jäljelle jäätte te kolme. Andrewsilla ei ollut Victorista muuta pahaa sanottavaa, kuin se, ettei hänellä ole kokemusta, mutta minun mielestäni nimenomaan hänen lyhyt aikansa johtoasemassa on kokemuksesta arvokkainta.”
”Tämä on järjetöntä, isä!”
Stevenson veti syvään henkeä.
Mies puhui katsoen edelleen minuun, mutta osoitti sanansa Andrewsille ja Jeremylle.
”Jos te kerran haluatte, että minä johdan”, Stevenson totesi rauhallisesti, ”niin hyvä on. Minä olen teidän johtajanne. Ja johtajananne määrään, että Victor astuu tälle paikalle minun sijastani. Oletteko tyytyväisiä?”
”Minulla ei ollut missään vaiheessa mitään tätä vastaan”, Andrews sanoi. ”Uskon Victorin oppineen jotain edellisestä kerrasta.”
Jeremy ei sanonut enää mitään, mutta kuulin miehen huokaisevan turhautuneena. Stevenson käänsi katseensa poikaansa.
”Minä en tiedä, mistä lähtien te kaksi olette olleet riidoissa, eikä se ole edes minun asiani, mutta yrittäkää nyt herranjestas tulla toimeen keskenänne”, hän sanoi ja katsoi sitten taas minuun. ”Victor, otatko tehtävän vastaan?”
En ollut saanut sanottua hetkeen yhtään mitään, ja nytkin minulla kesti vähän aikaa miettiä, mitä sanoisin. Toisaalta mahdollinen asemani järjestön johdossa soti kaikkia aikaisempia suunnitelmiani vastaan, sillä johtoasemasta ei noin vain lähdettäisi kävelemään, kun asiat olisivat sitten joskus kunnossa. Toisaalta taas... tätähän minä olin halunnut aikaisemmin, tätä taisin haluta nytkin. Minä koin olevani jälleen vastuussa sotkuista Coruccien kanssa, koin, että minun tuli ne myös selvittää, tai sitten se oli vain epätoivoinen yritys peitellä katkeruutta, jota tunsin Johnnya kohtaan. Oli miten oli, tehtyäni yllättävänkin nopean päätöksen nyökkäsin.
”Minä suostun. Yhdellä ehdolla.”
Katsoin Jeremyyn puhuessani, halusin erityisesti hänen tajuavan, etten todellakaan aikonut toistaa vanhoja virheitäni. Puhuin kuitenkin kaikille läsnäolijoille, en vain parhaalle ystävälleni – mahdollisesti entiselle sellaiselle.
”Haluan, että Stevenson sanoo mielipiteensä jokaisesta päätöksestä”, ilmoitin järjestöläisille. ”Haluan, että hän tiedostaa asemansa yhtenä järjestön vaikutusvaltaisimmista jäsenistä ja on valmis auttamaan minua, mikäli tarve tulee. Ainakin aluksi. Olen samaa mieltä Andrewsin kanssa kokemattomuudestani, ja siksi tahdon kuunnella ihmistä, joka on ollut järjestön jäsen jo kymmeniä vuosia.”
Stevenson ei epäröinyt.
”Voit luottaa minuun”, mies lausui. ”Minäkin luotan sinuun. Andrews?”
Vieressäni istuva mies nyökkäsi.
”Hänellä on kiistaton luottamukseni.”
Stevenson vastasi Andrewsille omalla nyökkäyksellään ja käänsi katseensa poikaansa.
”Entä sinä, Jeremy?”
Vaaleahiuksinen mies katsoi minua tutkivasti, osin äreästi. Tiesin, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta yllätyksekseni hän myöntyi.
”Kai se sopii”, mies tuhahti. ”Tilanne on muutenkin kaksi vastaan yksi.”
Stevenson nyökkäsi jälleen, hän katsoi nyt minuun, ja minä vastasin katseeseen niin kunnioittavasti, kuin kykenin.
”Tervetuloa järjestön johtoon”, Stevenson sanoi. ”Lupaan olla tukenasi. Johda viisaasti.”
En saanut taaskaan sanottua, kuin yhden ainoan sanan. Uskoin sen kuitenkin olevan tarpeeksi.
”Kiitos.”
Ääneni oli täysin vilpitön.
***
”Voit luottaa minuun”, mies lausui. ”Minäkin luotan sinuun. Andrews?”
Vieressäni istuva mies nyökkäsi.
”Hänellä on kiistaton luottamukseni.”
Stevenson vastasi Andrewsille omalla nyökkäyksellään ja käänsi katseensa poikaansa.
”Entä sinä, Jeremy?”
Vaaleahiuksinen mies katsoi minua tutkivasti, osin äreästi. Tiesin, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta yllätyksekseni hän myöntyi.
”Kai se sopii”, mies tuhahti. ”Tilanne on muutenkin kaksi vastaan yksi.”
Stevenson nyökkäsi jälleen, hän katsoi nyt minuun, ja minä vastasin katseeseen niin kunnioittavasti, kuin kykenin.
”Tervetuloa järjestön johtoon”, Stevenson sanoi. ”Lupaan olla tukenasi. Johda viisaasti.”
En saanut taaskaan sanottua, kuin yhden ainoan sanan. Uskoin sen kuitenkin olevan tarpeeksi.
”Kiitos.”
Ääneni oli täysin vilpitön.
***
Olin arvannut aivan oikein; tunsin halua kostaa.
Se kipinä, joka oli jäänyt kytemään isäni kuoleman jälkeen, oli roihahtanut täyteen liekkiin Rafaelin saatua surmansa. Ja minun täytyi myöntää, että pelkäsin sitä. Pelkäsin sitä itseäni, joka leipää leikatessaan hypisteli keittiöveistä sormillaan ja ajatteli Johnny Coruccia. Sitä itseäni, joka ei hankkinut uutta asetta Cooperille menetetyn tilalle ainoastaan siitä syystä, että tarvitsin sitä työssäni, vaan myös siksi, että saisin ladata sen päivittäin sadistinen hymy huulillani. Hymy pyyhkiytyi joka kerta pois joutuessani tyhjentämään aseen lippaasta ja lukitessani sen takaisin asekaappiin, mutta palasi takaisin joka ilta käydessäni nukkumaan ja jäädessäni yksin ajatusteni kanssa. Niiden ajatusten, joista lähes jokainen liittyi jonkinlaiseen kostosuunnitelmaan, joihin puolestaan tiesin tarvitsevani järjestön apua. Sen ajatuksen myötä pelkäsin ehkä eniten sitä, että sotkisin jälleen järjestöläiset johonkin täysin typerään ja huonosti suunniteltuun, joka saattaisi meidät kaikki vaaraan.
Susie ei ollut tyytyväinen saatuaan kuulla, että minut oli ylennetty järjestön johtoon. Vielä vähemmän tyytyväinen hän oli kuullessaan, että se oli tapahtunut tytön oman isän aloitteesta. Susie myönsi ääneen pelkäävänsä puolestani. Jostain – todennäköisesti isältään tai äidiltään – Susie oli myös saanut kuulla kaikki yksityiskohdat siitä, mitä näköalatornissa oli tapahtunut, ja se sai tytön entistäkin stressaantuneemmaksi. Hän sanoi useaan otteeseen, ettei kyennyt olemaan pelkäämättä, että minulle tapahtuisi jotain.
Tieto siitä, että Susie oli ahdistunut minun takiani, koetteli suhdettamme. En voinut olla miettimättä, olisiko kuitenkin parempi vain jättää Susie ja antaa hänen elää elämäänsä jonkun sellaisen kanssa, joka teki rehellistä työtä eikä suunnitellut lähes jatkuvasti toisen ihmisen raakaa murhaa. Olin kuitenkin liian itsekäs tehdäkseni niin, tai siltä minusta ainakin tuntui.
Huolimatta kaikesta tapahtuneesta järjestö yritti pitää toimintansa niin normaalina, kuin suinkin. Yritin totutella ajatukseen siitä, että johdin kokonaista rikollisjärjestöä, enkä aluksi ollut aivan tehtävieni tasalla, mutta ensimmäisinä päivinä Jack Stevenson kulutti runsaasti aikaa minun auttamiseeni. Hän oli ollut hyvin läheinen Rafaelin kanssa ja toiminut hänen oikeana kätenään samaan tapaan, kuin Rafael oli aikoinaan avustanut isääni. Stevensonilla oli käsittämätön määrä tietoa kaikesta siitä, mitä Rafael oli viime aikoina tehnyt, ja hän osasi opastaa minut jatkamaan samoja tehtäviä pitääkseni järjestön mahdollisimman tavalliseen tapaan organisoituna. Stevensonin apu oli sanalla sanoen korvaamatonta, enkä usko, että järjestö olisi pysynyt pelkästään minun hallinnoimanani lainkaan koossa niinä päivinä.
Useaankin kertaan väläytetty kysymys siitä, miksi Johnny Corucci ei ollut halunnut vahingoittaa minua, oli edelleen avoin. Johnnylla olisi ollut motiivi ja tilaisuus työntää katolta ennemmin minut, kuin Rafael, eikä kukaan lopulta keksinyt yhtään järkevää syytä sille, miksi olin edelleen elossa. Rafaelin tappamisessa toki saattoi olla jonkinlainen järki, mikäli oletuksemme siitä, että Johnny Coruccin paluu Roaring Heightsiin tarkoitti Coruccin järjestön uutta nousua, mutta se oli vain spekulaatiota ilman minkäänlaista varmistettua totuuspohjaa. Fakta oli se, että me emme tienneet lainkaan, mitä oli meneillään. Se, jos mikä, oli ahdistava ajatus, ja tulimme siihen tulokseen, että meidän kaikkien tulisi olla erittäin varovaisia. Mitä tahansa saattaisi tapahtua, kuka tahansa saattoi olla vaarassa. Kuka tahansa saattoi olla seuraava, ja niin ristiriitaiselta, kuin se tuntuikin, siitä huolimatta emme saaneet missään nimessä antaa pelolle valtaa.
***
Rafaelin kuolemasta oli kulunut lähes kaksi viikkoa. Hautajaiset oli pidetty, ja se oli tehnyt johtajan poismenosta omalla tavallaan julkisempaa tietoa. Siksi päätin, että nyt viimeistään oli aika hoitaa muutama käytännön asia, jotka liittyivät järjestöön ja Rafaelin kesken jääneisiin tehtäviin. Yksi niistä oli jatkosta sopiminen toistaiseksi ainoan yhteistyöjärjestömme kanssa.
Luuri hälytti pitkään, luulin jo soittaneeni väärään numeroon, kun soittoon vastattiin.
"Nathan Daniels.” Miehen ääni oli aivan yhtä hiljainen, kuin kasvotustenkin puhuessa, ja jouduin painamaan luuria tiukemmin korvaani vasten kuullakseni hänet kunnolla.
”Päivää, herra Daniels”, aloitin kohteliaasti. Hämmästyksekseni Daniels tunnisti minut jo äänestä, vaikka muistin sanoneeni Danielsin kuullen vain yhden sanan koskaan, ja sekin oli vain myöntävä vastaus Rafaelille hänen puhuessaan minulle ollessamme tapaamassa John Jeania.
”Herra de Luca? Tämäpä kunnia, joskin yleensä Collins on hoitanut asiansa minun kanssani itse, eikä välikäsien kautta... pyydän anteeksi, mikäli kuulostan töykeältä, mutta en voi peitellä ihmetystäni.”
Olin hetken hiljaa, ennen kuin vastasin.
”Niin”, totesin viimein. ”Rafael Collins todella hoiti mielellään yhteistyötänne koskevat asiat henkilökohtaisesti, mutta ikävä velvollisuuteni on kertoa, että valitettavasti hän menehtyi onnettomuuden seurauksena pari viikkoa sitten.”
Tällä kertaa hiljaisuus oli Danielsin puolella. Aioin jo kysyä, oliko mies vielä langan päässä, kun tämä lopulta puhui.
”Osanottoni.” Miehen ääni kuulosti pahoittelevalta. ”Arvatenkin hautajaiset on jo pidetty?”
”Kyllä on.”
”Pahoittelen. Jos olisin tiennyt, olisin lähettänyt adressin. Saanko kysyä, mihin hän menehtyi?”
Mietin hetken, vastaisinko, mutta loppujen lopuksi pikku valheemme Rafaelin kuolinsyystä oli muutenkin yleisesti tiedossa, enkä nähnyt syytä olla kertomatta sitä Danielsille. Vaikeneminen herättäisi vain lisää kysymyksiä.
”Itsemurha.”
Daniels ei vastannut pitkään aikaan mitään, ja estääkseni miestä kokemasta epämukavaa tunnetta siitä, että oletin hänen osaavan sanoa jotain, ohjasin keskustelumme aiheeseen, jonka vuoksi olin alun perin soittanut.
”Collinsin poistuttua keskuudestamme yhtiömme jatkaa toki edelleen toimintaansa”, kerroin miehelle mahdollisimman asialliseen sävyyn. ”Koska olette suurimpia yhteistyökumppaneitamme, teidän on hyvä tietää, että yhtiön johdossa toimin tästedes minä.”
Ei vastaväitteitä, sen sijaan Daniels äännähti myöntävästi. Jatkoin.
”Toivon toki yhteistyön jatkuvan, mutta ymmärrän, että olette kehittäneet luottamussuhteen nimenomaan Collinsiin, ettekä minuun. On ilman muuta teidän päätöksenne, haluatteko edelleen jatkaa yhteisiä tilauksia, osakekauppoja ja muita asioita, joita sovitte edeltäjäni kanssa toteuttavanne. Minun on kuitenkin tuotava esille se tosiasia, että yhteistyönne oli varsin hedelmällistä kummallekin osapuolelle, enkä itse näe syytä sen lopettamiseen.”
”Ilman muuta, ilman muuta”, Daniels myötäili. ”En missään nimessä halua keskeyttää mitään, päin vastoin. Minusta on yksinomaan hyväksi molemmille yhtiöille, mikäli suru-uutisesta huolimatta välimme säilyvät ennallaan.”
”Loistavaa, herra Daniels, minä --”
Puheeni keskeytyi, kun ulko-ovea hakattiin voimakkaasti. Joku soitti ovikelloa useampaan kertaan. Rypistin kulmiani, peitin kuulokkeen toisella kädelläni hakkaamisen jatkuessa.
”Victor, avaa!” kuulin Susien huutavan, tyttö kuulosti olevan hyvin hätääntynyt. Otin käteni pois kuulokkeen päältä.
”Anteeksi, soitan teille myöhemmin uudelleen”, sanoin nopeasti puhelimeen. Laskin luurin ja harpoin avaamaan oven.
Sain tuskin oven suljettua sisälle ryntäävän Susien perässä, kun tyttö kääntyi puoleeni hengästyneenä.
”Pyöräilin niin nopeasti, kuin ehdin”, tyttö selitti epätoivoisena.
”Mistä on kyse?” kysyin häneltä kulmat entistä syvemmässä rypyssä.
”Jeremy”, Susie puuskahti ja tasasi edelleen hengitystään. ”Hän kutsui isän luokseen. Isä soitti äidille Jeremyn luota... voi Luoja, äitihän tiesi jo, mutta isä... isä lähti ajamaan takaisin kotiin puhutellakseen minua, minä karkasin kotoa, hän arvaa, että olen täällä, hän ajaa varmasti suoraan tänne ja on täällä pian!”
Vatsanpohjaani kouraisi, arvasin heti, mistä Susie puhui. Stevenson tiesi. Jeremy oli kertonut isälleen, että minä ja Susie seurustelimme. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää.
Kuulin auton äänen pihalta, auto jarrutti rajusti, kuulin, kuinka ovi avautui ja paiskautui kiinni. En voinut estää silmiäni laajenemasta kauhusta. Stevenson kuristaisi minut, aivan varmasti kuristaisi.
”Mene kylpyhuoneeseen ja lukitse ovi perässäsi”, sopersin Susielle, joka pudisti päätään.
”Minä haluan puhua hänelle, haluan olla läsnä, kun hän --”
”Susie, mene!”
Tyttö näytti hetken siltä, että vastustelisi, mutta totteli lopulta. Käänsin katseeni ovelle, kuulin miehen askelet... samassa ovea hakattiin.
”Minä tiedän, että te olette molemmat siellä!” Stevenson karjui, en ollut koskaan kuullut hänen ääntään sellaisena. ”Avaa ovi, kusipää, ja päästä tyttäreni menemään!”
Katsoin taakseni, varmistin, että Susie oli päässyt kylpyhuoneeseen saakka. Huokaisin vavisten, astuin lähemmäs ovea ja avasin sen.
Vastoin kaikkia odotuksia Stevenson ei varsinaisesti hyökännyt kimppuuni. Mies kyllä astui hyvin aggressiivisesti peremmälle työntäen minua edellään ja paiskasi oven kiinni perässään. Hän ei kuitenkaan lyönyt tai puristanut käsiään kaulani ympärille, ainoastaan tökki rintaani etusormellaan hyvin vihaisena.
”Missä Susie on?!” mies karjui minulle. Ristin käteni rinnalleni ja yritin näyttää niin rauhalliselta, kuin kykenin.
”Oletin, että haluat puhua minun kanssani ensin”, vastasin hiljaa, peräännyin hieman Stevensonin melkein talloessa varpailleni. Mies ei kuitenkaan tyytynyt vastaukseeni.
”Haluan puhua teidän molempien kanssa!” Stevenson hengitti raskaasti yhteenpuristettujen hampaittensa välistä, hän näytti siltä, että saattaisi lyödä hetkenä minä hyvänsä. ”Haluan tietää, mitä helvettiä tyttäreni on oikein ajatellut, millä sinä olet sotkenut hänen päänsä, oletko kenties uhannut hänen henkeään?!”
”Minä en ole uhannut Susieta millään.”
”Valehteleva paskiainen, Susie ei menisi sänkyyn veljensä parhaan ystävän ja isänsä kollegan kanssa muussa tapauksessa, kuin pakotettuna!”
Katsoin Stevensonia tyynesti, vaikken voinutkaan estää käsiäni vapisemasta. Pelkäsin miestä, myönnetään. En kuitenkaan halunnut näyttää sitä hänelle.
”Ensinnäkään, me emme ole menneet emmekä ole menossa sänkyyn”, totesin rauhallisesti. ”Toisekseen, minä en koskaan pakottaisi Susieta mihinkään tai vaatisi häneltä mitään, mitä hän ei halua. Kolmannekseen, minä haluan pitää rauhalliset välit kaikkiin teidän perheessänne. Neljännekseen, eikö sinua lainkaan ihmetytä, miten rauhallisesti vaimosi tähän suhtautuu?”
”Älä sotke Olivieta tähän!”
”Sotken hänet tähän siksi, että hän on Susien lisäksi ainoa Stevenson, joka osaa suhtautua tähän järkevästi!” huusin takaisin, tiesin menettäneeni itsekin malttini.
Stevenson tönäisi minua voimakkaasti, horjahdin taaksepäin. Mies puristi kätensä nyrkkiin, astuin askelen kauemmas, jotta ehtisin reagoida, mikäli hän lähestyisi minua lyödäkseen.
”Sinulla on kaksi vaihtoehtoa”, ärähdin Stevensonille. ”Joko rauhoitut ja istut kanssani alas keskustelemaan tästä tai sitten poistut talostani välittömästi. Haluan kuitenkin tehdä selväksi, että kummin tahansa toimit, se ei tule vaikuttamaan minun ja Susien väleihin eikä sinulla ole oikeutta päättää tyttäresi tunne-elämästä hänen puolestaan. Ole hyvä ja tee päätöksesi.”
”Minä en keskustele sinun kanssasi enää yhtään mistään”, Stevenson vastasi. Nyökkäsin.
”Siinä tapauksessa ovi on selkäsi takana.”
Stevenson epäröi hetken, mutta vain lyhyen aikaa. Hän peruutti kohti ovea pitäen katseensa edelleen minussa.
Puristaen molempia käsiään nyrkkiin ja katsoen minuun vihaisesti Stevenson ärähti minulle vielä viimeiset sanansa.
”Saatan kunnioittaa sinua johtajanani”, hän sylkäisi suustaan, ”mutta ihmisenä sinä olet minulle pelkkää pohjasakkaa.”
Sen sanottuaan mies kääntyi ja marssi ovesta ulos paiskaten sen perässään kiinni. Kuullessani auton moottorin hurahtavan käyntiin Susie avasi kylpyhuoneen oven ja juoksi luokseni.
Susie kietoi kätensä harteitteni ympärille, tyttö tuijotti suljettua ulko-ovea kanssani.
”Joko hän meni?” hän kysyi vapisevalla äänellä, ja nyökkäsin.
”Hän meni, ja sinä jäät tänne yöksi”, totesin hiljaa. ”Isäsi on parempi rauhoittua nyt hetki.”
”Mitä me teemme nyt?”
”Emme mitään.” Silitin toisella kädelläni Susien käsivartta. ”Emme yhtään mitään. Annamme ajan tehdä tehtävänsä. He saavat hyväksyä tämän tai olla hyväksymättä, mutta yhtä kaikki, minä rakastan sinua nyt ja aina.”
”Minäkin rakastan sinua, mutta oletko varma, että he --”
”Shh, Susie. Ei ole mitään hätää.”
”Ei yhtään mitään hätää, ei nyt, ei huomenna eikä niin kauan, kuin meillä on toisemme.”
***
Irviksen kommentteja:
Mulle ehdotettiin, että tekstin sisentäminen voisi helpottaa pitkien kuvatekstien lukemista, joten kokeilin sitä. Miltä näyttää? Jatkanko samaan malliin vai vanhalla tavalla ilman sisennyksiä? :)
Järjestössä pohdittiin paljon Johnny Coruccin motiivia tappaa Rafael, mutta ei Victoria. Mitä te luulette, miksi hän teki näin? ;)
Mä en nyt keksi ihan kauheasti mitään sanottavaa. Hmm. Paitsi sen, että tuota kohtaa, jossa Jeremy hakkaa Victoria, oli niin ihana kirjoittaa, että suorastaan kiemurtelin tuolilla. :D Olen sadisti.
