Niinä päivinä minä tein kodistani vankilan. En poistunut talon seinien sisältä muuten, kuin hoitaakseni työasiat, toisin sanoen osallistuakseni kokouksiin ja toteuttaakseni ne keikat, jotka minulle määrättiin. Nekin vastahakoisesti, osin pelokkaanakin.
Mitäkö pelkäsin? Sitä, että näkisin hänet. Sitä, että hän näkisi minut. Sitä, että kohtaisimme kaupungilla, että loukkaisin häntä pelkällä olemassaolollani, että ajatukset, joita työnsin itsepäisesti muualle, palaisivat jälleen, enkä kykenisi kontrolloimaan itseäni. Sitä minä pelkäsin.
Minulle oli aivan sama, vaikka olin rikollinen. Ei sillä ollut mitään merkitystä, että tein työtä, jonka aikana minulla oli oman turvallisuuteni vuoksi oltava jatkuvasti ase mukana. Eikä silläkään ollut väliä, että tein työtä sellaisten ihmisen kanssa, jotka kykenivät tappamaan toisia ihmisiä ilman suurempia tunnontuskia. Ironista tai ei, minä en pelännyt heitä, vaan seitsentoistavuotiasta teinityttöä, johon olin heikkouttani rakastunut.
Olin yrittänyt unohtaa. Olin tosissani yrittänyt.
Helppoa se vain ei ollut.
***
Sain vasta jälkeenpäin kuulla käyttäytyväni täsmälleen samoin, kuin isäni oli käyttäytynyt aikoinaan kohdatessaan stressitilanteen. Aluksi käytöksessämme oli ollut selkeä ero; isäni oli lukittautunut päämajaan tuskailemaan itsensä kanssa ja hautautunut töihin, minä taas lukittauduin kotiini. Vähitellen hiljaisen kodin alkaessa ahdistaa aloin kuitenkin muuttua yhä enemmän Vincent de Lucan kaltaiseksi, ja lopulta löysin itseni yhä useammin päämajasta tuijottelemasta tyhjyyteen.
Niinä kertoina en juurikaan kiinnittänyt huomiota ympäristööni, enkä silläkään kertaa huomannut kenenkään saapuvan paikalle ennen, kuin tulija lausui nimeni.
”Victor?”
Hiljainen ynähdykseni kertoi Rafaelille, että olin huomannut hänet ja kuuntelin. Rafael katsoi minua pitkään.
”Tulin puhumaan työasioista. Onko nyt...?” Rafael aloitti, mutta jätti lauseensa kesken, kuin hänellä olisi ollut aikeenaan muuttaa keskustelun suuntaa ja kysyä jotain aivan muuta. Miehen kuitenkin pysyessä edelleen hiljaa nyökkäsin ottamatta katsekontaktia Rafaeliin. Tarkkaan ottaen juuri nyt ei ollut erityisen sopiva hetki, mutta en toisaalta uskonut, että sellaista tulisi vielä vähään aikaan.
Rafael veti itselleen tuolin vähän matkan päästä työpöydän äärestä ja istuutui minua vastapäätä.
Suoristin selkääni hivenen, pakotin itseni kohtaamaan Rafaelin katseen. Mies katsoi minua pää kallellaan tutkivasti, minä tuijotin kysyvästi takaisin. Rafaelin lopulta puhuessa tämän ääni oli kylmän rauhallinen, mutta kuulsi lävitseen toisenlaistakin sävyä, jota en johtajassani tunnistanut.
”Olen saanut sinusta palautetta.”
Kohotin kulmiani kevyesti. Pudistin hitaasti päätäni.
”Mikään ei ole mennyt pieleen, Rafael”, totesin hiljaa. ”Mitä tahansa Griffiths onkin sanonut, niin jokainen keikka on onnistunut, eikä jälkiseuraamuksia ole ainakaan minun tietooni tullut.”
”Niin hänkin sanoi”, Rafael vastasi. ”Toki omaan, aggressiiviseen tyyliinsä, mutta faktat tulivat selviksi.”
Hiljaisuus. Katsoin Rafaelia pitkään.
”Joten mikä on ongelma?” kysyin lopulta. Rafael pudisti päätään.
”Mikäli jostain on pakko saada aikaan ongelma, se on se, että vedät liian nopeita johtopäätöksiä.” Mies puhui rauhoittelevalla äänellä, tyynnytellen. ”Tulin puhumaan lähinnä siitä ajatuksesta, että sinussa saattaisi olla potentiaalia muunkinlaiseen toimintaan, kuin kirjekyyhkyn hommiin. Pärjäät loistavasti tämänhetkisissä tehtävissäsi, selvisit erinomaisesti myös tapaamisesta Danielsin kanssa. Olkoonkin, ettei tilanne missään vaiheessa edennyt monimutkaiseksi, en tänä päivänäkään kadu sitä, että lopulta päätin luottaa oman henkeni sinun käsiisi. Siksi olen ajatellut, että sinun olisi ehkä aika astua täysivaltaisten jäsenten joukkoon.”
En vastannut mitään. Rafael katsoi minua tiiviisti.
”Et vaikuta erityisen innostuneelta.”
Kohautin olkiani.
”Kyllä se sopii.” Lopulta tajuttuani, miten suurta luottamusta olin saanut Rafaelilta osakseni, tajusin sentään lisätä jotain. ”Kiitos.”
Rafael nyökkäsi. Mies tuijotti minua jälleen pitkän aikaa, kurtisti kulmiaan välillä hieman, muttei sanonut mitään. Lopulta hän nousi ylös ja vei tuolin takaisin paikoilleen.
Vanhempi mies jäi vähän matkan päähän seisomaan sanoakseen vielä jotain.
”Oletan, että tiedät suurin piirtein, mitä työnkuvaasi kuuluu”, mies totesi. Se ei ollut kysymys, joten en reagoinut mitenkään. ”Olet nyt samoissa tehtävissä Jeremyn, Andrewsin ja Stevensonin kanssa. Osallistut jokaiseen täysivaltaisen jäsenistön kokoukseen ja otat vastaan tehtävät, jotka sinulle annetaan. Raportoit minulle, et enää Jeremylle. Stevenson saa ilmoittaa Griffithsille, ettet enää toimi hänen alaisuudessaan.”
Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Rafael vastasi siihen nyökkäämällä itsekin.
”Stevensonista puheenollen”, mies vielä totesi, ”hänellä oli sinulle jotain asiaa. Hän odottaa sinua kokoustilassa.”
Kylmä tunne kouraisi minua sisältä. ”Mitä asia koskee?” kysyin, vaikka tiesin, ettei Stevenson varmastikaan halunnut keskustella kanssani kovinkaan monesta syystä. Rafael kuitenkin pudisti päätään.
”Parempi, että kysyt häneltä itseltään. Minä en tiedä.”
Rafael kääntyi ja lähti kävelemään kohti portaita. Huokaistuani turhautuneena seurasin miestä alakertaan ja suuntasin kokoustilaan.
Stevenson seisoi ikkunan edessä selin minuun käsivarret ristissä. Kuullessaan tuloni hän ei kääntynyt, vaan meni suoraan asiaan.
”Mitä sinun ja Susien välillä on tapahtunut?”
Olin varautunut tähän. Olkoonkin, että olin harvinaisen huono valehtelija, tällä kertaa sentään tiesin, mitä sanoa. Aioin esittää tietämätöntä.
”Miten niin?”
”Minä en ole sokea, Victor”, Stevenson totesi rauhalliseksi pakotetulla äänellä. ”Minä näen kyllä, milloin tyttäreni ei voi hyvin. Ja hän ei ole voinut hyvin sen jälkeen, kun katosit mystisesti hänen syntymäpäiviltään sanomatta kenellekään mitään.”
Stevenson kääntyi minua kohti käsivarret yhä tiukasti ristissä. Pudistin päätäni.
”Minulle tuli kiire”, totesin miehelle. ”En voinut jäädä pidemmäksi aikaa, siinä kaikki.”
”Susie odotti sinua”, Stevenson totesi. ”Hän olisi ollut uskomattoman onnellinen, jos olisit vain tullut paikalle ja jäänyt. Sen sijaan hän oli koko lopun iltaa lähes täysin hiljaa. Eikä siitä mennyt montaakaan päivää, kun hän alkoi itkeskellä. Hän ei kerro meille syytä siihen, mutta oli se sinusta johtuvaa tai ei – mitä suuresti epäilen – niin se, ettei mies, jota tyttöparka pitää toisena isoveljenään, edes tapaa häntä enää, ole erityisen kunnioitettavaa käytöstä. Se ei ole isoveljen käytöstä, Victor. Ja sikäli, kuin ylipäätään pyydän sinulta yhtään mitään, niin tyttäreni takia pyydän, että teet jotain asialle.”
En vastannut mitään. Stevenson jatkoi.
”Minulle on lopulta aivan sama, oletko sinä syypää tähän tilanteeseen, vai et. Se taas ei ole minulle aivan sama, toimitko edesauttaaksesi tyttäreni voinnin kohenemista vai jätätkö toimimatta aiheuttaen mahdollisesti jotain pahempaa. Susie tarvitsee sinua, Victor. Minulla on vahva usko siihen, että sinä olet se, joka kykenee ratkaisemaan tilanteen, ja toivon, että sinussa on miestä myös tekemään se.”
Stevenson käveli ohitseni luoden minuun pitkän katseen mennessään. Päämajan ulko-oven pamahtaessa kiinni hänen jäljessään huokaisin syvään ja pudistin päätäni itsekseni.
’Ja toivon, että sinussa on miestä myös tekemään se.’
Turha toivo. Minusta ei löytynyt sitä selkärankaa, jota tähän olisi vaadittu.
Minä en kohtaisi Susieta. Hän kyllä unohtaisi. Ainakin toivottavasti.
***
”... ja minusta on loistavaa, että sait lopultakin ylennyksen”, Jeremy päätti lauseensa kävellessämme oikopolkua pitkin keskustan talojen ohi kohti parkkipaikkaa, jolle Jeremy oli jättänyt isältään lainaamansa auton käydäksemme jalan kahvilla. ”Se koko rivijäsenhössötys oli ihan naurettavaa --”
”Sanot noin, vaikka sinä olet se, joka sai enemmän selkäänsä tilanteessa, jonka vuoksi ylipäätään päädyin rivijäseneksi?” kysyin kuivasti. Jeremy naurahti, mies läimäisi minua kevyesti selkään.
”Ei muistella vanhoja. Sitä paitsi et se sinä ollut, joka minut hakkasi.”
”Minä olin se, joka johdatti sinut ansaan.”
”Älä viitsi ruveta kieriskelemään itsesäälissä, Vicky, olet tehnyt sitä viime aikoina ihan tarpeeksi.”
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa eteenpäin. Jeremy hyräili jotain radiossa soinutta kappaletta ja raapi leukaansa. Mies oli täydellisen rento, minä en. Päässäni oli liikaa ajatuksia rentoutuakseni.
”Monelta se kokous olikaan huomenna?” Jeremy kysyi. ”Yhdeltätoista?”
”Puoli kymmeneltä, Jeremy. Hanki kalenteri.”
”Ei minulla ole aikaa käyttää sellaista... hei, täällähän näkee tuttuja.”
Kohotin katseeni.
Tuntui siltä, kuin ämpärillinen jääkylmää vettä olisi kaadettu päälleni. Vähän matkan päässä kadulla käveli ihminen, jonka kaikkein viimeisimmäksi olisin halunnut tavata. Susie. Ennen kuin ehdin estää Jeremyä, mies vislasi kovaan ääneen.
”Susie!”
”Turpa kiinni, Jeremy!” sihahdin hätääntyneenä ja pysähdyin niille sijoilleni. Se oli kuitenkin liian myöhäistä; Susie käänsi katseensa meihin, kiinnitti huomionsa minuun eikä jäänyt paikoilleen ihmettelemään, vaan lähti juoksemaan.
Susie juoksi pitkin askelin poispäin meistä. Jeremy jäi paikoilleen hämmentyneenä, hetken näytti siltä, kuin mies olisi juossut sisarensa perään, mutta lopulta hän ei liikkunut. Mies raapi niskaansa ja käänsi sitten katseensa minuun.
”Mikä hänelle...” Jeremy keskeytti lauseensa nähdessään ilmeeni ja kurtisti kulmiaan. ”Vicky, tiedätkö sinä tästä jotain?”
Pudistin kiivaasti päätäni. Tajuttuani, miten epäilyttävältä ele vaikutti, yritin korjata sitä puhumalla.
”En.”
Jeremyn kulmien rypyt syvenivät, mies vilkaisi taakseen, mutta Susie oli jo kadonnut viereisen slummialueen toiselle puolen. Käännettyään katseensa jälleen minuun näin epäilyksen vilahtavan hänen katseessaan.
”Ja kaiken aikaa olin sitä mieltä, että isä on väärässä väittäessään, että sinä olet syypää hänen käytökseensä!” Jeremy huusi raivoissaan.
”Rauhoitu, Jeremy, minä en --”
”Minä en todellakaan rauhoitu! Eipä se, että siskoni järkyttyy ja juoksee pois heti nähdessään sinut, jätä montaa ehdokasta sille, kuka hänen päänsä on sotkenut – mitä helvettiä sinä olet tehnyt hänelle, minä --”
Jeremyn raivoamisen katkaisi kovaääninen kirkaisu. Huuto kuitenkin katkesi yhtä äkisti, kuin oli alkanutkin saaden minut ja Jeremyn kääntämään katseemme kohti slummialuetta.
”Susie”, Jeremy tokaisi lyhyesti, ennen kuin lähti juoksuun.
Jeremy oikaisi slummialuetta kiertävässä aidassa olevan aukon läpi ja vilkuili ympärilleen. Jostain etäältä kuului vaimeaa puhetta, lähestyimme sitä koko ajan. Naurua, useamman kuin yhden miespuolisen henkilön suusta, etäistä nyyhkettä. Mitään kovin hyvää ei voinut olla meneillään.
Pidensin askeltani, kiihdytin vauhtia saavuttaakseni Jeremyn. Päästyäni miehen rinnalle tartuin häntä väkisin olkavarresta ja pitelin toisella kädelläni hänen keskivartaloaan aloillaan estäen miestä jatkamasta matkaa.
”Päästä irti, Vicky, oletko sinä ihan sekaisin?!” Jeremy karjui ja rimpuili otteessani, mutta sain hänet pidettyä paikoillaan.
”Sinä olet sekaisin”, ärähdin Jeremylle pyrkien pitämään ääneni niin hiljaisena, etteivät lähellämme puhuvat miehet kuulisi. ”Mitä tahansa siellä tapahtuukin, sinä et voi marssia mahdollisesti useamman omituisen hiipparin keskelle raivoamaan ja pelastamaan siskoasi.”
”Ja sinäkö oletat, että annan heidän --?!”
”Onko sinulla asetta?” keskeytin Jeremyn pidellen miestä yhä väkivaltaisemmin aloillaan. Jeremy pudisti päätään.
”En minä kanna sitä mukanani joka päiväkävelyllä!”
”Sinun pitäisi”, ärähdin takaisin. Tunsin Jeremyn rimpuilevan yhä vähemmän, mies taisi tajuta itsekin, ettei voisi yksin rynnätä kaiken keskelle uhkailemaan mahdollisesti aseistettuja hyypiöitä. Kevensin otettani Jeremystä ja jatkoin. ”Sinä haet auton ja ajat sen tuohon lähelle sen vanhan, romutetun auton luo. Minä haen siskosi.”
”Minä en --”
”Meillä ei ole aikaa alkaa riitelemään, tee, kuten sanon! Tööttää kolmesti, kun olet siinä ja ole valmis kaasuttamaan!”
En jäänyt odottamaan Jeremyn vastausta, mutta silmäkulmastani huomasin miehen nyökkäävän ja lähtevän juoksemaan kauemmas, kohti parkkipaikkaa, jolle olimme alun perin olleet matkalla. Minä puolestani juoksin talojen välistä ahdasta käytävää pitkin kohti ääniä, joita olimme Jeremyn kanssa kuulleet. Juostessani latasin pistoolini ja työnsin sen takaisin vyölleni piiloon, saattaisin vielä tarvita sitä.
Lähestyessäni talon kulmaa, jonka taakse käytävä kaartui, aloin saada selvää matalasta puheesta.
”... ja sinä olet ihan nätisti etkä huuda, niin meidän ei tarvitse satuttaa sinua... kiltti tyttö...”
Sisälläni kuohahti. Ei ollut epäilystäkään siitä, mitä kulman takana oli alkamassa tapahtua. En jäänyt ihmettelemään, en tekemään minkäänlaista suunnitelmaa. Ainoa ajatukseni oli vain se, että olisi pelattava aikaa siihen asti, kun Jeremy saisi auton ajettua tarpeeksi lähelle.
Käytävä päättyi kulman taakse, ja näin heidät. Miehiä oli kolme, kaksi heistä seisoi selin minuun, yksi puolestaan työnsi säikähtänyttä Susieta seinää vasten. He eivät kiinnittäneet huomiota askelteni ääniin eivätkä huomanneet minua. He olivat liian keskittyneitä Susieen, joka puolestaan oli liian peloissaan huomatakseen minut. En aikonut jäädä hiljaiseksi sivustaseuraajaksi, joten avasin suuni. Ääneni värisi puhuessani, osin raivosta, osin silkasta inhosta.
”Mitä te luulette tekevänne?”
He kääntyivät minua kohti, ensin kaksi etualalle jäänyttä miestä, lopulta Susieta pitelevä mies pitäen yhä tyttöä tiukassa otteessaan. Susie nyyhkäisi vaimeasti, tyttö vilkaisi minuun, mutta käänsi heti katseensa pois. En uskonut, että tyttö pelkäsi juuri nyt minua niin paljon, ettei katsonut minuun – todennäköisesti Susie pelkäsi enemmän häntä pitelevää partasuista miestä. Kiinnitin huomioni partasuun paitaan, se oli puoliksi napitettu auki, ja saatoin arvata, että mies olisi napittamisessaan edennyt aivan alas asti, kunnes... en kyennyt ajattelemaan ajatusta loppuun, en halunnut ajatella sitä loppuun, puistatus sai koko kehoni värähtämään.
”Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi?” etualalle jäänyt, likaisiin vaatteisiin pukeutunut mies ärähti hieman sammaltaen.
”Ehkä hän haluaa mukaan saaliinjaolle”, toinen etualalla olevista miehistä totesi saaden koko miesjoukon rähähtämään nauruun.
”Älä huoli”, partasuu jatkoi kahden muun puhetta, ”tästä tyttösestä riittää kyllä varmasti sinullekin, et jää ilman --”
”Hän ei ole teidän saaliinne”, ärähdin miehille saaden ensin puhuneen humalaisen miehen naurahtamaan. ”Hän on ihminen, ei teidänlaisenne roskaväen leikkikalu.”
Otin pari askelta lähemmäs, partasuu tiukensi otettaan Susiesta saaden tytön vetäisemään terävästi henkeä. Pysähdyin, näin otteen olevan niin tiukka, että Susieen sattui.
”Jos tulet yhtään lähemmäs, teihin molempiin sattuu pahasti”, partasuu ärähti. ”Meitä on kolme. Teitä on yksi pelokas teinityttö ja yksi sankaria leikkivä nuori mies, josta tuskin on vastusta kenellekään meistä. Haluatko kokeilla onneasi?”
Ajatukseni kiersivät kiivasta tahtia ympäriinsä. Auton ääntä ei vielä kuulunut, ei myöskään tööttäyksiä. Tarvitsin vielä vähän aikaa... rauhallista aikaa, joka ei sisältäisi Susien tai minun vahingoittamista niin, ettemme kykenisi juoksemaan.
”Minä en tullut tappelemaan teidän kanssanne”, sanoin pyrkien pitämään ääneni rauhallisena siitä huolimatta, että olisin juuri nyt halunnut kuristaa jokaisen miehistä siihen paikkaan.
Partasuun kasvoille piirtyi kylmä hymy.
”Aivan, aivan”, mies totesi ja naurahti. ”Ymmärrän. Me olemme niin sanotusti sinun reviirilläsi... tyttö lienee sinun henkilökohtaista omaisuuttasi? Kuinka suurella summalla vuokraat hänet yhdeksi yöksi?”
Tukahdutin haluni karjua raivoni ilmoille, sulkea silmäni ja huutaa vain niin lujaa, kuin ikinä kykenin. Vedin syvään henkeä rauhoittaakseni itseäni, yritin puhua niin hitaasti ja selkeästi, kuin suinkin.
”Hän ei ole kenenkään omaisuutta. Ei minun, ei teidän eikä kenenkään muunkaan.” Tiesin puhuvani turhaan, näiden miesten päitä ei noin vain käännettäisi, mutta jos se auttoi minua pelaamaan aikaa, niin olin tyytyväinen. ”Päästäkää hänet menemään, hän ei ole tehnyt teille mitään pahaa.”
”Sitä suuremmalla syyllä...” humalainen mies aloitti ja hikkasi, ”kiltit tytöt ovatkin aina olleet minulle läheisiä...”
Tööttäys. Toinen. Kolmas. Jeremy oli asemissa.
Äkkinäinen liike, siirsin käteni selkäni taakse vyölleni. Nappasin käteeni pistoolin. Varmistimen naksahdus, yksi nopea liike, joka suuntasi pistoolin piipun taivaalle...
Laukaus.
”Susie, juokse!”
Toinen laukaus, partasuu irrotti otteensa Susiesta ja valahti maahan suojaten päätään, Susie totteli ja lähti juoksuun. Hiljaisimpana pysytellyt mies huudahti pelästyneenä ja peruutti päin seinää, humalainen mies oli rohkea ja otti askelen minua kohti, mutta perääntyi kolmannen laukauksen kajahtaessa ilmoille.
Susie juoksi ohitseni, tytön päästyä turvallisesti kulman taa juoksin hänen peräänsä.
Kuulin askelia takaani, kahdet askelet. Joku miehistä oli ollut järkevä ja jäänyt niille sijoilleen, kaksi muuta seurasivat, he huusivat jotain peräämme.
”Oikealle, Susie!” karjuin edelläni juoksevalle tytölle. Susie totteli, tyttö juoksi kohti paikkaa, johon olin käskenyt Jeremyn jättää auton.
Uusi tööttäys, Jeremy oli saanut näköyhteyden sisareensa. Pian minäkin näin hänet, Jeremy piti autoa tyhjäkäynnillä tien laidassa ja kumartui avaamaan takaoven sekä apukuskin oven valmiiksi.
Emme jääneet katsomaan, miten lähelle miehet lopulta pääsivät. Tärkeintä oli vain rynnätä autoon, paiskata ovet kiinni perässä ja antaa Jeremyn kaasuttaa pois paikalta. Slummialueen jäädessä taakse miesten huudot vaimenivat vähitellen kokonaan, ja jäljelle jäi vain järkyttynyt hiljaisuus.
***
”Voi helvetin helvetin helvetti.”
Pitkään toviin Jeremy oli ainoa, joka meistä puhui – sikäli, kun raivokasta sadattelua saattoi puhumiseksi kutsua. Mies ei ollut sanonut vastaan kehotukselleni ajaa minun luokseni, ja niinpä olimme päätyneet kolmisin minun talooni. Ajattelin, että juuri nyt kaikkein fiksuinta ei olisi viedä järkyttyneitä sisaruksia vanhempiensa luo – Susie etenkään ei varmasti sitä haluaisi –, toisaalta myös Jeremy vaikutti aggressiivisesta ajotyylistään päätellen olevan niin shokissa, ettei olisi ollut viisasta jättää häntä sisarensa kanssa kahdestaan esimerkiksi Jeremyn asunnolle.
Susie ei sanonut mitään, tyttö oli rojahtanut ikkunan eteen penkille ja nojasi nyt tyynyihin voipuneen näköisenä. Automatkan aikana Susien hiljainen nyyhke oli vaiennut, tyttö oli nyt täysin hiljaa. Niin olin minäkin, en tiennyt, mitä sanoa, tai tehdä.
Jeremy tuijotti ulos ikkunasta, mies murahteli jotain niin hiljaa, etten saanut sanoista selvää, mutta todennäköisesti hän luetteli kaikki tietämänsä kirosanat satunnaisessa järjestyksessä. Suoraan sanottuna ihmettelin Jeremyn reaktiota; juuri nyt hänen olisi pitänyt isoveljenä olla sisarensa tukena, ei raivota ja kiroilla, olipa hän Susien puolesta miten vihainen tahansa.
Minuutit kuluivat, Jeremyn sadattelu vaikeni, olimme hiljaa. Lopulta Jeremy avasi suunsa ja puhui Susielle.
”Minä odotan selitystä.”
Vilkaisin olkani yli tyttöön, näin tämän säpsähtävän.
”Selitystä?” tyttö toisti hiljaa, vapisevalla äänellä.
”Juuri sitä!” Jeremy ärähti. ”Voisit selittää minulle, mihin helkkarin miehiin sinä olet oikein sotkeutunut, mitä ihmettä sinä... voi helvetti, Susie, sinä olet ihan samanlainen, kuin äiti oli!”
Tajuttuani, mitä Jeremy oli juuri sanonut, en voinut hillitä itseäni.
Käännähdin ympäri kohti Jeremyä ja tuijotin miestä – tai oikeastaan hänen selkäänsä – silmät salamoiden. En suoranaisesti huutanut, mutta ainakin korotin ääntäni sen verran, että Susiekin säpsähti.
”Mitä sinä sanoit?!”
Jeremy ei vastannut mitään, mies haroi hiuksiaan ja pudisti hetken kuluttua päätään vaitonaisena. Minä jatkoin.
”Jeremy, sinä et voi tosissasi väittää, että... voi jumalauta, Jeremy!” Ääneni voimakkuus nousi, lopulta karjuin suoraa huutoa. ”Sinä et voi syyttää siskoasi tästä, sinä et voi tulla haukkumaan häntä... et voi tulla sanomaan hänen olevan äitisi kaltainen vain, koska hän sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan! Käytä joskus järkeäsi, sinä tuskin olet tässä se pahiten satutettu osapuoli!”
”Victor, älä”, Susie kuiskasi hiljaa katsomatta minuun. Vilkaisin tyttöä nopeasti siirtäen sitten katseeni takaisin Jeremyyn.
”Sinä olet hänen veljensä, herranjestas”, ärähdin hiljaisella äänellä miehelle. ”Jos ylipäätään kenelläkään on mitään sairasta perustetta syyttää Susieta itseään tästä, niin vähiten sitä on sinulla."
Vaikenin. Jeremy oli pitkään hiljaa, mies risti käsivartensa rinnalleen ja huokaisi. Viimein hän loi pitkän katseen sisareensa.
”Anteeksi, Susie”, mies sanoi hiljaa, tukahtuneella äänellä. ”En tarkoittanut, mitä sanoin. Minä vain...”
Uusi huokaus Jeremyn suusta. Mies pudisti jälleen päätään, huitaisi kädellään ilmaa ja kääntyi minua kohti.
”Pidä huolta hänestä”, Jeremy totesi.
”Mihin sinä luulet olevasi menossa?” kysyin mieheltä äreänä.
”Kotiin”, Jeremy vastasi lyhyesti ja harppoi ohitseni kohti ovea. ”Puhun Susien kanssa sitten, kun olen rauhoittunut. Niinhän olet itsekin neuvonut minua tekemään.”
Ulko-ovi aukesi, Jeremy astui ulos yöhön ja paiskasi oven mennessään kiinni. Vähän ajan kuluttua kuulin Stevensonin auton hurahtavan käyntiin ja ajavan pois talolta.
Jeremyn lähdettyä taloon jäi painostava hiljaisuus. Haroin hiuksiani, olin vähällä huokaista, mutten uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. En uskaltanut katsoa Susieta tai sanoa tytölle mitään. Pitkän aikaa myös tyttö pysytteli hiljaa paikoillaan. Tytön viimein rikkoessa hiljaisuuden varovaisella kuiskauksella hätkähdin.
”Victor?”
Susie liikkui, oletin, että hän oli nousemassa ylös, mutta en kuullut askelia, jotka olisivat kertoneet tytön lähestyvän minua.
”Halusin sanoa...” Susie aloitti, mutta vaikeni. Kuulin hänen liikkuvan taas, nyt kuulin ne puuttuvat askelten äänet. En kääntynyt Susieta kohti, mutta puhuin tytölle.
”Mene nukkumaan, Susie”, totesin hiljaa. ”Tarvitset unta.”
Susie pysähtyi. Vedin syvään henkeä, en vieläkään tohtinut katsoa häneen. Jatkoin puhettani.
”Soitan aamulla Jeremylle, hän saa tulla hakemaan sinut nukuttuaan yön yli. Lähden sen jälkeen töihin, niin saat herätä rauhassa. Jääkaapissa lienee jotain, jos sinun on nälkä.”
Susie oli hetken hiljaa.
”Me emme siis puhu?” tyttö totesi lopulta niin hiljaisella ja hauraalla äänellä, etten ollut saada sanoista selvää. Hengitin taas syvään.
”Hyvää yötä, Susie”, tokaisin lyhyesti.
Hetken vaikutti siltä, että Susie aikoisi sanoa jotain, mutta lopulta tyttö käveli hitaasti ohitseni ja meni makuuhuoneeseen painaen oven kiinni hiljaa perässään.
Susien kadottua oven toiselle puolelle sammutin valot olohuoneesta. Lysähdin ikkunan eteen samalle penkille, jolla Susie oli hetkeä aikaisemmin istunut. En vaivautunut vaihtamaan vaatteita, mikä olisi sinänsä ollut muutenkin mahdotonta, sillä yövaatteeni olivat makuuhuoneessa, ja sinne en aikonut mennä. Olisin tosin voinut ottaa edes kengät pois, mutten yksinkertaisesti jaksanut. En myöskään vaivautunut ottamaan itselleni tyynyä. En jaksanut mitään.
Niin huonosti, kuin tällaisissa tilanteissa yleensä nukuinkin, sillä kertaa vaivuin suorastaan hämmentävän nopeasti uneen.
***
Mustuus. Läpitunkematon pimeys. En nähnyt yhtään mitään, haparoin eteenpäin, en tuntenut mitään. Pelkkää tyhjyyttä. Jalkojeni alla oli jotain, en tosin ollut varma, oliko se lattiaa, asvalttia, ruohikkoa vai jotain muuta. Joka tapauksessa kykenin seisomaan.
Hiljaisuus oli niin syvä, että se särki korvia, en kuullut edes omaa hengitystäni. Lopulta tunsin jotain – kylmyyden. Hyytävän, jäisen tunteen, joka ympäröi minut ja jolta ei ollut pakotietä. Minä jäädyn kuoliaaksi.
Korviavihlova ääni, terävä kirkaisu. Se oli etäisellä tavalla tuttu, ja tajutessani, että kirkuja oli Susie, aloin haparoida pimeyttä käsilläni yhä paniikinomaisemmin.
Ei!
Yritin puhua, huutaa, mutta ääntä ei kuulunut.
Susie!
Murahtelua, naurua... uusi kirkaisu, itkua. Kylmyys tunkeutui niin syvälle vereeni, etten kyennyt enää liikkumaankaan...
”... Victor?”
Joku tarttui minuun. Joku, jonka kosketus herätti minussa niin voimakasta pelkoa, että luulin tulevani hulluksi.
Laukaus.
"Victor, herää...”
Toinen laukaus, Susie kiljui...
”... Victor!”
Mätkähdys, kipu, älähdys omasta suustani. Kylmyys katosi, lämminsävyinen valo hajotti pimeyden.
”Sattuiko sinuun?”
Avatessani silmäni näin ensimmäisenä Susien huolestuneet kasvot yläpuolellani. Räpyttelin silmiäni hetken. Kyljessä tuntui tykyttävä kipu, suustani karkasi lyhyt, vaimea voihkaisu.
”Ei”, vastasin Susien kysymykseen kivusta huolimatta. Pudistin päätäni ja täydensin hieman sanojani. ”Ei pahasti.”
Nostin kehoni toisen käsivarteni varaan, hipaisin kylkeäni varovasti. Siihen nousisi ehkä mustelma, ei sen kamalampaa.
”Mitä tapahtui?” kysyin Susielta ollessani itse vielä liian uninen tajutakseni tilannetta täysin. Viereeni kyyristynyt tyttö tarkkaili minua tiiviisti puhuessaan.
”Tulin hakemaan vettä”, tyttö sanoi hiljaa. ”Sinä... sinä sätkit ja vapisit ja pelkäsin, että sait jonkin kohtauksen... olet ihan hiessäkin, ja katso käsiäsi, vapiset yhä. Yritin herättää sinua ja se vain pahensi asiaa ja putosit lattialle ja... anteeksi, Victor, olin vain huolissani.”
Susie oli oikeassa, vilkaistessani raajojani huomasin niiden vapisevan, vaikkakin yhä lievemmin ja lievemmin. Kosketin otsaani, sille oli kohonnut kylmänhiki. Nousin varovasti ylös, Susie nousi myös.
”Istu”, Susie pyysi hiljaa. Tottelin ja istuuduin penkille. Susie jatkoi. ”Tarvitsetko jotain? Juotavaa?”
Pudistin päätäni. ”Olen ihan kunnossa.”
”Et näytä siltä. Sinä näit painajaista.”
”En ole pikkulapsi, selviän tästä kyllä.”
En katsonut Susieen, tuijotin vain tyhjyyteen. Susie seisoi pitkään paikoillaan sanomatta mitään. Hiljaisuus oli raastavaa, se muistutti minua äskeisestä unestani. Minun olisi pakko sanoa jotain.
”Olen pahoillani.”
Siinä kaikki. En saanut sanottua muuta. Susie ei kuitenkaan hämmentynyt, jollain tavalla minusta tuntui, että tyttö oli odottanut minun sanovan näin.
”Jos olet oikeasti pahoillasi, voin varmaan olettaa, että voimme viimein puhua asioista?” Susie kysyi hiljaa. Pudistin päätäni.
”Meillä ei ole puhuttavaa.”
”Victor, minulle on käynyt nopeasti selväksi, että sinulla on tapana vain työntää asiat pois mielestäsi ja paeta niitä.” Susien ääni painui yhä hiljaisemmaksi, lopulta se oli pelkkä kuiskaus. ”Sinun on päästävä siitä eroon, jo itsesi takia. On olemassa asioita, joita ei vain ole järkevää paeta loputtomiin. Meidän täytyy puhua, ole kiltti ja suostu siihen... minun takiani.”
Susien kaksi viimeistä sanaa saivat minut sulkemaan silmäni. Kun lopulta tajusin, että juuri tästä hän oli puhunut, että katseen piilottaminen oli yksinkertaisin tapa paeta tilanteita, avasin ne. Huokaisin, pudistin hiljaa päätäni, mutta en kieltäytyäkseni.
”Mistä haluat puhua?”
”Älä viitsi”, Susie totesi. ”Tiedät ihan hyvin, mistä haluan puhua. Siitä, miksi sinä yhtäkkiä lakkasit pitämästä yhteyttä. Miksi et suostunut tapaamaan minua. Miksi sinä... mitä oikein tapahtui syntymäpäiväni iltana... ja miksi kirjoitit minulle niin. Miksi, Victor?”
Hillitsin haluni nousta, juosta autotalliin ja käynnistää auto ajaakseni karkuun Susielta. Tyttö oli ollut oikeassa, en voisi paeta ikuisesti. Olin päästänyt itseni liian helpolla liian pitkään, ja nyt olisi aika kohdata ne ongelmat, jotka olin itse itselleni luonut.
Ja paras tapa tehdä se olisi myöntää kaikki, niin kipeää kuin se tekikin ja niin typerältä, kuin se tuntuikin.
”Susie...” aloitin hiljaa, vedin henkeä ja aloitin uudelleen. ”Susie, en tiedä, miten selväksi tai epäselväksi olen asiat tehnyt, mutta totuus on kuitenkin se, että... minä rakastan sinua.”
Susien reaktio oli yksinkertainen; tyttö vain nyökkäsi tehden selväksi sen, etten ollut kertonut mitään, mitä hän ei olisi osannut jo arvata.
”Miksi se on sinulle vaikea asia?” Susie kysyi.
”Koska sinä olet minua kymmenen vuotta nuorempi.”
”Seitsemän.”
Nousin ylös nopealla liikkeellä, käänsin selkäni Susielle huokaisten turhautuneena.
”Aivan sama, Susie... sinä olet joka tapauksessa vasta teini”, tuhahdin tytölle. ”Toinen syy on se, että sinä olet Jeremyn pikkusisko ja lisäksi isäsi sattuu olemaan kollegani. Ja siitä päästäänkin siihen tosiasiaan, että minä tiedän, ettet sinä halua tätä elämää. Olisit paljon onnellisempi, jos olisit syntynyt perheeseen, jossa elanto saadaan rehellistä työtä tekemällä. Ei olisi reilua, että sotkisin sinut väkisin yhä syvemmälle tähän vain siksi, että saisin itse, mitä haluaisin. Ei se tee sinua onnelliseksi. Minä en tee sinua onnelliseksi. Ja onni on jotain, mitä sinä todellakin ansaitset, ja --”
Lauseeni jäi kesken, kun kuulin Susien liikkuvan. Tyttö tuli lähemmäs, hän kosketti varovasti olkapäätäni saaden minut värähtämään. Eikä taaskaan tarvittu, kuin yksi ainut katse.
”Juuri sinä teet minut onnelliseksi, Victor. Ei kukaan muu.”
Kuiskaus katkesi Susien painaessa huulensa omilleni, enkä edes yrittänyt estää itseäni vastatessani suudelmaan. Se kesti pitkään, paljon pidempään, kuin ensimmäisemme, mutta vetäytyessämme kauemmas toisistamme katumus oli yhä samaa luokkaa. Susie ei kuitenkaan päästänyt minua lähtemään, tyttö kietoi kätensä tiukasti ympärilleni pitääkseen minut lähellään.
”Älä lähde.”
Huokaisten kiedoin omatkin käteni vuorostaan Susien ympärille.
”En mene minnekään. En juuri nyt. Mutta me emme voi alkaa... me emme voi --”
”Mitä väliä fyysisellä iällä on, jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan?” Susie kysyi hiljaa. ”Seitsemän vuotta ei edes ole paljoa.”
”Ei kai sitten, mutta isäsi ja Jeremy tappavat minut.”
”He saavat luvan tottua siihen, että minulla on omakin elämä. Ja jos se tuntuu sinusta vaikealta, meidän ei tarvitse kertoa heille mitään. Ainakaan aluksi.”
Huokaisin uudelleen, rutistin tyttöä tiukemmin itseäni vasten.
”Sanoit, että sinulla on omakin elämä, siihen elämään ei tarvitse kuulua --”
”Victor, lopeta.” Susie veti kasvonsa kauemmas ja katsoi minua silmiin. ”Minä haluan sinut. Sinä haluat minut. Miksi yrität tehdä tästä vaikeampaa, mitä se on?”
Katsoin Susieta pitkään. Vihertävänharmaat silmät katsoivat minua pyytävästi. Tuntui väärältä sanoa ’ei’, toisaalta myöntävä vastauskaan ei tuntunut synnittömältä.
Mutta oliko muiden mielipiteillä todellakaan mitään merkitystä? Oliko ikäerolla merkitystä? Ja entä, jos vain yksinkertaisesti tekisin parhaani estääkseni... ei, en vain ’tekisin parhaani’, vaan todellakin estäisin sen, että Susie joutuisi sotkeutumaan rikoksiin. En yksinkertaisesti antaisi sen tapahtua.
Ja niin väärältä kuin päätökseni tuntuikin, se tuntui samalla niin oikealta, niin helpottavalta, että sanat soljuivat suustani vailla epäröintiä.
”Hyvä on, Susie.” Nyökkäsin vaitonaisena. ”Myönnän sen, olet oikeassa. Olet oikeassa niin monessa asiassa, etten edes --”
”Älä.” Susie painoi sormensa varovasti huulilleni vaientaakseen minut, ja minä tottelin. Tunsin tytön sormien hipovan kättäni.
Susien puhuessa hänen äänensä värisi, tyttö nyyhkäisi. Hänen puhuessaan tiesin kuitenkin, etteivät Susien poskille pyrkivät kyyneleet olleet surun kyyneliä.
”Minä rakastan sinua.”
Puristin Susien kättä.
”Minäkin sinua”, vastasin antaen hymyn kaartua kasvoilleni. Kumarruin suutelemaan tyttöä.
Kun suudelma viimein päättyi, en enää tuntenut katumusta. En minkään suhteen.
***
Irviksen kommentteja:
Vihdoin saatiin uusi osa! Mulla tosiaan on edelleen välillä tosi huonoja päiviä, eikä seuraava osa varmaankaan tule vielä ylihuomenna, mutta yritän nyt pitää ainakin osa-per-viikko-rytmistä kiinni. :)
Mä lupasin edellisen osan kommenteissa (tai jossain ainakin), että tässä on sitten actionia. No olihan sitä sinänsä, mutta tarkoitukseni oli tuoda mukaan järjestöön liittyvää toimintaa. Se vain ei enää mahtunut mukaan, kun nää kohtaukset vaan veny ja veny ja lopulta tuo slummialuekohtaus ja sen jälkipuinti haukkasivat leijonanosan tästä. :D Se siis siirtyi sittenkin ensi osaan. Kestättekö?
Jee, Susie ja Victor saivat toisensa <3 Kuinka kauan luulette, että nuorenparin salailu tulee onnistumaan? ;)
