HUOM.
Tietokone on tosiaan vaihtunut alta. Se tarkoittaa mm. sitä, että pelaan eri resoluutiolla, joten kuvat ovat hieman eri kokoisia, kuin ennen. Lisäksi vaikka luulin siirtäneeni kaikki ladatut, pari taisi jäädä, ja siksi mm. Andrewsin paita ja John Jeanin hiukset ovat vaihtuneet. Eipä muuta :)
***
Ne kuluvat kuukaudet olivat suoraan sanottuna minulle yhtä helvettiä. Sen helvetin yritin purkaa äärimmäiseen kuntoiluun, mutta ainoa itsensä ruoskimisesta koitunut hyöty minulle oli samankaltainen lihaskipu, kuin Blaken treenissä aikoinaan.
Ei kulunut päivääkään, ettei Johnny Coruccin olemassaolo olisi vaivannut mieltäni. Hetkinä, joina järjestö ei minun johdollani jäljittänyt Johnnya saadakseen hänet käsiimme, ennen kuin Johnny itse saisi käsiinsä jonkun meistä, kostonhimo kärvensi mieltäni tulenlieskojen lailla. En kyennyt olemaan ajattelematta häntä kuin lyhyiden hetkien ajan. Eivätkä ne lyhyet hetketkään olleet mitään lepoa ajatuksilleni...
... nimittäin niinä hetkinä, kun en ajatellut Johnny Coruccia, ajattelin Jeremyä. Minulle oli aivan sama, mitä Stevenson senior minusta ajatteli niin kauan, kun hän pysyi järjestön riveissä ja kykeni tekemään kanssani yhteistyötä, mutta Jeremy oli eri asia. Se, että mies, jota olin koko elämäni ajan voinut kutsua parhaaksi ystäväkseni, oli nyt niin verisesti loukkaantunut, ettei enää kyennyt puhumaan minulle normaalilla äänensävyllä, sattui. Ja voin kertoa, että se sattui enemmän, kuin mikään fyysinen lihaskipu.
Kun kaiken muun hyvän päälle laskettiin vielä stressi siitä, miten pärjäisin järjestön johdossa sekä kaikesta tästä johtunut unettomuus, en varmasti ole väärässä väittäessäni, että henkisesti olin aivan loppu. Olin ollut stressaantunut ja ahdistunut ennenkin, olin potenut kostonhimoa joskus aiemminkin, olin paininut pitkään saavuttamattoman rakkauden kanssa, mutta koskaan aiemmin minusta ei ollut tuntunut tältä. Koskaan aiemmin ei ollut tuntunut siltä, että seinät kaatuivat päälle, taivas putoaisi niskaan ja hautaisin itseni elävältä. Ei koskaan, ja ensimmäistä kertaa ikinä mietin, olisiko minun vain pitänyt jäädä Appaloosa Plainsiin – loppuelämäkseni. Takaisin kääntyminen ei kuitenkaan ollut enää vaihtoehto, ei nyt, kun harteillani oli paitsi Susien rakkaus, myös isäni perustaman järjestön johtotehtävät ja vastuu järjestöläisten pärjäämisestä.
Miten pärjäisin eteenpäin? Miten pystyisin tähän?
Miten järjestö pystyisi minun johtamanani tähän nyt, kun Stevenson kyllä teki, mitä sanoin, muttei kunnioittanut minua yhtään, Jeremy ei tehnyt sitäkään vähää ja minä itse johtajana en tiennyt lainkaan, mitä tein?
Olinpa itse miten stressaantunut tahansa, työt oli hoidettava ja järjestön asiat pidettävä kunnossa. Vähitellen kasvava osakeomistuksemme Roaring Heights Newsistä piti taloustilanteemme melko hyvin kunnossa, joskin tiesin, etteivät pelkät osakekaupat riittäisi. Rafael oli onnekseni ennen kuolemaansa ehtinyt junailla joitakin asioita alkuun, eikä toimeentulomme siis ollut ainoastaan Jeanilta ostettujen osakkeiden ja niiden tuomien tuottojen varassa. Meillä oli muutamia varsin hyviä kontakteja, kuten eräs vedonlyöntifirma, jolle Rafael oli saanut hoidettua uhkapeliluvat kaupungilta sitä vastaan, että saimme joka kuukausi osan tuotoista itsellemme. Nyt vain tilanne näytti melko huolestuttavalta, sillä vedonlyöntifirmasta ei ollut kuulunut hetkeen mitään ja edellisen kuukauden osinkommekin oli jäänyt tilittämättä.
Miettiessäni sinä iltapäivänä asioita lueskelin samalla puolihuolimattomasti lehteä – nimenomaan Roaring Heights Newsin senaamuisia uutisia – ja silmäilin otsikot nopeasti läpi. Katseeni tavoittaessa tutun nimen kiinnitin huomioni artikkeliin tarkemmin. Otsikossa mainittiin Nathan Danielsin tehneen juuri suuret kaupat Roaring Heightsin ainoan sähköyhtiön kanssa ja omistavan siitä nyt puolet. Lähteenä oli käytetty sähköyhtiön toista omistajaa, artikkelin mukaan Danielsia itseään ”ei oltu tavoitettu kommentoimaan uutista”.
Tuijotin artikkelia pitkään ja luin sen vielä uudelleen läpi. Daniels oli siis ostanut osakkeita Roaring Heightsista. Mitä oli tapahtunut aluejaolle ja järjestöjen väliselle yhteistyölle? Danielsin oli määrä pysyä Bridgeportissa ja sillä hyvä. Tästä pitäisi ottaa enemmän selvää.
***
”Ei. Minä en tiedä, mistä se uutinen on varsinaisesti peräisin.”
John Jean seisoi toimistonsa ikkunan ääressä kädet tiukasti rinnalleen ristittyinä ja tuijotti itsepintaisesti ulos. Seisoin hänen takanaan ja tuijotin yhtä itsepintaisesti Jeanin niskaa. Tottahan nyt Jean päätoimittajana tiesi, mistä hänen uutisensa tulivat!
”Voittehan te kysyä siltä toimittajalta, joka sen uutisen kirjoitti”, vastasin miehelle. ”Hänen nimensä oli uutisen alalaidassa.”
”Se toimittaja ei työskentele täällä enää”, Jean vastasi kylmällä äänellä.
Kohotin kulmiani kevyesti.
”Miksi?”
”Mitä se teille kuuluu?”
”Olen osakkeenomistaja”, vastasin Jeanille. ”Meillä on sopimus. Minä haluan tietää, mistä se uutinen oli peräisin ja mitä kaikkea siihen liittyy. Haluan kuulla kaiken Nathan Danielsin osakekaupoista.”
”Minä en voi auttaa teitä siinä asiassa”, Jean sanoi kääntymättä minuun päin. ”Kuten sanoin, se uutisen kirjoittanut toimittaja ei työskentele enää alaisuudessani.”
Huokaisin turhautuneena.
”Antakaa minulle hänen puhelinnumeronsa”, vaadin Jeanilta. ”Hoidan asian itse.”
Jean pudisti päätään.
”Mahdotonta, de Luca. Hän ei vastaa kuitenkaan.”
Jeanin sanoja seuranneen, lyhyen hiljaisuuden aikana osasin jo arvata, mitä Jean vastaisi kysymykseeni. Minun oli kuitenkin varmistettava asia, joten kysyin vielä jotain.
”Miten niin ei vastaa?”
Jean vilkaisi minuun nopeasti, mutta käänsi katseensa pian pois. Mies pudisti päätään lyhyesti.
Miten järjestö pystyisi minun johtamanani tähän nyt, kun Stevenson kyllä teki, mitä sanoin, muttei kunnioittanut minua yhtään, Jeremy ei tehnyt sitäkään vähää ja minä itse johtajana en tiennyt lainkaan, mitä tein?
Olinpa itse miten stressaantunut tahansa, työt oli hoidettava ja järjestön asiat pidettävä kunnossa. Vähitellen kasvava osakeomistuksemme Roaring Heights Newsistä piti taloustilanteemme melko hyvin kunnossa, joskin tiesin, etteivät pelkät osakekaupat riittäisi. Rafael oli onnekseni ennen kuolemaansa ehtinyt junailla joitakin asioita alkuun, eikä toimeentulomme siis ollut ainoastaan Jeanilta ostettujen osakkeiden ja niiden tuomien tuottojen varassa. Meillä oli muutamia varsin hyviä kontakteja, kuten eräs vedonlyöntifirma, jolle Rafael oli saanut hoidettua uhkapeliluvat kaupungilta sitä vastaan, että saimme joka kuukausi osan tuotoista itsellemme. Nyt vain tilanne näytti melko huolestuttavalta, sillä vedonlyöntifirmasta ei ollut kuulunut hetkeen mitään ja edellisen kuukauden osinkommekin oli jäänyt tilittämättä.
Miettiessäni sinä iltapäivänä asioita lueskelin samalla puolihuolimattomasti lehteä – nimenomaan Roaring Heights Newsin senaamuisia uutisia – ja silmäilin otsikot nopeasti läpi. Katseeni tavoittaessa tutun nimen kiinnitin huomioni artikkeliin tarkemmin. Otsikossa mainittiin Nathan Danielsin tehneen juuri suuret kaupat Roaring Heightsin ainoan sähköyhtiön kanssa ja omistavan siitä nyt puolet. Lähteenä oli käytetty sähköyhtiön toista omistajaa, artikkelin mukaan Danielsia itseään ”ei oltu tavoitettu kommentoimaan uutista”.
Tuijotin artikkelia pitkään ja luin sen vielä uudelleen läpi. Daniels oli siis ostanut osakkeita Roaring Heightsista. Mitä oli tapahtunut aluejaolle ja järjestöjen väliselle yhteistyölle? Danielsin oli määrä pysyä Bridgeportissa ja sillä hyvä. Tästä pitäisi ottaa enemmän selvää.
***
”Ei. Minä en tiedä, mistä se uutinen on varsinaisesti peräisin.”
John Jean seisoi toimistonsa ikkunan ääressä kädet tiukasti rinnalleen ristittyinä ja tuijotti itsepintaisesti ulos. Seisoin hänen takanaan ja tuijotin yhtä itsepintaisesti Jeanin niskaa. Tottahan nyt Jean päätoimittajana tiesi, mistä hänen uutisensa tulivat!
”Voittehan te kysyä siltä toimittajalta, joka sen uutisen kirjoitti”, vastasin miehelle. ”Hänen nimensä oli uutisen alalaidassa.”
”Se toimittaja ei työskentele täällä enää”, Jean vastasi kylmällä äänellä.
Kohotin kulmiani kevyesti.
”Miksi?”
”Mitä se teille kuuluu?”
”Olen osakkeenomistaja”, vastasin Jeanille. ”Meillä on sopimus. Minä haluan tietää, mistä se uutinen oli peräisin ja mitä kaikkea siihen liittyy. Haluan kuulla kaiken Nathan Danielsin osakekaupoista.”
”Minä en voi auttaa teitä siinä asiassa”, Jean sanoi kääntymättä minuun päin. ”Kuten sanoin, se uutisen kirjoittanut toimittaja ei työskentele enää alaisuudessani.”
Huokaisin turhautuneena.
”Antakaa minulle hänen puhelinnumeronsa”, vaadin Jeanilta. ”Hoidan asian itse.”
Jean pudisti päätään.
”Mahdotonta, de Luca. Hän ei vastaa kuitenkaan.”
Jeanin sanoja seuranneen, lyhyen hiljaisuuden aikana osasin jo arvata, mitä Jean vastaisi kysymykseeni. Minun oli kuitenkin varmistettava asia, joten kysyin vielä jotain.
”Miten niin ei vastaa?”
Jean vilkaisi minuun nopeasti, mutta käänsi katseensa pian pois. Mies pudisti päätään lyhyesti.
”Hän on kuollut.” Jeanin ääni kuulosti kuivalta, hivenen pelokkaalta. ”Minä en tiedä asiasta sen enempää. Hän vei tiedot mukanaan hautaan. Jos teillä ei ollut muuta asiaa, olkaa hyvä ja poistukaa.”
Meneillään ei voinut olla mitään kovin hyvää. Se oli ensimmäinen ajatukseni poistuessani mediatalolta, ja ajaessani kohti kotia tunne vain voimistui.
Jeanin reaktioista oli voinut päätellä, ettei uutisen kirjoittanut toimittaja suinkaan ollut kuollut onnettomuuden seurauksena, vaan astetta hämärämmissä olosuhteissa. Se, että toimittaja oli menettänyt henkensä juuri kirjoitettuaan meidän kannaltamme raskauttavan uutisen Danielsin toimista, ei herättänyt erityistä luottamusta Danielsia kohtaan. Minun olisi siis puhuttava miehen kanssa – heti. Halusin tietää, mitä oli tapahtumassa.
"Nathan Daniels.”
”Victor de Luca puhelimessa”, totesin tylysti. ”Haluaisin tavata teidät.”
Hiljaisuus, rahinaa, kuin Daniels olisi liikehtinyt.
”Missä ja milloin?” mies lopulta kysyi.
”Venesataman kokoustilassa”, vastasin. ”Mahdollisimman pian, tämän päivän puolella. Odotan teitä paikan päällä.”
***
Tavatessani Danielsin sinä iltana samassa venesatamassa, jossa mies oli aikoinaan tavannut ensi kertaa Rafaelin, kävi heti ensi näkemältä selväksi, että miehellä todella oli nykyään valtaa. Ensi kertaa nähdessäni Danielsin mies oli tullut paikalle yksin ja pyytänyt nöyrästi Rafaelin apua - tällä kertaa hän istuutui rennosti tuolille, ja kaksi hänen mukanaan seurannutta miestä asettautuivat henkivartijoiksi Danielsin molemmille sivuille.
En minäkään toki typerä ollut; en tavannut Danielsia kätyreineen yksin. Totta puhuakseni kaikkein viimeiseksi olisin luottanut henkeni jommankumman Stevensonin käsiin, mutta koska järjestöjen väliseen luottamussuhteeseen kuului olennaisesti se, että mahdollisimman harva alainen tiesi toisen järjestön olemassaolosta, en voinut sotkea rivijäseniä tähän tapaamiseen. Siitä syystä olin päätynyt valitsemaan vanhemman Stevensonin ja Andrewsin pitämään huolta tapaamisen turvallisuudesta.
Daniels avasi keskustelun hiljaisella äänellään.
”Halusitte keskustella kanssani”, mies totesi kohteliaasti ja nyökäytti päätään. ”Oletan, että asia on tärkeä – tietänette, että Bridgeportista on jokusen tunnin ajomatka tänne.”
”Asia on niin tärkeä, ettei siitä voinut puhelimessa keskustella”, vastasin Danielsille. ”Menen suoraan asiaan. Miksi ette ole kunnioittaneet aluejakoa?”
Kuulin Stevensonin liikehtivän takanani, tiesin miehen valmistautuvan siihen, että keskustelu saisi ikävän käänteen sanoistani. Uskoin kuitenkin tietäväni, mitä tein ja puhuin. Daniels näytti siitä huolimatta hämmentyneeltä.
”Miten niin?”
”Paitsi, että yhtiöni omistaa osakkeita Roaring Heights Newsistä, minä myös luen sitä lehteä, herra Daniels”, vastasin kärsivällisesti. ”Teidän oli määrä pysyä Bridgeportissa. Te olette saaneet meidän apuanne kyetäksenne saamaan valtaa siinä kaupungissa. Vähintä, mitä voisin palkkioksi sellaisesta avusta odottaa, olisi se, että kunnioittaisitte meidän aluettamme ja jättäisitte Roaring Heightsin meille.”
Daniels oli hetken hiljaa. Mies rypisti kulmiaan, lopulta tämän ilme näytti kirkastuvan.
”Aivan, aivan”, Daniels totesi ja naurahti. ”Tässä on kyse siitä lehtijutusta. Kyse oli väärinkäsityksestä, herra de Luca. Minä olen kyllä tehnyt osakekauppoja sähköyhtiön kanssa, mutta en Roaring Heightsissa, vaan Bridgeportissa.”
”Selittäisittekö, miksi lehdistö sitten väittää toisin?” utelin mieheltä. ”Kyseessä on kaksi aivan eri omistuksessa olevaa yhtiötä. En usko painovirheeseen.”
”Te voisitte kysyä asiasta suoraan kyseisen sähköyhtiön omistajalta”, Daniels kehotti ystävälliseen sävyyn. ”Takaan, että minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Olin itsekin hämmentynyt lehtijutun nähtyäni. Soitin välittömästi Roaring Heights Newsin päätoimittajalle asiasta, mutta hän vain sanoi, ettei kyseinen toimittaja ole enää edes töissä siellä.”
Hetken olin sanoa suoraan, että toimittaja oli kuollut, mutta hillitsin itseni. Jos kyseessä oli jonkin sortin juoni, olisi parempi, ettei Daniels tietäisi aivan kaikkea siitä, mitä minä tiesin. Nyökkäsin, aioin todellakin ottaa selvää asiasta sähköyhtiön omistajalta, mutta sitäkään en Danielsille mainitsisi.
Meneillään ei voinut olla mitään kovin hyvää. Se oli ensimmäinen ajatukseni poistuessani mediatalolta, ja ajaessani kohti kotia tunne vain voimistui.
Jeanin reaktioista oli voinut päätellä, ettei uutisen kirjoittanut toimittaja suinkaan ollut kuollut onnettomuuden seurauksena, vaan astetta hämärämmissä olosuhteissa. Se, että toimittaja oli menettänyt henkensä juuri kirjoitettuaan meidän kannaltamme raskauttavan uutisen Danielsin toimista, ei herättänyt erityistä luottamusta Danielsia kohtaan. Minun olisi siis puhuttava miehen kanssa – heti. Halusin tietää, mitä oli tapahtumassa.
"Nathan Daniels.”
”Victor de Luca puhelimessa”, totesin tylysti. ”Haluaisin tavata teidät.”
Hiljaisuus, rahinaa, kuin Daniels olisi liikehtinyt.
”Missä ja milloin?” mies lopulta kysyi.
”Venesataman kokoustilassa”, vastasin. ”Mahdollisimman pian, tämän päivän puolella. Odotan teitä paikan päällä.”
***
Tavatessani Danielsin sinä iltana samassa venesatamassa, jossa mies oli aikoinaan tavannut ensi kertaa Rafaelin, kävi heti ensi näkemältä selväksi, että miehellä todella oli nykyään valtaa. Ensi kertaa nähdessäni Danielsin mies oli tullut paikalle yksin ja pyytänyt nöyrästi Rafaelin apua - tällä kertaa hän istuutui rennosti tuolille, ja kaksi hänen mukanaan seurannutta miestä asettautuivat henkivartijoiksi Danielsin molemmille sivuille.
En minäkään toki typerä ollut; en tavannut Danielsia kätyreineen yksin. Totta puhuakseni kaikkein viimeiseksi olisin luottanut henkeni jommankumman Stevensonin käsiin, mutta koska järjestöjen väliseen luottamussuhteeseen kuului olennaisesti se, että mahdollisimman harva alainen tiesi toisen järjestön olemassaolosta, en voinut sotkea rivijäseniä tähän tapaamiseen. Siitä syystä olin päätynyt valitsemaan vanhemman Stevensonin ja Andrewsin pitämään huolta tapaamisen turvallisuudesta.
Daniels avasi keskustelun hiljaisella äänellään.
”Halusitte keskustella kanssani”, mies totesi kohteliaasti ja nyökäytti päätään. ”Oletan, että asia on tärkeä – tietänette, että Bridgeportista on jokusen tunnin ajomatka tänne.”
”Asia on niin tärkeä, ettei siitä voinut puhelimessa keskustella”, vastasin Danielsille. ”Menen suoraan asiaan. Miksi ette ole kunnioittaneet aluejakoa?”
Kuulin Stevensonin liikehtivän takanani, tiesin miehen valmistautuvan siihen, että keskustelu saisi ikävän käänteen sanoistani. Uskoin kuitenkin tietäväni, mitä tein ja puhuin. Daniels näytti siitä huolimatta hämmentyneeltä.
”Miten niin?”
”Paitsi, että yhtiöni omistaa osakkeita Roaring Heights Newsistä, minä myös luen sitä lehteä, herra Daniels”, vastasin kärsivällisesti. ”Teidän oli määrä pysyä Bridgeportissa. Te olette saaneet meidän apuanne kyetäksenne saamaan valtaa siinä kaupungissa. Vähintä, mitä voisin palkkioksi sellaisesta avusta odottaa, olisi se, että kunnioittaisitte meidän aluettamme ja jättäisitte Roaring Heightsin meille.”
Daniels oli hetken hiljaa. Mies rypisti kulmiaan, lopulta tämän ilme näytti kirkastuvan.
”Aivan, aivan”, Daniels totesi ja naurahti. ”Tässä on kyse siitä lehtijutusta. Kyse oli väärinkäsityksestä, herra de Luca. Minä olen kyllä tehnyt osakekauppoja sähköyhtiön kanssa, mutta en Roaring Heightsissa, vaan Bridgeportissa.”
”Selittäisittekö, miksi lehdistö sitten väittää toisin?” utelin mieheltä. ”Kyseessä on kaksi aivan eri omistuksessa olevaa yhtiötä. En usko painovirheeseen.”
”Te voisitte kysyä asiasta suoraan kyseisen sähköyhtiön omistajalta”, Daniels kehotti ystävälliseen sävyyn. ”Takaan, että minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Olin itsekin hämmentynyt lehtijutun nähtyäni. Soitin välittömästi Roaring Heights Newsin päätoimittajalle asiasta, mutta hän vain sanoi, ettei kyseinen toimittaja ole enää edes töissä siellä.”
Hetken olin sanoa suoraan, että toimittaja oli kuollut, mutta hillitsin itseni. Jos kyseessä oli jonkin sortin juoni, olisi parempi, ettei Daniels tietäisi aivan kaikkea siitä, mitä minä tiesin. Nyökkäsin, aioin todellakin ottaa selvää asiasta sähköyhtiön omistajalta, mutta sitäkään en Danielsille mainitsisi.
Daniels näytti mietteliäältä, mies tuijotti pöydän pintaa ja kohotti sitten katseensa taas minuun.
”Minulla on kieltämättä ajatus siitä, mihin tämä virhe saattaa liittyä. Typerä ajatus, mutta periaatteessa täysin mahdollinen.”
Suoristin selkääni hieman, kiinnostuin heti.
”Kertokaa toki lisää.”
”Kaikenlaisia huhuja liikkuu näissä piireissä”, Daniels aloitti. ”Kukapa ei olisi kuullut de Lucan yhtiön ja Coruccin yhtiön pitkälle jatkuneesta sodasta, joka päättyi lopulta kummankin johtajan kuolemaan. Sanotaanpa näin… Johnny Corucci on valitettavasti minullekin henkilökohtaisista syistä tuttu nimi, ja minulla olisi erittäin hyvä motiivi tehdä selvää siitä miehestä, samoin, kuin hän haluaisi varmasti tehdä selvää minusta. Olen kuullut, että Corucci on pyörinyt näillä main viime aikoina, ja jos hän on sattunut kuulemaan yhtiöiden välisestä yhteistyöstä, eikö hänellä olisi vallan mainio tilaisuus vesittää ystävyys yhtiöiden väliltä ja näin saada aikaan kaaos ja sota sotkeutumatta itse asiaan lainkaan? Tiedän, kuulostaa kaukaa haetulta, mutta mikä vain on mahdollista, kun on Coruccista kyse.”
Hipaisin leukaani kädelläni, mietin hetken asioita. Yritin tutkia Danielsin eleitä ja ilmeitä. Valehteliko mies? Danielsin kasvot olivat tutkimattomat.
”Kuten sanoitte…” totesin lopulta, ”kuulostaa periaatteessa mahdolliselta.”
”Minä haluan löytää Johnny Coruccin, ennen kuin hän löytää minut”, Daniels jatkoi ottamatta sen kummemmin kantaa vastaukseeni. ”Oletan, että teilläkin olisi joitain kalavelkoja perittävänä häneltä. Miten olisi, jos laajentaisimme yhteistyötä? Jäljittäisimme miestä yhdessä? Kahden yhtiön osakkaiden silmäparit…”
”… ovat parempia kuin yhden”, täydensin ja nyökyttelin päätäni. ”Olette oikeassa, herra Daniels.”
Daniels soi minulle pienen hymyntapaisen.
”Jättäkää toki pois turhat etuliitteet ja teitittelyt. Luotan teihin yhtä lailla, kuin edeltäjäännekin.”
Vastasin hymyyn lyhyesti, mietteliäänä. En vielä täysin luottanut Danielsiin, mutta aika näyttäisi, mitä tästä kehkeytyisi.
”Siinä tapauksessa sinutelkaamme molemmat.”
Keskustelumme päätyttyä jonkin ajan kuluttua ja Danielsin kätyreineen poistuttua kokoustilasta Stevenson kävi varmistamassa, ettei kokoustilan viereen jäänyt ylimääräisiä korvia. Varmistuttuani siitä, ettei Daniels ollut jäänyt kuuntelemaan, katsoin Andrewsia ja Stevensonia.
”Mitä mieltä olette?”
Andrews näytti mietteliäältä, mies pysytteli hiljaa, mutta Stevenson avasi heti suunsa.
”En luota häneen”, mies totesi. ”En yhtään. Tässä on takana jotain, mistä hän ei puhu meille.”
Nyökkäsin ja käänsin katseeni Andrewsiin.
Andrews oli pitkän aikaa hiljaa ja nojasi seinään tuijotellen sille kiinnitettyä taulua, jossa joku viime vuosikymmenen ihannenainen poseerasi. Lopulta hän katsoi minuun ja pudisti päätään.
”En osaa sanoa.”
”Kai sinulla nyt jokin mielipide on?” kysyin Andrewsilta, joka pudisti uudemman kerran päätään.
”Ei ole. Minä en yksinkertaisesti tiedä. Hän vaikuttaa rehelliseltä ja antoi ymmärtää, että voisi jopa auttaa meitä Coruccin jäljittämisessä, mutta en tiedä… koko juttu vaikuttaa todella hämärältä. En silti sanoisi, ettemmekö voisi luottaa häneen… äh, en tiedä.”
Andrews vaikeni, ja minä nojasin tuolillani taaksepäin miettien asiaa. Oli totta, että koko juttu vaikutti erittäin hämärältä, mutta toisaalta Daniels oli peräti tarjonnut meille apuaan. Meidän ehkä kannattaisi katsoa, millaista apua miehellä oli tarjottavanaan, ja jos se vaikuttaisi hyödylliseltä, hänellä tuskin olisi mitään juonia meitä vastaan.
”Minä luotan häneen”, totesin lopulta.
”Mitä?!” Stevenson älähti. ”Et ole tosissasi!”
”Se mieshän on niin selkeästi petturi kuin vain voi olla!” Stevenson ärjäisi. ”Hänestä ei tule olemaan muuta, kuin harmia!”
”En aio edelleenkään luovuttaa hänelle kaikkia yhtiön liikesalaisuuksia”, totesin rauhallisesti. ”Luotan häneen sen verran, kuin on tarvis saadaksemme hänen tarjoamansa avun, ja --”
”Sinä olet sekaisin päästäsi, et voi olettaa, että --”
”Hiljaa!”
Andrewsin karjaisu tuli hiljaisen miehen suusta niin yllättäen, että sekä minä että Stevenson säpsähdimme ja vaikenimme välittömästi. Andrews kääntyi meitä kohti.
”Tästä ei tule enää yhtään mitään!” Andrews huudahti ärsyyntyneenä ja tuijotti vuoroin minua ja vuoroin Stevensonia. ”Olen kyllästynyt siihen, että olen täysivaltaisista osakkaista ainoa, joka kykenee yhteistyöhön! En tiedä, mikä sota pomon ja kummankin Stevensonin välillä on meneillään, eikä se minua totta puhuen edes kiinnosta, mutta tätä on jatkunut jo kuukausia ja koko järj… yhtiö alkaa jo kärsiä tästä tilanteesta!”
Andrews pysähtyi vetämään henkeä. Kun mies jatkoi puhettaan, tämän ääni oli astetta rauhallisempi.
”Ilmoitan teille, että mikäli te ette sovi asioitanne, tämä mies jättää yhtiön lopullisesti. Tätä ei jaksa kukaan.”
Sen sanottuaan Andrews poistui kokoustilasta paiskaten oven kiinni perässään.
Olin luullut, että Andrewsin sanat saisivat taottua järkeä Stevensonin päähän. Olin luullut, että Andrewsin odottamaton tunteenpurkaus saisi Stevensonin miettimään asioita uudelleen – mutta ei. Stevenson vilkaisi minuun vain kerran, halveksivasti, ja poistui sitten Andrewsin perässä ovesta jättäen minut yksin kokoustilaan.
Nousin ylös tuolilta. Kävelin hetken edestakaisin, haroin hiuksiani rasittuneena. Andrews oli ollut oikeassa, täysivaltaisten jäsenten väliset kiistat vaikuttivat koko järjestöön, eikä tilanne saisi enää jatkua. Nyt sitä kuitenkin pahensi vielä se, että myös Andrews oli alkanut hermostua eikä hänkään enää pian kykenisi yhteistyöhön kanssani. Asioille olisi tehtävä jotain, ja pian, ennen kuin koko järjestö murenisi käsiin.
***
Vaikka järjestön jäsenten tulehtuneet välit olivatkin ongelma, elämä jatkui.
Olin odottanut vedonlyöntifirman osinkotilitystä jo pitkään, ja kun seuraavankin kuukauden tilitys jäi tekemättä, päätin, että arvokkuutemme säilyttämiseksi järjestö ei katsoisi tällaista toimintaa enää sormien läpi. Sitä paitsi jatkamalla elämää normaalisti ja pitämällä järjestön arvokkuutta yllä myös jäsenten ihmissuhdetilanne voisi parantua. Andrews oli rivijäsenten Halen kanssa yrittänyt useaan otteeseen tavoitella vedonlyöntifirman johtajia, Ian Hamptonia ja Max Carteria tuloksetta. Nyt päätin ryhtyä itse toimeen ja tavata miehet henkilökohtaisesti. Otin mukaani Andrewsin paitsi parantaakseni meidän välejämme, myös siksi, että Andrews oli hoitanut vedonlyöntifirman asioita ennenkin ja oli tavannut molemmat omistajat kasvotusten. Emme sopineet ennalta minkäänlaista tapaamista, vaan päätimme mennä vedonlyöntifirman toimistolle iltapäivällä juuri ennen sulkemisaikaa yllättääksemme Hamptonin ja Carterin täysin.
Pienikokoinen, halvoin huonekaluin kalustettu aula oli tyhjä. Vastaanottotiskin takana ei istunut ketään, kallis kirjoituskone oli jätetty valvomatta pöydälle. Tiskin takana oli mappeja ja vihkoja kuin odottamassa, että joku tulisi tonkimaan firman ja asiakkaiden salaisuuksia. Ulko-ovikaan ei ollut ollut lukossa… miksei täällä ollut ketään? Rykäisin kuuluvasti, koputin pöytää pari kertaa, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Andrews oli varuillaan, huomasin miehen pälyilevän ympärilleen, kuin etsien jotain. Huoneessa ei kuitenkaan vastaanottotiskin lisäksi ollut muuta, kuin pari kirjahyllyä, äärimmäisen ruma odotushuoneen sohva ja naulakkoja.
”Ei ketään”, Andrews totesi ääneen. ”Mutta ovi on auki ja valot päällä… lienee parasta joko odottaa tai lähteä vain etsimään --”
Andrewsin lause keskeytyi kovaääniseen tuskanhuutoon vasemmalta puoleltamme. Käänsimme katseemme oveen, jonka suunnasta ääni oli kuulunut ja katsoimme sitten toisiamme. Andrews pudisti päätään, ääni ei ollut Hamptonin tai Carterin. Minulle se oli jollain tavalla tuttu, en vain heti keksinyt, kenelle ääni kuului.
Kuulin puhetta samasta huoneesta, josta huuto oli kuulunut. Uusi huuto, kolahdus, jossain ovi avautui ja sulkeutui. Hiljaisuus. Lähdin harppomaan ovea kohti.
”Ei!”, Andrews sihahti, ”Victor, sinä et voi --”
Harkitsin ottavani aseen vyöltäni, mutta se ei olisi ollut fiksua – ties vaikka oven takana olisi ollut poliiseja. Avasin oven hiljaa ja astuin aseistautumattomana sisään kuullen Andrewsin seuraavan alistuneena perässäni.
Alkuun vedonlyöntifirman kokoustila vaikutti täysin tyhjältä. Puiset tuolit ja pitkä pöytä valtasivat suurimman osan tilasta, huoneen nurkassa oli kirjoitustaulu ja toisessa nurkassa sihteerin kirjoituskone. Ikkunaa peittivät sälekaihtimet. Annoin katseeni vaeltaa huoneessa, ja samaan aikaan, kun korvani rekisteröivät jonkun raskaan hengityksen, huomasin myös ihmishahmon makaavan pöydän toisella puolella. Nuoren miehen, joka näytti tutulta… ei kai se voinut olla?
Juoksin miehen luo ja kumarruin hänen puoleensa.
”Josh?”
Mies ynähti, hän liikautti päätään ja raotti silmiään hakien katseellaan äänen lähdettä. Tajusin pidätelleeni hengitystäni vasta, kun huomasin veren Joshin kasvoilla ja happi oli loppua. Totta se oli – vedonlyöntifirman lattialla pahoinpideltynä makaava mies oli Josh Bennett. Mies, jonka ystävyyden ansiosta olin kestänyt viisi vuotta Robert Blaken talliorjana.
”Josh”, toistin hiljaa, kosketin miehen olkapäätä varovasti saaden hänet säpsähtämään. ”Mitä on tapah--”
Kuulin liikettä kokoustilan toisen oven toiselta puolen. Puhetta, kahdet lähestyvät askelet. Nousin ylös niin nopeasti, kuin kykenin ja siirsin käteni selkäni taakse valmiina ottamaan aseen esiin.
”… kyllä täällä jossain on jotain hyödyllistä, jos ei muuten, niin jostain löytyy pesäpallomaila, sillä murtaa kyllä kenen tahansa käden… kunhan lyöt tarpeeksi kovaa, niin Bennett ymmärtää paikkansa.”
Naurua. Kuullessani tuntemattoman miehen narisevan äänen ja nähdessäni oven aukeavan tartuin aseeseeni tärisevin käsin. Takanani Andrews liikehti levottomasti, tiesin miehen valmistautuvan itsekin siihen, että joutuisi tarttumaan pistooliin.
Kaksi miestä astui sisään. Nähdessään minun osoittavan heitä aseella kumpikin heistä pysähtyi välittömästi ja kohotti kätensä vaistomaisesti ylös.
Vaaleatukkainen mies vapisi ja näytti todella pelokkaalta, punatukkainen, lihavampi mies puolestaan enemmänkin paikoilleen jähmettyneeltä. Otin aseen varmistimen pois päältä, naksahdus sai kummankin miehistä säpsähtämään. Purin hampaitani yhteen, vasta nyt ehdin tajuta kunnolla, mitä miehet olivat puhuneet.
”Andrews”, kutsuin miestä takanani, ”kerrohan, onko meillä tässä itse paikan omistajat?”
Kuulin Andrewsin liikehtivän jälleen, mies asteli taakseni rauhallisesti.
”On”, Andrews vastasi. ”Sinusta katsoen vasemmalla puolellasi seisoo herra Carter ja oikealla puolella herra Hampton.”
Andrewsin äänensävy oli kysyvä, tiesin, että mies olisi halunnut udella, mitä oli meneillään ja miksi nyt yhtäkkiä heiluin täällä aseen kanssa keskellä päivää. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään, ehkä hän luotti siihen, että tiesin, mitä tein, tai sitten ei vain yksinkertaisesti halunnut Hamptonin ja Carterin huomaavan, ettei ollut enää itsekään kärryillä tapahtumista.
”Herrat Hampton ja Carter”, ärähdin hiljaa ja tiukensin otettani pistoolista, tunsin käsieni tärinän yltyvän, ”olkaa hyvä ja kertokaa minulle, mitä Josh Bennett tekee puolitajuttomaksi pahoinpideltynä teidän vedonlyöntifirmanne lattialla – älkääkä unohtako kertoa, mitä se puhe pesäpallomailoista ja käsien katkonnasta oli.”
Miehet olivat pitkään hiljaa, mutta kallistaessani paljonpuhuvasti päätäni Hampton avasi suunsa.
”Mitä, jos istuisimme rauhanomaisesti pöydän ääreen?” mies kysyi vapisevalla äänellä. ”Jutellaan. Keitetään kahvia ja --”
”Onko Bennett teistä sen näköinen, että hänet voi jättää tuohon ihan rauhassa sillä välin, kun me juomme kahvia?” kysyin kuivasti ja pudistin päätäni. ”Me juttelemme tässä ja nyt. Olkaa hyvä ja aloittakaa.”
Carter puhui tällä kertaa.
”Me… me tarvitsemme apuanne”, Carter totesi hiljaa. ”Bennett oli tehnyt sopimuksen meidän kanssamme, ja hän ei noudattanut sitä. Nyt on vaarana, että koko firma kaatuu, ja se on Bennettin syytä. Oletteko kuulleet Twinbrookin rodeosta? Se on osavaltion suurin rodeo, järjestetään kolmen vuoden välein.. hänen piti hävitä se, me maksoimme hänelle siitä, ja hän meni ja voitti… kenties te saisitte Bennettin järkiinsä?”
Carter vaikeni, jäljelle jäi hiljaisuus. Josh liikehti, mies oli heräilemässä. Annoin ajatusteni työskennellä rauhassa. Nyt ei olisi missään nimessä fiksua lähteä vaatimaan vedonlyöntifirmalta mitään Joshiin liittyen, olisi myös parempi, etteivät he tietäisi minun välittävän miehestä, muuten yhteistyö saattaisi olla vaakalaudalla – ellei ollut jo minun osoiteltuani kahta omistajaa aseella. Sen tajuttuani vedin syvään henkeä, laitoin varmistimen takaisin päälle ja työnsin aseen koteloonsa vyölleni. Carter huokaisi kuuluvasti helpotuksesta ja laski kätensä, Hampton teki samoin hiljaisuuden vallitessa.
Katsoin vuoroin Hamptonia, vuoroin Carteria ja ristin käteni rinnalleni.
”Selvä on”, totesin pakottaen ääneni rauhalliseksi. ”Minä pidän huolen Bennettistä, teidän ei tarvitse huolehtia hänestä. Me tulimme tänne keskustelemaan raha-asioista. Luotan siihen, että yhteistyönne herra Andrewsin kanssa toimii sillä välin, kun vien Bennettin muualle keskustelemaan kanssani. Muussa tapauksessa minun lienee parasta tulla itse takaisin puhumaan teidän kanssanne.”
Hampton ja Carter nyökkäsivät nopeasti. Minä puolestani katsoin Andrewsiin.
”Andrews, auta minua kantamaan Bennett autoon. Sen jälkeen saat jutella Hamptonin ja Carterin kanssa. Uskon, että keskustelunne tulee olemaan hedelmällinen.”
Andrewsin ja minun kannettua Joshin autooni tiesin, minne mennä – minun luokseni. Josh oli pitänyt jonkinlaista ääntä matkalla, mies oli äännähdellyt jotain, mistä ei saanut mitään selvää ja välillä raottanut silmäluomiaan. Mikään ei kuitenkaan osoittanut, että mies olisi ollut kylliksi tässä maailmassa tunnistaakseen minut.
Ajoin kohti kotia puolitajuton mies vieressäni toivoen paitsi sitä, että ratkaisuni oli oikea eikä Josh tarvitsisi sairaalahoitoa, myös sitä, ettei vastaan tulisi yhtäkään ratsiaa. Luotin siihen, että Hampton ja Carter olivat kyllin pelästyneitä, jotta Andrews saisi tällä kertaa heiltä haluamansa. Jos eivät olleet, niin kävisin henkilökohtaisesti heidän luonaan uudelleen.
Matkan aikana Josh virkosi sen verran, että mainitsi nimeni. Se oli hyvä merkki. Miehen jalat eivät kuitenkaan kantaneet, joten raahasin hänet kotini sohvalle lepäämään jääden itse vahtimaan, että mies todella virkoaisi. Nyt, kun ei tarvinnut ajaa autoa, kun jäljellä oli vain odotus ja epätieto siitä, miten Josh selviäisi, mieleeni iskivät kaikki mahdolliset kauhukuvat. Mitä, jos Joshilla oli jonkin sortin aivoverenvuoto? Kallonmurtuma? Olin päättänyt liian nopeasti, en ollut ehtinyt ajatella asiaa kunnolla… minun olisi soitettava ambulanssi silläkin riskillä, että siitä seuraisi ongelmia…
En ehtinyt edes nousta sohvalta, kun Josh avasi silmänsä ja käänsi katseensa minuun.
”Victor?”
Josh yritti nousta ylös. Syöksähdin miehen viereen.
”Älä”, komensin miestä. ”Sinun täytyy levätä.”
”Minä pärjään”, Josh vastasi ja voihkaisi. ”Parempi nousta…”
En pakottanut Joshia takaisin makuulle, vaikka mieli teki. Sen sijaan istuuduin hänen viereensä.
Josh laski päänsä käsiensä varaan, mies voihkaisi uudestaan. Hän vilkaisi minuun epäuskoisena kerran, sitten toisen.
”Mitä ihmettä, Victor? Mitä sinä teet Roaring Heightsissa?”
”Asun täällä”, vastasin totuudenmukaisesti. Josh rypisti kulmiaan.
”Sinunhan piti asua New Yorkissa.”
Nyökkäsin. ”Niin piti. Maailma on pieni, vai mitä?”
”Todellakin on.”
Hetken oli hiljaista, mies vilkuili minuun vähän väliä, kuin ei vieläkään oikein hahmottaisi, että olin todella hänen vieressään.
”Etkö aio kertoa minulle mitään muuta?” mies kysyi. ”Kuten jotain siitä, miten minä päädyin nyrkkeilysäkin asemasta tähän taloon, joka on ilmeisesti sinun kotisi? Miten sinä olet ylipäätään täällä? Miksi sinä lähdit Appaloosa Plainsista sanomatta minulle sanaakaan?”
Pudistin päätäni. ”Minulla ei ole mitään sanottavaa.”
”Selvä.”
Josh kuulosti loukkaantuneelta, ja se puolestaan tuntui minusta pahalta. Koin tarvetta sanoa jotain, mutta mitä olisin sanonut? Parasta oli ehkä kertoa jotain, mutta mahdollisimman vähän. Järjestöstä en aikoisi sanoa sanallakaan mitään.
”Minä satuin vain paikalle”, totesin hiljaa. ”Olin tulossa… hoitamaan asioita sinne.”
”Hoitamaan asioita aseen kanssa?” Josh kysyi värisevällä äänellä. Säpsähdin. Josh oli näyttänyt lähestulkoon tajuttomalta, mutta oliko hän ollut kuitenkin sen verran tajuissaan, että oli nähnyt minut pistooli kädessä? Yritin pudistaa päätäni mahdollisimman rennosti.
”Ei minulla ollut asetta.”
”Et siis aio kertoa minulle totuutta mistään?”
Jälleen tuli hiljaista. Huokaisin syvään.
”Jos sinä kerrot minulle, mistä tässä on kyse, niin minä kerron jotain itsestäni”, totesin lopulta. Josh oli selvästi vaikeuksissa ja tarvitsi apua, ja jotta voisin auttaa häntä, minun olisi tiedettävä, missä mentiin. Se tieto taas vaati näemmä uhrauksia.
Joshin suostuttelu ei ollut vaikeaa. Mies aloitti heti.
”Päädyin tänne ihan vasta äskeittäin”, mies totesi hiljaa. ”Tarvitsin rahaa.”
Kohotin kulmiani hieman. Bennettien tilalla oli mennyt varsin hyvin ainakin silloin, kun minä olin ollut Appaloosa Plainsissa, eikä siitä ollut, kuin pari vuotta. Mistä siis nyt oli kyse? Josh huomasi eleeni ja selitti.
”Huono satovuosi”, Josh sanoi. ”Varsakuolemia… paras jalostusorimme loukkasi jalkansa ja jouduttiin lopettamaan. Äiti sairastui aggressiiviseen syöpään ja menehtyi pian lähtösi jälkeen, hän oli saanut diagnoosin jo aikaa sitten, muttei kertonut meille mitään, ennen kuin alkoi voida toden teolla huonosti. Isä jäi viettämään eläkepäiviään hiljenevälle tilalle, ja minä yritän tienata elantoani kilpailemalla. Se vain, ettei kilpailuja juuri ole, minulla ei ole edes omaa hevosta, joudun ratsastamaan lainahevosilla ja maksamaan siitäkin… päädyin rahapulassani tekemään jotain todella typerää, se vedonlyöntifirma halusi manipuloida tuloksia ja vaati minua häviämään Twinbrookin rodeon saadakseen siitä suuret rahat itselleen. Olin varma voittajasuosikki. Ja minä idiootti menin ja voitin. Jouduin maksamaan puolet voittorahoista hevosen omistajalle. Firma olisi halunnut koko potin itselleen hyvitykseksi tästä, mutta eihän se onnistunut, he eivät ymmärrä, ettei hevosen lainaaminen ole ilmaista…”
Josh painoi päätään alemmas, miehen ääni alkoi kuulostaa tukahtuneelta.
”He uhkaavat minun henkeäni, Victor”, mies sopersi hiljaa. ”He sanoivat, että jos en maksa, he tappavat minut. Kiduttavat kuoliaaksi. He yrittivät sitä jo… minä en tiedä, mitä teen… lupaa, ettet kerro tästä kenellekään, ei poliisia, ei ketään!”
Suoristin selkäni, katsoin Joshia pitkään. Mies ei katsonut minuun, hän vapisi holtittomasti.
”En kerro tästä kenellekään”, lupasin Joshille. ”Mutta en myöskään aio antaa heidän tappaa sinua.”
”Miten sinä luulet sen estäväsi?” Josh kuiskasi.
”Minulla on keinoni”, totesin. ”Sinä pysyttelet nyt piilossa jonkin aikaa. Onko sinulla asuntoa Roaring Heightsissa?”
”Pieni vuokrayksiö.” Josh pudisti päätään. ”He tietävät osoitteen. Sieltä he hakivat minut tänäänkin keskustelemaan kanssaan.”
”Sinä et mene sinne enää”, komensin miestä. ”Tiedän, mistä saan sinulle uuden asunnon nopeasti. Sen aikaa asut hotellissa, minä maksan. Se on vain järjestelykysymys. Lupaan, että kaikki järjestyy.”
”Minä haluan tietää, mitä aiot tehdä --” Josh aloitti, mutta keskeytin miehen.
”Jotta tämä toimii, se edellyttää, ettet kysele enempää”, sanoin tiukasti. ”Lupaan hoitaa asian ja sillä hyvä. Enempää sinun ei tarvitse tietää, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Alan hoitaa asiaa heti.”
***
Kerroin Joshille hyvin vähän asioista. Kerroin sen, että asuin Roaring Heightsissa ja minulla oli ”liiketoimintaa” vedonlyöntifirman kanssa. En muuta. Josh olisi halunnut tietää lisää, mutta en tietenkään voinut kertoa mitään enempää.
Andrews puolestaan oli tullut luokseni melko pian ja kertonut saaneensa rahat. Carter ja Hampton olivat selittäneet, että firma oli rahavaikeuksissa, mutta lopulta he olivat tajunneet, että osingot oli siitä huolimatta maksettava. Kaikki oli siis niiltä osin kunnossa.
Olin ollut poissa kotoa ja hoitanut Joshille uutta asuntoa erään tutun kiinteistövälittäjän kautta. Palattuani kotiin puhelimessa vilkkui valo.
”Puhelinvastaajaanne on jätetty viesti.”
”J.S. täällä toisen J.S.:n kera. Asia koskee tyttöystävääsi. Haluamme tavata sinut siirtolapuutarhassa heti, kun mahdollista.”
Vielä samana iltana kuultuani Stevensonin äänellä jätetyn viestin kävelin kohti siirtolapuutarhaa. Jeremy ja Jack Stevenson olivat halunneet keskustella kanssani Susiesta, ja minulla oli paha aavistus siitä, että lähtisin takaisin kotiin mustan silmän ja parin katkenneen luun kera, mutta siitä huolimatta en aseistautunut tai muutenkaan varautunut mahdolliseen pahoinpitelyyn. Miehet eivät tappaisi minua, niin pitkälle he eivät työtovereinani ja järjestön jäseninä menisi, mutta muunlainen selkäsauna olisi varmasti todennäköinen. Minun olisi kuitenkin tavattava Stevensonit ennemmin tai myöhemmin, joten parempi hoitaa tämä nyt heti.
Jack Stevenson istui aution siirtolapuutarhan huvimajassa odottaen minua. Hänen takanaan Jeremy Stevenson nojasi huvimajan tukipylvääseen ja tuijotti minua kulmiensa alta. Pysähdyin hetkeksi huvimajan laidalle, Stevenson huomasi minut ja viittoili minua luokseen.
”Istu, Victor.”
Tottelin, kävelin lähemmäs Stevensonia ja vedin itselleni tuolin häntä vastapäätä.
Stevenson aloitti suoraan. Miehen ääni kuulosti rauhalliselta, ja se sai ajatukseni turpasaunasta hälvenemään.
”Pyysin sinut tänne, koska haluan rauhan meidän välillemme”, Stevenson sanoi. ”Andrews oli oikeassa sanoessaan, että tämä tilanne alkaa vaikuttaa jo koko yhtiön toimintaan. Jos me emme kykene tekemään yhteistyötä, mistään ei tule mitään. Olen siis valmis tarjoamaan sovinnon kättä, ja niin on Jeremykin.”
Jeremy katsoi minua edelleen kulmiensa alta, lopulta hän nyökkäsi.
”Vastahakoisesti”, Jeremy lisäsi isänsä sanoihin.
”Vastahakoisesti, mutta kuitenkin”, Stevenson totesi. ”Siihen kuitenkin liittyy eräs ehto.”
Jäämättä odottamaan vastaustani Stevenson jatkoi.
”Susie täyttää huomenna kahdeksantoista. Ainoana lahjanaan hän toivoi, että me olisimme taas väleissä”, Stevenson sanoi. Hän nojasi hieman pöytään jatkaessaan.
”Sinä et pakota tytärtäni mihinkään koskaan”, mies sanoi tiukasti. ”Sinä et satuta häntä koskaan. Sinä teet hänet vain ja ainoastaan onnelliseksi, ja minä ja Jeremy puolestamme hyväksymme suhteenne. Me myös kykenemme tästedes tekemään kanssasi yhteistyötä, mutta jos saamme koskaan kuulla, että Susie on onneton takiasi… voin vakuuttaa, että siinä tapauksessa ryhdymme toimiin.”
Katsoin Stevensonia ja Jeremyä vuorotellen. Puhuessani yritin kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta, olinhan muutenkin tosissani.
”Minä takaan, että Susie tulee olemaan onnellinen kanssani”, lupasin heille ja nyökäytin päätäni. ”En koskaan satuttaisi häntä. Arvostan sitä, että päätitte suostua sovintoon. Kiitos.”
Stevenson hymähti, muttei hymyillyt. Mies ojensi kätensä minulle pöydän yli.
”Sovittu?”
”Sovittu”, vastasin ja tartuin Stevensonin käteen.
***
Susie ei tahtonut varsinaisia syntymäpäiväjuhlia. Hän halusi viettää syntymäpäivänsä iltapäivän perheensä kanssa ja illan minun kanssani jääden sitten luokseni yöksi. Olin tehnyt ruokaa – Susie oli varta vasten sanonut haluavansa ihan tavallista ruokaa, joten olin vähäisellä ruoanlaittotaidollani onnistunut kokkaamaan spagettia ja jauhelihakastiketta. Se näytti maistuvan, ainakin Susie sai kaiken syötyä sen kummemmin kakomatta.
Syömisen jälkeen menimme ulos istumaan ja katselemaan tähtiä, joskin taivas oli niin pilvessä, että tähtiä oli vaikea nähdä. Nautimme silti olostamme. Oli vapauttavaa, kun saatoimme olla pariskunta myös taloni ulkopuolella ilman, että tarvitsi pelätä muiden näkevän meitä.
”Katso, Susie, tähdenlento!”
”Eikä ole! Se on lentokone!” Susie nauroi.
”Ihan selvä tähdenlento!” intin ja osoittelin taivaalla näkyvää pistettä.
”Vilkkuvatko tähdet sinun maailmassasi punaisina?” Susie hymyili ja kumartui antamaan suukon poskelleni. Hymähdin.
”Ehkä se ei sitten ollut tähti”, hyväksyin lopulta.
”Voimmehan aina leikkiä, että se oli”, Susie sanoi hiljaa. ”Ja tiedäthän, kun näkee tähdenlennon, saa toivoa…”
”Mitä sinä toivot?” kysyin hymyillen.
Susie kumartui kuiskaamaan toiveensa korvaani. Se sai kasvoni punehtumaan ja kämmeneni hikoamaan. Nytkö? Tänäänkö? Hetikö? Ei kai?
”Entä sinun toiveesi?” Susie kysyi ja hymyili. Kesti hetken, että onnistuin vastaamaan.
”Minä toivon…” änkytin hiljaa, nielaisin ja vaikenin taas hetkeksi. Lopulta tunsin hymyn valtaavan kasvoni. ”Minä taidan toivoa sitä samaa.”
Menimme sisälle, jalkani tärisivät. Makuuhuoneeseen päästyämme kaappasin Susien syleilyyni, mutta en suudellut tyttöä – tai no, nainenhan hän jo oli – vielä. Sen sijaan katsoin häntä silmiin.
”Oletko varma tästä?” kysyin Susielta, joka nyökkäsi.
”Täysin varma.”
Me emme kiirehtineet turhaan. Halusin antaa Susielle aikaa miettiä, ja miettimisaikaa hänkin taisi antaa minulle, vaikka tiesimme molemmat, ettei tähän oltu päädytty muutenkaan sormia napsauttamalla. Vähitellen vaatteet kuitenkin vähenivät…
… eikä lopulta kumpaakaan meistä kaduttanut lainkaan. Päinvastoin, nyt tuntui siltä, että suhteemme oli jälleen uudella tasolla.
”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua.”
Sanojamme seurannut suudelma tuntui sinetöivän kaiken.
Seuraavana aamuna heräsin, kun puhelin soi vaativasti. Susiekin heräsi siihen, muttei reagoinut – nainen tiesi, että vastaisin kyllä itse omaan puhelimeeni. Nousin ylös, poistuin makuuhuoneesta ja kävelin puhelimen luo ravistellen päätäni, jotta heräisin kunnolla.
”De Luca”, vastasin puhelimeen väsymyksestä kielivällä äänellä.
”Huomenta, de Luca”, kuului tuttu, hiljainen ääni, mutta entistäkin hiljaisempana, hivenen värisevänä. ”Täällä Nathan Daniels. Minulla on… uutisia. Johnny Coruccista.”
Olin välittömästi paremmin hereillä.
”Kerro”, pyysin Danielsia, joka kuului huokaisevan.
”Johnny Corucci kävi täällä. Hän on tappanut vaimoni.”
***
Irviksen kommentteja:
Täällä tosiaan ollaan taas! Tässä oli mulle vähän tämmöstä totutteluosan henkeä, kun on ollut vähän enemmän taukoa pitkän flow-jakson jälkeen :) Ei tuntunut hirveän onnistuneelta, mutta pistetään totuttelun piikkiin. Ensi osassa päästäänkin takaisin rankemman sortin toimintaan ;)
”Minulla on kieltämättä ajatus siitä, mihin tämä virhe saattaa liittyä. Typerä ajatus, mutta periaatteessa täysin mahdollinen.”
Suoristin selkääni hieman, kiinnostuin heti.
”Kertokaa toki lisää.”
”Kaikenlaisia huhuja liikkuu näissä piireissä”, Daniels aloitti. ”Kukapa ei olisi kuullut de Lucan yhtiön ja Coruccin yhtiön pitkälle jatkuneesta sodasta, joka päättyi lopulta kummankin johtajan kuolemaan. Sanotaanpa näin… Johnny Corucci on valitettavasti minullekin henkilökohtaisista syistä tuttu nimi, ja minulla olisi erittäin hyvä motiivi tehdä selvää siitä miehestä, samoin, kuin hän haluaisi varmasti tehdä selvää minusta. Olen kuullut, että Corucci on pyörinyt näillä main viime aikoina, ja jos hän on sattunut kuulemaan yhtiöiden välisestä yhteistyöstä, eikö hänellä olisi vallan mainio tilaisuus vesittää ystävyys yhtiöiden väliltä ja näin saada aikaan kaaos ja sota sotkeutumatta itse asiaan lainkaan? Tiedän, kuulostaa kaukaa haetulta, mutta mikä vain on mahdollista, kun on Coruccista kyse.”
Hipaisin leukaani kädelläni, mietin hetken asioita. Yritin tutkia Danielsin eleitä ja ilmeitä. Valehteliko mies? Danielsin kasvot olivat tutkimattomat.
”Kuten sanoitte…” totesin lopulta, ”kuulostaa periaatteessa mahdolliselta.”
”Minä haluan löytää Johnny Coruccin, ennen kuin hän löytää minut”, Daniels jatkoi ottamatta sen kummemmin kantaa vastaukseeni. ”Oletan, että teilläkin olisi joitain kalavelkoja perittävänä häneltä. Miten olisi, jos laajentaisimme yhteistyötä? Jäljittäisimme miestä yhdessä? Kahden yhtiön osakkaiden silmäparit…”
”… ovat parempia kuin yhden”, täydensin ja nyökyttelin päätäni. ”Olette oikeassa, herra Daniels.”
Daniels soi minulle pienen hymyntapaisen.
”Jättäkää toki pois turhat etuliitteet ja teitittelyt. Luotan teihin yhtä lailla, kuin edeltäjäännekin.”
Vastasin hymyyn lyhyesti, mietteliäänä. En vielä täysin luottanut Danielsiin, mutta aika näyttäisi, mitä tästä kehkeytyisi.
”Siinä tapauksessa sinutelkaamme molemmat.”
Keskustelumme päätyttyä jonkin ajan kuluttua ja Danielsin kätyreineen poistuttua kokoustilasta Stevenson kävi varmistamassa, ettei kokoustilan viereen jäänyt ylimääräisiä korvia. Varmistuttuani siitä, ettei Daniels ollut jäänyt kuuntelemaan, katsoin Andrewsia ja Stevensonia.
”Mitä mieltä olette?”
Andrews näytti mietteliäältä, mies pysytteli hiljaa, mutta Stevenson avasi heti suunsa.
”En luota häneen”, mies totesi. ”En yhtään. Tässä on takana jotain, mistä hän ei puhu meille.”
Nyökkäsin ja käänsin katseeni Andrewsiin.
Andrews oli pitkän aikaa hiljaa ja nojasi seinään tuijotellen sille kiinnitettyä taulua, jossa joku viime vuosikymmenen ihannenainen poseerasi. Lopulta hän katsoi minuun ja pudisti päätään.
”En osaa sanoa.”
”Kai sinulla nyt jokin mielipide on?” kysyin Andrewsilta, joka pudisti uudemman kerran päätään.
”Ei ole. Minä en yksinkertaisesti tiedä. Hän vaikuttaa rehelliseltä ja antoi ymmärtää, että voisi jopa auttaa meitä Coruccin jäljittämisessä, mutta en tiedä… koko juttu vaikuttaa todella hämärältä. En silti sanoisi, ettemmekö voisi luottaa häneen… äh, en tiedä.”
Andrews vaikeni, ja minä nojasin tuolillani taaksepäin miettien asiaa. Oli totta, että koko juttu vaikutti erittäin hämärältä, mutta toisaalta Daniels oli peräti tarjonnut meille apuaan. Meidän ehkä kannattaisi katsoa, millaista apua miehellä oli tarjottavanaan, ja jos se vaikuttaisi hyödylliseltä, hänellä tuskin olisi mitään juonia meitä vastaan.
”Minä luotan häneen”, totesin lopulta.
”Mitä?!” Stevenson älähti. ”Et ole tosissasi!”
”Se mieshän on niin selkeästi petturi kuin vain voi olla!” Stevenson ärjäisi. ”Hänestä ei tule olemaan muuta, kuin harmia!”
”En aio edelleenkään luovuttaa hänelle kaikkia yhtiön liikesalaisuuksia”, totesin rauhallisesti. ”Luotan häneen sen verran, kuin on tarvis saadaksemme hänen tarjoamansa avun, ja --”
”Sinä olet sekaisin päästäsi, et voi olettaa, että --”
”Hiljaa!”
Andrewsin karjaisu tuli hiljaisen miehen suusta niin yllättäen, että sekä minä että Stevenson säpsähdimme ja vaikenimme välittömästi. Andrews kääntyi meitä kohti.
”Tästä ei tule enää yhtään mitään!” Andrews huudahti ärsyyntyneenä ja tuijotti vuoroin minua ja vuoroin Stevensonia. ”Olen kyllästynyt siihen, että olen täysivaltaisista osakkaista ainoa, joka kykenee yhteistyöhön! En tiedä, mikä sota pomon ja kummankin Stevensonin välillä on meneillään, eikä se minua totta puhuen edes kiinnosta, mutta tätä on jatkunut jo kuukausia ja koko järj… yhtiö alkaa jo kärsiä tästä tilanteesta!”
Andrews pysähtyi vetämään henkeä. Kun mies jatkoi puhettaan, tämän ääni oli astetta rauhallisempi.
”Ilmoitan teille, että mikäli te ette sovi asioitanne, tämä mies jättää yhtiön lopullisesti. Tätä ei jaksa kukaan.”
Sen sanottuaan Andrews poistui kokoustilasta paiskaten oven kiinni perässään.
Olin luullut, että Andrewsin sanat saisivat taottua järkeä Stevensonin päähän. Olin luullut, että Andrewsin odottamaton tunteenpurkaus saisi Stevensonin miettimään asioita uudelleen – mutta ei. Stevenson vilkaisi minuun vain kerran, halveksivasti, ja poistui sitten Andrewsin perässä ovesta jättäen minut yksin kokoustilaan.
Nousin ylös tuolilta. Kävelin hetken edestakaisin, haroin hiuksiani rasittuneena. Andrews oli ollut oikeassa, täysivaltaisten jäsenten väliset kiistat vaikuttivat koko järjestöön, eikä tilanne saisi enää jatkua. Nyt sitä kuitenkin pahensi vielä se, että myös Andrews oli alkanut hermostua eikä hänkään enää pian kykenisi yhteistyöhön kanssani. Asioille olisi tehtävä jotain, ja pian, ennen kuin koko järjestö murenisi käsiin.
***
Vaikka järjestön jäsenten tulehtuneet välit olivatkin ongelma, elämä jatkui.
Olin odottanut vedonlyöntifirman osinkotilitystä jo pitkään, ja kun seuraavankin kuukauden tilitys jäi tekemättä, päätin, että arvokkuutemme säilyttämiseksi järjestö ei katsoisi tällaista toimintaa enää sormien läpi. Sitä paitsi jatkamalla elämää normaalisti ja pitämällä järjestön arvokkuutta yllä myös jäsenten ihmissuhdetilanne voisi parantua. Andrews oli rivijäsenten Halen kanssa yrittänyt useaan otteeseen tavoitella vedonlyöntifirman johtajia, Ian Hamptonia ja Max Carteria tuloksetta. Nyt päätin ryhtyä itse toimeen ja tavata miehet henkilökohtaisesti. Otin mukaani Andrewsin paitsi parantaakseni meidän välejämme, myös siksi, että Andrews oli hoitanut vedonlyöntifirman asioita ennenkin ja oli tavannut molemmat omistajat kasvotusten. Emme sopineet ennalta minkäänlaista tapaamista, vaan päätimme mennä vedonlyöntifirman toimistolle iltapäivällä juuri ennen sulkemisaikaa yllättääksemme Hamptonin ja Carterin täysin.
Pienikokoinen, halvoin huonekaluin kalustettu aula oli tyhjä. Vastaanottotiskin takana ei istunut ketään, kallis kirjoituskone oli jätetty valvomatta pöydälle. Tiskin takana oli mappeja ja vihkoja kuin odottamassa, että joku tulisi tonkimaan firman ja asiakkaiden salaisuuksia. Ulko-ovikaan ei ollut ollut lukossa… miksei täällä ollut ketään? Rykäisin kuuluvasti, koputin pöytää pari kertaa, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Andrews oli varuillaan, huomasin miehen pälyilevän ympärilleen, kuin etsien jotain. Huoneessa ei kuitenkaan vastaanottotiskin lisäksi ollut muuta, kuin pari kirjahyllyä, äärimmäisen ruma odotushuoneen sohva ja naulakkoja.
”Ei ketään”, Andrews totesi ääneen. ”Mutta ovi on auki ja valot päällä… lienee parasta joko odottaa tai lähteä vain etsimään --”
Andrewsin lause keskeytyi kovaääniseen tuskanhuutoon vasemmalta puoleltamme. Käänsimme katseemme oveen, jonka suunnasta ääni oli kuulunut ja katsoimme sitten toisiamme. Andrews pudisti päätään, ääni ei ollut Hamptonin tai Carterin. Minulle se oli jollain tavalla tuttu, en vain heti keksinyt, kenelle ääni kuului.
Kuulin puhetta samasta huoneesta, josta huuto oli kuulunut. Uusi huuto, kolahdus, jossain ovi avautui ja sulkeutui. Hiljaisuus. Lähdin harppomaan ovea kohti.
”Ei!”, Andrews sihahti, ”Victor, sinä et voi --”
Harkitsin ottavani aseen vyöltäni, mutta se ei olisi ollut fiksua – ties vaikka oven takana olisi ollut poliiseja. Avasin oven hiljaa ja astuin aseistautumattomana sisään kuullen Andrewsin seuraavan alistuneena perässäni.
Alkuun vedonlyöntifirman kokoustila vaikutti täysin tyhjältä. Puiset tuolit ja pitkä pöytä valtasivat suurimman osan tilasta, huoneen nurkassa oli kirjoitustaulu ja toisessa nurkassa sihteerin kirjoituskone. Ikkunaa peittivät sälekaihtimet. Annoin katseeni vaeltaa huoneessa, ja samaan aikaan, kun korvani rekisteröivät jonkun raskaan hengityksen, huomasin myös ihmishahmon makaavan pöydän toisella puolella. Nuoren miehen, joka näytti tutulta… ei kai se voinut olla?
Juoksin miehen luo ja kumarruin hänen puoleensa.
”Josh?”
Mies ynähti, hän liikautti päätään ja raotti silmiään hakien katseellaan äänen lähdettä. Tajusin pidätelleeni hengitystäni vasta, kun huomasin veren Joshin kasvoilla ja happi oli loppua. Totta se oli – vedonlyöntifirman lattialla pahoinpideltynä makaava mies oli Josh Bennett. Mies, jonka ystävyyden ansiosta olin kestänyt viisi vuotta Robert Blaken talliorjana.
”Josh”, toistin hiljaa, kosketin miehen olkapäätä varovasti saaden hänet säpsähtämään. ”Mitä on tapah--”
Kuulin liikettä kokoustilan toisen oven toiselta puolen. Puhetta, kahdet lähestyvät askelet. Nousin ylös niin nopeasti, kuin kykenin ja siirsin käteni selkäni taakse valmiina ottamaan aseen esiin.
”… kyllä täällä jossain on jotain hyödyllistä, jos ei muuten, niin jostain löytyy pesäpallomaila, sillä murtaa kyllä kenen tahansa käden… kunhan lyöt tarpeeksi kovaa, niin Bennett ymmärtää paikkansa.”
Naurua. Kuullessani tuntemattoman miehen narisevan äänen ja nähdessäni oven aukeavan tartuin aseeseeni tärisevin käsin. Takanani Andrews liikehti levottomasti, tiesin miehen valmistautuvan itsekin siihen, että joutuisi tarttumaan pistooliin.
Kaksi miestä astui sisään. Nähdessään minun osoittavan heitä aseella kumpikin heistä pysähtyi välittömästi ja kohotti kätensä vaistomaisesti ylös.
Vaaleatukkainen mies vapisi ja näytti todella pelokkaalta, punatukkainen, lihavampi mies puolestaan enemmänkin paikoilleen jähmettyneeltä. Otin aseen varmistimen pois päältä, naksahdus sai kummankin miehistä säpsähtämään. Purin hampaitani yhteen, vasta nyt ehdin tajuta kunnolla, mitä miehet olivat puhuneet.
”Andrews”, kutsuin miestä takanani, ”kerrohan, onko meillä tässä itse paikan omistajat?”
Kuulin Andrewsin liikehtivän jälleen, mies asteli taakseni rauhallisesti.
”On”, Andrews vastasi. ”Sinusta katsoen vasemmalla puolellasi seisoo herra Carter ja oikealla puolella herra Hampton.”
Andrewsin äänensävy oli kysyvä, tiesin, että mies olisi halunnut udella, mitä oli meneillään ja miksi nyt yhtäkkiä heiluin täällä aseen kanssa keskellä päivää. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään, ehkä hän luotti siihen, että tiesin, mitä tein, tai sitten ei vain yksinkertaisesti halunnut Hamptonin ja Carterin huomaavan, ettei ollut enää itsekään kärryillä tapahtumista.
”Herrat Hampton ja Carter”, ärähdin hiljaa ja tiukensin otettani pistoolista, tunsin käsieni tärinän yltyvän, ”olkaa hyvä ja kertokaa minulle, mitä Josh Bennett tekee puolitajuttomaksi pahoinpideltynä teidän vedonlyöntifirmanne lattialla – älkääkä unohtako kertoa, mitä se puhe pesäpallomailoista ja käsien katkonnasta oli.”
Miehet olivat pitkään hiljaa, mutta kallistaessani paljonpuhuvasti päätäni Hampton avasi suunsa.
”Mitä, jos istuisimme rauhanomaisesti pöydän ääreen?” mies kysyi vapisevalla äänellä. ”Jutellaan. Keitetään kahvia ja --”
”Onko Bennett teistä sen näköinen, että hänet voi jättää tuohon ihan rauhassa sillä välin, kun me juomme kahvia?” kysyin kuivasti ja pudistin päätäni. ”Me juttelemme tässä ja nyt. Olkaa hyvä ja aloittakaa.”
Carter puhui tällä kertaa.
”Me… me tarvitsemme apuanne”, Carter totesi hiljaa. ”Bennett oli tehnyt sopimuksen meidän kanssamme, ja hän ei noudattanut sitä. Nyt on vaarana, että koko firma kaatuu, ja se on Bennettin syytä. Oletteko kuulleet Twinbrookin rodeosta? Se on osavaltion suurin rodeo, järjestetään kolmen vuoden välein.. hänen piti hävitä se, me maksoimme hänelle siitä, ja hän meni ja voitti… kenties te saisitte Bennettin järkiinsä?”
Carter vaikeni, jäljelle jäi hiljaisuus. Josh liikehti, mies oli heräilemässä. Annoin ajatusteni työskennellä rauhassa. Nyt ei olisi missään nimessä fiksua lähteä vaatimaan vedonlyöntifirmalta mitään Joshiin liittyen, olisi myös parempi, etteivät he tietäisi minun välittävän miehestä, muuten yhteistyö saattaisi olla vaakalaudalla – ellei ollut jo minun osoiteltuani kahta omistajaa aseella. Sen tajuttuani vedin syvään henkeä, laitoin varmistimen takaisin päälle ja työnsin aseen koteloonsa vyölleni. Carter huokaisi kuuluvasti helpotuksesta ja laski kätensä, Hampton teki samoin hiljaisuuden vallitessa.
Katsoin vuoroin Hamptonia, vuoroin Carteria ja ristin käteni rinnalleni.
”Selvä on”, totesin pakottaen ääneni rauhalliseksi. ”Minä pidän huolen Bennettistä, teidän ei tarvitse huolehtia hänestä. Me tulimme tänne keskustelemaan raha-asioista. Luotan siihen, että yhteistyönne herra Andrewsin kanssa toimii sillä välin, kun vien Bennettin muualle keskustelemaan kanssani. Muussa tapauksessa minun lienee parasta tulla itse takaisin puhumaan teidän kanssanne.”
Hampton ja Carter nyökkäsivät nopeasti. Minä puolestani katsoin Andrewsiin.
”Andrews, auta minua kantamaan Bennett autoon. Sen jälkeen saat jutella Hamptonin ja Carterin kanssa. Uskon, että keskustelunne tulee olemaan hedelmällinen.”
Andrewsin ja minun kannettua Joshin autooni tiesin, minne mennä – minun luokseni. Josh oli pitänyt jonkinlaista ääntä matkalla, mies oli äännähdellyt jotain, mistä ei saanut mitään selvää ja välillä raottanut silmäluomiaan. Mikään ei kuitenkaan osoittanut, että mies olisi ollut kylliksi tässä maailmassa tunnistaakseen minut.
Ajoin kohti kotia puolitajuton mies vieressäni toivoen paitsi sitä, että ratkaisuni oli oikea eikä Josh tarvitsisi sairaalahoitoa, myös sitä, ettei vastaan tulisi yhtäkään ratsiaa. Luotin siihen, että Hampton ja Carter olivat kyllin pelästyneitä, jotta Andrews saisi tällä kertaa heiltä haluamansa. Jos eivät olleet, niin kävisin henkilökohtaisesti heidän luonaan uudelleen.
Matkan aikana Josh virkosi sen verran, että mainitsi nimeni. Se oli hyvä merkki. Miehen jalat eivät kuitenkaan kantaneet, joten raahasin hänet kotini sohvalle lepäämään jääden itse vahtimaan, että mies todella virkoaisi. Nyt, kun ei tarvinnut ajaa autoa, kun jäljellä oli vain odotus ja epätieto siitä, miten Josh selviäisi, mieleeni iskivät kaikki mahdolliset kauhukuvat. Mitä, jos Joshilla oli jonkin sortin aivoverenvuoto? Kallonmurtuma? Olin päättänyt liian nopeasti, en ollut ehtinyt ajatella asiaa kunnolla… minun olisi soitettava ambulanssi silläkin riskillä, että siitä seuraisi ongelmia…
En ehtinyt edes nousta sohvalta, kun Josh avasi silmänsä ja käänsi katseensa minuun.
”Victor?”
Josh yritti nousta ylös. Syöksähdin miehen viereen.
”Älä”, komensin miestä. ”Sinun täytyy levätä.”
”Minä pärjään”, Josh vastasi ja voihkaisi. ”Parempi nousta…”
En pakottanut Joshia takaisin makuulle, vaikka mieli teki. Sen sijaan istuuduin hänen viereensä.
Josh laski päänsä käsiensä varaan, mies voihkaisi uudestaan. Hän vilkaisi minuun epäuskoisena kerran, sitten toisen.
”Mitä ihmettä, Victor? Mitä sinä teet Roaring Heightsissa?”
”Asun täällä”, vastasin totuudenmukaisesti. Josh rypisti kulmiaan.
”Sinunhan piti asua New Yorkissa.”
Nyökkäsin. ”Niin piti. Maailma on pieni, vai mitä?”
”Todellakin on.”
Hetken oli hiljaista, mies vilkuili minuun vähän väliä, kuin ei vieläkään oikein hahmottaisi, että olin todella hänen vieressään.
”Etkö aio kertoa minulle mitään muuta?” mies kysyi. ”Kuten jotain siitä, miten minä päädyin nyrkkeilysäkin asemasta tähän taloon, joka on ilmeisesti sinun kotisi? Miten sinä olet ylipäätään täällä? Miksi sinä lähdit Appaloosa Plainsista sanomatta minulle sanaakaan?”
Pudistin päätäni. ”Minulla ei ole mitään sanottavaa.”
”Selvä.”
Josh kuulosti loukkaantuneelta, ja se puolestaan tuntui minusta pahalta. Koin tarvetta sanoa jotain, mutta mitä olisin sanonut? Parasta oli ehkä kertoa jotain, mutta mahdollisimman vähän. Järjestöstä en aikoisi sanoa sanallakaan mitään.
”Minä satuin vain paikalle”, totesin hiljaa. ”Olin tulossa… hoitamaan asioita sinne.”
”Hoitamaan asioita aseen kanssa?” Josh kysyi värisevällä äänellä. Säpsähdin. Josh oli näyttänyt lähestulkoon tajuttomalta, mutta oliko hän ollut kuitenkin sen verran tajuissaan, että oli nähnyt minut pistooli kädessä? Yritin pudistaa päätäni mahdollisimman rennosti.
”Ei minulla ollut asetta.”
”Et siis aio kertoa minulle totuutta mistään?”
Jälleen tuli hiljaista. Huokaisin syvään.
”Jos sinä kerrot minulle, mistä tässä on kyse, niin minä kerron jotain itsestäni”, totesin lopulta. Josh oli selvästi vaikeuksissa ja tarvitsi apua, ja jotta voisin auttaa häntä, minun olisi tiedettävä, missä mentiin. Se tieto taas vaati näemmä uhrauksia.
Joshin suostuttelu ei ollut vaikeaa. Mies aloitti heti.
”Päädyin tänne ihan vasta äskeittäin”, mies totesi hiljaa. ”Tarvitsin rahaa.”
Kohotin kulmiani hieman. Bennettien tilalla oli mennyt varsin hyvin ainakin silloin, kun minä olin ollut Appaloosa Plainsissa, eikä siitä ollut, kuin pari vuotta. Mistä siis nyt oli kyse? Josh huomasi eleeni ja selitti.
”Huono satovuosi”, Josh sanoi. ”Varsakuolemia… paras jalostusorimme loukkasi jalkansa ja jouduttiin lopettamaan. Äiti sairastui aggressiiviseen syöpään ja menehtyi pian lähtösi jälkeen, hän oli saanut diagnoosin jo aikaa sitten, muttei kertonut meille mitään, ennen kuin alkoi voida toden teolla huonosti. Isä jäi viettämään eläkepäiviään hiljenevälle tilalle, ja minä yritän tienata elantoani kilpailemalla. Se vain, ettei kilpailuja juuri ole, minulla ei ole edes omaa hevosta, joudun ratsastamaan lainahevosilla ja maksamaan siitäkin… päädyin rahapulassani tekemään jotain todella typerää, se vedonlyöntifirma halusi manipuloida tuloksia ja vaati minua häviämään Twinbrookin rodeon saadakseen siitä suuret rahat itselleen. Olin varma voittajasuosikki. Ja minä idiootti menin ja voitin. Jouduin maksamaan puolet voittorahoista hevosen omistajalle. Firma olisi halunnut koko potin itselleen hyvitykseksi tästä, mutta eihän se onnistunut, he eivät ymmärrä, ettei hevosen lainaaminen ole ilmaista…”
Josh painoi päätään alemmas, miehen ääni alkoi kuulostaa tukahtuneelta.
”He uhkaavat minun henkeäni, Victor”, mies sopersi hiljaa. ”He sanoivat, että jos en maksa, he tappavat minut. Kiduttavat kuoliaaksi. He yrittivät sitä jo… minä en tiedä, mitä teen… lupaa, ettet kerro tästä kenellekään, ei poliisia, ei ketään!”
Suoristin selkäni, katsoin Joshia pitkään. Mies ei katsonut minuun, hän vapisi holtittomasti.
”En kerro tästä kenellekään”, lupasin Joshille. ”Mutta en myöskään aio antaa heidän tappaa sinua.”
”Miten sinä luulet sen estäväsi?” Josh kuiskasi.
”Minulla on keinoni”, totesin. ”Sinä pysyttelet nyt piilossa jonkin aikaa. Onko sinulla asuntoa Roaring Heightsissa?”
”Pieni vuokrayksiö.” Josh pudisti päätään. ”He tietävät osoitteen. Sieltä he hakivat minut tänäänkin keskustelemaan kanssaan.”
”Sinä et mene sinne enää”, komensin miestä. ”Tiedän, mistä saan sinulle uuden asunnon nopeasti. Sen aikaa asut hotellissa, minä maksan. Se on vain järjestelykysymys. Lupaan, että kaikki järjestyy.”
”Minä haluan tietää, mitä aiot tehdä --” Josh aloitti, mutta keskeytin miehen.
”Jotta tämä toimii, se edellyttää, ettet kysele enempää”, sanoin tiukasti. ”Lupaan hoitaa asian ja sillä hyvä. Enempää sinun ei tarvitse tietää, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Alan hoitaa asiaa heti.”
***
Kerroin Joshille hyvin vähän asioista. Kerroin sen, että asuin Roaring Heightsissa ja minulla oli ”liiketoimintaa” vedonlyöntifirman kanssa. En muuta. Josh olisi halunnut tietää lisää, mutta en tietenkään voinut kertoa mitään enempää.
Andrews puolestaan oli tullut luokseni melko pian ja kertonut saaneensa rahat. Carter ja Hampton olivat selittäneet, että firma oli rahavaikeuksissa, mutta lopulta he olivat tajunneet, että osingot oli siitä huolimatta maksettava. Kaikki oli siis niiltä osin kunnossa.
Olin ollut poissa kotoa ja hoitanut Joshille uutta asuntoa erään tutun kiinteistövälittäjän kautta. Palattuani kotiin puhelimessa vilkkui valo.
”Puhelinvastaajaanne on jätetty viesti.”
”J.S. täällä toisen J.S.:n kera. Asia koskee tyttöystävääsi. Haluamme tavata sinut siirtolapuutarhassa heti, kun mahdollista.”
Vielä samana iltana kuultuani Stevensonin äänellä jätetyn viestin kävelin kohti siirtolapuutarhaa. Jeremy ja Jack Stevenson olivat halunneet keskustella kanssani Susiesta, ja minulla oli paha aavistus siitä, että lähtisin takaisin kotiin mustan silmän ja parin katkenneen luun kera, mutta siitä huolimatta en aseistautunut tai muutenkaan varautunut mahdolliseen pahoinpitelyyn. Miehet eivät tappaisi minua, niin pitkälle he eivät työtovereinani ja järjestön jäseninä menisi, mutta muunlainen selkäsauna olisi varmasti todennäköinen. Minun olisi kuitenkin tavattava Stevensonit ennemmin tai myöhemmin, joten parempi hoitaa tämä nyt heti.
Jack Stevenson istui aution siirtolapuutarhan huvimajassa odottaen minua. Hänen takanaan Jeremy Stevenson nojasi huvimajan tukipylvääseen ja tuijotti minua kulmiensa alta. Pysähdyin hetkeksi huvimajan laidalle, Stevenson huomasi minut ja viittoili minua luokseen.
”Istu, Victor.”
Tottelin, kävelin lähemmäs Stevensonia ja vedin itselleni tuolin häntä vastapäätä.
Stevenson aloitti suoraan. Miehen ääni kuulosti rauhalliselta, ja se sai ajatukseni turpasaunasta hälvenemään.
”Pyysin sinut tänne, koska haluan rauhan meidän välillemme”, Stevenson sanoi. ”Andrews oli oikeassa sanoessaan, että tämä tilanne alkaa vaikuttaa jo koko yhtiön toimintaan. Jos me emme kykene tekemään yhteistyötä, mistään ei tule mitään. Olen siis valmis tarjoamaan sovinnon kättä, ja niin on Jeremykin.”
Jeremy katsoi minua edelleen kulmiensa alta, lopulta hän nyökkäsi.
”Vastahakoisesti”, Jeremy lisäsi isänsä sanoihin.
”Vastahakoisesti, mutta kuitenkin”, Stevenson totesi. ”Siihen kuitenkin liittyy eräs ehto.”
Jäämättä odottamaan vastaustani Stevenson jatkoi.
”Susie täyttää huomenna kahdeksantoista. Ainoana lahjanaan hän toivoi, että me olisimme taas väleissä”, Stevenson sanoi. Hän nojasi hieman pöytään jatkaessaan.
”Sinä et pakota tytärtäni mihinkään koskaan”, mies sanoi tiukasti. ”Sinä et satuta häntä koskaan. Sinä teet hänet vain ja ainoastaan onnelliseksi, ja minä ja Jeremy puolestamme hyväksymme suhteenne. Me myös kykenemme tästedes tekemään kanssasi yhteistyötä, mutta jos saamme koskaan kuulla, että Susie on onneton takiasi… voin vakuuttaa, että siinä tapauksessa ryhdymme toimiin.”
Katsoin Stevensonia ja Jeremyä vuorotellen. Puhuessani yritin kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta, olinhan muutenkin tosissani.
”Minä takaan, että Susie tulee olemaan onnellinen kanssani”, lupasin heille ja nyökäytin päätäni. ”En koskaan satuttaisi häntä. Arvostan sitä, että päätitte suostua sovintoon. Kiitos.”
Stevenson hymähti, muttei hymyillyt. Mies ojensi kätensä minulle pöydän yli.
”Sovittu?”
”Sovittu”, vastasin ja tartuin Stevensonin käteen.
***
Susie ei tahtonut varsinaisia syntymäpäiväjuhlia. Hän halusi viettää syntymäpäivänsä iltapäivän perheensä kanssa ja illan minun kanssani jääden sitten luokseni yöksi. Olin tehnyt ruokaa – Susie oli varta vasten sanonut haluavansa ihan tavallista ruokaa, joten olin vähäisellä ruoanlaittotaidollani onnistunut kokkaamaan spagettia ja jauhelihakastiketta. Se näytti maistuvan, ainakin Susie sai kaiken syötyä sen kummemmin kakomatta.
Syömisen jälkeen menimme ulos istumaan ja katselemaan tähtiä, joskin taivas oli niin pilvessä, että tähtiä oli vaikea nähdä. Nautimme silti olostamme. Oli vapauttavaa, kun saatoimme olla pariskunta myös taloni ulkopuolella ilman, että tarvitsi pelätä muiden näkevän meitä.
”Katso, Susie, tähdenlento!”
”Eikä ole! Se on lentokone!” Susie nauroi.
”Ihan selvä tähdenlento!” intin ja osoittelin taivaalla näkyvää pistettä.
”Vilkkuvatko tähdet sinun maailmassasi punaisina?” Susie hymyili ja kumartui antamaan suukon poskelleni. Hymähdin.
”Ehkä se ei sitten ollut tähti”, hyväksyin lopulta.
”Voimmehan aina leikkiä, että se oli”, Susie sanoi hiljaa. ”Ja tiedäthän, kun näkee tähdenlennon, saa toivoa…”
”Mitä sinä toivot?” kysyin hymyillen.
Susie kumartui kuiskaamaan toiveensa korvaani. Se sai kasvoni punehtumaan ja kämmeneni hikoamaan. Nytkö? Tänäänkö? Hetikö? Ei kai?
”Entä sinun toiveesi?” Susie kysyi ja hymyili. Kesti hetken, että onnistuin vastaamaan.
”Minä toivon…” änkytin hiljaa, nielaisin ja vaikenin taas hetkeksi. Lopulta tunsin hymyn valtaavan kasvoni. ”Minä taidan toivoa sitä samaa.”
Menimme sisälle, jalkani tärisivät. Makuuhuoneeseen päästyämme kaappasin Susien syleilyyni, mutta en suudellut tyttöä – tai no, nainenhan hän jo oli – vielä. Sen sijaan katsoin häntä silmiin.
”Oletko varma tästä?” kysyin Susielta, joka nyökkäsi.
”Täysin varma.”
Me emme kiirehtineet turhaan. Halusin antaa Susielle aikaa miettiä, ja miettimisaikaa hänkin taisi antaa minulle, vaikka tiesimme molemmat, ettei tähän oltu päädytty muutenkaan sormia napsauttamalla. Vähitellen vaatteet kuitenkin vähenivät…
… eikä lopulta kumpaakaan meistä kaduttanut lainkaan. Päinvastoin, nyt tuntui siltä, että suhteemme oli jälleen uudella tasolla.
”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua.”
Sanojamme seurannut suudelma tuntui sinetöivän kaiken.
Seuraavana aamuna heräsin, kun puhelin soi vaativasti. Susiekin heräsi siihen, muttei reagoinut – nainen tiesi, että vastaisin kyllä itse omaan puhelimeeni. Nousin ylös, poistuin makuuhuoneesta ja kävelin puhelimen luo ravistellen päätäni, jotta heräisin kunnolla.
”De Luca”, vastasin puhelimeen väsymyksestä kielivällä äänellä.
”Huomenta, de Luca”, kuului tuttu, hiljainen ääni, mutta entistäkin hiljaisempana, hivenen värisevänä. ”Täällä Nathan Daniels. Minulla on… uutisia. Johnny Coruccista.”
Olin välittömästi paremmin hereillä.
”Kerro”, pyysin Danielsia, joka kuului huokaisevan.
”Johnny Corucci kävi täällä. Hän on tappanut vaimoni.”
***
Irviksen kommentteja:
Täällä tosiaan ollaan taas! Tässä oli mulle vähän tämmöstä totutteluosan henkeä, kun on ollut vähän enemmän taukoa pitkän flow-jakson jälkeen :) Ei tuntunut hirveän onnistuneelta, mutta pistetään totuttelun piikkiin. Ensi osassa päästäänkin takaisin rankemman sortin toimintaan ;)
