”Tämä ei todellakaan tiedä hyvää.”
”Se, että Johnny Corucci murhasi Danielsin vaimon, ei ole hyvä merkki”, totesin ääneen sen, mitä kaikki sillä hetkellä ajattelivat. ”Tämä ei jää tähän, jotain on tapahtumassa.”
”Olet oikeassa”, Stevenson totesi, myös Andrews nyökkäili. ”Tilanne alkaa näyttää erittäin huolestuttavalta. Meidän on löydettävä Corucci, ennen kuin jotain pahempaa tapahtuu.”
Käänsin katseeni Jeremyyn, mies ei sanonut mitään. Odotin, että hän huomaisi katseeni. Kohdattuani Jeremyn silmät mies sanoi lopulta jotain.
”Onneksi sinä ja Susie ette ole naimisissa”, mies totesi hiljaisella äänellä.
Hiljaisuus.
Nousin hitaasti ylös, käänsin selkäni Jeremylle ja painoin kasvoni kämmentäni vasten.
”Voi paska.” Turhautunut huokaus karkasi huuliltani, sorruin jopa kiroilemaan. Kukaan ei sanonut mitään, joten rikoin hiljaisuuden itse. Sanoin suoraan sen, mitä ajattelin, silläkin riskillä, että toissailtaiset puheeni Stevensonien kanssa Susien tekemisestä onnelliseksi vesittyisivät tällä.
”Mitä, jos hän koskee Susieen?” Ääneni oli tukahtunut, ahdistunut. Sanani saivat Stevensonin säpsähtämään niin rajusti, että hänen kätensä kolahti pöytään, Jeremy puolestaan oli tainnut ajatella juuri tätä, eikä reagoinut enää mitenkään.
Stevenson nojasi pöytään ahdistuneen näköisenä, Jeremy vilkuili vuoroin minuun ja vuoroin isäänsä.
”Minähän sanoin, että onneksi te ette ole naimisissa”, Jeremy totesi rauhallisella äänellä. ”Sinun ja Susien… suhde ei ole millään tapaa virallinen. Corucci ei todennäköisesti – toivottavasti – edes tiedä, että sinä seurustelet.”
”Mitä, jos tietää?” Stevenson kysyi pojaltaan ja loi tähän pitkän katseen. Jeremy huokaisi.
”Niin tai näin, minusta on tärkeintä, ettei Victor nyt mene ja kuuluta seurustelusuhdettaan koko kylälle”, mies totesi astetta äreämpänä. ”Jos teidän on pakko olla yhdessä, olkaa sitä keskenänne älkääkä keskellä kaupunkia. Se on varmin tapa pitää sisareni turvassa. Ja jos tilanne alkaa näyttää Susien kannalta vähänkään huonolta, Victor, sinä kerrot minulle ja isälle.”
Nyökkäsin hiljaa.
Stevenson pudisteli päätään.
”Minä en pidä tästä. En lainkaan.”
”Kukaan meistä ei pidä”, huomautin hiljaisella äänellä. ”Meidän on alettava tosissamme jäljittämään häntä. Andrews, ne paperit, joita kaivelit hänestä… kaiva niitä lisää. Stevenson, sinä kierrät uutistoimistot ja kiristät itsellesi näköhavaintoja. Jeremy, sinä puolestasi ohjeistat rivijäsenet pitämään silmänsä auki ja otat heidän raporttinsa vastaan. Daniels hoitakoon Bridgeportin, Johnny on viimeksi nähty siellä. Minä toimin linkkinä välillämme ja välitän tiedot häneltä meille ja meiltä hänelle. Tämä onnistuu, aivan varmasti onnistuu, ja pian olemme kaikki turvassa.”
Tiesin järjestön jäsenten vilkuilevan toisiaan paljonpuhuvasti takanani. Tiesin lupaukseni olevan löyhä, kuin veteen piirretty viiva. Enhän minä voinut luvata, että tässä kävisi hyvin… ei kukaan voinut. Meidän piti vain katsoa, mitä tuleman pitäisi.
***
Olimme jäljittäneet Johnny Coruccia jo pitkään, mutta nyt vasta aloimme keskittyä tehtävään erittäin intensiivisesti. Stevenson, Andrews ja Jeremy hoitivat sovitut asiat, minä pidin yhteyttä Nathan Danielsiin. Emme kuitenkaan tyytyneet jäljitykseen vain paperilla, vaan pidimme muutenkin silmämme auki ja etsimme Coruccia perinteisemmin keinoin paikoista, joissa saatoimme kuvitella Coruccin ehkä käyvän. Emme silti nähneet miehestä enää jälkeäkään. Epätietoisuus stressasi meistä jokaista.
Jotkin asiat järjestyivät silti. Kuten Josh Bennettin asiat.
”En tiedä, miten kiittäisin sinua kylliksi, Victor”, Josh sanoi juodessaan kahviaan ruokapöytäni ääressä. ”Järjestit kaiken. Ilman sinua en välttämättä olisi tässä.”
”Älä liioittele”, totesin ja huitaisin kädelläni ilmaa. ”Pääasia on, että kaikki on nyt järjestyksessä. Se firma ei enää uhittele sinua ja sait paremman asunnonkin.”
”Kiitos sinun”, Josh vastasi.
Hiljaisuus. Join kahviani tyynesti, en ollut huomaavinanikaan Joshin kysyvää katsetta. Mies ei kuitenkaan jättänyt asiaa sikseen, vaan nojautui lähemmäs pöytää ja jatkoi kysymyksellä.
”Miten sinä teit sen? Mitä sinä teit, jotta he jättivät minut rauhaan?”
Kohautin olkiani. ”Minulla on keinoni”, vastasin. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan hetken hiljaisuuden jälkeen Josh puhui taas.
”Ne tyypit ovat tosi hämäriä”, mies sanoi hiljaa. ”Suorastaan rikollisia. He olivat valmiita tappamaan minut. Jotta sellaiset tyypit luopuvat aikeistaan, tarvitaan jonkun vielä hämärämmän tyypin suostuttelua. Victor, mitä sinä oikein puuhailet?”
Vedin kahvia vahingossa väärään kurkkuun, jouduin yskimään hetken. Josh odotti kärsivällisesti, että kykenisin puhumaan.
Katsoin Joshia pitkään. Mietin, mitä sanoisin. Josh oli niin hyvin jäljillä, ettei varmaan itsekään tajunnut, miten oikeassa oli. En kuitenkaan voisi vahvistaa hänen epäilyksiään. Olimme olleet viisi vuotta ystäviä, se oli totta, mutta siitäkin oli kulunut pari vuotta. En voisi kertoa Joshille, en vielä.
”Puhumme siitä joskus”, totesin ympäripyöreästi ja keskityin jälleen kahviini. Josh huokaisi turhautuneena.
”Victor, me olimme viisi vuotta parhaat ystävykset Appaloosa Plainsissa”, mies sanoi. ”Viisi vuotta. Ja minua loukkaa syvästi ajatus siitä, ettet kerro minulle mitään itsestäsi tai siitä, mihin katosit niin nopeasti, mistä olit oikeasti tullut siihen pikkukylään ja miksi. Kaikenlaisia epäilyksiä herää --”
”Vihjaatko sinä, että olen mukana jossain laittomassa?”
”En vihjaa, vaan sanon suoraan.” Josh katsoi minua silmiin, mies näytti huolestuneelta. ”Victor, kerro minulle, mistä tässä on kyse.”
”En.” Pudistin päätäni, siemaisin taas kahvia. ”Asia on loppuunkäsitelty.”
”Mitä, jos kuitenkin --?” Josh aloitti varovasti, mutta vaikeni, kun iskin kahvikuppini pöydälle niin suurella voimalla, että tyhjän kupin pohjaan tuli särö.
”Loppuunkäsitelty, Josh!” ärähdin miehelle. ”Minä en puhu tästä enempää nyt! Ehkä joskus, mutta en nyt!”
Josh huokaisi. Mies ei ollut helposti suuttuvaa tyyppiä, päinvastoin, hän oli tyyni kuin viilipytty, eikä nytkään suuttunut voimakkaasta reaktiostani. Sen sijaan hän pudisti päätään alistuneena.
”Hyvä on, Victor. Ei nyt.”
***
Viikot vaihtuivat kuukausiksi, kuukaudet puoleksitoista vuodeksi. Oli täysin hiljaista, hämmentävän hiljaista.
Järjestön välit paranivat vähitellen. Ei se tapahtunut yhdessä yössä eikä sormia napsauttamalla, vaan vaati työtä jokaiselta järjestön jäseneltä, mutta pikku hiljaa kykenimme tekemään yhteistyötä, kuten ennenkin. Siihen vaikutti sekin, ettemme tehneet ainoastaan työasioita yhdessä, vaan vietimme myös vapaa-aikaa keskenämme – niin kuin vanhoina hyvinä aikoina.
Susie ei olisi halunnut ymmärtää sitä, että meidän oli pidettävä suhteemme jälleen salassa. Minä kuitenkin noudatin Jeremyn neuvoa, enkä halunnut tuoda julkisesti ilmi sitä, että seurustelin. En halunnut riskeerata Susien henkeä. Vaikka aikaa olikin kulunut, vaikka mitään ei ollut pitkään aikaan tapahtunut, en uskonut tämän jäävän tähän. Vaivihkaa pyysin myös Stevensonia ja Jeremyä katsomaan muutenkin naisen perään, minkä he tekivät enemmän kuin mielellään. He halusivat suojella Susieta, kuten minäkin.
Tuntui, että Susie arvasi jotain pahaa olevan tekeillä. Emmehän me suoraan sanoneet hänelle, että meidän kaikkien henki saattoi olla vaarassa, mutta Susie asui edelleen Stevensonin luona ja huomasi varmasti jo isänsä käytöksestä tilanteen kiristyneen. Sekään, että minun ja Susien piti elää kuukausia, jopa vuosia niin kuin emme julkisesti tuntisi toisiamme, ei varmasti lieventänyt naisen pelkoja siitä, että jotain tapahtuisi.
Sen puolentoista vuoden aikana tapahtui Joshin jutun lisäksi muitakin iloisia asioita, kuten se, että Jeremy antoi minulle vähitellen anteeksi. Ilo siitä, että paras ystäväni oli jälleen puolellani, tuntui tosin hautautuvan ahdistukseen ja pelkoon, joita tunsin. Kyllä vain – raastava kostonhimoni oli vaihtunut vähintään yhtä raastavaksi ahdistukseksi, ja sitä paras ystäväni ei ymmärtänyt. Tyylilleen uskollisena Jeremy vain kehotti minua ottamaan rennosti ja elämään elämääni, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
”Et sinä voi elää, kuin sinua osoiteltaisiin aseella joka hetki”, Jeremy jankutti minulle jatkuvasti. ”Sitä hän juuri haluaa, pelkoa ja kaaosta. Rentoudu vähän.”
”Miten sinä kuvittelet, että johtajana, joka on vastuussa kaikesta ja kaikista, voisin mitenkään rentoutua?” kysyin Jeremyltä ja laskin pääni käsieni varaan. Jeremy tuhahti.
”Älä ota sitä noin raskaasti. Ei isäsikään ottanut.”
”Ei niin, ja heti, kun hän lakkasi huolehtimasta, hänet ammuttiin.”
Jeremy ei sanonut hetkeen mitään. Tiesin voittaneeni sen erän, mutta voitto ei tuntunut missään. Miten se olisi tässä tilanteessa voinut tuntua?
”Minä tiedän, mikä piristää sinua”, Jeremy lopulta totesi ja nousi ylös. ”Tule mukaani.”
”Minne?”
”Näet sitten.”
***
Jeremy toi minut satamakapakkaan, keskellä päivää, mikä tarkoitti sitä, ettei asiakkaita paljoa ollut. Siinä suhteessa paras ystäväni tunsi minut. Niinä harvoina kertoina, kun suostuin lähtemään baariin Jeremyn kanssa, inhosin hälinää, humalaisia ihmisiä ja tanssimista. Siksi kai Jeremy ei ollut edes odottanut iltaa ja baarin täyttymistä tupakansavulla ja laitapuolen kulkijoilla.
Minä en juonut alkoholia. Jeremy tiesi sen, eikä hän ollutkaan tuonut minua tänne ryyppäämään. Sen sijaan mies halusi vain viedä minut ulos ja pelata kanssani biljardia. Se kieltämättä paitsi sai ajatukseni hetkeksi muualle, myös sai minut hyvilleni siitä, että Jeremy todella halusi minun voivan hyvin ja tiesi, mitä tehdä, kun olin allapäin.
Tottahan minun piti Jeremylle pullollinen olutta tarjota siitä hyvästä, että hän oli tuonut minut tänne. Olin heti pirteämpi, eikä aikaisemmista huolistani ollut sillä hetkellä tietoakaan. Jeremy tuntui olevan vähintään yhtä otettu olutpullollisestaan, kuin minä olin ollut siitä, että Jeremy halusi piristää minua.
Leppoisa keskustelumme baaritiskin äärellä keskeytyi, kun kuulin askelia ja jonkun sanovan nimeni.
”Victor ja Jeremy! Saako tähän istua?”
Baariin saapunut Josh ei odottanut minun tai Jeremyn vastausta, vaan istuutui Jeremyn toiselle puolelle katsoen meihin. Näin Jeremyn tiukentavan otettaan olutpullostaan ja tuijottavan sitä tiiviisti. Jeremy oli joskus tavannut Joshin ohimennen, vaihtanut tämän kanssa pari sanaa, ja sanonut sitten avoimesti, ettei pitänyt miehestä. En tiennyt syytä sille, mutta epäilin Jeremyn olevan hieman mustasukkainen, se olisi ainakin ollut luonteva selitys miehen luonteenpiirteet huomioiden.
”Mitä te baarissa teette keskellä päivää?” Josh kysyi muina miehinä, Jeremyn ote olutpullosta kiristyi entisestään.
”Tulimme piipahtamaan”, totesin yhtä mutkattomasti. ”Samaa voisi tosin kysyä sinulta.”
Josh naurahti.
”Kävin kaupungilla hakemassa paketin ja ajattelin minäkin piipahtaa.” Josh oli yhtä hymyä. ”Isäni soitti ja kertoi, että karhujen metsästys alkaa ensi viikolla. Tarvitsemme hauleja.”
Jeremy oli kohottanut olutpullon huulilleen, mutta kuultuaan Joshin sanat mies laski sen ja rähähti avoimesti nauruun.
”Karhujen metsästys?!” mies huudahti huvittuneena. ”Missä peräkylässä on vielä karhuja?”
Tönäisin Jeremyä kyynärpäälläni, sain miehen vaikenemaan. Josh ei näyttänyt loukkaantuneen Jeremyn sanoista, sen sijaan mies jatkoi puhettaan.
”Isä ja minä olemme käyneet metsällä siitä asti, kun täytin kymmenen”, Josh kertoi. ”Olemme metsästäneet pääasiassa suurriistaa ja jonkin verran karhuja. Luvanvaraisesti, tietenkin.”
Jeremy näytti siltä, että aikoisi nauraa taas, tällä kertaa potkaisin miestä nilkkaan. Josh virnisti.
”Haluatteko tulla mukaan?” mies kysyi. ”Satasesta vetoa, ettei Jeremy opi ampumaan viikonlopun aik--”
”Sinuna pitäisin turpani kiinni, Bennett”, Jeremy keskeytti äreästi.
Josh katsoi Jeremyä tutkimattomalla ilmeellä, Jeremy puolestaan kohotti kätensä teatraalisesti.
”Näetkö tämän tässä?” mies kysyi ja heilutteli kättään. ”Se on asekäteni. Sillä voi vaikka ampua idiooteilta aivot --”
Nousin ylös nopealla liikkeellä, kiskaisin myös Jeremyn ylös baarituolilta.
”Nähdään myöhemmin, Josh”, mutisin hiljaa hämmentyneelle miehelle ja lähdin raahaamaan Jeremyä väkisin ulos baarista.
”En lopettanut vielä!” Jeremy huusi, mutta potkaisin miestä kevyesti polveen.
”Kyllä lopetit.”
Jeremy oli juonut, joten minä ajoin hänen vähän aikaa sitten ostamallaan autolla kohti miehen kotia. Hän ei sanonut mitään, joten minä puhuin.
”Miksi et voi tulla toimeen Joshin kanssa?”
Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. ”Koska se mies on idiootti”, Jeremy tuhahti.
”Olitpa hänestä mitä mieltä tahansa, et voi uhata ampuvasi häneltä aivot pihalle”, ärähdin miehelle saaden tämän huokaisemaan ja kohottamaan käsiään.
”Hyvä on, Vicky, hyvä on”, Jeremy tiuskaisi vähintään yhtä äreästi. ”Minä en sitten kerro ääliökaverillesi, mitä mieltä hänestä olen.”
Hetken aikaa olimme hiljaa. Jeremy oli levoton, mies liikehti penkillään kuin tulisilla hiilillä, loin mieheen pari kysyvää katsetta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Pudistin päätäni hiljaa.
”Josh on minun ystäväni”, sanoin Jeremylle. ”Sinäkin olet minun ystäväni, minun paras ystäväni, ja minusta olisi kiva, jos te kykenisitte keskustelemaan normaalisti.”
Jeremy oli hiljaa jonkin aikaa, kunnes vastasi.
”En lupaa mitään”, mies totesi kuivasti. ”Mutta voin yrittää.”
Se oli minulle tarpeeksi. ”Kiitos, Jeremy”, sanoin miehelle. Jeremy tyytyi nyökkäämään vastaukseksi.
***
Vaikka Susie olikin huolissaan siitä, mitä oli tapahtumassa järjestön ja sen myötä minun suhteeni, tai ehkä juuri siitä syystä, nuori nainen halusi viettää paljon aikaa kanssani ja jäi luokseni usein yöksi. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan niin kauan, kun pidimme kuhertelumme taloni sisäpuolella. Olinhan itsekin huolissani Susien turvallisuudesta, joten olisi vain parempi, mikäli Susien ei tarvitsisi olla paljoakaan yksin. Sitä tosin en naiselle itselleen kertonut, nautin vain hänen seurastaan, sillä se sai minut usein rentoutumaan.
Juuri sinä iltana tunsin voimakasta tarvetta pysytellä Susien lähellä, ehkä johtuen Jeremyn ja Joshin välisestä lyhyestä sanaharkasta.
Vedin Susien lähemmäs itseäni, puristin naisen kättä. Halusin sanoa jotain. Mitä tahansa. Vaikka ne kuluneet kolme sanaa.
”Minä rakastan sinua, Susie”, kuiskasin. ”Enkä anna minkään tulla koskaan väliimme.”
Susie näytti hetken hämmentyneeltä. ”Minäkin rakastan sinua”, nainen sai lopulta sanottua ja jatkoi. ”Mutta minkä luulet tulevan väliimme?”
Pudistin päätäni, puristin Susien kättä tiukemmin.
”En minkään. Halusin vain sanoa tuon.”
Susie nojasi päätään olkaani vasten, nainen hymyili, mutta näin huolestuneen sävyn hänen hymyssään.
”Muistathan, että voit kertoa minulle kaiken”, Susie sanoi. ”Aivan kaiken.”
”Minä kerron kaiken tarpeellisen.”
”Mutta et mitään järjestöstä?”
”Tiedät, etten voi puhua niistä asioista”, sanoin hiljaa, mutta tiukasti. ”Niitten ei pidä olla sinun murheesi. Ne eivät saa kuulua sinulle.”
Susien hymy hyytyi. Näin naisen olevan pahoillaan. Huokaisin.
”Anteeksi, Susie, minä --”
”Hyvää yötä.”
Susie käänsi minulle selkänsä ja sammutti pöytälampun painaen päänsä tyynyyn. Tuijotettuani hetken suuttunutta naista sammutin pöytälampun omalta puoleltani.
En ollut mitenkään saada unta. Mielessäni pyöri vain Susie ja se, että olin pahoittanut naisen mielen. Mitä olinkaan luvannut Stevensoneille? Että tekisin Susien vain ja ainoastaan onnelliseksi. Sitä en ollut tällä kertaa tehnyt.
Jossain vaiheessa vaivuin levottomaan uneen.
***
Minun painajaiseni olivat aina täysin pimeitä. Yönmustia, valottomia. En nähnyt tälläkään kertaa mitään. Haparoin eteenpäin pimeydessä.
Susie puhui. Hän oli pettynyt minuun, hän sanoi sen. Hän halusi jättää minut. Susie sanoi lähtevänsä, hän sanoi, ettei enää tulisi takaisin, että olin saattanut hänet vaaraan, eikä hän voisi antaa sitä anteeksi --
”Victor?”
Ääni oli Susien, mutta ei kuulunut uneeni. Minua ravisteltiin.
”Victor, herää!”
Avasin silmäni.
Susie oli työntänyt peiton sivuun ja oli nyt kontillaan sängyllä tuijottaen ulos ikkunasta. Kohottauduin hieman käsieni varaan.
”Mitä?” kysyin hiljaa ja hieraisin silmiäni, minua väsytti.
”Ulkona on joku”, Susie sopersi kuiskaten ja osoitti sormellaan ikkunaa. ”Joku katsoi ikkunasta… joku tyyppi. Ja pihavalot ovat syttyneet… siellä liikkuu joku.”
Sydämeni jätti lyönnin väliin, käänsin katseeni ikkunaan. En nähnyt mitään. Jossain toisessa tilanteessa olisin vain sanonut Susien nähneen unta ja rauhoitellut naista, mutta juuri nyt kaikki varoitukset oli otettava tosissaan. Vedin Susieta hieman itseäni vasten, matalammalle. Mieleeni palasi se kerta lapsena, kun isän vanha vihollinen oli yrittänyt ampua minut ja isäni ikkunan läpi. Voi luoja, älä anna sen tapahtua…
”Susie”, aloitin hiljaa, ”nouse sängystä niin hiljaa ja huomaamatta, kun pystyt, ja mene --”
Samassa näin hänet.
Johnny Corucci.
Susie vetäisi terävästi henkeä nähdessään miehen ikkunan toisella puolella, tiesin, että nainen pidätteli kirkaisua. Minä jähmetyin täysin paikoilleni, ensimmäinen ajatukseni oli, ettei Johnny saisi tajuta, että olin huomannut hänet… lopulta tajusin itse, että mies oli varmasti huomannut minun olevan hereillä, mutta ennen, kuin ehdin reagoida, Johnny poistui ikkunan läheltä juosten. Näin vilaukselta pistoolin Johnnyn kädessä.
”Välttele ikkunoita, nouse ylös ja juokse”, komensin Susieta, yritin pitää ääneni rauhallisena.
”Minne?” Susie vinkaisi.
”Vintille.” Sinne hän ei tule ensimmäisenä, eikä sinne voi ampua ulkoa noin vain, lisäsin mielessäni, mutta en maalannut moisia kauhukuvia Susielle. Nainen totteli, hän nousi ja lähti juoksemaan, minä puolestani avasin yöpöydän laatikon ja kaivoin pistoolin esille ladaten sen.
Juoksin ulos makuuhuoneesta, sytytin valot mennessäni. Olisi parempi, että näkisimme jotain, Johnny tiesi kuitenkin meidän olevan hereillä.
Samassa näin hänet.
Johnny Corucci.
Susie vetäisi terävästi henkeä nähdessään miehen ikkunan toisella puolella, tiesin, että nainen pidätteli kirkaisua. Minä jähmetyin täysin paikoilleni, ensimmäinen ajatukseni oli, ettei Johnny saisi tajuta, että olin huomannut hänet… lopulta tajusin itse, että mies oli varmasti huomannut minun olevan hereillä, mutta ennen, kuin ehdin reagoida, Johnny poistui ikkunan läheltä juosten. Näin vilaukselta pistoolin Johnnyn kädessä.
”Välttele ikkunoita, nouse ylös ja juokse”, komensin Susieta, yritin pitää ääneni rauhallisena.
”Minne?” Susie vinkaisi.
”Vintille.” Sinne hän ei tule ensimmäisenä, eikä sinne voi ampua ulkoa noin vain, lisäsin mielessäni, mutta en maalannut moisia kauhukuvia Susielle. Nainen totteli, hän nousi ja lähti juoksemaan, minä puolestani avasin yöpöydän laatikon ja kaivoin pistoolin esille ladaten sen.
Juoksin ulos makuuhuoneesta, sytytin valot mennessäni. Olisi parempi, että näkisimme jotain, Johnny tiesi kuitenkin meidän olevan hereillä.
Hidastin puhelimen kohdalla, mielessäni kävi yritys soittaa Stevensonille, Jeremylle tai Andrewsille, mutta en ehtisi mitenkään… ja vaikka ehtisinkin, he eivät ehtisi tänne. Minun olisi pärjättävä yksin Coruccille… mies miestä vastaan, kuten sanotaan.
Ulko-oven takaa kuului askelia. Jäin oven viereen, kohotin pistoolin valmiiksi ja poistin varmistimen. Sydämeni hakkasi. Toivoin, että suunnitelmani onnistuisi – Johnny ei pääsisi koskaan sisälle taloon, ampuisin hänet heti, kun hän saisi oven murrettua…
Puhetta. Naurua. Heitä oli useampi, kuin yksi. Keskityin kuuntelemaan.
”Muistakaa, että tarvitsemme hänet elävänä”, kuului Coruccin kimeä ääni. ”Jos hän heittäytyy hankalaksi, ampukaa jalkaan.”
”Entä nainen?” kuului vieraampi ääni sanovan.
”Hänet voitte tappaa. Cooper, Garrett, murtakaa ovi.”
Ajatukseni ravasivat kiivaasti edestakaisin, yritin keksiä jonkun ratkaisun. Corucci, Cooper, Garrett, heitä oli ainakin kolme. Jos ampuisin yhden, kaksi muuta saisivat minut kuitenkin… ja ampuisivat Susien.
Jotain paiskattiin ovea vasten kerran, toisen. Puuoven rakenteet alkoivat halkeilemaan lukon läheltä. Epätoivon tunne päässäni peitti kaikki järkevät ajatukset alleen.
Juoksin vintille vieviin portaisiin. Ehkä vintillä olisi pakoreitti ulos talosta… salaovi, ikkuna, jonka vieressä olisi tikkaat, jotain, mitä tahansa! Tunsin oman ullakkoni, tiesin, ettei siellä ollut mitään, mutta oli yritettävä. Susien takia.
Kuulin nyyhkettä vintin perältä, ryntäsin suoraan Susien luo.
Susie oli kyyristynyt seinän viereen. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä.
”Oletko kunnossa?”
Susie avasi suunsa, muttei ehtinyt vastata mitään, kun alhaalta kuuluva räsähdys kertoi Coruccin kätyreiden saaneen oven murrettua. Painoin kevyesti käteni Susien suulle, en halunnut naisen kirkaisevan ja paljastavan olinpaikkaamme. Viittoilin kädelläni ylöspäin, Susie tajusi merkkini ja nousi kanssani seisomaan.
Pitelin Susieta toisella kädelläni itseäni vasten, toisen käteni etusormen painoin huulilleni sen merkiksi, että nyt pitäisi olla aivan hiljaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisin, kunhan Corucci alaisineen pääsisi tänne saakka. Jonkunlainen suunnitelma oli keksittävä, kun he olivat vielä alakerrassa…
Askelia, he vaeltelivat alakerrassa edestakaisin, sanoivat välillä jotain toisilleen.
”Ei ole täällä!”
”Jatkakaa etsintöjä, he eivät ole voineet päästä ulos talosta! Tarkistakaa yläkerta!”
Irrotin otteeni Susiesta, työnsin naisen hiljaa kauemmas kulmasta, jonka taakse odotin Coruccin ilmestyvän hetkenä minä hyvänsä. Sydämeni hakkasi entistäkin lujempaa, en uskonut, että onnistuisin… en uskonut, että me selviäisimme. Yksi kolmea vastaan…
Askelet etenivät portaisiin, tiukensin otettani pistoolista. Valmistauduin ampumaan, kun kuulin sen saman, pihallakin puhuneen vieraamman äänen huudon.
”Perääntykää, meidät on nähty!”
Askelet kiihtyivät juoksuksi, kääntyivät, etääntyivät. Pihalta kuului huutoa, mutta minä ja Susie olimme liian kaukana etupihasta kuullaksemme, mistä oli kyse. Lopulta tuli täysin hiljaista.
”Mitä tapahtuu?” Susie kuiskasi. Pudistin hiljaa päätäni, en tiennyt. Jälleen kuului askelia alakerrasta, tällä kertaa varovaisempia.
”Huhuu?” miehen ääni huhuili alhaalla. ”Onko täällä ketään?”
”Täällä poliisi”, sanoi toinen ääni. ”Jos täällä on vielä joku, tule esiin.”
Saatoin huokaista helpotuksesta. Jos poliisien tulo paikalle oli koskaan hyvä asia, niin nyt se oli sitä. Katsoin Susieen.
”Pysy täällä”, kuiskasin naiselle. ”Älä tule esiin.”
Jätin pistoolini läheisen ilmastointilaitteen taakse piiloon ja lähdin kävelemään alakertaan.
Kaksi virkapukuista poliisia seisoi alakerrassa. He olivat aseistautuneita, mutta työnsivät pistoolinsa koteloihinsa nähdessään minut. Toinen poliiseista risti kätensä rinnalleen ja nyökkäsi tervehdykseksi.
”Komisariot Drake ja Todd”, hän esittäytyi viitaten jälkimmäisen nimen kohdalla vaaleahiuksiseen pariinsa. ”Olimme ohikulkumatkalla ja näimme murretun oven. Päätimme tulla tarkistamaan tilanteen. Ilmeisesti täällä on käynyt varkaita?”
Mietin hetken, mitä vastaisin. Lopulta sanoin sen, mikä tuntui järkevimmältä.
”Ilmeisesti”, myötäilin poliisia. ”Pari murtovarasta pääsi sisään, eivät kai tajunneet, että heräsin. Pakenin yläkertaan, sinne he eivät tulleet.”
Komisario Drake katsoi minua pitkään.
”Valitettavasti emme saaneet heitä kiinni”, mies myönsi. ”Heitä oli kolme. Tiedättekö, kuka tekijä olisi voinut olla?”
Pudistin päätäni, oli parasta valehdella. Jos sanoisin tietäväni, että kyseessä oli Johnny Corucci, se voisi saada aikaan järjestön kannalta ikäviä tutkintasuuntia. ”En tiedä.”
Drake ja Todd katsoivat toisiinsa, sen jälkeen Drake katsoi taas minuun.
”Meillä ei juurikaan ole tuntomerkkejä. Oli liian pimeää ja he olivat liian nopeita”, mies totesi pahoittelevaan sävyyn. ”Olisimme lähteneet heidän peräänsä, mutta tärkeintä oli varmistaa, että täällä ollaan kunnossa. Yritämme toki vielä etsiä heitä, mutta en uskalla luvata mitään.”
Nyökkäsin.
”Kiitos”, sanoin komisariolle.
Drake kohotti hieman lakkiaan, Todd puolestaan nyökkäsi.
”Tulkaa aamulla poliisilaitokselle tekemään rikosilmoitus murrosta”, Todd pyysi. ”Lähdemme nyt heidän peräänsä.”
Poliisien lähdettyä menin takaisin yläkertaan Susien luo. Nähdessään minut nainen suorastaan syöksyi luokseni ja kietoi vapisevat kätensä ympärilleni. Hän ei sanonut mitään, vaikka hänen päänsä oli varmasti täynnä kysymyksiä. Tunsin olkapääni kastuvan Susien kyynelistä.
”Ei mitään hätää”, sanoin hiljaa ja silitin naisen selkää. ”Ei enää.”
Annoin ajatusteni juosta, mietin asioita. Päätösten teko sattui. Siitä huolimatta tiesin nyt täsmälleen, mitä tehdä ja minne mennä.
***
Stevensonin talolla tunnelma oli ahdistunut. Jeremy ja Andrews kykenivät istumaan, Jeremy tosin vaihtoi koko ajan asentoa eikä kyennyt pysymään täysin paikoillaan. Stevenson vaelteli kädet selän takana edestakaisin. Minä seisoin paikoillani, vapisin kylmästä ja yritin sanoa jotain järkevää.
”Heitä oli kolme”, selitin miehille hiljaisella äänellä. ”Johnny Corucci ei siis toimi yksin.”
”Nimet?” Stevenson ärähti.
”Cooper ja Garrett”, vastasin. ”Cooper on todennäköisesti Ryan Cooper, se sama petturi, joka oli silloin näköalatornissakin.”
Stevenson jatkoi vaelteluaan. Mies oli ollut hyvin hämmentynyt tullessani itkevän Susien kanssa hänen ovelleen keskellä yötä, mutta pyynnöstäni soittanut välittömästi paikalle Andrewsin ja Jeremyn, eikä kysellyt enempää, ennen kuin kumpikin heistä oli paikalla. Susien mies oli vienyt Olivien kanssa yläkertaan ja käskenyt vaimonsa rauhoitella tytärtään.
Olin kertonut miehille kaiken pääpiirteittäin. Yksityiskohdat vain puuttuivat.
”Sanoit kuulleesi heidän puhuvan”, Stevenson totesi. ”Mitä he sanoivat?”
Suljin silmäni hetkeksi, yritin muistella sanasta sanaan, mitä he olivat sanoneet.
”’Tarvitsemme hänet elävänä’”, toistin. ”’Jos se on vaikeaa, ampukaa jalkaan.’ Tai jotain sellaista. Ja ei, en todellakaan tiedä, miksi minut olisi pitänyt jättää eloon.”
Hetken oli hiljaista. Pöydän ääressä istuva Jeremy pyyhkäisi hiuksiaan kädellään. Mies näytti samaan aikaan kireältä ja mietteliäältä. Lopulta hän kysyi jotain, joka sai minut vapisemaan entistä voimakkaammin.
”Näkivätkö he Susien?”
Kurkkuani kuristi, mutta ei auttanut valehdella.
”Näkivät”, myönsin hiljaa. Jeremy jatkoi.
”Sanoivatko he hänestä mitään?”
Näkymätön vanne kaulani ympärillä tuntui kiristyvän. En halunnut sanoa sitä ääneen. En heille, en edes itselleni. Mutta oli pakko.
”He sanoivat…” aloitin käheällä äänellä, nielaisin ja aloitin uudelleen. ”He sanoivat, että hänet voi tappaa.”
Tyrmistynyt hiljaisuus.
Hautasin kasvoni käsiini. Lopulta laskin toisen käteni alas ja haroin hiuksiani toisella. Pudistin päätäni hiljaa.
”Olen päättänyt jotain”, totesin karhealla äänellä. ”Susien on lähdettävä Roaring Heightsista, kunnes tilanne rauhoittuu. Täällä on liian vaarallista.”
”Lähdettävä kotikaupungistaan?” Jeremy ärähti, mutta Stevenson keskeytti miehen, ennen kuin tämä ehti jatkaa.
”Olen samaa mieltä kanssasi, Victor”, Stevenson sanoi tiukasti. ”Coruccit ovat ennenkin uhanneet naisia ja jopa tappaneet heitä saadakseen haluamansa.”
Nyökkäsin. Se, että Stevenson oli samaa mieltä kanssani, teki osittain kipeää. Osittain se tuntui hyvältä.
”Olivie voi lähteä samalla”, sanoin. ”Parempi, että molemmat ovat turvassa.”
”Olivie tuskin suostuu”, Stevenson sanoi. ”Lisäksi hän ei ole johtajan vaimo, joten hän on varmasti täysin turvassa täällä. Mutta Susien on lähdettävä, mieluiten tänä yönä.”
Käännyin, kykenin viimein katsomaan Jeremyyn, Stevensoniin ja Andrewsiin. Suuntasin sanani Jeremylle, joka istui ilmeettömänä selin minuun.
”Osaat ja haluat pitää huolta sisarestasi, Jeremy”, sanoin parhaalle ystävälleni. ”Sinä olet paras mies hoitamaan tätä tehtävää. Haluan, että viet Susien jonnekin kauas, etkä kerro minulle tai kenellekään muullekaan, missä olette.”
”Kuinka kauas?” Jeremy kysyi hiljaa.
”Vähintään kahdensadan kilometrin päähän.” Nielaisin taas. ”Vähintään. Kunhan kaupat aukeavat, ostakaa matkan varrelta auto, jota ei tunneta – minä maksan. Lähtekää heti.”
Jeremy nyökkäsi. Mies nousi ylös tuolilta ja suuntasi yläkertaan, jonne Olivie ja Susie olivat menneet.
Istuuduin tuolille, jolta Jeremy oli juuri noussut. Vääntelin sormiani hermostuneena. Andrews ja Stevenson katsoivat minuun, mutta Andrews oli se, joka puhui.
”Oletko varma, ettet tiedä, mihin he olisivat tarvinneet sinut elävänä?” Andrews kysyi. ”Eikö ole mitään aavistusta?”
Pudistin päätäni. Ei todellakaan ollut. En tiennyt taaskaan mistään mitään, ja se, jos mikä, oli raastavaa…
”Minä en lähde!”
Yläkerrasta kuului Susien vihainen huuto. Käänsimme katseemme portaisiin, joita pitkin Susie ryntäsi alas Jeremy perässään.
Susie pysähtyi vähän matkan päähän portaista ja tuijotti meitä kaikkia. Hänen takanaan Jeremy seisoi voimattomana ja kohautti olkiaan minulle paljonpuhuvasti.
”Minä en lähde täältä minnekään!” Susie huudahti. ”Minä en halua pois täältä, en halua jättää teistä ketään… älkää kuvitelko, että suostuisin tähän!”
”Sinun on pakko”, Stevenson sanoi äreästi.
”Kuka pakottaa?!” Susie huusi. ”Sinäkö? Minä olen jo aikuinen ja päätän itse omista asioistani, ja --”
Susie vaikeni, kun nousin ylös tuolilta ja kävelin naisen luo. Kosketin häntä varovasti, Susie säpsähti.
”Älä koske minuun!” Susie riuhtaisi itsensä kauemmas.
Kohotin käteni ylös sen merkiksi, etten koskisi naiseen, kun tämä ei kerran niin halunnut. Susie puolestaan kohotti kätensä torjuvasti.
”Sinähän se varsinainen pomo olet!” Susie huusi raivoissaan. ”Yrität selvästi pomottaa minuakin, vaan tuliko mieleesi, että minullakin on oma tahto?! Tuliko mieleesi, että en ehkä halua lähteä?!”
”Susie, kiltti…” yritin sanoa hiljaa, rauhoittelevasti, mutta nainen ei kuunnellut.
”Selvä!” Susie huusi. ”Minä lähden, Jeremy saa viedä minut, mutta en lupaa tulevani takaisin!”
Yritin taas hipaista Susien olkaa. Nainen väisti.
”Minähän sanoin, älä koske minuun!” hän huusi, näin kyynelen valuvan hänen poskellaan. ”Tule, Jeremy, lähdetään nyt sitten!”
Sen sanottuaan Susie käänsi minulle selkänsä ja poistui etupihalle odottamaan veljeään.
Jeremy katsoi minuun kysyvästi.
”Menenkö minä --?” mies aloitti, mutta jätti lauseensa kesken. Nyökkäsin, yritin pitää ääneni vakaana, mutta se värisi vaarallisesti.
”Mene, kun hän on vielä lähdössä”, kuiskasin. Ääntä ei yksinkertaisesti riittänyt kuiskausta kovempaan ääneen. ”Hänen turvallisuutensa on nyt tärkeintä.”
Katsoin Jeremyn perään, kun tämä poistui talosta ja meni sisarensa luo. Näin Susien ärähtävän Jeremylle jotain, toisaalta näin myös naisen hartioitten vapisevan, tämä itki. Jeremy yritti lohduttaa siskoaan, koskettaa tätä, mutta Susie ei hyväksynyt edes veljensä kosketusta.
Kun Jeremy lähti ajamaan Susien kanssa autollaan poispäin talosta, jouduin itsekin pyyhkäisemään silmäkulmaani. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun näin Susie Stevensonin. Tai viimeinen kerta, kun sain puhua hänen kanssaan.
Tärkeintä oli silti, että hän olisi turvassa.
***
Seuraavina öinä en nukkunut yksin. Se ei olisi ollut turvallista.
Asuin Stevensonin luona, Jeremyn huoneessa. Myös Andrewsia oli pyydetty muuttamaan väliaikaisesti Susien tyhjäksi jääneeseen huoneeseen oman turvallisuutensa takia, mutta Andrews vakuutti, että pärjäisi kyllä, eihän häntä oltu edes yritetty kaapata. Me luotimme siihen ja annoimme miehen jäädä kotiinsa. Epäilimme myös, että miehellä oli kotonaan joku, josta tämä halusi pitää huolta – vaimo tai tyttöystävä, josta emme tienneet sen enempää.
Kulutin hyvin suuren osan ajastani töihin ja Johnny Coruccin etsimiseen Stevensonin ja Andrewsin kanssa, mutta toisinaan Stevenson huomasi väsymykseni ja pakotti minut kotiinsa rentoutumaan. Se rentoutuminen ei vain tahtonut oikein onnistua, edes lukeminen ei toiminut. Mielessäni pyörivät järjestön asiat, Corucci ja Susie. Etenkin Susie.
En kyennyt olemaan ajattelematta sitä, että tavatessamme ehkä viimeisen kerran olimme riidelleet, ettemme olleet puhuneet asioista kunnolla. Että Susie oli nyt loukkaantunut ja vihainen minulle, että minä olin suututtanut naisen. Jos Susie koskaan tulisi takaisin Roaring Heightsiin, olisiko minun parempi vain jättää hänet? En tiennyt. Toisaalta eron ajatteleminen sattui, toisaalta pieni, ilkeä ääni päässäni kuiskasi sen olevan oikea ratkaisu.
Kuulin koputuksen ovelta. Laitoin kirjan sivuun ja kohotin katseeni ovelle, joka avautui.
Olin kertonut miehille kaiken pääpiirteittäin. Yksityiskohdat vain puuttuivat.
”Sanoit kuulleesi heidän puhuvan”, Stevenson totesi. ”Mitä he sanoivat?”
Suljin silmäni hetkeksi, yritin muistella sanasta sanaan, mitä he olivat sanoneet.
”’Tarvitsemme hänet elävänä’”, toistin. ”’Jos se on vaikeaa, ampukaa jalkaan.’ Tai jotain sellaista. Ja ei, en todellakaan tiedä, miksi minut olisi pitänyt jättää eloon.”
Hetken oli hiljaista. Pöydän ääressä istuva Jeremy pyyhkäisi hiuksiaan kädellään. Mies näytti samaan aikaan kireältä ja mietteliäältä. Lopulta hän kysyi jotain, joka sai minut vapisemaan entistä voimakkaammin.
”Näkivätkö he Susien?”
Kurkkuani kuristi, mutta ei auttanut valehdella.
”Näkivät”, myönsin hiljaa. Jeremy jatkoi.
”Sanoivatko he hänestä mitään?”
Näkymätön vanne kaulani ympärillä tuntui kiristyvän. En halunnut sanoa sitä ääneen. En heille, en edes itselleni. Mutta oli pakko.
”He sanoivat…” aloitin käheällä äänellä, nielaisin ja aloitin uudelleen. ”He sanoivat, että hänet voi tappaa.”
Tyrmistynyt hiljaisuus.
Hautasin kasvoni käsiini. Lopulta laskin toisen käteni alas ja haroin hiuksiani toisella. Pudistin päätäni hiljaa.
”Olen päättänyt jotain”, totesin karhealla äänellä. ”Susien on lähdettävä Roaring Heightsista, kunnes tilanne rauhoittuu. Täällä on liian vaarallista.”
”Lähdettävä kotikaupungistaan?” Jeremy ärähti, mutta Stevenson keskeytti miehen, ennen kuin tämä ehti jatkaa.
”Olen samaa mieltä kanssasi, Victor”, Stevenson sanoi tiukasti. ”Coruccit ovat ennenkin uhanneet naisia ja jopa tappaneet heitä saadakseen haluamansa.”
Nyökkäsin. Se, että Stevenson oli samaa mieltä kanssani, teki osittain kipeää. Osittain se tuntui hyvältä.
”Olivie voi lähteä samalla”, sanoin. ”Parempi, että molemmat ovat turvassa.”
”Olivie tuskin suostuu”, Stevenson sanoi. ”Lisäksi hän ei ole johtajan vaimo, joten hän on varmasti täysin turvassa täällä. Mutta Susien on lähdettävä, mieluiten tänä yönä.”
Käännyin, kykenin viimein katsomaan Jeremyyn, Stevensoniin ja Andrewsiin. Suuntasin sanani Jeremylle, joka istui ilmeettömänä selin minuun.
”Osaat ja haluat pitää huolta sisarestasi, Jeremy”, sanoin parhaalle ystävälleni. ”Sinä olet paras mies hoitamaan tätä tehtävää. Haluan, että viet Susien jonnekin kauas, etkä kerro minulle tai kenellekään muullekaan, missä olette.”
”Kuinka kauas?” Jeremy kysyi hiljaa.
”Vähintään kahdensadan kilometrin päähän.” Nielaisin taas. ”Vähintään. Kunhan kaupat aukeavat, ostakaa matkan varrelta auto, jota ei tunneta – minä maksan. Lähtekää heti.”
Jeremy nyökkäsi. Mies nousi ylös tuolilta ja suuntasi yläkertaan, jonne Olivie ja Susie olivat menneet.
Istuuduin tuolille, jolta Jeremy oli juuri noussut. Vääntelin sormiani hermostuneena. Andrews ja Stevenson katsoivat minuun, mutta Andrews oli se, joka puhui.
”Oletko varma, ettet tiedä, mihin he olisivat tarvinneet sinut elävänä?” Andrews kysyi. ”Eikö ole mitään aavistusta?”
Pudistin päätäni. Ei todellakaan ollut. En tiennyt taaskaan mistään mitään, ja se, jos mikä, oli raastavaa…
”Minä en lähde!”
Yläkerrasta kuului Susien vihainen huuto. Käänsimme katseemme portaisiin, joita pitkin Susie ryntäsi alas Jeremy perässään.
Susie pysähtyi vähän matkan päähän portaista ja tuijotti meitä kaikkia. Hänen takanaan Jeremy seisoi voimattomana ja kohautti olkiaan minulle paljonpuhuvasti.
”Minä en lähde täältä minnekään!” Susie huudahti. ”Minä en halua pois täältä, en halua jättää teistä ketään… älkää kuvitelko, että suostuisin tähän!”
”Sinun on pakko”, Stevenson sanoi äreästi.
”Kuka pakottaa?!” Susie huusi. ”Sinäkö? Minä olen jo aikuinen ja päätän itse omista asioistani, ja --”
Susie vaikeni, kun nousin ylös tuolilta ja kävelin naisen luo. Kosketin häntä varovasti, Susie säpsähti.
”Älä koske minuun!” Susie riuhtaisi itsensä kauemmas.
Kohotin käteni ylös sen merkiksi, etten koskisi naiseen, kun tämä ei kerran niin halunnut. Susie puolestaan kohotti kätensä torjuvasti.
”Sinähän se varsinainen pomo olet!” Susie huusi raivoissaan. ”Yrität selvästi pomottaa minuakin, vaan tuliko mieleesi, että minullakin on oma tahto?! Tuliko mieleesi, että en ehkä halua lähteä?!”
”Susie, kiltti…” yritin sanoa hiljaa, rauhoittelevasti, mutta nainen ei kuunnellut.
”Selvä!” Susie huusi. ”Minä lähden, Jeremy saa viedä minut, mutta en lupaa tulevani takaisin!”
Yritin taas hipaista Susien olkaa. Nainen väisti.
”Minähän sanoin, älä koske minuun!” hän huusi, näin kyynelen valuvan hänen poskellaan. ”Tule, Jeremy, lähdetään nyt sitten!”
Sen sanottuaan Susie käänsi minulle selkänsä ja poistui etupihalle odottamaan veljeään.
Jeremy katsoi minuun kysyvästi.
”Menenkö minä --?” mies aloitti, mutta jätti lauseensa kesken. Nyökkäsin, yritin pitää ääneni vakaana, mutta se värisi vaarallisesti.
”Mene, kun hän on vielä lähdössä”, kuiskasin. Ääntä ei yksinkertaisesti riittänyt kuiskausta kovempaan ääneen. ”Hänen turvallisuutensa on nyt tärkeintä.”
Katsoin Jeremyn perään, kun tämä poistui talosta ja meni sisarensa luo. Näin Susien ärähtävän Jeremylle jotain, toisaalta näin myös naisen hartioitten vapisevan, tämä itki. Jeremy yritti lohduttaa siskoaan, koskettaa tätä, mutta Susie ei hyväksynyt edes veljensä kosketusta.
Kun Jeremy lähti ajamaan Susien kanssa autollaan poispäin talosta, jouduin itsekin pyyhkäisemään silmäkulmaani. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun näin Susie Stevensonin. Tai viimeinen kerta, kun sain puhua hänen kanssaan.
Tärkeintä oli silti, että hän olisi turvassa.
***
Seuraavina öinä en nukkunut yksin. Se ei olisi ollut turvallista.
Asuin Stevensonin luona, Jeremyn huoneessa. Myös Andrewsia oli pyydetty muuttamaan väliaikaisesti Susien tyhjäksi jääneeseen huoneeseen oman turvallisuutensa takia, mutta Andrews vakuutti, että pärjäisi kyllä, eihän häntä oltu edes yritetty kaapata. Me luotimme siihen ja annoimme miehen jäädä kotiinsa. Epäilimme myös, että miehellä oli kotonaan joku, josta tämä halusi pitää huolta – vaimo tai tyttöystävä, josta emme tienneet sen enempää.
Kulutin hyvin suuren osan ajastani töihin ja Johnny Coruccin etsimiseen Stevensonin ja Andrewsin kanssa, mutta toisinaan Stevenson huomasi väsymykseni ja pakotti minut kotiinsa rentoutumaan. Se rentoutuminen ei vain tahtonut oikein onnistua, edes lukeminen ei toiminut. Mielessäni pyörivät järjestön asiat, Corucci ja Susie. Etenkin Susie.
En kyennyt olemaan ajattelematta sitä, että tavatessamme ehkä viimeisen kerran olimme riidelleet, ettemme olleet puhuneet asioista kunnolla. Että Susie oli nyt loukkaantunut ja vihainen minulle, että minä olin suututtanut naisen. Jos Susie koskaan tulisi takaisin Roaring Heightsiin, olisiko minun parempi vain jättää hänet? En tiennyt. Toisaalta eron ajatteleminen sattui, toisaalta pieni, ilkeä ääni päässäni kuiskasi sen olevan oikea ratkaisu.
Kuulin koputuksen ovelta. Laitoin kirjan sivuun ja kohotin katseeni ovelle, joka avautui.
Olivie astui ovesta, nainen katsoi minuun.
”Andrews soitti”, hän totesi ja soi minulle hymyn. ”Hänellä on sinulle asiaa. Linja on auki alakerrassa.”
”Sanoiko hän, mitä asia koskee?” kysyin ja nousin sohvalta. Olivie pudisti päätään.
”Ei, hän vain sanoi, että hänellä on asiaa. Voit jutella rauhassa, minä lähden käymään kaupungilla. Jack lähtee myös luultavasti pian.”
Seurasin Olivieta alakertaan, menin puhelimen luo ja nostin luurin.
”Haloo?”
”Hei”, Andrews totesi lyhyesti. ”Jean soitti minulle. Hän käski minun välittää viestin, hän haluaa tavata sinut.”
”Miksi?” kysyin uteliaana.
”Asia kuulemma koskee osakekauppoja”, Andrews totesi. ”Hän sanoi olevansa ehkä halukas myymään meille enemmistön Roaring Heights Newsistä, mikäli hinnasta sovitaan.”
”Sovi hänen kanssaan tapaaminen huomiseksi”, pyysin.
”Ei onnistu”, Andrews vastasi. ”Hän sanoi lähtevänsä liikematkalle tänään. Hän haluaa tavata kahden tunnin kuluttua.”
”Ymmärrän”, sanoin ja nyökyttelin päätäni. ”Lähden tapaamaan häntä. Stevenson on lähdössä keikalle, eikä välttämättä ole palannut vielä silloin, tuletko sinä mukaani?”
”Mikäli haluat, että hoidan sen sovitun tapaamisen, en pääse mitenkään.”
Mietin hetken. Andrews ja Stevenson olisivat molemmat jäljittämässä Johnnya, tarkkaan ottaen Stevenson olisi ihan vain tutkimassa paikkoja ja Andrews oli menossa tapaamaan kaupungin arkistonhoitajaa kaivaakseen lisätietoja Coruccin mahdollisista liikkeistä – papereissa saattaisi olla tietoa kaupunkiin muuttaneista, uusista ihmisistä, joista yksi saattaisi hyvinkin olla valenimen turvin liikkuva Corucci. Olisin siis yksin, mutta tapaaminen oli ihmisiä kuhisevalla mediatalolla keskellä päivää, joten vaaraa tuskin olisi.
”Hoidan asian”, sanoin Andrewsille. Mies ei sanonut mitään vastaan, hän varmasti ajatteli samaa, kuin minäkin. ”Menen mediatalolle jo tunnin kuluttua, ties vaikka hän ottaisi minut vastaan aikaisemmin.”
***
Jouduin sittenkin odottamaan Jeania toisenkin tunnin, mutta sillä ei ollut väliä. Miehen lopulta tullessa noutamaan minua toimistoonsa olin kuitenkin helpottunut, asioiden päässään pyöritteleminen yksinään odotushuoneessa alkoi pikkuhiljaa käydä raskaaksi.
Jean istuutui nojatuolille ja viittoili minutkin istumaan. Mies näytti hieman hermostuneelta. Hän ei sanonut mitään, vaihteli vain asentoaan koko ajan. Katkaisin hiljaisuuden itse.
”Halusitte puhua osakkeista.”
Jean säpsähti hieman, mies lakkasi vaihtelemasta asentoaan ja jäi niille sijoilleen. Hän nojautui hieman taaksepäin tuolillaan.
”Niin”, mies totesi. ”Niin. Halusin puhua kanssanne, herra de Luca. Olisin ehkä halukas myymään teille vielä kolmekymmentäviisi prosenttia Roaring Heights Newsin osakkeista. Silloin osuutenne olisi viisikymmentäviisi prosenttia, mikä tarkoittaisi sitä, että teillä olisi runsas enemmistö.”
Kurtistin kulmiani hieman, tuskin huomattavasti. Miksi Jean oli yhtäkkiä halukas luopumaan osake-enemmistöstään? Parasta olisi kysyä mieheltä suoraan.
”Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta miksi haluatte myydä niin suuren osuuden meille?”
”Minulla on suunnitelmia”, Jean sanoi. ”Aion lähteä pitkälle matkalle vaimoni ja poikani kanssa. Siihen kuvioon näin suuren median johtaminen yksin ei sovi.”
”Osakeomistus ei välttämättä tarkoita fyysisiä johtotehtäviä”, muistutin Jeania. Jean hymähti.
”Ei niin. Toki minä olisin edelleen päätoimittaja, mutta viime käden johtajuudesta vastaisitte te – tai ystävänne Jack Stevenson. En ole itse tavannut häntä, mutta olen kuullut, että teillä on varsin läheiset välit ja hän saattaisi hyvinkin olla tilitoimistonne seuraava johtaja.”
Hetkinen. Mistä Jean tiesi Stevensonin nimen? Tämähän alkoi vaikuttaa suorastaan tietojenkalastelulta.
Jeanin toimiston sivuoveen koputettiin, Jeanin kehottaessa koputtajaa tulemaan sisään ovesta astui tuntematon nainen.
Kynähameeseen ja kauluspaitaan pukeutunut silmälasipäinen nainen näytti hyvin viralliselta, eikä jäänyt epäilystäkään siitä, kuka tämä oli; Jeanin sihteeri. Nainen nyökkäsi minulle tervehdykseksi ja osoitti sitten sanansa Jeanille.
”Herra Andrews soitti”, nainen kertoi, kuullessani Andrewsin nimen kohotin hieman kulmiani. ”Hän haluaa puhua herra de Lucan kanssa. Oletan, että voin ohjata puhelun toimistoonne, jotta vieraanne saa keskustella hänen kanssaan?”
”Onko asia tärkeä?” Jean kysyi.
”Hän sanoi sen olevan erittäin tärkeä.”
”Selvä.” Jean kohensi ryhtiään tuolillaan ja viittasi kevyesti seinäpuhelintaan kohti. ”Ohjatkaa puhelu tänne, neiti Reese. Voitte samalla käydä kahvitauolla. Ai niin, alakerrassa odottaa pari liikekumppaniani, kerro heille, että olen pian valmis.”
Sihteeri Reese kävi toimistossaan, sanoi jotain puhelimeen ja nyökkäsi uudelleen kävellessään ohitsemme ja ulos toimistosta. Jean nousi ylös ja osoitti seinäpuhelinta.
”Olkaa hyvä, de Luca.”
Jean ei pahemmin kunnioittanut yksityisyyttäni. Mies jäi vähän matkan päähän taakseni seisomaan, kun nostin kuulokkeen. Hetken odotin, josko mies menisi hieman kauemmas, mutta mitään ei tapahtunut. Painoin siis kuulokkeen korvalleni. Uskoin, ettei puhelimen ääni olisi niin kova, että Jean kuulisi Andrewsin puheen, eikä Andrews varmasti olisi edes niin typerä, että sanoisi mitään kovin raskauttavaa Jeanin toimiston linjalle.
”De Luca.”
Andrewsin ääni kuulosti kiihtyneeltä. Hyvin kiihtyneeltä.
”Tule välittömästi pois sieltä”, mies sanoi nopeasti. ”Peräänny, heti!”
”Miksi?” älähdin, tämä ei kuulostanut hyvältä.
Andrews kuului tuhahtavan turhautuneena, mies todella halusi minut nopeasti ulos mediatalolta.
”Olivie tuli juuri kotiin. Stevenson on poistunut kotoaan, eikä jäljistä päätellen ole tehnyt sitä vapaaehtoisesti. Juuri nyt ei ole turvallista --”
Luuri tempaistiin kädestäni. Se painettiin takaisin seinälle.
”Mitä --?!”
Ääneni vaikeni, kun Jean painoi toisen kätensä suulleni. Toisen hän kietoi ympärilleni ja kiskoi minua väkisin kauemmas puhelimesta. Pyristelin vastaan, se oli vaikeaa, koska Jean seisoi selkäni takana enkä saanut hänestä otetta. Jotain saatoin kuitenkin tehdä.
”Ai!” Jean parkaisi, kun iskin hampaani miehen sormiin päästäkseni vapaaksi. Se toimi kyllä siltä osin, että nyt Jean siirsi kätensä pois suuni päältä, mutta ei irrottanut otettaan minusta.
"Helvetti...!"
Hapuilin asettani vyöltäni, Jean huomasi sen ja tarttui molempiin käsiini. Kuulin puhetta oven takaa. Samaan aikaan, kun potkaisin Jeania, survaisin kyynärpääni miehen vatsaan ja onnistuin vapauttamaan itseni, ovi lennähti auki.
Jean makasi maassa ja haukkoi henkeään, mutta kaksi muuta miestä olivat asettuneet nopeasti ympärilleni ja kolmas heistä jäi sivummalle. Tunnistin Cooperin ja Johnnyn, yhtä miehistä en tuntenut.
Cooper yritti pidellä minua aloillaan, olin nuorta miestä vahvempi ja olisin pärjännyt yksin hänelle, mutta tuntematon mies tuli eteeni ja auttoi omalta osaltaan Cooperia. Rimpuilin, se ei auttanut mitään. Johnny oli jäänyt vähän matkan päähän katsomaan taistelua, hän luultavasti tulisi apuun sitten, jos tilanne näyttäisi huonolta… tällä hetkellä se näytti huonolta vain minun kannaltani.
”Sitokaa hänet”, Corucci käski. Yritin lyödä ja potkia, se ei auttanut.
”Te ette koske minuun, helvetti… ai!”
Huuliltani karkasi parkaisu, kun tuntematon mies taittoi käteni lukkoon ja pakotti minut lattialle Cooperin avustuksella.
”Garrett, köysi!”
Cooper kutsui toista miestä, Garrettiksi kutsuttu ojensi kätensä ottaakseen jotain Cooperilta ja taittoi kättäni selkäni taakse. Tunsin köyden kiristyvän toisen ranteeni ympärille, pian Cooper tarttui toiseen käteeni ja rimpuilustani huolimatta onnistui Garrettin kanssa sitomaan sen kiinni toiseen ranteeseeni.
”Loistavaa työtä”, Corucci kuului sanovan. ”Paitsi Garrettilta ja Cooperilta, myös herra Jeanilta. Kiitos, tästä oli meille paljon hyötyä.”
”Ilo on kokonaan minun puolellani”, kuului Jeanin pelosta vapiseva ääni.
"Mitä hän sanoi Stevensonista?" Johnny kysyi.
"Ei myöntänyt, muttei kieltänytkään", Jean vastasi.
"Loistavaa. Maalitehtaan operaatio tuskin on siis turha."
Garrett ja Cooper nousivat ylös, yritin kiskoa käsiäni vapaaksi köysistä. Johnny naurahti epätoivoiselle räpistelylleni, jähmetyin paikoilleni. En antaisi Coruccille sitä iloa, että hän näkisi, miten epätoivoissani olin. Miten avuton olin maatessani sidottuna keskellä Jeanin toimiston lattiaa heidän armoillaan.
Johnny tuli lähemmäs, mies oli ensin sen näköinen, että kumartuisi ylleni, mutta lopulta hän tyytyi jäämään seisomaan.
”Terveisiä isältä”, Johnny sanoi maireasti. Älähdin ensimmäisen potkun osuessa vatsaani, toisen potkun kohdalla haukoin vain henkeäni. Kolmas potku, se sai minut yskimään.
”Mahtaa olla hauskaa maata siinä kykenemättä tekemään mitään”, Johnny lausui hiljaa, teeskennellyn ystävällisesti. ”Lisää terveisiä, kenties?”
Garrett kuului rykäisevän.
”Corucci, eikö meidän pitänyt viedä de Luca paikalle elävänä ja hyväkuntoisena?”
Hetken oli hiljaista. Yritin ajatella kiivaasti. Corucci halusi viedä minut jonnekin… se ei tulisi onnistumaan. En antaisi sen tapahtua. He eivät haluaisi tappaa minua, joten voisin pistää hanttiin niin paljon, kuin ikinä kykenisin.
”Tiedoksenne, että olette Roaring Heights Newsin uutistoimistolla”, ärähdin hiljaa ja yritin katsoa Johnnyyn. Se oli vaikeaa, koska en pystynyt kohottautumaan mitenkään. ”Jos luulette, että tulen vapaaehtoisesti mukaanne, olette idiootteja.”
”Sinä tulet mukaamme hyvinkin vapaaehtoisesti”, Johnny totesi maireasti. ”Hyvin, hyvin vapaaehtoisesti.”
”Luulette varmaan, että aion olla hiljaa?” sanoin värisevällä äänellä. "Voimme toki neuvotella asiasta..."
Johnny hymähti ja pudisti päätään.
”Garrett, oliko se teippi sinulla?”
Nähdessäni Garrettin kaivavan taskustaan rullallisen ilmastointiteippiä en voinut välttää kiihtymystä.
”Helvetti, sinä et koske minuun, saatanan alhain..mmh!”
Tukittuaan suuni ilmastointiteipin pätkällä Garrett vetäytyi jälleen kauemmas ja antoi tilaa Johnnylle, joka polvistui eteeni. Mies katsoi minua virnistäen ja kallisti päätään.
”Jean”, mies lausui päätoimittajan nimen, ”eikö ollutkin niin, että Roaring Heights Newsissä alkaa juuri sopivasti evakuointiharjoitus viiden minuutin kuluttua?”
”Neljän minuutin, jos tarkkoja ollaan”, Jean totesi edelleen pelokkaasti. Johnnyn virne leveni.
”Se tarkoittaa sitä, että neljän minuutin kuluttua koko rakennus on aivan tyhjä”, Corucci totesi. ”Ei ristinsieluakaan missään. Me käytämme paloportaita, ketään ei varmasti tule vastaan missään vaiheessa. Saamme sinut ulos täältä ilman, että kukaan kiinnittää sinuun mitään huomiota.”
Johnnyn hymy hyytyi, mutta ääni oli edelleen huvittunut.
”Lähdemme pienelle ajelulle”, mies sanoi. ”Uskon, että suorastaan palat halusta päästä mukaamme.”
Mies naurahti pari kertaa pahaenteisesti.
***
Irviksen kommentteja:
Tätä osaa oli hauska kirjoittaa! Johtuu ehkä toiminnan määrästä :D Tai sitten siitä, että alan taas tottua DLT:n tekoon.
Mitä luulette, että nyt tapahtuu? Mitä Stevensonille on käynyt, mitä Victorille käy ja mihin Johnny tarvitsee Victoria? Entä mikä on "maalitehtaan operaatio"? ;)
