Johnny Corucci oli ollut oikeassa; minut oli hyvin helppo raahata kenenkään näkemättä ulos mediatalolta ja suoraan Johnnyn auton takakonttiin. En voinut liikkua, en pistää vastaan, en huutaa. En voinut tehdä mitään, saatoin vain maata takakontissa ja toivoa, että onnistuisin jotenkin pakenemaan.
Huolimatta siitä, että tilanne näytti hyvin, hyvin toivottomalta, en aikonut antautua taistelutta. Pyristelin vastaan minkä kykenin, yritin potkia auton vilkkuja sisäpuolelta, tuloksetta – vain vilkkujen suojapaneelit rämisivät. Ilman käsien apua en saisi niitä edes irrotettua.
Pääni oli täynnä kysymyksiä. Mihin Corucci tarvitsi minua? Minne hän oli minua viemässä? Missä Stevenson oli, mitä hänelle oli tapahtunut?
Auto tuntui pysähtyvän, moottori sammui, mutta mitään ei tapahtunut. Kuulin ovien aukeavan. Takakontti ei kuitenkaan auennut. Ajantajuni oli kadonnut, en tiennyt, kuluiko aikaa puoli tuntia vai kolme tuntia, mutta pitkältä tuntuneen ajan kuluttua auton ovet aukesivat taas ja moottori hurahti käyntiin. Tunsin raajojeni puutuvan ja ranteitani kivistävän. Jonkin ajan kuluttua auto pysähtyi taas.
Takakontin luukku avattiin, huomasin, että ilta alkoi hämärtää. Johnny Corucci katsoi minua alaspäin kädet rinnalleen ristittyinä.
”Cooper, varmista, ettei ketään tule tiellemme”, Corucci sanoi katsoen edelleen minuun. ”Katso, että se baari on suljettu, kuten sovittiin.”
”Selvä”, kuului Cooperin ääni.
Johnny kumartui lähemmäs.
”Nyt teet tarkkaan, niin kuin sanon, de Luca”, mies sanoi hiljaa. ”Minulla on ase. En ehkä voi ampua sinua niin, että kuolet, mutta takaan, että jalkaan tai käteen osuva luoti sattuu. Sinä siis kävelet kanssani kiltisti sinne, minne sinut ohjaan, tai itket ja kävelet. Valinta on sinun.”
Johnny kiskoi minut ulos takakontista ja taputti uhkaavasti selkänsä taakse vyölleen sen merkiksi, että hänellä todella oli ase. Vaikkei olisi ollutkaan, Cooperilla saattoi olla, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin totella.
Mies työnsi minua edellään eteenpäin, huomasin, että olimme venesatamassa. Cooper oli kadonnut jonnekin, ilmeisesti tarkistamaan Johnnyn määräämiä asioita. Garrettia puolestaan ei näkynyt. Oliko hänet jätetty matkan varrelle auton pysähtyessä?
”Portaat ylös.”
Johnny ei ohjannut minua baariin, en tosin ollut alun perinkään uskonut, että hän veisi minut sinne. Mies työnsi minut edellään matalat portaat ylös kohti vanhaa lastaushallia. Corucci piteli minua käsivarresta kumartuessaan eteenpäin, kaivaessaan avaimet taskustaan ja avatessaan oven.
Metallilattia kolahteli, lähes tyhjä lastaushalli kaikui Coruccin työntäessä minut edellään sinne. Hallissa oli paljon laatikoita, joku vanha veneenromu ja muutama öljytynnyri. Sivussa oli ovi, jota kohti Johnny johdatteli minut. Hän kumartui taas avaamaan oven, työnsi minut edellään sisään ja sulki oven perässään. Kuulin hänen kääntävän avainta lukossa ja kokeilevan sitten vielä, että ovi ei todellakaan aukeaisi ilman avainta.
Hallin toinen puoli, itse lastauspääty, oli käytännössä samanlainen. Öljytynnyreitä ja laatikoita oli vain enemmän. Kummallakin puolellamme oli syvennys, niiden kautta pääsi alakertaan, päädyssä oli suuri nostettava ovi, josta lastattava tavara oli joskus kulkenut ulos. Lisäksi oikeanpuoleisen syvennyksen viereen oli jätetty vanha sohva, jolla istui joku, joka poltti tupakkaa…
Voi helvetti.
”Pomo, hän on tässä”, Corucci kuului sanovan tupakkaa polttavalle miehelle.
”Tuo hänet tänne”, kuului hiljainen, pehmeä ääni, joka saattoi kuulua vain yhdelle tuntemalleni ihmiselle.
Nathan Daniels istui rennosti maitolaatikoista kyhätyllä sohvantapaisella. Johnnyn talutettua minut hänen eteensä mies katsoi tiiviisti minua ja etenkin teipattua suutani. Virne miehen kasvoilla vain leveni, lopulta hän rähähti täyteen nauruun.
”Sinähän suoritit tämän oikein huolellisesti, Corucci”, mies tyrski. ”Suukapula ja kaikki. Hauska tavata, de Luca, miten menee?”
Daniels imaisi tupakkaansa, mies kallisti päätään ja virnisti.
”Ai niin”, Daniels totesi kylmällä äänellä. ”Saattaa olla hivenen hankala puhua, kun suu on teipattu. No mutta, ei se meitä haittaa. Istutahan vieraamme lattialle, Corucci – valitettavasti minulla ei ole tarjota sen parempaa istumapaikkaa.”
Johnny painoi minut lattialle tyhjää öljytynnyriä vasten. Daniels nousi seisomaan ja katsoi minuun. Vastasin katseeseen vihaisena, paitsi tietenkin Danielsille, myös itselleni. Olin typerä, hemmetin typerä! Daniels ja Corucci tekivät yhteistyötä – mikä vielä parempaa, Daniels vaikutti olevan Coruccin pomo! Miten en ollut aikaisemmin tajunnut tätä? Miten kukaan ei ollut? Miksi olin luottanut mieheen?
Daniels veti henkoset tupakastaan, vilkaisi rannekelloaan ja käänsi katseensa Johnnyyn.
”Kello on nyt tasan kuusi”, mies totesi. ”Paljonko meillä on aikaa?”
”Kymmenen minuuttia”, Johnny totesi.
Daniels virnisti jälleen.
”Tee siitä kaksitoista. Minulla on muutamia asioita hoidettavana de Lucan kanssa.”
Johnny nyökkäsi, mies avasi avaimellaan oven, josta olimme tulleet sisälle ja poistui jättäen minut ja Danielsin kahden.
”No niin, de Luca”, Daniels totesi pehmeästi Johnnyn poistuttua. ”Haluan heti aluksi sanoa, etten välttämättä olisi halunnut toimia näin… tai ehkä olisinkin halunnut, mutta sitä emme saa koskaan tietää. Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että alat siinä määrin häiritä suunnitelmiani, että sinusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kuvittelin, että tapatettuani Collinsin järjestönne kaatuisi vähitellen ihan itse ja tulisit ryömien luokseni, mutta minun on myönnettävä, että olitkin järjestön johtajana fiksumpi, kuin oletin.”
Säpsähdin rajusti kuullessani Rafaelin sukunimen. Daniels virnisti taas. Hän kyyristyi alemmas.
Daniels katsoi minua nyt samalta tasolta, mies otti uudet henkoset yhä lyhenevästä savukkeestaan.
”Aivan oikein”, mies sanoi teeskennellyn ystävällisesti. ”Minä olin se, joka käski Coruccin tappaa Collinsin. Hän olisi toki ymmärrettävästä syystä mielellään työntänyt sinutkin alas siitä tornista, mutta kontaktisi ja lahjotut virkamiehesi olivat äärimmäisen arvokasta tietoa, joten halusin pitää järjestösi toistaiseksi koossa hyötyäkseni siitä itse. Nyt, kun olen jo itse saanut kasaan omat kontaktini ja virkamiesverkostoni, minulla ei ole mitään syytä antaa sinun jatkaa toimintaasi ja laajentaa järjestöäsi. Olet vain tielläni.”
Daniels nousi ja käänsi selkänsä minulle.
Levitellen käsiään teatraalisesti Daniels muutti ääntään entistäkin pehmeämmäksi, kuin parhaillaan antaisi minulle suurtakin armoa, vaikkeivat tämän puheet viitanneet mihinkään sellaiseen.
”En minä kuitenkaan idiootti ole”, mies totesi hiljaa. ”En halunnut sinua tänne paljastaakseni sinulle kaikkia maailmanvalloitussuunnitelmiani kuin B-luokan jännitysromaanissa konsanaan. Halusin tavata sinut henkilökohtaisesti, koska tiedäthän… keneenkään ei kannata luottaa. Tässä maailmassa kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Minäkin sanoin olevani sinun puolellasi, joten miksi tekisin yhtä typerän virheen, kuin sinä teit, ja luottaisin Corucciin? Ei, minä tahdon kysyä asiani sinulta itse saadakseni luotettavimman tiedon.”
Daniels kääntyi. Mies imaisi savukettaan, puhalsi ilmat hitaasti ulos ja kyyristyi jälleen minun tasolleni.
Daniels hymyili, suorastaan virnisti leveästi. Mies kallisti päätään katsoessaan minua ja puhui lähes kuiskaten.
”Haluan tietää kaksi asiaa”, hän sanoi. ”Kun kysyn sinulta kysymyksen, sinä vastaat joko nyökyttämällä tai pudistamalla päätäsi. Onko selvä?”
En vastannut mitään. Daniels kohotti kätensä ja läimäisi minua voimakkaasti poskelle, älähdykseni taantui hiljaiseksi ynähdykseksi suutani peittävän teipin ansiosta.
”Minä kysyin sinulta jotain”, Daniels ärähti. ”Minulla on kyllä keinoni saada sinut puhumaan. Minä tiedän kyllä, että sinulla on tyttöystävä – Susieko hänen nimensä oli?”
Säpsähdin taas, ilmeeni muuttui vihaisesta anovaksi. Daniels huomasi sanoillaan olevan vaikutusta, mies virnisti uudelleen.
”Susie Stevenson”, Daniels sanoi naisen nimen ja kohotti taas savukkeensa huulilleen. ”Nätti tyttö, jolla olisi koko elämä edessä. Olisi kovin, kovin ikävää, jos et puhuisi ja joutuisin tekemään hänelle jotakin. Vieläkö pidät mykkäkoulua?”
Pudistin päätäni kiivaasti. Daniels naurahti.
”Hyvä, de Luca.” Mies puhalsi savut keuhkoistaan kasvoilleni. ”Ensimmäinen kysymys. Onko sinun ja Jack Stevensonin jälkeen järjestöllä enää luontevaa johtajaa? Jos mielesi tekee valehdella, ajattele tyttöäsi.”
Pudistin taas päätäni. Jos minä ja Stevenson menehtyisimme, Andrews tuskin haluaisi järjestön johtoon, Jeremy taas rehellisesti sanottuna tuskin saisi mitään aikaan. Daniels nyökkäsi.
”Kuten arvelin”, mies totesi enemmän itsekseen kuin minulle. ”Toinen kysymys. Oletko käskenyt Roaring Heights Newsiä kirjoittelemaan artikkeleja minun toiminnastani? Oletko antanut heille uutisvinkkejä?”
Pudistin jälleen päätäni.
Daniels oli tyytyväinen, mies nousi ylös ja painoi kätensä rinnalleen.
”Kiitän sinua koko sydämestäni, de Luca”, mies sanoi maireasti. ”Yhteistyömme oli pitkään varsin hedelmällistä ja hyödytti minua suuresti. Kiitän kaikesta avusta. Ilman sinun ja Collinsin apua en olisi Bridgeportin ja pian myös Roaring Heightsin vaikutusvaltaisin rikollinen.”
Ovelta kuului koputus.
”Aika!” Corucci kuului huutavan. Daniels hymähti.
”Juuri sopivasti”, mies totesi. ”Minä poistun nyt ja lukitsen ovet perässäni. Ei muistella pahalla… vaimonikaan ei muistele. Niin, hän on tosiaan elämänsä kunnossa, kiitos vain kysymästä.”
Daniels kääntyi, mies lähti kävelemään poispäin. Minulla oli paha aavistus siitä, ettei Daniels tyytyisi jättämään minua lukittuun lastaushalliin, sitenhän joku saattaisi vaikka löytää minut ja saattaisin selvitä täältä ulos elävänä.
Olin ollut oikeassa. Hieman ennen ovea mies pysähtyi, kohotti sormeaan paljonpuhuvasti ja kääntyi ympäri.
”Ai niin…”
Virne miehen kasvoilla ei luvannut hyvää.
Daniels kohotti tupakkaansa ja imaisi siitä vielä kerran. Mies kumartui avaamaan viereisen öljytynnyrin korkin. Danielsin potkaistessa tynnyrin kumoon minulle paljastui, etteivät kaikki tynnyrit suinkaan olleet tyhjiä. Tässä tynnyrissä tosin ei ollut öljyä, vaan jotain kirkasta ja pistävän hajuista… bensiiniä.
Yritin huutaa paniikissa. Ei! Daniels ei kuitenkaan vilkaissutkaan minuun avatessaan oven avaimellaan ja kohottaessaan tupakkaa pitelevän kätensä.
Danielsin heitettyä tupakan lattialle levinneeseen bensiinilammikkoon se roihahti tuleen. Daniels katsoi minuun vielä pikaisesti.
”Hyvästi, de Luca. Me emme enää tapaa.”
Sen sanottuaan mies kääntyi, käveli ulos ovesta ja lukitsi oven perässään.
Tuli levisi nopeasti ja kohosi korkeiksi lieskoiksi. Bensiini oli palanut aluksi puhtaasti, jolloin savua ei syntynyt, mutta nyt tulen tarttuessa vähitellen pölyyn ja kaikkeen lastaushallin rojuun musta savu alkoi kohota kohti kattoa. Kuumuus löi nopeasti kasvoja vasten.
Yritin riuhtoa käsiäni vapaaksi paniikissa, siitä ei ollut mitään apua. Köydet pitivät, sitominen oli suoritettu huolella. Huohotin kiivaasti nenäni kautta, paniikki sisälläni vain kasvoi huoneilman kuumetessa ja savun alkaessa täyttää huonetta. Savua meni keuhkoihini, yritin yskiä, mutta teippi esti sen. Voi hyvä Luoja, minä kuolen tänne.
”Tuo hänet tänne”, kuului hiljainen, pehmeä ääni, joka saattoi kuulua vain yhdelle tuntemalleni ihmiselle.
Nathan Daniels istui rennosti maitolaatikoista kyhätyllä sohvantapaisella. Johnnyn talutettua minut hänen eteensä mies katsoi tiiviisti minua ja etenkin teipattua suutani. Virne miehen kasvoilla vain leveni, lopulta hän rähähti täyteen nauruun.
”Sinähän suoritit tämän oikein huolellisesti, Corucci”, mies tyrski. ”Suukapula ja kaikki. Hauska tavata, de Luca, miten menee?”
Daniels imaisi tupakkaansa, mies kallisti päätään ja virnisti.
”Ai niin”, Daniels totesi kylmällä äänellä. ”Saattaa olla hivenen hankala puhua, kun suu on teipattu. No mutta, ei se meitä haittaa. Istutahan vieraamme lattialle, Corucci – valitettavasti minulla ei ole tarjota sen parempaa istumapaikkaa.”
Johnny painoi minut lattialle tyhjää öljytynnyriä vasten. Daniels nousi seisomaan ja katsoi minuun. Vastasin katseeseen vihaisena, paitsi tietenkin Danielsille, myös itselleni. Olin typerä, hemmetin typerä! Daniels ja Corucci tekivät yhteistyötä – mikä vielä parempaa, Daniels vaikutti olevan Coruccin pomo! Miten en ollut aikaisemmin tajunnut tätä? Miten kukaan ei ollut? Miksi olin luottanut mieheen?
Daniels veti henkoset tupakastaan, vilkaisi rannekelloaan ja käänsi katseensa Johnnyyn.
”Kello on nyt tasan kuusi”, mies totesi. ”Paljonko meillä on aikaa?”
”Kymmenen minuuttia”, Johnny totesi.
Daniels virnisti jälleen.
”Tee siitä kaksitoista. Minulla on muutamia asioita hoidettavana de Lucan kanssa.”
Johnny nyökkäsi, mies avasi avaimellaan oven, josta olimme tulleet sisälle ja poistui jättäen minut ja Danielsin kahden.
”No niin, de Luca”, Daniels totesi pehmeästi Johnnyn poistuttua. ”Haluan heti aluksi sanoa, etten välttämättä olisi halunnut toimia näin… tai ehkä olisinkin halunnut, mutta sitä emme saa koskaan tietää. Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että alat siinä määrin häiritä suunnitelmiani, että sinusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kuvittelin, että tapatettuani Collinsin järjestönne kaatuisi vähitellen ihan itse ja tulisit ryömien luokseni, mutta minun on myönnettävä, että olitkin järjestön johtajana fiksumpi, kuin oletin.”
Säpsähdin rajusti kuullessani Rafaelin sukunimen. Daniels virnisti taas. Hän kyyristyi alemmas.
Daniels katsoi minua nyt samalta tasolta, mies otti uudet henkoset yhä lyhenevästä savukkeestaan.
”Aivan oikein”, mies sanoi teeskennellyn ystävällisesti. ”Minä olin se, joka käski Coruccin tappaa Collinsin. Hän olisi toki ymmärrettävästä syystä mielellään työntänyt sinutkin alas siitä tornista, mutta kontaktisi ja lahjotut virkamiehesi olivat äärimmäisen arvokasta tietoa, joten halusin pitää järjestösi toistaiseksi koossa hyötyäkseni siitä itse. Nyt, kun olen jo itse saanut kasaan omat kontaktini ja virkamiesverkostoni, minulla ei ole mitään syytä antaa sinun jatkaa toimintaasi ja laajentaa järjestöäsi. Olet vain tielläni.”
Daniels nousi ja käänsi selkänsä minulle.
Levitellen käsiään teatraalisesti Daniels muutti ääntään entistäkin pehmeämmäksi, kuin parhaillaan antaisi minulle suurtakin armoa, vaikkeivat tämän puheet viitanneet mihinkään sellaiseen.
”En minä kuitenkaan idiootti ole”, mies totesi hiljaa. ”En halunnut sinua tänne paljastaakseni sinulle kaikkia maailmanvalloitussuunnitelmiani kuin B-luokan jännitysromaanissa konsanaan. Halusin tavata sinut henkilökohtaisesti, koska tiedäthän… keneenkään ei kannata luottaa. Tässä maailmassa kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Minäkin sanoin olevani sinun puolellasi, joten miksi tekisin yhtä typerän virheen, kuin sinä teit, ja luottaisin Corucciin? Ei, minä tahdon kysyä asiani sinulta itse saadakseni luotettavimman tiedon.”
Daniels kääntyi. Mies imaisi savukettaan, puhalsi ilmat hitaasti ulos ja kyyristyi jälleen minun tasolleni.
Daniels hymyili, suorastaan virnisti leveästi. Mies kallisti päätään katsoessaan minua ja puhui lähes kuiskaten.
”Haluan tietää kaksi asiaa”, hän sanoi. ”Kun kysyn sinulta kysymyksen, sinä vastaat joko nyökyttämällä tai pudistamalla päätäsi. Onko selvä?”
En vastannut mitään. Daniels kohotti kätensä ja läimäisi minua voimakkaasti poskelle, älähdykseni taantui hiljaiseksi ynähdykseksi suutani peittävän teipin ansiosta.
”Minä kysyin sinulta jotain”, Daniels ärähti. ”Minulla on kyllä keinoni saada sinut puhumaan. Minä tiedän kyllä, että sinulla on tyttöystävä – Susieko hänen nimensä oli?”
Säpsähdin taas, ilmeeni muuttui vihaisesta anovaksi. Daniels huomasi sanoillaan olevan vaikutusta, mies virnisti uudelleen.
”Susie Stevenson”, Daniels sanoi naisen nimen ja kohotti taas savukkeensa huulilleen. ”Nätti tyttö, jolla olisi koko elämä edessä. Olisi kovin, kovin ikävää, jos et puhuisi ja joutuisin tekemään hänelle jotakin. Vieläkö pidät mykkäkoulua?”
Pudistin päätäni kiivaasti. Daniels naurahti.
”Hyvä, de Luca.” Mies puhalsi savut keuhkoistaan kasvoilleni. ”Ensimmäinen kysymys. Onko sinun ja Jack Stevensonin jälkeen järjestöllä enää luontevaa johtajaa? Jos mielesi tekee valehdella, ajattele tyttöäsi.”
Pudistin taas päätäni. Jos minä ja Stevenson menehtyisimme, Andrews tuskin haluaisi järjestön johtoon, Jeremy taas rehellisesti sanottuna tuskin saisi mitään aikaan. Daniels nyökkäsi.
”Kuten arvelin”, mies totesi enemmän itsekseen kuin minulle. ”Toinen kysymys. Oletko käskenyt Roaring Heights Newsiä kirjoittelemaan artikkeleja minun toiminnastani? Oletko antanut heille uutisvinkkejä?”
Pudistin jälleen päätäni.
Daniels oli tyytyväinen, mies nousi ylös ja painoi kätensä rinnalleen.
”Kiitän sinua koko sydämestäni, de Luca”, mies sanoi maireasti. ”Yhteistyömme oli pitkään varsin hedelmällistä ja hyödytti minua suuresti. Kiitän kaikesta avusta. Ilman sinun ja Collinsin apua en olisi Bridgeportin ja pian myös Roaring Heightsin vaikutusvaltaisin rikollinen.”
Ovelta kuului koputus.
”Aika!” Corucci kuului huutavan. Daniels hymähti.
”Juuri sopivasti”, mies totesi. ”Minä poistun nyt ja lukitsen ovet perässäni. Ei muistella pahalla… vaimonikaan ei muistele. Niin, hän on tosiaan elämänsä kunnossa, kiitos vain kysymästä.”
Daniels kääntyi, mies lähti kävelemään poispäin. Minulla oli paha aavistus siitä, ettei Daniels tyytyisi jättämään minua lukittuun lastaushalliin, sitenhän joku saattaisi vaikka löytää minut ja saattaisin selvitä täältä ulos elävänä.
Olin ollut oikeassa. Hieman ennen ovea mies pysähtyi, kohotti sormeaan paljonpuhuvasti ja kääntyi ympäri.
”Ai niin…”
Virne miehen kasvoilla ei luvannut hyvää.
Daniels kohotti tupakkaansa ja imaisi siitä vielä kerran. Mies kumartui avaamaan viereisen öljytynnyrin korkin. Danielsin potkaistessa tynnyrin kumoon minulle paljastui, etteivät kaikki tynnyrit suinkaan olleet tyhjiä. Tässä tynnyrissä tosin ei ollut öljyä, vaan jotain kirkasta ja pistävän hajuista… bensiiniä.
Yritin huutaa paniikissa. Ei! Daniels ei kuitenkaan vilkaissutkaan minuun avatessaan oven avaimellaan ja kohottaessaan tupakkaa pitelevän kätensä.
Danielsin heitettyä tupakan lattialle levinneeseen bensiinilammikkoon se roihahti tuleen. Daniels katsoi minuun vielä pikaisesti.
”Hyvästi, de Luca. Me emme enää tapaa.”
Sen sanottuaan mies kääntyi, käveli ulos ovesta ja lukitsi oven perässään.
Tuli levisi nopeasti ja kohosi korkeiksi lieskoiksi. Bensiini oli palanut aluksi puhtaasti, jolloin savua ei syntynyt, mutta nyt tulen tarttuessa vähitellen pölyyn ja kaikkeen lastaushallin rojuun musta savu alkoi kohota kohti kattoa. Kuumuus löi nopeasti kasvoja vasten.
Yritin riuhtoa käsiäni vapaaksi paniikissa, siitä ei ollut mitään apua. Köydet pitivät, sitominen oli suoritettu huolella. Huohotin kiivaasti nenäni kautta, paniikki sisälläni vain kasvoi huoneilman kuumetessa ja savun alkaessa täyttää huonetta. Savua meni keuhkoihini, yritin yskiä, mutta teippi esti sen. Voi hyvä Luoja, minä kuolen tänne.
Kiivas riuhtomiseni aiheutti sen, että menetin tasapainoni ja rojahdin lattialle kyljelleni. Vilkuilin huonetta ympäriinsä, pakkohan tässä oli joku ratkaisu olla… aivan pakko, ei tämä voisi päättyä näin! Missään ei kuitenkaan näkynyt mitään, huoneessa oli ikkuna, mutta en saisi sitä auki ilman käsiä… Daniels oli lukinnut oven, lastausovi olisi varmasti myös lukossa, ja vaikkei olisikaan, sitäkään en nostaisi kädet selän taakse sidottuina. Yskin taas, savu täytti huoneen ylhäältä alas…
Hetkinen.
Savu nousisi ylöspäin. Lämpö nousisi ylöspäin. Jos pääsisin jotenkin alemmas, saisin hieman lisäaikaa… ja alhaalta saattaisi löytyä pakoreitti. Minun oli päästävä jotenkin keskelle huonetta kaivettuun syvennykseen. Jos onnistuisin kierimään portaisiin ja niitä alas…
Se oli ainoa mahdollisuuteni. Keräsin kaikki voimani, yritin kieriä kohti syvennyksen portaita.
Aluksi se ei ollut onnistua. Kuumuus alkoi olla sietämätöntä, hengittäminen oli vaikeaa, minua huimasi, pyörrytti ja oksetti. Liikkuminen vaati tahdonvoimaa ja selviytymisvaistoa. Löydettyäni oikean tekniikan onnistuin kierimään ylimmälle portaalle. Hengitin raskaasti, olin niin uupunut, etten olisi jaksanut enää mitään. Nähdessäni jyrkät, kiviset portaat harkitsin hetken, oliko niitä pitkin alas kieriminen sittenkään hyvä idea, mutta tulen tarttuessa pölykasaan ja roihahtaessa kunnolla en aikaillut, vaan potkaisin ruumiini kohti askelmia.
Ai!
Huutamisesta ei tullut luonnollisestikaan mitään, mutta portaita alas kieriminen sattui silti. Pääni kolahti portaaseen. Tunsin köysien tarttuvan johonkin terävään, joka törrötti ulos kaiteesta, hetken aikaa luulin jääneeni kiinni, mutta alaspäin kierivän ruumiini paino oli tarpeeksi katkaistakseen köydet. En kuitenkaan ehtinyt jäädä juhlimaan vapautumistani, kun pääni kolahti portaaseen toisen kerran ja iskeytyi lopuksi lattiaan päästyäni alas.
Hengitin syvään, suljin hetkeksi silmäni. Alhaalla oli hieman viileämpää, raikkaampaa ilmaa, joskin kuumuus alkoi levitä tännekin ja ylhäällä riehuva tuli söi ilman hapesta suuren osan. Käännyin vatsalleni, katsoin ympärilleni, alhaalla oli kaikenlaista rojua. Ei ovia, ei ikkunoita, mutta…
… vanhan viemärin putki.
Putki oli korkealla, mutta nyt käteni olivat vapaat, joten onnistuisin varmasti kiipeämään sinne. Putki veisi varmasti ulos. Yskin taas, savu alkoi tunkeutua alakertaankin. Tunsin väsymyksen valtaavan mieleni, halusin vain nukahtaa… ei, en voinut, minun oli pysyttävä tajuissani.
Nousin ylös, horjahdin hieman, hoipuin seinistä tukea ottaen lähemmäs viemäriä. En kuitenkaan päässyt sinne asti. Lähdettyäni hoippumaan huoneen läpi kohti viemäriä pysähdyin keskelle huonetta ja tuijotin viemärin aukkoa kykenemättä uskomaan silmiäni. Haluamatta uskoa silmiäni.
Putken toisella puolella todella odotti vapaus, mutta en koskaan pääsisi sinne. Tie oli tukittu vankoin kalterein.
Rojahdin lattialle epätoivoisena. Yritin taas yskiä savua keuhkoistani, tunsin katseeni hämärtyvän, eikä se johtunut enää vain savusta. Tietenkin, eihän Daniels voinut olla niin tyhmä, että olisi jättänyt näin ilmiselvän pakoreitin minulle… ja tietenkin viemärin putki oli tukittu kalterein, etteivät kaikki kaupungin teinit pääsisi tänne… ylhäällä oli ollut ikkuna, josta pääsisin ulos nyt, kun käteni olivat vapaat, mutta ylös ei ollut enää menemistä kuumuuden vuoksi... kaikki oli ilmiselvää. Kuten sekin tosiasia, että kuolisin. Pakoreittiä ei ollut, ei pelastuskeinoa, ei mitään.
Silmäni sumenivat, maailma hämärtyi edelleen. Savu kietoi minut syleilyynsä, saatoin rojahtaa lattialle ja vain luovuttaa. Suljin silmäni hitaasti, toivoen, että kuolisin ennemmin häkämyrkytykseen kuin siihen, että palaisin elävältä.
”Olisin toivonut, että tässä olisi käynyt toisin.”
Hätkähdin hieman, raotin silmiäni. Nähdessäni häilyvän ihmishahmon vähän matkan päässä tuntui, kuin silmäni olisivat suorastaan rävähtäneet auki, mutta tosiasiassa jaksoin avata niitä vain hieman enemmän.
Minä näin unta. Olin tajuton, olin hengittänyt liikaa palokaasuja. Olin sekaisin päästäni.
Savua ei ollut. Rafael Collins oli kyyristynyt eteeni, mies katsoi minua. Hänen takanaan seisoi oma isäni, joka katsoi viemäriä tutkivasti.
”Ei meistä kukaan halunnut näin käyvän.”
Rafaelin ääni oli hiljainen, se kaikui omituisesti, kuten aistiharhoilla oli tapana. Isäni pudisteli päätään.
”Kai tämä sitten oli tässä”, Vincent de Luca totesi katsomatta minuun. ”Tämä päättyy tähän.”
Yritin nyökytellä päätäni. Yritin sanoa olevani pahoillani, mutten ollut vieläkään tajunnut repiä teippiä suuni päältä eivätkä raajani enää liikkuneet, jotta olisin voinut tehdä sen nyt.
Aistiharhat tulivat kuitenkin alitajunnasta, eikä tarvittu sanoja, jotta pääni luomat hahmot olisivat tienneet, mitä ajattelin. Isä pudisti päätään.
”Ei, Victor. En ole pettynyt. Olen aina ollut ylpeä sinusta.”
Tiesin, että sanat olivat vain oman pääni tuotosta eivätkä rajan takaa palanneen isäni puhetta, mutta siitä huolimatta se rauhoitti. Saatoin sulkea silmäni uudelleen, saatoin vaipua pimeyteen niin hyvillä mielin, kuin se oli siinä tilanteessa mahdollista…
”Ylös siitä, nulikka! Äläkä valita, ettet jaksa, totta kai sinä nuorena miehenä jaksat!”
Robert Blaken ääni tunkeutui pimeyden läpi tajuntaani. Pudistin päätäni, en avannut silmiäni. En pysty.
”Kelvoton vätys!” Blake karjui. ”Ei ihme, että Daniels saa sinut helposti hengiltä… ethän sinä edes yritä! Pilaat isäsi ja minun maineen!”
Blaken viimeiset sanat saivat silmäni aukeamaan uudelleen.
Tunsin jälleen kuumuuden, toisaalta myös viileän metallin poskeani vasten. Raitis ilma virtasi keuhkoissani, savu leijui jossain yläpuolellani. Mitä oli tapahtunut?
Makasin ilmastointiritilän päällä. Siitä virtasi ulkoilmaa kasvoilleni, ulkoa tuleva happi toki ruokki tulta, mutta oli myös saanut minut virkoamaan. Hengitin syvään viileää ilmaa, muistin Blaken sanat.
Hengitin syvään, suljin hetkeksi silmäni. Alhaalla oli hieman viileämpää, raikkaampaa ilmaa, joskin kuumuus alkoi levitä tännekin ja ylhäällä riehuva tuli söi ilman hapesta suuren osan. Käännyin vatsalleni, katsoin ympärilleni, alhaalla oli kaikenlaista rojua. Ei ovia, ei ikkunoita, mutta…
… vanhan viemärin putki.
Putki oli korkealla, mutta nyt käteni olivat vapaat, joten onnistuisin varmasti kiipeämään sinne. Putki veisi varmasti ulos. Yskin taas, savu alkoi tunkeutua alakertaankin. Tunsin väsymyksen valtaavan mieleni, halusin vain nukahtaa… ei, en voinut, minun oli pysyttävä tajuissani.
Nousin ylös, horjahdin hieman, hoipuin seinistä tukea ottaen lähemmäs viemäriä. En kuitenkaan päässyt sinne asti. Lähdettyäni hoippumaan huoneen läpi kohti viemäriä pysähdyin keskelle huonetta ja tuijotin viemärin aukkoa kykenemättä uskomaan silmiäni. Haluamatta uskoa silmiäni.
Putken toisella puolella todella odotti vapaus, mutta en koskaan pääsisi sinne. Tie oli tukittu vankoin kalterein.
Rojahdin lattialle epätoivoisena. Yritin taas yskiä savua keuhkoistani, tunsin katseeni hämärtyvän, eikä se johtunut enää vain savusta. Tietenkin, eihän Daniels voinut olla niin tyhmä, että olisi jättänyt näin ilmiselvän pakoreitin minulle… ja tietenkin viemärin putki oli tukittu kalterein, etteivät kaikki kaupungin teinit pääsisi tänne… ylhäällä oli ollut ikkuna, josta pääsisin ulos nyt, kun käteni olivat vapaat, mutta ylös ei ollut enää menemistä kuumuuden vuoksi... kaikki oli ilmiselvää. Kuten sekin tosiasia, että kuolisin. Pakoreittiä ei ollut, ei pelastuskeinoa, ei mitään.
Silmäni sumenivat, maailma hämärtyi edelleen. Savu kietoi minut syleilyynsä, saatoin rojahtaa lattialle ja vain luovuttaa. Suljin silmäni hitaasti, toivoen, että kuolisin ennemmin häkämyrkytykseen kuin siihen, että palaisin elävältä.
”Olisin toivonut, että tässä olisi käynyt toisin.”
Hätkähdin hieman, raotin silmiäni. Nähdessäni häilyvän ihmishahmon vähän matkan päässä tuntui, kuin silmäni olisivat suorastaan rävähtäneet auki, mutta tosiasiassa jaksoin avata niitä vain hieman enemmän.
Minä näin unta. Olin tajuton, olin hengittänyt liikaa palokaasuja. Olin sekaisin päästäni.
Savua ei ollut. Rafael Collins oli kyyristynyt eteeni, mies katsoi minua. Hänen takanaan seisoi oma isäni, joka katsoi viemäriä tutkivasti.
”Ei meistä kukaan halunnut näin käyvän.”
Rafaelin ääni oli hiljainen, se kaikui omituisesti, kuten aistiharhoilla oli tapana. Isäni pudisteli päätään.
”Kai tämä sitten oli tässä”, Vincent de Luca totesi katsomatta minuun. ”Tämä päättyy tähän.”
Yritin nyökytellä päätäni. Yritin sanoa olevani pahoillani, mutten ollut vieläkään tajunnut repiä teippiä suuni päältä eivätkä raajani enää liikkuneet, jotta olisin voinut tehdä sen nyt.
Aistiharhat tulivat kuitenkin alitajunnasta, eikä tarvittu sanoja, jotta pääni luomat hahmot olisivat tienneet, mitä ajattelin. Isä pudisti päätään.
”Ei, Victor. En ole pettynyt. Olen aina ollut ylpeä sinusta.”
Tiesin, että sanat olivat vain oman pääni tuotosta eivätkä rajan takaa palanneen isäni puhetta, mutta siitä huolimatta se rauhoitti. Saatoin sulkea silmäni uudelleen, saatoin vaipua pimeyteen niin hyvillä mielin, kuin se oli siinä tilanteessa mahdollista…
”Ylös siitä, nulikka! Äläkä valita, ettet jaksa, totta kai sinä nuorena miehenä jaksat!”
Robert Blaken ääni tunkeutui pimeyden läpi tajuntaani. Pudistin päätäni, en avannut silmiäni. En pysty.
”Kelvoton vätys!” Blake karjui. ”Ei ihme, että Daniels saa sinut helposti hengiltä… ethän sinä edes yritä! Pilaat isäsi ja minun maineen!”
Blaken viimeiset sanat saivat silmäni aukeamaan uudelleen.
Tunsin jälleen kuumuuden, toisaalta myös viileän metallin poskeani vasten. Raitis ilma virtasi keuhkoissani, savu leijui jossain yläpuolellani. Mitä oli tapahtunut?
Makasin ilmastointiritilän päällä. Siitä virtasi ulkoilmaa kasvoilleni, ulkoa tuleva happi toki ruokki tulta, mutta oli myös saanut minut virkoamaan. Hengitin syvään viileää ilmaa, muistin Blaken sanat.
Ei, en aikoisi luovuttaa näin vain. En todellakaan aikoisi.
Pysyttelin lattianrajassa, käännyin ympäri. Rojukasa vieressäni näytti koskemattomalta ja pölyiseltä, Daniels ei ollut tutkinut sitä.
Kun en hengittänyt aivan ilmastointiritilää vasten, savua pääsi hieman keuhkoihini, mutta onnistuin pysymään tajuissani. Raivasin romukasaa epätoivoissani, minun oli löydettävä pakoreitti, jotain, jolla sammuttaa tuli tai jotain, jonka avulla pääsisin viemäriä pitkin pois täältä. Revin teipin suuni päältä, kumarruin vetämään henkeä ilmastointiritilän läpi ja jatkoin raivaamista. Käteni osui kylmään terään, annoin sen liukua terää ylöspäin puiseen kahvaan ja kiskoin.
Vanha palokirves. Terä oli jo heikon tuntuinen, mutta toivoin, että sillä saisi jotain aikaan. Käännyin kohti viemäriä, kumarruin vetämään vielä viimeiset henkäykset ilmastointiritilästä ja nousin kirves kädessäni jaloilleni. Tukahduttava kuumuus ympäröi minut, lattianrajassa oli ollut vielä kohtalaisen viileää. Kuulin rätinää, palavaa romua ja pölyä putosi alas syvennykseen. Minulla ei olisi paljoa aikaa.
Roihahdus. Kuumuus kärvensi selkääni. Kohotin kirveen, purin hammasta. Ensimmäinen isku.
Toinen isku.
Kolmas isku.
Neljäs isku.
Tämä toimii.
Heitin kirveen sivuun. Ponnistin, haukoin henkeäni, yskin. Onnistuin ponnistamaan viemärin putken sisälle.
Takaani kuului uusi roihahdus, romukasa, jota olin penkonut, syttyi palamaan. Ryömin eteenpäin niin nopeasti, kuin pystyin. Tiesin tulen saavan happea viemärin ja ilmastoinnin kautta, tiesin palon leviävän nyt erittäin nopeasti. Väsymys painoi, jok’ikinen raajani tärisi, puolivälissä viemäriä oksensin. Jatkoin kuitenkin matkaa yhä hidastuvalla tahdilla.
Hiki helmeili kasvoillani. Räpyttelin silmiäni, nekin vuotivat. Oli vaikea hengittää, kehoni vapisi hapenpuutteesta, haukoin henkeäni, katseeni sumeni. Vapaus ei ollut enää kaukana. Olisi pakko jaksaa viimeiset metrit…
Pudottuani lopultakin viemärin suulta rantahiekalle laiturin alle ja vedettyäni muutaman kerran henkeä ryömin vielä eteenpäin, kauemmas palavasta rakennuksesta. En tiennyt, kuinka pitkän matkaa jaksoin ryömiä, en osannut lainkaan arvioida matkaa, mutta viimein jäin selälleni makaamaan ja huohottamaan vapisten. Päässäni hakkasi vain yksi ajatus.
Minä selvisin. Minä todellakin selvisin.
Sen ajatuksen jälkeen menetin uudelleen tajuntani.
***
”Victor…”
En tiedä, kuinka pitkän tai lyhyen ajan ehdin olla tajuttomana, kun korvani kuulivat tutun äänen.
”Haloo? Pomo, oletko hereillä…”
”… Victor?”
Andrews. Mies näytti huolestuneelta ja kiihtyneeltä. Hän ravisteli minua, se sattui. Älähdin heikosti.
”Victor, meidän on lähdettävä”, Andrews sanoi nopeasti huomattuaan, että olin tajuissani. ”Paitsi, että vieressäsi on ilmiliekeissä roihuava rakennus, tämä paikka myös kuhisee pian viranomaisia ja lisäksi Stevenson on löydettävä ja tarvitsen siihen sinun apuasi.”
Stevensonin nimen kuuleminen sai minut räpyttelemään silmiäni ja nostamaan päätäni.
”Stevenson?” toistin, kohottauduin käsieni varaan ja älähdin uudelleen läheisen majakan valon osuessa silmiini. Andrews nyökkäsi.
”Tule.”
Andrews auttoi minut ylös. Mies lähti taluttamaan hoippuvaa kehoani pois venesataman laiturin alta. Nojasin mieheen kursailematta, päässäni pyöri edelleen. Vähitellen ajatukseni kuitenkin selkiytyivät, pikku hiljaa tajusin, mistä Andrews oli puhunut jo aikaisemmin puhelimessa soittaessaan Jeanin toimistoon. Stevenson oli ilmeisesti kaapattu kotoaan. Lisäksi Daniels oli kysellyt, olisiko järjestöllä johtajaa enää minun ja Stevensonin jälkeen. Kaikki viittasi siihen, että Daniels haluaisi tappaa myös Stevensonin.
”Meidän on kiirehdittävä”, mutisin, yritin juosta, mutta olin kaatua. Andrews nappasi minua olkavarresta ja esti romahtamiseni rantahietikolle.
”Auto odottaa vähän matkan päässä”, Andrews kertoi. ”Yritä jaksaa sinne asti.”
Autolle ei tosiaan ollut pitkä matka. Viininpunainen kulkuneuvo odotti omistajaansa aivan venesataman lähellä tien varteen pysäköitynä. Matkan aikana sain jalkani kantamaan, onnistuin kävelemään viimeiset metrit itse, joskin edelleen horjuen.
Istuuduttuamme autoon Andrews alkoi heti kysellä.
”Se oli Daniels, eikö ollutkin? Coruccin kanssa?” mies kysyi. Nyökkäsin.
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Sillä ei ole nyt merkitystä”, Andrews sanoi nopeasti. ”Meillä ei välttämättä ole montaakaan minuuttia aikaa, ellemme ole jo myöhässä. Stevenson on kadonnut kotoaan ja jättänyt jälkeensä kamppailun jäljet. Minun on löydettävä hänet, ennen kuin Daniels ehtii tehdä hänelle jotain.”
”Minun?” toistin. ”Eikö ennemmin meidän?”
Andrews käänsi katseensa minuun.
”Sinä olet juuri vironnut ties miten pitkästä tajuttomuudesta. En edes tiedä, mitä sinulle on tarkkaan ottaen tapahtunut, mutta sinä et ole nyt vireimmilläsi, joten --”
”Minä tulen mukaan”, ärähdin Andrewsille. ”Asiasta ei keskustella.”
”Mutta --”
”Meillä ei ole aikaa keskustella tästä nyt!”
Andrews huokaisi alistuneena ja pudisti päätään.
”Hyvä on”, mies totesi ja huokaisi uudelleen. ”Onko sinulla aavistustakaan, missä Stevenson voisi olla? Mitään hajua?”
Pudistin päätäni epätoivoisena. ”Ei. Ei mitään tietoa.”
”Puhuivatko he mistään toisesta paikasta venesataman lisäksi?”
”Eivät… tai hetkinen”, oikaisin. Mitä Johnny oli sanonutkaan Jeanin toimistolla? Hän oli puhunut maalitehtaasta. Roaring Heightsin hylätystä maalitehtaasta, jonka operaatio ei olisi turha. ”Corucci mainitsi maalitehtaan”, sanoin.
Andrews nyökkäili.
”Tietenkin”, mies mutisi. ”Totta kai. Coruccit tuntevat maalitehtaan… he ovat ennenkin käyttäneet sitä. Isäsi kanssa.”
”Haluanko tietää?” voihkaisin hiljaa. Tunsin auton nytkähtävän, Andrews painoi kaasua.
”Et välttämättä. Meidän on siitä huolimatta hoidettava tämä pois alta.”
”Me emme voi mennä sinne kaksin”, toppuuttelin Andrewsia. ”Danielskaan ei ole yksin. Corucci on luonnollisesti hänen mukanaan, lisäksi heillä on Cooper… myös se Garrett saattaa olla heidän kanssaan. Me tarvitsemme apuvoimia.”
”Ei ole aikaa”, Andrews mutisi.
”On aivan sama, miten kiirettä pidämme, jos lopputulos on kuitenkin se, että me kaikki kuolemme alivoiman myötä!” ärähdin miehelle. Vedin henkeä, en halunnut asettua Andrewsin yläpuolelle, mutta nyt minulla ei ollut vaihtoehtoja.
”Johtajanasi määrään, ettemme mene sinne kaksin”, sanoin Andrewsille. ”Sinun ja koko järjestön johtajana.”
Hitaasti Andrews hellitti jalkansa kaasupolkimelta. Mies ohjasi auton tien sivuun ja painoi jarrua pysäyttäen auton. Hän kääntyi katsomaan minuun.
”Määräsin Keyesin, Halen ja Griffithsin jäljittämään sinua ja Stevensonia”, Andrews ärähti. ”Griffithsin saatan saadakin kiinni, hän päivystää kotonaan ja odottaa näköhavaintoja, mutta Keyes ja Hale ovat teillä tietymättömillä ja puhelimen tavoittamattomissa. Griffiths on siis ainoa lisäapumme.”
”Griffiths ei yksin riitä”, vastasin. ”Maalitehtaalla on Daniels, Corucci, Garrett ja Cooper, heitä on yhteensä neljä. Me emme voi luottaa siihen, että pärjäämme kolmisin.”
”Stevenson --”
”Stevenson ei välttämättä ole enää elossa, emme voi luottaa siihen, että hän on puolellamme”, sanoin ääneen sen, mitä Andrewskin varmasti ajatteli. ”Me tarvitsemme ainakin yhden lisää.”
Mietteliäs hiljaisuus. Kävin läpi kaikki mahdollisuudet. Rivijäseniä oli ollut tarkoitus palkata lisää, mutta se oli jäänyt Rafaelin kuoltua. Nyt heitä ei ollut tarpeeksi. Juoksupojat eivät osanneet käsitellä aseita. Tarvitsin jonkun, joka osasi… tarvitsin metsästäjän.
”Josh Bennett.”
Andrews kohotti kulmiaan, mies käänsi katseensa minuun. Heti sanottuani ystäväni nimen pudistin päätäni.
”Ei sittenkään”, totesin. ”Liian vaarallista, eikä hän edes tiedä järjestöstä, joten --”
”Osaako hän ampua?” Andrews keskeytti.
”Osaa, mutta kuten sanoin, hän ei edes tiedä järjestöstä. Hän on metsästäjä, hän tuskin edes suostuu ampumaan ihmisiä.”
Andrews nojautui lähemmäs. Mies katsoi minuun kulmiensa alta.
”Luotatko häneen?”
Nyökkäsin. ”Kuin peruskallioon.”
”Siinä tapauksessa hän tulee mukaamme”, Andrews sanoi tiukasti. ”Tuolla on puhelinkoppi, soita hänelle, minä soitan Griffithsille sinun jälkeesi, ja --”
”Me emme sotke Joshia tähän!” huusin Andrewsille. ”Mitä, jos hän kuolee?”
”Mitä, jos Stevenson kuolee?” Andrews karjaisi takaisin. ”Victor, jos saat ystäväsi suostuteltua mukaamme, jos hän on kanssamme edes hämäämässä tai luomassa kuvaa siitä, että meitä on enemmän, siitä on hyötyä!”
Huokaisin, painoin pääni alas. Oli tehtävä nopeita päätöksiä. Josh oli totta puhuen minulle palveluksen velkaa, mutta millainen ystävä vaati vastapalvelukseksi toista vaarantamaan henkensä tulevassa ampumavälikohtauksessa? Toisaalta… millainen johtaja jättäisi alaisensa maalitehtaalle kuolemaan?
Tein päätökseni. Se oli raskas, mutta ainoa oikea.
”Aja puhelinkopille. Soitamme Griffithsille ja Joshille.”
Andrews painoi jälleen kaasua, tyhjäkäynnillä olleen auton moottori ärjäisi, auto nytkähti liikkeelle. Pisamakasvoinen mies ohjasi auton lähemmäs puhelinkoppia.
Toivoin, että Josh suostuisi tähän. Toisaalta toivoin, etten edes tavoittaisi miestä, ettei minulla olisi mahdollisuuksia sotkea ystävääni tähän. Toivoin myös, että tämä kaikki päättyisi hyvin, että me selviäisimme, tekisimme Danielsista selvää ja löytäisimme Stevensonin elävänä.
Nähtäväksi jäisi, kuuliko kukaan toiveitani.
***
Irviksen kommentteja:
Tää oli tekstillisesti vähän lyhyempi osa. Tässä tapahtui niin paljon ja niin intensiivisesti, etten ainakaan alkuun halunnut pitkiä kuvatekstejä - dialogissa ne sitten kyllä vähän pitenivät. :) Yritin pitää kaikki kärryillä tapahtumista.
Iiii, syyllinen oli Daniels! Joku taisi arvata etukäteen tän edellisen osan kommenteissa :D Ja jee, Vincentiäkin nähtiin! Joo, ei se herää kuolleista eikä Victor mitään enkeleitä nähnyt, kunhan tajuttomana houri omiaan. Sellaista sattuu. :)
Ensi osan nimi on Life and death (ainakin toistaiseksi, ellen muuta sitä). Saattaa olla, että yksi tai useampi hahmo menettää henkensä. Ke(i)tä veikkaatte? ;)
Pysyttelin lattianrajassa, käännyin ympäri. Rojukasa vieressäni näytti koskemattomalta ja pölyiseltä, Daniels ei ollut tutkinut sitä.
Kun en hengittänyt aivan ilmastointiritilää vasten, savua pääsi hieman keuhkoihini, mutta onnistuin pysymään tajuissani. Raivasin romukasaa epätoivoissani, minun oli löydettävä pakoreitti, jotain, jolla sammuttaa tuli tai jotain, jonka avulla pääsisin viemäriä pitkin pois täältä. Revin teipin suuni päältä, kumarruin vetämään henkeä ilmastointiritilän läpi ja jatkoin raivaamista. Käteni osui kylmään terään, annoin sen liukua terää ylöspäin puiseen kahvaan ja kiskoin.
Vanha palokirves. Terä oli jo heikon tuntuinen, mutta toivoin, että sillä saisi jotain aikaan. Käännyin kohti viemäriä, kumarruin vetämään vielä viimeiset henkäykset ilmastointiritilästä ja nousin kirves kädessäni jaloilleni. Tukahduttava kuumuus ympäröi minut, lattianrajassa oli ollut vielä kohtalaisen viileää. Kuulin rätinää, palavaa romua ja pölyä putosi alas syvennykseen. Minulla ei olisi paljoa aikaa.
Roihahdus. Kuumuus kärvensi selkääni. Kohotin kirveen, purin hammasta. Ensimmäinen isku.
Toinen isku.
Kolmas isku.
Neljäs isku.
Tämä toimii.
Heitin kirveen sivuun. Ponnistin, haukoin henkeäni, yskin. Onnistuin ponnistamaan viemärin putken sisälle.
Takaani kuului uusi roihahdus, romukasa, jota olin penkonut, syttyi palamaan. Ryömin eteenpäin niin nopeasti, kuin pystyin. Tiesin tulen saavan happea viemärin ja ilmastoinnin kautta, tiesin palon leviävän nyt erittäin nopeasti. Väsymys painoi, jok’ikinen raajani tärisi, puolivälissä viemäriä oksensin. Jatkoin kuitenkin matkaa yhä hidastuvalla tahdilla.
Hiki helmeili kasvoillani. Räpyttelin silmiäni, nekin vuotivat. Oli vaikea hengittää, kehoni vapisi hapenpuutteesta, haukoin henkeäni, katseeni sumeni. Vapaus ei ollut enää kaukana. Olisi pakko jaksaa viimeiset metrit…
Pudottuani lopultakin viemärin suulta rantahiekalle laiturin alle ja vedettyäni muutaman kerran henkeä ryömin vielä eteenpäin, kauemmas palavasta rakennuksesta. En tiennyt, kuinka pitkän matkaa jaksoin ryömiä, en osannut lainkaan arvioida matkaa, mutta viimein jäin selälleni makaamaan ja huohottamaan vapisten. Päässäni hakkasi vain yksi ajatus.
Minä selvisin. Minä todellakin selvisin.
Sen ajatuksen jälkeen menetin uudelleen tajuntani.
***
”Victor…”
En tiedä, kuinka pitkän tai lyhyen ajan ehdin olla tajuttomana, kun korvani kuulivat tutun äänen.
”Haloo? Pomo, oletko hereillä…”
”… Victor?”
Andrews. Mies näytti huolestuneelta ja kiihtyneeltä. Hän ravisteli minua, se sattui. Älähdin heikosti.
”Victor, meidän on lähdettävä”, Andrews sanoi nopeasti huomattuaan, että olin tajuissani. ”Paitsi, että vieressäsi on ilmiliekeissä roihuava rakennus, tämä paikka myös kuhisee pian viranomaisia ja lisäksi Stevenson on löydettävä ja tarvitsen siihen sinun apuasi.”
Stevensonin nimen kuuleminen sai minut räpyttelemään silmiäni ja nostamaan päätäni.
”Stevenson?” toistin, kohottauduin käsieni varaan ja älähdin uudelleen läheisen majakan valon osuessa silmiini. Andrews nyökkäsi.
”Tule.”
Andrews auttoi minut ylös. Mies lähti taluttamaan hoippuvaa kehoani pois venesataman laiturin alta. Nojasin mieheen kursailematta, päässäni pyöri edelleen. Vähitellen ajatukseni kuitenkin selkiytyivät, pikku hiljaa tajusin, mistä Andrews oli puhunut jo aikaisemmin puhelimessa soittaessaan Jeanin toimistoon. Stevenson oli ilmeisesti kaapattu kotoaan. Lisäksi Daniels oli kysellyt, olisiko järjestöllä johtajaa enää minun ja Stevensonin jälkeen. Kaikki viittasi siihen, että Daniels haluaisi tappaa myös Stevensonin.
”Meidän on kiirehdittävä”, mutisin, yritin juosta, mutta olin kaatua. Andrews nappasi minua olkavarresta ja esti romahtamiseni rantahietikolle.
”Auto odottaa vähän matkan päässä”, Andrews kertoi. ”Yritä jaksaa sinne asti.”
Autolle ei tosiaan ollut pitkä matka. Viininpunainen kulkuneuvo odotti omistajaansa aivan venesataman lähellä tien varteen pysäköitynä. Matkan aikana sain jalkani kantamaan, onnistuin kävelemään viimeiset metrit itse, joskin edelleen horjuen.
Istuuduttuamme autoon Andrews alkoi heti kysellä.
”Se oli Daniels, eikö ollutkin? Coruccin kanssa?” mies kysyi. Nyökkäsin.
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Sillä ei ole nyt merkitystä”, Andrews sanoi nopeasti. ”Meillä ei välttämättä ole montaakaan minuuttia aikaa, ellemme ole jo myöhässä. Stevenson on kadonnut kotoaan ja jättänyt jälkeensä kamppailun jäljet. Minun on löydettävä hänet, ennen kuin Daniels ehtii tehdä hänelle jotain.”
”Minun?” toistin. ”Eikö ennemmin meidän?”
Andrews käänsi katseensa minuun.
”Sinä olet juuri vironnut ties miten pitkästä tajuttomuudesta. En edes tiedä, mitä sinulle on tarkkaan ottaen tapahtunut, mutta sinä et ole nyt vireimmilläsi, joten --”
”Minä tulen mukaan”, ärähdin Andrewsille. ”Asiasta ei keskustella.”
”Mutta --”
”Meillä ei ole aikaa keskustella tästä nyt!”
Andrews huokaisi alistuneena ja pudisti päätään.
”Hyvä on”, mies totesi ja huokaisi uudelleen. ”Onko sinulla aavistustakaan, missä Stevenson voisi olla? Mitään hajua?”
Pudistin päätäni epätoivoisena. ”Ei. Ei mitään tietoa.”
”Puhuivatko he mistään toisesta paikasta venesataman lisäksi?”
”Eivät… tai hetkinen”, oikaisin. Mitä Johnny oli sanonutkaan Jeanin toimistolla? Hän oli puhunut maalitehtaasta. Roaring Heightsin hylätystä maalitehtaasta, jonka operaatio ei olisi turha. ”Corucci mainitsi maalitehtaan”, sanoin.
Andrews nyökkäili.
”Tietenkin”, mies mutisi. ”Totta kai. Coruccit tuntevat maalitehtaan… he ovat ennenkin käyttäneet sitä. Isäsi kanssa.”
”Haluanko tietää?” voihkaisin hiljaa. Tunsin auton nytkähtävän, Andrews painoi kaasua.
”Et välttämättä. Meidän on siitä huolimatta hoidettava tämä pois alta.”
”Me emme voi mennä sinne kaksin”, toppuuttelin Andrewsia. ”Danielskaan ei ole yksin. Corucci on luonnollisesti hänen mukanaan, lisäksi heillä on Cooper… myös se Garrett saattaa olla heidän kanssaan. Me tarvitsemme apuvoimia.”
”Ei ole aikaa”, Andrews mutisi.
”On aivan sama, miten kiirettä pidämme, jos lopputulos on kuitenkin se, että me kaikki kuolemme alivoiman myötä!” ärähdin miehelle. Vedin henkeä, en halunnut asettua Andrewsin yläpuolelle, mutta nyt minulla ei ollut vaihtoehtoja.
”Johtajanasi määrään, ettemme mene sinne kaksin”, sanoin Andrewsille. ”Sinun ja koko järjestön johtajana.”
Hitaasti Andrews hellitti jalkansa kaasupolkimelta. Mies ohjasi auton tien sivuun ja painoi jarrua pysäyttäen auton. Hän kääntyi katsomaan minuun.
”Määräsin Keyesin, Halen ja Griffithsin jäljittämään sinua ja Stevensonia”, Andrews ärähti. ”Griffithsin saatan saadakin kiinni, hän päivystää kotonaan ja odottaa näköhavaintoja, mutta Keyes ja Hale ovat teillä tietymättömillä ja puhelimen tavoittamattomissa. Griffiths on siis ainoa lisäapumme.”
”Griffiths ei yksin riitä”, vastasin. ”Maalitehtaalla on Daniels, Corucci, Garrett ja Cooper, heitä on yhteensä neljä. Me emme voi luottaa siihen, että pärjäämme kolmisin.”
”Stevenson --”
”Stevenson ei välttämättä ole enää elossa, emme voi luottaa siihen, että hän on puolellamme”, sanoin ääneen sen, mitä Andrewskin varmasti ajatteli. ”Me tarvitsemme ainakin yhden lisää.”
Mietteliäs hiljaisuus. Kävin läpi kaikki mahdollisuudet. Rivijäseniä oli ollut tarkoitus palkata lisää, mutta se oli jäänyt Rafaelin kuoltua. Nyt heitä ei ollut tarpeeksi. Juoksupojat eivät osanneet käsitellä aseita. Tarvitsin jonkun, joka osasi… tarvitsin metsästäjän.
”Josh Bennett.”
Andrews kohotti kulmiaan, mies käänsi katseensa minuun. Heti sanottuani ystäväni nimen pudistin päätäni.
”Ei sittenkään”, totesin. ”Liian vaarallista, eikä hän edes tiedä järjestöstä, joten --”
”Osaako hän ampua?” Andrews keskeytti.
”Osaa, mutta kuten sanoin, hän ei edes tiedä järjestöstä. Hän on metsästäjä, hän tuskin edes suostuu ampumaan ihmisiä.”
Andrews nojautui lähemmäs. Mies katsoi minuun kulmiensa alta.
”Luotatko häneen?”
Nyökkäsin. ”Kuin peruskallioon.”
”Siinä tapauksessa hän tulee mukaamme”, Andrews sanoi tiukasti. ”Tuolla on puhelinkoppi, soita hänelle, minä soitan Griffithsille sinun jälkeesi, ja --”
”Me emme sotke Joshia tähän!” huusin Andrewsille. ”Mitä, jos hän kuolee?”
”Mitä, jos Stevenson kuolee?” Andrews karjaisi takaisin. ”Victor, jos saat ystäväsi suostuteltua mukaamme, jos hän on kanssamme edes hämäämässä tai luomassa kuvaa siitä, että meitä on enemmän, siitä on hyötyä!”
Huokaisin, painoin pääni alas. Oli tehtävä nopeita päätöksiä. Josh oli totta puhuen minulle palveluksen velkaa, mutta millainen ystävä vaati vastapalvelukseksi toista vaarantamaan henkensä tulevassa ampumavälikohtauksessa? Toisaalta… millainen johtaja jättäisi alaisensa maalitehtaalle kuolemaan?
Tein päätökseni. Se oli raskas, mutta ainoa oikea.
”Aja puhelinkopille. Soitamme Griffithsille ja Joshille.”
Andrews painoi jälleen kaasua, tyhjäkäynnillä olleen auton moottori ärjäisi, auto nytkähti liikkeelle. Pisamakasvoinen mies ohjasi auton lähemmäs puhelinkoppia.
Toivoin, että Josh suostuisi tähän. Toisaalta toivoin, etten edes tavoittaisi miestä, ettei minulla olisi mahdollisuuksia sotkea ystävääni tähän. Toivoin myös, että tämä kaikki päättyisi hyvin, että me selviäisimme, tekisimme Danielsista selvää ja löytäisimme Stevensonin elävänä.
Nähtäväksi jäisi, kuuliko kukaan toiveitani.
***
Irviksen kommentteja:
Tää oli tekstillisesti vähän lyhyempi osa. Tässä tapahtui niin paljon ja niin intensiivisesti, etten ainakaan alkuun halunnut pitkiä kuvatekstejä - dialogissa ne sitten kyllä vähän pitenivät. :) Yritin pitää kaikki kärryillä tapahtumista.
Iiii, syyllinen oli Daniels! Joku taisi arvata etukäteen tän edellisen osan kommenteissa :D Ja jee, Vincentiäkin nähtiin! Joo, ei se herää kuolleista eikä Victor mitään enkeleitä nähnyt, kunhan tajuttomana houri omiaan. Sellaista sattuu. :)
Ensi osan nimi on Life and death (ainakin toistaiseksi, ellen muuta sitä). Saattaa olla, että yksi tai useampi hahmo menettää henkensä. Ke(i)tä veikkaatte? ;)
