2.17 The two-faced smile

Osa on tavallista pidempi, kuvia on 89.

Josh Bennettin asunto sijaitsi pienehkössä kerrostalossa kaupunkia halkovan joen rannalla. Alue oli halpaa ja asunnot pieniä – järjestäessäni Joshille aikaisemmin asuntoa olin tarjoutunut lainaamaan hänelle rahaa, jotta mies pääsisi suurempaan ja parempikuntoiseen asuntoon paremmalle asuinalueelle, mutta Josh oli vakuuttanut, että pärjäisi ihan hyvin pienessä yksiössä. Parempi tämä asunto tosin oli kuin Joshin aikaisempi rotankolo. Täällä ei sentään ollut tuholaisongelmaa tai hometta.



Minun ei tarvinnut soittaa summeria päästäkseni sisään; hyödynsin Stevensonin selvittämää ovikoodia. Kävelin epävarmoin askelin rappukäytävää pitkin. Portaat ylös, kulman takaa oikealle. Viimeinen ovi käytävän päässä oikealla, asunto C12. Päästyäni ovelle kohotin käteni ja soitin ovikelloa. Särähtävä kilahdus kaikui oven toiselta puolelta rappukäytävään.

Tuijotin suljettua ovea, odotin. Ei ääniä, ei askelia, ei mitään. Soitin uudelleen ovikelloa.
   ’Josh, kiltti’, anelin mielessäni, ’avaa ovi… itsesi takia...’
   Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Kohotin käteni uudelleen, hakkasin ovea.
   ”Josh!” huusin oven toiselle puolelle, aloin olla epätoivoinen. ”Josh, ole kiltti ja avaa! Meidän täytyy jutella!”
   Ei vastausta.
   Ei, en luovuttaisi näin helpolla. En antaisi Joshin kuolla näin typerän asian takia.



Peräännyin askelen verran, potkaisin ovea jalallani. Potkaisin uudelleen ja vielä uudelleen. Ovenkarmi rämisi, ovi oli tukeva eikä hajonnut, mutten sitä yrittänytkään. Halusin vain Joshin tajuavan, että olin tosissani.
   ”Avaa!” karjuin oven läpi, potkaisin ovea taas. ”Sinun on pakko avata!”
   ”Victor, mitä sinä teet?”
   Läheltä kuuluva, hämmentynyt ääni sai minut lopettamaan oven pahoinpitelemisen. Käänsin katseeni äänen suuntaan.



Josh seisoi edessäni reppu olallaan, tutkiva ilme kasvoillaan. Mies näytti siltä, että tiesi hyvinkin, miksi potkin hänen oveaan, mutta ei sanonut sitä ääneen. Minusta taas tuntui siltä, että olisin voinut saman tien halata miestä. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan menin suoraan asiaan.
   ”Olen etsinyt sinua”, sanoin miehelle. ”Missä olet ollut?”
   Josh kohotti kulmiaan. ”Appaloosa Plainsissa”, mies vastasi muitta mutkitta. ”Etkö muista? Karhujen metsästys…”
   Minun teki mieli lyödä itseäni. Karhujen metsästys, totta kai. Josh oli puhunut siitä joskus aiemmin. Joskus sata vuotta sitten. Vieläkö se jatkui? Miksei Joshilla ollut kivääriään mukanaan, jos hän oli ollut metsästämässä karhuja? Ja siitä huolimatta… miksi Josh oli vain kadonnut sanomatta mitään?

”Sinäkö koit tarpeelliseksi lähteä metsästämään karhuja suoraan sairaalasta?” kysyin Joshilta. ”Sanomatta minulle sanaakaan?”

   Josh ei sanonut nytkään mitään. Mies käveli ohitseni, työnsi avaimen lukkoon ja avasi oven. Hän käveli sisään ja yllätyksekseni viittoili vapaalla kädellään minua seuraamaan perässään.



Suljin oven perässäni ja astuin muutaman askelen peremmälle. Josh oli heittänyt reppunsa sängylleen, mies seisoi nyt sänkynsä vieressä ja tuijotti ikkunasta ulos hieroen niskaansa mietteissään. Hän ei sanonut vieläkään mitään, joten päätin katkaista hiljaisuuden itse.
   ”Olisin puhunut kanssasi jo samana iltana, mutta ehdit lähteä, ennen kuin --” aloitin, mutta Josh keskeytti minut.
   ”Minä en halunnut puhua sinun kanssasi.” Josh veti syvään henkeä, mies puhalsi ilman hitaasti ulos suunsa kautta. ”Minulla oli syyni lähteä metsästämään karhuja juuri sillä hetkellä. Halusin vain pois. Otin taksin ja lähdin vielä samana yönä… se maksoi omaisuuden, mutta ainakin pääsin kauas Roaring Heightsista.”
   ”Ja minusta?”
   ”Ei se sinusta johtunut. Ei varsinaisesti, ei suoraan. Tai, no…”

Josh oli pitkän aikaa hiljaa, odotin hänen jatkavan. Mies tekikin sen.
   ”Victor, sinun on ymmärrettävä, että mitä tahansa puuhaatkin, minä en halua olla siinä mukana”, mies sanoi hiljaa, mutta painokkaasti. ”Ja jos aiot sotkea minut jatkossakin näihin juttuihin, minun on tosissani harkittava, voinko enää pitää yhteyttä sinuun. Sinä vaaransit henkeni vedoten kiitollisuudenvelkaan ja petit luottamukseni – vakuutit minulle, ettei mitään tapahdu, siitä huolimatta kahta miestä ammuttiin ja heistä toinen menehtyi. Tiedän, ettet oikeasti olisi edes voinut luvata sellaista, mutta sitä suuremmalla syyllä minusta tuntuu, etten voi luottaa mihinkään, mitä lupaat. Saatat luvata sellaistakin, mitä et pysty pitämään.”
   ”Minä --”
   ”En lopettanut vielä”, Josh keskeytti kuivasti. ”Kaiken sinä yönä tapahtuneen lisäksi osaan jo arvata, että olet muutenkin valehdellut minulle kaikesta. Tuskin olet puhunut totta mistään. Tiedän, että olet sotkeutunut johonkin rikolliseen, luultavasti olit jo silloin, kun tapasimme ensi kerran. Et ole se ihminen, jonka opin tuntemaan Appaloosa Plainsissa. Se hiljainen Victor de Luca, joka putosi noin sata kertaa hevosen selästä ennen kuin pääsi edes opettelemaan laukkaamista… se et ole sinä, et enää. Se Victor, johon minä tutustuin, ei juoksentele ase kädessä maalitehtaalla tappamassa ihmisiä.”



Katsoin Joshia pitkään. Kun viimein tajusin miehen lakanneen puhumasta, oli minun vuoroni sanoa jotain.
   ”Anteeksi.”
   Ei muuta. En kyennyt sanomaan mitään muuta. Josh kuitenkin vaikutti ymmärtävän, mies nyökkäsi.
   ”En minä ole vihainen sinulle. Minä tarvitsin vain aikaa miettiä. Aikaa sekä paikan, jonne jättää kiväärini… en aio tarttua siihen enää koskaan, en edes metsästysaikeissa. Kun näin, mitä kaikkea muuta aseilla voi tehdä…” Josh pudisteli päätään hiljaa. ”Se maailma ei ole minua varten.”
   ”Minä ymmärrän täysin”, vastasin Joshille. ”Enkä aio koskaan sotkea sinua tähän enempää. Se maalitehtaan juttu oli poikkeus, olimme silloin pahasti liemessä, ja tarvitsimme apua. En tajunnut, miten pahasti siinä olisi voinut käydä. Miten pahasti siinä lopulta oikeasti kävi. Jos olisin tiennyt, en olisi koskaan ottanut sinua mukaan.”



Josh kääntyi minua kohti ja risti kätensä rinnalleen. Mies mittaili minua hetken katseellaan ja avasi sitten suunsa.
   ”Sovitaanko, ettei muistella tätä tapausta enää?” mies totesi hymähtäen.
   ”Sovitaan niin”, vastasin huojentuneena. Toisaalta olisin halunnut käydä asian läpi Joshin kanssa, mutta toisaalta tuntui hyvältä vain jättää se menneisyyteen.
   Josh jatkoi vielä.
   ”Haluaisin myös sopia, ettet enää valehtele minulle.” Mies laski katseensa lattiaan. ”Ettet enää väitä olevasi mitään muuta, kuin mitä olet. En vaadi sinua kertomaan minulle mitään – haluan vain, että jos et halua kertoa jotain, et ainakaan sorru vääristelemään totuutta, vaan sanot, ettet voi puhua asiasta.”
   Nyökkäsin Joshille. ”Sekin sopii.”
   ”Hyvä.”



Josh tuli lähemmäs. Mies epäröi hetken, kunnes kohotti toisen kätensä ja taputti minua hiukan kömpelösti olalle.
   ”Loistavaa”, Josh sanoi ja hymyili. ”Kai voimme olla edelleen ystäviä?”
   Sisintäni kouraisi. Ajatus siitä, että olisin Joshin kanssa ystävä kuten aina ennenkin nyt, kun olin vielä hetki sitten ollut järjestelemässä miehen tappamista, ei tuntunut hyvältä. Miten voisin katsoa miestä silmiin ja luvata hänelle olevani hänen ystävänsä? Toisaalta – mitä muuta voisin sanoa? En aikonut kertoa Joshille, että hän oli ollut vähällä menettää henkensä minun käskystäni. Oli parempi, ettei mies tiennyt.
   Ja ennen kuin huomasinkaan, olin vastannut Joshin hymyyn omallani.
   ”Totta kai voimme.” Nielaisin, nyökkäsin sanojeni vakuudeksi. ”Totta kai.”

***



Jeremy ei ollut tyytyväinen. Stevenson ei ollut tyytyväinen. Minä en ollut tyytyväinen.



Stevensonit kokivat Joshin edelleen uhaksi järjestölle. Vaikken ollutkaan kertonut miehelle enää mitään lisää, Jeremy ja isänsä olivat sitä mieltä, että se, minkä Josh jo tiesi ja osasi arvata, tulisi vielä koitumaan meidän kaikkien kohtaloksi. He kuitenkin suostuivat olemaan tekemättä Joshille mitään, kun kerran luotin mieheen. Pakkohan heidän oli, olinhan heidän johtajansa. Sitä paitsi jos olisin antanut Stevensonien tappaa ystäväni, kaiken logiikan mukaan myös Olivie ja Susie olisivat uhka järjestölle siinä missä Joshkin. Enkä missään nimessä ollut sitä mieltä, että naiset olisi hiljennettävä. Tiesin kyllä, että heihin saattoi luottaa. Tiesin myös, että Joshiin saattoi luottaa. Mikseivät Stevensonit uskoneet minua siinä asiassa?



Sinä yönä kävellessäni myrskyisellä rannalla onnistuin muutenkin rypemään kohtuullisen syvällä itsesäälin valtameressä. Olin juuri vakuuttanut Joshille, että me kaksi olisimme ystäviä – että kaikki olisi, kuten ennenkin. Mutta mikäli en olisi onnistunut puolivahingossa törmäämään mieheen, mikäli en olisi saanut häntä kiinni ajoissa, Josh olisi nyt kuollut. Hänet olisi tapettu minun käskystäni. Ja kaikesta siitä huolimatta saatoin luvata miehelle, että kaikki oli hyvin… niin kuin en olisi juuri luvannut Joshille, etten enää koskaan valehtelisi hänelle. Niin kuin olisin täysin vilpitön.
   En enää tuntenut itseäni. Josh oli ollut oikeassa; se Victor, johon hän oli tutustunut Appaloosa Plainsissa, ei ollut enää tässä. Tilalla oli joku, jota en kyennyt itsekään tunnistamaan. Joku, jonka katse oli muuttunut pysyvästi, jonka käteen pistooli sopi nykyään täydellisesti. Enkä tiennyt, halusinko enää muuta. Halusinko enää olla se entinen Victor?



Oli miten oli… viime viikkojen aikana olin tajunnut yhden asian syvemmin, kuin koskaan ennen. Olin tajunnut, että elämä oli haurasta ja saattoi olla ohi yhdessä silmänräpäyksessä. Mikäli et kuollut luonnollisesta syystä, jouduit onnettomuuteen tai sitten joku vihollisesi ampui sinut, kun vähiten sitä odotit. Tai sitten ihminen, jota luulit ystäväksesi, suunnitteli ja toteutti sinun salamurhasi. Niin tai näin, koko elämä saattoi päättyä yhdessä hetkessä. Ja ennen sitä hetkeä olisi otettava kaikki irti kaikesta. Muistaa ystäviä. Toimia, kuten parhaaksi tunsi. Osoittaa rakkautta sydämensä valitulle… rakastaa ja olla rakastettu. Se ajatus oli edesauttanut minua päätöksessäni, jota olin joutunut harkitsemaan jo jonkin aikaa.
   Halusin elämän olevan tasaista. Halusin pitää Susien lähelläni. Halusin rakastaa häntä joka päivä elämäni loppuun saakka.



Rasia oli edelleen taskussani tallessa. Laskin sen varovasti viereeni rantapyyhkeelle ja katselin sitä hymynkare huulillani. Avatessani sen näin niiden vähäisten kuunsäteiden, jotka pääsivät taivaankannen pilvien lomasta maan päälle, heijastuvan rasian sisältä joka suuntaan.



Sormuksella ei ollut korvia, joilla kuulla sanani, mutta lausuin toiveeni silti ääneen.
   ”Toivotaan, että hän tekee oikean päätöksen.” Hymystä huulillani ei ollut enää tietoakaan. ”Oli se sitten myönteinen tai kielteinen, toivottavasti se on oikea.”
   Sillä mitään muuta en toivonut, kuin että Susie olisi onnellinen.

***



”Vicky…! Odota!”
   Jeremyn karjaisu takanani kuulosti paitsi hengästyneeltä, myös ärtyneeltä. Mies oli hyvässä kunnossa itsekin, mutta oli silti minua hitaampi juoksemaan, ja sekös häntä ärsytti. Normaalisti toki hidastin sen verran, että Jeremy pysyi hölkkävauhdissa mukana, mutta en tällä kertaa. Jeremy itse oli muutenkin sitä mieltä, että voisi ilman muuta pinkoa verenmaku suussaan vieressäni minun hölkätessäni – hänen takiaanhan emme hidastaisi! – joten miksi en kerrankin hieman näpäyttäisi miestä?

   ”Vicky!”
   ”Juokse kovempaa!” karjuin takaisin kuin Robert Blake konsanaan.



Kuulin Jeremyn kiihdyttävän vauhtiaan, miehen askelet tihenivät. Minä tein samoin hymynkare huulillani. Jouduin pinkomaan tosissani, jotta sain välimatkan pidettyä kiitettävänä, mutta se ei haitannut. Juuri nyt kaipasin kunnon väsytystä, itsensä työntämistä äärirajoille, jotta ajatukseni selkeytyisivät.
   Hiki virtasi kasvoillani, yritin pitää hengitykseni rytmikkäänä, kuten Blake oli joskus minua neuvonut tekemään. Sen avulla jaksaisin paljon pidemmälle, kuin jos haukkoisin henkeäni satunnaisesti aiheuttaen sen, ettei hapen kulku veressäni olisi tasaista. Jeremy ei sitä tekniikkaa osannut, ja pian kuulin hänen askeltensa hidastuvan. Lopulta mies pysähtyi kokonaan.



Käännyin, kävelin rauhallisin askelin miehen luo. Olin itsekin hengästynyt, mutta Jeremy nojasi polviinsa ja huohotti kuin henkensä hädässä.
   ”Helvetti, Victor”, Jeremy sai sanottua läähätyksensä lomasta. ”Tämän piti olla hölkkälenkki… ei mikään ’juokse henkesi edestä’-versio…”
   ”Sinähän sanot aina, ettei sinun takiasi pidä hidastaa”, sanoin virnistäen.
   ”Minä… hitto, ole hiljaa.”

Hiljaisuutta kesti jonkin aikaa. Jeremy sai hengityksensä tasattua ja tuijotti minua murhaavasti, mutta se ei pyyhkinyt omahyväistä virnettä pois kasvoiltani.
   ”Loppujäähdyttelyt?” Jeremy ehdotti. Tukahdutin haluni naljailla Jeremylle siitä, että mies halusi jo lopettaa lenkin.
   ”Sopii”, vastasin miehelle. ”Sinä voit mennä edeltä, olethan minua hitaamp --”
   Jeremy huitaisi nyrkillään kevyesti kohti kasvojani, mies löi tahallaan ohi, mutta vaikenin silti naurahtaen.
   ”Rauha, rauha. Menet silti edeltä.”



Hölkkäsimme hetken aikaa rauhallisesti, minkä jälkeen suuntasimme reippaasti kävellen keskuspuiston poikki kohti Jeremyn asuntoa. Juttelimme kaikessa rauhassa niitä näitä – tai no, Jeremy jutteli, nimittäin toissaillan baariseurastaan. Minä kommentoin silloin tällöin jotain pitääkseni keskustelun molemminpuolisena. Rehellisesti sanoen Jeremyn naisseikkailut eivät erityisemmin kiinnostaneet minua, mutta parhaana ystävänä toki kuuntelin.
   ”Se tyttönen kai kuvitteli, että pari vihjailevaa katsetta ja elettä tanssilattialla tarkoittaa automaattisesti häitä, viittä lasta ja omakotitaloa meren rannalla”, mies tuhahti enemmän huvittuneena, kuin ärsyyntyneenä. ”Minä en koskaan puhunut mistään sellaisesta, sanoin vain, että hän voi tulla luokseni yöksi.”
   ”Lähtikö hän mukaasi?”
   ”Totta kai hän lähti, ihan tunarinako sinä minua pidät?” Jeremy virnisti. ”Hän olisi keittänyt aamulla kahvit ja jäänyt luokseni pidemmäksikin aikaa. Kesti ikuisuus saada hänet keräämään vaatteensa ja lähtemään.”



”Vaatteista puheen ollen”, Jeremy jatkoi, kun en vastannut mitään. Mies vilkaisi kaupungintalon kelloa oikealla puolellaan ja käänsi katseensa takaisin minuun. ”Meidän täytyy vaihtaa vaatteet ja lähteä, meillä on enää pari tuntia aikaa.”
   Hätkähdin. ”Mitä parin tunnin kuluttua tapahtuu?” kysyin Jeremyltä hämilläni.
   ”Etkö muista? Se äidin juttu.”
   ”Jeremy, sinä et ole puhunut minulle mistään ’äitisi jutusta’”, huomautin miehelle. ”Olet tapasi mukaan unohtanut.”
   ”Enkä ole, itse et muista.” Jeremy hymähti. ”Oli miten oli, äiti kutsui sinutkin tänään teehuoneelleen, sen avajaiset ovat tänään ja --”
   ”Teehuoneelleen?!” älähdin. ”Mille ihmeen teehuoneelle?!”
   ”Älä muuta sano”, Jeremy totesi pudistellen päätään. ”Luulin ensin, että se oli vitsi, mutta äidin ja isän viimein kerrottua vähän aikaa sitten, mitä äiti oli niin kovalla kiireellä käynyt järjestelemässä… kyllä vain, hän on perustanut teehuoneen. Äiti vähän pahastui, kun melkein nauroin itseni kuoliaaksi kuultuani siitä… no, joka tapauksessa hän on kutsunut minut, isän, Susien ja sinut tänään sinne pari tuntia avajaisten jälkeen. Hän kutsui myös Andrewsin, mutta eihän se mies pääse vielä ainakaan viikkoon pois sairaalasta. Kai sinä kuitenkin tulet?”
   ”Juomaan teetä?”
   ”Niin. Äidin mieliksi. Saa sieltä kai kahviakin.”



Mietin hetken. Minulla oli kyllä ollut suunnitelmia sille illalle… olin aikonut pyytää Susieta ulos. Olin itse asiassa aikonut kosia naista sinä iltana. Sen takia olinkin halunnut juosta kunnolla, olin halunnut tyhjentää pääni ja harkita asiaa vielä huolella, ennen kuin tekisin mitään päätöksiä. Mutta jos Susiekin oli kerran menossa teehuoneelle, ehkä minäkin sitten menisin.
   ”Selvä on, minä tulen”, vastasin Jeremylle. Mies hymyili.
   ”Hyvä juttu. Äiti odottaa sinua.”

***



Olivien teehuone oli entinen kaksikerroksinen mummonmökki keskustan laitamilla. Mökki oli remontoitu ja muutettu kahvilakäyttöön sopivaksi, lisäksi Olivien oli toki pitänyt hakea yritysluvat kaupungilta. Vaikken olisi sitä koskaan Oliviesta uskonut, niin perheelleen nainen oli kertonut oman teehuoneen olleen salainen haaveensa jo vuosia, ja nyt, kun toinen lapsista oli jo muuttanut pois kotoa ja toinen oli jo hyvän matkaa aikuinen, naisella oli aikaa pyörittää omaa yritystä.



Teehuoneen avajaiset eivät varsinaisesti olleet mitkään suuret juhlat, mutta Olivien mieliksi minä ja Jeremy olimme pukeutuneet hivenen huolellisemmin. Ei Jeremy suostunut vieläkään siistimään kurittomia hiuksiaan, eikä kumpikaan meistä pukeutunut puvuntakkiin, mutta meitä oli pyydetty pukeutumaan siististi, ja sen teimme. Tilaisuus oli Olivielle tärkeä, ja tahdoimme kunnioittaa sitä parhaamme mukaan.



Astuessamme sisään ensimmäisenä näimme vanhat, vaaleat puupöydät, joista jokaista peitti kukallinen pitsiliina. Pöytiä ympäröivät jo aikaa nähneet tuolit, jokaisella pöydällä oli kukkia. Ikkunoita peittivät kauniit, läpikuultavat verhot, tilaa valaisivat vanhanajan kyntteliköiksi naamioidut lamput. Vanha gramofoni soitti seinän vieressä klassista musiikkia.



Tiskin takana seisoi Olivien palkkaama kahvila-apulainen, Olivie itse esiliinassaan ja violettiin mekkoon pukeutunut Susie, joka näytti auttavan äitiään ja kahvila-apulaista. Hyllyille oli aseteltu valmiiksi teekuppeja ja -kannuja, tiskin vieressä oleva vitriini pursusi Olivien leipomuksia. Huomatessaan meidät Susie ja Olivie jättivät kahvila-apulaisen yksin tiskin taa ja tulivat luoksemme.



”Tulitte juuri sopivaan aikaan!” Olivie huudahti. ”Täällä on ollut hirveä hulina koko päivän, mutta nyt alkaa helpottaa ja ehdimme jutellakin… minun tosin täytyy nyt mennä taas keittämään lisää teetä, tulen sitten takaisin. Jeremy, napitahan paitasi kokonaan, näytät juopuneelta tuollaisena.”
   Jeremy murahti jotain vastaukseksi, Olivie kurotti napittamaan poikansa paidannapit ylös saakka kiinni. Olivien käännettyä selkänsä ja lähdettyä kohti takahuonetta Jeremy kuitenkin avasi nappinsa uudelleen posket punoittaen. Mies huomasi Stevensonin juttelevan vähän matkan päässä muuan tuntemattomalle asiakkaalle ja suuntasi isänsä luo jättäen minut ja Susien kahden.



Susie katseli minua hetken hymyillen. Nainen mittaili minua päästä varpaisiin.
   ”Näytät komealta”, hän lopulta sanoi arasti. Vastasin naisen hymyyn.
   ”Sinä puolestasi olet tänään poikkeuksellisen kaunis.”
   Hetken oli hiljaista. Susie punastui hieman, nainen tuijotteli kengänkärkiään. Hän ei ollut tottunut puhumaan julkisesti tällaisia, olimmehan joutuneet pitkään salaamaan suhteemme.
   ”Mitä aiot tehdä avajaisten jälkeen?” kysyin naiselta hiljaa. Susie nosti katseensa.
   ”Ei minulla ole mitään erityistä suunnitelmissa”, hän vastasi. ”Onko sinulla?”
   ”On.” Hymyilin Susielle. ”Haluaisin nimittäin viettää loppuillan sinun kanssasi.”
   ”Se sopii.”
   ”Victor ja Susie!” kuului Stevensonin ääni kauempaa tilasta.



Jack Stevenson seisoi teehuoneen toiseen kerrokseen vievien portaiden lähellä. Kohdatessaan katseeni hän kohotti kätensä ja viittoili meitä tulemaan mukaansa.
   ”Olivie ja Jeremy ovat yläkerrassa”, mies huikkasi meille. ”Minäkin menen sinne. Tulkaa tekin.”
   Lähdimme Stevensonin perässä portaita ylös. Yläkerrassa Stevenson avasi ensimmäisen vastaan tulevan oven ja viittasi minut ja Susien sisään.



Erääseen toisen kerroksen huoneista Olivie oli sijoittanut erillisen, suuremman pöydän ja sen ääreen muutaman tuolin. Pöydälle oli katettu meitä jokaista varten kupillinen kahvia tai teetä. Olivie itse istui Jeremyn kanssa pöydän ääressä ja katsoi meitä odottavasti.
   ”Tervetuloa Olivien teehuoneen VIP-tiloihin”, nainen vitsaili ja viittasi kohti tuoleja. ”Istukaa alas, juomat jäähtyvät muuten. Jos joku kaipaa jotain syötävää, voin käydä hakemassa.”



Heti minun, Susien ja Stevensonin istuuduttua pöydän ääreen Olivie käänsi katseensa minuun.
   ”Miten Andrews voi?” Olivie kysyi huolestuneella äänellä. ”Kutsuin hänetkin, mutta hän ei kuulemma vielä päässyt tulemaan. Pääseekö hän pian kotiin?”
   ”Toivottavasti”, vastasin hiljaisella äänellä, tunsin edelleen syyllisyyttä Andrewsin loukkaantumisesta. ”Viimeinen leikkaus onnistui, mutta hän on vielä toipilas. Pystyy seisomaan ja kävelemään lyhyitä matkoja, mutta tuskin juoksee tai tekee mitään fyysisesti raskasta vielä pitkään aikaan.”
   Olivie näytti surulliselta. Nainen kallisti päätään hieman puhuessaan minulle.
   ”Kun käyt hänen luonaan seuraavan kerran, hae hänelle täältä jotain viemistä”, hän pyysi. Pudistin päätäni.
   ”Andrews ei saa syödä mitään kovin raskasta vielä, hänen elimistönsä ei kestäisi sitä.”



Murheellinen hiljaisuus. Olivie katsoi ohitseni kohti seinää ja näytti tyytymättömältä. Jeremy ja Stevenson katsoivat minuun, Susie puolestaan katsoi äitiinsä. Minun teki mieli pyytää anteeksi kaikilta, mutten tehnyt sitä. Se olisi saanut aikaan vain luonnottoman ”ei se sinun vikasi ollut”-puheitten ja rohkaisevien olantaputusten vyöryn, eikä ainakaan vahvistanut asemaani järjestön johtajana.
   Olivie rikkoi hiljaisuuden, nainen taikoi jostain huulilleen hymyn ja tarttui teekuppiinsa.
   ”Pääasia on, että hän on kunnossa”, hän sanoi iloisesti ja siemaisi teetään. ”Pääasia on, että te kaikki olette. Puhutaan jostain muusta – me kaikki tarvitsemme nyt rentoa juttelua ja yhdessäoloa.”
   ”Olet oikeassa”, Stevenson totesi ja kohotti kahvikuppinsa. ”Nämä eivät ole kuohuviinilaseja, mutta eiköhän nosteta malja vaimoni toteutuneelle haaveelle ja sille, että kaikki on viimeinkin hyvin. Onneksi olkoon, vai mitä?"



Yritin hymyillä siinä onnistumatta.
   ”Onneksi olkoon”, sanoin ja nostin kahvikuppini ylös. Jeremy, Susie ja Olivie tekivät samoin.
   ”Onneksi olkoon kaikille”, Olivie lisäsi vielä ja soi minulle leveän hymyn.

***



Teehuoneen avajaisten jälkeen otin Susien mukaani ja lähdin ajamaan kohti merenrantaa. En suostunut kertomaan Susielle, mihin olimme menossa ja miksi, vaikka nainen siitä kyselikin. Koko ajomatka sujui hämmentyneen hiljaisuuden vallitessa. Ajoittain Susie yritti viritellä keskustelua, mutta sai pelkkiä ynähdyksiä vastaukseksi. Olin yksinkertaisesti liian hermostunut älykkääseen keskusteluun.
   ”Perillä”, sain sentään sanottua Susielle pysäyttäessäni auton. ”Jatkamme jalan.”
   ”Minne?” Susie kysyi.
   ”Näet sitten.”



Kävelimme käsi kädessä kävelytietä eteenpäin. Susie katsoi minua pitkään.
   ”Tämähän alkaa mennä salaperäiseksi”, nainen hymähti. ”Kerro edes jotain.”
   ”Hyvää kannattaa odottaa, vai mitä?” sanoin toivoen, että kosintani tosiaan olisi Susien mielestä hyvä asia.



Majakka siinsi edessämme, olimme matkalla sen juurelle. Päästyämme sinne pysähdyimme puistonpenkin ja sitä ympäröivien kukkien eteen. Käänsin Susien katseen kohti merenrantaa ja kaupunkia.



Emme sanoneet pitkään aikaan mitään, vain katselimme kaupungin valoja. Susie vaikutti olevan hieman hermostunut, nainen oli epätietoinen eikä tiennyt, miksi minä olin niin hiljainen. Totuus oli se, että jouduin keräämään rohkeuttani ja miettimään asioita. Olinko tosiaan valmis tähän? Kun se olisi tehty, paluuta ei olisi… siis mikäli Susie vastaisi myöntävästi.
   ”Susie…”
   Hipaisin naisen hiuksia, ääneni oli käheä. Selvitin hieman kurkkuani.
   ”Susie, istuutuisitko kanssani hetkeksi?” Viittasin kädelläni kohti kulunutta penkkiä. Susie nyökkäsi vaitonaisena ja istui alas.



Suutelimme hiljaa, lyhyesti. Tunsin käsieni tärisevän. Oliko tämä kaikille miehille näin vaikeaa? Mieleni teki tunnustella taskuani, varmistaa, että sormusrasia todella oli edelleen siellä, mutta en uskaltanut tehdä sitä. Katsoin Susieta silmiin, karaisin taas vähän kurkkuani ja puhuin.
   ”Elämässäni on tasan yksi oikea onnen aihe, ja se olet sinä, Susie”, sanoin varovasti ja tartuin naisen käteen. ”En tiedä, mitä tekisin tai missä olisin ilman sinua.”
   Vedin henkeä. Susie oli hiljaa ja odotti minun jatkavan.



”Toin sinut tänne, koska…” aloitin, vedin taas henkeä ja aloitin uudelleen. ”Toin sinut tänne, koska täältä näkee koko kaupungin – koko sen paikan, jossa me kasvoimme ystävinä ja vähitellen löysimme toisemme. Mutta kaupunki ei näe meitä näin kaukaa. Saamme olla omassa rauhassamme aivan kaksin. Ja… ja minulla on kysyttävää sinulta.”
   Nousin ylös, Susie teki samoin. Hetkeksi hämmennyin täysin, olin suunnitellut, että Susie istuisi ja minä… noh, ei sillä ollut väliä, kyllä tämä näinkin onnistuisi. Kai.



Polvistuin. Susie näytti hämmentyneeltä. Etsin taskustani sormusrasian, hetken luulin, ettei se olisi siellä, mutta pian käteni tavoitti samettisen kannen. Piilottelin rasiaa hetken kädessäni, Susien hämmennys vaihtui epävarmaksi säikähdykseksi. Nainen arvasi, mitä olin tekemässä. Minä taas en enää edes tiennyt, mitä tein. Toimin vain automaattisesti, tiedostamatta mitään.



Arvaamisestaan huolimatta Susien hämmennys vain syveni avatessani rasian kannen hänen edessään. Naisen silmät laajenivat, hän älähti jonkinlaisen säikähdyksen merkiksi nähdessään kimaltelevan kiven. Sain rohkeuteni sirpaleet koottua ja suuni avattua.
   ”Susie… tuletko vaimokseni?”
   Hetken hiljaisuus. Olin varma, että Susie pyörtyisi, ainakin nainen näytti kalpealta. Susien puhuessa hänen äänensä oli vain heikko kuiskaus.
   ”Minä tulen.”
   Tuijotin naista hetken uskomatta korviani. Lopulta hänen ojentaessaan vasemman kätensä minulle tajusin tehdä jotain.



Sormus oli ehkä hivenen liian suuri, mutta vain hivenen, ja sitä voisi käydä pienentämässä myöhemmin. En yksinkertaisesti jaksanut soimata itseäni arviointivirheestäni, olin liian hämmentynyt, liian poissa tolaltani ja liian onnellinen huolehtiakseni siitä. Joka tapauksessa sormus sujahti naisen vasempaan nimettömään ja pysyi siinä.



Susien kaapatessa minut tiukkaan halaukseen leveä hymy valtasi kasvoni. En tiennyt, mitä sanoa. Kiitos? Kuuluiko tässä tilanteessa kiittää? En tiennyt. Susie kuitenkin kiitti.
   ”Kiitos, Victor”, nainen sopersi korvaani. ”Kiitos siitä, että teit minut näin onnelliseksi.”
   En sanonut mitään. En yksinkertaisesti pystynyt.



Sillä hetkellä tunsin, että tämä kaupunki oli antanut minulle jotain muutakin, kuin tappajan luonteen. Tajusin, että olin saanut kotikaupungistani jotain muutakin. Nimittäin rakkauden, todellisen rakkauden, jonka kanssa saisin tästedes elää elämäni jokaisen päivän.

***



Siitä oli tulla ensimmäinen riitamme kihlaparina. Olisin halunnut pitää kihlauksemme toistaiseksi salassa ja valmistella kertomista jotenkin välttääkseni suuremman draaman, mutta Susie halusi kertoa asiasta perheelleen välittömästi. Hänen mukaansa se, että hän olisi piilottanut sormuksen ja mennyt kotiinsa, kuin mitään ei olisi tapahtunut, ei ollut vaihtoehto. Yhden ehdon kertomiselle olin kuitenkin asettanut; se tapahtuisi minun kotonani, minun maaperälläni eikä Stevensonien luona, missä minusta luultavasti tehtäisiin päivän muhennos tästä hyvästä. Stevenson tuskin arvostaisi sitä, että olin kihlannut hänen tyttärensä, Jeremy puolestaan haluaisi tappaa minut, kunhan kuulisi, että aioin kahlita Susien elämään samaa elämää kanssani loppuikänsä.
   Vaeltelin ympäri huonetta tuntien Susien katseen selässäni.
   ”Ei tässä käy kuinkaan”, Susie yritti rohkaista. ”Isä ja Jeremy ovat ehkä hetken näreissään, mutta äiti ainakin innostuu ja saa isänkin leppymään. Sitä myöten leppyy myös veljeni.”
   ”He tappavat minut.”
   ”Älä viitsi, Victor, eivät tietenkään tapa --”
   Ovikello soi ja keskeytti Susien puheen. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, Susie ryntäsi avaamaan.



Olivie ja Stevenson astuivat etunenässä sisään, heidän takanaan seurasi Jeremy. Siirryin Susien viereen naisen jäädessä seisomaan perheensä eteen. Stevenson katsoi vuorotellen minua ja Susieta kulmiaan rypistäen.
   ”Mikä oli niin tärkeää, että meidän kaikkien oli tultava tänne?”
   Susie hymyili. Minä en. Nyökkäsin kohti ruokapöytää.
   ”Istutaan alas, niin jutel--”
   ”Isä, heillä on sormukset.”
   Jeremyn värittömästi sanottu lause tuntui kaikuvan koko talossa. Se keskeytti puheeni ja sai meistä jokaisen jähmettymään paikoillemme – Jeremyä lukuunottamatta. Tuijotettuaan aikansa minun sekä Susien vasempia käsiä Jeremy käveli kohti ruokapöytää, jota kohti olin aiemmin nyökännyt.



Jeremy ei näyttänyt vihaiselta. Hän veti rauhallisesti tuolin itselleen ja istuutui sille aivan yhtä eleettömästi ja arkipäiväisesti, kuin jos olisi juuri tajunnut, että meillä oli käsissämme nahkahansikkaat. Jeremy jäi istumaan paikoilleen kädet sylissään eteenpäin tuijottaen. Hänen toimintansa oli täysin arkipäiväistä, täysin väritöntä – ja se minua nimenomaan huoletti eniten.



En kuitenkaan ehtinyt kauaa pohtia Jeremyä, kun Stevenson vieressäni puhui.
   ”Kihlasit tyttäreni.” Stevensonin ääni oli kireä. ”Kysymättä minulta.”
   "Isä.” Susien ääni oli painokas. ”Minä olen aikuinen ihminen, samoin Victor.”
   ”Susie on oikeassa”, Olivie sanoi miehelleen yhtä painokkaasti. ”Sitä paitsi minusta tämä on loistava juttu.”
   ”Loistava?” Stevenson toisti kylmällä äänellä. ”Sekö on loistavaa, että tyttäremme haluaa virallistaa liittonsa rikollisjärjestön johtajaan?”
   ”Ottaen huomioon, että hänen isänsä on ollut käytännössä koko aikuisikänsä kyseisen järjestön jäsen, en pitäisi ammattiani kovinkaan huonona asiana”, huomautin Stevensonille saatuani viimein suuni auki. ”Valinta oli Susien. Minä kysyin häneltä, haluaako hän tulla vaimokseni, ja hän vastasi myöntävästi. Siinä kaikki.”



Stevenson käänsi minulle selkänsä. Mies pyyhki kädellään hiuksiaan ja huokaisi syvään.
   ”Minä arvasin, että tämä päivä tulee joskus.” Stevenson pudisteli päätään hitaasti. ”En kai minä voi teitä kieltääkään, vaikka haluaisin. Hyvä on, Victor – vie tyttäreni alttarille, mutta muista lupauksesi.”
Hiljaisuus. Stevenson tarkensi asiaa.
   ”Se, jonka teit minulle siirtolapuutarhassa kauan sitten.” Mies risti kätensä rinnalleen, muttei kääntynyt minua kohti. ”Lupasit tehdä hänet vain ja ainoastaan onnelliseksi. Muistakin se.”
   Stevenson kääntyi minua kohti sen verran, että pystyi katsomaan silmiini painostavasti muutaman sekunnin ajan. Sitten mies kääntyi kohti ovea ja poistui talosta jättäen paikalle Olivien ja Jeremyn.



Toisin kuin aviomiehensä ja poikansa, Olivie oli ihastuksissaan uutisesta. Heti Stevensonin poistuttua talosta nainen harppoi tyttärensä luo ja halasi tätä.
   ”Onneksi olkoon, tyttökulta”, Olivie henkäisi. ”Olenkin jo odottanut tätä!”
   ”Kiitos, äiti”, Susie hymähti ja vastasi äitinsä halaukseen.
   Olivie oli kaapata minutkin äidilliseen halaukseen, mutta tyytyi lopulta vain taputtamaan minua olalle.
   ”Onnea, Victor! Äitinä saanen sanoa, että teit hyvän valinnan?” Olivie iski silmää, Susie tuhahti ja minä hymähdin, kun en keksinyt mitään sanottavaa.



”Minun täytyy mennä Jackin perään”, Olivie sanoi. ”Älkää pelästykö hänen reaktiotaan, hän on varmasti ihan sinut asian kanssa, kunhan nukkuu yön yli. Oletan, että Susie jää tänne yöksi?” Olivien hymy leveni, nainen ei odottanut vastausta, vaan kipitti korot kopisten miehensä perään ulos talosta.



Taloon jäi minun ja Susien lisäksi enää Jeremy. Mies istui edelleen pöydän ääressä ilmeettömänä. Susie jäi seisomaan paikoilleen, kun kävelin lähemmäs ruokapöytää. Tartuin tuolin selkämykseen istuutuakseni Jeremyä vastapäätä, mutta välittömästi sen eleen jälkeen Jeremy itse nousi ylös ja asteli kohti ovea.
   ”Jeremy?” lausuin miehen nimen hiljaa.



Hän pysähtyi ja kääntyi. Mies loi minuun pitkän katseen, joka sai sydämeni jättämään lyönnin väliin. Se katse oli niin täynnä vihaa ja katkeruutta, etten ollut sitä sellaisena koskaan nähnyt.
   Tuijotettuaan minua muutaman sekunnin Jeremy kääntyi ja marssi ovesta ulos paiskaten sen kiinni perässään, jättäen jäljelle vain hämmentyneen hiljaisuuden.



Susie toipui nopeasti veljensä reaktiosta. Hän tuli lähemmäs, nainen kietoi kätensä niskani taakse. Hän katsoi minua silmiin varovainen hymy huulillaan.
   ”Jeremy leppyy kyllä.”
   ”Oletko varma?” kysyin ahdistuneella äänellä. ”Viimeksikin siihen meni kuukausia…”
   ”Hän tiesi varmasti, että näin tulee käymään. Hän saa luvan sopeutua tilanteeseen.”
   Huokaisin.
   ”Jos niin kerran sanot.”

***



Lähiviikkojen aikana opin jotain tärkeää, nimittäin sen, että kaikenlaisten juhlien – etenkin häiden – järjesteleminen oli naisilla verissä.
   Olivie ja Susie olivat heti täydessä työn touhussa. Olivie lupasi ommella Susien hääpuvun ja tarjoutui tekemään minullekin frakin tai vastaavan, mutta hivenen peläten sitä, minkälainen Olivien suunnittelema frakki mahtaisi olla, vetosin siihen, että olin jo ehtinyt ostaa itselleni sopivan hääasun. Se ei tietenkään pitänyt paikkaansa, mutta onneksi naisilla oli muutenkin kädet täynnä töitä häävalmistelujen kanssa, eivätkä he jaksaneet ryhtyä väittelemään kanssani puvustuksestani.



Susie ja Olivie olivat molemmat olleet oikeassa siinä, että Stevenson kyllä leppyisi. Mies vaikutti hyväksyneen suhteeni hänen tyttäreensä täysin, ja vaikka hän jakelikin jatkuvasti ohjeita ja vaatimuksia sen suhteen, miten minun tulisi hänen tytärtään kohdella, olin helpottunut. Kykenimme tekemään yhteistyötä, pystyimme juttelemaan normaalisti – tilanne ei ollut lainkaan sama, kuin silloin, kun Jeremy oli paljastanut minun seurustelevan Susien kanssa.



Jeremystä puheenollen… hänen kanssaan tilanne oli toinen. Mies osallistui kokouksiin, teki pyydetyt asiat mukisematta eikä ollut ilmiriidoissa kanssani, mutta hänen vastauksensa asioihin, joista hänelle puhuin, hoituivat yhdellä tai kahdella sanalla. Työajan ulkopuolella en tavannut miestä lainkaan, hän ei vastannut soittoihini, avannut ovea eikä tullut käymään. Kertaalleen pysäytin hänet kokouksen jälkeen ja pyysin häntä kanssani kahville, mutta Jeremy vain väitti hänellä olevan kiire ja lähti.



Niiden viikkojen aikana Andrews pääsi sairaalasta kotiin. Hän ei tosin ollut vieläkään siinä kunnossa, että olisin antanut hänen palata töihin, vaikka lääkäri olikin sanonut, että kevyttä työtä mies voisi tehdä. Tiesin, että hän paloi halusta päästä edes pyörittelemään papereita, mitä Andrews jo entisen juristin työnsä puolesta rakasti, mutta en halunnut miehen kokevan minkäänlaista stressiä. Kihlauksesta kyllä kerroin hänellekin, samalla kutsuin miehen häihin ja kehotin häntä ottamaan mukaansa avecin, mikäli hänellä olisi joku erityinen tiedossa. Mies ottikin kutsun vastaan ja onnitteli minua mainitsematta kuitenkaan mitään mahdollisesta seuralaisesta. En kysellyt asiasta, Andrewsin ihmissuhdekuviot eivät kuuluneet minulle tippaakaan. Itselläni oli tarpeeksi huolia omissani.



Sanotaan, että asioita tapahtuu eniten silloin, kun niitä ei osaa etukäteen odottaa. Sekin päivä oli yksi ihan tavallisista iltapäivistä, joina lusikoin suuhuni jogurttia ja mysliä, kun en jaksanut laittaa kunnon ruokaa nälkääni. Susie oli viettänyt paljon aikaa luonani, mutta oli nyt Olivien kanssa valitsemassa hääpukukangasta, joten olin yksin talossa. 

   Ovikellon soidessa laskin lusikkani alas, nousin pöydän äärestä ja kävelin ovelle. Avatessani sen jäin hetkeksi tuijottamaan oven toisella puolella seisovaa miestä.

”No?” Jeremy Stevenson kysyi ja virnisti lyhyesti. ”Etkö aio päästää parasta kaveriasi sisälle?”
   En tiennyt hetkeen, mitä tehdä. Lopulta sain itseäni niskasta kiinni ja väistin päästäen Jeremyn ovesta sisään. En voinut uskoa, että hän oli vain ilmestynyt oveni taakse, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Oliko hän kuitenkin lopulta hyväksynyt kihlauksemme?



Vasta pitkän ajan kuluttua sain suustani tasan yhden sanan.
   ”Jutellaan”, sanoin miehelle ja suuntasin kohti sohvia, mutta Jeremy pysäytti minut vähän matkan päähän ovesta.
   ”Ei ole aikaa jutella”, Jeremy sanoi ja virnisti. ”Olisin vanhaan kunnon tyyliin kaapannut sinut auton takakonttiin tätä varten, mutta ajattelin, että se herättäisi ikäviä muistoja.”
   Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, jokainen lihakseni jännittyi.
   ”Mitä tarkoitat?” kysyin Jeremyltä, joka naurahti.
   ”Sitä, että lähdet mukaani. Järjestin sinulle polttarit.”



”No, mikä maksaa?” Jeremy kyseli, kun en hetkeen liikkunut minnekään.
   ”Eikö… eikö polttarit yleensä järjestetä häiden aattoiltana?” änkytin Jeremylle hämilläni.
   ”Yleensä ja yleensä”, mies tuhahti. ”Kyllä vain, jos ei aiota pitää hauskaa, vaan stressata häistä. Minä haluan, että rentoudut kunnolla ennen sitä suurta päivääsi. Toin sinulle tilaisuuteen sopivat vaatteet, ne odottavat autossa tien varressa ja vaihdat ne päällesi. Lähdetään.”
   ”Mutta --”
   ”Hiljaa, tai päädyt oikeasti sinne auton takakonttiin.” Jeremy kääntyi kohti ulko-ovea, ja päätäni pudistellen seurasin häntä.
   Oli uskomatonta, että Jeremy oli jälleen oma itsensä. Oliko hän antanut minulle anteeksi? Siltä ainakin vaikutti.

***



”Jeremy, nämä sinun vaatteesi… minä näytän kamalalta!”
   ”Etkä näytä, vaan seksikkäältä.”
   ”Minun ei tarvitse näyttää seksikkäältä, minä olen menossa naim--”
   ”Lopeta valittaminen ja astu kiltisti ulos autosta. Meitä odotetaan jo.”

”Tiesitkö, että pinkki pukee sinua aika hyvin?” Jeremy kysyi virnistäen.
   ”Ole hiljaa”, mutisin Jeremylle. ”Tämä on tarpeeksi vaikeaa ilman naljailuasikin… oliko nämä napinlävet pakko ommella kiinni?”
   ”Älä ole tylsä, ei sinun tarvitse napittaa paitaasi. Se on hyvä noin, sitä paitsi pistin itseäni kolmesti neulalla ommellessani niitä. Arvostaisit vähän sitä, että raavas mies sortuu ompelutöihin.”
   Rantabaarin ovet ja sieltä kuuluva musiikki lähestyivät uhkaavasti. Nolaisin itseni täydellisesti.
   ”Olenko koskaan kertonut sinulle, että vihaan sinua?”
   ”Aina silloin tällöin”, Jeremy sanoi iloisesti. ”Ja kiitos, minäkin rakastan sinua.”



Baarissa ei onneksi ollut montaakaan ihmistä. Jeremy kuitenkin tuhosi heti alkuunsa haaveeni siitä, etten ehkä päätyisi kaupungin kuumimmaksi juorunaiheeksi näissä vaatteissa.
   ”Täällä on vielä vähän tyhjää, mutta kyllä tämä tästä täyttyy”, mies sanoi.
   ”Kiitos, tuo lohdutti”, tokaisin sarkasmia tihkuvalla äänellä. Jeremy naurahti.
   ”Piristy nyt vähän. Ei elämä ole niin rankkaa. Tule, otetaan juotavaa.”
   ”Minä en juo alkoholia.”
   ”Tänään juot.”
   ”Jeremy, minä en juo!” älähdin Jeremylle, mutta mies oli jo puolimatkassa kohti baaritiskiä.



Vastalauseita ei kuunneltu. Jeremy ojensi käteeni hyvin epämääräisen näköisen drinkin martinilasissa. Tuijotin sitä hetken ja haravoin katseellani baaria etsien kuumeisesti paikkaa, jonne kaataa drinkki kenenkään huomaamatta.
   ”Ei se pahaa ole. Maista pois”, Jeremy kehotti.
   ”Paljonko tässä on alkoholia?” kysyin epäluuloisena.
   ”Älä sinä siitä huolehdi. Joudut juomaan häissäsi kuitenkin kuohuviiniä ja on parempi, että totut alkoholin makuun jo hieman sitä ennen. Muuten onnistut takuuvarmasti sylkäisemään viinisi sisareni hääpuvulle, ja voin taata, että jos sen teet, syötän sinut kulkukoirille.”
   Jeremy kohotti lasiaan merkitsevästi. Epävarmana tein samoin.



Kohotin lasin huulilleni, annoin sameankellertävän juoman valua huulieni läpi. Ensimmäinen, mitä maistoin, oli passionhedelmän maku, seuraavaksi tunsin polttavan alkoholin kurkussani. Yskin, olin sylkäistä juoman pois, mutta sain sen nieltyä. Katsoin Jeremyyn odottavasti, mies pudisteli päätään vieressäni.
   ”Ei noin, Vicky. Annahan, kun minä näytän.”
   Jeremy kaatoi oman drinkkinsä kurkkuunsa ja nielaisi sen kahdella kulauksella. Sen jälkeen hän tarttui lasiini ja kallisti sen huulilleni. Vastustelin, mutta jotta drinkki ei valuisi huulteni ohi rinnuksilleni, suostuin juomaan kurkkuani polttavan nesteen. Tehtyäni sen ja jäätyäni paikalleni yskimään Jeremy nappasi lasini ja laittoi sen omansa kanssa baaritiskille.



Kun sain köhimiseni lopetettua ja selkäni suoristettua, Jeremy nyökkäsi minulle hyväksyvästi.
   ”Saat pitää hetken taukoa”, hän totesi. ”Mennään tanssimaan.”
   ”En minä osaa tanssia!”
   ”Älä valita, totta kai sinä osaat. Sen kuin pyörität seksikästä takamustasi.”
   ”Jeremy!”
   ”No lantiota sitten!”



Jeremy kiskoi minut perässään tanssilattialle. Joku lisäsi musiikin äänenvoimakkuutta, Jeremy alkoi tanssia musiikin tahtiin ja minä matkin miestä epävarmana parhaani mukaan.
   ”Osaathan sinä”, Jeremy sanoi hymyillen. ”Mutta älä kuvittele, että tanssitan sinua koko illan kuin halpaa naista. Etsi joku kiva tanssipari, minä menen etsimään seuraa itselleni.”
   ”Et jätä minua tänne yksin!” parkaisin Jeremylle.
   ”En minä lähde minnekään, olen korkeintaan baarin toisella puolella juttelemassa tytöille. Pidä hauskaa.”
   ”Jeremy!”
   Vastaväitteeni kaikuivat taas kuuroille korville. Jeremy kääntyi ja asteli kohti baaritiskiä tilatakseen itselleen juotavaa jättäen minut yksin hytkymään tanssilattialle eksyneen näköisenä.



Hetken aikaa lattialla pyörittyäni myös muita baarin asiakkaita alkoi tulla tanssimaan, enkä tuntenut oloani aivan yhtä tyhmäksi, kuin yksin tanssiessani. Vähitellen kasvoilleni levisi hymy. Tämähän oli ihan kivaa. Ehkä Jeremyn idea polttareista ja rentoutumisesta olikin ollut mukiinmenevä.
   Alettuani vähitellen tuntea oloni kotoisaksi huomasin Jeremyn tulevan lähemmäs tällä kertaa punaisen drinkin kanssa.



Jeremy ojensi mitään sanomatta drinkin minulle. Hetken mietittyäni tartuin lasiin ja katsoin miestä kysyvästi.
   ”Juo”, Jeremy kehotti. ”Se tekee elämästäsi hitusen hauskempaa.”
   Tällä kertaa en vastustellut, vaan aloin kiltisti siemailemaan drinkkiä Jeremyn tanssiessa vieressäni. Juotuani drinkin loppuun Jeremy taputti minua olalle.
   ”Eiköhän sitten mennä tilaamaan tiskiltä jotain.”
   ”Yritätkö juottaa minut humalaan?” kysyin mieheltä suoraan. Jeremy naurahti.
   ”Yritän saada sinut pitämään hauskaa! Älä huoli, minä kyllä huolehdin, ettet sammu kadulle tai päädy tappeluun kenenkään kanssa.”



Jeremy tilasi itselleen ja minulle kahdet drinkit; ne samat punaiset, jollaisen Jeremy oli äsken tuonut minulle, sekä pari kellertävää, epämääräisemmän näköistä drinkkiä. Maistaessani omaani huomasin heti sen olevan edellisiä vahvempi, ja aloin tosissani epäillä, että Jeremy aikoi saada minut humaltumaan.
   ”Pitihän sen olla alkoholiton?” baarimikko varmisti Jeremyltä. Kohotin kulmiani, Jeremy nyökkäsi baarimikolle.
   ”Alkoholiton?” toistin. ”Mikset sinä juo?”
   ”Koska minun on ajettava autoa, hölmö”, Jeremy tokaisi. ”Koska nämä ovat sinun juhlasi, eivät minun. Koska minun on kyettävä huolehtimaan sinusta, mikäli juot itsesi pöydän alle. Riittikö?”
   En sanonut mitään. Jeremy sen sijaan jatkoi.
   ”Mennään pian takaisin tanssimaan, mutta ennen sitä sinun on juotava molemmat drinkkisi.” Mies hymyili. ”Ota nyt ilo irti kaikesta, kun minä kerran tarjoan.”
   ”Hyvä on.”



Juotuani molemmat drinkit nousin varovasti ylös tuolilta Jeremyn odottaessa minua vieressä. Horjahdin hieman, lattia kallistui silmissäni. En voinut hyvin, en ollenkaan hyvin… hemmetin Jeremy!
   ”Missä täällä on miestenhuone?” änkytin äänellä, joka oli liian kimeä ja epäselvä kuuluakseen minulle.
   ”Noiden portaitten vasemmalla puolen”, kuului Jeremyn ääni, näin miehen viittoilevan jonnekin baarin toiselle sivulle päin. Nyökkäsin, lähdin kävelemään kohti Jeremyn osoittamaa suuntaa.



Ei minun vessaan tarvinnut päästä, halusin vain huuhtoa kuumottavia kasvojani kylmällä vedellä. Tehtyäni sen jäin nojaamaan pesuallasta vasten ja hengitin syvään. Päässä pyöri, mikään ei tuntunut selkeältä… miten vahvoja ne drinkit oikein olivat olleet? Minun olisi päästävä kotiin.
   Ovi aukesi, Jeremy tuli sisään.

”Oletko kunnossa?”
   Miehen ääni ei ollut huolestunut, lähinnä neutraali. Pudistin päätäni.
   ”Minun on mentävä kotiin”, sanoin hitaasti yrittäen pitää ääneni mahdollisimman selkeänä.
   ”Höpö höpö”, Jeremy totesi. ”Nestehukkaa se vain on. Tarvitset juotavaa ja seuraa. Joku tyttö odottaa sinua tanssilattialla, hän sanoi haluavansa jutella kanssasi --”
   ”Jeremy, minä olen menossa naimisiin!”
   ”Ystävänä, Victor, hän haluaa jutella kanssasi ystävänä! Tulehan nyt, minullakin on naisseuraa, ja jos olen täällä kauankin, hän saattaa vaikka kyllästyä ja lähteä. Vien sinut sen tytön luo.”



Jeremy saatteli minut tanssilattialle, jolla joku nainen kukkamekossa keinutteli yksin lantiotaan. Jeremy taputti olkaani, tuuppasi minut lähemmäs vaaleahiuksista naista ja sanoi, etten saisi kadota minnekään ja että hän tulisi hakemaan minua pian. Samalla mies vislasi naiselle kiinnittäen tämän huomion.



Nainen kääntyi minua kohti ja esittäytyi heti.
”Heather Kennedy”, nainen kertoi nimekseen ja tarttui käteeni.
”Victor… de Luca”, sain änkytettyä pienellä viiveellä etu- ja sukunimen välissä. Heather hymähti.
”Hauska tutustua, herra de Luca… haluaisitteko tanssia?”



Heather ei odottanut vastaustani. Nainen ryhtyi välittömästi tanssimaan innostaen minutkin elehtimään miten kuten musiikin mukana. Ei kai nyt viaton tanssi mitään haittaisi… ihan vain ystävinä, emme me mitään hitaita tanssisi kuitenkaan. Jossain vaiheessa tajusin käteeni ilmestyneen drinkin, Jeremy oli kai tuonut sen… jossain toisessa vaiheessa pudotin drinkin vahingossa lattialle.



Tanssi vei mukanaan. En tajunnut ajan kulua, en tajunnut mitään muutakaan. Alkoi oksettaa.
   ”En voi hyvin...” sain sammallettua, mutta musiikki peitti sanani alleen ja Heather vain jatkoi tanssimistaan. Nainen tuli lähemmäs, hän kohotti kätensä, oli kietoa sen ympärilleni ja kiskoa minut itseään vasten…
   Ei.
   Työnsin naisen kevyesti kauemmas, lähdin kävelemään poispäin tanssilattialta. Minun olisi lähdettävä.



Yritin kävellä suoraan kohti ulko-ovia. Ne kuitenkin pyörivät edessäni, kääntyilivät edestakaisin, sumenivat aina välillä. Tunsin horjuvani. Täytyisi ottaa tukea jostain, ennen kuin kaatuisin…

***

’Onpa ruma tapetti.’
   Kesti hetken hahmottaa, että se epämääräinen, vihreän, keltaisen ja sinisen sävyinen pinta oli jonkun asunnon sisäkatto eikä seinällä oleva tapetti. Ruma se oli siitäkin huolimatta, lisäksi siinä tanssiva kuvio sai pääni särkemään entistäkin pahemmin. Silti tuijotin sitä kuin hypnotisoituna.



Valo särki silmiäni. Jostain kuuluva kolina särki korviani. Päätäni hakattiin vasaralla sisäpuolelta tohjoksi. Oksetti. Tältäkö krapula tuntui? Hiton Jeremy, oli hänen syytään, että olin päätynyt… hetkinen.
   Missä minä olin? Ja miksi minulla oli vain alushousut ylläni?



Nousin istumaan sängylle kasvavasta pahoinvoinnista huolimatta. Katselin ympärilleni. Tuntematon asunto sijaitsi keskustassa, ainakin mitä saattoi päätellä ikkunoista näkyvästä maisemasta. Huone näytti jonkun opiskelijakämpän makuuhuoneelta, se oli todella huonolla maulla ja halvasti sisustettu. Miten olin tänne päätynyt? Viimeinen muistikuvani oli se, kun joku Heather-niminen nainen oli yrittänyt roikkua kaulassani ja olin torjunut hänet ja suunnannut kotiin…
   Aiemmin kuulemani kolina jatkui jossain kauempana. Etsin hetken vaatteitani, mutta niitä ei näkynyt missään. Nousin ylös sängyltä ja suuntasin makuuhuoneen ovikaarelle kohti ääntä.



Ei tarvinnut kävellä kuin ovensuun toiselle puolelle, kun näin hänet.
   Heather seisoi pienen asunnon keittiönurkkauksessa yömekko yllään ja laittoi vohveleita lautaselle. Nähdessään minut nainen laski vohvelilautasen alas työtasolle ja katsoi minua hymyillen.
   ”Huomenta, Victor”, nainen kujersi. ”Ota vohveleita.”
   Pudistin päätäni.
   ”Ei ole nälkä”, sanoin käheällä äänellä ja nieleskelin kitkerää makua suustani alas. ”Miksi olen täällä?”



”Etkö muista?” Heather kysyi ja naurahti. ”Taisit juoda aika paljon, olit aikamoisessa humalassa… mutta miehinen toimintakykysi kyllä oli kunnossa…”
   Heather hihitti kuin pikkutyttö, minä puolestani kalpenin. Jääkylmä koura käänsi vatsanpohjani ympäri, teki mieli oksentaa. En kyennyt liikkumaan enkä puhumaan.
   Nainen käveli lähemmäs minua.



Seisoessani edelleen jähmettyneenä paikoillani silmät hämmennyksestä laajenneina Heather hiveli käsillään leukaani ja puhui hiljaisella äänellä.

   ”Se oli ihanaa, Victor. Aivan fantastisen ihanaa.” Heather kallisti päätään ja hymyili viettelevästi. Minä taas en kyennyt elehtimään millään muulla, kuin hämmennyksen ja säikähdyksen sekaisella ilmeellä.

   Mitä olin mennyt tekemään?

***

Irviksen kommentteja:

Victor tanssimassa pinkissä kauluspaidassa, jonka ylimmät napit olivat auki, oli happoa silmille. :D Se oli ihan karsean näköistä!

Josh sitten selvisi ja Victor pääsi kosimaan Susieta... mutta voi voi, nyt näyttää aika pahalta ;) Mitenhän tästä nyt sitten selvitään? Pääsevätkö Victor ja Susie alttarille saakka? Entä selviääkö Joshille koskaan, että Victor olisi ollut valmis tappamaan miehen? Nämä selvinnevät tulevissa osissa :D