Sinä aamuna Roaring Heightsin oli vallannut ukkonen ja rankkasade. Suuret, kylmät vesipisarat piiskasivat maata, piiskasivat minua kuin rangaistakseen, kuin saadakseen minut kärsimään entistäkin pahemmin. Minä en vain olisi voinut enää tuntea oloani kamalammaksi, en olisi voinut kärsiä enempää. Kipu oli läsnä joka askelella, ei fyysinen, vaan henkinen tuska.
Mitä olenkaan tehnyt?
Oli kylmä, hyytävän kylmä. Palelin, eikä se johtunut ainoastaan paidasta, jota en voinut napittaa kiinni Jeremyn kiinni ompelemien napinläpien takia. Juuri nyt olisin pukeutunut mielelläni mihin tahansa muuhun, kuin siihen kirottuun polttaripaitaan, mutta ne parhaan ystäväni valitsemat polttarivaatteet olivat luonnollisesti ainoat vaatekappaleeni sen naisen luona. Heatherin. Miten inhosinkaan sitä nimeä… miten inhosinkaan itseäni.
Oli kestänyt ikuisuus löytää vaatteeni Heatherin asunnosta, nainen kun ei suostunut kertomaan, missä ne olivat. Hän olisi halunnut minun jäävän, hän oli valmis ”ottamaan uusintakierroksen” sängyssään saman tien. Olin tietenkin torjunut naisen, ehkä tarpeettomankin kovin sanoin, mutta lopputulos oli kaikesta huolimatta sama; olin pettänyt Susieta. Olin päätynyt polttariyönäni sänkyyn vieraan naisen kanssa ja kaikesta päätellen tehnyt juuri sen, mitä en uskonut koskaan, milloinkaan tekeväni.
Miten minä saatoin?
En voinut mennä kotiini – Susie saattaisi olla tulossa sinne, enkä juuri nyt tiennyt, mitä sanoisin naiselle. En voisi käyttäytyä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, en toisaalta voisi kertoakaan hänelle. En vielä. Johonkin minun olisi silti mentävä. Ja huomatessani tutun rappukäytävän oven edessäni tajusin, että olin kävellyt sitä itsekään tiedostamatta juuri oikeaan, mutta samalla niin väärään paikkaan. Nimittäin Jeremyn asunnolle.
***
Jeremy avasi oven pelkissä alushousuissa. Mies nojasi ovenkarmiin, haukotteli ja näytti siltä, että oli herännyt vasta vähän aikaa sitten.
”Huomenta”, mies tokaisi ja virnisti. ”Sinä sitten --”
”Väistä”, onnistuin mutisemaan pakotettuani vatsani sisällön pysymään alhaalla. Työnsin Jeremyn sivuun ja ryntäsin miehen kylpyhuoneeseen.
Päästyäni vessanpöntön luo valahdin polvilleni kylmälle kaakelilattialle. Oksensin useamman kerran, enkä uskonut sen johtuvan ainoastaan krapulasta. Luultavasti olisin oksentanut kuitenkin tajuttuani, mitä olin tehnyt Heatherin kanssa… mitä olin tehnyt Susielle.
Oloni tasaannuttua pyyhin suupieleni kämmenselkääni. Ovelta kuului askelia.
Jeremy astui koputtamatta sisään, mies tuijotti minua noustessani varovasti ylös.
”Sinä sitten tykästyit paitaasi niin paljon, että pidät sitä edelleen”, Jeremy sanoi kiusoittelevaan sävyyn.
”Ole hiljaa ja anna minulle vanhat vaatteeni”, vastasin heikolla äänellä.
”Mitä vikaa noissa --?”
”Jeremy”, lausuin hitaasti pyrkien pitämään raivonpurkauksen sisälläni. ”Ole hyvä ja anna ne vanhat vaatteet minulle. Tunnen itseni muutenkin idiootiksi, enkä juuri nyt jaksa kuunnella naljailuasi.”
Jeremy sai kuin saikin aikaiseksi tuoda minulle ne vaatteet, jotka olivat jääneet eilen Jeremyn autoon vaihtaessani polttarivaatteet ylleni. Puettuani kunnon vaatetta päälleni istuuduin Jeremyn sohvalle tuijottaen miestä, joka oli itsekin saanut pukeuduttua.
”Sinä et sitten huolehtinut minusta, kuten lupasit.”
Jeremy kohotti kulmiaan, miehen kasvoille levisi virnistys.
”Sinähän olet aikuinen ihminen. Minua vanhempi vieläpä. Oletin, että sinut voi jättää siksi aikaa yksin, kun käyn vessassa, mutta sinä aikana olit kadonnut.”
”Ja sinuako ei yhtään ihmetyttänyt, mihin minä olin kadonnut?” kysyin katkeralla äänellä. Jeremyn kulmat kohosivat taas aavistuksen.
”Oletin, että menit kotiisi. Ainakin baarimikon mukaan olit tilannut taksin.”
”Kenen kanssa?”
”En minä tiedä… hetkinen, Victor”, Jeremyn kurtisti kulmiaan. ”Vihjaatko, ettet mennyt kotiisi yksin?”
Nousin ylös nopealla liikkeellä, vaeltelin hetken ympyrää matolla, lopulta hautasin kasvoni käsiini. En ollut alun perin aikonut kertoa Jeremylle, mieshän pieksisi minut hengiltä tästä hyvästä. Nyt sillä ei ollut enää mitään väliä. Sen kuin hakkaisi minut. Minun oli kerrottava jollekulle, en kestäisi tätä yksin, en jaksaisi pitää tätä sisälläni.
”Minä petin Susieta.”
Noin. Nyt se oli sanottu.
Kuulin Jeremyn nousevan ylös sohvalta, varauduin ensimmäiseen iskuun. Sitä ei kuitenkaan tullut. Jeremy käveli muina miehinä keittiöön ja avasi jääkaapin oven.
Katsoin hämmentyneenä, kuinka Jeremy sulki jääkaapin ja käveli lautanen kädessään kohti ruokapöytää laskien lautasen sitten pöydälle. Jogurttia? Miten Jeremy kykeni ajattelemaan jogurttia juuri nyt, kun olin kertonut hänelle pettäneeni hänen sisartaan polttari-iltanani?
”Jeremy?” kysyin ahdistuneena.
”Miten se tapahtui?” Jeremy kysyi muina miehinä ja istuutui pöydän ääreen.
Istuuduin Jeremyä vastapäätä. Katsoin miestä pitkään tämän lusikoidessa annostaan suuhunsa. Tämä tuntui niin… absurdilta. Minä olin juuri tehnyt pahimman mahdollisen teon hänen sisarelleen, ja hän vain söi jogurttia? Huokaisin syvään.
”Se nainen, se… Heather”, sopersin hiljaa, en yksinkertaisesti kyennyt puhumaan kovemmalla äänellä. ”Hän yritti lähennellä minua… mielestäni torjuin hänet, mutta heräsin aamulla puolialasti hänen sängystään ja… ja hän sanoi…”
En kyennyt jatkamaan loppuun. Jeremy teki sen puolestani.
”Että te olitte naineet?”
Hetken olin hiljaa edelleen yllättyneenä siitä, miten rauhallisesti Jeremy tuntui asian ottavan. Lopulta nyökkäsin.
Pitkään aikaan kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Jeremy sai jogurttinsa syötyä ja jäi sitten tuijottamaan minua. Kun hän puhui, hänen äänensä oli päättäväinen.
”Sinun on kerrottava Susielle.”
Pudistin päätäni kiivaasti. ”En voi”, sanoin niin hiljaisella äänellä, että se lähenteli kuiskausta. ”En vielä.”
”Aiot siis viedä sisareni ensin alttarille ja vasta sitten kertoa hänelle, että olet alakerrallaan ajatteleva kusipää ja petit häntä?” Jeremy kysyi yllättävän rauhallisesti. En saanut sanottua mitään. Olin edelleen hämmentynyt siitä, ettei Jeremy ollut vielä hyökännyt kimppuuni eikä edes huutanut minulle suoraa huutoa.
Jeremy nousi ylös. Mies työnsi tuolinsa pöytää vasten ja jäi tuijottamaan minua. Muutaman hiljaisen sekunnin kuluttua hän puhui.
”Jos sinä et kerro hänelle, niin minä kerron”, hän totesi painokkaasti.
”Ei!” parkaisin Jeremylle, nousin ylös ja katsoin miestä anovasti. ”Et kerro hänelle mitään, minä… minä…”
”Sinä siis avaat suusi itse?”
”Hyvä on, minä kerron!”
Samassa ovikello soi. Jeremy meni avaamaan minun seisoessani jähmettyneenä paikoillani. Arvasin jo, kuka oven takana seisoisi.
Olin ollut oikeassa. Susie seisoi Jeremyn oven takana ja huomasi minut veljensä olan yli.
”Olin tulossa kysymään, oletko nähnyt Victoria, mutta täällähän hän on”, Susie sanoi ja osoitti seuraavat sanansa minulle. ”Et ole ilmeisesti ollut kotona eilisen jälkeen? Ainakaan et ole avannut ovea.”
Oli hiljaista. Jeremy katsoi minuun paljonpuhuvasti ja viittasi sitten sisarensa peremmälle. Suutani kuivasi, käteni vapisivat. Nytkö? Ei! Ei vielä…
”Istu, Susie. Victorilla on sinulle kerrottavaa.”
Susie tuli lähemmäs, nainen vilkaisi minuun hämmentyneenä, mutta istuutui lopulta sohvalle.
Istuuduttuaan Susien viereen sohvalle Jeremy katsoi minua vaativasti. Vedin syvään henkeä, käänsin selkäni kummallekin sisaruksista. En kyennyt katsomaan heitä silmiin, en vain pystynyt siihen. En halunnut nähdä Susien kasvoja, kun kertoisin hänelle tämän. En haluaisi kuulla, mitä hän sanoisi… voi Luoja, me varmasti eroaisimme, Susie ei haluaisi enää koskaan nähdä minua… miten tässä pääsi käymään näin?
Tukahdutin haluni haudata kasvoni jälleen käsiini, vedin uudelleen syvään henkeä ja vilkaisin Jeremyyn, joka naputti merkitsevästi jalallaan lattiaa. Miksei paras ystäväni tehnyt mitään auttaakseen?
”Susie…” aloitin hiljaa, vaikenin ja laskin katseeni lattiaan sulkien silmäni. ”En ollut kotona eilen, koska veljesi järjesti minulle polttarit, ja --”
”Älä minua syytä”, Jeremy murahti. ”Minä vain järjestin sinulle juhlat. Sinä olit se, joka mokasi. Minä en herännyt aamulla vieraan naisen sängystä, sinä taas heräsit. Se ei ollut minun vikani.”
Hiljaisuus. En kokenut tarvetta jatkaa; Jeremy oli sanonut kaiken tarvittavan.
Susie kuului nousevan ylös sohvalta, tunsin naisen katseen selässäni. Suljin silmäni katsomatta naiseen.
”Onko se totta?” Susie kuiskasi hiljaa. Nyökkäsin. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Sanoa, ettei se pitänytkään paikkaansa? Ei, en aikonut valehdella. Minun olisi pitänyt kertoa joka tapauksessa.
Kuulin heidän äänensä jo kaukaa. He riitelivät kuuluvasti.
”… minä sanon sinulle viimeisen kerran, Susie, sinä teet parhaillaan suuren virheen, ja nyt on viimeinen tilaisuutesi tulla mukaani!”
”Ja minä sanon sinulle viimeisen kerran, etten minä lähde mukaasi!” Susien ääni oli raivokas. ”Sinun on turha kuvitella, että minä jättäisin tuoreen aviomieheni, jota rakastan koko sydämestäni, ja --”
He vaikenivat nähdessään minut. Jeremy tuijotti minua, minä tuijotin Jeremyä. Susie vilkuili meistä kumpaakin sanomatta mitään.
Rikoin hiljaisuuden.
”Nyt riittää”, ärähdin Jeremylle. ”Me juttelemme nyt kahden kesken.”
”Minä en puhu sinun kanssasi”, Jeremy sylkäisi suustaan.
”Jeremy, ole kiltti”, Susie aneli. ”Menkää edes hetkeksi jonnekin juttelemaan. Vaihtakaa pari sanaa. Tästä ei tule muuten enää mitään.”
Jeremy katsoi minua hetken. Susien sanoilla oli vaikutusta, mies nimittäin nyökkäsi lopulta.
”Yläkertaan sitten”, sanoin Jeremylle ja lähdin edeltä kävelemään kohti portaita.
Johdattelin Jeremyn kohti yläkerran ensimmäistä sivuovea. Se ei ollut lukossa. Jeremy seurasi kiltisti perässäni, kun avasin oven ja menin sisälle.
Sivuoven takana oli pieni huone, jossa oli portaat takaisin alas, kaappikello sekä pari nojatuolia.
”Istu”, kehotin Jeremyä. ”Selvitetään asiat puhumalla, niin kuin herrasmiehet tekevät.”
Jeremy ei kuitenkaan istuutunut. Hän katsoi jonnekin ohitseni. Vasta pitkän ajan kuluttua hän käänsi katseensa minuun.
”Minä kuvittelin, että sinä olet ystäväni”, Jeremy sanoi hauraalla äänellä. ”Minä toden teolla kuvittelin.”
Katsoin Jeremyä hölmistyneenä.
”Totta kai minä olen sinun ystäväsi”, vastasin hiljaa. ”En minä milloinkaan --”
”Älä puhu paskaa!” Jeremy karjaisi, äskeisestä äänen hauraudesta ei ollut enää tietoakaan. Ennen kuin kunnolla tajusinkaan, hän oli astunut aivan lähelle minua ja kohotti molemmat kätensä.
Jeremy työnsi minua voimalla eteenpäin. Horjahdin, astuin taaksepäin huomaten, että takanani oli vain tyhjää… ne kirotut portaat, jotka veivät alas. Kaaduin.
Portaat olivat marmoria, ja marmori oli kovaa ainetta. Löin pääni useamman kerran, samoin käteni ja jalkani ja kaikki muutkin ruumiinosani. Näin vilaukselta Jeremyn kasvot, näin hänen hymyilevän, ennen kuin kylmä kivilattia tuli vastaan ja pysäytti kierimiseni alas portaita.
Hengitin syvään ja raskaasti kivilattiaa vasten. Päähäni sattui, se oli saanut aika monta kolausta portaista ja lopuksi leukani oli vielä kolahtanut lattiaan. Hetkeen en kyennyt liikkumaan minnekään, kykenin ajattelemaan vain kipua, jota tunsin ja sitä, mahtaisinko pian menettää tajuntani.
En tiennyt, kuinka kauan makasin siinä tasaamassa hengitystäni ja pohtimassa, kykenisinkö nousemaan lainkaan, mutta viimein onnistuin kohottautumaan polvilleni ja siitä kyyryyn. Katselin ympärilleni. En tiennyt, mikä kiviseinäinen tila oli tai mitä siellä olevilla patsailla ja peilipöydillä oli tehty, mutta ei se minua edes liiemmin kiinnostanut. Ajatukseni alkoivat vähitellen selkeytyä, ja mietittyäni hetken sitä tosiasiaa, että Jeremy oli juuri tönäissyt minut marmoriportaita alas, arvelin, ettei tämä jäisi tähän. Minun olisi löydettävä Susie, ennen kuin Jeremy löytäisi hänet.
Kivistävästä päästäni huolimatta lähdin juoksemaan kohti huoneen ainoaa ovea toivoen, että se ei olisi lukossa. Se ei ollut. Pääsin siitä takaisin aulaan. Nähdessäni aulassa tutun kaksikon juoksin heidän luokseen.
Olivie ja Stevenson seisoivat aulassa keskustelemassa. Nähdessään minut Olivie alkoi puhua minulle hymyillen.
”Meidän täytyy valitettavasti lähteä, vaikka ohjelmanumero on vielä kesken --”
”Missä Susie on?” keskeytin Olivien, jonka hymy vaihtui hämmennykseksi.
”Luulin, että tiesit”, Olivie sanoi kummastuneena. ”Morsiamenryöstö, eikö vain? Hienosti suunniteltu, emme nähneet itse, mutta Susie ei kuulemma osannut arvata mitään... miten sinä et tiedä asiasta?”
Mieleni teki huutaa. Halusin haukkua Olivien ja Stevensonin pystyyn, kertoa heille heidän olevan idiootteja. Morsiamenryöstö? No totta kai se oli morsiamenryöstö… voi helvetti! Tönäisin Olivien pois tieltäni ja ryntäsin ulos.
Toivoin, ettei Jeremy ollut tajunnut, että olin kuullut hänen puheensa Susielle aiemmin. Toivoin, että mies piti kiinni suunnitelmastaan… toivoin, että suuntasin oikeaan paikkaan.
Huoltoasemalle.
***
Irviksen kommentteja:
Hmmh, ulkoasu ei tottele, joten kuvat on nyt toistaiseksi vielä näin. Palaveeraan ulkoasun tekijän kanssa myöhemmin ja katson, mitä asialle voisi tehdä.
Vai että morsiamenryöstö, no näinkin voisi toki sanoa :D Miten luulette, että tässä käy? Löytyykö Jeremy ja Susie huoltoasemalta ja jos löytyvät, mitä siellä tapahtuu?
Alkukuvista tykkäsin kovasti muuten, mutta Victorin paita vähän pilasi sadekuvien tunnelman :(
Ai niin, ja kysymys, johon ei ole pakko vastata: Ovatko kaksi viimeisintä osaa olleet pituudeltaan liian pitkiä vai sopivia (vai liian lyhyitä :D)? Edellisessä osassahan oli 89 kuvaa ja tässä taas 75, joten ollaan menty nyt vähän pidemmällä kuvamäärällä. Jatkanko samaan tyyliin vai lyhennetäänkö? :)
Sisennykset eivät totelleet, kulutin iäisyyden niitä säätäessä, mutta ei, en tiedä, mikä on vialla. Toivottavasti kestätte.
”Oletin, että menit kotiisi. Ainakin baarimikon mukaan olit tilannut taksin.”
”Kenen kanssa?”
”En minä tiedä… hetkinen, Victor”, Jeremyn kurtisti kulmiaan. ”Vihjaatko, ettet mennyt kotiisi yksin?”
Nousin ylös nopealla liikkeellä, vaeltelin hetken ympyrää matolla, lopulta hautasin kasvoni käsiini. En ollut alun perin aikonut kertoa Jeremylle, mieshän pieksisi minut hengiltä tästä hyvästä. Nyt sillä ei ollut enää mitään väliä. Sen kuin hakkaisi minut. Minun oli kerrottava jollekulle, en kestäisi tätä yksin, en jaksaisi pitää tätä sisälläni.
”Minä petin Susieta.”
Noin. Nyt se oli sanottu.
Kuulin Jeremyn nousevan ylös sohvalta, varauduin ensimmäiseen iskuun. Sitä ei kuitenkaan tullut. Jeremy käveli muina miehinä keittiöön ja avasi jääkaapin oven.
Katsoin hämmentyneenä, kuinka Jeremy sulki jääkaapin ja käveli lautanen kädessään kohti ruokapöytää laskien lautasen sitten pöydälle. Jogurttia? Miten Jeremy kykeni ajattelemaan jogurttia juuri nyt, kun olin kertonut hänelle pettäneeni hänen sisartaan polttari-iltanani?
”Jeremy?” kysyin ahdistuneena.
”Miten se tapahtui?” Jeremy kysyi muina miehinä ja istuutui pöydän ääreen.
Istuuduin Jeremyä vastapäätä. Katsoin miestä pitkään tämän lusikoidessa annostaan suuhunsa. Tämä tuntui niin… absurdilta. Minä olin juuri tehnyt pahimman mahdollisen teon hänen sisarelleen, ja hän vain söi jogurttia? Huokaisin syvään.
”Se nainen, se… Heather”, sopersin hiljaa, en yksinkertaisesti kyennyt puhumaan kovemmalla äänellä. ”Hän yritti lähennellä minua… mielestäni torjuin hänet, mutta heräsin aamulla puolialasti hänen sängystään ja… ja hän sanoi…”
En kyennyt jatkamaan loppuun. Jeremy teki sen puolestani.
”Että te olitte naineet?”
Hetken olin hiljaa edelleen yllättyneenä siitä, miten rauhallisesti Jeremy tuntui asian ottavan. Lopulta nyökkäsin.
Pitkään aikaan kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Jeremy sai jogurttinsa syötyä ja jäi sitten tuijottamaan minua. Kun hän puhui, hänen äänensä oli päättäväinen.
”Sinun on kerrottava Susielle.”
Pudistin päätäni kiivaasti. ”En voi”, sanoin niin hiljaisella äänellä, että se lähenteli kuiskausta. ”En vielä.”
”Aiot siis viedä sisareni ensin alttarille ja vasta sitten kertoa hänelle, että olet alakerrallaan ajatteleva kusipää ja petit häntä?” Jeremy kysyi yllättävän rauhallisesti. En saanut sanottua mitään. Olin edelleen hämmentynyt siitä, ettei Jeremy ollut vielä hyökännyt kimppuuni eikä edes huutanut minulle suoraa huutoa.
Jeremy nousi ylös. Mies työnsi tuolinsa pöytää vasten ja jäi tuijottamaan minua. Muutaman hiljaisen sekunnin kuluttua hän puhui.
”Jos sinä et kerro hänelle, niin minä kerron”, hän totesi painokkaasti.
”Ei!” parkaisin Jeremylle, nousin ylös ja katsoin miestä anovasti. ”Et kerro hänelle mitään, minä… minä…”
”Sinä siis avaat suusi itse?”
”Hyvä on, minä kerron!”
Samassa ovikello soi. Jeremy meni avaamaan minun seisoessani jähmettyneenä paikoillani. Arvasin jo, kuka oven takana seisoisi.
Olin ollut oikeassa. Susie seisoi Jeremyn oven takana ja huomasi minut veljensä olan yli.
”Olin tulossa kysymään, oletko nähnyt Victoria, mutta täällähän hän on”, Susie sanoi ja osoitti seuraavat sanansa minulle. ”Et ole ilmeisesti ollut kotona eilisen jälkeen? Ainakaan et ole avannut ovea.”
Oli hiljaista. Jeremy katsoi minuun paljonpuhuvasti ja viittasi sitten sisarensa peremmälle. Suutani kuivasi, käteni vapisivat. Nytkö? Ei! Ei vielä…
”Istu, Susie. Victorilla on sinulle kerrottavaa.”
Susie tuli lähemmäs, nainen vilkaisi minuun hämmentyneenä, mutta istuutui lopulta sohvalle.
Istuuduttuaan Susien viereen sohvalle Jeremy katsoi minua vaativasti. Vedin syvään henkeä, käänsin selkäni kummallekin sisaruksista. En kyennyt katsomaan heitä silmiin, en vain pystynyt siihen. En halunnut nähdä Susien kasvoja, kun kertoisin hänelle tämän. En haluaisi kuulla, mitä hän sanoisi… voi Luoja, me varmasti eroaisimme, Susie ei haluaisi enää koskaan nähdä minua… miten tässä pääsi käymään näin?
Tukahdutin haluni haudata kasvoni jälleen käsiini, vedin uudelleen syvään henkeä ja vilkaisin Jeremyyn, joka naputti merkitsevästi jalallaan lattiaa. Miksei paras ystäväni tehnyt mitään auttaakseen?
”Susie…” aloitin hiljaa, vaikenin ja laskin katseeni lattiaan sulkien silmäni. ”En ollut kotona eilen, koska veljesi järjesti minulle polttarit, ja --”
”Älä minua syytä”, Jeremy murahti. ”Minä vain järjestin sinulle juhlat. Sinä olit se, joka mokasi. Minä en herännyt aamulla vieraan naisen sängystä, sinä taas heräsit. Se ei ollut minun vikani.”
Hiljaisuus. En kokenut tarvetta jatkaa; Jeremy oli sanonut kaiken tarvittavan.
Susie kuului nousevan ylös sohvalta, tunsin naisen katseen selässäni. Suljin silmäni katsomatta naiseen.
”Onko se totta?” Susie kuiskasi hiljaa. Nyökkäsin. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Sanoa, ettei se pitänytkään paikkaansa? Ei, en aikonut valehdella. Minun olisi pitänyt kertoa joka tapauksessa.
Kuulin Susien liikehtivän, pian kuulin vaimeaa nyyhkettä. Käännyin kohti naista, en voisi paeta ikuisesti.
”Susie, rakas…”
Susie itki. Näin hänen hartioidensa vapisevan, huomasin hänen pyyhkivän kyyneliä poskiltaan. Vilkaisin Jeremyä, joka katsoi sisartaan ahdistuneella ilmeellä. Kurotin kättäni kohti Susieta.
”Älä koske minuun.” Susien ääni oli heikko, vapiseva. En totellut naista, vaan käänsin hänet ympäri.
Tartuin Susien käsiin.
”Kuuntele --” aloitin, mutta Susie kohotti kätensä ja riuhtaisi itsensä vapaaksi otteestani.
”Älä koske!” Susie yritti huutaa, mutta ääni jäi vain tavallista painokkaammaksi kuiskaukseksi. ”Minä en halua, että kosket minuun samoilla käsillä, joilla olet hyväillyt toista naista… minä en… Victor, miten sinä saatoit tehdä tämän minulle?”
Susie tönäisi minut kevyesti kauemmas itsestään. Nainen kääntyi ja hautasi kasvonsa käsiinsä vapisten ja itkien entistä rajummin.
Tuijotin Susieta osaamatta tehdä mitään. En voinut koskea naiseen enkä osannut sanoa mitään. Susien vieressä Jeremy istui edelleen sohvalla ja katsoi Susieta, mies näytti entistäkin ahdistuneemmalta ja tajusin, että sisaren hätä satutti myös Jeremyä. Ihmettelin tosin vieläkin, miten Jeremy ei ollut ryhtynyt hakkaamaan minua. Mies oli ottanut tilanteen tähän mennessä omituisen rauhallisesti, mutta nyt, nähdessään sisarensa itkevän, hän näytti aiempaa surullisemmalta.
Jeremy karaisi kurkkuaan.
”Ehkä Victor kuitenkin katuu tekoaan”, Jeremy sanoi varovasti. ”Ehkä hän --”
”Minä en tiedä, voinko enää koskaan luottaa kehenkään”, Susie sopersi. ”Me olimme menossa naimisiin, hän ei tarvinnut, kuin yhdet juhlat, niin hän jo päätyi sänkyyn toisen kanssa…” Naisen ääni värisi ja hiipui lopulta kokonaan uuden itkukohtauksen tieltä.
Jeremy nousi hitaasti ylös.
Mies käveli sohvan toiselle puolelle, hieroi niskaansa ja vaelteli hetken ympäriinsä vilkuillen silloin tällöin Susieta, jonka itkusta ei ollut tulla loppua. Lopulta Jeremy huokaisi.
”Hyvä on. Minä tein sen.”
”Minkä?” kysyimme yhteen ääneen Susien kanssa. Jeremy huokaisi taas.
”Susie, rakas…”
Susie itki. Näin hänen hartioidensa vapisevan, huomasin hänen pyyhkivän kyyneliä poskiltaan. Vilkaisin Jeremyä, joka katsoi sisartaan ahdistuneella ilmeellä. Kurotin kättäni kohti Susieta.
”Älä koske minuun.” Susien ääni oli heikko, vapiseva. En totellut naista, vaan käänsin hänet ympäri.
Tartuin Susien käsiin.
”Kuuntele --” aloitin, mutta Susie kohotti kätensä ja riuhtaisi itsensä vapaaksi otteestani.
”Älä koske!” Susie yritti huutaa, mutta ääni jäi vain tavallista painokkaammaksi kuiskaukseksi. ”Minä en halua, että kosket minuun samoilla käsillä, joilla olet hyväillyt toista naista… minä en… Victor, miten sinä saatoit tehdä tämän minulle?”
Susie tönäisi minut kevyesti kauemmas itsestään. Nainen kääntyi ja hautasi kasvonsa käsiinsä vapisten ja itkien entistä rajummin.
Tuijotin Susieta osaamatta tehdä mitään. En voinut koskea naiseen enkä osannut sanoa mitään. Susien vieressä Jeremy istui edelleen sohvalla ja katsoi Susieta, mies näytti entistäkin ahdistuneemmalta ja tajusin, että sisaren hätä satutti myös Jeremyä. Ihmettelin tosin vieläkin, miten Jeremy ei ollut ryhtynyt hakkaamaan minua. Mies oli ottanut tilanteen tähän mennessä omituisen rauhallisesti, mutta nyt, nähdessään sisarensa itkevän, hän näytti aiempaa surullisemmalta.
Jeremy karaisi kurkkuaan.
”Ehkä Victor kuitenkin katuu tekoaan”, Jeremy sanoi varovasti. ”Ehkä hän --”
”Minä en tiedä, voinko enää koskaan luottaa kehenkään”, Susie sopersi. ”Me olimme menossa naimisiin, hän ei tarvinnut, kuin yhdet juhlat, niin hän jo päätyi sänkyyn toisen kanssa…” Naisen ääni värisi ja hiipui lopulta kokonaan uuden itkukohtauksen tieltä.
Jeremy nousi hitaasti ylös.
Mies käveli sohvan toiselle puolelle, hieroi niskaansa ja vaelteli hetken ympäriinsä vilkuillen silloin tällöin Susieta, jonka itkusta ei ollut tulla loppua. Lopulta Jeremy huokaisi.
”Hyvä on. Minä tein sen.”
”Minkä?” kysyimme yhteen ääneen Susien kanssa. Jeremy huokaisi taas.
”Minä lavastin koko jutun”, Jeremy murahti. ”Minä juotin Victorin humalaan ja kun hän sammui, ajoin hänet autolla sen naisen luo. Se oli sovittu juttu. Maksoin Heatherille, että hän suostui väittämään, että oli nainut Victorin kanssa. Minä riisuin Victorin vaatteet ja piilotin ne Heatherin asuntoon, minä annoin Heatherille täsmälliset ohjeet siitä, mitä hänen pitäisi Victorille sanoa. Siinä kaikki.”
Pitkän aikaa asunnossa vallitsi hämmentynyt, epäuskoinen hiljaisuus. Ajattelin vain yhtä asiaa, ja hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi pitkään sanoinkin sen.
”Mistä tiedät, ettei mitään tapahtunut missään vaiheessa, jos kerran vain jätit minut sinne?” kysyin ahdistuneena. Olin varma, ettei tämä voinut olla näin helposti kuitattu. Jotain oli varmasti tapahtunut, ja se oli omaa syytäni. Jeremy kuitenkin naurahti ilottomasti.
”Sinä olit sammunut, Victor. Et herännyt edes siihen, kun sinua kannettiin portaita ylös. Miten sinä olisit siinä tilassa tehnyt yhtään mitään?”
Taas tuli hiljaista. Susie tuli lähemmäs, nainen pyyhki edelleen kyyneliä poskiltaan. Hän vilkaisi minuun ja sitten Jeremyyn epätietoisena. Sain aikaiseksi avata suuni.
”Miksi, Jeremy?”
Ääneni oli ahdistunut, epätoivoinen. En keksinyt kuin yhden syyn sille, miksi Jeremy oli halunnut lavastaa tilanteen niin, että olisin pettänyt Susieta. Hän halusi meidän eroavan.
Ja siinä olin oikeassa.
”Ai miksi?” Jeremy kysyi ivallisesti. ”Eikö kummallekaan teistä tullut mieleen, etten minä halua teidän menevän naimisiin?”
”Se, että sinä et halua, ei vaikuta --” aloitin, mutta Jeremyn nopea käännähdys keskeytti minut.
”Niinpä!” Jeremy huusi täyttä kurkkua ja levitteli käsiään raivon vallassa. ”Eiväthän minun haluamiseni vaikuta mihinkään mitenkään! Milloin viimeksi joku on kysynyt minun mielipidettäni mistään? Milloin viimeksi te olette muistaneet, että minäkin olen olemassa?!”
”Jeremy, rauhoitu”, Susie sanoi vapisevalla äänellä.
”Enkä rauhoitu!” Jeremy vastasi edelleen huutaen ja potkaisi sohvaa. ”Eikö kumpikaan teistä tajua, miten vaarallista Susien on vakiintua Victorin kanssa? Miten älytöntä on, että nainen, joka muutenkin on sukunsa ammatin puolesta vaarassa, menee vielä ja avioituu järjestön pomon kanssa? Olenko minä ainoa tolkun mies täällä?!”
Jeremy käänsi meille taas puolittain selkänsä ja peitti käsillään korvansa. Hänen äänensä oli nyt rauhallisempi, mutta tihkui silti raivoa sekä jotain toista tunnetta, jota en ollut koskaan Jeremyn äänessä kuullut. Surua, kenties? En ollut varma.
”Ainoa syy, miksi minä suostuin kertomaan, ettei Victor tehnytkään mitään, oli se, etten ollut tajunnut, että satuttaisin omaa siskoani niin pahasti”, Jeremy sanoi värisevällä äänellä. ”Olin ajatellut, että sinä suuttuisit, Susie, ja vain yksinkertaisesti eroaisit hänestä…”
Jeremy huokaisi. Mies kohotti vasemman kätensä ja osoitti vapisevalla etusormellaan ovea.
”Ulos”, hän komensi. ”Tavataan häissä, jos tavataan.”
”Jeremy”, yritin, mutta heti kuultuaan nimensä Jeremy keskeytti minut.
”Ulos, Victor. Susie myös. En halua nähdä teitä nyt.”
***
En tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Istuin vain sängyn reunalla kuunnellen Susien vaimeaa, epätasaista nyyhkettä, miettien, uskaltaisinko edes hipaista naisen olkaa lohduttavasti. Koko ajomatka taksilla luokseni oli sujunut hiljaisuuden vallitessa. Ainakin Susie oli suostunut tulemaan kotiini, se oli sentään hyvä merkki.
Tunsimme molemmat sekä järkytystä että epäuskoa. Miten Jeremy oli voinut tehdä niin kuin teki? Jos Susie ei olisi ollut niin poissa tolaltaan, olisiko Jeremy koskaan kertonut meille, etten ollut oikeasti pettänyt Susieta? Olisiko mies todella antanut meidän erota ja minun tuntea ikuisesti syyllisyyttä rikoksesta, jota en ollut edes tehnyt? Jeremy ilmeisesti todella inhosi suhdettamme, mies ei ollut sittenkään hyväksynyt ajatusta siitä, että menisimme naimisiin. Hyväksyisikö hän sitä koskaan?
Susien viimein puhuessa naisen ääni oli vaimea ja itkuinen.
”Anteeksi, Victor. Olisihan minun pitänyt tietää, ettet koskaan tekisi sellaista.”
”Älä turhaan pyydä anteeksi”, vastasin helpottuneena siitä, että Susie puhui viimeinkin. ”Et sinä ole tehnyt mitään väärää. Luulinhan itsekin, että olin tehnyt sen.”
”Miten Jeremy saattoi?” Susie kysyi, hänen äänensä vapisi. ”Eikö hän näe, miten paljon me rakastamme toisiamme? Miksei hän vain voi hyväksyä tätä?”
Pudistelin päätäni, en todellakaan tiennyt. Susie liikahteli, nainen nousi ylös sängyltä ja käveli ovelle. Nousin itsekin.
”Minne olet menossa?” kysyin häneltä hämmentyneenä.
Susie pysähtyi, nainen pyyhi kyynelet poskiltaan ja katsoi minuun.
”Haluan jutella äitini kanssa. Aion kertoa hänelle kaiken.”
”Oletko varma?” kysyin huolestuneena. ”Jeremy varmasti hyväksyy tämän aikanaan, onko äidillesi välttämättä kerrottava?”
”On.” Susie nyökkäsi painokkaasti. ”Jos jokin saa veljeni kuriin, niin se, että äiti tietää, mitä hän on mennyt tekemään. Soitan hänelle heti.”
***
Olivie Stevensonilla ei mennyt kauaakaan tulla paikalle. Susie oli tavoittanut naisen teehuoneeltaan, kuultuaan tyttärensä itkevän puhelimessa hän oli jättänyt kahvila-apulaisen yksin tiskin taakse ja tullut luokseni välittömästi. Ensi töikseen nainen oli istuttanut tyttärensä sohvalle ja ryhtynyt silittämään tämän selkää rauhoittavasti, samalla hän oli saanut kuulla Susien itkun lomasta, mitä Jeremy oli tehnyt.
”No niin, no niin”, Olivie rauhoitteli itkevää tytärtään. ”Kaikki on hyvin, kultapieni…”
”Ei ole”, Susie sanoi tukahtuneella äänellä. ”Jeremy ei koskaan tule hyväksymään tätä.”
”Jeremy kyllä tottuu ajatukseen.” Olivie jatkoi tyttärensä selän silittelyä. ”Se, mitä hän teki, oli anteeksiantamatonta, ja aion vielä läksyttää veljeäsi siitä, mutta hän varmasti tottuu. Hän pyytää teiltä anteeksi ja kaikki on taas hyvin. Vai mitä?”
Katsoin äitiä ja tytärtä hiljaa, en osannut sanoa mitään. Oli kuitenkin hyvä, että Olivie osasi sanoa jotain ja löysi juuri oikeat sanat lohduttaakseen Susieta.
Pitkän aikaa asunnossa vallitsi hämmentynyt, epäuskoinen hiljaisuus. Ajattelin vain yhtä asiaa, ja hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi pitkään sanoinkin sen.
”Mistä tiedät, ettei mitään tapahtunut missään vaiheessa, jos kerran vain jätit minut sinne?” kysyin ahdistuneena. Olin varma, ettei tämä voinut olla näin helposti kuitattu. Jotain oli varmasti tapahtunut, ja se oli omaa syytäni. Jeremy kuitenkin naurahti ilottomasti.
”Sinä olit sammunut, Victor. Et herännyt edes siihen, kun sinua kannettiin portaita ylös. Miten sinä olisit siinä tilassa tehnyt yhtään mitään?”
Taas tuli hiljaista. Susie tuli lähemmäs, nainen pyyhki edelleen kyyneliä poskiltaan. Hän vilkaisi minuun ja sitten Jeremyyn epätietoisena. Sain aikaiseksi avata suuni.
”Miksi, Jeremy?”
Ääneni oli ahdistunut, epätoivoinen. En keksinyt kuin yhden syyn sille, miksi Jeremy oli halunnut lavastaa tilanteen niin, että olisin pettänyt Susieta. Hän halusi meidän eroavan.
Ja siinä olin oikeassa.
”Ai miksi?” Jeremy kysyi ivallisesti. ”Eikö kummallekaan teistä tullut mieleen, etten minä halua teidän menevän naimisiin?”
”Se, että sinä et halua, ei vaikuta --” aloitin, mutta Jeremyn nopea käännähdys keskeytti minut.
”Niinpä!” Jeremy huusi täyttä kurkkua ja levitteli käsiään raivon vallassa. ”Eiväthän minun haluamiseni vaikuta mihinkään mitenkään! Milloin viimeksi joku on kysynyt minun mielipidettäni mistään? Milloin viimeksi te olette muistaneet, että minäkin olen olemassa?!”
”Jeremy, rauhoitu”, Susie sanoi vapisevalla äänellä.
”Enkä rauhoitu!” Jeremy vastasi edelleen huutaen ja potkaisi sohvaa. ”Eikö kumpikaan teistä tajua, miten vaarallista Susien on vakiintua Victorin kanssa? Miten älytöntä on, että nainen, joka muutenkin on sukunsa ammatin puolesta vaarassa, menee vielä ja avioituu järjestön pomon kanssa? Olenko minä ainoa tolkun mies täällä?!”
Jeremy käänsi meille taas puolittain selkänsä ja peitti käsillään korvansa. Hänen äänensä oli nyt rauhallisempi, mutta tihkui silti raivoa sekä jotain toista tunnetta, jota en ollut koskaan Jeremyn äänessä kuullut. Surua, kenties? En ollut varma.
”Ainoa syy, miksi minä suostuin kertomaan, ettei Victor tehnytkään mitään, oli se, etten ollut tajunnut, että satuttaisin omaa siskoani niin pahasti”, Jeremy sanoi värisevällä äänellä. ”Olin ajatellut, että sinä suuttuisit, Susie, ja vain yksinkertaisesti eroaisit hänestä…”
Jeremy huokaisi. Mies kohotti vasemman kätensä ja osoitti vapisevalla etusormellaan ovea.
”Ulos”, hän komensi. ”Tavataan häissä, jos tavataan.”
”Jeremy”, yritin, mutta heti kuultuaan nimensä Jeremy keskeytti minut.
”Ulos, Victor. Susie myös. En halua nähdä teitä nyt.”
***
En tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Istuin vain sängyn reunalla kuunnellen Susien vaimeaa, epätasaista nyyhkettä, miettien, uskaltaisinko edes hipaista naisen olkaa lohduttavasti. Koko ajomatka taksilla luokseni oli sujunut hiljaisuuden vallitessa. Ainakin Susie oli suostunut tulemaan kotiini, se oli sentään hyvä merkki.
Tunsimme molemmat sekä järkytystä että epäuskoa. Miten Jeremy oli voinut tehdä niin kuin teki? Jos Susie ei olisi ollut niin poissa tolaltaan, olisiko Jeremy koskaan kertonut meille, etten ollut oikeasti pettänyt Susieta? Olisiko mies todella antanut meidän erota ja minun tuntea ikuisesti syyllisyyttä rikoksesta, jota en ollut edes tehnyt? Jeremy ilmeisesti todella inhosi suhdettamme, mies ei ollut sittenkään hyväksynyt ajatusta siitä, että menisimme naimisiin. Hyväksyisikö hän sitä koskaan?
Susien viimein puhuessa naisen ääni oli vaimea ja itkuinen.
”Anteeksi, Victor. Olisihan minun pitänyt tietää, ettet koskaan tekisi sellaista.”
”Älä turhaan pyydä anteeksi”, vastasin helpottuneena siitä, että Susie puhui viimeinkin. ”Et sinä ole tehnyt mitään väärää. Luulinhan itsekin, että olin tehnyt sen.”
”Miten Jeremy saattoi?” Susie kysyi, hänen äänensä vapisi. ”Eikö hän näe, miten paljon me rakastamme toisiamme? Miksei hän vain voi hyväksyä tätä?”
Pudistelin päätäni, en todellakaan tiennyt. Susie liikahteli, nainen nousi ylös sängyltä ja käveli ovelle. Nousin itsekin.
”Minne olet menossa?” kysyin häneltä hämmentyneenä.
Susie pysähtyi, nainen pyyhi kyynelet poskiltaan ja katsoi minuun.
”Haluan jutella äitini kanssa. Aion kertoa hänelle kaiken.”
”Oletko varma?” kysyin huolestuneena. ”Jeremy varmasti hyväksyy tämän aikanaan, onko äidillesi välttämättä kerrottava?”
”On.” Susie nyökkäsi painokkaasti. ”Jos jokin saa veljeni kuriin, niin se, että äiti tietää, mitä hän on mennyt tekemään. Soitan hänelle heti.”
***
Olivie Stevensonilla ei mennyt kauaakaan tulla paikalle. Susie oli tavoittanut naisen teehuoneeltaan, kuultuaan tyttärensä itkevän puhelimessa hän oli jättänyt kahvila-apulaisen yksin tiskin taakse ja tullut luokseni välittömästi. Ensi töikseen nainen oli istuttanut tyttärensä sohvalle ja ryhtynyt silittämään tämän selkää rauhoittavasti, samalla hän oli saanut kuulla Susien itkun lomasta, mitä Jeremy oli tehnyt.
”No niin, no niin”, Olivie rauhoitteli itkevää tytärtään. ”Kaikki on hyvin, kultapieni…”
”Ei ole”, Susie sanoi tukahtuneella äänellä. ”Jeremy ei koskaan tule hyväksymään tätä.”
”Jeremy kyllä tottuu ajatukseen.” Olivie jatkoi tyttärensä selän silittelyä. ”Se, mitä hän teki, oli anteeksiantamatonta, ja aion vielä läksyttää veljeäsi siitä, mutta hän varmasti tottuu. Hän pyytää teiltä anteeksi ja kaikki on taas hyvin. Vai mitä?”
Katsoin äitiä ja tytärtä hiljaa, en osannut sanoa mitään. Oli kuitenkin hyvä, että Olivie osasi sanoa jotain ja löysi juuri oikeat sanat lohduttaakseen Susieta.
”Aloin ompelemaan hääpukuasi”, Olivie kertoi hymyillen Susielle, tiesin naisen vaihtavan tietoisesti puheenaihetta. ”Siitä tulee kaunis.”
”Tuleekohan Jeremy edes häihimme?” Susie kysyi hiljaa.
”Älä sitä sure… totta kai hän tulee. Raahaan hänet korvasta väkisin paikalle, mikäli ei tule. Ja kun hän näkee, miten onnellisia te olette yhdessä, hän leppyy.”
Samassa ovikello soi. Nousin ylös ja kävelin ovelle avatakseni sen. Kurtistin kulmiani, toivon mukaan tulija ei olisi ainakaan Jeremy. Juuri nyt en jaksaisi tapella hänen kanssaan lisää.
Avattuani oven en olisi voinut olla hämmentyneempi.
Kesti hetken hahmottaa, kuka se tummahiuksinen mies oli. Heti avattuani oven hän valahti vapisten polvilleen ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Minulla oli epäilykseni miehen henkilöllisyydestä, mutta ne varmistuivat vasta, kun kuulin vapisevan, anovan äänen.
”Olen tässä nyt, herra de Luca… tee se nopeasti, olen kärsinyt jo tarpeeksi.”
John Jeanin koko ruumis tärisi silmin nähden, mies oli todella peloissaan. Hetkeen en tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Olivien ja Susien äänet olivat vaienneet, naiset olivat jääneet tuijottamaan ovelle ja yrittivät nähdä, kuka pyrki tapaamaan minua.
Saatuani lopulta liikettä jalkoihini kumarruin, tartuin varovasti Jeanin käsivarteen saaden miehen säpsähtämään ja autoin miehen ylös.
”Tulkaa, herra Jean – mennään työhuoneeseeni keskustelemaan.”
Jean ei sanonut mitään, mutta ei pistänyt vastaan. Suljin oven miehen perässä, nyökkäsin Olivielle ja Susielle sen merkiksi, että kaikki oli hyvin, ja ohjasin Jeanin työhuoneeseen.
Vedin miehelle tuolin kirjoituspöydän äärestä ja istutin vapisevan miehen sille. Ristin käteni rinnalleni, mittailin Jeania katseellani. Hän näytti varsin erilaiselta, kuin ennen. Siitä itsevarmasta, hivenen lipevästä, pukuun pukeutuneesta liikemiehestä ei ollut enää jälkeäkään. Miehen kasvot olivat kalpeat, silmänaluset olivat tummat ja hiukset likaiset. Likaista, valkoista kauluspaitaa ei oltu napitettu loppuun asti, kravatti oli jäänyt huolimattomasti miehen rinnuksille roikkumaan. Jean näytti väsyneeltä, erittäin väsyneeltä.
Ennen kuin ehdin itse puhua, Jean puhui katsomatta minuun.
”Tulin tänne, koska en jaksa enää paeta”, mies sopersi hiljaa. ”En jaksa enää pälyillä olkani yli ja odottaa, milloin tulet kostamaan. Ole hyvä, ammu minut nyt tai osoita vähän myötätuntoa vasten tahtoaan rikollisten pelinappulaksi joutuneelle miehelle ja kerro minulle, ettei minun tarvitse pelätä.”
Katsoin Jeania pitkään. Pudistin päätäni.
”Minä en aio ampua teitä”, sanoin miehelle. ”En ainakaan nyt.”
Olisin lisännyt myös ’enkä tulevaisuudessa’, mutta ennen kuin ehdin sen tehdä, tajusin jotain. Jean oli peloissaan, hyvin peloissaan, mies oli todella pakoillut minua kaikki nämä kuluneet kuukaudet ja luullut, että jahtasin häntä. Se oli luonteva oletus, olinhan ollut vähällä menettää henkeni Jeanin vuoksi, ja Jean oli varmasti saanut kuulla, että Daniels oli kuollut. Siitä hän oli kyennyt päättelemään, että Danielsin suunnitelma minun tappamisekseni oli epäonnistunut… sekä siitä, että järjestö omisti edelleen osuuden Roaring Heights Newsista. Ei sitä Jeanin aikoinaan mainitsemaa viittäkymmentäviittä prosenttia, se suunnitelma oli jäänyt päädyttyäni mediatalolta Coruccin auton takakonttiin, mutta kaksikymmentä prosenttia meillä oli edelleen hallussamme. Joka tapauksessa se, että Jean pelkäsi niin kovin, oli järjestön kannalta hyvä asia. Tässähän meillä olisi loistava tilaisuus saada itsellemme lisää osakkeita, kenties koko media.
En epäröinyt. Jokin ohimenevä ajatus päässäni kertoi minulle, että olin tainnut kovettaa itseni pahemmin, kuin luulinkaan, kun kerran pystyin muitta mutkitta kiristämään lähes viatonta miestä, mutta työnsin ajatuksen sivuun.
”En ammu teitä, mikäli luovutatte yhtiölleni yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia Roaring Heights Newsin osakkeista”, sanoin Jeanille. ”Saatte pitää yhden prosentin, vaimonne ja poikanne jakakoon viimeisen prosentin, kuten tähänkin saakka. Saatte myös jatkaa päätoimittajana.”
Jean nosti katseensa minuun.
”Yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia?” mies toisti vapisevalla äänellä. ”Käytännössä koko yhtiö?”
”Se lienee pieni hinta hengestänne”, totesin rauhallisesti. ”Sillä osuudella saatan hyvinkin leppyä.”
”Tietenkin, tietenkin”, Jean toisteli. ”Totta kai… ilman muuta saatte osuutenne… pieni hinta hengestäni, aivan… pyydän sihteeriäni tekemään kauppakirjat ja toimitan ne teille postissa mitä pikimmin… kiitos, herra de Luca, kiitos.”
Pudistin päätäni lyhyesti.
”Valitettavasti kiitoksenne ei merkitse minulle mitään. Toimittakaa kauppakirjat omalta osaltanne allekirjoitettuina seuraavan kuukauden kuluessa, niin kaikki on hyvin. Nyt voitte poistua talostani.”
Jeanin lähdettyä sanoistani huolimatta vuolaasti kiitellen jäin tuijottamaan miehen perässään sulkemaa ovea. Kuulin askelia, Susie tuli viereeni. Huomasin Olivien poistuneen talosta minun ja Jeanin lyhyen keskustelun aikana.
”Kuka se oli?” Susie kysyi.
”Ei kukaan tärkeä”, vastasin naiselle. ”Yksi… liikekumppani.”
Susie huokaisi, tiesin, ettei nainen pitänyt ”liikekumppaneiden” tapaamisesta, ne kun tarkoittivat aina jotain rikollista. Niin tarkoitti nytkin, olinhan kiristänyt Jeanilta juuri kokonaisen yhtiön omistukseeni.
”Äiti lähti”, Susie jatkoi. ”Hän sanoi menevänsä Jeremyn luo ja puhuvansa hänelle.”
”Tuleekohan Jeremy edes häihimme?” Susie kysyi hiljaa.
”Älä sitä sure… totta kai hän tulee. Raahaan hänet korvasta väkisin paikalle, mikäli ei tule. Ja kun hän näkee, miten onnellisia te olette yhdessä, hän leppyy.”
Samassa ovikello soi. Nousin ylös ja kävelin ovelle avatakseni sen. Kurtistin kulmiani, toivon mukaan tulija ei olisi ainakaan Jeremy. Juuri nyt en jaksaisi tapella hänen kanssaan lisää.
Avattuani oven en olisi voinut olla hämmentyneempi.
Kesti hetken hahmottaa, kuka se tummahiuksinen mies oli. Heti avattuani oven hän valahti vapisten polvilleen ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Minulla oli epäilykseni miehen henkilöllisyydestä, mutta ne varmistuivat vasta, kun kuulin vapisevan, anovan äänen.
”Olen tässä nyt, herra de Luca… tee se nopeasti, olen kärsinyt jo tarpeeksi.”
John Jeanin koko ruumis tärisi silmin nähden, mies oli todella peloissaan. Hetkeen en tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Olivien ja Susien äänet olivat vaienneet, naiset olivat jääneet tuijottamaan ovelle ja yrittivät nähdä, kuka pyrki tapaamaan minua.
Saatuani lopulta liikettä jalkoihini kumarruin, tartuin varovasti Jeanin käsivarteen saaden miehen säpsähtämään ja autoin miehen ylös.
”Tulkaa, herra Jean – mennään työhuoneeseeni keskustelemaan.”
Jean ei sanonut mitään, mutta ei pistänyt vastaan. Suljin oven miehen perässä, nyökkäsin Olivielle ja Susielle sen merkiksi, että kaikki oli hyvin, ja ohjasin Jeanin työhuoneeseen.
Vedin miehelle tuolin kirjoituspöydän äärestä ja istutin vapisevan miehen sille. Ristin käteni rinnalleni, mittailin Jeania katseellani. Hän näytti varsin erilaiselta, kuin ennen. Siitä itsevarmasta, hivenen lipevästä, pukuun pukeutuneesta liikemiehestä ei ollut enää jälkeäkään. Miehen kasvot olivat kalpeat, silmänaluset olivat tummat ja hiukset likaiset. Likaista, valkoista kauluspaitaa ei oltu napitettu loppuun asti, kravatti oli jäänyt huolimattomasti miehen rinnuksille roikkumaan. Jean näytti väsyneeltä, erittäin väsyneeltä.
Ennen kuin ehdin itse puhua, Jean puhui katsomatta minuun.
”Tulin tänne, koska en jaksa enää paeta”, mies sopersi hiljaa. ”En jaksa enää pälyillä olkani yli ja odottaa, milloin tulet kostamaan. Ole hyvä, ammu minut nyt tai osoita vähän myötätuntoa vasten tahtoaan rikollisten pelinappulaksi joutuneelle miehelle ja kerro minulle, ettei minun tarvitse pelätä.”
Katsoin Jeania pitkään. Pudistin päätäni.
”Minä en aio ampua teitä”, sanoin miehelle. ”En ainakaan nyt.”
Olisin lisännyt myös ’enkä tulevaisuudessa’, mutta ennen kuin ehdin sen tehdä, tajusin jotain. Jean oli peloissaan, hyvin peloissaan, mies oli todella pakoillut minua kaikki nämä kuluneet kuukaudet ja luullut, että jahtasin häntä. Se oli luonteva oletus, olinhan ollut vähällä menettää henkeni Jeanin vuoksi, ja Jean oli varmasti saanut kuulla, että Daniels oli kuollut. Siitä hän oli kyennyt päättelemään, että Danielsin suunnitelma minun tappamisekseni oli epäonnistunut… sekä siitä, että järjestö omisti edelleen osuuden Roaring Heights Newsista. Ei sitä Jeanin aikoinaan mainitsemaa viittäkymmentäviittä prosenttia, se suunnitelma oli jäänyt päädyttyäni mediatalolta Coruccin auton takakonttiin, mutta kaksikymmentä prosenttia meillä oli edelleen hallussamme. Joka tapauksessa se, että Jean pelkäsi niin kovin, oli järjestön kannalta hyvä asia. Tässähän meillä olisi loistava tilaisuus saada itsellemme lisää osakkeita, kenties koko media.
En epäröinyt. Jokin ohimenevä ajatus päässäni kertoi minulle, että olin tainnut kovettaa itseni pahemmin, kuin luulinkaan, kun kerran pystyin muitta mutkitta kiristämään lähes viatonta miestä, mutta työnsin ajatuksen sivuun.
”En ammu teitä, mikäli luovutatte yhtiölleni yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia Roaring Heights Newsin osakkeista”, sanoin Jeanille. ”Saatte pitää yhden prosentin, vaimonne ja poikanne jakakoon viimeisen prosentin, kuten tähänkin saakka. Saatte myös jatkaa päätoimittajana.”
Jean nosti katseensa minuun.
”Yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia?” mies toisti vapisevalla äänellä. ”Käytännössä koko yhtiö?”
”Se lienee pieni hinta hengestänne”, totesin rauhallisesti. ”Sillä osuudella saatan hyvinkin leppyä.”
”Tietenkin, tietenkin”, Jean toisteli. ”Totta kai… ilman muuta saatte osuutenne… pieni hinta hengestäni, aivan… pyydän sihteeriäni tekemään kauppakirjat ja toimitan ne teille postissa mitä pikimmin… kiitos, herra de Luca, kiitos.”
Pudistin päätäni lyhyesti.
”Valitettavasti kiitoksenne ei merkitse minulle mitään. Toimittakaa kauppakirjat omalta osaltanne allekirjoitettuina seuraavan kuukauden kuluessa, niin kaikki on hyvin. Nyt voitte poistua talostani.”
Jeanin lähdettyä sanoistani huolimatta vuolaasti kiitellen jäin tuijottamaan miehen perässään sulkemaa ovea. Kuulin askelia, Susie tuli viereeni. Huomasin Olivien poistuneen talosta minun ja Jeanin lyhyen keskustelun aikana.
”Kuka se oli?” Susie kysyi.
”Ei kukaan tärkeä”, vastasin naiselle. ”Yksi… liikekumppani.”
Susie huokaisi, tiesin, ettei nainen pitänyt ”liikekumppaneiden” tapaamisesta, ne kun tarkoittivat aina jotain rikollista. Niin tarkoitti nytkin, olinhan kiristänyt Jeanilta juuri kokonaisen yhtiön omistukseeni.
”Äiti lähti”, Susie jatkoi. ”Hän sanoi menevänsä Jeremyn luo ja puhuvansa hänelle.”
”Hyvä.”
Käännyin kohti Susieta. Kohdatessani naisen katseen hymyilin varovasti. Hymyni vain leveni Susien vastatessa siihen.
”Rakastan sinua.”
Susie epäröi hetken, mutta vastasi lopulta.
”Minäkin rakastan sinua. Elämäni loppuun asti.”
***
Häät lähestyivät. Olivie ja Susie tekivät viime hetken häävalmisteluja. Hääpuku oli valmis, minäkin olin löytänyt itselleni sopivan puvun. Kukat oli tilattu, kirkko vuokrattu, juhlapaikka hoidettu. Olivie puolestaan lupasi leipoa kakun ja olisi halunnut tehdä kaikki muutkin ruoat, mutta siinä olisi ollut niin paljon töitä, että sovimme tilaavamme kaiken muun ruoan pitopalvelusta.
Yksi asia minulta kuitenkin puuttui. Bestman.
Jeremyä ei näkynyt kokouksissa. Kysyin hänestä monta kertaa Stevensonilta, mutta kävi ilmi, että jopa Stevenson oli suuttunut Jeremyn tekosista ja riidellyt poikansa kanssa niin useaan otteeseen, ettei Jeremy enää pitänyt isäänsäkään yhteyttä. Yritin ottaa yhteyttä Jeremyyn, jätin hänen puhelinvastaajaansa viestejä ja odotin häntä kokouksiin – turhaan. Saimme kokoustaa kolmin Andrewsin ja Stevensonin kanssa. Se tarkoitti sitä, ettei rivijäsenillä ollut sillä hetkellä ihmistä, jolle raportoida – aiemmin rivijäsenet olivat raportoineet ensin Griffithsille ja Griffiths oli raportoinut Jeremylle, mutta Griffithsin kuoltua Jeremy oli päätynyt keräämään yksin kaikkien raportit. Nyt jouduin määräämään Andrewsin vastaanottamaan raportteja, jotta tilanne pysyisi kasassa.
Kerroin järjestölle siitä, että omistaisimme pian käytännössä koko Roaring Heights Newsin. Se oli sekä Andrewsin että Stevensonin mielestä hyvä uutinen; viime aikoina oli tapahtunut niin paljon, että varsinaiset keikat olivat jääneet vähälle ja järjestön talous oli retuperällä. Asiakirjaväärennökset ja salakuljetukset toki pyörivät, lisäksi rivijäsenet tekivät joitain pikkurikoksia, mutta täysivaltainen jäsenistö oli töitä vailla. Siksi kehotinkin kaikkia pohtimaan, millaisen keikan seuraavaksi toteuttaisimme saadaksemme talousasiat kuntoon.
Tilanne Jeremyn kanssa toki huoletti minua, se oli mielessäni joka päivä, mutta kaikesta huolimatta tarvitsisin bestmanin. Itselleni sillä ei olisi ollut hirveästi merkitystä, mutta Susie olisi kysynyt asiasta kuitenkin ja välttääkseni nostamasta erityisemmin esille sitä, ettemme olleet Jeremyn kanssa vieläkään väleissä, halusin sanoa jotain muuta, kuin ”ei minulla ole bestmania”. Siksi menin ainoaan paikkaan, josta saattaisin sellaisen saada; Joshin luo.
Josh oli onneksi kotona. Mies toivotti minut iloisesti tervetulleeksi luokseen ja kehotti minua istuutumaan sohvalle. Teinkin sen, ja Josh istuutui viereeni. Menin suoraan asiaan.
”Minun ja Susien häät lähestyvät, kuten tiedät”, sanoin Joshille, joka nyökkäsi.
”Kyllä vain”, mies sanoi hymyillen. ”Enää alle viikko. Jännittääkö?”
Hymähdin, en varsinaisesti vastannut kysymykseen.
”Kai olet tulossa?” varmistin Joshilta.
”Ilman muuta.”
”Hyvä”, totesin ja jatkoin. ”Minulla on ongelma… minun pitäisi pyytää sinulta erästä asiaa. Saa toki sanoa ei, jos siltä tuntuu. Ongelmani on se, ettei minulla ole bestmania."
Josh ei sanonut mitään, ja hetken luulin, että mies kieltäytyisi.
”Tietenkin, jos et halua --” aloitin, mutta Josh pudisti nauraen päätään.
”Totta kai minä haluan”, Josh totesi hymyillen. ”Sehän olisi kunnia… mutta kaikessa rehellisyydessäni on pakko sanoa, että hiukan ihmettelen, mikset pyydä Jeremyä?”
Olin hetken hiljaa.
”Me emme tällä hetkellä tule oikein toimeen keskenämme”, mutisin viimein. ”Kerron siitä joskus lisää. Sinä siis suostut?”
”Jos olet varma, ettei Jeremy suutu, niin totta kai suostun.”
”Hyvä”, sanoin ja nyökkäsin. ”Loistavaa. Eikä Jeremy suutu. Mitä syytä hänellä olisi suuttua?”
Josh pudisteli päätään itsekseen, muttei sanonut mitään. Tiesin, ettei Joshin pyytäminen bestmaniksi ainakaan edesauttanut Jeremyn leppymistä, mutta en voinut tehdä muutakaan. Olihan Jeremyn pakko ymmärtää, etten tässä tilanteessa voinut pyytää häntä itseään tähän. Eihän mies vastannut puheluihinikaan.
***
Sade hääpäivänä tuo onnea, sanotaan. Sinä iltapäivänä ainakin satoi rankasti.
”Hyvin se menee”, vieressäni seisova Josh kuiskasi huomatessaan käsieni tärisevän. ”Ei se ole sen kummempi kuin muutkaan kirkolliset tilaisuudet.”
”Tästä ei tule yhtään mitään”, mutisin. ”Missä Susie viipyy? Karkasiko hän?”
”Ei tietenkään karannut, kello on sitä paitsi vasta kahta minuuttia vaille. Turhaan hermoilet.”
Hermoilin silti, olin hermoillut jostain syystä siitä asti, kun olin nähnyt Jeremy Stevensonin saapuvan kirkkoon. Kyllä vain, mies oli kuin olikin tullut paikalle, mutta istuutunut mielenosoituksellisesti aivan viimeiselle penkkiriville. Hän ei katsonut minuun kertaakaan, mies vaikutti melkoisen poissaolevalta ja tuijotteli tyhjin silmin eteensä. Jeremy ei myöskään vaihtanut sanaakaan Olivien kanssa saapuessaan kirkkoon. Stevensonin tai Susien kanssa hän ei olisi voinutkaan puhua, Susien kun piti tulla sakastista isänsä saattamana alttarille eikä näyttäytyä minulle ennen varsinaista seremoniaa.
Se, ettei Jeremy ollut enää väleissä edes perheensä kanssa, huoletti minua. Jeremy ei muutenkaan näyttänyt hyvinvoivalta, paitsi, että mies oli poissaoleva, hän oli myös kalpean ja väsyneen näköinen hieman samaan tapaan, kuin Jean oli ollut tullessaan tapaamaan minua.
En ehtinyt ajatuksissani pidemmälle, kun sakastin ovi aukesi ja häämarssi kajahti ilmoille.
Susie oli uskomattoman kaunis morsian. Hetken tuijotin naista hämilläni, mutta Joshin tönäistyä minua hiukan eteenpäin tajusin kävellä puoleenväliin käytävää, kuten oli sovittu. Stevenson talutti tytärtään hitaasti minua kohti, näytti sanovan Susielle jotain, joka sai naisen hihittämään. Se sai hymyn omillekin huulilleni, Stevenson vaikutti olevan hyvällä tuulella.
Stevenson luovutti morsiamen minulle ja puristi hetken meidän molempien käsiä.
Käännyin kohti Susieta. Kohdatessani naisen katseen hymyilin varovasti. Hymyni vain leveni Susien vastatessa siihen.
”Rakastan sinua.”
Susie epäröi hetken, mutta vastasi lopulta.
”Minäkin rakastan sinua. Elämäni loppuun asti.”
***
Häät lähestyivät. Olivie ja Susie tekivät viime hetken häävalmisteluja. Hääpuku oli valmis, minäkin olin löytänyt itselleni sopivan puvun. Kukat oli tilattu, kirkko vuokrattu, juhlapaikka hoidettu. Olivie puolestaan lupasi leipoa kakun ja olisi halunnut tehdä kaikki muutkin ruoat, mutta siinä olisi ollut niin paljon töitä, että sovimme tilaavamme kaiken muun ruoan pitopalvelusta.
Yksi asia minulta kuitenkin puuttui. Bestman.
Jeremyä ei näkynyt kokouksissa. Kysyin hänestä monta kertaa Stevensonilta, mutta kävi ilmi, että jopa Stevenson oli suuttunut Jeremyn tekosista ja riidellyt poikansa kanssa niin useaan otteeseen, ettei Jeremy enää pitänyt isäänsäkään yhteyttä. Yritin ottaa yhteyttä Jeremyyn, jätin hänen puhelinvastaajaansa viestejä ja odotin häntä kokouksiin – turhaan. Saimme kokoustaa kolmin Andrewsin ja Stevensonin kanssa. Se tarkoitti sitä, ettei rivijäsenillä ollut sillä hetkellä ihmistä, jolle raportoida – aiemmin rivijäsenet olivat raportoineet ensin Griffithsille ja Griffiths oli raportoinut Jeremylle, mutta Griffithsin kuoltua Jeremy oli päätynyt keräämään yksin kaikkien raportit. Nyt jouduin määräämään Andrewsin vastaanottamaan raportteja, jotta tilanne pysyisi kasassa.
Kerroin järjestölle siitä, että omistaisimme pian käytännössä koko Roaring Heights Newsin. Se oli sekä Andrewsin että Stevensonin mielestä hyvä uutinen; viime aikoina oli tapahtunut niin paljon, että varsinaiset keikat olivat jääneet vähälle ja järjestön talous oli retuperällä. Asiakirjaväärennökset ja salakuljetukset toki pyörivät, lisäksi rivijäsenet tekivät joitain pikkurikoksia, mutta täysivaltainen jäsenistö oli töitä vailla. Siksi kehotinkin kaikkia pohtimaan, millaisen keikan seuraavaksi toteuttaisimme saadaksemme talousasiat kuntoon.
Tilanne Jeremyn kanssa toki huoletti minua, se oli mielessäni joka päivä, mutta kaikesta huolimatta tarvitsisin bestmanin. Itselleni sillä ei olisi ollut hirveästi merkitystä, mutta Susie olisi kysynyt asiasta kuitenkin ja välttääkseni nostamasta erityisemmin esille sitä, ettemme olleet Jeremyn kanssa vieläkään väleissä, halusin sanoa jotain muuta, kuin ”ei minulla ole bestmania”. Siksi menin ainoaan paikkaan, josta saattaisin sellaisen saada; Joshin luo.
Josh oli onneksi kotona. Mies toivotti minut iloisesti tervetulleeksi luokseen ja kehotti minua istuutumaan sohvalle. Teinkin sen, ja Josh istuutui viereeni. Menin suoraan asiaan.
”Minun ja Susien häät lähestyvät, kuten tiedät”, sanoin Joshille, joka nyökkäsi.
”Kyllä vain”, mies sanoi hymyillen. ”Enää alle viikko. Jännittääkö?”
Hymähdin, en varsinaisesti vastannut kysymykseen.
”Kai olet tulossa?” varmistin Joshilta.
”Ilman muuta.”
”Hyvä”, totesin ja jatkoin. ”Minulla on ongelma… minun pitäisi pyytää sinulta erästä asiaa. Saa toki sanoa ei, jos siltä tuntuu. Ongelmani on se, ettei minulla ole bestmania."
Josh ei sanonut mitään, ja hetken luulin, että mies kieltäytyisi.
”Tietenkin, jos et halua --” aloitin, mutta Josh pudisti nauraen päätään.
”Totta kai minä haluan”, Josh totesi hymyillen. ”Sehän olisi kunnia… mutta kaikessa rehellisyydessäni on pakko sanoa, että hiukan ihmettelen, mikset pyydä Jeremyä?”
Olin hetken hiljaa.
”Me emme tällä hetkellä tule oikein toimeen keskenämme”, mutisin viimein. ”Kerron siitä joskus lisää. Sinä siis suostut?”
”Jos olet varma, ettei Jeremy suutu, niin totta kai suostun.”
”Hyvä”, sanoin ja nyökkäsin. ”Loistavaa. Eikä Jeremy suutu. Mitä syytä hänellä olisi suuttua?”
Josh pudisteli päätään itsekseen, muttei sanonut mitään. Tiesin, ettei Joshin pyytäminen bestmaniksi ainakaan edesauttanut Jeremyn leppymistä, mutta en voinut tehdä muutakaan. Olihan Jeremyn pakko ymmärtää, etten tässä tilanteessa voinut pyytää häntä itseään tähän. Eihän mies vastannut puheluihinikaan.
***
Sade hääpäivänä tuo onnea, sanotaan. Sinä iltapäivänä ainakin satoi rankasti.
”Hyvin se menee”, vieressäni seisova Josh kuiskasi huomatessaan käsieni tärisevän. ”Ei se ole sen kummempi kuin muutkaan kirkolliset tilaisuudet.”
”Tästä ei tule yhtään mitään”, mutisin. ”Missä Susie viipyy? Karkasiko hän?”
”Ei tietenkään karannut, kello on sitä paitsi vasta kahta minuuttia vaille. Turhaan hermoilet.”
Hermoilin silti, olin hermoillut jostain syystä siitä asti, kun olin nähnyt Jeremy Stevensonin saapuvan kirkkoon. Kyllä vain, mies oli kuin olikin tullut paikalle, mutta istuutunut mielenosoituksellisesti aivan viimeiselle penkkiriville. Hän ei katsonut minuun kertaakaan, mies vaikutti melkoisen poissaolevalta ja tuijotteli tyhjin silmin eteensä. Jeremy ei myöskään vaihtanut sanaakaan Olivien kanssa saapuessaan kirkkoon. Stevensonin tai Susien kanssa hän ei olisi voinutkaan puhua, Susien kun piti tulla sakastista isänsä saattamana alttarille eikä näyttäytyä minulle ennen varsinaista seremoniaa.
Se, ettei Jeremy ollut enää väleissä edes perheensä kanssa, huoletti minua. Jeremy ei muutenkaan näyttänyt hyvinvoivalta, paitsi, että mies oli poissaoleva, hän oli myös kalpean ja väsyneen näköinen hieman samaan tapaan, kuin Jean oli ollut tullessaan tapaamaan minua.
En ehtinyt ajatuksissani pidemmälle, kun sakastin ovi aukesi ja häämarssi kajahti ilmoille.
Susie oli uskomattoman kaunis morsian. Hetken tuijotin naista hämilläni, mutta Joshin tönäistyä minua hiukan eteenpäin tajusin kävellä puoleenväliin käytävää, kuten oli sovittu. Stevenson talutti tytärtään hitaasti minua kohti, näytti sanovan Susielle jotain, joka sai naisen hihittämään. Se sai hymyn omillekin huulilleni, Stevenson vaikutti olevan hyvällä tuulella.
Stevenson luovutti morsiamen minulle ja puristi hetken meidän molempien käsiä.
”Pitäkää huolta toisistanne”, mies sanoi hiljaa. Hymyilin, nyökkäsin Stevensonille kiitokseksi ja lähdin taluttamaan Susieta alttarille.
Pappi katsoi meitä hymyillen ja toivotti meidät tervetulleeksi.
Pappi katsoi meitä hymyillen ja toivotti meidät tervetulleeksi.
”Tervetuloa, herra de Luca ja neiti Stevenson”, mies lausui. ”Olemme tänään kokoontuneet tänne solmiaksemme avioliiton kahden toisiaan rakastavan ihmisen välillä – teidän välillänne.”
Papin johdantopuhe oli pitkä. Sen jälkeen pappi luki psalmin ja muutaman kohdan Raamatusta. Koko sen ajan odotin polvet täristen niitä tärkeimpiä kysymyksiä – niitä kysymyksiä, joiden kohdalla Susie voisi vielä periaatteessa sanoa ”ei”. Ja kun ne viimein tulivat, olin vähällä repiä hiukset päästäni hermostukseni vuoksi.
”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnäollessa kysyn sinulta, Victor Benjamin de Luca, tahdotko ottaa Susie Josephine Stevensonin aviovaimoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?”
Suutani kuivasi. Sain silti sanottua sen ainoan sanan, joka tarvitsi sanoa.
”Tahdon.”
Papin lausuttua vastaavat sanat Susielle odotin hermostuneena naisen vastausta. ”En tahdo” kaikui jo päässäni, olin varma, että Susie perääntyisi viime hetkillä. Niin ei kuitenkaan käynyt.
”Tahdon”, Susie vastasi varmalla äänellä.
Seurasi sormusrukous, joka meni minulta tyystin ohi korvien. Ajattelin vain sitä, että Susie todellakin oli suostunut. Hänestä tulisi minun vaimoni. Hän ei kieltäytynyt.
Havahduin vasta, kun Josh lähestyi sormusten kanssa ja ojensi ne minulle. Annoin toisen niistä Susielle.
Pujotimme sormukset toistemme sormiin. Susie hymyili leveästi, tällä kertaa sormus oli juuri oikean kokoinen.
”Voitte suudella morsianta”, pappi lausui kuin jostain kaukaa.
Ennen suudelmaa sanoin Susielle vielä yhden asian. Niin arkisen, mutta toisaalta sillä hetkellä niin merkityksellisen asian.
”Rakastan sinua.”
Susie hymyili ja vastasi sanoihini pitkällä suudelmalla.
Loppurukouksen jälkeen pappi lausui vielä viimeiset sanansa.
”Onneksi olkoon, herra ja rouva de Luca”, mies totesi hymyillen. ”Lähtekää rauhassa.”
***
Redwoodin kartano oli loistava juhlapaikka. Joskus aikoinaan se oli nimensä mukaisesti kuulunut Redwoodin suvulle, mutta suvun viimeisen jäsenen lopulta menehdyttyä pari vuosikymmentä sitten kartano oli huutokaupattu kaupungille. Kaupunki puolestaan oli kunnostanut kartanon ja vuokrasi sitä nyt juhlatilaksi ihan kohtuullisella hinnalla. Sinä iltana koko kartano oli vuokrattu vuorokaudeksi vastavihityille herra ja rouva de Lucalle – meille, meidän hääjuhlaamme ja hääyötämme varten.
Odottelimme itäsiiven juhlasalissa vieraita saapuviksi, kaikki kun eivät olleet vielä ehtineet kirkosta juhlapaikalle. Takanamme juhliin palkattu pianonsoittaja säesti kevyttä rupattelua, joka oli vallannut salin sinne jo saapuneiden vieraiden toimesta. Minä ja Susie sen sijaan olimme hiljaa, vain kuuntelimme kauniita pianosäveliä ja vilkaisimme silloin tällöin toisiimme hymyillen. Pian kaikki olivat saapuneet, ja saatoimme aloittaa hääjuhlan.
Meidän mielestämme oli tärkeää seurustella myös juhlavieraiden kanssa, joten kun ruokailun aika tuli, söimme eri puolilla juhlasalia istuen muiden pöydissä. Minä en ollut erityisen sosiaalinen enkä hyökännyt täysin ventovieraitten pöytiin syömään, joten menin samaan pöytään Andrewsin kanssa. Andrews ei ollut tuonut mukanaan seuralaista, mikä oli harmi, mutta en kysynyt mieheltä siitä. Sen sijaan Andrewsilla kyllä oli kysyttävää minulta.
”Etkö pyytänyt Jeremyä bestmaniksesi?” mies kysyi mietteliäänä seuraten samalla katseellaan Jeremyä, joka vaelteli salissa etsien tyhjää pöytää, johon istua. Pudistin päätäni. ”Mikset?” Andrews jatkoi.
”Se on henkilökohtaista”, totesin. ”Sanottakoon, että samasta syystä, kuin Jeremy ei tule kokouksiinkaan enää.”
”Eikö hän työskentele enää yhtiössä?”
”Työskentelee, jos itse niin haluaa, mutta nyt näyttää siltä, ettei halua.”
Andrews käänsi katseensa salaattiinsa ja ryhtyi haarukoimaan sitä. Hän ei kuitenkaan lakannut puhumasta Jeremystä.
”Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta oletko puhunut hänen kanssaan viime aikoina?”
”En”, vastasin. ”Hän ei halua puhua kanssani. Miten niin?”
Andrews oli pitkään hiljaa.
”Siten niin”, hän aloitti puhuen hyvin hiljaa, ”että minusta hän ei näytä olevan aivan kunnossa. Puhu hänen kanssaan. Hän on nyt joka tapauksessa täällä, voit aivan hyvin yrittää puhua hänelle.”
”Hyvä on”, myönnyin Andrewsin sanoihin. ”Yritän puhua hänelle, kun sopiva aika tulee.”
Hain katseellani Jeremyä juhlavieraiden joukosta. Näinkin hänet, hän näytti lähteneen kohti juhlasalin ovikaaria ja… Susien perään? Kurtistin kulmiani, Susie oli varmaankin menossa naistenhuoneeseen tai jotain sellaista, mutta miksi Jeremy lähti hänen peräänsä?
Nousin hitaasti ylös tuolilta ja lähdin kävelemään sopivaa välimatkaa pitäen Jeremyn perässä ulos salista.
”Susie!”
Kuulin Jeremyn huikkaavan sisarensa nimen, näin miehen pysäyttävän Susien. Jäin vaivihkaa aulan portaitten toiselle puolelle kuuntelemaan.
”Mitä sinä haluat?” Susie tiuskaisi.
”Rauhoitu, sisko”, Jeremy sanoi hiljaa. ”Tulin kertomaan sinulle, että minulla on auto sillä yhdellä syrjäisellä huoltoasemalla… vara-auto, jota ei tunnisteta. Voimme lähteä koska vain haluat.”
”Mitä? Jeremy, minä en lähde minnekään!”
Jeremy kuului huokaisevan.
”Tuota mieltähän sinä nyt olet”, mies mutisi. ”Minä oletin, että kieltäytyisit alttarilla, että olisit viimein tullut järkiisi… mutta jos muutat mielesi ja tahdot lähteä, niin se auto on toisen henkilön nimissä eikä kukaan tunnista sitä. Pääsemme täältä vaikka Alaskaan saakka ilman, että kukaan löytää meitä. Muista se.”
Olin kuullut tarpeeksi. Astuin esiin portaitten vierestä, yritin käyttäytyä, kuin olisin vasta tullut paikalle.
Kävelin Susien viereen. Katsoin Jeremyyn ja nyökkäsin.
”Hei, Jeremy.”
Mies ei vastannut mitään. Hän kääntyi ja lähti marssimaan poispäin luoden olkansa yli vielä merkitsevän katseen Susieen.
”Muista, mitä sanoin, jos muutat mielesi”, mies sanoi hiljaa ja meni takaisin juhlasaliin.
Käännyin Susieta kohti.
”Mitä hän tahtoi?” kysyin vaimoltani, vaikka oikeastaan tiesinkin jo, mitä Jeremy oli halunnut. Susie pudisti päätään.
”Ei mitään tärkeää”, hän väitti, arvasin Susien haluavan vain välttää minun ja Jeremyn välisen nyrkkitappelun omissa häissään. ”Ei sillä ole merkitystä.”
Hyväksyin Susien vastauksen, yritin saada aikaan hymyn huulilleni.
”Olisi häävalssin aika”, sanoin naiselle. ”Sen jälkeen pitäisi leikata hääkakku. Kiirettä pitää, vai mitä?”
Susie hymähti.
”Tulen ihan pian. Käyn vain naistenhuoneessa.”
Susien palattua siirryimme häävieraiden kanssa länsisiipeen, mihin oli sijoitettu tanssilattia ja pieni baari. Saimme tanssia Susien kanssa häävalssin kahden, kuten asiaan kuului. Vasta sitten olisi muiden vieraiden aika päästä tanssimaan.
Tanssi sujui kuin… noh, tanssi. Jokainen askel sopi yhteen, emme talloneet kertaakaan toistemme varpaille, mikä oli ihme ainakin minun puoleltani. En ollut koskaan ollut kovin kummoinen tanssija. Tämä tanssi oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa ja jäisi mieleeni loppuiäkseni.
Häävalssin päätyttyä ja muiden jäädessä tanssimaan Stevenson veti minut hieman sivummalle baarin vieressä sijaitsevien sohvien ja nojatuolien luo. Mies pyysi minua istumaan ja istuutui sitten viereeni.
”Onneksi olkoon, vävypoika”, mies sanoi karhealla äänellä. ”Halusin sanoa sinulle vain, että… tai siis, olen tainnut käyttäytyä vähän omituisesti siinä, mitä tulee sinun ja Susien suhteeseen.”
En sanonut mitään, odotin Stevensonin jatkavan.
”En ole ollut kovin kehuttava appiukko”, mies totesi surullisena. ”Taisin haukkua sinua kusipääksikin jossain vaiheessa. Anteeksi siitä. Vasta viime päivinä olen tosissani ymmärtänyt, miten paljon te rakastatte toisianne, ja halusin ilmoittaa, että liitollanne on minun täysi siunaukseni.”
Katsoin Stevensonia pitkään hieman epäuskoisena. Mies sanoi hyväksyneensä liittomme. Tämähän oli loistavaa! Stevenson jatkoi vielä.
”Sanon muuten jo tässä vaiheessa, etten ollenkaan karsasta ajatusta siitä, että minusta tulisi isoisä.” Mies iski hymyillen silmää. ”Jeremyn seurustelu näyttää koostuvan aika pitkään yhden illan jutuista, ja minun ja Olivien talo taas kaipaa hieman vilinää nyt, kun Susiekin kerran muuttaa sinun luoksesi.”
Naurahdin.
”Kiitos, Jack”, sanoin käyttäen tarkoituksella etunimeä.
”Eipä kestä. Menehän nyt etsimään tuore vaimosi, hän näyttää taas kadonneen.”
Stevenson oli oikeassa. Käännettyäni katseeni tanssilattialle huomasin Susien, joka oli hetki sitten ollut siinä tanssimassa, kadonneen johonkin. Myös Jeremy oli kadonnut, eikä tarvittu suuria älynlahjoja tajuamaan, että heidän katoamisensa liittyivät toisiinsa.
Nousin ylös, nyökäytin Stevensonille päätäni hyvästiksi ja suuntasin kohti aulaa.
Papin johdantopuhe oli pitkä. Sen jälkeen pappi luki psalmin ja muutaman kohdan Raamatusta. Koko sen ajan odotin polvet täristen niitä tärkeimpiä kysymyksiä – niitä kysymyksiä, joiden kohdalla Susie voisi vielä periaatteessa sanoa ”ei”. Ja kun ne viimein tulivat, olin vähällä repiä hiukset päästäni hermostukseni vuoksi.
”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnäollessa kysyn sinulta, Victor Benjamin de Luca, tahdotko ottaa Susie Josephine Stevensonin aviovaimoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?”
Suutani kuivasi. Sain silti sanottua sen ainoan sanan, joka tarvitsi sanoa.
”Tahdon.”
Papin lausuttua vastaavat sanat Susielle odotin hermostuneena naisen vastausta. ”En tahdo” kaikui jo päässäni, olin varma, että Susie perääntyisi viime hetkillä. Niin ei kuitenkaan käynyt.
”Tahdon”, Susie vastasi varmalla äänellä.
Seurasi sormusrukous, joka meni minulta tyystin ohi korvien. Ajattelin vain sitä, että Susie todellakin oli suostunut. Hänestä tulisi minun vaimoni. Hän ei kieltäytynyt.
Havahduin vasta, kun Josh lähestyi sormusten kanssa ja ojensi ne minulle. Annoin toisen niistä Susielle.
Pujotimme sormukset toistemme sormiin. Susie hymyili leveästi, tällä kertaa sormus oli juuri oikean kokoinen.
”Voitte suudella morsianta”, pappi lausui kuin jostain kaukaa.
Ennen suudelmaa sanoin Susielle vielä yhden asian. Niin arkisen, mutta toisaalta sillä hetkellä niin merkityksellisen asian.
”Rakastan sinua.”
Susie hymyili ja vastasi sanoihini pitkällä suudelmalla.
Loppurukouksen jälkeen pappi lausui vielä viimeiset sanansa.
”Onneksi olkoon, herra ja rouva de Luca”, mies totesi hymyillen. ”Lähtekää rauhassa.”
***
Redwoodin kartano oli loistava juhlapaikka. Joskus aikoinaan se oli nimensä mukaisesti kuulunut Redwoodin suvulle, mutta suvun viimeisen jäsenen lopulta menehdyttyä pari vuosikymmentä sitten kartano oli huutokaupattu kaupungille. Kaupunki puolestaan oli kunnostanut kartanon ja vuokrasi sitä nyt juhlatilaksi ihan kohtuullisella hinnalla. Sinä iltana koko kartano oli vuokrattu vuorokaudeksi vastavihityille herra ja rouva de Lucalle – meille, meidän hääjuhlaamme ja hääyötämme varten.
Odottelimme itäsiiven juhlasalissa vieraita saapuviksi, kaikki kun eivät olleet vielä ehtineet kirkosta juhlapaikalle. Takanamme juhliin palkattu pianonsoittaja säesti kevyttä rupattelua, joka oli vallannut salin sinne jo saapuneiden vieraiden toimesta. Minä ja Susie sen sijaan olimme hiljaa, vain kuuntelimme kauniita pianosäveliä ja vilkaisimme silloin tällöin toisiimme hymyillen. Pian kaikki olivat saapuneet, ja saatoimme aloittaa hääjuhlan.
Meidän mielestämme oli tärkeää seurustella myös juhlavieraiden kanssa, joten kun ruokailun aika tuli, söimme eri puolilla juhlasalia istuen muiden pöydissä. Minä en ollut erityisen sosiaalinen enkä hyökännyt täysin ventovieraitten pöytiin syömään, joten menin samaan pöytään Andrewsin kanssa. Andrews ei ollut tuonut mukanaan seuralaista, mikä oli harmi, mutta en kysynyt mieheltä siitä. Sen sijaan Andrewsilla kyllä oli kysyttävää minulta.
”Etkö pyytänyt Jeremyä bestmaniksesi?” mies kysyi mietteliäänä seuraten samalla katseellaan Jeremyä, joka vaelteli salissa etsien tyhjää pöytää, johon istua. Pudistin päätäni. ”Mikset?” Andrews jatkoi.
”Se on henkilökohtaista”, totesin. ”Sanottakoon, että samasta syystä, kuin Jeremy ei tule kokouksiinkaan enää.”
”Eikö hän työskentele enää yhtiössä?”
”Työskentelee, jos itse niin haluaa, mutta nyt näyttää siltä, ettei halua.”
Andrews käänsi katseensa salaattiinsa ja ryhtyi haarukoimaan sitä. Hän ei kuitenkaan lakannut puhumasta Jeremystä.
”Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta oletko puhunut hänen kanssaan viime aikoina?”
”En”, vastasin. ”Hän ei halua puhua kanssani. Miten niin?”
Andrews oli pitkään hiljaa.
”Siten niin”, hän aloitti puhuen hyvin hiljaa, ”että minusta hän ei näytä olevan aivan kunnossa. Puhu hänen kanssaan. Hän on nyt joka tapauksessa täällä, voit aivan hyvin yrittää puhua hänelle.”
”Hyvä on”, myönnyin Andrewsin sanoihin. ”Yritän puhua hänelle, kun sopiva aika tulee.”
Hain katseellani Jeremyä juhlavieraiden joukosta. Näinkin hänet, hän näytti lähteneen kohti juhlasalin ovikaaria ja… Susien perään? Kurtistin kulmiani, Susie oli varmaankin menossa naistenhuoneeseen tai jotain sellaista, mutta miksi Jeremy lähti hänen peräänsä?
Nousin hitaasti ylös tuolilta ja lähdin kävelemään sopivaa välimatkaa pitäen Jeremyn perässä ulos salista.
”Susie!”
Kuulin Jeremyn huikkaavan sisarensa nimen, näin miehen pysäyttävän Susien. Jäin vaivihkaa aulan portaitten toiselle puolelle kuuntelemaan.
”Mitä sinä haluat?” Susie tiuskaisi.
”Rauhoitu, sisko”, Jeremy sanoi hiljaa. ”Tulin kertomaan sinulle, että minulla on auto sillä yhdellä syrjäisellä huoltoasemalla… vara-auto, jota ei tunnisteta. Voimme lähteä koska vain haluat.”
”Mitä? Jeremy, minä en lähde minnekään!”
Jeremy kuului huokaisevan.
”Tuota mieltähän sinä nyt olet”, mies mutisi. ”Minä oletin, että kieltäytyisit alttarilla, että olisit viimein tullut järkiisi… mutta jos muutat mielesi ja tahdot lähteä, niin se auto on toisen henkilön nimissä eikä kukaan tunnista sitä. Pääsemme täältä vaikka Alaskaan saakka ilman, että kukaan löytää meitä. Muista se.”
Olin kuullut tarpeeksi. Astuin esiin portaitten vierestä, yritin käyttäytyä, kuin olisin vasta tullut paikalle.
Kävelin Susien viereen. Katsoin Jeremyyn ja nyökkäsin.
”Hei, Jeremy.”
Mies ei vastannut mitään. Hän kääntyi ja lähti marssimaan poispäin luoden olkansa yli vielä merkitsevän katseen Susieen.
”Muista, mitä sanoin, jos muutat mielesi”, mies sanoi hiljaa ja meni takaisin juhlasaliin.
Käännyin Susieta kohti.
”Mitä hän tahtoi?” kysyin vaimoltani, vaikka oikeastaan tiesinkin jo, mitä Jeremy oli halunnut. Susie pudisti päätään.
”Ei mitään tärkeää”, hän väitti, arvasin Susien haluavan vain välttää minun ja Jeremyn välisen nyrkkitappelun omissa häissään. ”Ei sillä ole merkitystä.”
Hyväksyin Susien vastauksen, yritin saada aikaan hymyn huulilleni.
”Olisi häävalssin aika”, sanoin naiselle. ”Sen jälkeen pitäisi leikata hääkakku. Kiirettä pitää, vai mitä?”
Susie hymähti.
”Tulen ihan pian. Käyn vain naistenhuoneessa.”
Susien palattua siirryimme häävieraiden kanssa länsisiipeen, mihin oli sijoitettu tanssilattia ja pieni baari. Saimme tanssia Susien kanssa häävalssin kahden, kuten asiaan kuului. Vasta sitten olisi muiden vieraiden aika päästä tanssimaan.
Tanssi sujui kuin… noh, tanssi. Jokainen askel sopi yhteen, emme talloneet kertaakaan toistemme varpaille, mikä oli ihme ainakin minun puoleltani. En ollut koskaan ollut kovin kummoinen tanssija. Tämä tanssi oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa ja jäisi mieleeni loppuiäkseni.
Häävalssin päätyttyä ja muiden jäädessä tanssimaan Stevenson veti minut hieman sivummalle baarin vieressä sijaitsevien sohvien ja nojatuolien luo. Mies pyysi minua istumaan ja istuutui sitten viereeni.
”Onneksi olkoon, vävypoika”, mies sanoi karhealla äänellä. ”Halusin sanoa sinulle vain, että… tai siis, olen tainnut käyttäytyä vähän omituisesti siinä, mitä tulee sinun ja Susien suhteeseen.”
En sanonut mitään, odotin Stevensonin jatkavan.
”En ole ollut kovin kehuttava appiukko”, mies totesi surullisena. ”Taisin haukkua sinua kusipääksikin jossain vaiheessa. Anteeksi siitä. Vasta viime päivinä olen tosissani ymmärtänyt, miten paljon te rakastatte toisianne, ja halusin ilmoittaa, että liitollanne on minun täysi siunaukseni.”
Katsoin Stevensonia pitkään hieman epäuskoisena. Mies sanoi hyväksyneensä liittomme. Tämähän oli loistavaa! Stevenson jatkoi vielä.
”Sanon muuten jo tässä vaiheessa, etten ollenkaan karsasta ajatusta siitä, että minusta tulisi isoisä.” Mies iski hymyillen silmää. ”Jeremyn seurustelu näyttää koostuvan aika pitkään yhden illan jutuista, ja minun ja Olivien talo taas kaipaa hieman vilinää nyt, kun Susiekin kerran muuttaa sinun luoksesi.”
Naurahdin.
”Kiitos, Jack”, sanoin käyttäen tarkoituksella etunimeä.
”Eipä kestä. Menehän nyt etsimään tuore vaimosi, hän näyttää taas kadonneen.”
Stevenson oli oikeassa. Käännettyäni katseeni tanssilattialle huomasin Susien, joka oli hetki sitten ollut siinä tanssimassa, kadonneen johonkin. Myös Jeremy oli kadonnut, eikä tarvittu suuria älynlahjoja tajuamaan, että heidän katoamisensa liittyivät toisiinsa.
Nousin ylös, nyökäytin Stevensonille päätäni hyvästiksi ja suuntasin kohti aulaa.
Kuulin heidän äänensä jo kaukaa. He riitelivät kuuluvasti.
”… minä sanon sinulle viimeisen kerran, Susie, sinä teet parhaillaan suuren virheen, ja nyt on viimeinen tilaisuutesi tulla mukaani!”
”Ja minä sanon sinulle viimeisen kerran, etten minä lähde mukaasi!” Susien ääni oli raivokas. ”Sinun on turha kuvitella, että minä jättäisin tuoreen aviomieheni, jota rakastan koko sydämestäni, ja --”
He vaikenivat nähdessään minut. Jeremy tuijotti minua, minä tuijotin Jeremyä. Susie vilkuili meistä kumpaakin sanomatta mitään.
Rikoin hiljaisuuden.
”Nyt riittää”, ärähdin Jeremylle. ”Me juttelemme nyt kahden kesken.”
”Minä en puhu sinun kanssasi”, Jeremy sylkäisi suustaan.
”Jeremy, ole kiltti”, Susie aneli. ”Menkää edes hetkeksi jonnekin juttelemaan. Vaihtakaa pari sanaa. Tästä ei tule muuten enää mitään.”
Jeremy katsoi minua hetken. Susien sanoilla oli vaikutusta, mies nimittäin nyökkäsi lopulta.
”Yläkertaan sitten”, sanoin Jeremylle ja lähdin edeltä kävelemään kohti portaita.
Johdattelin Jeremyn kohti yläkerran ensimmäistä sivuovea. Se ei ollut lukossa. Jeremy seurasi kiltisti perässäni, kun avasin oven ja menin sisälle.
Sivuoven takana oli pieni huone, jossa oli portaat takaisin alas, kaappikello sekä pari nojatuolia.
”Istu”, kehotin Jeremyä. ”Selvitetään asiat puhumalla, niin kuin herrasmiehet tekevät.”
Jeremy ei kuitenkaan istuutunut. Hän katsoi jonnekin ohitseni. Vasta pitkän ajan kuluttua hän käänsi katseensa minuun.
”Minä kuvittelin, että sinä olet ystäväni”, Jeremy sanoi hauraalla äänellä. ”Minä toden teolla kuvittelin.”
Katsoin Jeremyä hölmistyneenä.
”Totta kai minä olen sinun ystäväsi”, vastasin hiljaa. ”En minä milloinkaan --”
”Älä puhu paskaa!” Jeremy karjaisi, äskeisestä äänen hauraudesta ei ollut enää tietoakaan. Ennen kuin kunnolla tajusinkaan, hän oli astunut aivan lähelle minua ja kohotti molemmat kätensä.
Jeremy työnsi minua voimalla eteenpäin. Horjahdin, astuin taaksepäin huomaten, että takanani oli vain tyhjää… ne kirotut portaat, jotka veivät alas. Kaaduin.
Portaat olivat marmoria, ja marmori oli kovaa ainetta. Löin pääni useamman kerran, samoin käteni ja jalkani ja kaikki muutkin ruumiinosani. Näin vilaukselta Jeremyn kasvot, näin hänen hymyilevän, ennen kuin kylmä kivilattia tuli vastaan ja pysäytti kierimiseni alas portaita.
Hengitin syvään ja raskaasti kivilattiaa vasten. Päähäni sattui, se oli saanut aika monta kolausta portaista ja lopuksi leukani oli vielä kolahtanut lattiaan. Hetkeen en kyennyt liikkumaan minnekään, kykenin ajattelemaan vain kipua, jota tunsin ja sitä, mahtaisinko pian menettää tajuntani.
En tiennyt, kuinka kauan makasin siinä tasaamassa hengitystäni ja pohtimassa, kykenisinkö nousemaan lainkaan, mutta viimein onnistuin kohottautumaan polvilleni ja siitä kyyryyn. Katselin ympärilleni. En tiennyt, mikä kiviseinäinen tila oli tai mitä siellä olevilla patsailla ja peilipöydillä oli tehty, mutta ei se minua edes liiemmin kiinnostanut. Ajatukseni alkoivat vähitellen selkeytyä, ja mietittyäni hetken sitä tosiasiaa, että Jeremy oli juuri tönäissyt minut marmoriportaita alas, arvelin, ettei tämä jäisi tähän. Minun olisi löydettävä Susie, ennen kuin Jeremy löytäisi hänet.
Kivistävästä päästäni huolimatta lähdin juoksemaan kohti huoneen ainoaa ovea toivoen, että se ei olisi lukossa. Se ei ollut. Pääsin siitä takaisin aulaan. Nähdessäni aulassa tutun kaksikon juoksin heidän luokseen.
Olivie ja Stevenson seisoivat aulassa keskustelemassa. Nähdessään minut Olivie alkoi puhua minulle hymyillen.
”Meidän täytyy valitettavasti lähteä, vaikka ohjelmanumero on vielä kesken --”
”Missä Susie on?” keskeytin Olivien, jonka hymy vaihtui hämmennykseksi.
”Luulin, että tiesit”, Olivie sanoi kummastuneena. ”Morsiamenryöstö, eikö vain? Hienosti suunniteltu, emme nähneet itse, mutta Susie ei kuulemma osannut arvata mitään... miten sinä et tiedä asiasta?”
Mieleni teki huutaa. Halusin haukkua Olivien ja Stevensonin pystyyn, kertoa heille heidän olevan idiootteja. Morsiamenryöstö? No totta kai se oli morsiamenryöstö… voi helvetti! Tönäisin Olivien pois tieltäni ja ryntäsin ulos.
Toivoin, ettei Jeremy ollut tajunnut, että olin kuullut hänen puheensa Susielle aiemmin. Toivoin, että mies piti kiinni suunnitelmastaan… toivoin, että suuntasin oikeaan paikkaan.
Huoltoasemalle.
***
Irviksen kommentteja:
Hmmh, ulkoasu ei tottele, joten kuvat on nyt toistaiseksi vielä näin. Palaveeraan ulkoasun tekijän kanssa myöhemmin ja katson, mitä asialle voisi tehdä.
Vai että morsiamenryöstö, no näinkin voisi toki sanoa :D Miten luulette, että tässä käy? Löytyykö Jeremy ja Susie huoltoasemalta ja jos löytyvät, mitä siellä tapahtuu?
Alkukuvista tykkäsin kovasti muuten, mutta Victorin paita vähän pilasi sadekuvien tunnelman :(
Ai niin, ja kysymys, johon ei ole pakko vastata: Ovatko kaksi viimeisintä osaa olleet pituudeltaan liian pitkiä vai sopivia (vai liian lyhyitä :D)? Edellisessä osassahan oli 89 kuvaa ja tässä taas 75, joten ollaan menty nyt vähän pidemmällä kuvamäärällä. Jatkanko samaan tyyliin vai lyhennetäänkö? :)
Sisennykset eivät totelleet, kulutin iäisyyden niitä säätäessä, mutta ei, en tiedä, mikä on vialla. Toivottavasti kestätte.
