Osa on tällä kertaa tavallista lyhyempi.
Taustamusiikkia:
I'm gonna make you bend and break
Say a prayer but let the good times roll!
In case God doesn't show
And I want these words to make things right
But it's the wrongs that make the words come to life
Oh, who does he think he is?
If that's the worst you got better put your fingers back to the keys!
One night and one more time
Thanks for the memories
Even though they weren't so great
He tastes like you, only sweeter!
Roaring Heightsissa ei ollut kuin yksi ”syrjäinen huoltamo”, jollaisesta Jeremy oli puhunut. Keskusta oli huoltamoiden suosiossa, siellähän ajeltiin eniten. Ulos kaupungista vievän tien varrella aivan kaupungin laitamilla, vain parin omakotitalon ympäröimänä, oli kuitenkin vielä yksi huoltoasema, jonka yhteydessä toimi myös pieni kahvila ja autokorjaamo. Pari vuotta sitten huoltamo oli jo ilmoittanut lopettavansa asiakkaiden vähäisen määrän vuoksi, mutta tuntemattomasta syystä se oli jäänyt vielä niille sijoilleen.
Huoltamo ei olisi enää tänään auki, mutta epäilin vahvasti sen kuuluvan Jeremyn suunnitelmiin. Luultavasti mies oli junaillut jonkun tuttunsa avustuksella asiat niin, että pääsisi avaimella sisään sinä iltana hakemaan auton, jolla veisi Susien pois täältä. Niin ainakin uskoin asian olevan, Jeremy kun tuskin haluaisi silminnäkijöitä tapaukselle.
Pysäköityäni auton huoltoaseman edessä sijaitsevalle parkkipaikalle jäin hetkeksi katselemaan rakennusta. Kahvilan puoli oli pimeänä, siellä ei ollut ketään, mutta korjaamon puolella näkyi valot. Katsoessani ikkunoita tarkemmin näin alakerrassa liikettä… joku käveli ikkunan edessä ja pysähtyi, liike muuttui nopeammaksi. Juoksuksi. Minut oli nähty.
Lähdin itsekin juoksemaan. Juoksin polttoainekatoksen ohi kohti autokorjaamon ovea. Jostain kuului huutoa, kimeä kirkaisu, lopulta anovaa itkua. Susien ääni sai askeleni tihentymään ja minut kiristämään vauhtiani.
Autokorjaamon ovi ei ollut lukossa. Nostettuani hallin oven ylös pääsin livahtamaan oven alta sisälle. Ehdin tuskin huomata korjaamolla odottavan vihreän auton, joka oli todennäköisesti se Jeremyn itselleen järjestämä auto, kun kuulin ääntä yläkerrasta.
”Jeremy, mitä sinä teet, minä -- Jeremy!”
Jotain paiskattiin kiinni, se kuulosti ovelta. Susien ääni tukahtui lähes kuulumattomiin. Ylhäältä kuului askelia.
”Jeremy?” kysyin varovasti ja käännyin kohti ylös vieviä portaita.
Ei vastausta. Kävelin kohti portaita hitaasti, epävarmoin askelin. Mitä Jeremy oikein aikoi? Ilmeisesti hän oli minut nähtyään lukinnut siskonsa johonkin huoneeseen yläkerrassa. Oliko mies ihan sekaisin? Jos hän kuvitteli tällä tavalla voittavansa mitään, niin… pudistelin päätäni itsekseni, tilanne ei näyttänyt hyvältä. Muistin, mitä Andrews oli sanonut – että Jeremy ei hänestä vaikuttanut olevan ihan kunnossa. Ajatus siitä kylmäsi minua, mutta vähitellen itsestänikin alkoi tuntua samalta. Ja sen tajuaminen sattui.
Autonkorjaamon yläkerta oli sokkeloinen, täynnä pieniä huoneita, tolppia ja seiniä. Jeremyä ei kuitenkaan tarvinnut kauaa etsiä, katseltuani hetken ympärilleni huomasin hänet vähän matkan päässä. Mies seisoi paikoillaan ja tuijotti ovea edessään. Oven takaa kuului vaimeaa ääntä.
”Ole kiltti, avaa ovi”, Susie kuului itkevän. Jeremyyn naisen sanoilla ei ollut vaikutusta, mies vain edelleen seisoi täysin jähmettyneenä paikoilleen. Katsottuani miehen toimintaa – tai lähinnä sen puutetta – aikani otin varovaisia askelia lähemmäs.
”Jeremy, minä tässä”, sanoin hiljaa lähestyessäni miestä. ”Katso minuun…”
Jeremy käännähti niin nopeasti, että ele sai minut säpsähtämään ja pysähtymään niille sijoilleni. Eikä vähiten siksi, että huomasin Jeremyn pitelevän kädessään jotain.
Hän piti pistoolia kädessään täysin rennosti, kuin roikottaisi kukkapuskaa. Tunsin hengitystahtini muuttuvan nopeammaksi, ahdistuneeksi. Mitä mies oikein aikoi?
Jeremy katsoi minuun tiiviisti, mies kallisti hieman päätään tutkaillessaan minua. Vahdin miehen jokaista liikettä tarkkaan, valmistauduin väistämään, mikäli Jeremy kohottaisi aseensa.
”Laita se ase pois”, pyysin mieheltä värisevällä äänellä. ”Laske se lattialle tai anna minulle, kunhan vain laitat sen pois.”
Jeremy puhui. Miehen ääni oli tavallista kimakampi, toisaalta myös hieman käheä.
”Miksi ihmeessä?” hän kysyi virnistäen. ”Pelkäätkö sinä?”
En vastannut mitään. Jeremyn virne vain leveni, mutta vähitellen se hiipui pois.
”Hassua, miten asiat muuttuvat yhdessä silmänräpäyksessä.” Jeremy puhui hyvin hiljaa, lähes kuiskaten. ”Miten yhtäkkiä mahtava rikollispomo Victor de Luca päätyy uhatuksi uhkaajan sijaan. Eikö olekin mielenkiintoinen tunne, kun ohjat eivät enää olekaan sinun käsissäsi?”
”Tämä ei johda mihinkään, Jeremy”, totesin anovalla äänensävyllä. Peräännyin hieman kauemmas Jeremystä, minulla oli paha aavistus siitä, mitä tulisi tapahtumaan. ”Ole kiltti, laske aseesi käsistäsi ja päästä vaim… päästä Susie ulos. Me voimme keskustella asioista, me --”
Jeremy nauroi avoimesti, ei tosin pitkään. Mies vakavoitui hyvin pian ja katsoi minua jälleen virne kasvoillaan.
”Puhumisen aika on ohi, Vicky. Kaikki on ohi. Niin myös sinun elämäsi.”
Jeremy oli nopeampi kuin luulin. Mies poisti aseensa varmistimen yhdellä kädellä ja kohotti pistoolinsa piipun hetkessä minua kohti. Minä olin silti nopeampi.
Onnistuin heittäytymään vieressäni sijaitsevan roskiksen taakse. Siinä rytäkässä kaaduin, mutta sillä ei ollut merkitystä, nousin saman tien lattialle istumaan. Kuulin Susien kirkaisevan kahden laukauksen kajahtaessa ilmoille, nainen hakkasi ovea saaden sen rämisemään.
”Helvetin pelkuri!” Jeremy kuului karjuvan. Kuulin askelia, mies tuli lähemmäs. En aikaillut, en jäänyt odottamaan, että Jeremy tulisi viereeni ja ampuisi minut, vaan nousin ylös ja juoksin roskiksen vieressä olevasta ovikaaresta sisälle toivoen, ettei ovikaaren toisella puolella olisi vastassa ainoastaan umpikuja.
Jeremy käveli perässäni kohti ovikaarta, kuulin hänen hitaat askelensa. Mies onneksi käveli eikä juossut, saisin muutaman sekunnin lisäaikaa miettiä, mitä tekisin. Ei Jeremy ollut täällä ainoa, jolla oli ase – minulla oli aina pistooli mukanani, nytkin se oli frakkini povitaskussa, mutta en minä voisi Jeremyä ampua! Fakta oli kuitenkin se, että Jeremy oli tarpeeksi sekaisin päästään ampuakseen minut, ja jos en halunnut menettää henkeäni, minun olisi pysäytettävä mies jotenkin.
Ennen kuin ehdin miettiä yhtään, mitä tekisin Jeremyn kanssa, huomasin pahimman pelkoni käyneen toteen. Ovikaarelta lähtenyt käytävä todellakin johti pelkkään seinään, umpikujaan, josta ei ollut ulospääsyä. Ei portaita, ei ovia, ei mitään. Ikkuna oli, mutta en edes mahtuisi siitä, eikä toisesta kerroksesta pudottautuminen ollut muutenkaan vaihtoehto.
Piilouduin kulman taakse, pälyilin käytävältä kuuluvien askelten suuntaan tuntien sydämen takovan rinnassani. Jeremy kuului tutkailevan sivukäytäviä, availevan ovia ja vilkuilevan pieniin toimistoihin, joita käytävän varrella oli.
”Vickyy…” Jeremy kutsui hiljaa, ivallisella äänellä. ”Tule nyt esiin… en minä halua mitään pahaa, haluan vain korjata kaiken… tiesithän, että kaikki tulee olemaan paremmin sitten, kun sinä olet kuollut?”
Tunsin otsani kostuvan kylmästä hiestä. Jeremyhän puhui ihan hulluja… hän halusi todella tappaa minut. Miksi? Siksikö, että olin mennyt hänen sisarensa kanssa naimisiin? Sekö riitti Jeremylle syyksi? Mies oli pahemmin sekaisin, kuin olin ikinä kuvitellut! Voi hyvä Luoja, hän oli jo yrittänyt ampua minua...
Askelet lähestyivät koko ajan, tiesin, ettei minulla olisi enää paljoa aikaa. Mitä ihmettä minä tekisin? Siirryin pois seinän vierestä, hiivin niin hiljaa, kuin kykenin viereisten öljytynnyrien taakse.
Asetuin kyyryyn tynnyrien taakse, kuulin Jeremyn astuvan huoneeseen. Mies hymähti.
”Minä tiedän, että olet täällä, Vicky”, mies sanoi hiljaa. ”Täällä ei ole muita paikkoja, joihin olisit voinut mennä… olet täällä jossain. Herra johtaja ei pääse pakoon…”
Sydämeni takoi entistä lujempaa. Työnsin tärisevän käteni povitaskuuni, vedin pistoolin esille ja katsoin sitä hetken. En voisi ampua Jeremyä… en vain voisi. Ehkä pelkkä aseella pelottelu riittäisi, sen jälkeen Jeremy ehkä suostuisi puhumaan.
Latasin aseeni, metalliset naksahdukset paljastivat olinpaikkani. Jeremy tuli lähemmäs.
”Vickyy…”
”Jeremy”, aloitin puristaen pistoolia tiukasti kädessäni, ääneni oli tukahtunut, ”älä viitsi… mikä sinua vaivaa? Puhu minulle…”
”Älä turhaan esitä ystävää”, Jeremy sanoi sillä samalla ivallisella äänellä, jolla oli aiemminkin puhunut. ”Kusetuksesi ei onnistunut. Tajusin jo aikaa sitten, mitä sinä yrität.”
”Minä en yritä mitään muuta, kuin saada sinut järkiisi!” huusin Jeremylle, joka oli yllättäen pysähtynyt. ”Jos tämä johtuu siitä, että menin sisaresi kanssa naimisiin, niin --”
”Turpa kiinni, Vicky!” Jeremy karjui takaisin. ”Minä tajuan kyllä enemmän, kuin uskotkaan! En ole ihan idiootti!”
Jeremy kuului kävelevän edestakaisin, mies tuhahti muutaman kerran, ennen kuin jatkoi.
”Ensin sinä esität koko lapsuuteni parasta ystävääni”, mies ärähti katkeralla äänellä. ”Sitten katoat viideksi vuodeksi jonnekin helvetin tuppukylään, hankit sieltä uusia kavereita, palaat takaisin, kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kas, nouset järjestön johtoon! Sen saman järjestön, jonka takia olin tapellut lukemattomat kerrat isän kanssa, että sain edes liittyä… mutta tottahan nyt Rafaelin kultapoika Victor pääsee mukaan! Sinä jopa mokasit huolella ja melkein tapoit meidät kummatkin, mutta jollain helvetin hienolla manipuloinnilla onnistuit saamaan itsellesi sen paikan takaisin! Sen lisäksi alat seurustella pikkusiskoni kanssa, ajat hänet samaan vaaraan itsesi kanssa!”
Jeremy veti henkeä ja jatkoi taas. Hänen sanansa ja äänensävynsä viilsivät sisintäni kuin veitset.
”Ja kun järjestöjen tilanne alkaa käydä tukalaksi, niin mitä minä saan tehdä?” hän kysyi ivallisella äänellä. ”Kyllä vain, viedä nalkuttavan pikkusiskoni Riverviewiin ja pysyä siellä, huolehtia hänestä, kun sinä et kerran sitä viitsi tehdä! Ja kun palaan, saan kuulla, että sinun idiotismisi takia isäni oli vähällä kuolla, ja että saman idiotismin myötä otit jopa mistään mitään tietämättömän Josh Bennettin mukaan tappamaan Coruccia ja Danielsia! Kuvittele, Bennettin… kaikista maailman ihmisistä juuri hänet, vaikka ymmärtäähän sen, onhan hän sinun uusi paras ystäväsi!”
”Hän ei ole minun --” aloitin, mutta Jeremy keskeytti minut.
”Hiljaa, kun minä puhun!” hän karjaisi. ”Sen jälkeen, kun Bennett on saanut tietää liikaa, ilmoitat minulle, että saan ampua hänet. Kerrankin jotain kunnon työtä… vaan ei, eipä tietenkään, juteltuasi hänen kanssaan kymmenen minuuttia ilmoitat, ettei häntä saakaan ampua! Eikä sekään riitä, että hylkäät minut, että lähdet luotani ja jätät minut vaille ystävää, ei – sinä päätät naida pikkusiskoni, ainoan ihmisen, joka oikeasti enää välittää minusta ja josta minä välitän! Käännät hänet minua vastaan, manipuloit hänetkin ja lopulta koko perheeni, he ovat kaikki kääntäneet minulle selkänsä, kiitos sinun!”
Tunsin vapisevani. Jeremy ei valehdellut, mies puhui periaatteessa totta kaikesta – olkoonkin, että se, että hän riiteli perheensä kanssa, johtui miehen omista teoista. Minä olin siihen silti osallinen.
Jeremy ei lopettanut vielä. Kun hän puhui, hänen äänensä oli hiljainen, hauras kuiskaus.
”Eikä ole olemassa suurempaa nöyryytystä, kuin se, että saan tulla sinun ja pikkusiskoni häihin rivivieraana. Että bestmanina sinun vierelläsi seisoo Bennett hymyilemässä kuin…” Jeremyn ääni särkyi, mies ei kyennyt jatkamaan enää loppuun.
Kurkistin varovasti tynnyreiden välistä Jeremyn suuntaan. Näin miehen kääntäneen minulle selkänsä, hän piteli toista kättään kasvoillaan. En ollut varma, teinkö sillä hetkellä suuren virheen vaiko en, mutta joka tapauksessa nousin hitaasti ylös.
En ollut koskaan nähnyt Jeremyn itkevän, paitsi ehkä joskus ihan lapsena hänen pudottuaan keinusta ja satutettuaan polvensa ja kerran miehen oltua humalassa. Katsoin hänen vapisevia hartioitaan hiljaisuuden vallitessa. Viimein sain sanottua jotain.
”Anteeksi, Jeremy”, sanoin vaimealla, vapisevalla äänellä. ”Anteeksi. En ole osannut ajatella tätä sinun kannaltasi, myönnän sen… en ole tajunnut, että sinusta tuntuu tuolta.”
”Etpä niin”, Jeremy vastasi katkerasti. ”Et sinä ole edes halunnut tajuta, miltä tuntuu miehestä, jonka kaikki omaa perhettä myöten hylkäsivät. Miltä tuntuu miehestä, jolla ei ole enää ketään, ei ystäviä, ei perhettä, ei vaimoa... eihän sinun tarvitse murehtia sellaisesta. Sinulla on jo kaikkea, Victor. Sinä et tarvitse minua enää.”
Hän kääntyi. Näin hänen puristavan asettaan yhä tiukemmin, näin yksinäisen kyynelen valuvan hänen poskellaan.
”Minäkään en tarvitse sinua enää”, Jeremy lausui tukahtuneella äänellä. ”Hyvästi, Vicky. Kiitos niistä vähäisistä hyvistä muistoista.”
Jeremyn kohottaessa aseensa pudottauduin nopeasti polvilleni öljytynnyreiden taakse. Laukaus, luoti osui seinään takanani samalle korkeudelle, jolla pääni oli hetki sitten ollut. Kuulin taas Susien hakkaavan ovea jossain kaukana, naisen vaimeasta huudosta ei saanut selvää.
”Eikä ole olemassa suurempaa nöyryytystä, kuin se, että saan tulla sinun ja pikkusiskoni häihin rivivieraana. Että bestmanina sinun vierelläsi seisoo Bennett hymyilemässä kuin…” Jeremyn ääni särkyi, mies ei kyennyt jatkamaan enää loppuun.
Kurkistin varovasti tynnyreiden välistä Jeremyn suuntaan. Näin miehen kääntäneen minulle selkänsä, hän piteli toista kättään kasvoillaan. En ollut varma, teinkö sillä hetkellä suuren virheen vaiko en, mutta joka tapauksessa nousin hitaasti ylös.
En ollut koskaan nähnyt Jeremyn itkevän, paitsi ehkä joskus ihan lapsena hänen pudottuaan keinusta ja satutettuaan polvensa ja kerran miehen oltua humalassa. Katsoin hänen vapisevia hartioitaan hiljaisuuden vallitessa. Viimein sain sanottua jotain.
”Anteeksi, Jeremy”, sanoin vaimealla, vapisevalla äänellä. ”Anteeksi. En ole osannut ajatella tätä sinun kannaltasi, myönnän sen… en ole tajunnut, että sinusta tuntuu tuolta.”
”Etpä niin”, Jeremy vastasi katkerasti. ”Et sinä ole edes halunnut tajuta, miltä tuntuu miehestä, jonka kaikki omaa perhettä myöten hylkäsivät. Miltä tuntuu miehestä, jolla ei ole enää ketään, ei ystäviä, ei perhettä, ei vaimoa... eihän sinun tarvitse murehtia sellaisesta. Sinulla on jo kaikkea, Victor. Sinä et tarvitse minua enää.”
Hän kääntyi. Näin hänen puristavan asettaan yhä tiukemmin, näin yksinäisen kyynelen valuvan hänen poskellaan.
”Minäkään en tarvitse sinua enää”, Jeremy lausui tukahtuneella äänellä. ”Hyvästi, Vicky. Kiitos niistä vähäisistä hyvistä muistoista.”
Jeremyn kohottaessa aseensa pudottauduin nopeasti polvilleni öljytynnyreiden taakse. Laukaus, luoti osui seinään takanani samalle korkeudelle, jolla pääni oli hetki sitten ollut. Kuulin taas Susien hakkaavan ovea jossain kaukana, naisen vaimeasta huudosta ei saanut selvää.
Nojasin öljytynnyreihin, pitelin pistoolia vapisevalla kädelläni. Jeremyn askelet lähestyivät, mies aikoi kiertää tynnyrit ja tulla luokseni… tappamaan minut. Tunsin koko kehoni tärisevän. En voinut uskoa, että olimme tässä pisteessä, että paras ystäväni aikoi todella tappaa minut. Halusin vain, että tämä olisi pahaa unta, huonoa pilaa, jotain muuta, kuin kylmää todellisuutta. Totta se kuitenkin oli, ja jos halusin pitää henkeni, minun oli pakko tehdä jotain.
En aikonut ampua Jeremyä. Se ei vain kävisi päinsä. Hätäinen suunnitelmantapaiseni perustui siihen, ettei Jeremy ollut ilmeisesti huomannut, että minullakin oli ase. Jos ampuisin häntä kohti, mutta tahallani hänen ohitseen, mies saattaisi pelästyä, mutta häneen ei sattuisi. Se olisi ainoa mahdollisuuteni.
Nousin nopeasti ylös ja kohotin pistoolini kaksin käsin.
Hän yritti kohottaa aseensa nähdessään minut. Hän ei kuitenkaan ehtinyt. Tähtäsin Jeremyn olan oikealle puolelle, vedin liipaisimesta… ja samaan aikaan Jeremy väisti samaan suuntaan tajuamatta, etten alun perin yrittänyt osua häneen.
Laukaus.
”Ei!” parkaisin, mutta se oli ehtinyt jo tapahtua.
Pitelin edelleen asetta tärisevissä käsissäni. Näin Jeremyn ilmeen vaihtelevan hämmennyksen, pelon ja kivun välillä, hän avasi suunsa, mutta kuulin vain matalan korahduksen. Jeremy kaatui taaksepäin, ase kirposi hänen käsistään, mies kaatui selälleen lattialle ja jäi makaamaan paikoilleen.
Seisoin siinä pitkän aikaa tuijottaen Jeremyä. Käteni valahtivat alas. Jalkani pettivät, putosin polvilleni.
Korvissani kohisi, kuulin jostain kaukaa meteliä, Susie huusi ja hakkasi ovea. Ovi rämähti auki jossain kauempana, juoksuaskelia. En kyennyt reagoimaan mitenkään.
Susie tuli huoneeseen, nainen oli sanomaisillaan jotain, mutta hän vaikeni. Hetken tilannetta tuijotettuaan hän kirkaisi niin kovaa, että koko huone kaikui.
”Jeremy... ei!”
Susie juoksi, nainen kompuroi hääpukunsa helmaan rynnätessään paikalle. Hän itki ja huusi vuoron perään ja polvistui veljensä viereen lattialle.
”Jeremy… avaa silmäsi… Jeremy!” Susie huusi, naisen ääni särkyi ja hän hautasi kasvonsa käsiinsä.
Vapisin, tuijotin Jeremyä ja Susieta. Susie puhui itkunsa lomasta.
”Voi Luoja, Victor… sinä tapoit minun veljeni… sinä tapoit hänet…”
”Soita ambulanssi, Susie”, sain sanottua edelleen vapisten. ”Kahviossa on puhelin… soita apua.”
Susie nousi ylös ja lähti juoksemaan. Jäin autokorjaamon yläkertaan yksin. Lausumillani sanoilla ei ollut nyt mitään merkitystä, Jeremy ei niitä kuullut, mutta sanoin ne siitä huolimatta hiljaisella, äänettömien kyynelten voimasta haurastuneella äänellä.
”Anna anteeksi, Jeremy. Anna anteeksi.”
***
Irviksen kommentteja:
Osa oli melko raskas ja siksi tarkoituksella tosi lyhyt, vain 28 kuvaa. Ajattelin kuitenkin, että parempi jättää tähän. Julkaisu tapahtui myös todella nopeasti edelliseen osaan nähden, se johtuu siitä, että mulla oli aikamoisia stressitekijöitä DLT:n suhteen tossa taannoin ja halusin vaan uuden osan ulos, jotta saan ne pois pääni sisältä.
Kuvat ovat muuten nyt alkuperäiskoossa, mutta pienennetty koodilla ulkoasuun sopivaksi. Mitä tykkäätte suuremmista kuvista?
Voi Jeremyä :( En nyt oikein osaa itsekään sanoa tähän mitään... Olin itsekin aika tunteikkaalla päällä tätä kirjoittaessani.
Ja ei, en osaa sanoa muuta... kiitos ja anteeksi? D:
”Voi Luoja, Victor… sinä tapoit minun veljeni… sinä tapoit hänet…”
”Soita ambulanssi, Susie”, sain sanottua edelleen vapisten. ”Kahviossa on puhelin… soita apua.”
Susie nousi ylös ja lähti juoksemaan. Jäin autokorjaamon yläkertaan yksin. Lausumillani sanoilla ei ollut nyt mitään merkitystä, Jeremy ei niitä kuullut, mutta sanoin ne siitä huolimatta hiljaisella, äänettömien kyynelten voimasta haurastuneella äänellä.
”Anna anteeksi, Jeremy. Anna anteeksi.”
***
Irviksen kommentteja:
Osa oli melko raskas ja siksi tarkoituksella tosi lyhyt, vain 28 kuvaa. Ajattelin kuitenkin, että parempi jättää tähän. Julkaisu tapahtui myös todella nopeasti edelliseen osaan nähden, se johtuu siitä, että mulla oli aikamoisia stressitekijöitä DLT:n suhteen tossa taannoin ja halusin vaan uuden osan ulos, jotta saan ne pois pääni sisältä.
Kuvat ovat muuten nyt alkuperäiskoossa, mutta pienennetty koodilla ulkoasuun sopivaksi. Mitä tykkäätte suuremmista kuvista?
Voi Jeremyä :( En nyt oikein osaa itsekään sanoa tähän mitään... Olin itsekin aika tunteikkaalla päällä tätä kirjoittaessani.
Ja ei, en osaa sanoa muuta... kiitos ja anteeksi? D:
