Taustamusiikkia:
A fate that we deserve
There's no escape
We're walking backwards
I'm on your side
But life's a selfish thing
Like broken promises
A thousand times
Try to fake it
Just another liar
It's the wall that we are building
All the things that we made wrong
Don't blame yourself if you walk away
Avalonin sairaala, kello 01:45.
Susien hysteerinen nyyhke oli vaihtunut hiljaisuudeksi. Hänen hartiansa vavahtivat aina välillä ja kyynelet valuivat valtoimenaan naisen poskilla, mutta ääntäkään ei kuulunut. Hiljaisuus oli siinä tilanteessa nimenomaan pahinta, olisin halunnut, että Susie olisi huutanut ja raivonnut minulle. Sanonut jotain, mitä tahansa. Kusipää? Idiootti? Helvetin paskiainen?
Murhaaja?
En kyennyt toimimaan. En kyennyt tekemään yhtään mitään, istuin vain aloillani ja tuijotin tyhjyyteen. Mielessäni näin Jeremyn kasvot, miehen suljetut silmät, kyynelen, joka oli kuivunut hänen poskilleen. Tunsin edelleen käsissäni lämpimän veren, joka oli ne tahrinut yrittäessäni epätoivoisesti tyrehdyttää verenvuodon käsilläni, jotka joku ensihoitajista oli sopivan tilaisuuden tullen pyyhkinyt puhtaiksi. Kuulin päässäni ensihoitajien sanat, joiden olisi kuulunut tuntua helpottavilta, mutta jotka eivät jostain syystä tuntuneet missään kaiken sen tuskan keskellä. ’Hän hengittää.’
Jostain käytävältä kuului juoksuaskelia. Ääntä, raivokasta huutoa.
”… minä tapan sen pojan, helvetti!”
Nousin hitaasti ylös odotushuoneen sohvalta tunnistaessani äänen. Susie teki samoin.
Olivie ja Jack Stevensonin astuttua huoneeseen Susien huulilta karkasi kovaääninen nyyhkäisy. Olivie juoksi tyttärensä luo, vilkaisemattakaan minuun nainen kaappasi tyttärensä halaukseen.
”Miten Jeremy --?” Olivie aloitti itkuisella äänellä. Susien nyyhke vain yltyi.
”Hän… hän on leikattavana”, nainen sopersi. ”En tiedä muuta… hän on ollut siellä jo…” Susie ei kyennyt sanomaan lausettaan loppuun, naisen ääni särkyi ja hiipui pois.
Stevenson katsoi hetken vaimoaan ja tytärtään, sitten mies käänsi katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli tyhjä, tunteeton. Kyynel miehen poskella kertoi tämän kuitenkin tuntevan paljon enemmän, kuin antoi näyttää. Ja kun Stevenson tuli hitain askelin lähemmäs minua, tiesin, ettei mies suinkaan tullut luokseni silittääkseen päätäni.
Hän työnsi minut rajulla liikkeellä seinää vasten ja piteli kyynärvarrellaan minua aloillani. En taistellut vastaan, en jaksanut. Parempi vain, jos Stevenson pieksisi minut kuoliaaksi. Olin ansainnut sen.
Ensimmäinen nyrkinisku osui vatsaani, seuraava kylkiluitteni väliin, kolmas taas vatsaan. Haukoin henkeäni, suustani pääsi parahdus.
”Jack!” Olivie kuului kiljahtavan, mutta kumpikaan naisista ei tehnyt elettäkään keskeyttääkseen tilanteen.
Stevenson piti hetken tauon, mies tuijotti minua hullunkiilto silmissään.
”Sinä… sinä tapoit minun poikani”, mies kuiskasi karhealla, vihantäyteisellä äänellä. ”Sinä tapoit hänet… helvetin kusipää!”
Stevenson löi minua kasvoihin, kerran, toisen, kolmannen, neljännen. Miehen kynnet raapaisivat nenäni viertä, kipu sai minut parahtamaan uudelleen.
”Jack, lopeta...!” Olivie huusi, Susie ei sanonut mitään, mutta toinen, vieraampi ääni liittyi keskusteluun.
”Nyt riittää!”
”Päästä irti, saatana, minun täytyy --!”
”Jos te ette lopeta suosiolla, minun on kutsuttava vartijat poistamaan teidät sairaalan tiloista!” paikalle tullut lääkäri ärähti Stevensonille, jota piteli parhaillaan käsivarsista aloillaan.
”Minä… minä… voi helvetti, hyvä on… laske minut irti, en sitten tapa häntä!”
Lääkäri päästi otteensa Stevensonin käsivarsista hieman epäröiden. Stevenson katsoi minua vihan täyttämällä katseella. Katseella, jollaisen vain murhaaja saattoi kuvitella saavansa uhrinsa isältä.
”Painu helvettiin täältä, Victor”, Stevenson sihahti. ”Painu helvettiin.”
”Minä en mene minnekään”, vastasin hiljaa.
”Victor…”, kuului Susien hiljainen ääni. Käänsin katseeni naiseen.
Kyynelet valuivat edelleen Susien poskilla. Nainen katsoi minuun anovasti puhuessaan.
”Mene. Ole kiltti ja mene.”
Hetkeen en ollut uskoa korviani. Kun lopulta tajusin, että Susie todellakin halusi minun lähtevän, ettei nainen halunnut nähdä minua nyt eikä antanut minun olla paikalla kuulemassa, miten Jeremyn kävisi, käänsin katseeni lattiaan ja kävelin suosiolla pois odotushuoneesta. Ja saman tien poistuin koko sairaalasta.
***
Aamu. Aurinko nousi ja värjäsi koko merenrannan keltaisen ja punaisen eri sävyihin saaden hiekan hohtamaan, kuin siinä olisi kultahippuja. Lähes tyyni meri peilasi aurinkoa ja hajotti sen säteet täydelliseksi kaikkien värien spektriksi. Oli hiljaista. Hyvin hiljaista.
Vedestä taittuvat auringonsäteet polttelivat silmiäni ja saivat ne särkemään, siitä huolimatta tuijotin merta. Miehet eivät itkeneet, sanotaan, enkä minäkään itkenyt nyt. En kyennyt siihen. Jäljellä oli vain tyhjyys ja ajatus siitä, miten tämä saattoi olla totta. Miten olin päätynyt omista häistäni ampumaan parasta ystävääni?
En ollut nukkunut koko sinä yönä. Väsymys alkoi painaa, mutta tiesin, etten saisi unta, en nyt. Nousin hitaasti ylös ja käänsin merelle selkäni.
Auto odotti minua tien varressa. Avasin oven, rojahdin kuljettajan penkille ja käynnistin auton lähtien ajamaan kohti kotia. Toivoin, ettei matkan varrella olisi mitään keskittymistä vaativaa liikennetilannetta, en nimittäin kyennyt nyt keskittymään. Ajoin vain eteenpäin kykenemättä huomioimaan ympäristöäni.
Kotona kaikki oli ennallaan. Susien muuttolaatikot odottivat purkamattomina sohvan vieressä. Ne oli kannettu kotiini päivää ennen häitä, Susien oli ollut tarkoitus muuttaa luokseni. Nyt vain näytti todennäköiseltä, ettei Susie haluaisi enää koskaan nähdä minua. Eikä se ollut ihme, minähän olin ampunut hänen veljeään ja kenties tappanut miehen.
Istuuduin yhdelle Susien muuttolaatikoista. Painoin pääni käsiäni vasten.
Miksi näin piti käydä?
Miksei kaikki vain voinut mennä hyvin?
Miksen voi palata ajassa taaksepäin…
Ne muistikuvat palasivat mieleeni siitä huolimatta, etten niitä halunnut muistella. Jeremyn kasvot jostain kaukaa lapsuudesta, hetkistä, joina olimme olleet yhdessä leikkipuistossa, keinuneet kiikkulaudalla ja nauraneet yhdessä. Leikkineet vesisotaa, tyynysotaa… mutasotaa. Ihailleet Batmania ja tehneet läksyjä yhdessä.
Muistin myös Susien. Pienen tytön, jolle Jeremy ja minä olimme vuorotellen antaneet vauhtia keinussa vartuttuamme teineiksi. Tytön, jota olimme kantaneet hartioillamme, jota kumpikin meistä oli lohduttanut, kun naapurin kissa oli raapaissut häntä. Jota kohtaan tuntemani rakkauden vuoksi olin ollut jo kerran vähällä tuhota kaiken. Sen saman rakkauden myötä kaikki olikin lopulta hajonnut käsiin.
Ja ne koulun tanssiaiset… ne kevättanssit, joihin olimme menneet Jeremyn kanssa yhdessä ”metsästämään tyttöjä”, kuten Jeremy oli asian ilmaissut. Kuva, joka meistä niissä tanssiaisissa otettiin, taisi olla edelleen jossain pöytälaatikossani. Jeremy oli pelleillyt kuvanottohetkellä, mies oli työntänyt kielensä ulos juuri samalla hetkellä, kun kameran linssi räpsähti kiinni, eikä valokuvaajalla ollut ollut aikaa ottaa uutta kuvaa. ”Menkää nyt siitä”, hän oli murahtanut ja tuupannut minut sekä nauravan Jeremyn tanssisaliin.
Mutta ne olivat vain muistoja. Ne eivät tuoneet Jeremyä takaisin, Susiesta tai Susien rakkaudesta puhumattakaan.
Hetken siinä istuttuani murruin viimein. Suolaiset kyynelet kirvelivät kasvojeni haavoja. Ne haavat kyllä paranisivat aikanaan, mutta tuska, jota olin muille aiheuttanut, ei päästäisi otettaan välttämättä koskaan. Ja se oli minun syytäni. Kaikki oli minun syytäni.
Samassa puhelin soi. Hetken ajattelin, etten jaksaisi vastata, mutta lopulta pyyhin kyyneleeni ja nousin ylös.
”De Luca.” Ääneni oli hauras, heiveröinen kuiskaus. Linjan toisessa päässä oli hiljaista, kuulin vain katkonaisen hengityksen.
”Haloo?” sopersin puhelimeen, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo pitkään. ”Onko siellä ketään?”
”Minä.” Hiljainen naisääni oli samalla tavalla hauras, kuin omakin ääneni.
”Susie?” kysyin tunnistettuani äänen. Kuulin naisen nyyhkäisevän.
”Soitin ilmoittaakseni…” Susie aloitti, huokaisi ja jatkoi. ”… että Jeremy selviää. Se… se osui muutaman millimetrin ohi sydämestä. Hän on edelleen tajuton, mutta… hän on elossa.”
Suljin silmäni, huokaisin helpotuksesta. Pyyhkäisin kädelläni otsaani, laskin katseeni alas. En ehtinyt sanoa mitään, kun Susie jatkoi.
”Äiti hakee osan tavaroistani tänään. Pyydän laittamaan ne valmiiksi ovelle… hän ei tahdo… hän ei halua nähdä sinua.”
”Susie?” sanoin jälleen naisen nimen. ”Emmekö me voisi… et edes tiedä, mitä tarkkaan ottaen tapaht--”
Klik.
Konemainen tuuttaus kertoi linjan katkenneen.
***
”Vastaajapalveluunne on jätetty neljä uutta viestiä.”
Ding.
”Hei, Victor. Olivie Stevenson täällä. Jack pyysi ilmoittamaan puolestaan, että aikoo jättää paikkansa yhtiössä viimeaikaisten tapahtumien myötä. Ymmärtänet, mitä tarkoitan… Toivon sinulle kaikkea hyv… toivon sinulle… no, hei sitten.”
Ding.
”Pyydän kuudennen ja viimeisen kerran, että vastaat puhelimeesi tai edes ilmoitat itsestäsi. Minä en ole yhtiön johtaja, sinä olet. En voi antaa rivijäsenille työtehtäviä tietämättä, mitä sinä ajattelet. En voi myöskään itse yksin, yhtiön ainoana täysivaltaisena jäsenenä, tehdä mitään suurempaa. Lisäksi Jean ei ole lähettänyt kauppakirjoja ja sille asialle täytyy tehdä jotain. Soita minulle. Terveisin Andrews.”
Ding.
”Saatanan kusipää. Minä vannon, että kostan tämän sinulle… melkein tapoit minut. Jätän rikosilmoituksen tekemättä, mutta en todellakaan sinun vuoksesi – ainoastaan sisareni takia. Eikä sekään, että isä hoiti autokorjaamon äijät hiljaisiksi, tapahtunut sinun takiasi. Vietä hauska loppuelämä.”
Ding.
”Josh tässä… olen yrittänyt soittaa tuhat kertaa. Soita, kun ehdit, ole kiltti. Olen huolissani voinnistasi.”
***
Päivät muuttuivat viikoiksi. Viikot kokonaiseksi kuukaudeksi.
En poistunut asunnostani liki lainkaan. Silloin tällöin kävin lähikaupassa hakemassa ruoakseni jotain, mitä ei tarvitsisi välttämättä edes lämmittää. En ottanut yhteyttä keneenkään, en vastannut puhelimeen enkä avannut ovea. Andrewsin ja Joshin lukuisista yhteydenotoista huolimatta uskoin, ettei kukaan kaipaisi minua. Vähiten minä itse.
En jaksanut tuntea mitään. En surua, en iloa, en tuskaa enkä mielihyvää. Mikään ei tuntunut enää miltään.
Ja kun ovikello sinä iltapäivänä soi, en tehnyt elettäkään noustakseni. Kun se soi toisen kerran, raotin silmiäni laiskasti.
”Victor?”
Vasta kuullessani hänen äänensä havahduin ja nostin päätäni.
”Victor? Oletko siellä?”
Nousin ylös, kompuroin, en ollut tottunut liikkumaan näin nopeasti vähään aikaan.
”Olen… odota!” älähdin ja ryntäsin ovelle.
Siinä hän seisoi, ilmielävänä. Susie. Hetkeen en kyennyt tekemään mitään, vain tuijotin naista epäuskoisena, nainen tuijotti takaisin surullisena.
”Saanko tulla sisälle?” hän lopulta pyysi.
Hiljaisuus. Rikoin sen käheällä äänellä.
”Jos sotkuisuus ei haittaa sinua…” Nielaisin, astuin sivuun ja päästin Susien sisään.
Susie käveli epävarmana taloon. Nainen pysähtyi vähän matkan päähän ovesta ja katseli varovasti ympärilleen jääden hetkeksi tuijottamaan ruokapöytää, jolla lojui kasa astioita ja avaamattomia kirjeitä. Laskuja, joita en ollut jaksanut maksaa. Osassa niistä luki ”tärkeää”, yhden päälle oli kirjoitettu avoimesti ”maksuvaatimus”. Täysi kahvikuppi odotti pöydällä juojaansa, kahvi sen sisällä oli tosin muuttunut enemmän kiinteäksi, kuin nestemäiseksi.
”Istu”, kehotin Susieta. ”Vaikka sohvalle. Tai nojatuolille. Tai… johonkin.”
Susie totteli. Hän istuutui nojatuolille, ja minä istuuduin sohvalle lähelle häntä. Katsoin naista pitkään, tämä oli painanut päänsä alas ja nojasi käsivarrellaan polveensa näyttäen surulliselta ja väsyneeltä. En uskaltanut sanoa mitään, mutta onneksi Susie itse puhui.
”Jeremy voi hyvin.” Susien ääni oli hiljainen. ”Hän pääsi viime viikolla pois sairaalasta.”
En keksinyt muutakaan sanottavaa, joten sanoin ensimmäisen sanan, joka mieleeni tuli.
”Hyvä.”
Hetken oli hiljaista. Susie puhui taas, hän esitti kysymyksen, jonka takia olin toivonutkin naisen tapaavan minut. Sillä mitään muuta en halunnut niin kovin, kuin selittää kaiken.
”Mitä tapahtui sinä iltana, Victor?”
Tukahdutin huokauksen. Toisaalta en olisi halunnut muistella sitä iltaa, mutta toisaalta tiesin, että uutta tilaisuutta kertoa Susielle kaikki ei ehkä tulisi.
”Se oli vahinko, Susie”, sanoin hiljaa. ”Vannon, että oli. Sen… sen luodin ei ollut koskaan tarkoitus osua Jeremyyn.”
”Miksi sinä ylipäätään käytit asetta?” Susie kysyi hauraalla äänellä. ”Miksi ammuit häntä kohti?”
Vähään aikaan en sanonut mitään, epäröin. Voisinko sanoa tätä Susielle? Lopulta päätin, että parasta olisi kertoa totuus.
”Koska Jeremy yritti tappaa minut.” Ääneni oli entistäkin vaitonaisempi. Jatkoin. ”Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Minä yritin vain säikäyttää hänet… en aikonut vahingoittaa häntä, en missään nimessä.”
”Jeremy sanoo, ettei hän tehnyt sinulle mitään.”
”Susie, sinä kuulit useamman, kuin yhden laukauksen.” Pudistin päätäni hiljaa. ”Minä en ampunut veljeäsi kuin kerran. Ja jos et muuten usko, niin ne reiät autokorjaamon seinissä nimenomaan sillä puolella huonetta, jolla minä seisoin, kertovat jotain.”
En ollut odottanut niin tapahtuvan, mutta välittömästi sanojeni jälkeen Susie painoi päänsä alas ja purskahti itkuun. Katsoessani naisen vapisevia hartioita olisin halunnut vain kietoa käteni hänen ympärilleen, halata häntä ja sanoa, että kaikki oli hyvin. En kuitenkaan uskaltanut tehdä sitä.
Susie puhui.
”En olisi ikinä uskonut…” Nainen pudisti päätään. ”En olisi koskaan uskonut, että Jeremy voisi tehdä niin… hän tarvitsee apua, hän sekosi ihan täysin sen jälkeen, kun me menimme kihloihin… mutta hän ei suostu menemään hoitoon. Hän vain sanoo, että kaikki on nyt hyvin, kun me emme…”
Susie vaikeni. Naisen sanat saivat kylmän tunteen kouraisemaan minua sisältäpäin. Olin toki osannut arvatakin tämän ja varautunut siihen, mutta ei ollut silti helppoa kuulla Susien omasta suusta, ettemme olleet enää yhdessä.
”Haenko minä paperit kaupungintalolta vai haetko sinä?” kysyin niin hiljaisella äänellä, että se muistutti lähinnä kuiskausta.
”Mitkä paperit?”
Sitä oli vaikea sanoa ääneen, mutta oli pakko. Sana soljui suustani yllättävän vaivattomasti.
”Avioeropaperit.”
Hetkeen ei tapahtunut mitään, lopulta Susien nyyhke lakkasi ja nainen nousi ylös.
Hän katsoi minuun, mutta minä en katsonut häneen. Jouduin pidättelemään kyyneliä.
”Avioeropaperit”, Susie toisti, ei kysyvästi, vaan toteavasti. ”Niin kuin me voisimme erota.”
Nostin katseeni, katsoin Susieta pitkään. Nainen huokaisi ja katsoi muualle.
”Victor, minä en usko, että se tulee olemaan niin helppoa”, hän sanoi hiljaa. ”Niin typerää kuin se onkin, minä rakastan sinua edelleen… vaikka melkein tapoit veljeni. Olisin valmis hylkäämään sen rakkauden ja pyyhkimään sinut mielestäni, mutta on olemassa jotain, joka tulee muistuttamaan minua sinusta joka päivä elämäni loppuun asti.”
”Sinun ei tarvitse hylätä rakkauttasi”, vastasin Susielle, nousin hitaasti ylös. ”Minä olen tässä. Me voimme rakastaa toisiamme yhä.”
Katsoin Susieen, hän ei enää väistänyt katsettani. Hän räpytteli silmiään pyrkien pitämään kyynelet sisällään.
”Minä pyydän, Susie”, anelin ahdistuneella äänellä. ”Anna minulle mahdollisuus.”
”Minä en aio erota sinusta”, Susie kuiskasi. ”Minä rakastan sinua kaikesta huolimatta. Asioiden korjaaminen tulee olemaan vaikeaa, mutta me kaksi emme ole ainoita tässä huoneessa, joiden vuoksi meidän on pysyttävä yhdessä.”
Susien sanoja seuranneen pitkän hiljaisuuden aikana mieleni valtasi epäuskoinen säikähdys. Puhuiko Susie siitä, mistä luulin hänen puhuvan? Jos puhui, niin… voi hyvä Luoja…
”Kuinka… kuinka pitkällä se on?” kysyin niin käheällä ja karhealla äänellä, että epäilin, saiko Susie kysymyksestäni edes selvää.
Sai hän.
”Kolmannella kuulla”, Susie vastasi. ”Aioin kertoa hääpäivämme iltana… sen piti olla häälahjasi.”
Susie kääntyi ympäri. Katsoin häntä kykenemättä uskomaan sitä, minkä Susie oli juuri vahvistanut todeksi.
Susie oli raskaana. Minusta tulisi isä.
Ja Susie halusi jatkaa suhdettamme. Hän ei halunnut erota... Nainen veti syvään henkeä.
”Minä en aio viedä lapselta oikeutta isään”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Enkä sinulta oikeutta lapseesi. Tietenkin, jos et halua tunnustaa isyyttäsi, niin…”
”Totta kai minä haluan”, sopersin hiljaa. ”Se, etten… etten olisi hänen isänsä… se ei tule kysymykseenkään, jos vain annat minun olla mukana elämässänne.”
Susie nyökkäsi. Hän kääntyi jälleen minua kohti.
”Minä tarvitsen aikaa.” Susien ääni oli nyt varmempi, päättäväisempi. ”Jouduin miettimään tätäkin kuukauden… se, että jatkaisimme elämää, kuin mitään ei olisi tapahtunut… se ei vain tapahdu sormia napsauttamalla.”
”Ei tietenkään”, vastasin Susielle. ”Mutta se, että päätit yrittää kanssani uudelleen… kiitos, Susie. Lupaan, etten petä luottamustasi… minä…”
Vaikenin. En keksinyt enää sanoja, joilla jatkaa. Jäljellä olivat ainoastaan teot, joita en kyennyt hillitsemään.
Harppasin lähemmäs Susieta, kiedoin käteni hänen ympärilleen. Yllätyksekseni hän painoi päänsä rintaani vasten ja alkoi itkemään.
”Myötä- ja vastoinkäymisissä, Susie”, kuiskasin hiljaa naisen korvaan. ”Myötä- ja vastoinkäymisissä.”
***
”Minä en aio viedä lapselta oikeutta isään”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Enkä sinulta oikeutta lapseesi. Tietenkin, jos et halua tunnustaa isyyttäsi, niin…”
”Totta kai minä haluan”, sopersin hiljaa. ”Se, etten… etten olisi hänen isänsä… se ei tule kysymykseenkään, jos vain annat minun olla mukana elämässänne.”
Susie nyökkäsi. Hän kääntyi jälleen minua kohti.
”Minä tarvitsen aikaa.” Susien ääni oli nyt varmempi, päättäväisempi. ”Jouduin miettimään tätäkin kuukauden… se, että jatkaisimme elämää, kuin mitään ei olisi tapahtunut… se ei vain tapahdu sormia napsauttamalla.”
”Ei tietenkään”, vastasin Susielle. ”Mutta se, että päätit yrittää kanssani uudelleen… kiitos, Susie. Lupaan, etten petä luottamustasi… minä…”
Vaikenin. En keksinyt enää sanoja, joilla jatkaa. Jäljellä olivat ainoastaan teot, joita en kyennyt hillitsemään.
Harppasin lähemmäs Susieta, kiedoin käteni hänen ympärilleen. Yllätyksekseni hän painoi päänsä rintaani vasten ja alkoi itkemään.
”Myötä- ja vastoinkäymisissä, Susie”, kuiskasin hiljaa naisen korvaan. ”Myötä- ja vastoinkäymisissä.”
***
”… tilanne ei näytä tällä hetkellä kovin hyvältä, Victor.” Andrewsin ääni oli tyytymätön, hivenen ahdistunutkin. ”Sinun poissaolosi aikana ne pari juoksupoikaa, joiden ylentämistä rivijäseniksi olimme aikaisemmin kaavaillut, päättivät yhteistuumin erota tehtävistään. Rivijäsenistä Wallace ei ole vastannut puhelimeen moneen viikkoon, ja viime tietojen mukaan on muuttanut pois kaupungista ilmoittamatta mitään kenellekään. Minä olen tällä hetkellä ainoa täysivaltainen jäsen, rivijäseniä on neljä ja juoksupoikia kolme. Suoraan sanottuna tilanne näyttää niin huonolta, etten enää tiedä, miten tästä noustaan.”
”Missä kunnossa talous on?” kysyin tuntien syyllisyyttä siitä, että jouduin kysymään kaiken Andrewsilta – enhän itse ollut tietoinen mistään vietettyäni kuukauden neljän seinän sisällä. Andrews pudisti päätään.
”Ei hyvässä. Seuraavan kuun palkanmaksu tulee tekemään tiukkaa. Minä voin tyytyä pienempään palkkaan, mutta epäilen, että muut haluavat tilityksensä kokonaisina ja ajoissa.”
Katsoin Andrewsia tyynen näköisenä, mutta ajatukseni kävivät kiivasta kilpajuoksua päässäni. Stevenson ja Jeremy olivat eronneet, joten pidimme kokousta Andrewsin kanssa kaksin. Järjestö koostui juuri sillä hetkellä yhdeksästä ihmisestä, eikä yhdeksän ihmisen – joista kolme oli juoksupoikia – voimin tehty paljon mitään. Varsinkaan, jos heille ei pystytty maksamaan palkkaa.
”Ne Jeanin kauppakirjat”, totesin lopulta. ”Roaring Heights News. Kunhan saamme sen omistukseemme, meillä on rahaa.”
Andrews nyökkäsi.
”Ota Jeaniin yhteyttä mahdollisimman pian”, mies kehotti. ”Niiden papereiden käsittelyssä voi muutenkin kestää.”
”Teen sen piakkoin”, lupasin Andrewsille. ”Yritän tavoitella häntä viikonlopun jälkeen.”
Ajaessani kotiin lyhyen kokouksemme jälkeen ajatukseni askartelivat vuoroin järjestön, vuoroin Susien kimpussa. Asioita oli jäänyt hoitamatta töiden suhteen paljon, liian paljon, ja tilanteen korjaaminen vaikutti mahdottomalta tehtävältä. Niin myös minun ja Susien tilanteen korjaaminen. Nainen oli toki suostunut puhumaan kanssani ja sanonut, ettei ottaisi avioeroa, mutta rakastiko hän minua kuitenkaan oikeasti? Vai oliko liittomme jatkamisen syynä ainoastaan se, että Susie oli raskaana, eikä lapsen takia halunnut jättää minua? Tuntui väärältä jatkaa suhdetta, jos kerran Susie ei edes tuntenut minua kohtaan mitään muuta, kuin vihaa.
Susien ja järjestön lisäksi mietin Jeremyä. Se, että olin menettänyt parhaan ystäväni, sattui yhä. Saatoin vain toivoa, että Jeremy vielä joskus leppyisi ja ottaisi minuun yhteyttä. Juuri nyt se vain näytti erittäin epätodennäköiseltä... mieshän oli ollut vähällä kuolla minun vuokseni.
Ajettuani kotiin näin tutun hahmon istumassa talon edustalla. Pysäytin auton vaivautumatta ajamaan sitä edes autotalliin saakka. Kävelin lähemmäs hahmoa.
”Susie?”
Katsoessani naista erotin kuivuneet kyynelvanat hänen poskillaan. Susie ei katsonut minuun, vaan tuijotti tyhjyyteen.
”Mikä hätänä?” kysyin huolestuneena. ”Tai siis… tule sisälle, jutellaan.”
Susie seurasi minua, kun käännyin ja avasin oven. Nainen käveli pyytämättä sisälle ja istuutui ruokapöydän ääreen.
Hän nojasi kyynärpäällään pöytään, toinen käsi lepäsi pöydällä. Pelko valtasi mieleni. Oliko Susie tullut toisiin ajatuksiin suhteemme jatkamisesta?
”He tietävät.”
Susien ääni oli heiveröinen. Nainen nielaisi ja jatkoi.
”He tietävät, että odotan sinun lastasi. Kerroin heille tänään. Ja kerroin myös, etten aio ottaa avioeroa.”
”Mitä he sanoivat?” kysyin.
”Mitä luulet heidän sanoneen? Olivat vihaisia, tietty. Jeremy ja isä ainakin… äiti nyt on jokseenkin rauhoittunut ja oli tyypilliseen tapaansa vain iloinen uutisesta.”
Susie oli pitkään hiljaa. Nainen näytti siltä, että halusi jatkaa, mutta epäröi sanojaan. Annoin hänelle aikaa miettiä, ja lopulta hän puhui.
”Minä en juuri nyt kestä isäni katsetta. En kestä sitä huutoa ja niitä syytöksiä. En kestä isääni enkä veljeäni. Minä… minä haluaisin muuttaa sinun luoksesi.”
Hetken olin sanaton. Susie veti reaktiosta omat johtopäätöksensä.
”Voin minä etsiä omankin asunnon, jos se --”
”Totta kai sinä voit muuttaa tänne, jos vain haluat”, sanoin epävarmalla äänellä. ”Ullakko olisi pitänyt remontoida jo kauan sitten asuintilaksi, siinä voi kestää hetki, mutta voin nukkua vaikka sohvalla sen aikaa ja sinä saat makuuhuoneen. Saat sitten yläkerrasta huoneen itsellesi, kun se on valmis, ja --”
”Victor, sinä et ymmärrä.” Susie pudisteli päätään. ”Minä en halua, että nukut sohvalla tai teetät minulle yläkertaan omaa huonetta. Minä… minä haluan vain, että voimme olla onnellisia yhdessä.”
Susie huokaisi. Nainen haroi hiuksiaan kädellään ahdistuneena.
”Niin paljon, kuin veljeäni rakastankin, en voi ymmärtää, miksi hän teki, niin kuin teki”, hän sanoi tukahtuneella äänellä. ”Vielä vähemmän voin ymmärtää, miksi isäni puolustaa häntä… haluan unohtaa heidät, ainakin toistaiseksi.”
Susien katse muuttui anovaksi, hän katsoi minua silmiin.
”Saanhan jäädä?” Hänen äänensä oli entistäkin heiveröisempi. ”Minulla ei ole muuta paikkaa, mihin mennä ilman, että saan kuunnella jatkuvaa raivoamista.”
”Sanoinhan, että totta kai voit muuttaa tänne”, totesin hiljaa. ”Totta kai saat jäädä... jos olet varma asiasta.”
Nousimme ylös yhtä aikaa.
Susie katsoi minuun, minä katsoin häneen. Pitkään, hyvin pitkään tuijotimme toisiamme silmiin. Lopulta suutelimme, niin kuin se olisi ollut ensimmäinen suudelmamme. Niin kuin vanhoina, hyvinä aikoina, jolloin mikään ei olisi voinut olla paremmin.
***
Työasiat alkoivat sujua. Sain vihdoin kauppakirjat Jeanilta, ja Roaring Heights News oli nopeasti omistuksessamme. Säännölliset osingot pitäisivät järjestön taloutta yllä, ja saatoimme ryhtyä Andrewsin kanssa taas suunnittelemaan uusien jäsenten palkkaamista. Se oli asia, joka täytyisi hoitaa ennen mitään muuta; nykyisellä jäsenmäärällä kun ei paljoa pystynyt tekemään.
Niinä viikkoina minä ja Susie lähennyimme jatkuvasti. Susie ei pitänyt yhteyttä isäänsä tai Jeremyyn, hän keskusteli ainoastaan äitinsä kanssa, mikä oli mielestäni tällä hetkellä jopa hyvä asia. Olivie kun tuntui olevan juuri nyt Stevensoneista ainoa järkevästi ajatteleva henkilö Susien lisäksi.
Minun täytyi myöntää, että olin aika innoissani tulevasta vauvasta. Mitä enemmän ajattelin, että meitä olisi pian kahden sijaan kolme, sitä onnellisemmaksi oloni tunsin. Ja tällä hetkellä onni oli juuri se, mitä me kaipasimme.
Yläkerta päätettiin sittenkin remontoida, vaikkei Susie siellä nukkunutkaan. Remontti kesti useita viikkoja, mutta viimein se oli valmis, ja meillä oli vauvaa varten lastenhuone. Susie sai valita sinne tapetit ja huonekalut, minä tyydyin ihastelemaan vaimoni kädenjälkeä ja komentelemaan remonttimiehiä tekemään, kuten Susie tahtoi.
Mutta mikään ei kestä ikuisesti, ja onnea seuraa aina epäonni. Aina.
Sinä aamuna Susie laittoi vohveleita aamiaiseksi, minä puolestani join kahvia. Olin kysynyt Susielta, tarvitsiko hän apua, mutta nainen oli vakuuttanut, että halusi kokata itse. Ovikellon soidessa olin jo nousemaisillani avaamaan, olinhan lähempänä ovea, mutta Susie laski vohvelitaikinakulhon ja oli jo lähtenyt marssimaan kohti ovea.
”Juo vain kahvisi”, nainen sanoi hymyillen. ”Minä avaan.”
Sinä aamuna Susie laittoi vohveleita aamiaiseksi, minä puolestani join kahvia. Olin kysynyt Susielta, tarvitsiko hän apua, mutta nainen oli vakuuttanut, että halusi kokata itse. Ovikellon soidessa olin jo nousemaisillani avaamaan, olinhan lähempänä ovea, mutta Susie laski vohvelitaikinakulhon ja oli jo lähtenyt marssimaan kohti ovea.
”Juo vain kahvisi”, nainen sanoi hymyillen. ”Minä avaan.”
Tein työtä käskettyä ja hörpin kahviani. Oletin, että tulija olisi Josh, mies oli jo jokin aika sitten puhunut tulevansa pian käymään.
Ovi aukesi. Hetkeen ei kuulunut mitään, ei Joshin ääntä eikä kenenkään muun. Susiekaan ei sanonut mitään. Lopulta jokin tuntematon, nariseva ääni puhui.
”Victor de Luca?”
Kurtistin kulmiani, en tunnistanut ääntä. Laskin kahvikuppini alas ja katsoin Susieen, joka vilkuili minuun pelästyneenä. Nousin ylös tuolilta samaan aikaan, kun kaksi ovelle saapunutta miestä astui sisään. Nähdessäni heidät jähmetyin paikoilleni.
Vanhempi, siviilivaatteisiin pukeutunut mies kohotti virkamerkkiään. Hänen vieressään seisova virkapukuinen poliisi vahti jokaista liikettäni.
”Herra de Luca, oletan?” narisevaääninen, vanhempi mies kysyi. Odottamatta vastausta hän jatkoi. ”Saanen esitellä komisario Jacobsin, itse olen ylempi tutkinnanjohtaja Ian Rose. Meillä on pidätysmääräys ja kotietsintälupa.”
Jacobs lähestyi minua pitkin askelin. Hetken harkitsin pakenevani viereisen ikkunan läpi, mutta komisarion vyöllä roikkuva ase sai minut toisiin ajatuksiin. Luultavasti Rosekaan ei ollut tullut pidättämään minua aseettomana.
Vasta, kun Jacobs lukitsi käsiraudat ranteisiini, tajusin kysyä jotain.
”Mistä minua syytetään?” Ääneni oli karhea, hivenen kimakka – tajusin pelkääväni.
”Se selvinnee teille kuulusteluissa”, Rose sanoi kylmällä äänellä. ”Ole hyvä, Jacobs, muodollisuudet toki ensin.”
Jacobsin lähtiessä taluttamaan minua pois talosta kuulin hänen sanansa enemmän jo valmiina tuomiona kuin minkäänlaisina oikeuksina.
”Teillä on oikeus vaieta. Kaikkea mitä sanotte, voidaan käyttää todisteena teitä vastaan. Teillä on oikeus asianajajaan…”
Vilkaisin Susieen kävellessäni. Jos minun pitäisi sanoa, mikä siinä tilanteessa tuntui kaikkein pahimmalta, niin se oli nimenomaan Susien ilme.
Ilme, joka kieli vain kahdesta asiasta. Surusta ja pettymyksestä. Enemmän kuitenkin pettymyksestä.
***
Irviksen kommentteja:
Olipahan osa.
Mä harkitsin aika pitkään, laitanko tähän taustamusaa vai en, kun viime osassa sitä oli. Päädyin kuitenkin laittamaan, se on joka tapauksessa lukijan päätös, haluaako kuunnella vai ei. :)
Tuo seitsemäs (?) kuva, jossa Stevenson lyö Victoria kyynel poskellaan... se oli jotenkin sydäntäriipaiseva. D:
Susien hiukset vaihtuivat lennossa takaisin vanhoihin ja sille on syynsä; kappas kun Susie vaihtoi raskausvaatteisiin, ja ne raskausvaatteet oli ihan kamalat. Kokeilin sitten, millaset raskausvaatteet peli generoi Susielle uniasuksi, ja tuo yömekko oli rehellisesti sanoen paaaaljon parempi, kuin ne toiset vaatteet. Paha vain, että Susielle oli jäänyt uniasuihin tuo vanha hiustyyli, eikä muutenkaan olis ollu hyvä ajatus laittaa sitä nukkumaan se nykynen ponnarihiusmalli päässä, joten siksi näissä viime kuvissa nähtiin Susie vanhalla tukalla.
Victorin haavat vähän häiritsivät, kun yksi niistä oli mystisesti tikattu. :D Yritin etsiä parempia, mutta en löytänyt! Ajattelin sitten, että tuleepahan idea selväksi ja laitoin nuo. Eikä nuo tikit kyllä loppujen lopuksi edes kauheasti näytä tikeiltä.
Mistähän syystä Victor mahdettiin pidättää? ;)
Irviksen kommentteja:
Olipahan osa.
Mä harkitsin aika pitkään, laitanko tähän taustamusaa vai en, kun viime osassa sitä oli. Päädyin kuitenkin laittamaan, se on joka tapauksessa lukijan päätös, haluaako kuunnella vai ei. :)
Tuo seitsemäs (?) kuva, jossa Stevenson lyö Victoria kyynel poskellaan... se oli jotenkin sydäntäriipaiseva. D:
Susien hiukset vaihtuivat lennossa takaisin vanhoihin ja sille on syynsä; kappas kun Susie vaihtoi raskausvaatteisiin, ja ne raskausvaatteet oli ihan kamalat. Kokeilin sitten, millaset raskausvaatteet peli generoi Susielle uniasuksi, ja tuo yömekko oli rehellisesti sanoen paaaaljon parempi, kuin ne toiset vaatteet. Paha vain, että Susielle oli jäänyt uniasuihin tuo vanha hiustyyli, eikä muutenkaan olis ollu hyvä ajatus laittaa sitä nukkumaan se nykynen ponnarihiusmalli päässä, joten siksi näissä viime kuvissa nähtiin Susie vanhalla tukalla.
Victorin haavat vähän häiritsivät, kun yksi niistä oli mystisesti tikattu. :D Yritin etsiä parempia, mutta en löytänyt! Ajattelin sitten, että tuleepahan idea selväksi ja laitoin nuo. Eikä nuo tikit kyllä loppujen lopuksi edes kauheasti näytä tikeiltä.
Mistähän syystä Victor mahdettiin pidättää? ;)
