Roaring Heightsin poliisitalo oli suuri, monikerroksinen rakennus keskustan laitamilla. Paitsi, että poliisitalolla oli virkavallan toimistoja sekä neuvonta- ja palvelupisteitä, siellä sijaitsivat myös kuulusteluhuoneet ja putkat – sekä tutkintavankila.
Tutkintavankila oli käytännössä sama asia kuin putka. Sellit vain sijaitsivat eri käytävällä. Ankeita ne olivat silti, ankeita ja kylmiä. Kylmyyteen tosin vaikutti myös ajatus siitä, miksi jouduin täällä olemaan.
Tutkintavankeus. Pakkokeino tutkinnan tai rangaistuksen toimeenpanon turvaamiseksi. Tutkintavanki on pidätetty ja vangittu, mutta asiaa ei ole käsitelty oikeudessa eikä vankia ole toistaiseksi tuomittu rikoksesta.
Toistaiseksi. Sen sanan aiheuttama epätietoisuus kalvoi sisintäni. Olet täällä toistaiseksi, et ole tuomittu rikoksesta toistaiseksi. Olet syytön – toistaiseksi.
Oven takaa kuului askelia, raskas sellinovi narahti auetessaan.
Komisario Jacobs avasi oven, mies astui askelen verran sellin sisäpuolelle ja katsoi minuun.
”Teille on vieras”, mies totesi lyhyesti.
”Andrews?” varmistin Jacobsilta, vaikka oikeastaan vaihtoehtoja ei ollut Andrewsin ja Susien lisäksi kovinkaan montaa. Jacobs nyökkäsi ilmeettömänä ja viittasi käytävällä seisovan miehen sisään.
Andrewsin astuttua selliin hän kääntyi katsomaan Jacobsia, joka seisoi edelleen ovella.
”Oletan saavani yksityisyyttä minun ja päämieheni väliselle keskustelulle”, Andrews sanoi painokkaasti ja katsoi merkitsevästi avointa ovea. Jacobs pudisti päätään.
”Minä olen vastuussa teistä. De Luca on täällä syytettynä --”
”Hän on kenties syytettynä rikoksesta ja tutkintavankeudessa, mutta hän on syytön, kunnes toisin todistetaan, ja laki määrää teidät kohtelemaan häntä syyttömän lailla. Laki myös edellyttää teitä antamaan syytetylle mahdollisuuden järjestää kunnollinen puolustus, joten olkaa hyvä, poistukaa ja sulkekaa ovi perässänne.”
En ollut koskaan kuullut Andrewsin ääntä niin päättäväisenä ja tiukkana. Hänen sanansa saivat Jacobsin perääntymään ja tottelemaan käskyä.
Komisarion poistuttua Andrews veti itselleen tuolin sellin seinustalta ja katsoi minuun. Minä katsoin jonnekin hänen ohitseen. Andrews meni suoraan asiaan.
”Mitä he sanoivat ensikuulusteluissa?”
”Eivät paljon mitään”, vastasin. ”Yrittivät pääasiassa kysellä minulta, mutta kieltäydyin puhumasta ilman asianajajaani.”
”Hyvä”, Andrews totesi ja nyökkäsi. ”Nyt on tärkeintä miettiä huolella, mitä sanoo ja kenelle. Jacobs näytti minulle haastepaperit. Jeremy on selvä juttu, mutta tunnetko sitä toista tyyppiä? Sitä naista… June Bryantko hänen nimensä oli?”
Pudistin päätäni. ”En tunne.”
”Oletko varma? Aivan täysin varma?”
”Minulla ei ole tietoakaan siitä, kuka hän on.”
Huokaisin, painoin pääni alas. Pudistelin päätäni hiljaa.
”En voi uskoa, että Jeremy todistaa minua vastaan.”
”Hän ei ainoastaan todista, vaan on myös ilmiantanut sinut.”
”Kiitos, Andrews, tuo lohdutti.”
Andrews veti syvään henkeä. ”Yritin vain sanoa, ettei se, että Jeremy todistaa sinua vastaan, ole murheistasi suurin”, mies sanoi painokkaasti. ”He syyttävät sinua Nicholas Coruccin murhasta. Neljä laukausta rintakehään. Se, että Coruccilla sattui viimeisinä elinvuosinaan olemaan yhteistyötä muutamankin poliittisen tahon kanssa, ei paranna asemaasi yhtään. En sano tätä mielelläni, mutta jos en täysin väärässä ole, syyttäjä tulee vaatimaan rangaistusta ensimmäisen asteen murhasta poliittisin syin.”
Olin hetken hiljaa. Tiesin, mitä Andrews sanoillaan tarkoitti, tiesin rangaistusvaatimuksen olevan juuri se oikeastaan ilman Andrewsiakin, mutta halusin silti varmistaa asian.
”Kuolemantuomio?”
Andrews sulki silmänsä hetkeksi, katsomatta minuun mies nyökkäsi. Vasta sen jälkeen hän avasi silmänsä ja katsoi muualle.
Kun en sanonut mitään pitkään aikaan, Andrews käänsi taas katseensa minuun. Miehen ääni oli rauhoitteleva.
”Sinua ei ole kuitenkaan tuomittu mistään. Olet syytön, kunnes toisin todistetaan.”
”Mitä me sanomme heille?” kysyin ahdistuneena. ”Että en muka ampunut häntä? Jeremy todistaa minua vastaan, hän oli paikalla --”
”Victor, Jeremyn sana on pelkkä aihetodiste, mikäli se olisi oikeudessa pätevä, minäkin voisin syyttää ketä tahansa kadulla kävelijää Coruccin murhasta ilman mitään perustetta.” Andrews vaihtoi hieman asentoaan, mies kumartui eteenpäin, lähemmäs minua. ”Se, mikä minua lähinnä huolettaa, on toisen, tuntemattoman todistajan läsnäolo. Me emme tiedä, mitä hän aikoo sanoa tai todistaa. Siksi minusta on parasta tunnustaa, että tapoit Coruccin.”
”Silloinhan minä joudun --!” älähdin, mutta Andrews nosti kätensä pystyyn vaientaakseen minut ja jatkoi.
”Me vetoamme hätävarjeluun. Corucci piti teitä molempia vankeina, sehän pitää paikkansa. Sinä ja Jeremy olette hengissä vain sen ansiosta, että ammuit Coruccin. Laki sanoo, että mikäli on syytä todella uskoa, että olisit menettänyt oman henkesi jättämällä Coruccin henkiin, sinua ei voida tuomita murhasta.”
”Jeremy varmasti väittää muuta, hän --”
”Aihetodiste, Victor, aihetodiste. Jeremyn sana sinun sanaasi vastaan ei todista mitään.”
Nostin katseeni lattiasta Andrewsiin. Katsoin häntä pitkään ja varmistin kuulemani.
”Me siis tunnustamme?”
Andrews nyökkäsi. ”Me tunnustamme, mutta korostamme tilanteen vakavuutta sinun henkesi kannalta. Kerrot heille, että kävelit Coruccin talon ohitse Jeremyn kanssa, olitte kävelyllä, ja Corucci kaappasi teidät molemmat mielestäsi todennäköisesti siksi, että hän inhosi isääsi.”
”Entä järj… entä yhtiö? Tai siis… entä, jos Jeremy saa päähänsä syyttää minua jostain muustakin?”
”Hän olisi tehnyt sen jo, jos aikoisi toimia niin.” Andrews puhui yhä tyynnyttelevään sävyyn ja hiljensi sitten ääntään, vaikkei kumpikaan meistä toisaalta uskonut muutenkaan, että äänemme kantaisivat sellinoven taakse. ”En usko, että Jeremy haluaa saattaa koko yhtiötä ongelmiin. Hän riskeeraisi siinä vain omankin vapautensa. Rehellisesti sanoen hän luultavasti tahtoo ongelmia vain sinulle ja on siksi nostanut esiin rikoksen, joka ei varsinaisesti liittynyt yhtiöön mitenkään.”
Hetken oli hiljaista. Andrewsin kasvoille piirtyi rauhoitteleva hymyntapainen, mutta en nähnyt eleessä todellista syytä hymyyn.
”Älä huoli, Victor. En voi luvata sinulle, että olet pian vapaa mies, mutta voin luvata yrittäväni parhaani.”
Sellin ovelta kuului koputus. Kumpikin meistä käänsi katseensa ovelle, joka avattiin.
Komisario Jacobs astui ovesta sisään, mies vilkuili Andrewsiin ja minuun.
”Tutkinnanjohtaja Rose haluaa jatkaa kuulustelua välittömästi”, Jacobs ilmoitti. ”Olettehan valmiita?”
Katsoin Andrewsiin kysyvästi, mies nyökkäsi vastaukseksi ääneen lausumattomaan kysymykseen ja nousi tuolilta.
”Olemme täysin valmiita”, Andrews sanoi pitäen katseensa minussa.
***
”Tapaus 326-734-23C. Läsnä kuulustelussa ylempi tutkinnanjohtaja Ian Derrick Rose, komisario Kevin Michael Jacobs, rikoksen pääepäilty ja kuulusteltava taho Victor Benjamin de Luca sekä edellämainitun asianajaja Thomas Theodore Andrews. Kuulusteltavalle on kerrottu hänen oikeutensa ja asemansa tulevassa kuulustelussa.”
Rose ei aikaillut. Heti Jacobsin avattua kuulustelun pöydälle asetellun ääninauhurin nauhoittaessa vieressä tutkinnanjohtaja puhui narisevalla äänellään.
”Oletan, että olette tietoisia Nicholas Coruccin kuolinpäivästä?” Rose kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi, jolloin mies jatkoi. ”Nicholas Corucci löydettiin kuolleena kotinsa kellarista yöllä kymmentä yli kolme. Arvioitu kuolinaika oli noin keskiyöllä. Kuten tiedätte, häntä oli ammuttu neljä kertaa rintakehään. Missä olitte mainitsemani yön kello kolmen ja aikaisemman illan kello kuuden välillä?”
Vilkaisin Andrewsiin. Mies näytti varmalta, siltä, että tiesi, mitä teimme. Minusta ei tuntunut siltä lainkaan, mutta tein silti, kuten oli neuvottu.
”Kello kuusi olin vielä kotona”, kerroin Roselle. ”Noin kello kahdeksan lähdin Jeremy Stevensonin kanssa kävelylle. Kävelimme Coruccin talon ohi, jolloin hän huomasi meidät ja pakotti kummankin meistä kellariin.”
”Miten hän pakotti teidät?” Rose kysyi.
Mietin pitkän aikaa, ennen kuin vastasin. Lopulta totesin, että aseella uhkaaminen oli ainut järkevä vastaus, lisäksi se oli puoliksi totta. Muistin sen illan tarkasti, muistin Johnnyn lyöneen Jeremyn tajuttomaksi ja Nicholaksen noutaneen minut pusikosta aseensa kanssa.
”Hän uhkasi meitä aseella.”
”Vai niin”, Rose totesi kuivasti. ”Merkillistä tässä on kuitenkin se, että Coruccilta itseltään ei löytynyt asetta. Miten selitätte sen?”
Kurkkuani kuivasi, en ollut varautunut tällaiseen kysymykseen, vaikka totta kai oli selvää, että sitä jossain vaiheessa olisi kuitenkin kysytty. Vilkaisin Andrewsiin, hän ei elehtinyt mitenkään. Parasta olisi varmasti kertoa totuus, aioimmehan joka tapauksessa tunnustaa.
”Corucci aikoi ampua minut aseellaan”, sanoin painokkaasti. ”Se, miksi olen edelleen tässä, johtuu siitä, että sain aseen häneltä pois, ennen kuin hän ehti vetää liipaisimesta.”
Rose kohotti kulmiaan. Suoristin selkääni hieman ja katsoin miestä silmiin.
”Minä ammuin Nicholas Coruccin.”
Ääneni oli käheä, mutta sain sen silti sanottua. Ennen kuin Rose ehti sanoa tai tehdä mitään, jatkoin vielä.
”Minä ammuin hänet, mutta vain siksi, että muussa tapauksessa hän olisi ampunut minut ja Jeremy Stevensonin. Ammuin hänet hänen omalla aseellaan, joka luultavasti on kotietsinnöissä löytynyt minun kotoani.”
Andrews liikahti hieman. Tajusin, etten ollut edes kertonut hänelle vieneeni aseen aikoinaan veriteon jälkeen kotiini, jossa se oli ollut kaikki nämä vuodet. En ollut käyttänyt sitä; se oli pölyttynyt autotallin lukitussa laatikossa, enkä ollut edes koskenut siihen sen yön jälkeen.
Painostava hiljaisuus katkesi Rosen murahdukseen.
”Te siis tunnustatte tappaneenne Nicholas Coruccin?” Rose tarkensi. Vedin syvään henkeä.
”Tapoin hänet, mutta vain suojellakseni itseäni sekä Jeremy Stevensonia”, totesin. Rosen kasvoille piirtyi kylmä hymy.
”Teillä ei kuitenkaan käynyt mielessä ilmoittaa asiasta poliisille tai kutsua mahdollisesti apua miehelle, jota olitte juuri ampuneet, pelastaaksenne kenties hänenkin henkensä?”
Hymy pyyhkiytyi Rosen kasvoilta yhtä nopeasti kuin se oli niille ilmestynytkin. Mies katsoi minua ylimielisesti ja selvästi huomasi kauhun paistavan kasvoiltani.
”Palatkaamme tähän yksityiskohtaan vielä myöhemmin”, mies sanoi hiljaa ja kuulosti nauttivan tilanteesta. ”Olkaa hyvä ja kertokaa minulle kaikki sen illan tapahtumat yksityiskohtaisesti ja aikajärjestyksessä. En tule keskeyttämään teitä, kysyn lisäkysymyksiä, kun olette valmis.”
Rose käänsi pöydälle jätettyä ääninauhuria hieman lähemmäs minua ja nyökkäsi.
”Aloittakaa.”
***
Ihmisen ollessa fyysisesti yksin se tarkoittaa yleensä sitä, ettei hänen ympärillään ole ainuttakaan elävää olentoa. Tapa, jolla ihminen yksinäisyytensä kokee, kuitenkin vaihtelee. Joskus tuntuu ihan hyvältäkin olla yksin. Joskus taas se, ettei kuule ääntäkään eikä näe ketään, puhumattakaan siitä, että voisi keskustella tai koskettaa, tuntuu niin raastavalta, että mieli alkaa käydä läpi mitä epätoivoisimpia ratkaisumalleja.
Susie oli käynyt luonani. Siitä ei ollut tullut yhtään mitään. Tai no, oli Susie kyllä päässyt minua tapaamaan Andrewsin ensin uhattua haastaa koko poliisitalon oikeuteen, ellei vaimoni pääsisi sisään ja ellei minua lakattaisi kohtelemasta tuomittuna murhamiehenä, kun en kerran sitä ollut. Mutta se, miten se tapaaminen oli sujunut… Susie oli käytännössä itkenyt koko ajan. Minun sanani eivät olleet lohduttaneet naista, ne olivat vain saaneet hänet itkemään rajummin. Sen verran hän oli saanut sanottua, että ei tiennyt, pystyisikö kasvattamaan lastamme yksin. Susie vaikutti olevan todella varma siitä, että minä päätyisin sähkötuoliin. Se ei helpottanut oloani yhtään, mutta en sanonut sitä Susielle. En halunnut syyttää häntä mistään. Ei se ollut Susien vika, että olin ampunut Coruccin ja jäänyt Jeremyn kantaman kaunan vuoksi kiinni. Susie ei ansaitsisi entistäkin huonompaa oloa.
Oikeudenkäynti oli järjestetty hyvin nopeasti. Siihen ei olisi enää kauaa, onneksi, sillä olin jo nyt hermoraunio, ja pidempi odottelu tekisi minut hulluksi. Minä ja Andrews olimme laatineet puolustuksemme tarkkaan. Emme vieläkään tienneet, kuka oli June Bryant tai mitä hän oli tulossa todistamaan, mutta emme voineet asialle mitään. Saatoimme vain kertoa totuuden ja toivoa, että se riittäisi.
Että se riittäisi heille… tuomarille, syyttäjälle, todistajille. Että se riittäisi Susielle ja Jeremylle.
Että se riittäisi lopulta myös minulle, ja saisin olla vapaa mies.
***
Matalaäänistä puheensorinaa, kuiskauksia, tuolien kirskuntaa lattiaa vasten. Oikeussali kaikui ihmisten puhuessa, oma ääneni hautautui muiden alle.
”Andrews, mitä Josh tekee täällä?”
”En tiedä, ehkä Susie kertoi hänelle.”
”Hän ei voi olla täällä!"
”Rauhoitu, Victor. Käsittely alkaa kohta, se on luokiteltu avoimeksi, eikä sillä viime kädessä ole edes mitään merkitystä, keitä kaikkia täällä on.”
Vaikenin ja käänsin katseeni selkäni takana istuvista Joshista, Susiesta ja Oliviesta eteenpäin. En tosiaan tiennyt, kuka Joshille oli kertonut pidätyksestä ja oikeudenkäynnistäni, mutta en voinut asialle mitään, joten sillä tuskin olisi väliäkään – mies oli joka tapauksessa saapunut paikalle.
Olivie vaikutti yllätyksekseni olevan minun puolellani oikeudenkäynnissä, nainen oli tullut Susien tueksi paikalle ja hymyillyt minulle rohkaisevasti katsoessani naiseen. Myös Susie oli yrittänyt saada huulilleen hymyn, mutta se oli jäänyt vaisuksi. Ehkä enemmän kuin oma oikeudenkäyntini minua huoletti se, miten raskaana oleva Susie jaksaisi kaiken tämän. Ja mitä, jos minä saisin kuolemantuomion? Kai Olivie auttaisi vaimoani kasvattamaan lapsemme?
Tuomari koputti nuijallaan pöytää ja karaisi kurkkuaan.
”Hiljaisuutta saliin!” silmälasipäinen vanhus komensi ja loi katseen vierellään hieman matalammalla istuvaan pikakirjoittajaan, joka ryhtyi välittömästi naputtelemaan kirjoituskonetta. ”Aloittakaamme läsnäololistalla. Sihteeri Stone, ovathan valamiehet asettuneet paikoilleen?”
Pikakirjoittaja vilkaisi paljonpuhuvasti toisen kerroksen peililasiin, jonka taakse valamiehet olivat ilmeisesti istuutuneet.
”Jokainen kahdestatoista valamiehestä on kirjattu läsnäolevaksi”, sihteeri ilmoitti saaden tuomarin nyökkäämään.
”Kirjatkaa syytetty, syyttäjä sekä edellämainittujen asianajajat läsnäoleviksi”, tuomari kehotti. ”Todistajat Bryant ja Stevenson ovat niin ikään ilmoittautuneet. Avaan käsittelyn koskien tapausta 326-734-23C, Victor Benjamin de Luca vastaan Yhdysvaltain liittovaltion syyttäjä Clyde Salvatore Reyes.”
Tuomari kopautti jälleen pöytää.
”Herra Reyes”, vanhus lausui nyökäten kohti syyttäjää.
Liittovaltion syyttäjä Reyes nousi ylös tuolilta ja katsoi kohti tuomaria. Mies puhui hyvin matalalla äänellä.
”Nicholas Corucci löydettiin kotoaan raa’asti murhattuna. Tärkein kuolinsyy oli laajamittainen sisäelinvaurio aiheutuen neljästä rintakehään kohdistuneesta laukauksesta”, Reyes selosti tuomarille. ”Todistajien antamien lausuntojen sekä herra de Lucan kotiin tehdyn kotietsinnän valossa de Luca on aukottomasti syyllinen, lisäksi kuulusteluissa syytetty myönsi itse syyllisyytensä. Liittovaltion syyttäjänä vaadin rangaistukseksi ensimmäisen asteen murhasta kuolemantuomiota.”
Kuulin Susien nyyhkäisevän vaimeasti takanani. En kuitenkaan uskaltanut kääntää päätäni kohdatakseni vaimoni katsetta. Tuomari puhui.
”Miten perustelette syytöksen nimenomaan ensimmäisen ettekä esimerkiksi toisen asteen murhasta?” hän tiedusteli.
”Nicholas Corucci ehti ennen kuolemaansa tehdä vuosien ajan yhteistyötä valtion kanssa”, Reyes kertoi. ”Ei ole mikään salaisuus, että Corucci itse oli aikeissa asettua ehdolle seuraavissa kongressivaaleissa. Tämän vakaasti harkitun murhan syyt olivat yksinomaan poliittiset.”
Andrews vieressäni liikahti.
”Vastalause”, hän tokaisi. ”Liittovaltion syyttäjällä ei ole minkäänlaista oikeutta syöttää sanoja tai tässä tapauksessa tekojen perusteita päämieheni suuhun tai esittää tekoa vakaasti harkituksi, kun sellaista ei voida varmuudella osoittaa.”
”Vastalause hylätään, herra Reyes ainoastaan esittää oman näkökantansa asiasta ja se asia on istunnon edustajien tiedossa”, tuomari murahti. ”Jatkakaa, herra Reyes.”
”Ei lisättävää”, Reyes totesi ja istuutui alas. Tuomari käänsi katseensa minuun.
”Olkaa hyvä, herra de Luca, on teidän puheenvuoronne.”
Katsoin Andrewsiin. Hänen ilmeensä oli rauhallinen. Tunsin käsieni tärisevän, nousin hitaasti jaloilleni.
”Tunnustan tappaneeni Nicholas Coruccin”, sanoin niin vakaalla äänellä, kuin kykenin. Lausumani sanat oli opeteltu ulkoa sataan kertaan Andrewsin kanssa, mutta siitäkin huolimatta jouduin miettimään huolella jokaista tavua. ”Kuten kuulusteluissa toin jo aiemmin ilmi, tein sen kuitenkin siinä vakaassa uskossa, että Corucci olisi muutoin surmannut sekä minut että Jeremy Stevensonin, joka myös oli läsnä. Coruccin surmaaminen ei ollut millään tavoin harkittua, vaan pakon sanelemaa, ja jos en olisi sitä tehnyt, sekä minä että Jeremy Stevenson olisimme menehtyneet.”
Vaiettuani tuomari vilkaisi kohti pikakirjoittajaa.
”Merkittäköön pöytäkirjaan papereissani oleva tieto siitä, että herra de Luca on jo kuulusteluissa kertonut olleensa Coruccin talon kellarissa seinään kahlittuna ennen surmatyötä Jeremy Stevensonin kanssa”, tuomari sanoi ja käänsi katseensa minuun. ”Tämä pitänee paikkansa?”
”Kyllä pitää”, vastasin. Tuomari nyökkäsi, rojahdin paikoilleni istumaan voipuneena tajuten, että olin hengittänyt koko puheenvuoroni ajan hyvin pinnallisesti.
Välittömästi istuuduttuani liittovaltion syyttäjä Reyesin asianajaja karaisi kurkkuaan.
”Haluaisin kutsua paikalle tutkinnanjohtaja Ian Rosen kertomaan muutaman tutkintaan liittyvän yksityiskohdan.”
Salin takana oleva ovi avattiin. Hetken kuluttua pitkät, harppovat askelet kertoivat Rosen saapuvan saliin. Samalla pikakirjoittaja veti sivuovesta esiin kirjoitustaulun ja asetti sen tuomarin jalustan eteen. Rose asteli sen luo ja ryhtyi heti piirtämään kuvaa sille.
Kääntyessään meihin päin Rosella oli kirjoitustaulullaan kasa neliöitä, joihin mies viittoili käsillään.
”Coruccin talon summittainen pohjapiirros löytyy tästä”, mies totesi. ”Ruumis löytyi tästä huoneesta, joka on Coruccin talon kellari. Sama paikka, johon Victor de Luca viittasi kuulusteluissa useita kertoja ja johon hän kertoi olleensa kahlittu Jeremy Stevensonin kanssa. Paikalta ei löytynyt surma-asetta, vaan se löytyi Victor de Lucan kotoa lukuisten muitten aseitten joukosta. Herra de Luca väittää surma-aseen olleen Coruccin. Sitä vain ei oltu rekisteröity Nicholas Coruccille, vaan ase oli rekisteröimätön, kuten kaikki muutkin herra de Lucan käsiaseet.”
”Rekisteröimätön”, Andrews toisti, kuulin äreyden hänen äänestään. ”Rekisteröimättömyys ei ole todiste siitä, että ase olisi ollut päämieheni oma, vaan se on voinut olla kenen tahansa!”
”Tässä tapauksessa rekisteröimättömyys myös noudattaa samaa linjaa kaikkien muitten herra de Lucan laittomien aseitten kanssa, joten --” Rose aloitti, mutta tuomari paukutti nuijallaan kiivaasti pöytää.
”Järjestystä!” vanhus kähähti. ”Herra Andrews, ensi kerralla pyytäkää puheenvuoro, muutoin poistan teidät salista. Herra Rose voi jatkaa.”
”Kiitos”, Rose totesi kuivasti ja jatkoi esitystään. ”Kuten mainitsin, herra de Luca sanoi olleensa seinään kahlittu Jeremy Stevensonin kanssa. Minkäänlaisia kahleita ei kuitenkaan löytynyt, ei myöskään reikiä seinien pinnasta. Toki ne on saatettu muurata umpeen, kuten tässä vaiheessa voidaan ajatella, mutta miksi näin olisi tehty – se on toinen kysymys. Minun oletukseni on, että herra de Luca ei ottanut tarinassaan huomioon sitä, että kiinnittääkseen kahleet kunnolla Coruccin olisi pitänyt rei’ittää seinät, ja kun reikiä ei kerran ole, myöskään mitään kahlitsemista ei ole tapahtunut.”
En voinut välttää epätoivon huokausta. Johnny Corucci oli varmasti lähtiessään isänsä talosta poistanut kahleet ja muurannut reiät tukkoon, jottei kukaan ihmettelisi seinäkahleita, eikä meillä ollut mitään, millä todistaa se – varsinkaan, kun Johnny itse oli kuollut maalitehtaalla. Katsoin epätoivoisena Andrewsiin, jonka huomasin muuttuneen kalpeaksi.
Rose jatkoi vielä.
”Minun osuuteni tutkinnanjohtajana lienee tässä. Todistajat Stevenson ja Bryant antakoon omat lausuntonsa. Säästäkää kirjoitustaulu, palaan asiaan käsittelyn lopussa.”
”Kutsutaan sisään ensimmäisenä todistajana Jeremy Stevenson”, tuomari lausui pikakirjoittajan viedessä kirjoitustaulua pois ja Rosen istuutuessa liittovaltion syyttäjän taakse. Ovi salin takana avautui jälleen.
Jeremy ei suonut minulle vilkaisuakaan kävellessään pitkin askelin ohitseni. Mies ei näyttänyt lainkaan hermostuneelta, päinvastoin, hän oli täysin tyyni. Pikakirjoittaja nousi ylös tuoliltaan, otti todistajanaition pöydältä Raamatun ja asettui se kädessään seisomaan tuomarin pöydän eteen.
”Nimi, ikä, asuinpaikka ja ammatti?” pikakirjoittaja kysyi Jeremyn pysähdyttyä eteensä.
”Jeremy Stevenson, 26 vuotta, Roaring Heights ja työtön”, Jeremy lateli. Pikakirjoittaja ojensi Raamatun kädessään Jeremyn eteen.
Jeremy asetti vasemman kätensä Raamatun päälle ja nosti oikean kätensä ylös. Pikakirjoittaja puhui.
”Jeremy Stevenson, vannotteko täten, että kerrotte totuuden, koko totuuden ja vain totuuden tässä asiassa Jumalan nimeen?"
"Vannon", Jeremy totesi nyökäten vielä sanojensa vakuudeksi.
Valan vannomisen jälkeen pikakirjoittaja ohjasi Jeremyn todistajanaitioon.
Tuomari koputti nuijallaan pöytää ja karaisi kurkkuaan.
”Hiljaisuutta saliin!” silmälasipäinen vanhus komensi ja loi katseen vierellään hieman matalammalla istuvaan pikakirjoittajaan, joka ryhtyi välittömästi naputtelemaan kirjoituskonetta. ”Aloittakaamme läsnäololistalla. Sihteeri Stone, ovathan valamiehet asettuneet paikoilleen?”
Pikakirjoittaja vilkaisi paljonpuhuvasti toisen kerroksen peililasiin, jonka taakse valamiehet olivat ilmeisesti istuutuneet.
”Jokainen kahdestatoista valamiehestä on kirjattu läsnäolevaksi”, sihteeri ilmoitti saaden tuomarin nyökkäämään.
”Kirjatkaa syytetty, syyttäjä sekä edellämainittujen asianajajat läsnäoleviksi”, tuomari kehotti. ”Todistajat Bryant ja Stevenson ovat niin ikään ilmoittautuneet. Avaan käsittelyn koskien tapausta 326-734-23C, Victor Benjamin de Luca vastaan Yhdysvaltain liittovaltion syyttäjä Clyde Salvatore Reyes.”
Tuomari kopautti jälleen pöytää.
”Herra Reyes”, vanhus lausui nyökäten kohti syyttäjää.
Liittovaltion syyttäjä Reyes nousi ylös tuolilta ja katsoi kohti tuomaria. Mies puhui hyvin matalalla äänellä.
”Nicholas Corucci löydettiin kotoaan raa’asti murhattuna. Tärkein kuolinsyy oli laajamittainen sisäelinvaurio aiheutuen neljästä rintakehään kohdistuneesta laukauksesta”, Reyes selosti tuomarille. ”Todistajien antamien lausuntojen sekä herra de Lucan kotiin tehdyn kotietsinnän valossa de Luca on aukottomasti syyllinen, lisäksi kuulusteluissa syytetty myönsi itse syyllisyytensä. Liittovaltion syyttäjänä vaadin rangaistukseksi ensimmäisen asteen murhasta kuolemantuomiota.”
Kuulin Susien nyyhkäisevän vaimeasti takanani. En kuitenkaan uskaltanut kääntää päätäni kohdatakseni vaimoni katsetta. Tuomari puhui.
”Miten perustelette syytöksen nimenomaan ensimmäisen ettekä esimerkiksi toisen asteen murhasta?” hän tiedusteli.
”Nicholas Corucci ehti ennen kuolemaansa tehdä vuosien ajan yhteistyötä valtion kanssa”, Reyes kertoi. ”Ei ole mikään salaisuus, että Corucci itse oli aikeissa asettua ehdolle seuraavissa kongressivaaleissa. Tämän vakaasti harkitun murhan syyt olivat yksinomaan poliittiset.”
Andrews vieressäni liikahti.
”Vastalause”, hän tokaisi. ”Liittovaltion syyttäjällä ei ole minkäänlaista oikeutta syöttää sanoja tai tässä tapauksessa tekojen perusteita päämieheni suuhun tai esittää tekoa vakaasti harkituksi, kun sellaista ei voida varmuudella osoittaa.”
”Vastalause hylätään, herra Reyes ainoastaan esittää oman näkökantansa asiasta ja se asia on istunnon edustajien tiedossa”, tuomari murahti. ”Jatkakaa, herra Reyes.”
”Ei lisättävää”, Reyes totesi ja istuutui alas. Tuomari käänsi katseensa minuun.
”Olkaa hyvä, herra de Luca, on teidän puheenvuoronne.”
Katsoin Andrewsiin. Hänen ilmeensä oli rauhallinen. Tunsin käsieni tärisevän, nousin hitaasti jaloilleni.
”Tunnustan tappaneeni Nicholas Coruccin”, sanoin niin vakaalla äänellä, kuin kykenin. Lausumani sanat oli opeteltu ulkoa sataan kertaan Andrewsin kanssa, mutta siitäkin huolimatta jouduin miettimään huolella jokaista tavua. ”Kuten kuulusteluissa toin jo aiemmin ilmi, tein sen kuitenkin siinä vakaassa uskossa, että Corucci olisi muutoin surmannut sekä minut että Jeremy Stevensonin, joka myös oli läsnä. Coruccin surmaaminen ei ollut millään tavoin harkittua, vaan pakon sanelemaa, ja jos en olisi sitä tehnyt, sekä minä että Jeremy Stevenson olisimme menehtyneet.”
Vaiettuani tuomari vilkaisi kohti pikakirjoittajaa.
”Merkittäköön pöytäkirjaan papereissani oleva tieto siitä, että herra de Luca on jo kuulusteluissa kertonut olleensa Coruccin talon kellarissa seinään kahlittuna ennen surmatyötä Jeremy Stevensonin kanssa”, tuomari sanoi ja käänsi katseensa minuun. ”Tämä pitänee paikkansa?”
”Kyllä pitää”, vastasin. Tuomari nyökkäsi, rojahdin paikoilleni istumaan voipuneena tajuten, että olin hengittänyt koko puheenvuoroni ajan hyvin pinnallisesti.
Välittömästi istuuduttuani liittovaltion syyttäjä Reyesin asianajaja karaisi kurkkuaan.
”Haluaisin kutsua paikalle tutkinnanjohtaja Ian Rosen kertomaan muutaman tutkintaan liittyvän yksityiskohdan.”
Salin takana oleva ovi avattiin. Hetken kuluttua pitkät, harppovat askelet kertoivat Rosen saapuvan saliin. Samalla pikakirjoittaja veti sivuovesta esiin kirjoitustaulun ja asetti sen tuomarin jalustan eteen. Rose asteli sen luo ja ryhtyi heti piirtämään kuvaa sille.
Kääntyessään meihin päin Rosella oli kirjoitustaulullaan kasa neliöitä, joihin mies viittoili käsillään.
”Coruccin talon summittainen pohjapiirros löytyy tästä”, mies totesi. ”Ruumis löytyi tästä huoneesta, joka on Coruccin talon kellari. Sama paikka, johon Victor de Luca viittasi kuulusteluissa useita kertoja ja johon hän kertoi olleensa kahlittu Jeremy Stevensonin kanssa. Paikalta ei löytynyt surma-asetta, vaan se löytyi Victor de Lucan kotoa lukuisten muitten aseitten joukosta. Herra de Luca väittää surma-aseen olleen Coruccin. Sitä vain ei oltu rekisteröity Nicholas Coruccille, vaan ase oli rekisteröimätön, kuten kaikki muutkin herra de Lucan käsiaseet.”
”Rekisteröimätön”, Andrews toisti, kuulin äreyden hänen äänestään. ”Rekisteröimättömyys ei ole todiste siitä, että ase olisi ollut päämieheni oma, vaan se on voinut olla kenen tahansa!”
”Tässä tapauksessa rekisteröimättömyys myös noudattaa samaa linjaa kaikkien muitten herra de Lucan laittomien aseitten kanssa, joten --” Rose aloitti, mutta tuomari paukutti nuijallaan kiivaasti pöytää.
”Järjestystä!” vanhus kähähti. ”Herra Andrews, ensi kerralla pyytäkää puheenvuoro, muutoin poistan teidät salista. Herra Rose voi jatkaa.”
”Kiitos”, Rose totesi kuivasti ja jatkoi esitystään. ”Kuten mainitsin, herra de Luca sanoi olleensa seinään kahlittu Jeremy Stevensonin kanssa. Minkäänlaisia kahleita ei kuitenkaan löytynyt, ei myöskään reikiä seinien pinnasta. Toki ne on saatettu muurata umpeen, kuten tässä vaiheessa voidaan ajatella, mutta miksi näin olisi tehty – se on toinen kysymys. Minun oletukseni on, että herra de Luca ei ottanut tarinassaan huomioon sitä, että kiinnittääkseen kahleet kunnolla Coruccin olisi pitänyt rei’ittää seinät, ja kun reikiä ei kerran ole, myöskään mitään kahlitsemista ei ole tapahtunut.”
En voinut välttää epätoivon huokausta. Johnny Corucci oli varmasti lähtiessään isänsä talosta poistanut kahleet ja muurannut reiät tukkoon, jottei kukaan ihmettelisi seinäkahleita, eikä meillä ollut mitään, millä todistaa se – varsinkaan, kun Johnny itse oli kuollut maalitehtaalla. Katsoin epätoivoisena Andrewsiin, jonka huomasin muuttuneen kalpeaksi.
Rose jatkoi vielä.
”Minun osuuteni tutkinnanjohtajana lienee tässä. Todistajat Stevenson ja Bryant antakoon omat lausuntonsa. Säästäkää kirjoitustaulu, palaan asiaan käsittelyn lopussa.”
”Kutsutaan sisään ensimmäisenä todistajana Jeremy Stevenson”, tuomari lausui pikakirjoittajan viedessä kirjoitustaulua pois ja Rosen istuutuessa liittovaltion syyttäjän taakse. Ovi salin takana avautui jälleen.
Jeremy ei suonut minulle vilkaisuakaan kävellessään pitkin askelin ohitseni. Mies ei näyttänyt lainkaan hermostuneelta, päinvastoin, hän oli täysin tyyni. Pikakirjoittaja nousi ylös tuoliltaan, otti todistajanaition pöydältä Raamatun ja asettui se kädessään seisomaan tuomarin pöydän eteen.
”Nimi, ikä, asuinpaikka ja ammatti?” pikakirjoittaja kysyi Jeremyn pysähdyttyä eteensä.
”Jeremy Stevenson, 26 vuotta, Roaring Heights ja työtön”, Jeremy lateli. Pikakirjoittaja ojensi Raamatun kädessään Jeremyn eteen.
Jeremy asetti vasemman kätensä Raamatun päälle ja nosti oikean kätensä ylös. Pikakirjoittaja puhui.
”Jeremy Stevenson, vannotteko täten, että kerrotte totuuden, koko totuuden ja vain totuuden tässä asiassa Jumalan nimeen?"
"Vannon", Jeremy totesi nyökäten vielä sanojensa vakuudeksi.
Valan vannomisen jälkeen pikakirjoittaja ohjasi Jeremyn todistajanaitioon.
Liittovaltion syyttäjän asianajaja nousi ylös ja käveli Jeremyn viereen.
”Minulla on teille kolme kysymystä, herra Stevenson”, asianajaja totesi. ”Ensimmäisenä kysyn teiltä, oliko Nicholas Corucci pakottanut sinut ja Victor de Lucan luokseen ja jos oli, miten hän sen teki?”
Jeremy katsoi asianajajaa ja käänsi sitten katseensa minuun. Näin lyhyen, kylmän hymynhäivähdyksen hänen kasvoillaan, ja tiesin jo tarkkaan, mitä Jeremy aikoisi sanoa.
”Ei pakottanut. Mitään sellaista ei tapahtunut.”
Asianajaja nyökkäsi.
”Toinen kysymys”, mies sanoi. ”Oliko Victor de Luca pakottanut teidät mukaansa Nicholas Coruccin luo ja jos oli, miten hän teki sen?”
Jälleen hymynhäivähdys Jeremyn kasvoilla.
”Kyllä”, Jeremy lausui painokkaasti. ”Victor de Luca pakotti minut Nicholas Coruccin luo uhaten henkeäni sillä samalla aseella, jolla lopulta tappoi Coruccin.”
Jeremy valehteli. Enkä voinut mitenkään osoittaa, että hän teki niin.
Vilkaisin Andrewsiin, mies näki hädän kasvoiltani, mutta viittoili minua vain katsomaan taas Jeremyyn. Ymmärsin, että minun oli pysyttävä rauhallisena. Käänsin katseeni takaisin Jeremyyn, jota syyttäjän asianajaja edelleen tenttasi.
”Kolmas ja viimeinen kysymys, joka liittyy lausuntoon, jonka annoitte tutkinnanjohtaja Roselle ilmiannon yhteydessä”, asianajaja sanoi. ”Kerroitte, että Victor de Lucalla oli voimakas pakkomielle Nicholas Coruccin surmaamisesta. Voitteko yhä vannoa oikeuden edessä, että sanomanne pitää paikkansa ja herra de Luca todella pakotti teidät mukaansa surmatakseen Coruccin?”
”Kyllä voin”, Jeremy totesi. ”Aivan ehdottomasti voin.”
”Kiitos, herra Stevenson”, asianajaja vastasi lyhyesti. ”Onko teillä muuta lisättävää?”
Jeremy käänsi katseensa hitaasti minuun, lopulta minun ohitseni. Hän katsoi äitiinsä, Susieen… lopulta Joshiin. Kohdatessaan Joshin katseen näin Jeremyn suupielten kaartuvan taas aavistuksen ylöspäin.
”Haluan vielä lisätä, että Josh Bennett kaivannee suojelua. Victor de Luca yritti pakottaa minut myös tappamaan Bennettin, mihin en suostunut, kuten edelleen elossa olevan Bennettin läsnäolosta voi päätellä.”
Kuulin vaimean äännähdyksen takaani, mutten ollut varma, kenelle se kuului. Sykkeeni nousi välittömästi, Andrews liikahteli. Huomasin hänen nousevan nopeasti ylös ja läimäisevän kämmenensä pöytään.
”Vastalause!” Andrews karjaisi. En ollut pitkään aikaan kuullut hänen olevan niin vihainen, eikä ihme – Jeremy oli lausunnollaan vaarantanut minun lisäkseni myös järjestön, sillä olihan Joshia koskeneen suunnitelman mukaan vetäminen paitsi täysin tarpeetonta, myös osa järjestön toimintaa. ”Me emme ole täällä käsittelemässä mitään muuta, kuin Nicholas Coruccin murhaa, ja mikäli päämiestäni aiotaan syyttää myös jostain muusta, se tulee käsitellä erillään ja hänelle tulee antaa aikaa valmistella puolustus sitä varten!”
”Vastalause hyväksytään”, tuomari ärähti. ”Olkaa hyvä ja istukaa alas, herra Andrews. Olette oikeassa siinä, että Stevensonin lausunnon loppu tulee käsitellä erikseen, mutta siitä huolimatta ei ole tarvetta kiihtyä. Saattakaa Stevenson ulos, neiti Stone, ja kutsukaa todistaja Bryant sisään."
Jeremy sai, mitä halusikin. Pikakirjoittajan ohjatessa Jeremyn ulos salista kuulin oven avautuvan ja sulkeutuvan ei vain yhden, vaan kahden ihmisen perässä. Vilkaistessani taakseni huomasin Joshin kadonneen. Miehen poistuminen salista sai keskittymiseni herpaantumaan – mietin vain sitä, miten ihmeessä selittäisin tämän Joshille, enkä huomannut saliin saapunutta vanhaa naista ennen kuin vala oli jo vannottu ja todistaja nimeltä June Bryant ohjattu todistajanaitioon.
Vanhus oli rauhallisen näköinen. Syyttäjän asianajaja kyseli nyt vuorostaan häneltä.
”Vain kaksi kysymystä”, mies sanoi June Bryantille. ”Ensimmäisenä kysyn teiltä, mitä näitte sinä iltana ikkunastanne, kun Nicholas Corucci ammuttiin sekä muutamana iltana ennen sitä?”
”Minä näin kaksi nuorta miestä useana iltana varjostamassa Nicholas Coruccin taloa. Murhailtana näin samat miehet juoksemassa poispäin naapurini talolta”, vanhus kertoi värisevällä äänellä. ”Toisella heistä, tuolla ruskeahiuksisella, oli kädessään pyssy. Ja… ja siinä kaikki.”
”Toinen kysymys, rouva Bryant”, asianajaja lausui pehmeästi. ”Miksi kerrotte tästä vasta nyt, kun Nicholas Coruccin murha kuitenkin tapahtui vuosia sitten?”
”Minä pelkäsin kovasti, hyvä herra”, rouva sanoi ääni väristen yhä voimakkaammin. ”Pelkäsin tuoda tätä ilmi, sillä ajattelin, että jos minun sanani on ainoa, joka puhuu murhamiestä vastaan, hän ei kuitenkaan saa rangaistusta ja sitten hän tappaa minut… mutta kun sain kuulla tältä ystävälliseltä toiselta nuorelta herralta, Jeremykö hänen nimensä oli, että hän on puolellani, uskalsin tulla todistamaan.”
”Kiitos, rouva Bryant”, asianajaja sanoi nyökkäillen. ”Muistutan teitä vielä todistajansuojeluohjelmastamme. Olette täysin turvassa. Olkaa hyvä ja palatkaa aulaan odottamaan komisario Hunterin kanssa.”
Kun rouva Bryant oli mennyt, saliin laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Lopulta tutkinnanjohtaja Rose nousi ja käveli salin etuosaan vetäen kirjoitustaulun jälleen esille.
”Minun näkemykseni tästä kaikesta”, Rose aloitti viittoillen pohjapiirrokseen taululla, ”on se, että Victor de Lucalla oli pakkomielle Nicholas Coruccin surmaamiseen, sillä kuten hän itsekin toi kuulusteluissa esille, hänen edesmennyt isänsä Vincent de Luca ja Nicholas Corucci olivat verivihollisia. Lisäksi suurena poliittisena vaikuttajana Corucci oli vienyt de Luca vanhemman paikan Roaring Heightsin valtuutettujen suosiossa, mikä ei sopinut Victor de Lucalle. Syytetty pakotti ystävänsä Jeremy Stevensonin mukaansa surmaamaan Coruccia. De Luca halusi varjostaa miestä, mikä viittaa teon suunnitelmallisuuteen ja näin ollen puhe murhasta tapon sijaan on täysin oikeutettu. Tehtyään surmatyön de Luca ystävineen pakeni surmapaikalta, eikä kumpikaan todistajista uskaltanut yksin astua esiin pelätessään syytetyn kostavan heille. De Lucan syyllisyyden puolesta kuitenkin puhuvat paitsi todistajien lausunnot, myös löytynyt murha-ase sekä se, että syytetty vaikuttaa valehdelleen muun muassa siitä, että olisi ollut kahlittu Coruccin kellariin.”
Rose antoi katseensa kiertää salissa. Lopulta hän nyökkäsi.
”Kiitos. Kirjoitustaulun voi poistaa salista.”
Korvissani kohisi. Tuskin kuulin, mitä syyttäjä sanoi tuomarille loppupuheenvuoroksi. Jonkinlaisen yhteenvedon hän vaikutti tekevän Rosen puheesta ja vaativan edelleen kuolemantuomiota. Vasta kuultuani tuomarin sanovan nimeni ja kehottavan minua puolustautumaan tajusin katsoa kysyvästi, epätoivoisesti Andrewsiin. Hetkeen Andrews ei reagoinut, ja pelkäsin miehen jättävän minut tähän tilanteeseen yksin, mutta lopulta hän kumartui minua kohti.
Andrews suojasi kädellään kasvojaan ja kurottautui kuiskaamaan korvaani.
”Kiistä kaikki”, mies kuiskasi. Kuulin epävarmuuden hänen äänestään. ”Sano, että todistajat valehtelevat ja että Jeremy Stevenson on pakottanut June Bryantin valehtelemaan.”
”Kuka minua uskoo?” kysyin ahdistuneena. ”Todisteet puhuvat puolestaan…”
Andrews pudisti päätään.
”Tee, kuten sanon. Se on tällä hetkellä ainoa keinomme.”
Nousin ylös, jalkani vapisivat entistäkin pahemmin. Katsoin tuomarin ohi seinään, tunsin kylmän hien kohoavan otsalleni.
”Jeremy Stevenson ja June Bryant valehtelevat”, sanoin hiljaa. ”Stevenson on pakottanut Bryantin todistamaan.”
”Onko sinulla todisteita tällaisesta pakottamisesta?” tuomari kysyi kohentaen silmälasejaan. Pudistin päätäni raskaasti.
”Ei ole.”
Hetken hiljaisuus salissa. Tuomari paukautti nuijallaan pöytää.
”Olemme kuulleet sekä puolustuksen että syyttäjän puheenvuorot sekä todistajien lausunnot. Julistan istunnon päättyneeksi. Valamiehistö vetäytyköön miettimään päätöstään toviksi, minkä jälkeen tulen julistamaan valamiehistön ratkaisun.”
Rojahdin taas tuolille istumaan. Kumarruin pöytää vasten ja ristin käteni sille epätoivoisena. Teki mieli oksentaa.
”Tästä ei tule mitään”, sopersin Andrewsille. ”Voimme saman tien varoittaa sähköyhtiötä tulevasta muutaman tuhannen voltin kulutuspiikistä.”
Andrews ei sanonut mitään. Hiljaisuus kertoi minulle omaa kieltään siitä, miten hyvin tai huonosti käsittely oli sujunut.
Nimenomaan huonosti.
***
Valamiehistö teki päätöksensä nopeasti. Luultavasti todisteet olivat niin aukottomat, ettei heidän tarvinnut kauaa miettiä. Seisoin tuomarin edessä liittovaltion syyttäjän vieressä ja odotin kohtaloni sinetöiviä sanoja. Tuomari availi työpöytänsä laatikoita, selaili niissä olevia papereita ja kumartui välillä sanomaan jotain pikakirjoittajalle. Lopulta hän iski nuijallaan kolmesti pöytään.
”Victor Benjamin de Luca sekä liittovaltion syyttäjä Clyde Salvatore Reyes, toimitan nyt tiedoksenne suullisesti ratkaisun tapauksesta 326-734-23C, jossa herra de Lucaa syytettiin liittovaltion toimesta Nicholas Coruccin murhasta. Valamiehistö on tehnyt ratkaisunsa täydessä yhteisymmärryksessä."
”Totean Victor Benjamin de Lucan syylliseksi. Kuolemanrangaistusta ei toteuteta todisteiden vähäisyyden vuoksi, mutta todennäköisin syin epäiltynä tuomitsen syytetyn täten ensimmäisen asteen murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Rangaistus on välittömästi täytäntöönpanokelpoinen ja toteutetaan Twinbrookin vankilassa.”
***
Irvikissan kommentteja:
Jee! Tauolta palattu!
Vähän aikaa tuntuu kestävän tää DLT:hen orientoituminen taas, mutta eiköhän se tästä. :) Ensi viikolla mulla alkaa sitten työt, joten julkaisutahti luultavasti ei tule olemaan sitä "joka toinen päivä uusi osa" -tahtia, koska olen kahdeksan tuntia päivästä töissä ja aikaa pitäisi löytyä vielä myös lemmikeille ja avokille, kodinhoidosta puhumattakaan. :D
Tässä osassa käytin yhdessä vaiheessa tuota kirjoitustaulua, mutta pyyhin siitä tekstit pois, koska Rose tuppasi piirtelemään sinne sydämiä ja hymynaamoja. Mun muokkaustaidot on niin surkeat, etten itse lähtenyt siihen mitään pohjapiirrosta muokkaamaan. Toivottavasti kuvien tyhjä kirjoitustaulu ei siis haitannut kauheasti!
Tässä joutui tekemään/sai tehdä vähän kaiken osalta taustatutkimusta, mutta ihan tarkkaa oikeudenkäynnin kulkua Amerikassa en löytänyt (olisi pitänyt katsoa enemmän rikossarjoja!), joten improvisoin.
Tuo tekstissä viitattu laki, jossa murhaajaa ei voida tuomita murhasta, mikäli on todella oletettavissa, että muutoin kuolee itse, on siis ihan oikea Yhdysvaltain laki. Linkki uteliaille :)
Oli myös vähän ongelmia siinä, kun oikein mitään päivämääriä ei voinut missään käyttää, kun kyseessä on "pysähtynyt 60-luku". Mun pitäis tätäkin termiä vähän selventää jossain UKK:ssa tai vastaavassa ja kertoa, miksi sen alun perin otin käyttöön. Sen voin sanoa, että enää ikinä en vastaavaa epäkohtaa ota tarinaan :D
Pätkä tutkintavankeudesta on sovellettu täältä.
