”Nosta hänet ylös, Greene. Carroll tulee avuksi.”
En ehtinyt vetää ilmaa keuhkoihini montaakaan kertaa, kun Greene riuhtoi minut jaloilleni Arpinaaman eteen. Tunsin siilitukkaisen miehen pitävän toisesta käsivarrestani, Greene piti toisesta. Horjahdin hieman, hapenpuute aiheutti pientä huimausta.
Tuijotin Arpinaamaa silmiin osin hämilläni ja peloissani, osin vihaisena. Niistä kolmesta tunteesta aioin kuitenkin näyttää ainoastaan vihan.
”Päästäkää irti minusta!” ärähdin Greenelle ja Carrollille riuhtaisten itseäni voimalla eteenpäin. Carroll ei ollut varautunut, sain käteni irti hänen otteestaan, mutta heti yritettyäni astua eteenpäin edessäni seisova Arpinaama tönäisi minut takaisin kohti Carrollia, joka otti tiukemman otteen käsivarrestani.
”Älä turhaan rimpuile, de Luca”, Arpinaama sanoi laiskasti. ”Ei siitä ole mitään hyötyä. Meillä on vielä tunnin verran aikaa ja voin taata, että se tunti on hauskempi, jos et turhaan tappele vastaan.”
Tunsin kalpenevani, mutta pidin raivokkaan ilmeen kasvoillani.
”Minusta ei tule sinun neitiäsi, älä edes kuvittele, että --” aloitin, mutta lauseeni katkesi Arpinaaman naurahdukseen.
”Neitiäni?” Arpinaama toisti ja naurahti uudemman kerran. ”Onko ymmärryksessäsi vikaa? Minä sanoin jo kerran, etten ole niitä miehiä. Sinä et minua kiinnosta muussa, kuin siinä mielessä, että ansaitset elämäsi opetuksen. Greene, Carroll, pitäkää kunnolla kiinni.”
Arpinaama löi minua kasvoihin kahdesti. Kummallakin kerralla yritin tehdä jotain, rimpuilla, potkaista miestä, mitä tahansa, mutta Greenen ja Carrollin ote piti ja Arpinaamakin onnistui väistämään potkujani. Arpinaama potkaisi minua vatsaan, isku sai ruumiini taittumaan kaksinkerroin ja minut älähtämään kivusta. Tajusin, että Greene ja Carroll olivat irrottaneet otteensa. Tässä olisi tilaisuuteni.
Tai sitten ei.
He olivat joka puolella ympärilläni. Neljä yhtä vastaan. Minne tahansa käännyinkin, jossain joku löi. Jos yritin lyödä takaisin, joku takanani riuhtaisi minua kohti itseään horjuttaakseen tasapainoani, ja edessäni oleva sai tilaisuuden lyödä. Eniten hakkaamiseen osallistuivat Greene ja Arpinaama, hauraan näköinen vanhempi mies tyytyi lähinnä sivustaseuraajan rooliin ja tönäisi minut välillä takaisin keskelle rinkiä, jos pyrin liian lähelle häntä. Carroll puolestaan näytti olevan lähinnä peloissaan ja toimi samalla tavoin, kuin vanhempi mies.
Greenen suunnasta tullut voimakas tönäisy ja isku vatsaan sai minut kaatumaan lattialle henkeäni haukkoen. Näin Arpinaaman jalkojen lähestyvän, mies veti jalkaansa taakse ja valmistautui potkaisemaan. Minä puolestani valmistauduin nappaamaan häntä jalasta ja kiskomaan Arpinaaman kanssani lattialle...
Takanani seisovan vangin voimakas potku alaselkään sai minut parahtamaan, toinen potku osui hieman ylemmäs. En ehtinyt kuin hipaista Arpinaaman jalkaa, kun hän jo potkaisi minua kasvoihin.
En muista, kauanko sitä jatkui. Ehkä minuutin, ehkä kaksi, ehkä vartin tai puoli tuntia. Kipuun tottui vähitellen, tai sitten kipu oli niin kovaa, etten kyennyt enää edes käsittämään sitä.
Arpinaama potki Greenen avustuksella, mies painoi kengänkärkensä huuliani vasten, jotain hän puhui kenkien kiillottamisesta. Kun en suostunut avaamaan suutani, Arpinaama jatkoi potkimistaan.
Jossain hämärtyvän mieleni sopukoissa onnistuin kuvittelemaan, että he olivat lopettaneet, kun potkuja ei hetkeen tullut. Luulin, että he olivat poistuneet paikalta ja jättäneet minut rauhaan. Luulin niin, vaikka näin heidän jalkansa edessäni.
”Nostakaa hänet jaloilleen”, kuului Arpinaaman ääni. Se ei saanut minua turhautumaan eikä pelkäämään, se ei saanut minua tuntemaan mitään muuta kuin hataran toivomuksen siitä, että tilanne päättyisi tavalla tai toisella.
En olisi pysynyt pystyssä, elleivät Greene ja Carroll olisi pitäneet minua väkisin jaloillani. Kuulin Arpinaaman hymähtävän itsekseen.
”Haluan hänen katsovan minuun”, hän komensi hiljaisella äänellä.
Greene tarttui hiuksiini, mies väänsi päätäni taaksepäin ja pakotti minut kohtaamaan Arpinaaman katseen. Joukon johtaja kumartui eteenpäin toispuoleinen hymy huulillaan ja kallisti päätään.
”Tämä on vasta alkusoittoa, de Luca”, Arpinaama totesi kylmästi. ”Ensimmäinen rangaistuksesi siitä, että veit minulta vapauteni. Minä en tule koskaan antamaan sitä anteeksi, ja voin taata, että kun sopiva tilaisuus tulee…”
Arpinaama veti hitaasti sormensa kaulansa editse. Etusormen kynnestä jäi hailakka viiltojälki miehen kaulaan.
”Päästäkää hänet”, Arpinaama komensi, ja kaksi minua pidellyttä miestä irrottivat otteensa. Jalkani eivät kantaneet, ja olisin kaatunut suoraan lattialle, ellei Arpinaama olisi tönäissyt minua päin seinää.
Valuin seinää vasten alas lattialle. Näin Arpinaaman jengin askelten loittonevan. He sulkivat oven perässään ja kävelivät hiljaisuuden vallitessa pois kirjastosta jättäen minut makaamaan lattialle.
Suljin silmäni, vedin vapisten henkeä. Sattui vatsaan, selkään, kasvoihin, päähän. En jaksanut liikkua enää minnekään, halusin vain maata siinä ja nukahtaa viileää kiveä vasten. Jos olisin kyennyt ajattelemaan selkeämmin, olisin tajunnut, ettei se ollut vaihtoehto. Varsinkaan, kun kirjaston ovelta alkoi kuulua uusia askelia.
Joku avasi kirjaston oven ja astui sisään. Tulija kuului pysähtyvän hetkeksi ja käveli sitten luokseni jääden viereeni seisomaan. Säpsähdin, puristin silmiäni kiinni kovemmin. Käteni liikahtivat, olin vähällä nostaa niitä kasvojeni suojaksi, mutta jollain tapaa tajusin, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Käteni luultavasti katkaistaisiin, jos yrittäisinkään sellaista.
Viereeni astunut mies tönäisi kylkeäni kevyesti kengänkärjellään. Jopa niin kevyt kosketus sai minut vavahtamaan ja voihkaisemaan hiljaa. Kuulin tulijan huokaisevan syvään, samassa kuulin hänen liikkuvan ja kumartuvan lähemmäs. Mies työnsi kätensä kainaloihini, ote muistutti Greenen ja Carrollin otteita heidän pidellessään minua väkisin pystyssä.
”Tule”, mies tokaisi lyhyesti matalalla äänellä, jota en tunnistanut. Tulija alkoi kiskoa minua jaloilleni. Jostain käsittämättömästä syystä tottelin, tai ainakin yritin.
Aluksi hän joutui tukemaan minua huomattavan paljon, käytännössä nojasin koko painoni hänen varaansa. Askel askelelta onnistuin kuitenkin varaamaan jaloilleni yhä enemmän painoa. Yksin en olisi siitäkään huolimatta pysynyt vielä pystyssä.
Pääsimme ulos saakka. Kuulin huudahduksia, näin edessäni juoksevia hahmoja. Kompuroin, katseeni sumeni vähitellen. Vieressäni seisova mies kiristi otettaan minusta.
”Päästä otteesi!” joku karjaisi. Ääntä, mätkähdys, vieressäni seisova mies älähti ja hänen otteensa kirposi. Tukeni kadottua polveni pettivät, valahdin kontilleni maahan raskaasti hengittäen.
Joku asteli eteeni ja katseli hetken, kun oksensin pihakivetykselle. Lopulta hän puhui tutulla, kylmällä äänellään.
”341-2 eristykseen”, Terence Porter komensi. ”Kiirehdin häntä koskevien päätösten käsittelyä tänään. 353-2 menee sairastuvalle, pyydä Elizabethia hakemaan hänet.”
Kuulin minua taluttaneen miehen matalan äänen. Se oli nyt hieman hiljaisempi, kenties hieman tuskainen.
”Minä en tehnyt --”
”Turpa kiinni, 341-2!” Porter karjaisi. ”Kolme viikkoa eristysselliä – toivon mukaan tämä tapaus edesauttaa rangaistustasi! Foster, vie hänet!”
Kahden ihmisen askelten loitontuessa rojahdin kyljelleni kivetykselle. Tavoitin katseellani Terence Porterin katseen. Mies seisoi yläpuolellani kädet rinnalleen ristittyinä ja katsoi minua arvioivasti.
Ehkä kuvittelin, ehkä en, mutta olin näkevinäni hänen katseessaan voitonriemua.
***
Sain maata sairastuvalla hieman yli vuorokauden. Sen vuorokauden aikana minulla oli aikaa miettiä asioita, pyöritellä päässäni sitä, mitä Arpinaama oli sanonut. Olin kuulemma vienyt häneltä vapauden, mutta en keksinyt, miten olisin onnistunut tekemään mitään sellaista. Miten minun vankilaan tuloni olisi vienyt keneltäkään yhtään mitään, paitsi itseltäni?
Aurinko alkoi vähitellen painua mailleen, ja loisteputkilamput olivat huoneen ainoa valonlähde. Tiesin, että lähdön hetki koittaisi pian, että kohta minut haettaisiin takaisin selliini. En voinut väittää, etteikö ajatus siitä olisi huolestuttanut minua. Arpinaama oli suorastaan uhannut tappaa minut ”heti tilaisuuden tullen”. Tilaisuuksia olisi varmasti enemmän, kuin tarpeeksi, kun olisin taas muiden vankien seassa sairastuvan ulkopuolella.
Ovelta kuului nopeita askelia. Pian avain kääntyi lukossa, ja ovi avautui.
En vaivautunut edes nostamaan päätäni, mutta erotin näkökenttäni laitamilla sisään astuneen nuoren, ristiverisen naisen. Vartijat nimittivät naista Elizabethiksi, mutta minulle hän oli neiti Richardson, vankilan sairaanhoitaja.
”Herra Foster on saapunut hakemaan sinua”, neiti Richardson kertoi. Vastaamatta mitään nousin hitaasti ylös sängyltä samalla, kun Foster astui sisään.
Neiti Richardson väistyi ovelta ja jätti Fosterin ja minut kahden.
”Tule, de Luca”, kaljupäinen vartija komensi ja viittasi kädellään kohti ovea. ”Saatkin pitää selliäsi yksin toistaiseksi.”
”Miksi?” kysyin vaistomaisesti. Foster tuhahti.
”Meille sillä ei ole mitään väliä, hakkaako joku sinut vai ei, mutta turhista kuolemista tulee aina ylimääräistä paperisotaa vankilalle”, mies sanoi. ”Siispä olet turvassa Carpenterilta. Hän on kolme viikkoa eristyksessä. No, tuletko vapaaehtoisesti vai väkisin?”
Foster tavoitteli kädellään rannettani taluttaakseen minut ulos sairastuvalta, mutta astuin askelen taaksepäin. Ennen kuin vartija ehti ärähtää minulle mitään, avasin suuni.
”Carpenterilta?” toistin. ”Carpenter ei ole tehnyt minulle mitään!”
Foster kurtisti kulmiaan. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen sitten, kuin ei osaisi sanoa mitään. Avatessaan suunsa uudelleen hän sai viimein sanottua jotain.
”Hänhän oli se, joka sinut raahasi ulos piestynä.”
Mieleni teki sulkea silmäni vartijan typeryydeltä. En kuitenkaan tehnyt sitä. Ehkä vartija ei edes ollut typerä, ehkä häntä ei vain kiinnostanut lähteä selvittämään tarkemmin jotain, josta voisi vetää johtopäätöksiä näin suoraan. Minun oli siitä huolimatta yritettävä.
”Ei se tarkoita, että hän olisi ollut se, joka minut pahoinpiteli”, sanoin Fosterille. ”Mikä järkevä syy hänellä olisi ensin hakata minut ja sitten tunnustaa syyllisyytensä raahaamalla minut ulos teidän eteenne?”
Foster katsoi minua pitkään hiljaa. Mies näytti miettivän kovasti. Hetken siinä oltuaan mies pudisti päätään.
”Ei ole minun asiani miettiä hullun Carpenterin päähänpistoja”, hän ärähti. ”Sinä lähdet nyt joko selliisi tai sitten toiseen eristysselliin. Kumman valitset?”
”Carpenter ei ole tehnyt --!” ehdin älähtää, mutta Foster vaiensi minut toistamalla kysymyksensä.
”Kumman valitset?!” Fosterin käsi lähestyi vyötä, tiesin hänen hakevan vartijan pamppua. ”Voin taata, että jo alle viikko eristyksessä tekee ihmeitä mielenterveydellesi!”
Vaihtoehtoja ei ollut. Foster ei aikoisi tehdä mitään Carpenterin hyväksi. Hartiani valahtivat hieman alaspäin alistuessani Fosterin tahtoon ja seuratessani miestä selliosastolle.
Palattuani tyhjään selliin kävin sängylle istumaan tyynen rauhallisen näköisenä, mutta sisälläni kuohui. Olin kurkkuani myöten täynnä tätä paikkaa. Se, että vartijoille meillä ei ollut mitään merkitystä, ei ollut mikään yllätys, mutta että heillä ei ollut edes minkäänlaista oikeudentajua… pudistin päätäni itsekseni. Carpenter oli ilmeisesti auttanut minua, hän oli taluttanut minut puolitajuttomana ulos kirjastosta mitä todennäköisimmin ilman mitään järkevää syytä. Siitä hyvästä mies joutui kolmeksi viikoksi eristykseen. Twinbrookin vankila kuulosti oikein reilulta paikalta.
Istuin paikoillani kauan miettien vuoroin Carpenteria, vuoroin Arpinaamaa. Niin kauan, että aloin jo odotella käskyä valojen sammuttamiselle, kun sellin ovelta kuului yllättäen askelia. Kohotin katseeni juuri parahiksi nähdäkseni oven avautuvan. Tummahiuksinen mies oransseissa haalareissa työnnettiin sisälle.
Olin niin yllättynyt hänen näkemisestään, että ehdin melkein unohtaa vankilan etiketin – sen, ettei kenellekään puhuttu mitään, ellei ollut pakko – ja raotin jo huuliani sanoakseni hänen nimensä ääneen. Tajusin kuitenkin sulkea suuni ajoissa ja kääntää katseeni poispäin selliin astuneesta miehestä.
Carpenter vaelteli hetken edestakaisin ja jäi sitten seisomaan sellimme lipaston eteen. Hän katsoi ensin ikkunasta ulos, mutta laski sitten mietteliäänä katseensa. Koko sen ajan, jonka Carpenter vain seisoi paikoillaan, minä hengitin jännittyneesti ja pinnallisesti. Mieleeni palasivat Arpinaaman puheet ”Carpenterin leikkikalusta”. Mielessäni oli myös kysymys siitä, mitä ihmettä Carpenter teki täällä, kun hänen kerran piti olla eristyksessä.
Carpenterin puhuessa hän lausui ääneen yhden ainoan sanan sillä samalla, matalalla äänellä, jolla muistin hänen puhuneen miehen raahatessa minua ulos kirjastosta.
”Miksi?”
En vastannut mitään, en ymmärtänyt miehen kysymystä. Aioin kyllä kysyä siitä, kunhan löytäisin oikeat, kyllin neutraalit sanat. Ennen kuin ehdin tehdä sen, Carpenter selitti asiansa itse.
”Miksi käskit Fosterin päästää minut eristyksestä?”
Käänsin hitaasti katseeni Carpenteriin.
”En käskenyt häntä tekemään mitään.” Suutani kuivasi, ääneni jäi hiljaiseksi ja karheaksi. ”Sanoin hänelle, ettet sinä tehnyt minulle mitään. Hän tosin antoi ymmärtää, ettei aikoisi siitäkään huolimatta puuttua rangaistukseen.”
”Ei hän puuttunutkaan.” Carpenter pudisteli päätään. ”Se oli Shelton, joka haki minut eristyksestä kuultuaan Fosterilta, että olit sanonut minun olevan syytön.”
Hetkeksi tuli hiljaista. Carpenter rikkoi vaitonaisuutemme.
”Et vastannut kysymykseeni.”
”Miksi olisin antanut heidän jättää sinut sinne?” Vastasin kysymykseen kysymyksellä. ”Ethän sinä tehnyt mitään väärää. Olisi ollut täysin järjetöntä rangaista sinua siitä, että --”
Lauseeni katkesi Carpenterin kumeaan nauruun. Mies nauroi hieman ilottomasti, mutta nauroi kuitenkin hetken aikaa. Naurun lakattua Carpenter tuhahti itsekseen.
”Sinulla on vielä paljon opittavaa tästä maailmasta.”
”Mitä väärää minä tein?” älähdin Carpenterille, joka naurahti jälleen.
Carpenter vakavoitui. Hän käänsi katseensa minuun, ja kohtasin ensi kertaa kunnolla hänen silmänsä. Mies katsoi minua hetken, pyrki kai saamaan minut kääntämään katseeni pois, mutta en tehnyt sitä.
”Et kai mitään”, Carpenter sanoi lopulta. ”Sehän siinä onkin. Ei tämä paikka ole niille, jotka ovat tehneet oikeita asioita elämässään. Tämä ei myöskään ole oikea paikka ryhtyä tekemään niitä, jos haluaa pysyä edes jotenkuten järjissään.”
En vastannut mitään, joten Carpenter jatkoi.
”Kuka tahansa muu olisi käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja nauttinut kolmesta viikosta yksityissellissä tavaten muita vankeja vapaa-ajallaan. Kuka tahansa muu olisi antanut minun virua eristyksessä kolme viikkoa. Se, johtuiko sinun tekosi jostain järkevästä syystä, kokemattomuudesta vai silkasta typeryydestä, jääköön nähtäväksi.”
Carpenter kääntyi ja otti kiinni sängyn tikkaista. Mies lähti kiipeämään yläpedille. Nostellessaan jalkojaan puolapuilta toiselle hän sanoi vielä jotain.
”Kiitos nyt kuitenkin. Eristysselli on omiaan tuhoamaan ihmisen sisältäpäin, ainakin pitkinä ajanjaksoina.”
Sen sanottuaan Carpenter jäi yläpedille makaamaan, eikä avannut suutaan enää koko iltana.
***
Jos minä jotain niiden kuluvien päivien aikana tajusin, niin sen, että yksinolo oli vankilassa minulle kohtalokkain mahdollinen veto.
Pyrin pysyttelemään muiden vankien läheisyydessä. En hakenut omaa rauhaa, en mennyt yksin minnekään. Eikä se ollut vainoharhaisuutta; mihin tahansa meninkin, näin lähelläni loistavan syyn välttää yksinoloa.
Arpinaama nimittäin seurasi minua. Hän oli kuin sattumalta joka paikassa juttelemassa jonkun jengiläisensä kanssa. Jos vaihdoin paikkaa, hän seurasi perässäni. Hän ei laskenut minua hetkeksikään silmistään, ja oli myönnettävä, että miehen läsnäolo ahdisti.
En voinut kertoa vartijoille tappouhkauksesta. En ensinnäkään halunnut mennä itkemään heille pelkoani pikkutytön lailla, toisekseen en uskonut, että he olisivat edes välittäneet. Eiväthän he edes Carpenterin eristyssellistä vapauttamisen jälkeen olleet kysyneet minulta, kuka sitten oli minut hakannut, jos ei Carpenter. Heille sillä ei yksinkertaisesti ollut mitään väliä. Minun oli vain parasta vältellä Arpinaamaa parhaani mukaan ja yrittää keksiä tilanteelle jokin ratkaisu.
Arpinaaman välttely ei ollut ainoa asia, joka minua mietitytti. Tärkeämpää, kuin mikään rujokasvoinen rotta oransseissa haalareissa, oli Susie.
Joka päivä kahdelle vankilan vangeista annettiin mahdollisuus yhteen puheluun. Koska vankeja oli monta, minun vuoroni ei tullut kovin nopeasti eikä uutta vuoroa tulisi aikoihin. Käytin siis puheluni parhaaksi katsomallani tavalla ja soitin vaimolleni.
Puhelin hälytti pitkään. Hetken luulin, ettei kukaan vastaisi. Lopulta luuri nostettiin.
”De Luca.”
Suljin silmäni kuullessani Susien äänen. Hyvä, ainakaan vielä nainen ei ollut vaihtanut nimeään takaisin Stevensoniksi ja allekirjoittanut eropapereita.
”Minä täällä”, sanoin käheällä äänellä puhelimeen ja avasin silmäni. ”Victor.”
Puhelin särisi hieman, linjassa ei ollut kehumista. Susien ääni pätki, mutta sain silti selvää hänen puheestaan.
”Victor?” Susie toisti hauraalla äänellä. ”Minä… minä en tiedä, mitä sanoa. Se viimekertainen… tai siis… anteeksi.”
”Älä pyydä anteeksi”, sanoin hiljaa. ”Sinulla ei ole mitään syytä siihen. Minulla sen sijaan on.”
Kun Susie ei sanonut hetkeen mitään, rikoin hiljaisuuden.
”Miten sinä voit?” kysyin huolestuneena. Susie huokaisi.
”Olen väsynyt, Victor, olen vain…” Susien lauseen loppu pätki niin pahasti, etten saanut lauseen palasista muodostettua mitään järkevää.
”Tämä pätkii”, ilmoitin naiselle. ”Olen pahoillani, Susie. Yritä levätä. Onko Andrews --?”
Susie ei ilmeisesti kuullut puhettani, sillä hän keskeytti minut vastaten samalla kesken jääneeseen kysymykseeni.
”Andrews ei tule vierailupäivänä, hän selvittää edelleen mahdollisuutta tuomion kumoamiseen… minä olen niin väsynyt, etten jaksa tulla. En voi ajaa autoa… olen liian väsynyt.”
”Älä aja.” Ääneni oli tiukka, suorastaan käskevä. ”Ota rauhallisesti. Pyydä vaikka Olivieta auttamaan kotitöissä, hän varmasti tekee sen mielellään. Sinun täytyy nyt levätä, vai mitä, Susie?”
”Susie?”
Ei vastausta. Linja oli ensin mykkä, lopulta minua tervehti ainoastaan katkenneesta puhelusta kertova tuuttaus.
***
Ulkoilut kuluivat minun osaltani useimmiten edestakaisin vaellellessa. En tehnyt mitään erityistä, en koskaan keskustellut kenenkään kanssa, vaeltelin vain ja pysyin liikkeessä. Tällä kertaa en liikkunut minnekään, tuijotin vain ulkoilualueen verkkoaidan läpi ja vankilaa rajaavan, piikkilangalla reunustetun aidan yli kauas nummille.
Mietin katkennutta puhelua, viimeisintä, kovin lyhyeksi jäänyttä kontaktiani vaimooni. Mietin väsynyttä Susieta. Andrewsia, joka teki kaikkensa järjestääkseen minut pois täältä. Eniten kuitenkin Susieta. Hän oli kuulostanut huolestuttavan väsyneeltä, ja toivoin todella, että Olivie auttaisi häntä kotitöissä. Olisin tehnyt sen itse, olisin tehnyt mitä tahansa Susien eteen, jos vain olisin voinut. Jos vain pääsisin pois täältä, keinolla millä hyvänsä…
”Karkaamistako mietit?”
Tuttu, matala ääni keskeytti ajatuksenjuoksuni. Vilkaisin taakseni, mutta nähtyäni Carpenterin kasvot käänsin katseeni jälleen nummille. Kohautin olkiani.
”Ei kannata”, Carpenter totesi. ”Franklin yritti sitä, jäi kiinni ja sai seitsemän viikkoa eristystä. Häntä ei ollut tunnistaa enää sen jälkeen. Eräs Abbott yritti myös, mutta tuli Porterin ampumaksi, ennen kuin oli edes puolimatkassa.”
Olin hetken aikaa hiljaa.
”Mikä siinä eristyksessä on niin kamalaa?” kysyin lopulta hiljaisella äänellä. ”Luulisi, että ihminen nauttisi siitä, että saisi olla rauhassa.”
Carpenter kuului huokaisevan. Silmäkulmastani näin hänen pudistavan päätään.
”Tässä paikassa ainoa, mitä meillä on, on toisten vankien läsnäolo”, Carpenter sanoi. ”Toisten sellaisten, jotka ovat samassa tilanteessa ja ovat samalla tavalla menettäneet vapautensa. Vaikka emme tulisikaan toimeen toistemme kanssa, tieto siitä, ettemme ole aivan yksin, helpottaa kummasti.”
Carpenter piti hetken tauon, ennen kuin jatkoi.
”Jos ihmiseltä otetaan pois kaikki kontaktit muihin ja hänet teljetään pimeään selliin ilman ketään, kenen ääntä kuunnella tai mitään, mitä tehdä, hänen mielenterveytensä ei kestä sitä.” Miehen ääni muuttui yhä hiljaisemmaksi. ”Väkivalta ei ole vielä mitään, ei fyysinen eikä henkinen. Pahinta, mitä voit joutua kokemaan, on eristys. Ihminen on sosiaalinen olento, joka kaipaa toista elävää olentoa lähelleen. Siksi me ystävystymme, rakastumme, kenties menemme naimisiin ja saamme lapsia.”
Carpenterin vaiettua sanoin ääneen ensimmäisen ajatukseni. Tajusin ääneni kuulostavan suorastaan katkeralta.
”Sinun mielestäsi minun pitäisi siis mennä naimisiin Arpinaaman kanssa?”
Carpenteria ei naurattanut. Ei tosin minuakaan. Mies ei vastannut mitään kysymykseeni, enkä sitä olettanutkaan. Sen sijaan hän vaihtoi puheenaihetta.
”Olit puheluvuorossa tänään”, Carpenter totesi. ”Soititko vaimollesi?”
Hämmennyin. ”Mistä tiesit?”
”Arvasin.” Kuulin Carpenterin liikkuvan. Mies ei tullut lähemmäs, vaan asettui nojaamaan aitaa vasten. ”Mitä hän sanoi?”
”Hän sanoi olevansa väsynyt.” En edes tiennyt, miksi kerroin näitä asioita Carpenterille. Emmehän me lopulta edes tunteneet toisiamme, mutta ehkä mies oli oikeassa siinä, että ihminen oli sosiaalinen olento ja halusi jutella. ”Hän on raskaana. Odottaa kaksosia.”
Carpenter oli hiljaa, ei osannut hetkeen sanoa mitään. Viimein hän puhui.
”Olen pahoillani.”
”Pahoillasi?”
”Pahoillani siitä, että olet nyt täällä etkä vaimosi vierellä.” Carpenterin ääni oli neutraali, enkä ollut varma, oliko hän aidosti pahoillaan vai ei.
Käännyin ympäri ja kohtasin Carpenterin ilmeettömän katseen. Mielessäni kävi ajatus. Carpenter liikkui joka paikassa yksin puhumatta koskaan kenellekään. Jos en ollut aivan väärin tulkinnut muiden vankien eleitä Carpenterin liikkuessa, miestä ehkä jopa pelättiin hieman. Arpinaama vain odotteli tilaisuutta hakata minut elävältä, ja minä tarvitsin liittolaisen, jonkun, jonka kanssa pärjäisin paremmin neljää vankia vastaan. Carpenterin kanssa olisin edelleen alivoimainen, mutta luultavasti Arpinaama ei edes uskaltaisi ryhtyä mihinkään, jos sellitoverini olisi kanssani. Vahvempien taakse suojautuminen tuntui lähinnä raukkamaiselta, mutta mitä muuta olisin voinut tehdä? Kokeilla onneani seuraavassa neljä vastaan yksi –tilanteessa?
Yritin jatkaa keskustelua tutustuakseni Carpenteriin paremmin.
”Onko sinulla perhettä?”
Se oli virhe.
Carpenter seisoi hetken paikoillaan, mies kallisti päätään ja tuijotti minua. Viimein mies kääntyi mitään sanomatta ympäri ja käveli hitaasti kentän toiselle laidalle, kuin en olisi koskaan mitään kysynytkään. Miehestä näki kilometrin päähän, ettei hän halunnut enää keskustella kanssani.
Metsään meni siis sekin yritys.
***
Roiskahdus. Kylmän veden hyytävä syleily, kloorin kirvely silmissäni.
Miksen ollut keksinyt vankilan uima-allasta aiemmin? Vesi rauhoitti, se sai vielä paranemistaan odottavat haavat kasvoissani viilentymään, se veti minut sukeltaessani kokonaan eri maailmaan. Sellaiseen maailmaan, johon oranssipukuiset vangit eivät kuuluneet, mutta josta halutessani voisin palata takaisin ihmisten ilmoille.
Suljin silmäni kuullessani Susien äänen. Hyvä, ainakaan vielä nainen ei ollut vaihtanut nimeään takaisin Stevensoniksi ja allekirjoittanut eropapereita.
”Minä täällä”, sanoin käheällä äänellä puhelimeen ja avasin silmäni. ”Victor.”
Puhelin särisi hieman, linjassa ei ollut kehumista. Susien ääni pätki, mutta sain silti selvää hänen puheestaan.
”Victor?” Susie toisti hauraalla äänellä. ”Minä… minä en tiedä, mitä sanoa. Se viimekertainen… tai siis… anteeksi.”
”Älä pyydä anteeksi”, sanoin hiljaa. ”Sinulla ei ole mitään syytä siihen. Minulla sen sijaan on.”
Kun Susie ei sanonut hetkeen mitään, rikoin hiljaisuuden.
”Miten sinä voit?” kysyin huolestuneena. Susie huokaisi.
”Olen väsynyt, Victor, olen vain…” Susien lauseen loppu pätki niin pahasti, etten saanut lauseen palasista muodostettua mitään järkevää.
”Tämä pätkii”, ilmoitin naiselle. ”Olen pahoillani, Susie. Yritä levätä. Onko Andrews --?”
Susie ei ilmeisesti kuullut puhettani, sillä hän keskeytti minut vastaten samalla kesken jääneeseen kysymykseeni.
”Andrews ei tule vierailupäivänä, hän selvittää edelleen mahdollisuutta tuomion kumoamiseen… minä olen niin väsynyt, etten jaksa tulla. En voi ajaa autoa… olen liian väsynyt.”
”Älä aja.” Ääneni oli tiukka, suorastaan käskevä. ”Ota rauhallisesti. Pyydä vaikka Olivieta auttamaan kotitöissä, hän varmasti tekee sen mielellään. Sinun täytyy nyt levätä, vai mitä, Susie?”
”Susie?”
Ei vastausta. Linja oli ensin mykkä, lopulta minua tervehti ainoastaan katkenneesta puhelusta kertova tuuttaus.
***
Ulkoilut kuluivat minun osaltani useimmiten edestakaisin vaellellessa. En tehnyt mitään erityistä, en koskaan keskustellut kenenkään kanssa, vaeltelin vain ja pysyin liikkeessä. Tällä kertaa en liikkunut minnekään, tuijotin vain ulkoilualueen verkkoaidan läpi ja vankilaa rajaavan, piikkilangalla reunustetun aidan yli kauas nummille.
Mietin katkennutta puhelua, viimeisintä, kovin lyhyeksi jäänyttä kontaktiani vaimooni. Mietin väsynyttä Susieta. Andrewsia, joka teki kaikkensa järjestääkseen minut pois täältä. Eniten kuitenkin Susieta. Hän oli kuulostanut huolestuttavan väsyneeltä, ja toivoin todella, että Olivie auttaisi häntä kotitöissä. Olisin tehnyt sen itse, olisin tehnyt mitä tahansa Susien eteen, jos vain olisin voinut. Jos vain pääsisin pois täältä, keinolla millä hyvänsä…
”Karkaamistako mietit?”
Tuttu, matala ääni keskeytti ajatuksenjuoksuni. Vilkaisin taakseni, mutta nähtyäni Carpenterin kasvot käänsin katseeni jälleen nummille. Kohautin olkiani.
”Ei kannata”, Carpenter totesi. ”Franklin yritti sitä, jäi kiinni ja sai seitsemän viikkoa eristystä. Häntä ei ollut tunnistaa enää sen jälkeen. Eräs Abbott yritti myös, mutta tuli Porterin ampumaksi, ennen kuin oli edes puolimatkassa.”
Olin hetken aikaa hiljaa.
”Mikä siinä eristyksessä on niin kamalaa?” kysyin lopulta hiljaisella äänellä. ”Luulisi, että ihminen nauttisi siitä, että saisi olla rauhassa.”
Carpenter kuului huokaisevan. Silmäkulmastani näin hänen pudistavan päätään.
”Tässä paikassa ainoa, mitä meillä on, on toisten vankien läsnäolo”, Carpenter sanoi. ”Toisten sellaisten, jotka ovat samassa tilanteessa ja ovat samalla tavalla menettäneet vapautensa. Vaikka emme tulisikaan toimeen toistemme kanssa, tieto siitä, ettemme ole aivan yksin, helpottaa kummasti.”
Carpenter piti hetken tauon, ennen kuin jatkoi.
”Jos ihmiseltä otetaan pois kaikki kontaktit muihin ja hänet teljetään pimeään selliin ilman ketään, kenen ääntä kuunnella tai mitään, mitä tehdä, hänen mielenterveytensä ei kestä sitä.” Miehen ääni muuttui yhä hiljaisemmaksi. ”Väkivalta ei ole vielä mitään, ei fyysinen eikä henkinen. Pahinta, mitä voit joutua kokemaan, on eristys. Ihminen on sosiaalinen olento, joka kaipaa toista elävää olentoa lähelleen. Siksi me ystävystymme, rakastumme, kenties menemme naimisiin ja saamme lapsia.”
Carpenterin vaiettua sanoin ääneen ensimmäisen ajatukseni. Tajusin ääneni kuulostavan suorastaan katkeralta.
”Sinun mielestäsi minun pitäisi siis mennä naimisiin Arpinaaman kanssa?”
Carpenteria ei naurattanut. Ei tosin minuakaan. Mies ei vastannut mitään kysymykseeni, enkä sitä olettanutkaan. Sen sijaan hän vaihtoi puheenaihetta.
”Olit puheluvuorossa tänään”, Carpenter totesi. ”Soititko vaimollesi?”
Hämmennyin. ”Mistä tiesit?”
”Arvasin.” Kuulin Carpenterin liikkuvan. Mies ei tullut lähemmäs, vaan asettui nojaamaan aitaa vasten. ”Mitä hän sanoi?”
”Hän sanoi olevansa väsynyt.” En edes tiennyt, miksi kerroin näitä asioita Carpenterille. Emmehän me lopulta edes tunteneet toisiamme, mutta ehkä mies oli oikeassa siinä, että ihminen oli sosiaalinen olento ja halusi jutella. ”Hän on raskaana. Odottaa kaksosia.”
Carpenter oli hiljaa, ei osannut hetkeen sanoa mitään. Viimein hän puhui.
”Olen pahoillani.”
”Pahoillasi?”
”Pahoillani siitä, että olet nyt täällä etkä vaimosi vierellä.” Carpenterin ääni oli neutraali, enkä ollut varma, oliko hän aidosti pahoillaan vai ei.
Käännyin ympäri ja kohtasin Carpenterin ilmeettömän katseen. Mielessäni kävi ajatus. Carpenter liikkui joka paikassa yksin puhumatta koskaan kenellekään. Jos en ollut aivan väärin tulkinnut muiden vankien eleitä Carpenterin liikkuessa, miestä ehkä jopa pelättiin hieman. Arpinaama vain odotteli tilaisuutta hakata minut elävältä, ja minä tarvitsin liittolaisen, jonkun, jonka kanssa pärjäisin paremmin neljää vankia vastaan. Carpenterin kanssa olisin edelleen alivoimainen, mutta luultavasti Arpinaama ei edes uskaltaisi ryhtyä mihinkään, jos sellitoverini olisi kanssani. Vahvempien taakse suojautuminen tuntui lähinnä raukkamaiselta, mutta mitä muuta olisin voinut tehdä? Kokeilla onneani seuraavassa neljä vastaan yksi –tilanteessa?
Yritin jatkaa keskustelua tutustuakseni Carpenteriin paremmin.
”Onko sinulla perhettä?”
Se oli virhe.
Carpenter seisoi hetken paikoillaan, mies kallisti päätään ja tuijotti minua. Viimein mies kääntyi mitään sanomatta ympäri ja käveli hitaasti kentän toiselle laidalle, kuin en olisi koskaan mitään kysynytkään. Miehestä näki kilometrin päähän, ettei hän halunnut enää keskustella kanssani.
Metsään meni siis sekin yritys.
***
Roiskahdus. Kylmän veden hyytävä syleily, kloorin kirvely silmissäni.
Miksen ollut keksinyt vankilan uima-allasta aiemmin? Vesi rauhoitti, se sai vielä paranemistaan odottavat haavat kasvoissani viilentymään, se veti minut sukeltaessani kokonaan eri maailmaan. Sellaiseen maailmaan, johon oranssipukuiset vangit eivät kuuluneet, mutta josta halutessani voisin palata takaisin ihmisten ilmoille.
Uima-allas oli hivenen turhan lyhyt matkauintiin, mutta kelvollinen virkistävälle pulahdukselle. En ollut täälläkään yksin, vangit nimeltä Peters ja Franklin olivat seuranani. En tuntenut heitä lainkaan, olin vain sattumalta kuullut heidän nimensä ja vaivihkaa lyöttäytynyt heidän mukaansa uima-altaalle saadessamme vapaa-aikaa.
Uin poispäin Petersistä ja Franklinista. Sukelsin pari kertaa, annoin veden virrata hiusteni läpi. Ensimmäistä kertaa vankilassa oloni aikana hymyilin. Nautin uimisesta täysin mitoin.
Siksi en varmaan huomannutkaan Petersin ja Franklinin poistumista tai neljän muun ihmisen astumista allastiloihin.
Luulin kaiken aikaa kahden muun vangin olevan läsnä. Nousin altaasta aikeenani istua hetken altaanreunalla. En kuitenkaan ehtinyt edes kunnolla ylös vedestä, kun minut kiskottiin väkisin jaloilleni ja tönäistiin päin seinää.
Greenen ote olisi yksin riittänyt. Satakiloinen mies painoi minua kyynärpäällään seinää vasten kaulani kohdalta, ja yrittäessäni rimpuilla hän kiristi otettaan vaikeuttaen hapensaantiani. Greenen lisäksi Carroll tuki ruumistani seinää vasten, eikä minulla ollut mitään mahdollisuuksia päästä pakoon.
Kuulin Arpinaaman äänen oikealta puoleltani.
”Opetuksemme toinen osa”, mies myhäili. ”Olenkin jo jonkin aikaa odottanut sopivaa hetkeä, ja itse asiassa hetki on nyt niin sopiva, että taidamme edetä suoraan finaaliin.”
”Traagista, de Luca”, Arpinaama lausui hitaasti. ”Hukkua nyt vankilan omaan uima-altaaseen. Kukaan ei tiedä, miksi. Ehkä sait sairaskohtauksen, ehkä päätit hukuttautua ihan itse, ehkä sukelsit liian pitkään. Kätevää minun kannaltani, sillä hukkumistapaus on aina hukkumistapaus, eikä ylimääräisiä jälkiä jää.”
Haukoin taas henkeäni, Greene antoi minun kyllä hengittää, mutta varsin vaivalloisesti. Ajattelin nopeasti, yritin keksiä jotain pakotietä… tajusin, että oli pelattava aikaa.
”Miksi?” sain kähähdettyä suustani. Ehkä yksinkertainen kysymys antaisi minulle edes hetken lisäaikaa miettiä, miten etenisin.
Arpinaama naurahti.
”Minähän sanoin jo”, mies tokaisi. ”Veit minulta vapauteni, muuta sinun ei tarvitse tietää. Greene ja Carroll, viekää hänet altaalle, hän --”
”Jättäkää hänet rauhaan.”
Arpinaama kääntyi katsomaan tulijaa, Greene ja Carroll eivät reagoineet. Näin itsekin Carrollin olan yli, kuka allastilan toisessa päässä seisoi. Carpenter.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Yritin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja potkaista Greeneä päästäkseni vapaaksi, mutta potku jäi heikoksi yritykseksi.
”No, mikä maksaa?” Carpenter ärähti. ”Ettekö ymmärrä puhetta? Arpinaama, tiedän sinun pitävän koristeesta kasvoissasi – haluat varmaan toisen?”
Näin Arpinaaman kehon värähtävän. Mies näytti ärsyyntyneeltä, mutta kaikesta huolimatta hän kääntyi kohti Greeneä ja Carrollia.
”Päästäkää”, Arpinaama sihahti yhteen puristettujen hampaiden välistä. ”Arvon neiti de Luca jääköön tekemään isännälleen mieliksi.”
Carroll päästi ensin otteensa, Greene teki samoin. Nelikko kääntyi.
He kävelivät altaan toista reunaa pitkin kohti hallin ovea. Arpinaama loi Carpenteriin pitkän katseen, muttei sanonut mitään. Miehen poistuttua jengeineen Carpenter käveli rauhallisin askelin luokseni.
Hän jäi eteeni seisomaan ja katsoi minua tutkivasti. Kurtistin kulmiani.
”Oletko kunnossa?” Carpenter kysyi, mutten vastannut hänen kysymykseensä. Sen sijaan kysyin omani.
”Miksi?”
Minun ei tarvinnut selittää Carpenterille, mitä tarkoitin. Mies ymmärsi kysymykseni tarkoituksen itsekin.
”Miksi olisin jättänyt sinut heille?” mies kysyi toistaen aikaisemmin käymäämme keskustelua.
”Annoit minun ymmärtää, ettei kukaan järkevä ihminen toimi oikein täällä”, vastasin Carpenterille.
”Niin annoin.” Carpenterin huulilla käväisi kylmä hymy. ”Minä en olekaan järkevä ihminen. Eikö kukaan ole kertonut sinulle minusta?”
Pudistin päätäni. ”Ei varsinaisesti”, totesin. Se oli puoliksi totta, Arpinaama oli ensimmäisenä iltanani ainoastaan vihjannut, että Carpenter saattaisi olla vaarallinen sen sijaan, että olisi ”kertonut hänestä” jotain.
”Se selittääkin aika paljon”, Carpenter vastasi hymynkare huulillaan.
Kulmieni rypyt syvenivät. ”Mitä minun pitäisi tietää?” kysyin.
”Se, etten ollut täällä sattumalta.” Carpenterin ilme muuttui entistä tyhjemmäksi, tutkimattomaksi. ”Etsin sinua. Arvelin, että voisit hyötyä eräästä asiasta.”
En vastannut mitään, katsoin vain Carpenteria kysyvästi. Carpenter puolestaan katsoi minua jälleen arvioivasti, se taisi olla hänellä tapana.
”Pue päällesi”, mies viimein totesi. ”Se asia on sellissämme.”
***
Irviksen kommentteja:
Vieläkään ei kerrota, miksi Arpinaama on vihainen Victorille! :D Ajattelin, että se kerrottaisiin tässä osassa, mutta muutin viime hetkellä mieltäni. Arpinaamallehan ainoastaan sillä on merkitystä, että Victor kärsii, ei niinkään sillä, että se saisi tietää mistään mitään ;D
Hmm, mä nyt kovasti mietin, mitä kirjoittaisin. Jos joku jäi miettimään tuossa kuvassa, jossa vartijat juoksee Carpenterin ja Victorin luo, sitä yhtä tyyppiä, joka seisoo kuvan oikeassa laidassa, niin se oli siellä tarkoituksella. :P Kyseessähän on Greene, ja vaikkei häntä mitenkään mainittukaan, mun kuningasajatus oli se, että se seisoskelee siellä vakoilemassa, mitä nyt tapahtuu.
Eipä sitten kai muuta. :) Ensi viikko menee taas lahjakkaasti töiden parissa, ja luultavasti viikonlopun korvilla julkaisen osan. Vähän on vielä suunnittelemista siinä, mutta luulisin, että ehdin tehdä osan ensi viikon aikana!
