Puuvartinen veitsi, liki tikaria muistuttava, lepäsi lipaston päällä. Sen kylmä terä kiilsi himmeästi valon osuessa siihen. Veitsi näytti koskemattomalta, siinä ei ollut ainuttakaan sormenjälkeä, mikä kertoi lähinnä siitä, että se oli vasta kiillotettu.
Katsoin Carpenteria kysyvä ilme kasvoillani. Mies istui tuolilla vasen jalka oikean yli heitettynä ja katsoi veistä tyhjin silmin. Hän ei vastannut katseeseeni, istui vain paikoillaan nojaten toista kättään siihen samaan kirjaan, jota olin nähnyt hänen lukevan ensimmäisenä iltanani vankilassa, ja jonka sisästä mies oli äskettäin veitsensä kaivanut. Kirja oli mitä todennäköisimmin ainakin osaksi ontto.
”Oliko tämä se, mitä halusit minulle näyttää?” kysyin hiljaa, kun vaitioloa oli kestänyt jo kyllin kauan.
Carpenter nyökkäsi.
”Siitä tulee olemaan sinulle vielä hyötyä”, mies murahti katsellen veistä lähestulkoon lempeällä katseella. ”Jos Arpinaama ja kumppanit --”
”Tajuatko sinä, miten suuriin ongelmiin minä joudun, jos tuo löydetään minulta?” sihahdin Carpenterille.
”Saatan olla järjiltäni, mutta en typerä, de Luca”, Carpenter vastasi. ”En ole turhaan piilotellut sitä kirjan välissä.”
Sellin ulkopuolelta kuului askelia. Katsoin pelästyneenä Carpenteriin. Mies ei tehnyt elettäkään ottaakseen puukon pöydältä ja piilottaakseen sen mahdolliselta tulijalta. Todennäköisesti Carpenter halusi minun tekevän juuri niin, mutta joka tapauksessa ojensin käteni, sieppasin teräaseen ja piilotin sen hihaani kääntäen sitten käteni selkäni taakse.
Kun ketään ei lopultakaan tullut selliimme, saatoin huokaista helpotuksesta. Istuuduin sängyn reunalle, veitsi oli edelleen hihassani ja sen kärki pisti minua ikävästi ranteeseen.
Katsoin Carpenteria pitkään.
”Ja mihin sinä luulet, että voin onnistuneesti piilottaa tämän?” kysyin mieheltä kohottaen kättäni ja teräasetta sen mukana. Carpenter kohautti olkiaan, mutta vastasi kuitenkin.
”Voinet pitää sitä mukanasi. Siitä ei ole mitään hyötyä, jos se on sellissä sitten, kun tarvitset sitä.”
”He löytävät sen minulta, he --”
”He eivät tee ruumiintarkastuksia vangeille, joille se ei ole tarpeen.” Carpenter käänsi katseensa viimein minuun. ”Olet vain kiltisti etkä anna heille syytä tutkia vaatteitasi, niin kaikki on kunnossa.”
Vaikenin. Ei ollut enää mitään sanottavaa. Toisaalta en olisi halunnut ottaa riskiä ja vastaanottaa veistä, toisaalta taas en halunnut myöskään kuolla Arpinaaman seuraavassa käsittelyssä. Nopean harkinnan tuloksena päätin pitää teräaseen itselläni.
Sen hiljaisuuden aikana Carpenter ei katsonut minuun, vaan tuijotti itsepintaisesti onttoa kirjaansa. Yritin tavoitella miehen katsetta, sillä minulla oli kysyttävää. Kun en lopultakaan kohdannut Carpenterin silmiä, turhauduin ja kysyin kysymykseni.
”Miksi he pelkäävät sinua?”
”Ketkä?”
”Älä leiki tyhmää, Carpenter”, sanoin turhankin kipakasti miehelle. ”Arpinaama jengeineen. Heitä oli neljä, meitä oli kaksi. Sinun ei tarvinnut tehdä mitään muuta, kuin ilmestyä paikalle, kun he jo väistyivät. Miksi?”
Carpenter ei sanonut pitkään aikaan mitään, tuijotteli vain kirjaa sekä pöytää, jolla se lepäsi, ja siirsi välillä kättään rapsuttaakseen yhtä lukuisista tahroista pöydän pinnassa.
Kun Carpenter viimein käänsi katseensa minuun, odotin hänen vastaavan rehellisesti. Tai no, ainakin odotin hänen vastaavan. Sen sijaan hän vaihtoi puheenaihetta.
”En suosittele puhumaan yhdellekään vartijalle tästä tilanteesta”, Carpenter sanoi, kuin en olisi koskaan mitään kysynytkään. ”Tarkoitan sinua ja Arpinaamaa. Minulla on omat epäilykseni siitä, että joku vartijoista saattaa tehdä yhteistyötä Arpinaaman kanssa, ja jos tämä yhteistyötaho saa kuulla ongelmistasi, voin lähestulkoon luvata, ettei Arpinaama jää ainoaksi viholliseksesi täällä.”
Carpenter nousi. Hän katsoi minua hetken näyttäen siltä, että aikoisi sanoa jotain. Mies ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan kääntyi kohti sellin ovea siirtyäkseen yhteisiin tiloihin viettämään loput jäljellä olevasta vapaa-ajasta.
***
Ne unet, joita näin sinä yönä, olivat levottomia välähdyksiä Arpinaaman kasvoista, teräaseista ja Carpenterista. En vaipunut missään vaiheessa kunnolliseen, syvään uneen. Ehkä se olikin syynä sille, miksi se epämiellyttävä tunne oli läsnä jopa nukkuessani. Tunne siitä, että joku tarkkaili minua.
En ollut yksin, tiesin sen. Avasin silmäni raolleen, mutta heti katseeni kohdattua jonkun toisen katseen silmäni rävähtivät auki. Viskasin peiton sivuun ja peräännyin aavistuksen poispäin miehestä, joka tuijotti minua sänkyni vieressä.
”Carpenter?”
Sellitoverini seisoi liikkumatta paikoillaan ja tuijotti pistävällä katseella silmiini. Hän ei sanonut mitään, ei liikkunut, näin ainoastaan hänen rintakehänsä kohoilevan rauhallisen hengityksen tahtiin. Carpenter näytti jokseenkin… poissaolevalta. Kävelikö mies unissaan?
”Carpenter”, lausuin uudelleen miehen nimen, ”oletko hereillä?”
Kohotin käteni ja heilutin sitä edestakaisin välissämme. Carpenter ei reagoinut, hän tuijotti minua edelleen silmiin. Lopulta hän avasi suunsa ja kuiskasi jotain käheällä äänellä.
”En voi tehdä sitä.”
Hetken hiljaisuus. Carpenterin katse alkoi olla ahdistava.
”Mitä et voi tehdä?” kysyin varovasti Carpenterilta. Mies oli pitkän aikaa vaiti, ja kun hän viimein puhui, hän ei vastannut minulle, vaan vaikutti puhuvan jollekulle kolmannelle osapuolelle.
”En voi”, hän toisti. ”Minulla ei ole sitä enää. Veitsi on hänellä, ei minulla. En tiedä, missä hän pitää sitä. En voi silpoa häntä.”
Painostava hiljaisuus. Ahdistus muuttui peloksi. Puhuivatko unissakävelijät normaalisti tuollaisia?
”Herää”, kuiskasin vapisevalla äänellä. ”Carpenter, herää, sinä et --”
Carpenterin murahdus keskeytti puheeni.
”Paljain käsinkö?”
Näin Carpenterin ojentelevan sormiaan. Mies otti askelen lähemmäs, hän oli nyt aivan vieressäni. En ehkä edes halunnut tietää, kenen kanssa Carpenter kuvitteli puhuvansa tai mistä hän kuvitteli puhuvansa. Sen kyllä tiesin, että minun oli puolustauduttava tai paettava. Tai saatava Carpenter hereille transsistaan.
Mies kumartui lähemmäs minua, hän kallisti päätään. Näin hänen käsivarsiensa lihasten jännittyneen, hän valmistautui käyttämään voimaa. Carpenter ojensi toisen kätensä minua kohti. Ja minä huusin.
”Carpenter, herää!”
Samaan aikaan, kun karjuin miehelle täyttä kurkkua, käänsin jalkani häntä kohti ja potkaisin miestä vatsaan. Se sai hänet perääntymään taaksepäin, kompastumaan omiin jalkoihinsa ja kaatumaan lattialle. Miehen takana ollut tuoli kolahti päin seinää Carpenterin kehon osuessa siihen.
Hetken aikaa Carpenter makasi vain paikoillaan lattialla ja tuijotti minua sillä samalla, pistävällä katseella, jolla oli jo jonkin aikaa minua katsellut. Vähitellen hänen ilmeensä kuitenkin pehmeni, enkä ehtinyt kuin ohimennen ajatella uutta puolustautumiskeinoa, kun Carpenterin katse kirkastui. Hämmentyneeltä mies näytti, mutta se vain kertoi hänen olevan jälleen tässä maailmassa.
”Mitä tapahtui?” Carpenter kysyi. Mies ei vaikuttanut muistavan mitään äskeisestä.
”Sinä…” aloitin, mutta vaikenin, kun en keksinyt oikeita sanoja. Tulit hetkeksi hulluksi? Puhuit minun silpomisestani? Ei, sellaisesta puhuminen ei välttämättä olisi hyvä vaihtoehto, ties vaikka mies vaipuisi uudelleen transsiinsa. ”Kävelit unissasi”, päätin viimein aloittamani lauseen.
Carpenter nousi jaloilleen. Hän katsoi minua hetken hieman poissaoleva ilme kasvoillaan – onneksi ei kuitenkaan samalla tavalla poissaoleva, kuin hetki sitten.
”Kävelinkö?” mies murahti hajamielisesti. ”En ole tehnyt sitä aikoihin. Anteeksi, jos herätin.”
Mies kääntyi kohti tikkaita ja lähti kiipeämään yläpedille. Katsoin hänen menoaan huolestunut ilme kasvoillani.
”Ei se mitään”, mutisin miehen perään.
Ei se todellakaan mitään. Jos en olisi herännyt siinä vaiheessa, kun Carpenter vielä vain seisoi vieressäni ja kuiskaili omituisuuksia jollekin näkymättömälle keskustelukumppanille… pudistin päätäni, en todellakaan tiennyt enkä halunnut edes ajatella, miten pitkälle Carpenter olisi mennyt. Olipa äskeisen kohtauksen syy unissakävely tai joku muu, minulla taisi sittenkin olla syytä pitää varani Carpenterin kanssa.
***
En nukkunut moneen yöhön kunnolla. Se, että heräsin kevyestä koiranunestani pienimpäänkin ääneen sellissämme, tuskin oli huono asia Carpenterin kohtauksen jälkeen, mutta väsymys alkoi vähitellen näkyä minussa. Yritin pitää jonkinlaista aivotoimintaa yllä pohtimalla shakkisiirtoja, mutta siitä ei tullut oikein mitään.
Siitäkin huolimatta, että olin alkanut hivenen jopa pelätä Carpenteria, roikuin vaivihkaa miehen vanavedessä vapaa-ajallamme. Minulla ei ollut mitään syytä uskoa, että mies keskellä päivää täydessä selväjärkisyyden tilassa hyökkäisi kimppuuni. Arpinaama sen sijaan saattaisi tehdä sen, joten siksi oli vähintäänkin viisasta pysytellä Carpenterin lähettyvillä.
Ja se toimi. Arpinaama käveli usein ohitseni, liian usein, jotta se olisi ollut sattumaa. Olin varma, että hän kävi vain säännöllisesti tarkistamassa, missä olin, mitä tein ja olinko kenties yksin. Joka kerta huomattuaan Carpenterin mies jatkoi matkaansa muina miehinä sanomatta tai tekemättä mitään.
”Otetaanko erä?”
Havahduin huomioni vieneestä, itse itselleni luomastani pattitilanteesta, kun joku veti minua vastapäätä tuolin itselleen ja istuutui odottamatta vastausta. Kohotin katseeni.
Bradley Chambers, ainakin niin muistelin. Joku vartijoista oli joskus maininnut hänen nimensä. Mies oli kaikista selliosastomme vangeista luultavasti sosiaalisin.
”Victor de Luca, eikö?” Chambers kysyi. Nyökkäsin, ja Chambers esitti vastakysymyksen hieman hiljaisemmalla äänellä, lähistöllämme kirjaa lukevan Carpenterin suuntaan vilkaisten. ”Carpenterin sellitoveri?”
Nyökkäsin uudemman kerran, nyt hitaammalla liikkeellä.
”Miksi se sinua kiinnostaa?”
Chambers kumartui shakkilaudan ylle. Siirreltyään nappulat paikoilleen hän jäi tuijottamaan niitä, vaikkei kumpikaan meistä ollut vielä tehnyt siirtoakaan. Mies kohautti olkiaan.
”Ei mistään erityisestä syystä”, hän totesi. ”Olen vain kiinnostunut ajankohtaisista asioista. Kuten siitä, kuka kuolee seuraavaksi.”
Tunsin lihasteni jännittyvän. Katsoin Chambersia pitkään.
”Yrität pelotella minua, kuten kaikki muutkin”, sanoin miehelle vakuutellen asiaa enemmän itselleni kuin hänelle. Chambers naurahti ja nosti katseensa hetkeksi laskien sen sitten takaisin shakkilautaan.
Hetken luulin, että keskustelu oli päättynyt. Chambers kuitenkin jatkoi.
”Sinä siis et ole kuullut?”
”Mitä en ole kuullut?” kysyin Chambersilta. Mies hymähti.
”Lewisin kohtalosta”, hän sanoi hiljaa, selvästi varoen, ettei Carpenter kuulisi. ”Edeltäjästäsi. Carpenterin sellitoverista… ei ihme, että kuvittelet ihmisten vain yrittävän pelotella, jos et ole edes kuullut hänestä.”
Chambersin siirto. Yritin tavoitella hänen katsettaan.
”Mistä sinä puhut?” kysyin häneltä, mutta Chambers pudisti päätään.
”Kysy yksityiskohdista Carpenterilta, älä minulta. Itsehän olen varma vain siitä, että Lewis kuoli seitsemääntoista veitseniskuun vankilan pyykkituvassa, eikä syyllinen ole vieläkään varmasti tiedossa.”
Chambers jatkoi peliä tyynesti. Minä tuijotin miestä pöydän toiselta puolelta.
”Tappoiko --?” aloitin, mutta Chambers keskeytti minut.
”Kuten sanoin, kysy häneltä. Sinun vuorosi.”
Käänsin katseeni pelinappuloihin. Minua kuvotti. Mielessäni pyöri vain se yö, jona Carpenter oli seissyt poissaolevana sänkyni vieressä ja mutissut jotain minun silpomisestani.
”Voitit”, tokaisin Chambersille, vaikka peli oli vielä kesken. Nousin ylös tuolista ja harpoin pitkin askelin pois hämmentyneen miehen luota.
Oksetti, mutta en oksentanut. Tuijotin vain vankilan vessan likaista pesuallasta ja omaa peilikuvaani sameasta peilistä. En ajatellut mitään, en kyennyt siihen, olin liian väsynyt ja hämilläni.
Kun ovi aukesi, tajusin olevani yksin, ilman Carpenteria, ilman ketään. Tajusin, että juuri nyt Arpinaama saisi tilaisuutensa hyvinkin helposti.
Tulija ei kuitenkaan ollut Arpinaama. Se oli Carpenter itse. Astuin vaistomaisesti askelen taaksepäin saaden Carpenterin kohottamaan kulmiaan. Hän ei sanonut siitä mitään, vaan puhui muista asioista.
”Oletko pitänyt sitä mukanasi?” Carpenter kysyi. Tiesin heti, mitä hän tarkoitti.
”Olen”, vastasin varmalla äänellä ikään kuin korostaakseni itsellenikin sitä tosiasiaa, että veitsi oli todella minulla eikä Carpenterilla.
”Hyvä”, Carpenter totesi. ”Et varmasti ole sokea, mutta kerron silti, että he seuraavat sinua. He itse asiassa lähtivät perääsi heti, kun poistuit Chambersin luota. Ole varuillasi.”
Carpenter kääntyi lähteäkseen. Tajusin, että mikäli mies puhui totta, hänen lähdettyään olisin täällä ansassa Arpinaamaa varten.
Joskus kahdesta pahasta on valittava se vähemmän paha. Minulle se tarkoitti sitä, että seurasin Carpenteria kaikesta huolimatta. Miehen kävellessä yhteisten tilojen poikki huomasin, ettei hän ollut edes valehdellut minulle; Arpinaama jengeineen käveli meitä vastaan, mutta kääntyi takaisin huomattuaan Carpenterin läsnäolon.
Carpenterin istuutuessa jälleen lukemaan ja minun palattuani tyhjien shakkipöytien ääreen mieleeni tuli eräs asia. En tiennyt, halusinko vain vakuutella itselleni jotain vai pitikö olettamukseni paikkaansa, mutta entä, jos Chambers teki yhteistyötä Arpinaaman kanssa? Jos hän oli tarkoituksella yrittänyt erottaa minut Carpenterista, jotta Arpinaama pääsisi kimppuuni?
Vai oliko Chambers puhunut sittenkin totta sellitoveristani?
***
”… tilanne ei ehkä olekaan niin huono, kuin kuvittelet sen olevan, Victor”, Thomas Andrews sanoi minulle lasin takaa. ”Olen ajanut asioita, ottanut selvää niistä…”
Andrews yritti parhaansa kannustaakseen minua. Siitä huolimatta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville. Lasin takana oli nimittäin toinenkin ihminen; ihminen, jonka hyvinvointi oli paljon tärkeämpää, kuin minun mahdollinen – enemmänkin mahdoton – vapautumiseni.
”Miten voit?” keskeytin Andrewsin suunnaten kysymykseni vaimolleni.
Susien ilmeestä ei voinut päätellä mitään. Hän kuitenkin näytti väsyneeltä. Naisen liikkeet olivat hitaita, haparoivia, puhe taas oli hiljaista ja hidastempoista.
”Voin ihan hyvin”, nainen kuitenkin sanoi. ”Kaksoset vain potkivat aika paljon. Se… se pistää väsyttämään.”
Susie katsoi minua hetken. Kun nainen viimein puhui, hänen äänensä kuulosti ahdistuneelta.
”Entä sinä, Victor? Mistä… mistä nuo jäljet kasvoissasi ovat tulleet?”
”Kaaduin”, vastasin Susielle. En halunnut huolestuttaa naista enempää. Susien katseen muututtua epäuskoiseksi huokaisin. ”Ihan totta, Susie”, sanoin naiselle. ”Kaaduin soratiellä, ei sen kummempaa. Kai Olivie auttaa sinua kotona?”
Susie näytti hetken siltä, ettei ollut tyytyväinen puheenaiheenvaihdokseeni, mutta vastasi kysymykseeni.
”Totta kai. Hän on läsnä enemmän kuin tarvitsisikaan”, nainen sanoi hiljaa. ”Minä pärjään, Victor. Sinun on nyt parasta vain keskittyä siihen, mitä Andrews sanoo.”
Tottelin vaimoani. Käänsin katseeni Andrewsiin, joskin vilkuilin vähän väliä huolestuneena Susieta.
”Miten projekti etenee?” kysyin mieheltä tietoisena siitä, että Foster ja Porter seisoivat takanani. Luotin siihen, että Andrewskin tajuaisi vartijoiden läsnäolon. Hän tajusikin.
”Ei puhuta siitä”, mies totesi merkitsevästi. Katsoin häntä pisteliäästi.
”Kerro edes, onko kaikki sen osalta hyvin?”
Andrews oli hiljaa pitkään. Olin jo kysymässä kysymykseni uudestaan, kun hän vastasi.
”On”, mies totesi ykskantaan. Kurtistin hieman kulmiani, vastaus ei vaikuttanut täysin rehelliseltä.
”Onko jokin --?” aloitin, mutta Andrews keskeytti minut.
”Ei nyt, Victor”, hän totesi. ”Ehdimme puhua siitä sitten, kun sinä vapaudut.”
En sanonut enää siihen asiaan liittyen mitään. Olisin halunnut puhua enemmänkin järjestön tilanteesta, mutta emme tietenkään voineet puhua siitä vartijoitten läsnäollessa. Oli kuitenkin toinen asia, joka oli painanut mieltäni viime päivinä. Asia, jonka olin jo ehtinyt kertaalleen unohtaa, mutta joka oli sitäkin voimakkaammin palannut vaivaamaan minua, kun minulla oli taas aikaa ajatella asioita.
”Oletko kuullut Joshista mitään?” kysyin hiljaa muistaen elävästi, kuinka Josh oli poistunut oikeussalista Jeremyn paljastettua minun suunnitelleen hänen tappamistaan.
Andrews painoi katseensa hetkeksi pöytään.
”Arvasin, että haluat tietää jossain vaiheessa”, mies mutisi ja nosti sitten katseensa vetäen syvään henkeä. ”En kai minä voi valehdellakaan. Yritin saada häneen yhteyden sinun vuoksesi, ajattelin, että jos hän soittaisi, se voisi olla hyväksi… no, niin tai näin, Josh Bennettin puhelinlinja on poissa käytöstä ja hän on irtisanonut asuntonsa. En tiedä, missä hän on. En tosin ole edes yrittänyt etsiä, sinulla on muutakin tekemistä, kuin huolehtia --”
”Minä etsin hänet.” Ääneni oli kireä, hieman ahdistunut. Josh oli todellakin pelästynyt Jeremyn sanoja, mies oli paennut kaupungista minun vuokseni. ”Etsin hänet ja selitän hänelle, jos vain vapau--”
Lauseeni katkesi Susien vaimeaan ähkäisyyn. Käänsin katseeni häneen.
”Susie?”
Susie oli kohottanut toisen kätensä ohimolleen, toisen hän oli painanut vatsalleen. Katsoin naista pelästyneenä.
”Susie”, toistin huolestuneena, ”mikä sinun on?”
”Ei se ole mitään”, Susie kuiskasi ähkäisten uudelleen. ”He vain potkivat… se väsyttää, pientä huimausta ja nipistelyä... minun on ehkä lähdettävä kotiin lepäämään.”
Susie nousi hitaasti ylös tuolilta.
Heti, kun nainen oli päässyt jaloilleen, hän säpsähti.
”Ai!” Susie parkaisi. Nainen piteli käsillään vatsaansa ja älähti kivusta. Nousin saman tien ylös tuoliltani, samoin teki Andrews.
”Mikä sinun on?” kysyin vapisevalla äänellä. ”Susie, vastaa…”
Nainen ei kuitenkaan vastannut, sen sijaan hän taittui kaksin kerroin kivusta ja valahti polvilleen lattialle.
”Susie?!” Tuijotin lattialle jäänyttä, tuskasta vaikertavaa naista. Andrews seisoi vieressä neuvottomana. ”Andrews, tee jotain, häneen sattuu!”
”Ambulanssi”, Susie voihkaisi. ”Tarvitsen… ai!”
Käännähdin kohti takanani seisovia vartijoita. Terence Porter seisoi paikoillaan kädet ristittyinä, häntä ei vaikuttanut kiinnostavan mikään. Foster puolestaan katsoi tilannetta hämmentyneenä, eikä ilmeisesti tajunnut toimia.
”Sokeitako te olette?!” karjuin vartijoille. ”Ja kuuroja myös?! Vaimoni tarvitsee ambulanssin, hän on viimeisillään raskaana!”
”Rauhoitu, 353-2”, Porter ärähti. ”Foster, mene tarkistamaan tilanne. Vien 353-2:n pois.”
Fosterin kääntyessä ja lähtiessä harppomaan lukitusta sivuovesta kohti vierailijoiden puolta pyrin miehen perään, mutta Porter nappasi minua käsivarresta.
"Selliin, 353-2."
”Ei!" karjaisin Porterille. "Minä en lähde minnekään, minä --”
”Sinä et voi tehdä mitään.” Porterin ääni oli jääkylmä. ”Et yhtään mitään.”
”Menen hänen mukaansa sairaalaan, olen hänen lastensa isä!”
”Sinä pysyt täällä”, Porter ärisi. "Joko rauhoitut ja tulet kiltisti mukaani, tai --"
”Päästä irti!” karjuin Porterille. Kuulin Susien huutavan kivusta, kuulin Andrewsin äänen, poistuvia juoksuaskelia. Riuhtaisin itseäni eteenpäin, onnistuin vapautumaan Porterin otteesta. Käännähdin jo suunnatakseni tapaamistilan ovelle, mutta en koskaan ehtinyt sinne asti.
Tunsin voimakkaan iskun takaraivossani. Päässäni suorastaan humahti, putosin kontilleni lattialle lyönnin voimasta. Ennen kuin ehdin kunnolla toipua iskusta, Terence Porter astui lähemmäs työntäen vartijan pamppunsa takaisin vyölleen. Miehen puhuessa hänen äänensä oli suorastaan siirappisen mairea.
”Tulet varmasti viihtymään eristyksessä, 353-2. Sinne sinä olet nimittäin menossa.”
***
Irviksen kommentteja:
Hmm, en oikein tiedä, mitä mieltä olen osasta tai mitä sanoisin siitä. Muuta kuin sen, että lopussa rupesi menemään totaalisesti hermot, kun tietokone alkoi tappelemaan osan tekoa vastaan.
Mä yritän saada toisen osan aluilleen viikonlopun aikana ja julkaista sen ensi viikon alussa.
Mitäs luulette, että Susielle ja kaksosille käy? :)
