2.26 Acts of desperation



Lusikoiden kilinää lautasia vasten.
   Puheensorinaa.
   Sisälle saakka tunkeutuva aamukasteen tuoksu.
   Ja veitsi, jonka kärki pisti minua lantioon istuessani paikoillani aamiaispöydässä.



Olin täysin rauhallinen, tyyni kuin meri tuulettomana päivänä. Tyyni. Tyyni, mutta äkkisyvä, tyyni, mutta sisälläni peto kiersi kehää etsien saalistaan. Ja se saalis ei istunut kovin kaukana.



Olin ollut turvassa niin kauan, kuin Carpenter oli elänyt. Ennen lähentymistäni sellitoverini kanssa olin saanut kokea jatkuvan pelon, stressitilan, ahdistuksen. En aikonut kokea sitä uudelleen, en nyt, en kaiken sen keskellä, en, kun poikani makasi hengityskoneessa, en, kun en tiennyt, tapaisinko lapsiani koskaan… jokin pääni sisällä kuiskasi ”ei se ole hänen vikansa, että lapsesi henki on vaakalaudalla”, mutta kuiskaus hukkui sisälläni elävän pedon karjaisuun. Kaikkein eniten sillä hetkellä halusin kostaa.



Carpenter oli viimeisinä hetkinään kanssani vihjannut jotain siihen suuntaan, että oli joutunut Arpinaaman jengin hyväksikäyttämäksi saapuessaan. Se oli tieto, joka vain ruokki tulta ja sai pedon karjumaan entistä kovempaa.
   Arpinaama ei enää koskaan uhkaisi henkeäni. Arpinaama ei veisi lapsiltani isää tappamalla minut näiden seinien sisälle. Arpinaama saisi maksaa siitä, mitä teki aikoinaan Carpenterille.
   Arpinaama kuolisi. Tänään.



Ja siitä huolimatta, että kostonhimo oli minulle takavuosilta tuttu tunne, siitä huolimatta, että se oli kerta toisensa jälkeen ajanut minut entistä pahempaan tilanteeseen, minä en jaksanut välittää. Minä halusin vain kasvattaa kostonhimoani. Halusin tuntea sen korventavan sisuksiani lieskojen lailla, halusin eristäytyä mielessäni kuplaan, jonka sisäisessä todellisuudessa olisin vain minä ja Arpinaama. Halusin nähdä hänen kärsivän takiani. Kärsivän, kuten minä kärsin hänen takiaan. Kuten Carpenter oli aikoinaan kärsinyt.
   Se, että Andrews teki töitä vapauttaakseen minut… sillä ei ollut merkitystä. Uskoni vapautumiseeni oli kuollut samalla hetkellä, kun valot olivat välähtäneet toistamiseen. Minä en vapautuisi. Minulla ei olisi mitään menetettävää. Voisin siis tehdä mitä tahansa.
   Aivan mitä tahansa.

***



Hän piti minua silmällä. Tiesin hänen suunnittelevan jotain. Ja oli minun etuni, ettei hän edes tajunnut ihmetellä, miksi minä niin selkeästi suorastaan hakeuduin samaan tilaan hänen kanssaan, miksi nostin katseeni aika ajoin kirjastani vain kohdatakseni hänen katseensa. Hän ei tajunnut, että myös minä pidin silmällä häntä.



Kirjani ei olisi tosiasiassa voinut minua vähempää kiinnostaa. Teeskentelin lukevani sitä kasvavalla mielenkiinnolla, mutta oikeasti vain kääntelin sivuja ja annoin sanojen lipua katseeni ohi.
   Halu kostaa korvensi sisuksiani. En kestäisi enää kauaa, tarttuisin ensimmäiseen mahdolliseen tilaisuuteen.
   Ja sainkin sen pian.



Arpinaama nousi. Hän kääntyi sanomaan jotain Greenelle, kohotti katseensa ja vilkaisi minuun. Mies käänsi selkänsä jengilleen ja suuntasi kohti portaita. Arpinaaman kadottua yläkertaan laskin kirjani pöydälle ja nousin itsekin.



Muut huoneessa olijat olivat liian kiinnostuneita televisiossa pyörivästä elokuvasta kuin siitä, että vanki numero 353-2 hylkäsi kirjansa ja käveli toisia yläkertaan johtavia portaita ylös. Se sopi minulle. Mitä harvempi tiesi minun olleen samaan aikaan samassa suunnassa, kuin Arpinaama, sitä parempi. Kiinnijäämisellä tuskin olisi ollut elinkautisvangille mitään merkitystä, mutta en siitäkään huolimatta aikonut tietoisesti ilmiantaa itseäni jättämällä minkäänlaista jälkeä pikku tapaamisestani.



Arpinaamalla olisi tasan yksi syy kävellä selliosastolle; hän palaisi selliinsä, ja siellä mies olisi ansassa. Sellien ovet eivät olleet lukossa vapaa-aikana, minulla olisi täysin vapaa pääsy samaan selliin hänen kanssaan. Todennäköisyys sille, että joku tulisi Arpinaaman selliin, oli häviävän pieni. Carroll oli Arpinaaman sellitoveri, ja nuorella miehellä näytti olevan liian kiire rakkauselokuvansa tuijottelussa, jotta hän tulisi pelastamaan johtajaansa.
   Ja vaikka tulisikin, mitä sitten? Minä olin se, jolla oli puukko.



Siinä se oli. Selli numero 5. Tarkistin, että puukko oli edelleen taskussani, muuta en tehnyt. En pysähtynyt harkitsemaan. Jos halusin todella kerrankin näyttää edes itselleni, että tämä oranssihaalarinen rotta ei veisi minua ja mielenterveyttäni kuin pässiä narussa, oli parasta toimia vaistonvaraisesti. En halunnut kaivaa enää esiin sitä Victoria, jota järjen ääneksikin kutsuttiin. En tarvinnut häntä. En tarvitsisi häntä enää koskaan.
   Avasin oven.



Hän luki täysin tyynesti kirjaa sängyllä. Kuullessaan oven avautuvan hän laski kirjansa ja katsoi minuun sen yli. Näin hänen kulmiensa kurtistuvan hivenen, mutta ele peittyi ivalliseen virneeseen, joka puolestaan katosi äreän irvistyksen tieltä.
   ”Erehdyitkö sellistä?” Arpinaama ärähti. ”Sinulla ei ole mitään asiaa tänne.”
   ”Minulla on asiaa sinulle.”
   Ääneni oli itsevarma, suorastaan uhkaava. Suljin oven takanani. Arpinaama työnsi kirjansa peittonsa alle ja nousi jaloilleen.



Arpinaama tuijotti minua suoraan silmiin. Erotin hämmennyksen hänen katseestaan, vaikka mies yrittikin taitavasti peittää sen.
   ”Asiaa minulle?” Arpinaama toisti, näin kylmän virneen piirtyvän hänen kasvoilleen. ”En tiennytkään sinun olevan suorastaan itsetuhoinen, de Luca. Minä en suvaitse kutsumattomia vieraita sellissäni, en varsinkaan, mikäli kyse on jostakusta sinun kaltaisestasi pikku nilviäisestä. Ja voin taata, että kykenen pieksemään sinut yksinkin.”
   Arpinaaman kädet puristuivat nyrkkiin. Kohotin leukaani, katsoin Arpinaamaa ylhäältä alas.
   ”Sopii yrittää”, lausuin hitaasti, hiljaisella äänellä.
   Arpinaama tuijotti minua hetken. Mies hymähti.
   ”Neitihän on tänään oikein itsevarma. No, se sopii minulle. Greenekin pitää sinusta enemmän, jos olet hieman vastahakoinen… vielä enemmän hän tulee pitämään siitä, ettei sinulla ole enää hampaita, kun vien sinut hänen luokseen.”
   Hän asteli hitain askelin lähemmäs. Näin hänen epäröivän ja tiesin, että hän epäili jotain olevan tekeillä. Siitä huolimatta hän eteni kohti minua. Hänen varovainen etenemisensä sai raivon sisälläni roihahtamaan, enkä halunnut enää odottaa, vaan harpoin häntä vastaan.



Hän tönäisi rintakehääni voimakkaasti vasemmalla kädellään saaden minut horjahtamaan. Pysyin kuitenkin pystyssä, eikä Arpinaama tönäisynsä jälkeen tehnyt enää mitään. Naurahdin.
   ”Siinäkö kaikki?” sihahdin miehelle. ”Eikö sinun pitänytkään lyödä minulta hampaita kurkkuun? Pelkäätkö sinä, rotannaama?”
   Se oli tarpeeksi.



Arpinaama tarttui minuun kaksin käsin ja työnsi minut seinää vasten. Annoin hänen tehdä sen. Hän saisi luulla, että olisi voitolla. Hetken.
   Kun Arpinaama painoi kätensä kaulalleni, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja veti sen taakse lyödäkseen, työnsin vasemman käteni taskuuni. Hapuilin kylmän metallin sijaan sileää puukahvaa, ja löydettyäni sen kiskoin puukon esille.
   ”Mitä helvettiä?!”
   Arpinaaman huuto oli täysin spontaani. Käytin hyväkseni yllätyksen tuoman edun, potkaisin miestä polvellani haarojen väliin saadakseni hänet kauemmas minusta ja työnsin miehen vastakkaiselle seinustalle.



Ei olisi ollut edes teoriassa mahdollista pidellä Arpinaamaa yhdellä kädellä kurkusta seinää vasten paikoillaan, mutta se, ettei mies puukon nähtyään tehnyt minkäänlaista vastarintaa, helpotti asiaa huomattavasti. Arpinaama oli painautunut niin tiiviisti kylmää kiveä vasten, kuin kykeni, hänen silmänsä olivat rävähtäneet auki ja miehen keho tärisi hieman. Nautin tuntiessani Arpinaaman vapinan käsissäni. Nautin pelosta, jota aiheutin miehessä, vaikka hän yrittikin sen peittää.
   ”No?” kysyin Arpinaamalta kireällä äänellä yrittäen jotenkin liikuttaa raivosta jännittyneitä huuliani. ”Miltä tuntuu, rotta? Jos kuvittelit, että aion vain odottaa, että sinä jengeinesi tulet nelinkertaisella ylivoimalla hakkaamaan minut, olit väärässä.”
   ”Sanoo mies, joka viikko toisensa perään roikkui mielipuolen suojeluksessa, kun ei uskaltanut olla yksin”, Arpinaama kähähti. Olin lievästi yllättynyt siitä, miten rohkeasti Arpinaama soimasi minua huolimatta tilanteestaan.



”Olet typerämpi, kuin luulin”, sihahdin miehelle. ”Jos et huomannut, minulla on puukko, sinulla paljaat nyrkit. Voisin tappaa sinut tähän paikkaan. Siitä huolimatta auot päätäsi minulle.”
   Arpinaaman hengitys värisi, tunsin katkonaisen ilmavirran poskeani vasten.
   ”Jos voisit tappaa minut vaikka heti, mikset ole tehnyt sitä jo?” Arpinaaman puhuessa miehen ääni oli toisaalta ivallinen, toisaalta pelokas.
   ”Etkö ymmärtänyt, mitä sanoin?” ärähdin Arpinaamalle. ”Sanoin, että minulla on sinulle asiaa. Minulla on sinulle kysymys. En vaadi vastausta, mutta voin kertoa, että jos en sitä saa, en tee sinulla yhtään mitään. Suosittelen siis vastaamaan.”
   Arpinaama ei sanonut mitään. Oletin hänen olevan valmis kysymykseeni.
   ”Minua on jo pitkään kiinnostanut eräs asia”, sanoin hiljaa. ”Sanoit, että olen vienyt sinulta vapautesi. Miten niin? Mihin se väite perustuu?”
   Olisin olettanut, että Arpinaama olisi ollut edelleen hiljaa, ainakin muutaman sekunnin. Sen sijaan olin tuskin ehtinyt sulkea suutani, kun mies puhui.



”Nicholas Corucci”, Arpinaama vastasi vapisten. ”Sinä tapoit hänet. Hän lupasi järjestää minut ulos täältä. Sinun ansiostasi istun täällä vielä kaksikymmentä vuotta…”
   ”Sinäkö olit Coruccin palveluksessa?” tiukkasin mieheltä, ja hän nyökkäsi.
   ”Seitsemän uskollista vuotta, de Luca. Siihen asti, kunnes jouduin vankilaan.”
   ”Ja keneltä sait kuulla, että minä tapoin Coruccin?” kysyin. ”Keneltä urkit nimeni? Tiedän, että hän on yksi vartijoista – haluan hänen nimensä!”
   Arpinaama pudisti päätään.
   ”Hän tappaa minut joka tapauksessa, jos kerron”, mies sihahti. ”Jos sinä päätät tappaa minut nyt, koska en kerro, lopputulos on silti sama.”
   Tuijotin häntä hetken silmiin. Raivo sisälläni oli suorastaan mittaamattomissa korkeuksissa. En enää tosiasiassa edes välittänyt, kuka vartijoista oli Arpinaaman puolella. Ei sillä ollut mitään merkitystä. Vain yhdellä asialla oli.
   Vein veistä pitelevän käteni taakse.



”Ole hyvä, rotta. Tämä on minulta ja Carpenterilta.”
   Iskiessäni veitsen hänen vatsaansa kuulin kuvottavan rusahduksen.



Hän yritti huutaa. Näin hänen aukovan suutaan, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Arpinaaman kasvot vääristyivät kivusta. Miehen käsi lennähti hänen vatsalleen, hän painoi haavaa kädellään tajuamatta, että terä hänen sisällään teki eleen voimasta vain lisää tuhoa. Verta oli koko ajan enemmän. Minä käänsin veistä haavassa – kirjaimellisesti. Se oli kuvottavaa, mutta lopulta niin nautinnollista, etten olisi halunnut päästää miehestä irti lainkaan. Lopulta minun oli kuitenkin kiskottava veitsi miehen vatsasta ja astuttava taaksepäin.



Jäin katsomaan häntä, kun hän putosi polvilleen lattialle aukoen edelleen suutaan kuin kala kuivalla maalla. En tehnyt mitään, vain tuijotin. Arpinaama kohotti katseensa vielä kertaalleen minuun, ennen kuin menetti tajuntansa ja valahti lattialle makaamaan.



Hetkeen en kyennyt toimimaan. Tuijotin vain lattialla makaavaa Arpinaamaa verinen veitsi kädessäni. Tajusin, että hihassani oli verta, sitä oli myös roiskahtanut vatsani kohdalle. Se täytyisi pestä pois. Täytyisi mennä pesutupaan ja pestä todisteet.



Oli minun onneni, ettei alakertaan ollut jäänyt ketään, sillä tie pesutuvalle kulki alakerran kautta. Kukaan ei tullut vastaan kävellessäni eteenpäin kylmän rauhallisesti, vilkaisten välillä, ettei vaatteistani tippunut verta lattialle. Veitsen olin työntänyt takaisin taskuuni, sen ehtisin pestä myöhemmin. Tärkeintä oli nyt päästä eroon verestä.



Riisuin kaiken alushousuja lukuunottamatta ja otin tarranauhalla kiinnitetyn vankinumeron irti haalareideni selkämyksestä. Tungin vaatteet samaan pyykkisäkkiin muutaman muun vaatteen kanssa ja työnsin saman tien pesukoneeseen. Perään laitoin puoli paketillista pyykinpesuainetta toivoen, että se riittäisi. Aioin jäädä pesutupaan odottamaan, että pesukone olisi tehnyt työnsä – halusin nähdä, ettei ainuttakaan veritahraa jäänyt haalareihin kertomaan veriteosta.



Kaivoin pesutuvan laatikostosta itselleni puhtaat haalarit. Kiinnitin niihin vankinumeron ja puin ne päälleni. Kukaan ei saisi koskaan tietää, mitä tein.
   Samassa korviavihlova sireenin ääni halkoi ilmaa.



Yleishälytys. Arpinaaman ruumis oli löydetty. Liki sireenin alle hukkuva kuulutus vahvisti sen.
   ”Jokaisen vangin on palattava viipymättä sellinsä luo”, kuului Fosterin särisevä ääni pesutuvan ulkopuolelle kiinnitetystä kaiutinjärjestelmästä. ”Toistan; jokaisen vangin on palattava viipymättä sellinsä luo. Suoritamme vankien laskun.”
   Tiesin, ettei minua saataisi nyt löytää pesutuvasta, se herättäisi epäilyksiä. Minun oli juostava.



Juostava ja toivottava, ettei haalareissani tosiaan olisi pesun jälkeen ainuttakaan veritahraa vartijoiden tarkastaessa koko vankilan.

***



Siitä huolimatta, että juoksin, saavuin paikalle viimeisenä. Muut vangit seisoivat jo rivissä selliensä edessä – Arpinaamaa lukuunottamatta. Terence Porter ja Wallace Shelton seisoivat lähellä toista tyhjää kohtaa vankien rivistössä. Se kohta kuului minulle, ja tiesin heidän odottaneen minua.
   ”Missä luuhasit, 353-2?” Porter ärähti. ”Sinua on odotettu.”
   ”Kirjastossa”, vastasin täysin rauhallisesti ensimmäisen mieleeni tulevan paikan, jossa ei yleensä ollut ketään muuta. Asetuin riviin seisomaan tuskin huomaten, että Carpenterin paikalle sellini eteen oli jo ilmestynyt uusi vanki – nuori, pelokkaan näköinen mies.



Porter katsoi minua pitkään.
   ”Kirjastossa”, vartija toisti ivallisella äänellä. ”Vai että kirjastossa. Sinähän olit myös kirjastossa, 355-2. Kerrohan, näitkö tätä vankia samassa tilassa kanssasi?”
   Vieressäni seisova pelokas mies värähti. Hän puhui hyvin hiljaisella, vapisevalla äänellä.
   ”En nähnyt, herra Porter.”
   Uhkaavasta tilanteesta huolimatta en tuntenut mitään. Ehkä se johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että olin juuri tappanut miehen. Mikään ei sen rinnalla tuntunut enää miltään. Rauhallisena pysyminen oli siis varsin helppo tehtävä, ja saatoin vastata Porterille yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla.
   ”En minäkään nähnyt häntä.”



Jälleen pitkä tuijotus. Porter näytti kamppailevan sisällään sen suhteen, löisikö minua juuri nyt vai joskus myöhemmin.
   ”Älä leiki kanssani, de Luca”, mies ärähti. Panin merkille, että Porter käytti tapojensa vastaisesti nimeäni eikä ainoastaan numeroa. ”Sinä olet syyllinen, me kaikki tiedämme sen. Minulla on täydet valtuudet --”
   ”Syyllinen mihin?” keskeytin Porterin täysin viattomalla kysymyksellä. ”En ensinnäkään tiedä, mistä minua syytetään, ja vaikka tietäisinkin, se, ettei tämä nuori herra sattunut näkemään minua kirjastossa, ei tee minusta syyllistä.”
   ”Turpa kiinni, de Luca!” Porter karjui, näin hänen käsiensä puristuvan nyrkkiin. ”Alvarado, sinähän olet täysin varma, ettei hän ollut siellä?!”



Kukaan ei vastannut, vieressäni seisova uusi vanki vilkuili Porteriin päin. Mielessäni tajusin, että Porterin puhuttelema ”Alvarado” oli se uusi vanki vieressäni. Toivuttuaan hämmennyksestään mies puhui edelleen hyvin hiljaa.
   ”En… en tiedä… en kai, saatoimmehan me mennä ristiin tai --”
   ”Et tiedä?!
   ”Terence, rauhoitu”, kuului Sheltonin ääni toiselta puoleltani. ”Tärkeintä on, että kaikki de Lucaa myöten ovat nyt paikalla. Syyllinen löytyy heidän joukostaan ennemmin tai myöhemmin.”
   Porter katsoi Alvaradoa silmiin, mies vaikutti yrittävän kaivaa jonkinlaista vastausta nuorikon katseesta. Sitä kuitenkaan löytämättä vartija käännähti viimein ja alkoi marssia edestakaisin vankirivistön edessä.



”Kuten suurin osa teistä tietääkin”, Porter sanoi puhuen nyt rauhallisemmalla äänellä, ”vanki numero 329-2, jonka osa teistä tuntee nimellä Andy Myers ja osa hiukan epävirallisemmalla nimellä, löydettiin puukotettuna sellistään hetki sitten.”
   Porter pysähtyi. Hän antoi katseensa vaeltaa meistä jokaisessa pysäyttäen sen aavistuksen pidemmäksi hetkeksi minuun.
   ”Me tulemme löytämään syyllisen.” Porter sylki sanat suustaan voimalla, kuin korostaakseen sitä, että näin todella tulee tapahtumaan. ”Voin taata, että löydämme hänet. Tämä on pieni vankila, meillä ei ole montaakaan epäiltyä. On syyllisen itsensä oma valinta, haluaako hän tehdä asiat itselleenkin helpommiksi ja ilmiantaa itsensä murhayrityksestä vapaaehtoisesti, vai haluaako hän mieluummin olla hankala, vaikeuttaa elämäänsä huomattavasti ja jäädä kiinni myöhemmässä vaiheessa.”
   Porter jatkoi vielä puhettaan, mutta hänen sanansa menivät ohi korvieni. Murhayrityksestä? Eikö Arpinaama ollutkaan kuollut?
   ”Voitte palata selleihinne”, Porter päätti puheensa. ”Te pysytte selleissä seuraavan vuorokauden. Ruoka tuodaan teille sitten, kun ehdimme sen tuomaan. Valot sammuvat tänään kuudelta. Menkää.”



Kukin meistä kääntyi siirtyäkseen selliin. Huomasin Porterin tuijottavan minua edelleen vihaisesti, aivan kuin hän tietäisi, että olin syyllinen. Minä vastasin samalla mitalla takaisin, sillä olin tajunnut jotain.
   Sinä päivänä, kun minut oli pahoinpidelty, kukaan ei ollut edes kysynyt minulta, kuka sen oli tehnyt. Kukaan ei välittänyt. Nyt, kun Arpinaamaa oli vahingoitettu, Terence Porter oli suorastaan raivona. Olin varma siitä, että Porter oli se, joka teki yhteistyötä Arpinaaman kanssa. Täysin varma.



Alvarado ei ollut erityisen puhelias sellitoveri. Heti päästyämme selliin asti mies istuutui oven lähelle nojaten wc-istuinta muusta sellistä erottavaan väliseinään. Näin hänen vapisevan hieman, ristiverisen miehen kasvot olivat kalvenneet. Hänestä suorastaan paistoi se, ettei hän ollut koskaan ollut vankilassa, eikä todennäköisesti ollut istumassa pitkää kakkua.



Olin katkera. Olin puukottanut Arpinaamaa. En ollut onnistunut hänen tappamisessaan. Kaikesta siitä huolimatta en aikonut ryhtyä uudeksi Carpenteriksi.
   ”Ei sinulla ole syytä olla noin peloissasi.”
   Ääneni oli käheä. Alvarado värähti jälleen kuullessaan hänelle puhuttavan. Mies ei kuitenkaan vastannut mitään, joten jatkoin.
   ”Minä en ole ensimmäisenä niiden ihmisten listassa, joita sinun pitäisi täällä pelätä”, sanoin miehelle. ”En tiedä, rauhoittaako vai pahentaako se tieto asiaa, mutta ainakin tässä sellissä voit olla rauhassa.”
   Alvarado ei vieläkään vastannut. Luovutin.



Asetuin selälleni makaamaan sängylle. Olin pettynyt itseeni. Olin yrittänyt tappaa Arpinaaman, todellakin yrittänyt, ja epäonnistunut. Eikä se ollut huolistani ainoa.
   Ironista tai ei, olin huolissani siitä, ettei Arpinaaman vahingoittaminen tuntunut edes millään tasolla pahalta. Että suorastaan toivoin hänen kuolemaansa, vaikka ihmisten tappaminen oli ennen ollut henkisellä tasolla minulle hyvin rankkaa.
   Mikä minusta oli tullut?



En tiennyt, uskoinko vapautumiseeni. Hetkittäin en uskonut, se epäusko ja epätoivo oli lopulta ajanut minut vahingoittamaan Arpinaamaa. Hetkittäin taas uskoin… mutten tiennyt, halusinko uskoa.
   Sillä ansaitsiko tällainen mies vapautta? Mies, joka nautti siitä, että sai tuntea toisen miehen veren käsissään? Ansaitsiko sellainen mies rakastamaansa naista, lapsistaan puhumattakaan?
   En enää tiennyt sitäkään.

***



Kaikesta huolimatta päivät kuluivat eteenpäin, lopulta ne muuttuivat kokonaiseksi viikoksi. Sain olla täysin rauhassa Arpinaaman jengiltä johtajan itsensä maatessa sairasvuoteella.
   En jäänyt kiinni missään vaiheessa. Arpinaama kyllä heräsi syvästä tajuttomuudestaan aikanaan, mutta väitti, ettei muistanut, kuka hänen kimppuunsa oli hyökännyt. Itse oletin, että mies kyllä muisti, mutta ei suostunut sanomaan sitä ääneen. Arpinaama olisi vajonnut maan alle häpeästä, mikäli joku saisi tietää, että häntä puukottanut mies oli sama tyyppi, jota Arpinaama itse oli ahdistellut jo pitkään. Toki oli silkkaa typeryyttä Arpinaaman osalta olla sanomatta nimeäni, mutta se typeryys oli loppujen lopuksi minulle vain hyödyksi.



Yleensä saatoin lukea kirjastossa aivan yksin ilman, että kukaan tuli sanomaan minulle mitään. Se päivä oli kuitenkin poikkeus. Huomatessani jonkun vetävän tuolin itselleen vierestäni kohotin laiskasti katseeni kirjasta.
   Tulija oli uusi sellitoverini, Alvarado. Mies ei ollut koko kuluvan viikon aikana sanonut minulle sanaakaan tai ottanut minuun mitään kontaktia. Alvaradolla ei ollut kirjaa, oli täysin selvää, että hän oli tietoisesti hakeutunut juuri minun luokseni, mutta koska mies ei sanonut pitkään aikaan mitään, jatkoin lukemista.



Alvarado nojasi pöytään epätoivoisen näköisenä. Mies vaikutti siltä, että purskahtaisi pian itkuun. Odotin, että hän puhuisi. Tiesin hänen tekevän sen ennemmin tai myöhemmin.
   Alvaradon viimein avatessa suunsa hänen äänensä oli hauras.
   ”Sanoit, ettet sinä ole niitä, joita minun täytyy pelätä”, Alvarado kuiskasi.
   Pitkä hiljaisuus, en vastannut mitään. Nuori mies jatkoi.
   ”Keitä muita minun sitten täytyy pelätä, kuin vartijoita ja Greeneä?”
   ”Onko Greene tehnyt sinulle jotain?” kysyin välinpitämättömästi.



Kun Alvarado vavahti ja painoi päänsä pöytää vasten täristen holtittomasti, suljin viimein kirjani ja laskin sen pöydälle. Katsoin miestä tutkivasti. Mitään ulkoisia väkivallan merkkejä hänessä ei näkynyt. Olisin oikeastaan toivonut löytäväni niitä, sillä se, ettei Alvaradoa oltu selvästikään hakattu, mutta mies oli silti tolaltaan, kertoi vain yhdestä asiasta. Huokaisin. Se jatkui edelleen, vaikka Arpinaama oli poissa pelistä. He jatkoivat vaikka ilman johtajaansa, hyvin ilmeisesti myös tekemättä minkäänlaisia tarjouksia, vaan yksinkertaisesti pakottamalla heikoimmat suostumaan tahtoonsa. Mutta mitä minä olisin voinut asialle tehdä? Ennen olisin ehkä miettinyt mahdollisuuksiani pidemmälle, ennen olisin saattanut löytää jonkin ratkaisun, mutta en enää. En välittänyt. En jaksanut, en halunnut välittää.
   ”Yksi neuvo, Alvarado”, sanoin miehelle hiljaa. ”Anna samalla mitalla takaisin. Muuten olet heidän naisensa tasan niin kauan, kuin olet tässä vankilassa.”



Nousin. Lähtiessäni viemään kirjaa takaisin kirjahyllyyn kuulin Alvaradon nyyhkäisevän vaimeasti.
   ”Luulin… luulin, että sinä auttaisit minua”, mies sopersi.
   En miettinyt, mitä tein tai sanoin. Toimin täysin spontaanisti. Olkiani kohauttaen sanoin Alvaradolle vastaukseni.
   ”Minä en tullut tänne auttamaan ihmisiä.”
   Laitettuani kirjani pois käännyin. Katsoin Alvaradoon vielä kerran. Katse, jonka mies minuun loi oli täynnä epätoivoa, mutta sen rinnalla näkyi toinenkin tunne – tunne, jota tunsin itsekin itseäni kohtaan.



Pettymys.

***



Muutoksenhakua koskeva oikeudenkäyntini lähestyi. Paria päivää ennen sitä Andrews tuli tapaamaan minua. Ennen, kuin ehdin edes sanoa mitään, Andrews kertoi minulle sen, minkä halusinkin tietää.
   ”Poikasi selviää, Victor”, Andrews totesi. ”Hänet on irrotettu hengityskoneesta jo jonkin aikaa sitten, hän hengittää itse. Pahoittelen, että sait tietää vasta nyt – minulla on ollut kiire oikeudenkäynnin valmistelussa, ja --”
   ”Milloin hän pääsee kotiin?” kysyin Andrewsilta.
   ”Huomenna”, mies vastasi, näin hymynkareen hänen huulillaan. ”Juuri sopivasti ristiäisiin.”



Katsoin Andrewsia hetken, sitten painoin katseeni alas.
   ”Ristiäisiin ilman minua”, sanoin hiljaa. Andrewsin hymy hyytyi.
   ”Susie kyllä pyysi minua kysymään sinun mielipidettäsi nimistä”, mies sanoi. ”Se on ehkä laiha lohtu, mutta…”
   Andrews ei jatkanut pidemmälle. Huokaisin.
   ”Mitkä ne ovat?”
   Hymy palasi Andrewsin huulille.
   ”Tyttö on Samantha Christine ja poika William Lawrence.”
   ”Hyvät nimet.” Muuta en sanonut.



Pitkän hiljaisuuden jälkeen Andrews puhui taas.
   ”Sinua varmasti kiinnostaa tietää, mistä tässä on ylipäätään kyse”, hän sanoi esittämättä oikeastaan minkäänlaista kysymystä. ”Kuten tiedät, June Bryant saattoi hyvinkin olla liian jäävi todistamaan sinua vastaan. Eikä nyt oikeastaan ole edes aihetta puhua siitä, että hän ”saattoi olla”, vaan hän todella oli. Hänet oli lahjottu, Victor.”
   En vastannut mitään, odotin Andrewsin jatkavan. Mies katsoi minua hieman hämillään, kuin odottaisi vastausta. Hetken kuluttua hän jatkoi.
   ”Mielenkiintoni heräsi, kun sain kuulla, että Jeremy on muuttanut pienempään ja halvempaan asuntoon”, Andrews kertoi. ”Vielä mielenkiintoisemmaksi asian teki se, että Bryant puolestaan sai Jeremyn asunnon. Nimenomaan sai, Victor. Sitä ei myyty eikä vaihdettu mitään vastaan, vaan se annettiin Bryantin haltuun. Asunto on edelleen Jeremyn nimissä, mutta Bryant asuu siellä. Kaikki viittaa siihen, että hänet oli lahjottu. Sinä puolestasi olet todennäköisin syin vangittu. Olet myöntänyt murhan, mutta myös kertonut tehneesi sen pakon edessä, ja ainoa asia, joka tuki syyttäjän ajatusta siitä, että tekosi olisi ollut suunnitelmallinen, oli Bryantin lausunto. Sitä taas ei voida ottaa huomioon, mikäli on syytä olettaa, että Bryant on merkittävästi hyötynyt lausunnostaan.”



Kun en vastannut vieläkään mitään, Andrewsin ääni muuttui huolestuneeksi.
   ”Victor? Onko jokin hätänä?”
   Pudistin päätäni.
   ”Ei ole.”
   ”Varmasti?”
   Olin jälleen hiljaa. Andrews huokaisi.
   ”En tiedä, onko nyt paras aika kertoa tätä…” mies aloitti mutisten hiljaa, ”mutta kerrottava se on kuitenkin jossain vaiheessa… tajuat varmasti itsekin, että todistajan lahjominen ja väärän valan vannominen ovat vakavia rikoksia. Jeremy ei tule selviämään sakoilla tai ehdollisella. Uskon vähintään viiden vuoden vankeusrangaistukseen ottaen huomioon, että Jeremyn lausunto olisi voinut aiheuttaa sinulle kuolemantuomion.”
   Hiljaisuus. Lopulta tajusin, että minun olisi parasta vastata edes jotain.
   ”Pitäisikö minun välittää siitä?” kysyin Andrewsilta. Mies pysytteli ilmeettömänä, mutta hänen äänestään kuulsi hämmennys.
   ”Ei kai… en minä olettanut, että sinä haluaisit pysyä vankilassa suojellaksesi Jeremyä, mutta oletin, että…” Andrews vaikeni, hän ei enää jatkanut.



Andrews nousi ylös ja katsoi minua hetken.
   ”Minun on mentävä nyt, Victor”, mies sanoi hiljaa. ”Sinun ei tarvitse huolehtia mistään, minä hoidan puolustuksen ja puhumisen oikeussalissa. Pidät vain huolta siitä, että pääset paikalle. Olen sopinut vartijoiden kanssa, että sinut haetaan ylihuomenna kuudelta. Ole silloin valmiina.”
   Nyökkäsin. Tuijotin käsiäni, en jaksanut innostua oikeudenkäynnistä. Pessimisti ei pety, sanotaan. Muutoksenhaulle oli annettava mahdollisuus, mutta vapautumiseen en uskoisi ennen, kuin saisin riisua oranssit haalarit yltäni.
   Yhtä asiaa halusin kuitenkin kysyä. Nimittäin sitä, mitä Susie ajatteli tästä kaikesta. En kuitenkaan ehtinyt, kohottaessani katseeni en enää nähnyt Andrewsia. Mies oli jo poistunut tapaamistilasta, ja oli myös minun aikani lähteä. Näkisimme seuraavan kerran oikeustalolla.



Sheltonin saattaessa minua kohti päärakennusta Porter oli meitä vastassa rakennuksen ovella. Hän pysäytti meidät eteensä ja katsoi minuun.
   ”353-2:lla on tänään tiskivuoro”, Porter totesi ylimielisesti. ”Jatkossa oletan, että sovit tapaamisesi muulle ajalle.”
   ”Eikö tänään ollut Curtisin --?” Shelton aloitti, mutta Porter vaiensi hänet terävällä katseella.
   ”353-2 tiskaa. Heti. Ole hyvä, ruokailutilan ovi on auki ihan sinua varten.”



Vastaväitteitä ei kuunneltu, en tosin niitä esittänytkään. Kävelin vain suoraan kohti ruokailutilaa. Sen ovi oli selällään, kuten Porter oli luvannut. Astuttuani sisään ja suljettuani oven perässäni kurtistin kulmiani hämmennyksestä.



Ruokailutilassa oli tasan yksi tyhjä lautanen. Pälyilin ympärilleni, missään ei näkynyt lisää astioita, ei pöydillä, ei työtasoilla, ei tiskialtaassa. Tiskivuoron käyttäminen yhden lautasen tiskaamiseen tuntui melko turhalta, mutta ehkä se antoi Porterille jonkinlaista tyydytystä?
   Samassa ruokailutilan ovi aukesi.



Tulijat olivat Greene, Carroll ja se vanha, vaaleahiuksinen mies, jonka muistelin olevan nimeltään Simmons. He seisoivat ovella ja tuijottivat minua ylimielisesti. Tunsin pulssini kiihtyvän, ei ollut epäilystäkään, etteikö kolmikko olisi tullut tänne kostamaan johtajansa puolesta. Kokeilin taskuani vaivihkaa, kannoin puukkoa nykyään aina mukanani, ja se oli taskussani edelleen.
   ”No mutta, de Luca”, Greene sanoi hiljaa. ”Tapaamme taas. Tällä kertaa oletkin ihan yksin.”
   ”Älä tule lähemmäs”, ärähdin Greenelle. Isokokoinen mies naurahti.
   ”Tai mitä? Puukotat minua, kuten puukotit Arpinaamaa?”
   Ihoni nousi kananlihalle. ”En tiedä, mistä puhut”, vastasin Greenelle. Hän naurahti uudelleen.
   ”Eiköhän opeteta de Lucalle hieman vankilan tapoja”, mies kehotti. Hän alkoi astella lähemmäs, ja kaksi muuta miestä hänen takanaan seurasivat.



En aikonut perääntyä. Tiesin tasan tarkkaan, mitä tehdä. Olin vihainen, järkyttävän vihainen, suorastaan hulluuteen saakka. Puristin käteni nyrkkiin ja odotin, että he olisivat tarpeeksi lähellä. Kun he olivat yhden, pitkän harppauksen päässä, työnsin käteni taskuuni ja vedin puukon esille.



Olin tarpeeksi kyllästynyt Arpinaaman jengiin huitoakseni vain mielipuolisesti heitä kohti veitsellä. Carroll oli kuitenkin ainoa, joka käytännössä teki lainkaan vastarintaa, Greene ja Simmons vain perääntyivät, mutta eivät edes kohottaneet käsiään. He vaikuttivat varautuneen tähän. He vaikuttivat odottavan jotakin. Ikään, kuin he olisivat varmoja siitä, että…
   Ovi lennähti auki.
   ”Pudota se, 353-2, tai ammun!”



Terence Porter ja Wallace Shelton seisoivat edessäni. Greene, Simmons ja Carroll väistyivät vartijoiden tieltä heidän osoittaessa minua aseillaan. Porter näytti voitonriemuiselta, samaan aikaan kuitenkin vihaiselta.
   ”Minä sanoin pudota se”, Porter ärähti. ”Minulla on hyvä syy vetää liipaisimesta, jos alat uhkaamaan kenenkään henkeä täällä.”



Tuijotin Porteria jähmettyneenä. Pidin veistä yhä kädessäni, minulla ei ollut pienintäkään aikomusta luopua siitä.
   ”Kolme sekuntia, de Luca”, Shelton sanoi Porterin vieressä jääkylmällä äänellä. ”Lasken hitaasti kolmeen, ja sinä aikana sinä pudotat veitsesi ja nostat kätesi ilmaan. Sinä olet uhka meille kaikille, meillä on täydet valtuudet suojella muiden vankien henkeä sinunkin henkesi uhalla.”



”Yksi.”



”Kaksi.”



”Kol-”
   ”Hyvä on.”



Veitsi putosi lattialle kilahtaen. Kohotin käteni ylös alistuneena. Porter ja Shelton laskivat aseensa.
   ”Shelton, käsiraudat”, Porter totesi ja antoi kilisevät kahleet vyöltään kollegansa käteen.



En voinut tehdä mitään Sheltonin lukitessa käsiraudat ranteisiini. Tiesin, että ranteiden raudoittaminen oli merkki siitä, että olin nyt niitä vankeja, joita ei voinut muuten taluttaa edes kahden vartijan voimin muualle riskittömästi. Olin niitä vaarallisia vankeja.



”Eristykseen”, Porter komensi. ”Seitsemän viikkoa.”
   ”Seitsemän viikkoa?” toistin käheästi. Vartija nyökkäsi.
   ”Juuri sopivasti niin, että oikeudenkäyntisi ehtii mennä ohi.”
   Tuijotin Porteria silmiin. ”Sinä et voi”, sanoin entistä käheämmällä äänellä. ”Et voi. Minun on oltava siellä… minun on pakko, teidän on päästettävä minut sinne!”



Porter katsoi minua kylmä hymy kasvoillaan. Hän pudisti päätään hitaasti.
   ”Valitan, 353-2. Tyhmästä päästä ja niin edelleen. Sinä et lähde ylihuomenna täältä minnekään… sinä olet eristyksessä, ja vankila nostaa sinua vastaan syytteen 329-2:een kohdistuneesta murhayrityksestä. Olet täällä vielä pitkään, 353-2. Hyvin, hyvin pitkään…”
   ”Ei!” huusin Porterille. ”Te ette voi tehdä tätä…”



”… te ette voi tehdä tätä minulle!”
   Yritin rimpuilla, päästä vapaaksi, potkaista Sheltonia – mitä tahansa. Mistään ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä.
   ”Vie hänet, Shelton.” Terence Porterin ääni oli mairea. ”Jos hän ei kävele, raahaa hänet. Minun luvallani saat käyttää voimakeinoja, hän on vaarallinen.”
   ”Ei! Te ette vie minua!”



Huutoni kaikuivat kuuroille korville. Kun käsiraudat viimein avattiin ja eristyssellin ovi pamahti kiinni, jäljellä olivat vain pimeys, yksinäisyys ja täysi hiljaisuus.

***

Irviksen kommentteja:

Eieieiei Victor mikset puukottanut Arpinaama vaikka sitä seitsemäätoista kertaa varmistaaksesi lopputuloksen?!

Tämän osan teko oli pienen tappelun takana sekin. Olin muutaman päivän ajan ihan hirveän, HIRVEÄN väsynyt, eikä osan teko sujunut sitten yhtään. Kun se flow sitten iski päälle, kävikin niin, että tekstiä vain tuli ja tuli ja tuli :P

Joku (Sateensirpale?) edellisen osan kommenteissa sanoi "kuole hengityskoneeseesi, pikkupoika" :D Ikävä tuottaa pettymys, mutta William Lawrence de Luca on kuin onkin elossa! ;)
En vieläkään kerro, kumpi kaksosista perii, mutta sellanen ajatus mulla on, että kumpi tahansa se onkin, niin sitä toista kaksosta ei unohdeta. Toinenkin saa aikansa parrasvaloissa kyllä.

Kysymyksiä:

1. Miten luulette, että Victor selviää seitsemän viikon eristyksestä?
2. Miten Victorin oikeudenkäynnin käy?
3. Tuleeko teillekin nimestä Oliver Alvarado mieleen Eldoradon oliivit? :D