2.29 The end of the road



Puristin tuolin istuimen reunuksia rystyset valkeina, yrittäen hillitä käsieni vapinaa. Tunsin kylmän hien valuvan otsaltani huulilleni. Minä pelkäsin, vaikken olisikaan sitä tahtonut myöntää. Pelkäsin niin hitosti.



Olin vankina omassa työhuoneessani. Sidottuna omaan tuoliini omasta autotallistani löytyneellä köydellä, joka minun oli pitänyt itse itselleni hakea Danielsin seuratessa minua aseensa kanssa sormi liipaisimella. Nyt ase oli hylätty työhuoneen seinustalla sijaitsevalle pöydälle, mutta siitä ei ollut paljoa iloa sidotulle miehelle.
   ”Sinä et selviä tästä, Daniels”, ärähdin miehelle viimeisen uhkaukseni. Se ei ollut toiminut aikaisemmin, ja tiesin, ettei se toimisi nytkään. Minulla ei kuitenkaan ollut varaa olla yrittämättä.



Daniels vain hymähti sanoilleni. Hän hipoi kädessään pitelemäänsä veistä etusormellaan kuin kokeillakseen, oliko se tarpeeksi terävä. En edes halunnut ajatella, miksi Daniels ei ollut vain hankkiutunut minusta eroon ampumalla minua päähän, vaan oli vaihtanut aseensa veitseen. En halunnut tietää.
   ”Minusta on lähinnä koomista, että olet edelleen tuota mieltä vielä senkin jälkeen, kun ihan itse autoit minua sitomaan itsesi siihen tuoliin”, Daniels myhäili.
   ”Minun ruumiini löydetään, tästä jää jäljet, sinä et halua, että --”
   ”Noh, noh.” Daniels pudisteli päätään ja sihautti ilmaa huultensa välistä hyssyttelevään sävyyn vaientaakseen minut. ”Olet oikeassa, tästä tulee sotkuista ja tästä jää jäljet. Mutta minä en ole typerä, de Luca. En yhtä typerä, kuin sinä tai edesmennyt ystäväsi Jack Stevenson.”



Daniels kääntyi katsomaan minuun. Tuijotin miestä kykenemättä sanomaan mitään. Mies jatkoi naurahtaen. Panin merkille, että naurahdus kuulosti käheältä ja katkesi yllättäen, kuin Daniels olisi saanut jonkin sortin hengityskatkoksen.
   ”Aivan oikein”, Daniels sanoi ja kallisti päätään hieman. ”Se ei ollut onnettomuus, vaan tuhopoltto. Jack Stevenson menehtyi juuri sillä tavalla, kuin hänen alun perin pitikin, eikä hänestä oletettavasti jäänyt jäljelle kuin muutama luu ja kasa tuhkaa. Saman verran tulee jäämään jäljelle sinusta ja tästä rikospaikasta sitten, kun olen kyllästynyt tuskanhuutoihisi.”
   Daniels veti syvään henkeä pari kertaa, ikään kuin mies olisi ollut kovan fyysisen rasituksen alla puhuessaan. Tasattuaan hengityksensä hän jatkoi.
   ”Minä en aio tehdä tapaamisestamme tarpeettoman lyhyttä, de Luca.” Daniels hiveli jälleen veistään toisen kätensä sormilla. ”Minä haluan, että myös sinä tiedät, miltä tuntuu, kun vierasesine lävistää rintakehän. Haluan, että tiedät sen tunteen, kun toinen keuhkosi täyttyy vähitellen omalla verelläsi. Haluan, että huudat tuskasta samalla tavalla, kuin minä jouduin huutamaan lähes kahden kuukauden ajan.”



Katsoin Danielsia silmiin vapisten, minun oli yllättäen kylmä. Todella kylmä.
   ”Sinä olet sekopää, Daniels”, ärähdin miehelle vapisevalla äänellä. ”Sinä jäät kiinni.”
   Daniels virnisti. ”Vieläkö sinä hoet sitä samaa?” mies kysyi puristaen veistä entistä tiukemmin. ”Älä sinä huolehdi siitä, osaanko minä hävittää todisteet vai en. Sinuna istuisin vain kiltisti paikoillani ja antaisin sen tyypin, joka kohta survoo veitsen vasemman keuhkosi läpi, puhua asiansa loppuun, niin hän saattaa vähentää kärsimyksiäsi tekemällä sen nopeasti.”
   Mies katseli hetken minua pää kallellaan. Hänen virneensä vain leveni.
   ”Mihin minä jäinkään?” hän kysyi ja vastasi lopulta omaan kysymykseensä. ”Ai niin. Kahteen kuukauteen. Kahdeksan leikkausta kahdeksassa viikossa, de Luca… he tekivät kaikkensa saadakseen toisen keuhkoni jälleen toimintakykyiseksi, mutta kiitos sinun, en kykene edelleenkään rasittamaan itseäni fyysisesti tai tekemään mitään, mikä vaatisi tavallista suurempaa hapenottokykyä. Kiitos sinun, yksikään lihakseni ei toimi täysin, ne eivät saa tarpeeksi happea. Ai niin… ja kerroinko jo, että jouduin lopettamaan tupakanpolton?”



Hiljaisuus. Daniels tuijotti minua vihreillä silmillään pistävästi ja jatkoi.
   ”Se luoti olisi tehnyt tehtävänsä, jos sinä et olisi idiootti. Saat kiittää itseäsi siitä, että olen edelleen elossa… toisin sanoen sitä, että unohdit täysin alaiseni Rick Garrettin olemassaolon. Olen henkeni velkaa sille miehelle. Hän oli se, joka raahasi minut tajuntani menettäneenä ulos maalitehtaalta ja toimitti sairaalahoitoon. Hän myös --”
   Daniels vaikeni kuullessaan ääntä yläkerrasta. Minäkin kuulin sen. Itkua, ensin yhden lapsen suusta, lopulta kahden. Veistä pitelevä mies kohotti katseensa ylöspäin äänen suuntaan, kuunteli sitä hetken ja katsoi sitten minuun virnistäen. Nähdessäni hänen hymynsä tuntui siltä, kuin kylmä vanne olisi kiristynyt rintani ympärille.



”Älä edes harkitse sitä”, sihahdin miehelle nähdessäni hänen edelleen kuuntelevan tarkoin lasten ääniä. ”Sinä et mene sinne. He eivät ole tehneet sinulle mitään!”
   ”Noh, noh”, Daniels hymähti. ”Enhän minä nyt sentään mikään hirviö ole. Ilo kuulla, että olet saanut lapsiakin – etenkin, kun itse en niitä voi enää koskaan saada, kiitos lääkityksen… ehkä otan heidät mukaani lähtiessäni?”
   Daniels astui lähemmäs. Kylmä vanne kiristyi kiristymistään. Tunsin hengitykseni muuttuvan pinnalliseksi.
   ”Eiköhän sitten aloiteta, niin lapsiparkojen ei tarvitse kauaa parkua”, Daniels myhäili. ”Onko viimeisiä sanoja?”
   ”Sinä et voi tehdä --”
   Oli minun vuoroni vaieta, kun uusi ääni kantautui työhuoneeseen lasten itkun rinnalle. Rapinaa ulko-ovelta. Avain kääntyi lukossa, ovi aukesi. Daniels siirtyi välittömästi taakseni.



Tuntiessani viileän terän kaulallani taivutin niskaani vaistomaisesti taaksepäin. Daniels painoi veistä kaulaani vasten, uskalsin hädin tuskin hengittää.
   ”Ei äännähdystäkään”, Daniels sihahti. ”Ei yhtä ainutta sanaa…”
   ”Victor?” Susien ääni kuului eteisestä, aivan läheltä työhuonetta. ”Victor, miksi lapset itkevät?”
   Askelia. Susie käveli ympäriinsä eteisessä kuin etsien minua. Suutani kuivasi, käteni tärisivät entistä pahemmin. Askelet lähestyivät. ’Voi hyvä Luoja, älä tule tänne…’
   Lausuin rukouksia pääni sisällä turhaan. Ovi aukesi.



”Vict--”
   Susien nähdessä minut hänen huhuilunsa vaimeni. Nainen pysähtyi tuijottamaan minua ja Danielsia, joka edelleen piteli veistä kurkullani. Saatoin kuulla Susien katkonaisen hengityksen, tukahdutetun kirkaisun.
   Daniels toipui ensimmäisenä.



”No mutta, heipähei, Susie”, Daniels lausui hiljaa takanani. ”Tulehan toki lähemmäs ja ota itsellesi mukava asento. Tämä tulee varmasti olemaan näkemisen arvoista.”
   Susie ei liikkunut minnekään. Veitsi painautui tiukemmin kaulavaltimoani vasten saaden minut vetämään terävästi henkeä ja taivuttamaan päätäni vielä enemmän taakse.
   ”No?!” Daniels ärähti. ”Suosittelen liikkumaan, muussa tapauksessa voi olla, että rouva de Luca pääsee välittömästi moppaamaan verta lattialta.”



Susie seisoi paikoillaan hetken, mutta viimein nainen liikkui. Hän käveli eteenpäin, hiukan sivulle – hän ojensi vasemman kätensä kohti pöytää, hän --
   ”Älä edes kuvittele--!”
   Daniels pudotti veitsen kädestään lattialle ja harppasi kohti Susieta, joka oli ehtinyt tarttua Danielsin pöydälle jättämään aseeseen.



”Liikkumatta”, Susie sopersi hiljaa yrittäen tavoitella käskevää sävyä ääneensä. Ääni sai epävarmuudestaan huolimatta Danielsin pysähtymään. Tajusin, että Daniels oli kyllä poistanut aseensa varmistimen uhatessaan minua aseellaan, mutta ei ollut koskaan laittanut sitä takaisin päälle.
   Susien kädet tärisivät, nainen puristi pistoolia kaksin käsin. Tiesin hänen pelkäävän. Tiesin myös, ettei Susie ollut koskaan käsitellyt asetta. Hän ei osaisi. Hän ampuisi kuitenkin ohi.



Hiljaisuus.
   Daniels kohotti hitaasti toisen kätensä. Hän näki Susien epäröivän.
   ”No niin, kultaseni”, Daniels sanoi pehmeällä äänellä. ”Ojennahan se minulle, niin kaikki päättyy hyvin.”
   ”Päästä Victor vapaaksi”, Susie kuiskasi pelokkaana. ”Päästä hänet, niin annan sinun mennä.”
   Daniels nauroi. Nauru kuitenkin katkesi yskänkohtaukseen.
   ”Sinäkö aiot ladella minulle ehtoja?” Daniels kysyi. ”Minä takaan, että jos nyt edes yrität tehdä mitään typerää, tulet kärsimään siitä koko loppuel--”
   Laukaus.
   Näin Susien sulkeneen silmänsä. Pelkäsin luodin menneen ohi.
   Se ei mennyt. Nathan Daniels putosi ensin vavahtaen polvilleen ja kaatui lopulta selälleen lattialle.



Daniels makasi lattialla vieressäni elottomana. Veri levisi miehen paidan rintamukseen ja alkoi valua vähitellen matolle. Hän ei näyttänyt hengittävän. Tällä kertaa tosin varmistaisin Danielsin kuoleman kunnolla… kunhan olisin varmistunut myös siitä, että Susie olisi kunnossa.
   ”Susie?”
   Nainen ei ollut vieläkään avannut silmiään tai laskenut asettaan.
   ”Susie?” toistin käheällä äänellä. ”Susie, laske se… laske se vaikka pöydälle, piippu kohti seinää. Se on ohi. Päästä minut vapaaksi.”
   Hitaasti Susie avasi silmänsä.



Nähtyään Danielsin ruumiin edessään Susie pudotti aseen lattialle. Hätkähdin rajusti, ase olisi saattanut laueta iskun voimasta, mutta niin ei onneksi käynyt.
   Susie seisoi pitkään paikoillaan. Nainen kalpeni, hän vaikutti täysin toimintakyvyttömältä. Jotenkin hän sai itsensä liikkeelle. Hitain askelin hän kiersi Danielsin mahdollisimman kaukaa ja kumartui avaamaan minua aloillani piteleviä köysiä. Heti Susien onnistuttua avaamaan köydet nousin ylös ja kaappasin naisen tiukkaan halaukseen.



Seisoimme siinä pitkään pidellen toisiamme tärisevin ottein. Susie vapisi holtittomasti, nainen painoi päätään olkaani vasten ja rutisti silmiään kiinni. Hän ei halunnut kohdata katseellaan Danielsin ruumista, ei nähdä omin silmin sitä, mitä oli juuri tehnyt.
   ”Ihan rauhassa”, sopersin Susielle hiljaa. ”Ihan rauhassa. Se on ohi nyt.”
   Susie itki. Tunsin olkapääni kastuvan hänen kyynelistään. Tajusin lasten itkun vaienneen yläkerrassa, ehkä lapset olivat kyllästyneet huutamaan?
   Susie puhui hauraalla äänellä lausuen sanansa hitaasti, tavu kerrallaan.
   ”Murhaaja. Minä olen murhaaja.”
   ”Susie, sinulla ei ollut vaihtoehtoja…”
   ”Minä olen tehnyt rikoksen.”
   ”Jos et olisi tehnyt sitä, tiedät kyllä, mitä olisi tapahtunut.” Ääneni oli vähintään yhtä hauras, kuin Susienkin. ”Sinulla ei ollut vaihtoehtoja. Älä syytä itseäsi.”



Susien itku vaimeni vähitellen. Pikkuhiljaa nainen myös lakkasi vapisemasta. Hän ei kuitenkaan irrottanut otettaan minusta eikä avannut silmiään.
   ”Minä en halunnut tätä.”
   Susien katkaistessa pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden säpsähdin. Puristin Susieta tiukemmin itseäni vasten ja kuuntelin hänen sanojaan.
   ”Näin ei pitänyt käydä”, Susie sopersi. ”Ei minusta pitänyt tulla murhaajaa.”
   ”Shh, Susie, kaikki järjestyy, minä ja Andrews hävitämme --”
   ”Kyse ei ole siitä, jäänkö kiinni, Victor”, Susie keskeytti. ”Kyse on siitä, miten pystyn enää elämään itseni kanssa. Miten pystyn kohtaamaan joka päivä tämän todellisuuden. Miten pystyn elämään sinun kanssasi.”
   Siihen en osannut enää sanoa mitään. Enkä tiennyt, olisinko edes halunnut sanoa.

***



Soutuveneen oikea laita painui alas, kun työnsin ankkurilla varustettua juuttisäkkiä laidan yli mereen. Samaan aikaan, kun loiskahdus kertoi Nathan Danielsin ruumiin alkavan vajota kohti viimeistä leposijaansa, laita nousi takaisin ylös saaden minut horjahtamaan. Sain kuitenkin palautettua tasapainoni.



Andrews katsoi minua pitkään tutkivasti, ennen kuin alkoi soutaa toisella airolla kääntääkseen menosuunnan takaisin rannan suuntaan.
   ”Miten hän voi?” mies kysyi kääntäessään venettä saaden minut pudistamaan päätäni. Tiesin Andrewsin puhuvan Susiesta, juurihan olimme käyneet sen päivän tapahtumat läpi, ja Andrews oli saanut kuulla Susien ampuneen Danielsin.
   ”Ei kai kovin hyvin”, vastasin hiljaa. ”Hän on shokissa. Jäi hoitamaan lapsia, kun lähdin tänne… olisin kutsunut lastenhoitajan, mutta Susie kielsi. Pesin lattian hieman liian vahvalla pesuaineella, siihen jäi vaalea jälki, ja hän kai pelkää sen paljastavan hänet.”
   ”Tai sitten hän vain haluaa unohtaa tapahtuneen tekemällä normaaleja asioita?” Andrews ehdotti saaden minut kohauttamaan olkiani.
   ”Niin tai näin, hän… hän ei ole kunnossa. Ei ole ollut pitkään aikaan.”



Katsoin Andrewsin olan yli kohti kaupunkia mietteissäni. Jatkoin puhettani vastaten samalla kysymykseen, jota Andrews ei lausunut ääneen.
   ”Minä pelkään, että hän haluaa erota.”
   ”Siksikö, että hän pelasti oman aviomiehensä hengen ampumalla Danielsin?”
   ”Ei, vaan…” Huokaisin. ”En tiedä. Mikään ei ole kuten ennen. Hän… hän ei ole läsnä. Hän sanoi itsekin, ettei koskaan halunnut tätä.”
   ”Hän tarkoitti sillä sitä, ettei hän halunnut päätyä ampumaan ketään.”
   ”Meistä kumpikaan ei voi tietää, mitä hän lopulta tarkoitti.”



Andrews jatkoi soutamistaan tarkkaillen minua edelleen. Viimein hän pudisti päätään.
   ”Älä huoli, Victor”, mies totesi hiljaa. ”Te kyllä saatte asianne korjattua. Teillä on kaksi lastakin.”
   ”Oletko koskaan kuullut yksinhuoltajuudesta?”
   ”Oletko koskaan miettinyt, että tuttaviisi kuuluu muuan juristi? Jos Susie vaatii yksinhuoltajuutta, niin minä --”
   ”Minä en halua, että niin käy, Andrews.” Puraisin huultani ajatuksissani. ”Minä en halua tämän koskaan etenevän huoltajuuskiistaan asti. Minä… minä teen jotain asialle. Korjaan kaiken. Kaikki järjestyy, Susie rakastaa minua ja… ja…”



Vaikenin. Andrews ei myöskään sanonut mitään. Painostava hiljaisuus kertoi äskeisten sanojeni todenperäisyydestä omaa, karua kieltään.

***



Yö oli jo hyvän matkaa kääntynyt aamuksi Roaring Heightsissä. Andrews oli juuri kyydinnyt minut autollaan takaisin kotiin, ja kävelin kohti taloni etuovea suorastaan kuolemanväsyneenä – enhän ollut ehtinyt nukkua sinä yönä lainkaan.
   Talo oli pimeä, yhdestäkään ikkunasta ei kajastanut valoa. Susie ja lapset varmasti nukkuivat vielä. Avasin oven, astuin sisään ja kävelin suoraan makuuhuoneeseen.



Astuttuani makuuhuoneeseen kohtasin katseellani vain koskemattoman vuoteen. Päiväpeitteen, jota ei oltu otettu pois sängyn päältä koko yönä, kaksi tyynyä, jotka lojuivat sängynpäädyssä täysin suorassa. Susie ei ollut nukkunut täällä, ei tänä yönä. Ehkä hän nukkui jälleen lastenhuoneessa?
   Palasin olohuoneeseen kävelläkseni sen läpi yläkertaan.



Sytyttäessäni valot huoneeseen huomasin muutoin siistin talon ruokapöydällä jotain. Aluksi luulin paperin olevan vain jokin pöydälle unohtunut lasku tai Susien kauppalista, mutta kävellessäni lähemmäs huomasin sen olevan kirjoitettu käsin, joten lasku se ei ollut, lisäksi tekstiä oli liian paljon, jotta se olisi ollut kauppalista. Kurtistin kulmiani ja kävelin lähemmäs.



Kirje alkoi kahdella sanalla, joista ensimmäinen näytti ikään kuin haalistuneelta. Se oli kirjoitettu varovasti, epäröiden, musteen piirtämät viivat värisivät hieman. ”Rakas Victor.”



”Tätä kirjettä ei ole helppo kirjoittaa, vielä vaikeampi sitä varmasti on lukea. Huolimatta siitä, että itken tätä kirjoittaessani, tiedän, että päätös, jonka nyt teen, on ainoa oikea.
   Minä en koskaan halunnut olla osa sitä todellisuutta, johon sinä kuulut – johon isäni, äitini ja veljeni kuuluivat. En halunnut olla osa liiketoimiasi enkä niiden seurauksia. Ja kaikkein vähiten halusin koskaan päätyä itse tekemään jotain kaikessa kuvottavuudessaan niin kamalaa, etten enää tiedä, miten pystyn koskaan antamaan itselleni anteeksi.”

   Kirjeen alakulmaan oli piirretty pieni nuoli kertomaan, että teksti jatkui toiselle puolelle. Tärisevin käsin käänsin kirjeen ympäri tuntien paperin olevan vielä aavistuksen kostea kirjoittajan kyynelistä. Luin kirjettä eteenpäin, tavasin sitä sana sanalta, ja lopulta ymmärrettyäni, mitä Susie kirjeellään halusi sanoa, käännyin kohti portaita.



Kirje huusi sisältöään pääni sisällä, teki siitä todellista. Liian todellista.
   ”Minä lähden tänään, Victor. Tänä yönä. Lapset lähtevät mukaani.”
   Sydämeni hakkasi, kuulin veren kohinan korvissani.
   ”Kyse ei ole siitä, etten rakastaisi sinua… jos en rakastaisi, en olisi tehnyt mitään niin kamalaa. Kyse on siitä, että minun on rakastettava myös itseäni, Williamia ja Samanthaa. Minun on vietävä lapset turvaan.”



Lastenhuone oli tyhjä. Valot oli sammutettu. Lähes kaikki oli jätetty paikoilleen, ainoastaan lasten peitot oli otettu mukaan. Annoin katseeni vaeltaa huoneen poikki, yritin etsiä elonmerkkejä, vaikka tiesin, etten niitä löytäisi. En enää.



He olivat lähteneet. He eivät enää tulisi takaisin.
   ”Minä pyydän, Victor. Älä lähde perääni, älä yritä etsiä meitä. Minun ja yhteisten lastemme takia. He ansaitsevat sinun maailmaasi paremman maailman.
   Hyvästi, rakkaani. Lähetti toimittaa avioeropaperit sinulle tämän päivän aikana.
   Susie”

***



”Andrews,
   kirjoitan sinulle kiittääkseni sinua kaikesta. Jäin sinulle suureen kiitollisuudenvelkaan kaikesta siitä, mitä olet hyväkseni tehnyt. Valitettavasti joudun ilmoittamaan, että se kiitollisuudenvelka jäi tällä kertaa maksamatta.




Toivon kuitenkin, että oheen liitetyistä asiakirjoista on sinulle iloa. Liitteistä toinen on kauppakirja Roaring Heights Newsin osakkeista – minun osuudestani. Toinen kauppakirja puolestaan koskee omistamaani tonttia, tontilla olevaa taloa, autoani ja käytännössä kaikkea maallista omaisuuttani. Kauppasumma on nimellinen yksi dollari, kumpikin asiakirja on minun osaltani valmiiksi allekirjoitettu.



Kun luet tämän kirjeen, olen jo poissa. Älä siis vaivaudu ryntäämään autollesi kysyäksesi minulta, mitä helvettiä tämä tarkoittaa, äläkä vaivaudu ilmoittamaan kenellekään poismenostani. Mikäli joskus satut löytämään Josh Bennettin, kerro hänelle, että olen pahoillani. Muuta sinun ei tarvitse tehdä.
   Kaikkea hyvää.
   Victor”




Nostin oikean käteni ylös. Painoin aseen piipun hitaasti ohimoani vasten, sen saman aseen, jolla Susie oli ampunut Danielsin. Lippaassa oli vielä yksi luoti, olin tarkistanut asian. Yhden vain tarvitsisinkin.



Suljin silmäni.
   Poistin aseen varmistimen.
   Miksi epäröin?
   Miksen jo vetänyt liipaisimesta?



Käteni vapisi voimakkaasti. Toivoin jo, että olisin vapinan voimasta laukaissut aseen vahingossa. Niin vain ei käynyt. Ja tuskallisinta kaikesta sillä hetkellä oli se ajatus, se tosiasia, etten saanut edes itseäni hengiltä.



Pakeneminen oli minulle luonteva ratkaisu kaikkeen. Olin koko elämäni ajan paennut aina, kun vastaan oli tullut ongelma. Paennut omaa isääni pelästyessäni häntä. Paennut Nicholas Coruccia Appaloosa Plainsiin. Paennut Susieta, kun en halunnut myöntää rakkauttani. Niin pakenisin nytkin. Pakenisin itseäni ja kipeitä muistoja.



Taksi pysähtyi talon edustalle. Kuski nousi avaamaan oven minulle, ja istuuduin takapenkille.
   ”Minne matka?” kuski kysyi.
   Katsoin hetken ikkunasta ulos. Lopulta sanoin ääneen ensimmäisen luontevan määränpään, joka mieleeni tuli.



Kun Roaring Heightsin pilvenpiirtäjät jäivät taakse ja meren tuoksu hälveni, jouduin pakottamaan katkerat kyynelet pysymään sisälläni. Vasta, kun näin kyltit, jotka kertoivat minun lähtevän kaupungista, tajusin kunnolla kaiken olevan ohi.
   Lopullisesti, peruuttamattomasti ohi.

***

Irviksen kommentteja:

Jotenkin tahattoman koomista, että Susie onnistuu siinä, mikä ei Victorilta onnistunut sitten millään, nimittäin Danielsin tappamisessa. :D

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Ensi osan teossa saattaa vierähtää tovi, koska mulla on rutkasti lavastettavaa ja pohdittavaa. Älkää siis huolestuko, jos osaa ei heti kuulu.