3. William

16 vuotta myöhemmin



Riverview.



Veitsi kolahteli pöydän pintaan epätasaisin välein, hermostuneesti, liveten välillä kantajansa käsistä. Terä viipaloi leikkuulaudalle kasatuista vihanneksista muodottomia möykkyjä. Kertaalleen vihannesten viipaloija leikkasi itseään sormeen, mutta nainen ei välittänyt, painoi vain sormeaan hetken hameensa helmaa vasten tyrehdyttääkseen verenvuodon ja jatkoi.



Rouva Scott keräsi vihannesmöykyt kulhoon ja sekoitti salaattia tarpeettomankin kovin ottein saaden salaatinpätkät ja tomaatinpalaset lentelemään lattialle. Kello oli jo kahdeksan. Adamin oli pitänyt tulla kotiin heti töiden jälkeen. Miehellä olisi huomenna vapaapäivä. Yhtälöä ei ollut kovin vaikea ratkaista.



Laskettuaan valmiin salaattilautasen työtasolle rouva Scott jäi tuijottamaan ikkunasta ulos. Nainen odotti näkevänsä jotain, jonkun – Adamin kävelemässä pihatietä rennosti, normaalisti, kenties tuoden kukkia kotiin. Toive oli kuitenkin täysin turha, ja huokaisten rouva Scott käänsi selkänsä salaattilautaselle.
   ”William, Samantha, syömään!”



Samantha de Luca sulki oven perässään astellessaan itsensä ja veljensä yhteisestä huoneesta talon keittiönurkkaukseen. Tyttö vilkaisi äitiään ja loi sitten pitkän katseen salaattilautaseen.
   ”Salaattia iltapalaksi?”
   ”Leipää ei ollut, vihanneksia senkin edestä”, Susie Scott sanoi väsyneellä äänellä. Pitäisi käydä kaupassa huomenna, jos perhe haluaisi syödä jotain. Pitäisi pyytää Adamilta rahaa. Toivottavasti hänellä olisi.



Samantha otti lautasen kaapista ja ehti jo ottaa salaattia suunnaten pöydän ääreen syömään, kun Susie esti tytön aikeet asettumalla Samanthan eteen ja katsomalla tyttöön tiukasti.
   ”Missä veljesi on?”
   Samantha oli hetken hiljaa ja kohautti sitten olkiaan. Susien kulmien rypyt syvenivät, ja tyttö tajusi korjata virheensä puhumalla.
   ”Kavereidensa kanssa kaupungilla.”
   Valhe tuli suusta luontevasti, kuten sata kertaa ennenkin, eikä äiti huomannut taaskaan mitään. Susie väistyi tyttärensä tieltä ja otti itsekin lautasen ottaakseen salaattia, ja Samantha istuutui vaivautuneena pöydän ääreen. Miksi hän oli taas valehdellut veljensä puolesta? Noh, olihan hän puhunut sentään puoliksi totta.



Äiti ja tytär jäivät odottamaan jättäen lautasensa koskemattomina pöydälle. He tuijottivat seinälle ripustettua maalausta, ehkä ainoata arvoesinettä koko talossa. Toinen heistä jaksoi aina ihastella setänsä kädenjälkeä. Toinen taas mietti, miksi taulu näytti yhtäkkiä niin synkältä ja kylmältä. Katkeralta muistutukselta ajasta, jolloin kaikki oli ollut hetken hyvin.
   Se oli ollut Susien ja Adamin häälahja. Adamin veli oli tehnyt sen ja kuollut sittemmin auto-onnettomuudessa. Taulu oli Adamille uskomattoman tärkeä, ja siitä syystä sitä ei oltu vieläkään myyty, vaikka perhe kituuttikin kovin vähäisillä rahoilla joka päivä.



Samantha katkaisi hiljaisuuden.
   ”Ketä me odotamme?”
   Susie tuijotti vielä hetken taulua ja käänsi sitten katseensa lautaseensa päätään pudistellen.
   ”Emme ketään.”
   ”Eikö isä ole tullut --?”
   ”Ei. Hän ei ole tullut vielä kotiin.”
   Hiljaisuuden vallitessa kaksikko alkoi syömään. Kumpikin tiesi. Kumpikin odotti. Kumpikaan ei halunnut sitä, mutta kummallakaan ei ollut vaihtoehtoista ratkaisua tilanteelle, jonka tiesi olevan vastassa. Eikä heistä kumpikaan voinut estää itseään ajattelemasta liikaa.



Toinen heistä mietti, millaista elämä olisi ollut, jos hän olisi kuusitoista vuotta sitten jäänyt, ei lähtenyt. Olisiko hän ollut sen onnellisempi? Olisivatko lapset olleet? Jälkimmäinen oli kysymyksistä tärkeämpi. Sillä mitään ei Susie niin toivonut, kuin sitä, että hänen lapsensa saisivat kauniimman maailman, kuin heidän isänsä oli saanut. Että hänen lapsensa olisivat kunnollisia.
   Luojan kiitos, he olivat.



Ja samaan aikaan toinen heistä mietti, että valehtelusta oli tultava loppu. Jos William ei tekisi sitä, hän tekisi. Ja hän tekisi sen pian.

***



William

”Tänne sieltä, saatanan pikkunilkki!”



Kauppias juoksi ruumiinrakenteeseensa nähden suorastaan hämmentävän kovaa. Tosin nopeasti juoksin minäkin, askeliani vauhditti kummasti kauppiaan kädessään pitelemä pesäpallomaila.
   ”Pysähdy, niin saat oikein isän kädestä!”
   Kauppias oli vihainen, todella vihainen. Minulla vain ei ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä. Yksi takkini taskuihin sullomistani tupakka-askeista putosi matkalla, mutta en jäänyt sitä poimimaan.



Sekatavarakaupan lähellä sijaitsevan vanhan tehdasalueen portti oli auki. Loistavaa, vähän onnea minullekin. Olisi ollut kovin työlästä lähteä kiipeämään aidan yli sekatavarakauppiaan läähättäessä niskassani. Vilkaistessani taakseni huomasin välimatkan kasvavan, kauppias ei enää jaksanut juosta täyttä vauhtia. Tarvitsisi vain eksyttää mies, niin olisin turvassa. Ja täällä, jos jossain, eksyttäminen varmasti onnistuisi.



Kauppias huuteli edelleen jotain takanani, mutta en kuunnellut, mitä. Mies vaikutti hengästyneeltä, sanat olivat katkonaisia ja välimatka oli yhä pidempi. Juoksin laudoitettujen ikkunoiden ohi sokkeloista tehdasaluetta eteenpäin. Minulle tämä juoksu ei ollut rasitus eikä mikään. Olin tottunut juoksemaan – joskaan minäkään en jaksaisi ikuisesti.
   Samassa pelastus osui silmääni kuin tilauksesta.



’Varoitus. Yksityisalue. Pääsy kielletty.’
   Oven hakasessa roikkui riippulukko, mutta se oli jäänyt lukitsematta. En tiennyt, mihin ovesta pääsisin. Kokeilin silti.



En pysähtynyt edes tarkkailemaan ympäristöäni, en katsomaan, mihin olin päätynyt. Juostessani pitkää tunnelia pitkin vesilätäköt ja tunkkainen homeen haju sekä paikan viemärimäinen yleisilme kuitenkin kertoivat minulle, että olin jonkin sortin jätevesikanavassa.
   Kuullessani oven avautuvan jälleen takanani tunsin turhautuvani. Vieläkö se kauppias roikkui perässäni?



Tunneli tuntui jatkuvan äärettömän pitkälle. Välillä suorasta tunnelista erkani risteyksiä. Päätin kääntyä yhdestä niistä toivoen, että löytäisin ulospääsyn, piilopaikan – jotain, jotta kaukana takanani juokseva kauppias ei löytäisi minua.
   Se oli virhe.



Umpikuja. Vastassani olivat vain kalterein tukitut jätevesiputket.
   Kuulin kauppiaan askeleitten lähestyvän, kuulin miehen huohottavan. Olin ansassa.



”Sainpas sinut, kakara…”
   Kauppias pysähtyi vetämään henkeä ja tuijottamaan minua vihaisesti. Tuijotin häntä takaisin kädet nyrkkiin puristuneina. Panin merkille, että kauppias tiukensi otettaan pesäpallomailastaan.
   ”Annahan tänne ne tupakat”, kauppias ärähti. ”Yhden keräsin jo matkalta, viisi askia puuttuu, lisäksi saat korvata ne noin kuusikymmentä askia, jotka viime kuun inventaariossa jäivät puuttumaan. Sinä ne kuitenkin veit.”



En vastannut mitään. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta luopua saaliistani. Kauppias käveli lähemmäs puristaen mailaa uhkaavasti.
   ”Tänne ne. Nyt, tai…”



Mies ei edes sanonut lausettaan loppuun. Sen sijaan hän heilautti mailaansa aivan kasvojeni edessä saaden minut astumaan taaksepäin ja kohottamaan käteni kasvojeni suojaksi.
   ”Ei vieläkään yhteistyöhalua?!” mies ärähti ja kohotti pesäpallomailansa uudelleen. Tällä kertaa olin valmiina.



Kun kauppias yritti lyödä olkapäähäni mailalla, väistin ja nappasin toisella kädelläni mailan päästä kiinni.
   ”Irti!” kauppias karjaisi ja yritti riuhtaista mailan pois minulta, mutta tartuin siihen toisellakin kädelläni ja onnistuin kiskaisemaan sen itselleni. Kauppias kaatui riuhtaisun voimasta kivilattialle älähtäen.



Kohotin pesäpallomailan. Löin kerran. Toisen. Kolmannen. Joka iskun välissä kuulin tuskanhuudon. Kolmannen huudon jälkeen heitin pesäpallomailan sivuun ja lähdin juoksemaan.



Risteyksestä oikealle. Suoraan. Vasemmalle.
   Pelastus.



Ovi viemäriverkoston toisessa päässä oli auki. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mihin tämä ovi johtaisi, suuntavaistoni oli täysin hakoteillä, mutta minun olisi kokeiltava. Kauppias kun luultavasti nousisi pian, olin nähnyt miehen olevan edelleen tajuissaan juostessani hänen ohitseen.



Kauppiaan äänet takanani vaikenivat juostessani pusikon läpi pois tehdasalueelta. Tiesin, ettei hän saisi minua enää kiinni, ei mitenkään.
   Siitä huolimatta tajusin mokanneeni.

***



He odottivat minua tutkimuskeskuksella, kuten aina. Järjestyksessä vasemmalta oikealle Tommy, Eddie ja Trevor. He olivat kääntäneet katseensa minun suuntaani heti kuullessaan askelia.
   Eddie sanoi Trevorille jotain, koko kolmikko naurahti. Tommy astui edemmäs lähestyessäni poikia.



Tommy katsoi minua odottavasti. Työnsin käteni taskuuni ja kaivoin tupakka-askit esille. Tommy otti ne minulta yksi kerrallaan, heitti kaksi ensimmäistä Eddielle, kaksi seuraavaa Trevorille ja jäi tuijottamaan viimeistä.
   ”Viisi”, Tommy tuhahti. ”Tässä on viisi, Will. Mielestäni puhuimme kahdesta per pää. Osaatko sinä kertolaskuja?”
   ”Yksi putosi.”
   ”Putosi?”



Katsoin Tommya välinpitämättömästi. En jaksanut selittää. En halunnut selittää. Pakko kai jokin selitys oli antaa.
   ”Se kauppias lähti perääni”, totesin. ”Karkuun juostessa yksi askeista putosi.”
   ”Olit siis vähällä jäädä kiinni?”
   ”Niinkin voisi – ai!”



Tommy laski kätensä hitaasti alas lyötyään minua nyrkillä kasvoihin. Kohotin käteni nenälleni, lämmin ja tahmainen veri valui huulilleni.
   ”Me muistaakseni sovimme jotain”, Tommy ärähti. ”Sovimme, että sinä et jää kiinni, et millään tapaa aiheuta meille mitään sotkuja ja tuot sovitut määrät sovittua tavaraa sovittuun paikkaan. Mikä ei mennyt jakeluun?”



Olin täysin hiljaa. Tommy tavoitteli katsettani ja onnistuikin siinä. Poika tuhahti.
   ”Oli miten oli, turha kuvitella, että maksaisimme sinulle mitään tästä”, hän sanoi ja potkaisi kengänkärjellään maata.
   ”Siinä tapauksessa sinun on turha kuvitella, että toimittaisin teille enää yhtään mitään”, vastasin pojalle tyynesti saaden kolmikon naurahtamaan.
   ”Älä viitsi, Will”, Eddie tokaisi. ”Sinä tarvitset rahaa, ja meistä jokainen tietää sen. Sinulla ei ole varaa lopettaa asiakkuuttamme.”
   ”Eikö?” kysyin toinen kulma koholla. ”Haluatko ottaa selvää asiasta?”



Trevor, joka oli siihen saakka pysytellyt täysin hiljaa, huokaisi.
   ”Tommy, heitä jätkälle vitonen”, hän sanoi kyllästyneellä äänellä. ”Hän toi viisi kuudesosaa siitä, mitä pitikin.”
   ”Ja oli vähällä jäädä kiinni”, Tommy ärähti takaisin. ”Jos hän olisi jäänyt, hän olisi varmasti syyttänyt meitä kaikesta.”
   ”Senpä takia hän saakin vain vitosen sen sijaan, että maksaisimme hänelle sen sovitun viisitoista dollaria.”



Tommy kääntyi Trevoria kohti.
   ”Mistä lähtien sinusta on tullut noin hyväsydäminen?” poika kysyi irvailevalla äänensävyllä saaden Trevorin huokaisemaan uudestaan.
   ”Idiootti”, Trevor tuhahti. ”Jos Will kerran oli jäädä kiinni, meidän ei kannata roikottaa tyyppiä mukanamme. Anna vain se vitonen, niin pääsemme hänestä eroon, ja saamme jatkossakin tupakkamme ja kaljamme.”
   Tommy näytti siltä, että aikoisi sanoa jotain vastaan, mutta Eddien ja Trevorin vaativan katseen alla Tommy taipui. Hän kääntyi ja kaivoi taskustaan viiden dollarin setelin, jonka rypisti ja heitti maahan jalkojeni juureen.
   ”Pidä hyvänäsi.”



Puristin käteni nyrkkiin. Tuijotin vuoroin Trevoria, vuoroin Tommya.
   ”En muista hyväksyneeni tällaista summaa”, sanoin hiljaa, mutta painokkaasti. ”Puhe oli viidestätoista dollarista.”
   ”Puhe oli myös siitä, ettet sählää, vaan toimitat kaiken nätisti meille”, Tommy vastasi. ”Kipitähän kotiisi siitä, niin ehkä jaksamme katsella rumaa naamaasi toistekin.”
   Tuijotin hetken poikia. Lopulta alistuin. Kumarruin poimimaan setelin maasta ja käännyin jättäen kolmikon seisoskelemaan tutkimuskeskuksen takapihalle.



Lähtiessäni kävelemään kohti kotia tiesin olevani auttamattomasti myöhässä kotiintuloajasta. Sillä tosin ei ollut sinänsä väliä. En edes muistanut, milloin viimeksi joku olisi pahoittanut mielensä siitä, että tulin kotiin myöhässä. Pääasia, että ylipäätään tulin takaisin. Kai.



Pyyhkäisin kävellessäni nenänalustani, sen jälkeen pyyhin veriset sormeni takkini helmaan. Verentulo oli lakannut nopeasti, onneksi, enpähän näyttänyt aivan piestyltä palatessani. Tiesin kyllä, että vastassa olisi joku, joka nalkuttaisi. Eikä se ollut äiti tai Adam.



Valot paloivat sisällä, äiti olisi varmasti ainakin kotona, luultavasti myös sisko. Samantha kun ei koskaan rikkonut sääntöjä, ei millään tavalla. Siinä suhteessa olimme kuin yö ja päivä. Lainkuuliainen sisko ja sen pikkurikolliseksikin nimitelty veli, mikä yhdistelmä. Ja kaiken keskellä äiti, joka ei tiennyt mistään mitään.
   Ja Adam. Helvetin Adam.



Samantha teki läksyjä pöydän ääressä avatessani oven ja astuessani sisään yhteiseen huoneeseemme.
   ”Älä häiritse”, Samantha mutisi kuullessaan askeleeni. ”Yritän keskittyä.”
   ”Missä äiti ja Adam ovat?”
   ”Äiti on yläkerrassa korjaamassa hamettaan ja isä jossain, mutta minä sanoin, ettei minua saa häir… Will?”
   Olin jo kääntynyt kohti ovea suunnatakseni kylpyhuoneeseen pesemään kasvoni, mutta Samantha oli jo kohottanut katseensa ja ehtinyt nähdä minut. Tyttö nousi salamannopeasti ylös.



”Taasko, Will?”
   ”Ei kuulu sinulle.”
   ”Oliko se Eddie?”
   ”Se ei ollut rakas poikaystäväsi, vaan Tommy.”
   ”Sinun täytyy hankkiutua eroon --”
   ”… verestä kasvoissani? Niin täytyy, äiti ei saa nähdä minua.”
   ”Tarkoitin --!”
   Samanthan huuto vaimeni, kun paiskasin oven kiinni perässäni ja marssin kohti kylpyhuonetta.



Puhdistettuani kasvoni kylmällä vedellä jäin katsomaan itseäni peilistä. Kiiltävästä lasista vastaan tuijottivat vihreät silmät ja alistuneet, surumieliset kasvot. Yritin korjata tilannetta ärähtämällä peilikuvalleni ääneen. Se ei toiminut.
   Ulko-ovi aukesi. Äiti oli yläkerrassa ja Samantha meidän huoneessamme. Ei siis tarvinnut paljoa arvailla, kuka tulija olisi.



Se helvetin Adam.

***

Irviksen kommentteja:

Näin saatiin kolmas sukupolvi käyntiin, eikä tässä nyt niin kauaa sitten mennytkään. Moni teistä taisi toivoa Samanthaa suvun jatkajaksi, mutta mulla oli syyni käyttää Williamia. Aluksi ajattelin, että Samanthaa ei voi käyttää, koska 60-luvulla naiset yleisen mielipiteen mukaan kuuluivat keittiöön, eivät keskelle kaiken maailman rikollisia, ja hylkäsin ajatuksen naisperijästä tällä perusteella. Sittemmin ajattelin, että kyllähän niitä rajojen rikkojia oli 60-luvullakin ja lisäksi tuo vuosikymmen oli feminismin nousuaikaa, joten miksi ei? Tässä vaiheessa olin jo kuitenkin suunnitellut asioita niin pitkälle Williamia silmälläpitäen, etten raaskinut hylätä kaikkea.
Samantha tulee kuitenkin olemaan oleellinen osa tarinaa, vaikkei tätä hänen näkökulmastaan kerrotakaan. Ensi osassa varmaan voikin hoksata, miksi.

Muutamia kysymyksiä, joihin ei ole taaskaan pakko vastata:

1. Se perinteinen, jota kysyin Victorinkin yhteydessä; millainen kuva teille tuli Williamista? Mitä tykkäsitte hahmosta?
2. Millainen tyyppi on Adam?