Hän oli yläkerrassa, tiesin sen. Pienessä talossa ei ollut aulan ja minun sekä Samanthan huoneen lisäksi muita paikkoja, joihin mennä. Lähdin kiipeämään hänen perässään portaita ylös. Kuulin hänen äänensä yläkerrasta, epämääräisen, sammaltavan sössötyksen.
”… edes ruokaa et ollut tehnyt minulle, kai sitä nyt työmiehellä kotiin tullessa nälkä on…”
Adam seisoi ikkunan ääressä kaljapullo kädessään. Hänen vieressään äiti istui tuolilla leuka kättä vasten tuijottaen surullisena lattiaan. Äiti näytti taas vanhalta, vanhemmalta kuin yleensä. Rypyt hänen kasvoissaan olivat syvenneet, huolestunut ilme toi ainakin kymmenen vuotta ikää lisää.
Adam nalkutti. Nalkutti, kuten aina kännissä. Tiesin, mihin se nalkutus lopulta johtaisi, ja siksi olin tässä.
”… kelvoton vaimonkuvatus, ei saa mitään aikaiseksi… hyvä, kun mekkonsa saa korjattua, kenestäkään muusta ei sitten välitetäkään… haista paska!”
Adam kääntyi ja viskasi pullonsa äkäisesti kohti sängynpäätyä. Humalainen mies horjahti heittoliikkeen aikana, eikä pullo päätynyt kovinkaan kauas heittäjästään päiväpeiton päälle. Äiti säpsähti elettä, muttei liikkunut senttiäkään. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut. Adam onnistui kaivamaan jopa täydestä liikkumattomuudesta aiheen suuttua.
”Huora!”
Adam kääntyi, kumartui äidin puoleen ja alkoi repimään vapisevaa naista käsistä lähemmäs itseään. Äiti käänsi katseensa pois ja yritti suojata kasvojaan käsillään. Adam tiukensi otettaan saaden äidin parahtamaan.
Se oli jotain, mitä en aikonut katsoa vierestä.
”Irti hänestä, kusipää!” karjaisin ja harppasin lähemmäs Adamia.
Adam irrotti otteensa äidistä ja jäi hänen viereensä seisomaan tuijottaen minua vihaisesti. Vastasin tuijotukseen vähintään yhtä äkäisellä katseella, pysähdyin parin harppauksen päähän Adamista.
Juopuneen ihmisen lasittunut katse, pistävän uhmakas teinipojan tuijotus. Äiti pudisteli päätään hiljaa, näin hänen muodostavan huulillaan yhden sanan – 'älä'.
”Siirry kauemmas hänestä”, käskin Adamia. ”Sinä et satuta häntä enempää.”
”Rakas äitikultasi on sen ansainnut”, Adam sähähti takaisin. ”Älä puutu tähän, kakara, tai saat katua.”
”Lyödäänkö vetoa?”
Adam kallisti päätään, miehen hengitys oli käynyt tiheämmäksi. Hän astui lähemmäs minua.
Astuin askelen taaksepäin ja kohotin kädet eteeni Adamin yrittäessä lyödä minua nyrkillä kasvoihin. Äiti huusi nimeäni, lopulta myös Adamin nimeä. Kuulin levotonta liikehdintää alakerrasta, Samantha istui edelleen huoneessamme ja varmasti kuuli tappelun äänet.
Adam yritti uudestaan, tällä kertaa väistin alaspäin. Juopuneen miehen koordinaatiokyky ei ollut aivan huippuluokkaa, ja liikkeestäni yllättyneenä Adam löi huomattavan korkealle pääni yläpuolelle. Käytin tilaisuutta hyväkseni.
Löin Adamia vatsaan. Äiti huusi taas minua nimeltä, aivan kuin ei olisi nähnyt tätä tilannetta sata kertaa ennenkin. Aivan, kuin se olisi ollut ensimmäinen kerta, kun puolustin äitiäni väkivaltaiselta mieheltään. Löin hoippuvaa Adamia uudelleen samaan kohtaan, mies menetti tasapainonsa ja alkoi kaatua, mutta ehti napata minua käsivarresta ja veti minut mukanaan lattialle onnistuen kapuamaan päälleni.
”Irti minusta, saatanan-- ai!”
”Adam!”
”Turpa kiinni, huoranpenikka saa nyt oppia, kenen tielle kannattaa tulla ja kenen ei!”
Adam löi kahdesti kasvoihin, kolmesti rintakehään. Yritin vastustella, lyödä takaisin, yritin kammeta miehen pois päältäni, mutta mikään ei onnistunut. Lopulta tyydyin säästämään voimiani ja yritin ainoastaan suojata kasvojani käsilläni.
”No?!” Adam karjui, haistoin vanhan viinan hänen hengityksestään. ”Miltä tuntuu?!”
”Lopeta, Adam, sinä satutat häntä!”
”Se on tarkoituskin!”
Viimein hän lopetti.
Huohotin. Tukahdutin voihkaisun. Adam jäi viereeni seisomaan, mies katsoi minua pitkään mitään sanomatta. Kauempana huoneessa äiti tuijotti minua pelästyneenä.
”Tarvitsen kaljan”, Adam murahti. ”Onhan sitä jääkaapissa?”
Näin äidin nyökkäävän vavisten. Adam harppasi ylitseni, kuulin hänen kävelevän hitaasti portaat alas.
Välittömästi Adamin lähdettyä äiti käveli nopein askelin viereeni ja kyyristyi.
”William?”
Avasin silmäni. Maistoin oman vereni huulillani, kohotin kättäni pyyhkiäkseni sen pois, mutta äiti teki sen puolestani.
”Olen kunnossa”, sanoin äidille ja nousin hitaasti istuma-asentoon. ”Täysin kunnossa.”
”Oletko varma?”
”Olen.”
Pitkän aikaa pysyimme siinä, minä istumassa vintin lautalattialla, äiti kyyristyneenä viereeni. Hän ei katsonut minuun, vaan tuijotteli tyhjyyteen kuunnellen alakerran ääniä. Pullojen kolinaa, jotain putosi ja särkyi. Sadattelua. Tömähtelyä. Lisää kolinaa. Samantha oli alakerrassa, mutta en pelännyt hänen puolestaan – Adam ei koskaan tehnyt mitään sisarelleni. Toisaalta Samantha osasikin pysytellä erossa Adamista tämän riehuessa humalassa. Minä taas en.
Kun kolina vaimeni ja alakerrasta alkoi kuulua kovaäänistä kuorsausta, nousin jaloilleni ja käännyin kohti portaita.
”William…”
”Menen nukkumaan.”
”Minä --”
”Et estänyt häntä taaskaan. Hieno homma. Vaikea uskoa, että vielä rakastat sitä kusipäätä.”
Heti avatessani huoneemme oven kohtasin yöpukuisen Samanthan katseen. Ennen kuin ehdin sanoa tai tehdä mitään, sisareni avasi suunsa.
”Te ette siis vieläkään tule toimeen keskenänne?”
Murahdin vastaukseksi. Kumarruin etsimään yövaatteeni sängyn alle työnnetystä laatikosta.
”Älä katso.”
”Ei minua kiinnosta veljeni vaatteiden vaihto.”
”Huolestuisin, jos kiinnostaisi.”
Vaihdettuani vaatteeni istuuduin sängylle Samanthan viereen. Samantha heilutteli jalkaansa rennosti, tytössä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi säikähtänyt tappelun ääniä. Ehkä hän oli jo tottunut.
”Kiitos avusta”, murahdin tytölle ja pyyhkäisin ruhjoutunutta suupieltäni.
”Minä en sotkeudu teidän tappeluihinne”, Samantha vastasi kyllästyneellä äänellä.
”Sinulle on siis ihan sama, hakkaako hän äitiä vai ei?”
”Älä yritä väittää niin, ei tietenkään ole!”
”Mikset sitten tee mitään asialle?”
Samantha ei vastannut, vaan painoi katseensa alas. Huokaisin turhautuneena, tiesin kyllä vastauksen. Samantha pelkäsi, pelkäsi niin kuin äiti, pelkäsi niin paljon, ettei uskaltanut tehdä mitään, vaikkei Adam ollut koskaan nostanut sormeaankaan tyttöä vastaan.
”Miksei hän vain jätä Adamia?”
”Koska äiti rakastaa häntä.”
”Väärin”, tuhahdin. ”Koska se paskiainen on uhannut äitiä jollain.”
”Älä nimittele isää paskiaiseksi.”
”Hän ei ole meidän isämme, ja sinä tiedät sen.”
”Hyväksy totuus, Will”, Samantha ärähti. ”Meidän biologinen isämme on kuollut. Adam on ainoa, mitä meillä on.”
”Kunpa ei olisi sitäkään.”
”Will!”
”Hyvää yötä!”
Nousin ylös kiivaalla liikkeellä ja tartuin yläsängylle vieviin tikkaisiin. Samantha katsoi perääni kiivetessäni tikkaita ylös.
”Will, sinä et voi --” tyttö aloitti kivahduksensa.
”Hän on tässä se, joka ei voi. Anna minun nukkua.”
”Minä… äh, hyvä on. Hyvää yötä.”
En vaivautunut vastaamaan.
***
Valot oli sammutettu koko talosta. Äiti oli kiertänyt talon ja siivonnut lasinsirpaleet lattialta. Saatoin kävellä paljain jaloin lautalattialla, äänettömästi, varjojen lailla.
Adam kuorsasi sohvalla muutama kaljapullo vieressään. Niitä äiti ei ollut uskaltanut siivota pois, ei vielä. Adam käänsi kylkeä hiippaillessani miehen ohi ja murahti jotain, muttei herännyt.
Äiti nukkui. Näin kyyneljuovat hänen kasvoillaan, hän oli itkenyt. Teki mieli tarttua pöytälamppuun ja käydä paiskaamassa se päin Adamia. En kuitenkaan tehnyt sitä, siitä ei olisi seurannut mitään hyvää.
Äidin kukkakuvioinen laukku oli jätetty huolimattomasti lipaston päälle. Tartuin siihen varovasti, päästämättä ääntäkään, ja avasin sen. Työnsin käteni laukkuun ja kaivoin äidin lompakon esiin.
Raha poltteli kädessäni, likainen, rypistynyt seteli. Poltteesta huolimatta se, mitä tein, tuntui uskomattoman hyvältä.
Laukku jäi koskemattoman näköisenä lipaston päälle.
Kukaan ei huomaisi eroa.
***
”William…”
Pimeys, suloinen, mutta niin ahdistava pimeys. Ja väsymys. Kuulin nimeni, mutten avannut silmiäni.
”William…”
Kuka puhui?
Raotin silmiäni saaden pimeyden kaikkoamaan. Ei, minä halusin takaisin sinne! Suljin silmäni uudelleen, kunnes kuulin huudon.
”William de Luca!”
”Mmh… mitä?”
”Nosta pääsi ylös, nuori mies”, lehtori Young komensi. ”Vastaa kysymykseeni.”
Katsoin taululle. Ei merkkiäkään mistään, mitä opettaja olisi kysynyt. Arvasin silti.
”1865?”
Luokka naurahti. Lehtori Young polkaisi terävästi lattiaa saaden oppilaat vaikenemaan.
”Seuraava, joka nauraa, saa karttakepistä sormille”, lehtori ärähti. ”William, kysymys oli, kuinka monta litraa verta on ihmisessä keskimäärin, ja oikea vastaus olisi ollut viisi. Jos vielä nukut tunnillani, seuraava osoite on rehtorin kanslia.”
Opettaja jatkoi puhettaan, ja minä oikaisin hieman niskaani. Näin Samanthan istumassa tapansa mukaan etupulpetissa. Siskolla oli kyllä kynä kädessä ja vihko avoinna edessään, mutta hän teki kaikkea muuta, kuin muistiinpanoja. Tyttö vilkuili vähän väliä viereisessä pulpetissa istuvaan Eddien, näin heidän iskevän vuorotellen silmää. Tuhahdin. Mitä Samantha oikein näki Eddien kaltaisessa koviksessa?
No, toisaalta… olinko itsekään sen parempi?
Samantha oli moneen kertaan kysynyt, mitä minä näin hänessä. Elaine Sullivan oli olevinaan vähintään yhtä kovis, kuin Eddie. Hän oli ajanut hiuksensa isänsä partakoneella puoliksi siiliksi ja pukeutui, miten tahtoi. Hän poltti tupakkaa poikien seurassa ja rei’itti korvansa hakaneulalla. Ja hän oli minun tyttöystäväni. Tai no… tavallaan oli. Toisinaan. Toisinaan taas ei.
Minun käskettiin unohtaa hänet, eikä ainoastaan Samanthan toimesta. Oli julkinen salaisuus, että Tommy oli ihastunut Elaineen, ja siksi hän oli kai käyttänyt edelliselläkin tapaamisellamme mielellään hyödyksi tilaisuuden lyödä minua. Osat tosin vaihtuivat aina välillä. Ei siitä ollut kauaakaan, kun Elaine oli viimeksi riidellyt kanssani ja roikkunut koko viikon Tommyn kaulassa. Sitten tyttö oli riidellyt Tommyn kanssa ja palannut luokseni. Niin se vain meni, ja minä hyväksyin tilanteen tyynesti.
Luokan oveen koputettiin. Kaikki muut havahtuivat, minä en jaksanut edes nostaa katsettani.
Rehtori astui ovesta sisään ja antoi katseensa kiertää luokassa pysäyttäen sen sitten minuun.
”Anteeksi oppitunnin keskeytys”, mies sanoi matalalla äänellään. ”Tulin hakemaan sinua, William. Meillä on juteltavaa.”
Kohotin kulmiani kevyesti, mutten vieläkään katsonut rehtoriin. Lehtori Young huokaisi.
”Mitä hän on taas tehnyt?”
”Vannon, etten mitään”, mutisin. Se oli totta, olin jo kärsinyt jälki-istuntoni jäätyäni kiinni kokeessa lunttaamisesta viikko sitten.
”Tämä ei koske koulun sisällä tapahtuneita asioita”, rehtori Parker totesi. ”William, lähdehän mukaani.”
Rehtori johdatteli minut käytävää pitkin kohti kansliaansa. Hämmennys oli vallannut mieleni. Mistä minua nyt syytettäisiin? Mistä sellaisesta, joka ei tapahtunut koulussa?
Samassa tajusin.
”Istu, William.”
Tottelin rehtoria ja istuuduin alas tuolille hänen pöytäänsä vastapäätä. Rehtori ei aikaillut, vaan meni suoraan asiaan vahvistaen epäilykseni keskustelun syystä todeksi.
”Tunnethan sekatavarakauppias Dennis Turnerin?” rehtori kysyi hiljaa.
”Etäisesti”, vastasin. ”Miten niin?”
Rehtori kumartui hivenen eteenpäin.
”Turner otti minuun tänä aamuna yhteyttä varsin ikävissä merkeissä”, mies kertoi ja pudisteli päätään. ”Häneltä on kadonnut tähän mennessä kuusikymmentäviisi askia tupakkaa. Lisäksi hänet pahoinpideltiin pesäpallomailalla eilisiltana.”
”Miten se liittyy minuun?” kysyin tyynen rauhallisesti. ”Minä en polta.”
”Turner kuvaili harvinaisen tarkasti pojan, jolla oli musta takki, mustat hiukset, vihreät silmät ja koru kaulassa.” Rehtori rypisti otsaansa. ”Tämä on pieni kaupunki, William. Pienen kaupungin pieni koulu, ja sinä olet ainoa ikäluokkasi edustaja, joka sopii kuvaukseen.”
Parker nousi. Hän käänsi selkänsä minulle ja katsoi ikkunasta ulos huokaisten.
”Ymmärrät kai, että varastaminen ja pahoinpitely ovat vakavia rikkeitä”, rehtori totesi. ”Olen tähän saakka katsonut pieniä kuprujasi suhteellisen hellin silmin ja yrittänyt ymmärtää, mutta tätä en voi hyväksyä. Koulu ei voi rangaista sinua, koska tapaus ei sattunut kouluajalla, mutta aion olla yhteydessä vanhempiisi, sosiaaliviranomaisiin ja poliisiin, ja --”
”Hetkinen, Par… rehtori Parker”, keskeytin miehen puheen. ”En sanonut, että tein sen.”
”Turner sanoi, että --”
”Onko hänellä todisteita?”
Rehtori katsoi minuun hämmentyneenä. Vasta pitkän ajan kuluttua hän pudisti päätään.
”Ei sinänsä.”
”Minä en tehnyt sitä”, sanoin painokkaasti. ”Sillä ei ole mitään väliä, mitä Turner sanoo. Se mies on sekaisin, ja --”
”William!”
”No hän on!”
”William, kohta saat joka tapauksessa jälki-istuntoa vanhempien ihmisten nimittelystä”, Parker ärähti. ”Mutta ei, hänellä ei ole todisteita. Hän on silti silminnäkijä.”
”Joka voi sanoa mitä tahansa.”
”Teoriassa, mutta --”
”Mutta mitä?” ärähdin Parkerille. ”Jos hän marssii tänne ja esittää valokuvan minusta varastamassa hänen tupakoitaan tai pieksemässä häntä pesäpallomailalla, tunnustan ilomielin. Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, koska minä en tehnyt sitä. Saanko mennä?”
Hän ei taaskaan sanonut mitään pitkään aikaan. Sen sijaan hän tuijotti minua epäuskoisena, kallisti välillä päätään ja tuijotti taas. Lopulta hän huokaisi.
”Hyvä on, William”, rehtori murahti. ”Tämän kerran, mutta vain, koska en voi mitenkään osoittaa sinua syylliseksi.”
Hiljaisuus. Odotin lupaa poistua. Rehtori katsoi kasvojani tarkkaan.
”Mistä olet saanut tuon ruhjeen?” hän lopulta kysyi nyökäten kohti suupieltäni.
”Kaaduin.”
”Ja satutit suupielesi?”
Kohautin olkiani. ”Sitä tapahtuu.”
”Kummallista, että sitä tapahtuu vähän väliä oppilaalle, joka ei loista juuri missään muussa aineessa, kuin liikunnassa”, Parker murahti.
Taas tuli hiljaista. Jossain kaukana välituntikello soi. Rehtori vilkaisi seinäkelloa.
”Mene välitunnille, William”, mies komensi. ”Ja muistahan käyttäytyä.”
***
Kylmä kettinki painoi käsiäni ja teki niihin punaiset kuviot. Puristin kettinkiä silti. Puristin niin kovaa, että tunsin kynsieni painuvan kämmenteni ihoon. Se ei tuntunut missään.
Koulun piha oli kouluajan päätyttyä hiljainen. Ketään ei näkynyt missään. Vain minä istuin täällä.
En olisi edes huomannut häntä, ellen olisi kuullut raskaiden maihinnousukenkien ääntä pihakivetykseltä. En vaivautunut kääntämään katsettani. Ei kiinnostanut.
”Hei, Will.”
Elainen ääni oli laiska, venyttelevä, kuten aina ennenkin. Tyttö istuutui viereiseen keinuun.
Hän katsoi minua hymyillen. Minä en katsonut häneen.
”Mitä asiaa Parkerilla oli?” Elaine kysyi. Pudistin päätäni.
”Ei mitään tärkeää.”
Elaine tyytyi vastaukseen. Eivät minun asiani olleet koskaan ennenkään liiemmin häntä kiinnostaneet. Tyttö vaihtoi puheenaihetta.
”Tarvitsen röökin.”
”Ei ole.”
”Älä valehtele, Samantha sanoi, että --”
”Se helvetin juorukello.”
”Sinulla siis on tupakkaa?”
”Ei ole”, toistin äkäisenä. ”Myin ne. Kumma, ettei Eddie maininnut siitä sisarelleni.”
Elaine kohautti olkiaan. ”Saattoi vaikka mainitakin”, tyttö lausui venytellen. ”En jaksanut juuri kuunnella siskoasi. Mutta minä tarvitsen sen röökin! Will, kiltti…”
Yksi anova katse, silmäripsien räpäytys. Olin myyty.
Kumarruin taaksepäin keinussa, käännyin hieman Elaineen päin ja virnistin.
”No, jos hinnasta sovitaan…”
”Hei, en minä sanonut maksavani --!”
”Vitsi!” huudahdin Elainelle. ”Mutta nyt, kun asia tuli puheeksi…”
Elaine kikatti.
”Hyvä on, Will”, tyttö sanoi hymähtäen. ”Yksi suukko.”
”Kolme.” Hymyilin ja kallistin päätäni, en aikonut luovuttaa näin vähällä.
”No kaksi sitten.”
”Kaksi kelpaa, jos ne tapahtuvat koulun takana.”
”Selvä… ota kiinni!”
Elaine juoksi kikattaen kohti koulun takapihaa. Minä juoksin hänen perässään, annoin tytölle tarkoituksella etumatkaa. Voittaisin hänet kuitenkin.
Niin tälläkin kertaa.
”Sainpas!”
Kaappasin Elainen halaukseen ja suutelin tyttöä rajuin ottein. Tiesin Elainen pitävän siitä. Puristin tyttöä itseäni vasten, suutelin hänen suutaan kahdesti, lopulta etenin kaulalle.
”Siinä oli jo kaksi…”
”Hys.”
Askelia. En kiinnittänyt niihin huomiota, ennen kuin Elaine työnsi minut voimakkaalla liikkeellä kauemmas itsestään saaden minut kaatumaan maahan.
”Ai!”
”No, oliko hänellä tupakkaa?”
Tommyn ääni. Näin Eddien, Samanthan, Trevorin ja Samanthan parhaan ystävän, Lisan, seisovan hänen lähellään. Koko porukka oli koossa. Elaine pudisti päätään.
”Ei, mutta hän lupasi hankkia.”
”Hyvä”, Tommy totesi ja soi Elainelle valloittavan hymyn.
Tommy käänsi katseensa minuun. Hymy vaihtui ilkeämieliseksi virneeksi.
”Tuo saman tien kaikille”, poika komensi. ”Minulle, Eddielle, Trevorille ja Elainelle.”
”Montako?” kysyin alistuneena.
Tommyn vieressä seisova Trevor puhui.
”Minä haluan kaksi”, poika totesi. ”Taksa lienee se tavallinen?”
”Minä en ainakaan maksa kahta ja puolta dollaria enempää askilta”, Eddie mutisi. ”Minulle myös kaksi.”
Tommy nyökkäsi. ”Samoin minulle ja varmasti myös Elainelle. Yhteensä saat kaksikymmentä dollaria. Sopiiko?”
Nyökkäsin. ”Selvä.”
He kääntyivät. Samanthaa lukuunottamatta kaikki lähtivät.
Noustuani ylös Samantha katsoi minua pitkään. Tyttö pudisti päätään.
”Minä en hyväksy tätä.”
”Ja silti seisot vieressä ja roikut heidän seurassaan?” vastasin tytölle.
”Ei se tarkoita, että olisin samaa mieltä heidän kanssaan.”
”Eikä se, että sinä olet niin kiltti ja satut haluamaan poliisiksi, tarkoita, että kaikkien pitäisi toimia, niin kuin sinä haluat.”
Käännyin. Aioin lähteä kotiin ja jättää Samanthan niille sijoilleen tai antaa tytön mennä etsimään rakasta Eddietään. Samantha kuulosti siltä, että aikoisi lähteä perääni, mutta ei lähtenyt. Sen sijaan hän sanoi jotain.
”Minä kerron heille.”
”Mitä?!”
”Kuulit kyllä!”
Käännyin ympäri.
”Sinä et kerro äidille tai Adamille yhtään mitään!” karjaisin Samanthalle silmät leimuten.
”Enkö?!” Samantha kivahti. ”Minä en aio katsoa vierestä, kun veljeni varastaa tupakkaa kavereilleen!”
”Enemmän he ovat sinun kavereitasi, jos et huomannut, seisoit äskenkin heidän puolellaan!”
”Eddie on poikaystäväni!”
”Luuletko, että äiti arvostaa sitä tietoa?!”
”Sinä et sotke Eddietä tähän”, Samantha sihahti ja tökki etusormellaan rintaani. ”Eddie ei ole tehnyt sinulle mitään.”
”Paitsi lyönyt muutaman kerran?”
”Okei, on tehnyt, mutta siitäkin huolimatta – William, sinä et voi jatkaa näin!”
”Miksi en?”
”Koska minä kerron heille!”
”Adam tappaa minut, jos teet sen!”
”Eikö siinä tapauksessa olisi parempi lopettaa hyvän sään aikana?!”
Laukku jäi koskemattoman näköisenä lipaston päälle.
Kukaan ei huomaisi eroa.
***
”William…”
Pimeys, suloinen, mutta niin ahdistava pimeys. Ja väsymys. Kuulin nimeni, mutten avannut silmiäni.
”William…”
Kuka puhui?
Raotin silmiäni saaden pimeyden kaikkoamaan. Ei, minä halusin takaisin sinne! Suljin silmäni uudelleen, kunnes kuulin huudon.
”William de Luca!”
”Mmh… mitä?”
”Nosta pääsi ylös, nuori mies”, lehtori Young komensi. ”Vastaa kysymykseeni.”
Katsoin taululle. Ei merkkiäkään mistään, mitä opettaja olisi kysynyt. Arvasin silti.
”1865?”
Luokka naurahti. Lehtori Young polkaisi terävästi lattiaa saaden oppilaat vaikenemaan.
”Seuraava, joka nauraa, saa karttakepistä sormille”, lehtori ärähti. ”William, kysymys oli, kuinka monta litraa verta on ihmisessä keskimäärin, ja oikea vastaus olisi ollut viisi. Jos vielä nukut tunnillani, seuraava osoite on rehtorin kanslia.”
Opettaja jatkoi puhettaan, ja minä oikaisin hieman niskaani. Näin Samanthan istumassa tapansa mukaan etupulpetissa. Siskolla oli kyllä kynä kädessä ja vihko avoinna edessään, mutta hän teki kaikkea muuta, kuin muistiinpanoja. Tyttö vilkuili vähän väliä viereisessä pulpetissa istuvaan Eddien, näin heidän iskevän vuorotellen silmää. Tuhahdin. Mitä Samantha oikein näki Eddien kaltaisessa koviksessa?
No, toisaalta… olinko itsekään sen parempi?
Samantha oli moneen kertaan kysynyt, mitä minä näin hänessä. Elaine Sullivan oli olevinaan vähintään yhtä kovis, kuin Eddie. Hän oli ajanut hiuksensa isänsä partakoneella puoliksi siiliksi ja pukeutui, miten tahtoi. Hän poltti tupakkaa poikien seurassa ja rei’itti korvansa hakaneulalla. Ja hän oli minun tyttöystäväni. Tai no… tavallaan oli. Toisinaan. Toisinaan taas ei.
Minun käskettiin unohtaa hänet, eikä ainoastaan Samanthan toimesta. Oli julkinen salaisuus, että Tommy oli ihastunut Elaineen, ja siksi hän oli kai käyttänyt edelliselläkin tapaamisellamme mielellään hyödyksi tilaisuuden lyödä minua. Osat tosin vaihtuivat aina välillä. Ei siitä ollut kauaakaan, kun Elaine oli viimeksi riidellyt kanssani ja roikkunut koko viikon Tommyn kaulassa. Sitten tyttö oli riidellyt Tommyn kanssa ja palannut luokseni. Niin se vain meni, ja minä hyväksyin tilanteen tyynesti.
Luokan oveen koputettiin. Kaikki muut havahtuivat, minä en jaksanut edes nostaa katsettani.
Rehtori astui ovesta sisään ja antoi katseensa kiertää luokassa pysäyttäen sen sitten minuun.
”Anteeksi oppitunnin keskeytys”, mies sanoi matalalla äänellään. ”Tulin hakemaan sinua, William. Meillä on juteltavaa.”
Kohotin kulmiani kevyesti, mutten vieläkään katsonut rehtoriin. Lehtori Young huokaisi.
”Mitä hän on taas tehnyt?”
”Vannon, etten mitään”, mutisin. Se oli totta, olin jo kärsinyt jälki-istuntoni jäätyäni kiinni kokeessa lunttaamisesta viikko sitten.
”Tämä ei koske koulun sisällä tapahtuneita asioita”, rehtori Parker totesi. ”William, lähdehän mukaani.”
Rehtori johdatteli minut käytävää pitkin kohti kansliaansa. Hämmennys oli vallannut mieleni. Mistä minua nyt syytettäisiin? Mistä sellaisesta, joka ei tapahtunut koulussa?
Samassa tajusin.
”Istu, William.”
Tottelin rehtoria ja istuuduin alas tuolille hänen pöytäänsä vastapäätä. Rehtori ei aikaillut, vaan meni suoraan asiaan vahvistaen epäilykseni keskustelun syystä todeksi.
”Tunnethan sekatavarakauppias Dennis Turnerin?” rehtori kysyi hiljaa.
”Etäisesti”, vastasin. ”Miten niin?”
Rehtori kumartui hivenen eteenpäin.
”Turner otti minuun tänä aamuna yhteyttä varsin ikävissä merkeissä”, mies kertoi ja pudisteli päätään. ”Häneltä on kadonnut tähän mennessä kuusikymmentäviisi askia tupakkaa. Lisäksi hänet pahoinpideltiin pesäpallomailalla eilisiltana.”
”Miten se liittyy minuun?” kysyin tyynen rauhallisesti. ”Minä en polta.”
”Turner kuvaili harvinaisen tarkasti pojan, jolla oli musta takki, mustat hiukset, vihreät silmät ja koru kaulassa.” Rehtori rypisti otsaansa. ”Tämä on pieni kaupunki, William. Pienen kaupungin pieni koulu, ja sinä olet ainoa ikäluokkasi edustaja, joka sopii kuvaukseen.”
Parker nousi. Hän käänsi selkänsä minulle ja katsoi ikkunasta ulos huokaisten.
”Ymmärrät kai, että varastaminen ja pahoinpitely ovat vakavia rikkeitä”, rehtori totesi. ”Olen tähän saakka katsonut pieniä kuprujasi suhteellisen hellin silmin ja yrittänyt ymmärtää, mutta tätä en voi hyväksyä. Koulu ei voi rangaista sinua, koska tapaus ei sattunut kouluajalla, mutta aion olla yhteydessä vanhempiisi, sosiaaliviranomaisiin ja poliisiin, ja --”
”Hetkinen, Par… rehtori Parker”, keskeytin miehen puheen. ”En sanonut, että tein sen.”
”Turner sanoi, että --”
”Onko hänellä todisteita?”
Rehtori katsoi minuun hämmentyneenä. Vasta pitkän ajan kuluttua hän pudisti päätään.
”Ei sinänsä.”
”Minä en tehnyt sitä”, sanoin painokkaasti. ”Sillä ei ole mitään väliä, mitä Turner sanoo. Se mies on sekaisin, ja --”
”William!”
”No hän on!”
”William, kohta saat joka tapauksessa jälki-istuntoa vanhempien ihmisten nimittelystä”, Parker ärähti. ”Mutta ei, hänellä ei ole todisteita. Hän on silti silminnäkijä.”
”Joka voi sanoa mitä tahansa.”
”Teoriassa, mutta --”
”Mutta mitä?” ärähdin Parkerille. ”Jos hän marssii tänne ja esittää valokuvan minusta varastamassa hänen tupakoitaan tai pieksemässä häntä pesäpallomailalla, tunnustan ilomielin. Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, koska minä en tehnyt sitä. Saanko mennä?”
Hän ei taaskaan sanonut mitään pitkään aikaan. Sen sijaan hän tuijotti minua epäuskoisena, kallisti välillä päätään ja tuijotti taas. Lopulta hän huokaisi.
”Hyvä on, William”, rehtori murahti. ”Tämän kerran, mutta vain, koska en voi mitenkään osoittaa sinua syylliseksi.”
Hiljaisuus. Odotin lupaa poistua. Rehtori katsoi kasvojani tarkkaan.
”Mistä olet saanut tuon ruhjeen?” hän lopulta kysyi nyökäten kohti suupieltäni.
”Kaaduin.”
”Ja satutit suupielesi?”
Kohautin olkiani. ”Sitä tapahtuu.”
”Kummallista, että sitä tapahtuu vähän väliä oppilaalle, joka ei loista juuri missään muussa aineessa, kuin liikunnassa”, Parker murahti.
Taas tuli hiljaista. Jossain kaukana välituntikello soi. Rehtori vilkaisi seinäkelloa.
”Mene välitunnille, William”, mies komensi. ”Ja muistahan käyttäytyä.”
***
Kylmä kettinki painoi käsiäni ja teki niihin punaiset kuviot. Puristin kettinkiä silti. Puristin niin kovaa, että tunsin kynsieni painuvan kämmenteni ihoon. Se ei tuntunut missään.
Koulun piha oli kouluajan päätyttyä hiljainen. Ketään ei näkynyt missään. Vain minä istuin täällä.
En olisi edes huomannut häntä, ellen olisi kuullut raskaiden maihinnousukenkien ääntä pihakivetykseltä. En vaivautunut kääntämään katsettani. Ei kiinnostanut.
”Hei, Will.”
Elainen ääni oli laiska, venyttelevä, kuten aina ennenkin. Tyttö istuutui viereiseen keinuun.
Hän katsoi minua hymyillen. Minä en katsonut häneen.
”Mitä asiaa Parkerilla oli?” Elaine kysyi. Pudistin päätäni.
”Ei mitään tärkeää.”
Elaine tyytyi vastaukseen. Eivät minun asiani olleet koskaan ennenkään liiemmin häntä kiinnostaneet. Tyttö vaihtoi puheenaihetta.
”Tarvitsen röökin.”
”Ei ole.”
”Älä valehtele, Samantha sanoi, että --”
”Se helvetin juorukello.”
”Sinulla siis on tupakkaa?”
”Ei ole”, toistin äkäisenä. ”Myin ne. Kumma, ettei Eddie maininnut siitä sisarelleni.”
Elaine kohautti olkiaan. ”Saattoi vaikka mainitakin”, tyttö lausui venytellen. ”En jaksanut juuri kuunnella siskoasi. Mutta minä tarvitsen sen röökin! Will, kiltti…”
Yksi anova katse, silmäripsien räpäytys. Olin myyty.
Kumarruin taaksepäin keinussa, käännyin hieman Elaineen päin ja virnistin.
”No, jos hinnasta sovitaan…”
”Hei, en minä sanonut maksavani --!”
”Vitsi!” huudahdin Elainelle. ”Mutta nyt, kun asia tuli puheeksi…”
Elaine kikatti.
”Hyvä on, Will”, tyttö sanoi hymähtäen. ”Yksi suukko.”
”Kolme.” Hymyilin ja kallistin päätäni, en aikonut luovuttaa näin vähällä.
”No kaksi sitten.”
”Kaksi kelpaa, jos ne tapahtuvat koulun takana.”
”Selvä… ota kiinni!”
Elaine juoksi kikattaen kohti koulun takapihaa. Minä juoksin hänen perässään, annoin tytölle tarkoituksella etumatkaa. Voittaisin hänet kuitenkin.
Niin tälläkin kertaa.
”Sainpas!”
Kaappasin Elainen halaukseen ja suutelin tyttöä rajuin ottein. Tiesin Elainen pitävän siitä. Puristin tyttöä itseäni vasten, suutelin hänen suutaan kahdesti, lopulta etenin kaulalle.
”Siinä oli jo kaksi…”
”Hys.”
Askelia. En kiinnittänyt niihin huomiota, ennen kuin Elaine työnsi minut voimakkaalla liikkeellä kauemmas itsestään saaden minut kaatumaan maahan.
”Ai!”
”No, oliko hänellä tupakkaa?”
Tommyn ääni. Näin Eddien, Samanthan, Trevorin ja Samanthan parhaan ystävän, Lisan, seisovan hänen lähellään. Koko porukka oli koossa. Elaine pudisti päätään.
”Ei, mutta hän lupasi hankkia.”
”Hyvä”, Tommy totesi ja soi Elainelle valloittavan hymyn.
Tommy käänsi katseensa minuun. Hymy vaihtui ilkeämieliseksi virneeksi.
”Tuo saman tien kaikille”, poika komensi. ”Minulle, Eddielle, Trevorille ja Elainelle.”
”Montako?” kysyin alistuneena.
Tommyn vieressä seisova Trevor puhui.
”Minä haluan kaksi”, poika totesi. ”Taksa lienee se tavallinen?”
”Minä en ainakaan maksa kahta ja puolta dollaria enempää askilta”, Eddie mutisi. ”Minulle myös kaksi.”
Tommy nyökkäsi. ”Samoin minulle ja varmasti myös Elainelle. Yhteensä saat kaksikymmentä dollaria. Sopiiko?”
Nyökkäsin. ”Selvä.”
He kääntyivät. Samanthaa lukuunottamatta kaikki lähtivät.
Noustuani ylös Samantha katsoi minua pitkään. Tyttö pudisti päätään.
”Minä en hyväksy tätä.”
”Ja silti seisot vieressä ja roikut heidän seurassaan?” vastasin tytölle.
”Ei se tarkoita, että olisin samaa mieltä heidän kanssaan.”
”Eikä se, että sinä olet niin kiltti ja satut haluamaan poliisiksi, tarkoita, että kaikkien pitäisi toimia, niin kuin sinä haluat.”
Käännyin. Aioin lähteä kotiin ja jättää Samanthan niille sijoilleen tai antaa tytön mennä etsimään rakasta Eddietään. Samantha kuulosti siltä, että aikoisi lähteä perääni, mutta ei lähtenyt. Sen sijaan hän sanoi jotain.
”Minä kerron heille.”
”Mitä?!”
”Kuulit kyllä!”
Käännyin ympäri.
”Sinä et kerro äidille tai Adamille yhtään mitään!” karjaisin Samanthalle silmät leimuten.
”Enkö?!” Samantha kivahti. ”Minä en aio katsoa vierestä, kun veljeni varastaa tupakkaa kavereilleen!”
”Enemmän he ovat sinun kavereitasi, jos et huomannut, seisoit äskenkin heidän puolellaan!”
”Eddie on poikaystäväni!”
”Luuletko, että äiti arvostaa sitä tietoa?!”
”Sinä et sotke Eddietä tähän”, Samantha sihahti ja tökki etusormellaan rintaani. ”Eddie ei ole tehnyt sinulle mitään.”
”Paitsi lyönyt muutaman kerran?”
”Okei, on tehnyt, mutta siitäkin huolimatta – William, sinä et voi jatkaa näin!”
”Miksi en?”
”Koska minä kerron heille!”
”Adam tappaa minut, jos teet sen!”
”Eikö siinä tapauksessa olisi parempi lopettaa hyvän sään aikana?!”
Katsoin Samanthaa pitkään. Puhuessani ääneni oli jäinen.
”Sinulle tärkeintä on perheen kunnia”, sanoin hiljaa. ”Kunnia, joka menetettiin sinä päivänä, kun auto-onnettomuus vei oikean isämme ja äiti päätti mennä naimisiin muuan Adam Scottin kanssa. Sinä et välitä siitä, miten pahasti Adam pieksää minut tai äidin. Sinä välität vain siitä, että nätti pikku uusioperheemme pysyy kasassa ja sinä saat toteuttaa unelmasi poliisikoulusta.”
”Tuo ei pidä paikkaansa.”
”Pitääpäs.”
”Will…”
Samanthan hauras ääni kaikui kuuroille korville.
***
Sinä iltana tunnelma kotona oli suorastaan hyytävä. Minä en puhunut Samanthalle. Samantha ei puhunut minulle. Adam ja minä emme vaihtaneet sanaakaan miehen tultua kotiin, vaan mies meni suoraan yläkertaan äidin luo. Hän ei haissut viinalle, joten en olettanut mitään pahaa tapahtuvan.
En pyytänyt Samanthaa edes auttamaan läksyjen kanssa tai antamaan minulle omaa vihkoaan kopioitavaksi. Sen sijaan tein kotitehtävät vaihteen vuoksi itse, tai lähinnä yritin tehdä. Miettiessäni ankarasti muuttujien x ja y välistä suhdetta kuulin ääntä yläkerrasta.
”Adam, miksi tämä raha on veressä?”
”Mikä raha?”
”Tämä vitonen, jonka olet laittanut lompakkooni.”
”En minä ole antanut sinulle mitään.”
Kynä oli pudota kädestäni. Kauhu iski kylmällä kourallaan keskivartalooni. Vilkaisin Samanthaan, joka oli sulkenut kirjansa ja kuunteli.
Samantha tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän tuijotti eteensä kuunnelleen edelleen yläkerran ääniä.
”Mitä minä teen?!” sihahdin Samanthalle. Sisko pudisti päätään, ja kuulin taas Adamin äänen yläkerrasta.
”Mistä sinä olet rahaa saanut?” Adam ärähti äidille. ”Oletko käynyt myymässä itseäsi?”
”En, minä luulin, että tämä on sinulta!”
”No, ei näytä olevan, minä en jakele verisiä seteleitä kenellekään! Mistä sait sen?! Vastaa!”
”Adam, kiltti, älä!”
Samantha kohotti katseensa minuun. Hän muodosti huulillaan yhden sanan. ’Tunnusta.’ Ja minä tottelin. Nousin ylös ja ryntäsin kohti portaita.
Adam piteli äitiä käsivarresta, äiti oli kaatunut lattialle polvilleen.
”Lopeta, Adam!” huusin miehelle. ”Se olin minä!”
Adam kohotti katseensa minuun. Raivo miehen kasvoilta väistyi muuttuen hämmennykseksi, sitten taas raivoksi.
”Mitä sinä selität?”
”Päästä irti äidistäni, niin kerron!”
Adam harkitsi hetken tarjoustani. Luulin, että mies olisi vain ärähtänyt minulle, etten minä asettaisi mitään ehtoja hänen toiminnalleen, mutta hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan mies nousi ja jätti äidin istumaan lattialle.
”Annahan tulla sitten, pentu.”
Adam risti kätensä rinnalleen ja katsoi silmiini äreästi. Hetkeen en saanut sanaakaan ulos, ja mies ehti jo hermostua.
”No?!” hän ärähti. ”Mistä äitisi on saanut rahaa?”
”Se kokonainen viisi dollaria oli peräisin minulta”, vastasin Adamille. ”Laitoin sen hänen laukkuunsa viime yönä.”
”Ja mistä sinä sen rahan sait?” Adam kysyi vaarallisella äänellä.
”Se ei kuulu sinulle.”
”Minä olen sinun --”
”Sinä et ole minun isäni!”
Adam harppasi lähemmäs minua.
Älähdin Adamin lyödessä minua nyrkillä kasvoihin. Isku oli voimakas, paljon voimakkaampi, kun humalaisen miehen lyönnit, ja kaaduin sen voimasta päin seinää. Valuin siitä edelleen lattialle. Adam kumartui puoleeni.
”Olen erittäin onnellinen, etten ole sinulle mitään sukua”, Adam tuhahti. ”Isäsi lienee ihan samanlainen mätäsäkki, kuin poikansakin.”
Lienee? Miksi Adam puhui, kuin isä olisi yhä elossa?
”Sinä varastit sen rahan, etkö vain?” Adam ärisi. ”Luulet, että voit varastetuilla lahjuksilla voittaa äitisi puolellesi, aivan kuten isäsi?”
”Adam”, äiti kuului kuiskaavan, ”ei Williamin kuullen…”
”Minä en välitä enää paskaakaan siitä, tietääkö hän vai ei! Tyttökin tietää!”
Se oli tarpeeksi. Tajusin jo kaiken. Kysyin asiasta silti.
”Onko isä elossa?”
Isku. Toinen. Kolmas.
Hän löi minua niin monta kertaa, etten edes jaksanut laskea. Vasta, kun hän lopetti, tajusin, miten paljon minuun sattui. Ei fyysisesti, vaan henkisesti.
”Eiköhän siinä ollut tarpeeksi”, Adam mutisi. ”Äitisi keksiköön sinulle jonkin rangaistuksen. Minä en suvaitse varkaita talossani, ja jos en olisi poikkeuksellisen hyvällä tuulella, olisit jo lentänyt ulos täältä.”
Adam nousi. Potkaisten vielä kerran kengänkärjellään polveani mies käveli alakertaan ja poistui talosta.
***
”Will…”
”Älä koske minuun.”
”Anna minun puhdistaa kasvosi.”
”Älä koske minuun!”
Samantha luovutti. Hän nousi huokaisten ylös ja istuutui tuolille, mutta piti katseensa minussa. Ja minä itkin, hemmetti soikoon, että itkinkin siskoni edessä.
”Jätä minut rauhaan”, komensin Samanthaa, mutta sisareni pudisti päätään.
”En jätä, kun olet tuossa tilassa.”
”Missä helvetin tilassa?!”
”Juuri tuossa.”
Pyyhin kasvojani raivoissani, tiesin olevani naurettavan näköinen.
”Te tiesitte”, sain änkytettyä suustani. ”Te kaikki tiesitte. Kaikki, paitsi minä.”
”Mitä sinä olisit tehnyt sillä tiedolla?” Samantha kysyi. ”Vaikka hän onkin elossa, se ei tuo häntä tänne.”
”Ei niin, mutta --!”
”Will, älä viitsi.” Samanthan ääni oli tiukka. ”Äidillä oli varmasti hyvä syy jättää isä kuusitoista vuotta sitten.”
”Yhtä hyvä syy kuin se, jonka perusteella hän nai Adamin?”
Samantha ei sanonut mitään.
Lopetin kasvojeni pyyhkimisen. Ei siitä ollut kuitenkaan mitään hyötyä, kyynelet valuivat poskillani solkenaan. Olisin halunnut vain olla yksin, mutta minne olisin mennyt? Ulos en ainakaan menisi tämän näköisenä.
Yksi asia oli silti varma. Vain yksi.
”Minä löydän hänet.”
”Mitä?”
”Minä löydän hänet”, toistin Samanthalle. ”Löydän isämme, aivan varmasti löydän.”
”Will…”
”Ja sinä puolestasi…”
”… sinulle minä en tule koskaan antamaan anteeksi tätä. En koskaan.”
Samantha ei ehkä ottanut sanojani tosissaan, mutta minä otin. Ja se riitti.
***
Irviksen kommentteja:
Mainitsinkin chatboxissa olevani kipeänä tällä hetkellä, mutta vaikka lämpöä ja kurkkukipua on, se ei tunnu vaikuttavan toimintakykyyn kovinkaan paljoa. Osa siis valmistui nopeasti. :)
Yritin kovasti huijata teitä! Käsi ylös se, joka luuli, että William varasti rahaa äidiltään? :D
Voi William-parka, ei ole sen parisuhdekaan ihan kestävimmästä päästä :D Mutta jotenkin kierolla tavalla tykkään Elainesta.
Miten luulette, että Williamin ja Samanthan sisaruussuhteen käy? Entä Williamin ja äitinsä suhteen?
Ei nyt tällä kertaa muuta. :)
