3.5 Plan B



Yritin löytää pakotien. Oven, ikkunan, reiän seinässä, portin tulevaisuuteen. Mitä tahansa, aivan mitä tahansa, kunhan vain jotenkin pääsisin ulos täältä.



Tutkin seinää kiivaasti. Tiesin sen tapahtuvan pian.
   Minun on pakko päästä ulos!



Hengitykseni höyrysi pakkasessa. Tärisin kylmästä. En löytänyt mitään, suljettu huone oli todellakin suljettu, eikä täältä ollut ulospääsyä.
   Ja kun se lopulta alkoi, kauhu oli tehdä minut hulluksi.



Verta seinillä. Verta lattialla. Eikä sitä päässyt pakoon.



Minä hukkuisin siihen.

***



Riverviewissä meillä ei ollut ollut televisiota. Sellaiseen nykyaikaiseen keksintöön ei yksinkertaisesti ollut varaa Adamin ryypätessä joka kuukausi vähintään puolet perheen rahavaroista. Olin toki nähnyt televisioita joskus kauppojen ikkunoissa ja muiden kodeissa, joten aivan uudesta ja ihmeellisestä laitteesta ei ollut kyse.
   Huolimatta siitä, ettei meneillään oleva elokuva juuri minua kiinnostanut, tuijotin televisiota silti. Yritin saada jotain tolkkua baarissa istuvan miehen käytöksestä, yritin tajuta, miksi hän pälyili ympärilleen kuin etsien katseellaan jotakuta.



Jos olisin keskittynyt edes jossain määrin kunnolla, olisin varmaan tajunnutkin elokuvasta jotain. En kuitenkaan kyennyt keskittymään. En ollut kyennyt koko päivänä. Mielessäni pyörivät edestakaisin neljä asiaa – ne kaksi miestä, jotka olivat vaatineet Jeremyltä rahaa, Andrews, josta en vieläkään tiennyt oikein mitään, isäni, jonka löytämiseksi olisi tehtävä jotain, jos haluaisin saada joskus jotain valmiiksikin. Ja neljäntenä uni, joka oli toistunut jälleen. Uni, jota en halunnut ajatella sen enempää. Kuinka monena yönä vielä näkisin sitä?



Olin yrittänyt niin epätoivoisesti keksiä muuta ajateltavaa, että olin päätynyt lukemaan Lontoon vanhoista kirkoista kertovaa kirjaa. Kirja oli kuitenkin ollut kuolettavan tylsä, ja olin hylännyt sen nopeasti takaisin sohvapöydälle, jolta olin sen löytänyt. Televisio oli puolestaan epäonnistunut huomioni viemisessä ja ajatukseni alkoivat jo harhailla, joten harkitsin vakaasti ottavani kirjan uudelleen käteen, kunnes kuulin varovaisia askelia.
   ”Will?” arka pojan ääni kysyi.



Käänsin katseeni äänen suuntaan. Sean istuutui viereeni sohvalle ja katsoi minua kysyvästi. Vastasin pojan katseeseen.
   ”Tulisitko…” Sean aloitti ja vaikeni. Hän kuitenkin puhui pian taas, nopeasti, hermostuneesti. ”Tulisitko kopittelemaan kanssani pihalle?”
   Epäröin. En tiennyt, mitä vastata. En minä osannut olla kahdeksanvuotiaitten pikkupoikien kanssa! Minulla ei ollut pikkusisaruksia, Samanthakin oli syntynyt jokusen minuutin minua ennen, enkä tiennyt, mistä tuon ikäisten poikien kanssa pitäisi edes jutella. Mistä olin itse ollut kiinnostunut kahdeksanvuotiaana?
   Vilkaisin kelloa. Sain siitä erinomaisen tekosyyn.



”Minun täytyy olla puolen tunnin päästä yhdessä toisessa paikassa”, totesin Seanille. Se oli totta, kello oli huomaamattani tullut jo puoli kaksi, ja Henry jengeineen odottaisi minua Mimissä.
   Sean näytti pettyneeltä, poika painoi katseensa alas. En olisi raaskinut jättää keskustelua siihen, ja hetken harkitsin ehdottavani Seanille jotain toista hetkeä kopitteluun, mutta en kuitenkaan tehnyt sitä. Ei minua kiinnostanut kahdeksanvuotiaitten pikkupoikien seura. Ikävää Seanin kannalta, mutta minkäs teit?



Nousin ylös ja vilkaisin Seaniin pahoittelevasti. En sanonut mitään, vaan käännyin ja kävelin ulos ovesta lähteäkseni kahvilaan.

***



”Loistavaa, että pääsit paikalle, Will.”
   Kahvikupit oli laskettu sekalaisessa järjestyksessä kahvilan nurkassa sijaitsevien sohvien eteen pöydälle. Yhteen kahveista oli laitettu maitoa, yhteen sokeria, muut kaksi kuppia – mukaan lukien omani – sisälsivät pelkkää mustaa kahvia.



Henry katsoi minua uteliaana, samoin säkkituolissa istuva siilitukkainen poika, jonka Henry oli esitellyt minulle Jonathaniksi eli "Jon"iksi. Kathy puolestaan näytti lähinnä osoittavan mieltään tiukasti rinnalle ristittyine käsivarsineen.
   ”No, kerrohan meille jotain itsestäsi”, Henry sanoi hymyillen. ”Mistä tulet ja miksi? Olet kai meidän ikäisemme, mutta et sinä ainakaan meidän luokallamme ole. Ellet sitten ole se ensi viikon uusi oppilas…”
   ”Luulen olevani”, mutisin Henrylle ja vaihdoin puheenaihetta. Minulla oli tarpeeksi asioita päässäni ilman ensi viikolla alkavan koulunkäyntini murehtimistakin. ”Nimeni jo tiedättekin, William de Luca, kuusitoista vuotta vanha high schoolin oppilas. Muutin tänne Riverview’stä, enoni asuu täällä ja asun hänen luonaan. Teen enoni työpaikalla iltatöitä ja olen menossa töihin tänäkin iltana.”



”Kiinnostavaa”, Henry totesi, eikä hänen kommenttinsa kuulostanut sarkastiselta. ”Eikö Riverview ole aika kaukana?”
   ”Noin tuhannen kilometrin päässä.”
   Henry vaihtoi puheenaihetta. ”Tietty teet töitä rahan vuoksi?” hän totesi kysyvästi, ja nyökkäsin.
   ”Eno ei elätä minua ilmaiseksi.”
   Henry kohotti hieman kulmiaan, muttei kysynyt asiasta enempää. Hän otti kahvikupin käteensä, toisen niistä mustaa kahvia sisältävistä, ja siemaisi sen reunasta hieman laskien sen sitten takaisin pöydälle.



Jon liikehti, käänsin katseeni häneen. Tähän saakka hljaisena pysytellyt poika puhui.
  ”Oletko kokenutkin?”
   Tiesin, mistä Jon puhui. Tajusin kyllä itsekin, ettei kysymystä voitu avata sen enempää, tupakan ja alkoholin varastamisesta kun ei julkisessa kahvilassa oikein voinut juoruilla. Mietin hetken, mitä vastaisin, ja viimein nyökkäsin.
   ”Riverview’ssä harrastin vastaavaa kohtalaisella menestyksellä.”
   ”Kohtalaisella?” Kathy toisti äreästi. Käänsin katseeni tyttöön.



Kathy oli nostanut katseensa lattiasta ja tuijotti minua kylmällä katseella. Tyttö ei näyttänyt tyytyväiseltä, enkä minäkään ollut sitä. En halunnut palata aiheeseen. En halunnut kertoa, miten edellinen kerta oli päättynyt. Pakko olisi kai jotain ympäripyöreää sanoa.
   ”Eräs kerta päättyi tapaturmaan.” Vastasin Kathyn katseeseen silmääkään räpäyttämättä. ”Onnettomuuteen, joka sattui eräälle toiselle, ei minulle.”
   Kathyn vastaus tuli ilmoille välittömästi.
   ”Sääli, ettei sinulle.”
   ”Voisit tulla huomenna keskuspuistoon, Will”, Henry keskeytti Kathyn puheen ääntään korottaen. ”Tehdään jotain… hauskaa. Onko kuudelta hyvä?”
   Pudistin päätäni.
   ”Olen luultavasti töissä.”
   ”Ennen töiden alkua sitten?” Henry jatkoi. ”Kolmelta?”
   ”Se sopii.”



Juttelimme niitä näitä pääasiassa minusta. Se alkoi jo vähitellen ahdistaa, en halunnut vastailla kysymyksiin elämästäni Riverview’ssä, enostani tai mistään muustakaan. Henryn viimein kysyttyä vanhemmistani ja vastattuani äidin osalta tämän asuvan edelleen Riverview’ssä ja isän osalta hänen olevan kadoksissa, tajusin, että minulla olisi nyt loistava tilaisuus edistää Andrewsin löytämistä ja sitä myötä isäni etsimistä.
   ”Sattuisitteko tietämään, missä päin sijaitsee Roaring Heights News tai Andrews-nimisen tyypin asianajotoimisto?”
   ”Mitä sinä siellä?” Jon kysyi, mutta en ehtinyt vastata mitään, kun Henry vastasi kysymykseeni.
   ”Molemmat sijaitsevat samassa paikassa”, poika totesi. ”Mediatalo on se suuri pilvenpiirtäjä heti keskuspuiston vieressä. Pihalla on suihkulähde. Miksi kysyt?”
   ”Kysyn vain”, vastasin ja nousin ylös.



Henry katsoi minuun hämmentyneenä.
   ”Joko lähdet?”
   ”Pakko”, totesin porukalle ja vilkaisin kahvilan seinällä tikittävää kelloa. ”Täytyy hoitaa yksi juttu ennen töiden alkua. Huomenna kolmelta?”
   Odottamatta vastausta käännyin poistuakseni kahvilasta.



Lähdin juosten matkaan. Tiesin kutakuinkin, mihin suuntaan mennä, tai ainakin luulin niin. Suuri pilvenpiirtäjä, jonka pihalla oli suihkulähde… muistin nähneeni sen. Se ei ollut kaukana.



Roaring Heightsin mediatalo kohosi suurena rakennuksena keskuspuiston vieressä. Pilvenpiirtäjä näytti siltä, että sen alimmat ja ylimmät kerrokset olivat toimistokäytössä, mutta keskimmäiset kerrokset oli varattu asunnoille. Systeemi ei varmastikaan ollut kauhean toimiva, mutta se ei ollut minun murheeni.



Mediatalon ovi oli auki, ja pääsin sisälle aulaan. Aulassa vaaleahiuksinen nainen naputteli kirjoituskonettaan kiireisen näköisenä. Kuullessaan askeleni hän kohotti katseensa, muttei kiinnittänyt minuun sen suurempaa huomiota, vaan jatkoi kirjoituskoneella kirjoittamista.



Kävelin lähemmäs, mutta nainen ei vieläkään kiinnittänyt juuri huomiota minuun, ei, ennen kuin karaisin kurkkuani merkitsevästi. Nainen katsoi minua kulmiensa alta.
   ”Mitä asiasi koskee?”
   Olin hetken hiljaa. Mitä tällaiseen kysymykseen kuului vastata? Yritin kiivaasti keksiä, mitä sanoisin ja päädyin lopulta luontevimpaan mahdolliseen ratkaisuun.
   ”Olen William de Luca ja tulin tapaamaan herra Andrewsia.”
   ”Onko sinulla varattu aika tapaamiselle?” vastaanottotiskin nainen kysyi. Pudistin päätäni, ja nainen jatkoi. ”Valitettavasti en voi päästää sinua kattokerrokseen. Herra Andrews on juuri nyt varattu, ja jos sinulla ei ollut edes aikaa varattuna, sinulla ei pitäisi olla mitään asiaa herralle hänen työaikanaan.”
   ”Voisitteko tehdä poikkeuksen?” kysyin epätoivoisena naiselta. ”Minulla on tärkeää asiaa.”
   ”Niinhän he kaikki sanovat.”



Nainen naputteli kirjoituskonettaan hiljaisuuden vallitessa. Hän ei vilkaissutkaan enää minuun. Keskustelu oli päättynyt, eikä sihteerikkö tekisi poikkeusta kohdallani. Mutta minä en aikonut luovuttaa niin helposti.



Se oli helpompaa kuin olin uskaltanut edes kuvitella. Sihteeri oli liian kiinnostunut kirjoituskoneestaan katsoakseen, minne menin, tai sitten häntä ei askeleitteni suunta vain kiinnostanut. Minä en nimittäin poistunut mediatalon ulko-ovesta, vaan kävelin suoraan oviaukosta sivukäytävälle toivoen löytäväni portaat tai hissin kattokerrokseen, josta sihteeri oli puhunut.



Toiveeni kävi toteen; sivukäytävän päässä oli hissi. Astuin sisään ja painoin ylintä kerrospainiketta. Hissi nytkähti liikkeelle kolahtaen.



Hissistä tultuani tiesin heti, mihin päin kävellä, kiitos pitkän käytävän seinällä olevan kyltin, joka osoitti suoraan johtoportaan toimistoille. Lisäksi jokaisen oven vieressä oli pieni nimikyltti, joista hain herra Andrewsin nimeä. Löysinkin sen pian.



”T. T. Andrews”.
   Harkitsin hetken, mitä tekisin. Voisinko vain koputtaa oveen?
   Kohotin käteni, laskin sen alas epäröiden, mutta kohotin sen uudelleen. Koputin oveen varovasti. Ei vastausta, matalaäänistä puhetta oven takaa kyllä kuului, mutten saanut siitä selvää. Koputin uudelleen, ja kun kukaan ei vieläkään vastannut, laskin käteni ovenkahvalle ja avasin oven.



Ensimmäinen, mitä huoneessa näin, oli kolme pukuun pukeutunutta miestä istumassa pöydän ääressä nojatuoleilla. Kaksi miestä käänsi katseensa välittömästi minuun, mutta istujista oikeanpuolimmaisin, lihava ja hieman kaljuuntunut mies, puhui.
   ”… ja minä toivon, Thomas, että tämä uutistoimisto jatkaa samaa linjaa Bridgeport Todayn kanssa, ja --”
   Mies keskeytti puheensa ja seurasi kahden silmälasipäisen miehen katsetta minun suuntaani.



Hiljaisuus oli painostava. Vaaleahiuksinen, silmälasipäinen mies vilkuili vuoroin harmaatukkaiseen vieressään, vuoroin minuun. Lihava mies ei sanonut mitään, ei myöskään harmaatukkainen, viimeksi mainittu näytti hyvin tyytymättömältä.
   ”Kuka hän on?” vaaleahiuksinen kysyi hämmentyneenä. Harmaatukkainen pudisti päätään.
   ”Eikö vastaanottotiskillä kerrottu minun olevan varattu?” mies ärähti. ”Miten sihteeri päästi sinut sisään? Kuka sinä edes olet?”



En saanut hetkeen sanaakaan suustani. Tunsin olevani niin väärässä paikassa, kuin teinipoika vain saattoi tuntea olevansa. Tilanteesta puuttuivat enää sikarit miesten käsistä ja sherrylasit pöydältä sekä tärkeän näköinen kirjanpitäjä nurkasta.
   ”Anna kuulua”, harmaatukkainen kehotti äreästi. ”Kuten näet, minulla on tapaaminen kesken.”
   ”Minä…” aloitin, nielaisin ja aloitin uudelleen. ”Etsin herra Andrewsia.”



Harmaatukkainen mies suoristi selkänsä ja katsoi minua arvioivasti. Hän vaikutti olevan varuillaan.
   ”Olen Thomas Andrews. Mitä asiaa?” mies kysyi kuivasti.
   Vedin syvään henkeä. Aioin puhua suoraan.
   ”Olen William de Luca ja tulin luoksenne puhumaan isästäni.”
   Hiljaisuus. Sitä kesti muutaman sekunnin, ja sen aikana harmaatukkaisen ilme näytti vaihtelevan hämmennyksen, epäilyksen ja vaivautuneisuuden välillä.



Harmaatukkainen mies kääntyi vaaleahiuksisen puoleen. Kun hän puhui, hänen äänessään ei ollut enää jälkeäkään siitä äreydestä, jonka sävyttämällä äänellä hän oli minulle puhunut.
   ”Jättäisittekö minut ja pojan hetkeksi kahden?” Andrews pyysi ja vilkaisi kaljuuntuvaan mieheen. ”Jatketaan tapaamista vaikkapa viidentoista minuutin kuluttua. Perheasioita, nähkääs…”
   ”Ilman muuta”, kaljuuntuva mies vastasi ja hörähti. Vaaleatukkainenkin nyökkäili.
   ”Tapaamme siis täällä viidentoista minuutin kuluttua.”



Kahden muun miehen poistuttua huoneesta jäin epävarmana ovelle seisomaan. Andrews katsoi minua pitkään tutkivasti, kunnes viittasi kädellään kohti vastapäistä tuolia.
   ”Istu.”
   Tottelin.



Mies ei sanonut pitkään aikaan mitään. Hän näytti tutkailevan ruumiinrakennettani ja kasvonpiirteitäni, ja aloin tuntea jo oloni hieman ahdistuneeksi Andrewsin katseen alla. Viimein mies puhui.
   ”Hassua. Minusta sinussa on enemmän äidin puolen isoisäsi ja enosi näköä kuin isäsi.”
   ”Onko se huono asia?” kysyin ja annoin hymynkareen piirtyä kasvoilleni sen merkiksi, etten ollut aivan tosissani kysymyksineni. Andrews kuitenkin vaikutti ottavan sen tosissaan.
   ”Ei”, mies vastasi päätään pudistellen. ”Ei sillä ole merkitystä. Isäsi vain näytti enemmän omalta isältään kuin äidiltään. Olisin ehkä olettanut, että sinussakin olisi sen myötä aavistus Vincentin näköä.”
   Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana Andrews lakkasi arvioimasta minua katseellaan ja katsoi nyt silmiini.
   ”Mitä teet täällä?” mies viimein kysyi. ”Sinähän olet vasta… hetkinen, kuudentoista? Missä äitisi ja sisaresi ovat?”
   ”Muutin äidin luota Jeremy-enon luo tänne”, totesin lyhyesti. ”Kuten sanoin, tulin puhumaan isästäni. Victor de Lucasta.”
   ”Mitä haluat tietää?” Andrews kysyi.



”Kuulin, että sinä… että te olitte viimeinen ihminen, johon isän tiedetään ottaneen yhteyttä.” Yritin etsiä Andrewsin katseesta vastausta jo etukäteen, katseen kirkastumista, jotain, joka kertoisi minulle, että hänellä olisi vastaus kaikkeen. ”Edes enoni ei ilmeisesti tiedä, missä hän on, eikä häntä kaikesta päätellen se edes kiinnosta.”
   Andrews nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä. ”Jatka”, hän kehotti. Vasta nyt mieleeni tuli eräs tärkeä asia.
   ”Ettehän kerro Jeremylle, että tulin kyselemään hänestä?” kysyin pelästyneenä. Andrews naurahti.
   ”En tietenkään”, mies tokaisi. ”Jeremy ei totta puhuen ollut sinun syntymäsi aikoihin järin hyvissä väleissä isäsi kanssa, eikä minustakaan ole järkevää puhua näistä asioista hänelle. Enosi tuskin haluaa kuulla isästäsi enää koskaan.”
   ”Miksi?” kysyin kiinnostuneena.



Andrews pyöritteli sormusta vasemmassa nimettömässään hermostuneena. Miehen elekielestä oli luettavissa, että hän tiesi sanoneensa enemmän, kuin hänen olisi oikeastaan pitänyt.
   ”Se on pitkä juttu”, Andrews mutisi. ”Hyvin pitkä.”
   ”Kertokaa silti.”
   ”William, minulla on sinulle viisitoista minuuttia aikaa, ja jos lähden kertomaan sitä tarinaa, emme muusta ehdi puhuakaan. Kerrohan, mitä olit sanomassa siitä, että hän otti viimeiseksi yhteyttä minuun ennen katoamistaan? Ja sinuttele ihmeessä.”



Tyydyin Andrewsin vastaukseen kasvaneesta mielenkiinnostani huolimatta.
   ”Milloin hän otti sinuun yhteyttä viimeksi?” kysyin Andrewsilta saaden tämän huokaamaan.
   ”Siitä on vuosia…” Andrews huokaisi uudestaan. ”Kuusitoista vuotta, William, liki päivälleen. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun hän luovutti minulle kirjeitse koko omaisuutensa ja katosi.”
   ”Eikö sinulla ole aavistustakaan, missä hän voisi olla?” kysyin ahdistuneena. ”Mitään tietoa, mihin suuntaan hän olisi voinut kadota?”
   ”Ei mitään, William, ei mitään.” Andrewsin ääni oli pahoitteleva.



Mies ei katsonut enää minuun puhuessaan. Hän näytti surulliselta.
   ”Ensimmäinen oletukseni oli, että Victor olisi palannut Appaloosa Plainsiin”, Andrews sanoi. ”Isäsi vietti siellä viitisen vuotta nuoruudestaan, sai sieltä ystävänkin, jota sittemmin yritti jäljittää. Olisi ollut loogista ajatella, että hän olisi yrittänyt etsiä ystäväänsä sieltä, mutta ehkä se pikkukylä oli liian täynnä muistoja vanhasta, raihnaisesta äijänkäppyrästä, jotta hän olisi mennyt takaisin sinne…”
   ”Yritit siis etsiä isääni?” kysyin. Andrews nyökkäsi.
   ”Muutaman kuukauden ajan. Lopulta tajusin, ettei minulla ole tarjota hänelle mitään syytä palata takaisin. Vaikka olisinkin löytänyt hänet, hän tuskin olisi lähtenyt mukanani takaisin Roaring Heightsiin.”
   Andrews vilkaisi minuun ja jatkoi.
   ”Sen muutaman kuukauden aikana tutkin kaikkea puhelinluetteloista väestörekisteritietoihin, mutta hän vaikuttaa kadonneen aivan täysin. Joko hänellä on uusi nimi, jolloin hänen etsimisensä on mahdotonta, tai sitten hän on lähtenyt ulkomaille, jolloin etsintä on vähintään yhtä mahdotonta neulan seulomista heinäsuovasta.”



”Et kai yritä sanoa, että...?!”
   ”Yritän sanoa, että jos tulit Roaring Heightsiin löytääksesi isäsi, olet vaikean tehtävän edessä”, Andrews vastasi. ”Vaikean, ellei jopa mahdottoman. En haluaisi tuottaa sinulle pettymystä, William, mutta pahoin pelkään, että Victor de Luca on kadonnut juuri niin hyvin, kuin halusikin.”
   ”Aion yrittää silti.”
   ”Siitä vain, en minä estä.”
   ”Autatko minua?”



Andrews kallisti päätään ja katsoi minua kiinnostuneena, osin ehkä hämmentyneenäkin. Mies työnsi mustakehyksisiä silmälasejaan ylemmäs etusormellaan ja näytti miettivän ankarasti. Lopulta hän kysyi jotain.
   ”Miten minä voisin sinua auttaa? Tiedän yhtä vähän, kuin sinäkin.”
   ”Tiedät paljon enemmän”, intin. ”Tiedät, miksi hän ja eno eivät tule toimeen keskenään, tiedät luultavasti, miksi hän ja äitini erosivat ja varmasti myös monta muutakin asiaa, joista minulla ei ole mitään tietoa. Lisäksi saatan tarvita muutakin apua, minulla ei ole edes ajokorttia, en pääse kulkemaan minnekään. Tarvitsen apua.”
   ”Hyvä on.” Andrewsin vastaus tuli nopeasti. ”Minä autan sinua, mutta sillä ehdolla, ettei enosi todellakaan saa tietää tästä mitään, ei myöskään äitisi.”
   Andrews vilkaisi rannekelloaan.
   ”Viisitoista minuuttia on ohi, William.” Mies nyökäytti päällään kohti ovea ja nousi ylös. Minäkin nousin.



”Missä tapaamme ja milloin?” kysyin mieheltä.
   ”Minun luonani huomenna”, Andrews totesi. ”Osoite on Keskusraitti 39, talo 2, asunto 17. Kattohuoneisto. Sopiihan kymmeneltä?”
   Nyökkäsin. ”Sopii.”
   ”Hyvä. Nähdään silloin.”



Kiivetessäni sinä illaksi kääntyvänä iltapäivänä enoni talon portaita olin mietteliäs. Olin toisaalta iloinen, että olin löytänyt Andrewsin ja että mies oli vieläpä lupautunut auttamaan minua. Toisaalta taas oli ollut aikamoinen pettymys kuulla jopa hänen suustaan, että isäni löytäminen saattaisi osoittautua mahdottomaksi. Mikään ei kuitenkaan ollut varmaa, ja toivoa oli eläteltävä niin kauan, kuin suinkin.



Kaivaessani enon minulle antamaa vara-avainta taskustani mietin, mahdoinko olla jo myöhässä. Työvuoro alkaisi tänään kuudelta, ja kahvilassa sekä Andrewsin luona oli vierähtänyt aikaa. Jeremy olisi vihainen, jos myöhästyisin, samoin se mystinen herra Castillo. Josta puheenollen, Jeremyn piti ottaa yhteyttä häneen sopiakseen työajoistani, jotten joutuisi tekemään yövuoroa, mahtoikohan hän…
   Kaikki ajatukseni keskeytyivät avattuani oven ja astuttuani sisään.



He eivät havahtuneet ovelta kuuluneeseen kolahdukseen. Paidaton Jeremy antoi käsiensä seikkailla pitkin Alician vartaloa, ja Alicia antoi Jeremylle samalla mitalla takaisin. En tiennyt, mitä tehdä, miten poistua paikalta heidän huomaamattaan – voi hemmetti, en kai minä voisi tässä seistä ja tuijottaa!
   Peräännyin, hapuilin kädelläni ovenkahvaa, kun Alicia sattui nostamaan katseensa. Sekunnin murto-osassa nainen pomppasi jaloilleen.



”Mitä helvettiä sinä täällä hiippailet?!” Alicia ärähti raivoissaan.
   ”Will tuskin tuli tänne tahallaan juuri nyt”, Jeremy rauhoitteli Aliciaa, joskin kuulin ärtymyksen hänenkin äänestään.
   ”Mistä lähtien hänellä on edes ollut avain?!”
   ”Tästä aamusta lähtien.”
   ”Olisit voinut kertoa minullekin!”
   Alicia kääntyi. Nainen marssi makuuhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni perässään.



Alician lähdettyä otin jokusen askelen lähemmäs Jeremyä. Miehen katseen muututtua murhaavaksi pysähdyin.
   ”Älä edes kysy, keskeytitkö jotain”, Jeremy murahti. ”Totta hemmetissä keskeytit.”
   Mies kumartui poimimaan paitansa lattialta ja puki sen päälleen.



”Tule. Työt odottavat.”
   En sanonut mitään vastaukseksi, vaikka kello näytti vasta neljää.

***

Irviksen kommentteja:
Osan teossa meni vähän tavanomaista kauemmin, kun koko viime viikonloppu meni työselostuksia tehdessä. Tähän osaan piti tulla rutkasti muutakin, mutta ajattelin jättää sen ekstrapituuden nyt pois, kun edellinen osa oli hieman tavanomaista pidempi. Ensi osassa sitten.

Tässä oli paljon keskustelua, jopa niin paljon, että mua huolestutti lukijoiden kyllästyminen :D Ehkä näin on kuitenkin hyvä. Ei sitä joka osassa voi hirveää määrää toimintaakaan olla, vai mitä mieltä olette?

William-parka oli parikin kertaa ihan väärässä paikassa väärään aikaan :'D Ja voi, raukka näkee vieläkin unia! D:

Eipä tällä kertaa muuta. :)