3.13 Fury



Aamu. Kirkas, kuulas, aivan tavallinen aamu. Aurinko ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, aurinko ei välittänyt. Se nousi aivan kuten jokaisena aikaisempanakin aamuna.



Olin nukkunut huonosti. Uneni olivat olleet vain sekavia välähdyksiä Rodriquezista, Armstrongista, isästäni, Jeremystä, laukauksista – ja Turnerista. Jälleen kerran Turnerista. Yhtäkkiä kuolleen Rodriquezin paikalla oli unissani ollut Turner, ja… pudistin päätäni hiljaa, en halunnut ajatella asiaa.
   Vilkaisin kelloa. Varttia yli kahdeksan. Andrews olisi varmasti jo hereillä, ellei peräti lähtenyt töihin. Mies oli uskomaton työnarkomaani, enkä olisi ihmetellyt yhtään, vaikka hän edellisyönkin jälkeen olisi palannut normaalisti toimistolleen.



Kävelin Karenin huoneesta olohuoneeseen ja huomasin isäni makaavan sohvalla, täysissä pukeissa hänkin. Hän näytti nukkuvan, ja yritin kävellä hänen ohitseen mahdollisimman hiljaa. Hän kuitenkin heräsi hätkähtäen.



Isäni katsoi minua pitkään liikkumatta mihinkään. Minä tuijotin häntä takaisin sanomatta mitään.
   ”William”, Victor de Luca lopulta sanoi hiljaa. ”Olethan kunnossa?”
   Nyökkäsin. Victor potkaisi peittonsa syrjään ja nousi sohvalta kävellen keittiöön. Seurasin häntä sanomatta sanaakaan.



”Otatko kahvia?”
   Victor ei odottanut vastausta, vaan antoi kahvin valua kahteen kuppiin. Mies nosti molemmat kupit pöydälle ja istuutui alas. Normaalisti, aivan täysin normaalisti, kuin olisi kotonaan eikä mitään kummallista olisi koskaan tapahtunut. Liian normaalisti.



Istuin Victoria vastapäätä puiselle tuolille ja katsoin miestä pitkään. Hän ei sanonut mitään, ei yhtään mitään, vain tuijotti kahvikuppiaan ja antoi kahvin sen sisällä jäähtyä. Vähän ajan kuluttua mies ojensi kätensä ja tarttui kuppiin siemaisten siitä hiukan.
   En voinut pitää kysymystä sisälläni. En voinut, silläkään uhalla, että kysymys rikkoisi autuaan hiljaisuuden ja teeskentelymme siitä, että tässä istuivat vain isä ja poika aamukahvilla ihan tavalliseen tapaan.
   ”Miksi palasit?” Kurkkuuni nousi pala, se painoi ääntäni matalammaksi. ”Miksi lähdit peräämme?”
   Victor jatkoi kahvikuppinsa tuijottelua. Hetken. Viimein hän nosti katseensa ja katsoi suoraan minuun.



”Koska olen raukkamainen typerys, kuten itsekin sanoit”, Victor sanoi hiljaa. ”Raukkamainen typerys, joka ei tajunnut arvostaa sitä vaivaa, jonka oma poika oli nähnyt löytääkseen minut eikä sitä tilaisuutta, jonka sai kuudentoista vuoden yksinäisyyden jälkeen. Minua kadutti, William. En voinut jättää asiaa sikseen ja päästää teitä takaisin Roaring Heightsiin pyytämättä edes anteeksi.”
   Victor laski katseensa takaisin kahvikuppiinsa.
   ”Kun minulle selvisi, että olitte jo lähteneet, ajoin lentokentälle kaasu pohjassa ja yritin ehtiä lennolle”, mies mutisi. ”En ehtinyt, mutta onneksi seuraava lento lähti Pariisista muutaman tunnin päästä.”



Victor siemaisi uudelleen kahviaan. Itse en koskenutkaan omaani. Oli tärkeämpiäkin asioita.
   ”Aiotko jäädä?” kysyin tukahtuneella äänellä. Victor laski kupin käsistään ja vastasi vilkaisemattakaan minuun.
   ”En tiedä. Jos et halua, että jään, asia selvä – minä lähden. Se on ainoa varma asia. Muussa tapauksessa minun täytyy miettiä, haluanko palata Roaring Heightsiin vai jatkaa elämääni Ranskassa Nathan Danielsina.”
   ”Milloin päätät?”
   ”En tiedä sitäkään. En voi kuitenkaan nukkua kovin pitkään Andrewsin sohvalla. Hotellihuoneetkin ovat nykyään kalliita, joten sellainenkaan ei ole viinitilan varastomiehen palkalla kovin pysyvä ratkaisu.”
   ”Mikset vain voi hankkia itsellesi asuntoa ja jäädä?” älähdin miehelle. ”Vuokra-asuntoja luulisi löytyvän pilvin pimein ja --”
   ”William…”
   ”… ja sellaisessa voisit asua vaikka monta vuotta, ja --”
   ”William, kuuntele.”



Victorin silmäkulmien rypyt vaikuttivat syvenevän. Mies katsoi minua tiukasti, mutta toisaalta hieman surullisesti.
   ”Siitä on kuusitoista vuotta, William”, mies totesi hiljaa. ”Kuusitoista pitkää vuotta. Sinä näit, miten hyvissä väleissä olen enosi kanssa. Äitisi tuskin kaipaa minua yhtään sen enempää.”
   ”Andrews ja minä --” aloitin, mutta Victor keskeytti minut.
   ”Andrews ja sinä ehkä etsitte minut Ranskasta asti, mutta kuten sanoin, kuusitoista vuotta – sinä aikana ehtii tapahtua paljon. Minä tuskin tunnen enää Andrewsia. Sinä puolestasi olet kyllä poikani, mutta olen hukannut koko sinun lapsuutesi ja nyt edessäni istuu melkein aikuinen mies, joka pärjää ilman isääkin – miestä, joka vastikään uhkasi poikaansa haulikolla ja sanoi anteeksiantamattomia asioita. Sisartasi puolestaan en ole edes nähnyt, ja jos Samantha kävelisi minua vastaan kaupungilla, en tunnistaisi häntä. Hänkään ei tietäisi, kuka minä olen, ja asiat saattavat jopa olla paremmin niin.”



Istuimme siinä pitkään hiljaa sanomatta mitään. Kun Victor oli ehtinyt siemaista kahviaan vielä kaksi kertaa, pudistin päätäni.
   ”Minä en ymmärrä.”
   Victor ei reagoinut mitenkään, joten jatkoin.
   ”Minä en ymmärrä sinua”, sanoin ja pudistin uudelleen päätäni. ”Ensin sinä käyttäydyt Ranskassa niin kuin et välittäisi paskan vertaa kenestäkään. Sanot, että minut olisi pitänyt ampua. Sitten palaat Roaring Heightsiin ja pelastat henkeni. Seuraavana aamuna sitten toteat, ettet edes tiedä, aiotko jäädä. Miksi helvetissä edes sitten tulit tänne?”
   ”Koska halusin pyytää anteeksi.”
   ”Hienoa”, totesin katkeruuden sävyttämällä äänellä. ”Olisit voinut tehdä sen myös puhelimessa etkä tulla tänne ja antaa minulle sellaista kuvaa, että tulit jäädäksesi.”
   ”Sinäkö haluaisit minun jäävän?”



”En tiedä.”
   En katsonut Victoriin päin. Pudistin jälleen aavistuksen päätäni.
   ”En minä koskaan ajatellut, että minun isäni olisi teoistaan tuomittu murhaaja, joka osoittaa ensitapaamisellamme minua haulikolla. En ajatellut, että seuraavalla tapaamisellamme hän surmaa toisen ihmisen viereeni – olkoonkin, että se toinen ihminen oli mies, joka viilsi minua veitsellä kasvoihin ja olisi ampunut minut, jos ei olisi itse menehtynyt ensin.”
   Victor ei sanonut taaskaan mitään. Hän istui vain paikoillaan kuin odottaen minun jatkavan. Kun en tehnyt sitä, Victor nyökkäsi kerran, toisen ja kolmannenkin pitäen katseensa kahvikupissaan. Lopulta hän nosti katseensa minuun.



”Hyvä on.” Victorin ääni kuulosti painuneelta, tukahtuneelta. Kuin mies olisi pidätellyt kyyneliä, ja jos en aivan väärin nähnyt, hänen silmänsä olivat kostuneet. ”Ymmärrän, mitä tarkoitat.”
   ”En pyytänyt sinua lähtemään”, sanoin hiljaa. ”Sanoin, etten tiedä, haluanko sinun jäävän. Eikä se lopulta ole edes minun päätökseni.”
   ”Se nimenomaan on --”
   ”Älä tee tästä vaikeampaa, mitä se on.”



Istuimme hiljaa paikoillamme, Victorkin oli unohtanut kahvinsa lopun pöydälle jäähtymään. Victor nosti kättään ja pyyhkäisi silmiään, mutta en ainakaan huomannut, että miehen poskilla olisi valunut kyyneliä. Olisi silti hyvä vaihtaa puheenaihetta – ei ehkä mihinkään kevyempään, mutta johonkin tärkeään.
   ”Niitä miehiä oli kaksi”, sanoin Victorille. ”Rodriquez ja…”
   ”Armstrong”, Victor täydensi nyt vahvemmalla äänellä. ”Tiedän. Mies ilmestyi aamun sarastaessa itsekin työmaalle etsimään kaveriaan. Häntä tuskin nähdään enää, pidimme Andrewsin kanssa huolen miehestä, kun sinä olit nukkumassa.”
   En sanonut hetkeen mitään, tuijotin vain Victoria.
   ”Te ammuitte hänet?” sain lopulta sanottua. Victor kohotti kulmiaan ja pudisti päätään.
   ”Ei, emme ampuneet.”
   ”Vaan?”
   ”Vaan pidimme huolen, ettemme tapaa häntä enää. Enempää sinun ei tarvitse tietää.”
   Huolimatta siitä, että ärsytys sisälläni kasvoi, koska minulta pimitettiin jälleen asioita, esitin seuraavan kysymyksen.
   ”Entä Jeremy?” kysyin saaden Victorin säpsähtämään. ”Miksi te kaksi olette niin huonoissa väleissä? Siksikö, että Jeremy todisti sinua vastaan oik--”
   Victor keskeytti minut ja vastasi välittömästi, hieman äreällä äänellä.
   ”Se on monen asian summa, jota tuskin tarvitsee nyt käydä läpi.”



Nousin ylös, tuolinjalat kirskuivat lattiaa vasten. Potkaisin jalallani pöydänjalkaa saaden pöydän tärähtämään ja kahvin läikkymään täyden kuppini reunojen yli.
   ”Ei tietenkään tarvitse!” karjaisin Victorille. ”Eihän mitään tarvitse koskaan käydä läpi, eihän minun tarvitse tietää mitään mistään! Minähän olen vain ja ainoastaan sinun poikasi, siis joku aivan merkityksetön teini, joka olisi pitänyt ampua!”
   ”William, älä.”
   ”Älä sinä komentele minua, kuudentoista vuoden poissaolon jälkeen on vähän myöhäistä tulla esittämään kenenkään isää!”



Kuulin Victorin huokaisevan syvään kävellessäni miehen ohi. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hyvä niin. Tarvitsin nyt aikaa.
   Aikaa ja selvyyden siitä, oliko tässä kaupungissa enää yhtäkään ihmistä, joka sanoisi minulle asiat suoraan.

***



Roaring Heightsin oppilasakatemia, kahtakymmentä yli yhdeksän aamupäivällä.
   Olin varautunut odottamaan välituntia, mutta minun ei tarvinnut.



Kathy seisoi pyörätelineiden luona ja katseli arvioivasti yhden pyörän lukkoa polttaen tupakkaa samalla. Kävelin tyttöä kohti päättäväisesti, epäröimättä askelenkaan verran. Kathy nosti katseensa pyörästä minuun vasta, kun olin aivan lähellä. Tervehdin tyttöä yhdellä ainoalla, neutraalilla sanalla.
   ”Hei.”
   Kathy ei vastannut tervehdykseeni mitään, vaan katsoi minua ylimielisesti nenänvarttaan pitkin. Vasta monen hiljaisen sekunnin kuluttua tyttö naurahti.



Kathy imaisi tupakkaansa ja puhalsi savut pitkänä nauhana kasvojani kohti. Hän naurahti uudelleen.
   ”Ilmeisesti olet käynyt jossain uudistamassa naamavärkkiäsi”, tyttö sanoi huvittuneena nyökäten kohti pitkää arpea kasvoissani. Vastasin välittömästi lausuen ääneen ainoan ajatuksen, ainoan syyn, miksi halusin Kathyn nähdä.
   ”Ilmeisesti et tehnyt mitään, vaikka olisit voinut.”
   ”Kerro lisää.” Kathy hymähti. ”Mitä minun olisi pitänyt tehdä ja milloin?”
   ”Älä esitä tyhmää”, ärähdin Kathylle. ”Minä näin sinut. Sinä seisoit ehkä sadan metrin päässä ja katsoit vierestä, kun se äijä kolkkasi minut. Olenko oikeassa arvellessani, ettet tosiaan tehnyt yhtään mitään asialle?”



Kathy näytti hetken teeskennellyn mietteliäältä. Lopulta tytön kasvoille piirtyi kylmä hymy, hän pudisti päätään.
   ”Ei, enpä tosiaan tainnut tehdä”, tyttö myhäili. ”Olisiko pitänyt?”
   ”Helvetti, Kathy, se tyyppi melkein tappoi --!”
   ”Enkö ole vielä sanonut sitä tarpeeksi selvästi?” Kathy kysyi ivallisesti. ”Ai niin… olet mies, vaikkakin harvinaisen munaton sellainen. Sinullehan pitää kaikki vääntää rautalangasta.”



Kathyn seuraavat sanat iskivät suoraan rintaani kuin Rodriquezin veitsi. Eniten niissä sattui se, että tyttö vaikutti nauttivan sanojensa aiheuttamasta tuskasta.
   ”Sanotaan se nyt muutamalla selvällä sanalla: minä en välitä sinusta paskan vertaa.” Kathy imaisi uudelleen tupakkaansa ja karisti tuhkat asvaltille. ”Pitäisin sinusta varmasti enemmän, jos olisit kuollut. Olisitpahan ainakin hiljaa etkä tulisi piipittämään minulle siitä, että minun olisi pitänyt vaarantaa oma henkeni sinun vuoksesi.”



Kathy käänsi katseensa takaisin pyörän lukkoon ja kyyristyi sen puoleen. Tyttö kallisti päätään, imaisi taas tupakkaansa eikä kiinnittänyt enää mitään huomiota minuun. Välillämme vallitsi hetken hiljaisuus. Lopulta sanoin jotain.
   ”Selvä.” Ääneni ei ollut surullinen, ei vihainen, ei pettynyt – se oli täysin tunteeton ja kylmä. ”Sitten meillä ei taida olla enää puhuttavaa.”
   Kathy ei vastannut mitään. Kun käännyin ja jätin tytön niille sijoilleen pohtimaan pyörän varastamista, olin varma siitä, ettemme enää tapaisi. Tai ainakin sillä hetkellä olin.



Miksi kaikki ihmiset, joista vähänkin välitin, käänsivät minulle yksitellen selkänsä?
   Olisiko vielä liian myöhäistä olla kääntämättä omaansa?

***



”Ai… hei, William.”
   Evelyn Andrews ei olisi voinut kuulostaa vaivaantuneemmalta avatessaan oven minulle. Nainen hieroi niskaansa ja vilkuili taakseen kuin peläten, että joku kuulisi hänen puheensa. Kuulin asunnosta etäistä puhetta, mutten saanut siitä selvää.



”Saanko tulla sisälle?” kysyin Evelyniltä. ”Haluaisin puhua Vic--”
   Evelyn keskeytti minut hiljaisella äänellään.
   ”En… en tiedä, onko se juuri nyt hyvä ajatus.”
   ”Evel… rouva Andrews, minun täytyy puhua hänen kanssaan.”
   Evelyn huokaisi. Hän astui sivuun ovelta ja viittoi minut sisälle. Vasta, kun ovi naksahti lukkoon takanani, tajusin Evelynin poistuneen asunnosta samalla, kun oli päästänyt minut sisään.



Ensimmäiset asiat, joihin kiinnitin huomiota asunnossa, olivat ikkunaan rauhallisen näköisenä nojaava Jeremy ja selkärepun vetoketjua raivokkaana nykivä Victor. Victorin repun vieressä oli pino vaatteita ja kirja, eikä näky sinänsä jättänyt arvailujen varaa sille, mitä mies oli tekemässä. Kysyin silti.
   ”Mitä sinä teet?”



Victor ei vilkaissutkaan minuun vastatessaan.
   ”Minä käskin häntä olla päästämättä poikaa sisälle..." mies mutisi ja ärähti lopulta vastauksen. "Pakkaan tavaroitani."
   Victor nykäisi vetoketjua voimalla saaden repun kankaan risahtamaan.
   ”En tiedä, miksi tulin", hän jatkoi. "En tiedä, miksi edes harkitsin jääväni. Lentoni lähtee tänä iltana.”
   ”Älä unohda passiasi, Nathan Daniels”, Jeremy murahti ikkunan luota.
   ”Turpa kiinni.”



Jeremy nojasi edelleen ikkunaan näennäisen eleettömänä, mutta ikkunan heijastuksesta näin hymynkareen piirtyvän miehen kasvoille.
   ”Kerran elämässäsi”, Jeremy sanoi ivallisesti. ”Kerran elämässäsi teet oikean päätöksen ja tajuat lähteä, ennen kuin suurempaa vahinkoa ehtii tapahtua. Ota nyt ilo irti siitä tiedosta, että jopa minun mielestäni jokin osa aivoissasi toimii.”
   ”Haista --”
   ”Varo sanojasi, minun tietääkseni sivistynyt herra Daniels ei koskaan kiroillut. Hänen ainoa pikku paheensa oli hienoinen taipumus pyromaniaan… montako ranskalaista taloa olet ehtinyt polttaa?”
   Victor nousi, Jeremy puolestaan kääntyi. Ennen kuin Victor ehti ottaa askeltakaan Jeremyn suuntaan, avasin suuni ja huusin.
   ”Riittää!”



”En tiedä, mikä helvetti teitä vaivaa, eikä se minua edes kiinnosta!” karjuin täyttä kurkkua Victorille ja Jeremylle. ”Eihän teistä kumpikaan edes kerro minulle mitään! Siihen minä olen kuitenkin kyllästynyt, että ihmiset luulevat voivansa marssia minun elämääni ja sitten hylätä minut täysin! Ensin enoni sanoo, että saan jäädä hänen luokseen asumaan, mutta sitten hän sanookin, että saan palata takaisin Riverviewiin! Seuraavaksi isäni antaa ymmärtää, ettei halua koskaan nähdä minua, mutta lopulta ilmestyykin Roaring Heightsiin - ja seuraavassa hetkessä hän onkin pakkaamassa tavaroitaan! Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että vaikka itse suorastaan nauttisitte siitä, että kaikki on epävarmaa, niin minä en siitä nauti?! Oletteko miettineet, miltä tuntuu, kun ihmiset vain ilmestyvät elämääni ja katoavat aivan yhtä nopeasti selittämättä mitään mitenkään?!”
   Vedin henkeä, räpyttelin silmiäni pitääkseni raivon kyynelet sisälläni. Minä en itkisi, en helvetti soikoon itkisi nyt! Olin niin käsittämättömän raivoissani, että sanoin asiat niin kuin ne mieleeni juolahtivat mitään kaunistelematta – mitään ajattelematta.
   ”Mutta tehdään toki, niin kuin te haluatte!” huusin kahdelle paikoillaan seisovalle miehelle. ”Hyvä on, Victor, palaa sinä Ranskaan ja Jeremy, jatka elämääsi velaksi ostamassasi talossa ja unohda minut! Minä palaan Riverviewiin Adamin nyrkkeilysäkiksi, enkä --”
   Vaikenin. Tajusin, mitä olin juuri sanonut ja paljastanut. Niin tajusivat myös Victor ja Jeremy. Victor oli ensimmäinen, joka sanoi jotain.



”Mitä sinä sanoit?”
   Jeremy pudisteli päätään itsekseen. ”Kuka on Adam?” hän sihahti. Minä puolestani purin huultani ja mietin, mitä sanoisin.
   ”Ei kukaan”, vastasin lopulta. ”Ei kukaan tärkeä.”
   ”Kuka hän on?” Victor kysyi painokkaasti ja vastasin tavalla, joka ensimmäisenä tuli mieleeni.
   ”Yksi tyyppi koululta, vähän häiriintynyt ja --”
   ”Helvetti, Will!” Jeremy karjaisi silmät kipinöiden. Katsoessani häneen näin Jeremyn ilmeen kirkastuneen, eikä hyvällä tavalla – Jeremy oli tajunnut jotain. ”Susie sanoi hänen nimensä joskus… Adam Scott, hänen uusi miehensä, vai mitä?! Mikset sinä kertonut?!



”Ette tekään kerro minulle mitään.”
   Se hiljainen toteamus oli ainoa, jonka sain sanottua. Se ei kuitenkaan saanut toivomaani reaktiota aikaiseksi kummassakaan miehistä, vaan suututti heitä entisestään.



Jeremy purki raivoaan karjaisemalla ääneen ja lyömällä kädellään ikkunaan niin, että se helähti. Mies jäi nojaamaan lasiin kyynärpäällään raskaasti hengittäen. Victor näytti hengittävän aivan yhtä raskaasti, näin hänen käsiensä puristuneen nyrkkiin.
   ”William, se, että aikuiset miehet eivät kerro kaikkea teinipojalle on hieman eri asia kuin se, että teinipoika pimittää tiedon siitä, että hänen isäpuolensa lyö häntä”, Victor sihahti. ”Kuinka usein? Kerran kuussa? Viikossa? Entä Samantha?”
   ”Kerro samalla, hakkaako hän myös sisartani”, Jeremy ärähti.
   Kysymysten ristituli. En olisi halunnut vastata yhteenkään niistä. Victorin pisteliäs katse ja Jeremyn raivosta punehtuneet kasvot kuitenkin vaativat minua tekemään niin.



Ei siinä kauaa mennyt. Kerroin kaiken siitä, miten Adam oli ensin ollut ihan mukava mies, mutta alkanut sitten juomaan liikaa. Kerroin sitä tapahtuvan useita kertoja viikossa, kerroin, että aina Adamin ei tarvinnut edes olla humalassa. Kerroin, että hän löi äitiä ja minua, muttei koskaan Samanthaa. Ja lopulta istuin sohvalla kaiken kertoneena, tyhjänä – helpottuneena.
   Tai no, olisin ehkä ollut helpottunut, ellei hiljaisuus olisi ollut niin painostava. Ellen olisi pelännyt, että he syyttäisivät minua. Että oli minun vikani, että äiti oli nainut sellaisen miehen. Että --
   ”Lähdetään.”



Victor oli noussut ylös. Katsoin häneen hämmentyneenä.
   ”Minne?”
   ”Riverviewiin”, Victor vastasi. ”Minulla saattaa olla pari sanaa sanottavana sille kusipäiselle naisia ja lapsia hakkaavalle miehen irvikuvalle.”
   Naksahdus. Kumpikin meistä käänsi katseensa Jeremyyn.
   ”Pari sanaa? Ehei, Vicky…”



”… pelkäänpä, että sanojen aika on ohi.”
   Hiljaisuus. Kaksi miestä katsoi toisiaan silmiin lopulta nyökäten täydessä yhteisymmärryksessä.

***

Irviksen kommentteja:

Aah, uusi osa. Alkaa vähän ranne kipuilemaan taas, kun oli taukoa ja nyt on tullut tauon jälkeen kirjoitettua ihan tajuttomasti. :D Koetan vähän hidastaa ja rauhoittaa tilannetta, enkä vähiten siksi, että myös ne mainitsemani rintakivut ovat koko ajan läsnä... Päivä kerrallaan.

Kysymyksiä vaihteeksi, ihan vaan pari hassua:

1. Nähdäänkö Kathya enää koskaan?
2. Saavatko Victor ja Jeremy koskaan välejään selvitettyä (muutoin kuin aseiden tai nyrkkien avustuksella)?
3. Mitä mahtaa Victorin, Jeremyn ja Willin Riverview'n-reissulla tapahtua?