3.14 Vengeance is mine



Paluu Riverviewiin. Paluu pikkukylään, johon uskoin kyllä tulevani joskus takaisin, mutta en näin. En heidän kanssaan.



Järkytyksen jälkeen seuraava reaktio oli ollut epäusko, sitä seuraava pelko. Ei, en minä halunnut heidän ampuvan Adamia. En halunnut, että oma isäni ja enoni syyllistyisivät rikokseen Adamin takia. En ylipäätään aikonut antaa heidän lähteä kaksin Riverviewiin ottamaan esille asioita, jotka koskivat minua yhtä lailla kuin äitiäni ja Samanthaa. Minun oli oltava läsnä.



Riita oli kestänyt yli tunnin, mutta lopulta he olivat suostuneet siihen – minä lähdin heidän mukaansa, ja aseet jäivät kotiin. Tiesin, että enemmän kuin mitään muuta miehet haluaisivat tehdä äitini, sisareni ja minun perhehelvetistä lopun, ja ehkä he itsekin tajusivat, ettei sen vuoksi tarvinnut tappaa ketään. Ainakin toivoin niin.



Kuski oli vaihtunut jokusen kerran matkan aikana, ja nyt vuokra-auton rattia käänteli tottunein ottein Victor. Jeremy oli neuvonut hänelle tien Riverviewiin, enoni oli kai käynyt siellä joskus äitini kanssa. Jeremy ei kuitenkaan tiennyt, missä asuimme, ja pian saisin itse neuvoa miehille tien kotitalolle. En tiennyt, olisiko se virhe vai ei, mutta sen riskin aioin ottaa.
   ”Oikealle.”
   Kumpikaan miehistä ei sanonut mitään, ei ollut sanonut pitkään aikaan.



Ohitimme rakennuksia, asuintaloja, peltoja. Koulun. Yritin nähdä ikkunoista vilaukselta jonkun tutun – Elainen, Trevorin, Parkerin… Samanthan. Niin, Samantha olisi varmasti vielä koulussa. Hyvä niin, en välttämättä halunnut Samanthaa sekoittamaan pakkaa äitini veljen ja entisen aviomiehen saavuttua minun kanssani taloon.



”Talo on vasemmalla.”
   Victor pysäytti auton tutun näköisen talon viereen. Hän mittaili Jeremyn kanssa pientä mökkiä katseellaan ja loi sitten paljonpuhuvan katseen Jeremyyn, joka pudisti vaitonaisena päätään.
   Victor käänsi auton. Epäröimättä sekuntiakaan hän ajoi auton pihanurmelle.
   ”Sinä pysyt autossa, William”, Victor komensi.
   ”En varmasti pysy”, murahdin takaisin, eikä Victor edes yrittänyt komentaa uudelleen.



Kolme ovea kolahti, kolme ihmistä nousi autosta. Jeremy harppoi jo kohti taloa ja olin seurata häntä, kun tajusin, etten kuullut Victorin askelia ruohikolla. Sekä minä että Jeremy pysähdyimme ja käännyimme katsomaan ruskeahiuksista miestä.



Victor ei liikkunut minnekään, hän vain seisoi paikoillaan tuijottaen taloa kuin kivettyneenä. Huomatessaan minun ja Jeremyn tuijottavan itseään hän huokaisi ja pudisti päätään.
   ”Eikö meidän pitäisi… miettiä hetki?”
   Kuulin Victorin äänensävystä, ettei tilanne ollut miehelle helppo. Miten olisi voinut olla? Hänhän seisoi juuri entisen vaimonsa pihamaalla aikeenaan kohdata nainen, jota oli joskus rakastanut, mutta jonka kanssa ei ollut vaihtanut sanaakaan kuuteentoista vuoteen, sekä tämän uusi mies. Kenties hän näkisi koulun jälkeen myös Samanthan – tyttärensä, jota ei ollut nähnyt sitten vauvaiän.
   ”Me olemme miettineet tarpeeksi”, Jeremy ärähti vastaukseksi Victorin kysymykselle.



Ärtymys paistoi Jeremyn kasvoista, se näkyi jännittyneinä kasvojen lihaksina.
   ”Minulla ei ole aikaa tällaiseen”, enoni tiuskaisi Victorille. ”Jos olet pelkuri etkä uskalla tulla sisälle, niin hyvä on, menen sitten yksin.”
   Jeremy kääntyi. Ennen kuin mies ehti ottaa askeltakaan taloa kohti, Victor muutti mielensä.
   ”Hyvä on.”
   Victor harppoi ohitseni Jeremyn perään. Seurasin mieskaksikkoa jännittynein askelin.



Jeremy oli se, joka sai kunnian tarttua kolkuttimeen ja koputtaa oveen. Hän teki sen kolme kertaa, joka kerta edellistä aggressiivisemmin. Kuulin ripeitä askelia sisältä talosta, jännitys ja hermostuneisuus sisälläni kasvoivat entisestään. Kumpi oven avaisi, äitini vai Adam? Ja kumpi tahansa se tekisikään, mitä sitten tapahtuisi?
   Oven lukko naksahti. Avautuvan oven takaa kuului naisen ääntä, hieman pelokasta soperrusta.
   ”… tiedät kyllä, että se kolkutin on muutenkin huonosti naulattu, Adam --”
   Oven auettua kokonaan nainen vaikeni.



Susie Scott näytti hetken siltä, että saisi sydänkohtauksen. Annettuaan katseensa kiertää muutaman kerran minussa, Jeremyssä ja Victorissa hän veti viimein henkeä ja sai sanottua jotain.
   ”William, Jeremy…” Viimeistä nimeä Susie ei maininnut, mutta jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan Victoria. ”Sinä.”



Victor ja Susie tuijottivat toisiaan pitkään. Susie pudisti päätään lyhyesti, ja Victor nyökkäsi sanoen sitten kaksi sanaa hiljaisella, hauraalla äänellä.
   ”C'est moi.” Lause kuulosti ranskalta, ehkä mies oli yksinkertaisesti niin hämmentynyt, että kuudentoista vuoden tottumuksen jälkeen puhui nytkin kieltä, joka ei ollut edes hänen äidinkielensä.



Painostava hiljaisuus katkesi, kun Jeremy tuhahti hermostuneena ja tunkeutui väkisin Susien ohitse taloon.
   ”No niin, iloinen jälleennäkeminen ja sitä rataa”, Jeremy ärähti. ”Missä se kusipää on? Ja…” Jeremy käänsi katseensa sisareensa. ”… hänkö teki sinulle tuon?”



Ruhje äidin suupielessä oli pieni, mutta se oli silti ruhje, ja sen katsominen sai Jeremyn hengityksen tihenemään raivosta, Victorin vavahtamaan ja minut kääntämään katseeni pois. En voinut mitään sille ajatukselle, että tämä oli minun vikani. Jos olisin pysynyt kotona, edes joku olisi puolustanut äitiä Adamilta…
   Samassa muistin, mitä äiti oli itse tehnyt. Hän oli paitsi valehdellut minulle koko tähänastisen elämäni, myös lyönyt minua. Ihmistä, joka puolusti häntä silläkin uhalla, että sai itse kerta toisensa jälkeen nyrkistä.



Olisi ehkä luullut, etten olisi tuntenut enää minkäänlaista myötätuntoa, mutta ei se niin ollut. Minusta tuntui silti pahalta.
   Jeremy murahti jotain sisarelleen, äiti ja Jeremy kuuluivat kävelevän sisälle. Victor kääntyi minua kohti.
   ”William?”
   ”Mitä?” ärähdin vastaukseksi. Hetkeen isä ei sanonut mitään, hän vain katsoi minuun yrittäen tavoittaa katsettani. Hänen viimein puhuessaan miehen ääni oli hiljainen.
   ”Tule sisälle.”
   Ei muuta.



Äiti ja Jeremy olivat istuutuneet keittiön pöydän ääreen. Jeremy nojasi pöytään ja näytti olevan edelleen raivoissaan, äiti puolestaan tuijotti tyhjyyteen. Minä jäin pöydän viereen seisomaan, samoin teki Victor. Tuskin olimme ehtineet olla siinä montaakaan sekuntia, kun äiti käänsi katseensa minuun. Hän avasi suunsa, oli sanomassa jotain, mutta sanat katkesivat terävään hengenvetoon ja parkaisuun.
   ”William!” äiti parkaisi ja nousi seisomaan.



Äiti näytti järkyttyneeltä, hän tuijotti kasvojani ja veti useamman kerran syvään henkeä.
   ”Mitä sinulle on tapahtunut?!” äiti huudahti.
   ”Ei mitään, mistä sinun pitäisi tietää”, mutisin ja laskin katseeni peittäen poskeni kädelläni, mutta se oli jo myöhäistä.
   ”Minä olen sinun äitisi, minun täytyy tiet--”
   ”Susie, rauhoitu”, Victor pyysi samaan aikaan, kun Jeremykin mainitsi jotain rauhoittumisesta sisarelleen.
   ”En varmasti rauhoitu!” äiti huusi.



Jeremy oli noussut seisomaan. Äiti kääntyi katsomaan ensimmäiseksi häntä.
   ”Minä jätin Williamin sinun huostaasi!” nainen kiljui. ”Millä perusteella tulet tänne nimittelemään minun miestäni ja haukkumaan häntä siitä, että hän olisi tehnyt minulle mitään, kun samaan aikaan tuot minun poikani kotiin kasvoissaan viidentoista sentin haava?! Samalla voit myös selittää, miksi Vic… miksi hän on mukanasi, vaikka lupasit, ettei William tapaa häntä koskaan!”
   Victor liikahti, muttei sanonut mitään. Minä sen sijaan sanoin.



Astuin lähemmäs äitiä aggressiivisella liikkeellä. Huomasin naisen pelästyvän, hän astui vaistomaisesti askelen taaksepäin. En kuitenkaan antanut itseni hämmentyä, vaan huusin äidille takaisin.
   ”Jos en olisi koskaan tavannut tätä miestä, minä en olisi tässä!” karjuin äidille osoittaen Victoria sormella. ”Jos siis välität minusta tippaakaan, voisit olla helvetin kiitollinen siitä, että hän pelasti henkeni!”
   ”Älä kiroile”, äiti sopersi hiljaa. Jatkoin huutamistani.
   ”Äläkä sinä komentele minua, loppujen lopuksihan se olit sinä itse, joka et edes halunnut minua takaisin tänne!”
   ”Lopeta, Will!” Jeremy karjaisi.
   ”Enkä lopeta, minä --”
   ”Will?”
   Arka tytön ääni katkaisi huutoni. Jokainen meistä kääntyi katsomaan äänen suuntaan.



Samantha seisoi vähän matkan päässä yhteisen huoneemme ovelta ja tuijotti meistä jokaista vuorollaan.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” tyttö kysyi. ”Keitä he --”
   ”Luulin, että olet koulussa”, töksäytin Samanthalle keskeyttäen tytön puheen. ”Luulin, että… voi helv…”
   Järkytys sekoitti sanani ja järkeni. Auoin suutani, mutta sanaakaan ei tullut ulos.



Jos jotain en ollut odottanut Riverview’ssä näkeväni, niin suurikokoista mustelmaa sisareni silmäkulmassa.
   Jos jotain en ollut halunnut nähdä, niin pahoinpitelyn jälkiä Samanthan kasvoilla... pahoinpitelyn, joka mitä todennäköisimmin oli minun syytäni. Miksi olin lähtenyt täältä ja jättänyt sekä Samanthan että äitini Adamin kynsiin? Miksi…
   Samantha kiersi katseellaan kaikkia huoneessa olijoita ja näytti turhautuneelta. Tytön puhuessa hänen äänensä kuulosti väsyneeltä. Todella väsyneeltä.
   ”Selittäkää nyt joku jotain”, tyttö puuskahti. ”Will, sinunhan piti olla Roaring Heightsissa enon luona – miksi palasit? Onko teistä jompikumpi Jeremy?”
   Kuulin Jeremyn puhuvan takanani, mies taisi myöntää yhdellä tai kahdella sanalla nimensä, en ollut varma. Olin liian hämilläni, liian ahdistunut ja liian sekaisin kiinnittääkseni huomiota kenenkään muun kuin Samanthan sanoihin.



Äiti oli tullut lähemmäs, tunsin hänen hipaisevan selkääni varovasti. Nainen puhui melkein kuiskaten.
   ”Will, menisitkö Samanthan… sinun ja Samanthan huoneeseen”, hän sanoi. ”Teillä on varmasti puhuttavaa, ja niin on meilläkin…”
   ”Minä… en mene… minnekään”, änkytin äidille tuijottaen edelleen Samanthan kasvoja. Ei, en olisi todellakaan poistunut huoneesta ja jättänyt loistavaa tilaisuutta onkia itselleni jotain sellaista, mitä minulle ei oltu vieläkään kerrottu äitini ja isäni erosta sekä Jeremystä, ellei Samantha olisi sanonut jotain.
   ”Will, kiltti”, tyttö pyysi. ”Tule. Meidän täytyy puhua.”
   Sanomatta enää sanaakaan vastaan seurasin.



Päästyämme huoneeseemme Samantha rojahti istumaan kirjoituspöydän tuolille, minä puolestani vedin huoneen nurkasta nojatuolin hieman lähemmäs sisartani ja istuin sille. Kuulin kiivasta, hiljaiseksi pakotettua puheensorinaa oven toiselta puolelta, ilmeisesti aikuisilla oli meneillään kiivas keskustelu. Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua nyt. Ainoa, mikä kiinnosti, oli Samantha.
   Äänestäni saattoi kuulla tukahdutetun raivon.
   ”Hän teki tuon.” En kysynyt, vaan totesin – ei ollut tarvetta kysymykselle. ”Hän löi sinua ja --”
   ”Will…”
   ”.. ja minä en ollut puolustamassa sinua, ja… ja hänellä oli vapaat kädet tehdä ihan mitä halusi ja --”
   ”Will, lopeta.”
   ”En lopeta ennen kuin kerrot minulle jokaista yksityiskohtaa myöten, mitä hän teki!”



Samantha pudisti päätään.
   ”En voi puhua siitä”, tyttö sanoi hiljaa.
   ”Et voi…!” aloitin melkein huutaen, mutta vaiensin ääneni väkisin hiljaisemmaksi tajuttuani, että aikuiset oven takana kuulisivat, jos huutaisin. ”Et voi?!” toistin. ”Et voi vai et saa? Kuka sinua kielsi?”
   Samantha ei vastannut mitään. Saatoin jo siitä arvata, kuka oli syypää.
   ”Voi helvetti. Hän pitää sinuakin otteessaan aivan kuten äitiä, vai mitä?”
   Samantha vaihtoi asentoa, hän katsoi minuun tiukasti, mutta väsyneet silmät eivät saavuttaneet juuri minkäänlaista vaikuttavuutta katseeseensa.



”Kyse ei ole siitä, Will.”
   ”Vaan?”
   ”Se on oma asiani.”
   ”Ja sinä kerrot sen minulle, vai mitä?”
   ”En ainakaan, ennen kuin sinä kerrot, mitä sinun kasvoillesi on tapahtunut.”
   ”Turha luulo. Et kerro sittenkään.”
   ”Oikein arvattu.”



Raivo. Ei Samanthaa kohtaan, vaan Adamia kohtaan. Helvetti, hän oli saanut sisareni aivan lukkoon! Yritin vielä viimeistä keinoa.
   ”Samantha, minä olen sentään sinun --”
   ”… veljeni, joka jätti perheensä ja liftasi Roaring Heightsiin enon helmoihin”, Samantha täydensi katkeralla äänensävyllä. ”Veljeni, joka tappoi sekatavarakauppiaan kylmävarastoonsa --”
   ”Samantha!” karjaisin täyttä kurkkua keskeyttäen sisareni.
   ”No niinhän sinä teit!” Samantha vastasi huutaen aivan yhtä kovalla äänenvoimakkuudella. Olisin ihmetellyt, miten kukaan ei tajunnut tulla katsomaan, miksi sisarukset huusivat toisilleen, mutta sille oli luonteva syy; myös oven toisella puolella oli korotettu ääntä, ja kuulin nyt selvästi, mistä siellä puhuttiin.



”… te ette ole jäämässä tänne!” äiti kuului huutavan, ja Victor puolestaan vastaavan aivan yhtä äkäisesti.
   ”Me jäämme tasan niin kauaksi aikaa, että tapaamme sen idiootin!”
   ”Sinä et ainakaan ole jäämässä, eikä kumpikaan teistä tapaa Adamia!”
   ”Susie, lopeta!” Jeremy kuului huutavan. ”Sinä et voi tosissasi väittää, että haluat vielä jakaa elämäsi sen paskiaisen kanssa!”
   ”Entä, jos haluankin?!”
   Jälleen Victorin ääni, tällä kertaa hiljaisempi, painokkaampi. Kuulin miehen puheesta vain osan, mutta ymmärsin kyllä, mistä hän puhui.
   ”… ei ole ainoastaan sinun elämäsi, vaan myös lasten… et voi tehdä sitä heille!”
   ”Häipykää!”
   ”Minä lähden vasta sitten, kun saan edes lapset mukaani.”
   ”Älä edes kuvittele!”



Minä ja Samantha kuuntelimme hiljaisuuden vallitessa ääniä oven takaa. Ne hiljentyivät jälleen, kuulimme vain sanan sieltä, toisen täältä. Erotin oman nimeni, samoin Samanthan nimen. Sisareni katsoi minuun epäuskoisena.
   ”Se on hän, vai mitä?” Samantha kysyi. ”Meidän… biologinen isämme?”
   En vastannut mitään, annoin Samanthan vetää tilanteesta omat johtopäätöksensä. Tyttö huokaisi raskaasti.
   ”Minä en lähde”, hän totesi itsevarmasti. ”En lähde sellaisen miehen mukaan.”
   ”Ole hiljaa, yritän kuunnella.”



Kävelin ovelle ja jäin sen taakse kuuntelemaan. En kuitenkaan erottanut sanaakaan kunnolla, he puhuivat liian hiljaa. Olin jo painamassa korvaani ovea vasten, kun kuulin askelia.
   Astuin kauemmas ovesta juuri parahiksi sen auetessa.



Äiti seisoi ovella. Kuulin askelia hänen takaansa, mutta kukaan ei yrittänyt ängetä Susien ohi huoneeseemme.
   Äiti veti syvään henkeä, sulki silmänsä hetkeksi ja sanoi sitten jotain, jota ei oltu ilmeisesti osoitettu minulle, vaan jollekulle hänen takanaan.
   ”William jää tänne”, äiti totesi. ”Hän ei lähde enää mukaanne hakemaan uusia arpia kasvoihinsa.”
   ”Susie!” Jeremy karjahti jossain oven toisella puolella.
   ”Siinä tapauksessa minäkään en lähde”, Victor kuului murahtavan.
   Äiti käänsi selkänsä minulle ja marssi takaisin suuntaan, josta tulikin. Seurasin häntä.



Victor ja Jeremy seisoivat aulassa. Äiti vilkaisi veljeensä, ennen kuin loi raivoisan katseen Victoriin.
   ”Minulla on lain vahvistama yksinhuoltajuus!” äiti huusi. ”Sinua ei sattunut kuusitoista vuotta sitten edes kiinnostamaan, kuka hoitaa lapset eron jälkeen, joten syytä vain itseäsi siitä, ettei sinulla ole päätäntävaltaa tässä asiassa!”
   ”Sinun uusi aviomiehesi hakkaa meidän lapsiamme, ja sinä vetoat yksinhuoltajuuteen?!” Victor karjaisi, nyt ensi kertaa silminnähden vihaisena. ”Voin luvata sinulle, että jos edes yrität jatkaa heidän elämänsä tuhoamista, minä ja Andrews --”
   ”Andrews, no totta kai Andrews!” Susie huusi. ”Ilman muuta sinä sotket tähän lakimiehesi, järjestihän hän sinut ulos vankilastakin! Elinkautisesta vankeusrangaistuksesta, josta ei pitänyt päästä edes ehdolliseen – ja huomautetaan toki vielä, että sama mies hoiti veljeni saman kiven sisään!”



Susie piti hetken tauon ja puhui sitten edelleen kireästi, mutta hiljaisemmalla äänellä.
   ”Tämä on minun kotini, ja jos te ette lähde, minä soitan poliisit.”
   ”Et varmasti soita”, Jeremy ärähti.
   ”Kokeillaanko?” Susie kysyi.
   ”Susie”, Victor totesi rauhallisesti, ”sinä et ajattele järkevästi. Me voimme mennä hotelliin yöksi, jotta saat nukkua yön yli ja ajatella asioita, mutta lapset tulevat mukaamme.”
   ”Sinä et vie heitä minnekään!” Susie kivahti samaan aikaan, kun minä totesin jotain.
   ”Minä jään.”



Hiljaisuus.
   Victor ja Jeremy tuijottivat minua epäuskoisina. Susie oli pitkään hiljaa, kunnes rikkoi vaitonaisuuden.
   ”Vihdoinkin joku, joka tajuaa oman parhaansa.”
   En sanonut mitään, vaikka en todellakaan ollut jäämässä siksi, että olisin kokenut olevani enemmän turvassa äidin luona kuin Roaring Heightsissa. Kyse ei ollut minun turvallisuudestani, vaan heidän. En aikonut lähteä ja jättää Samanthaa ja äitiä sinne.
   ”Jään tänne”, toistin siltä varalta, etteivät Victor ja Jeremy edes halunneet ymmärtää, mitä sanoin. ”Menkää te hotelliin ja tulkaa huomenna uudestaan."



Epäusko suorastaan huusi nimeään kahden miehen kasvoilla heidän tuijottaessaan minua. Vähään aikaan ainoa ääni talossa oli seinäkellon yksinäinen tikitys. Lopulta Victor puhui, ja yllätyksekseni hän suostui.
   ”Hyvä on”, hän tokaisi kireästi. ”Saat jäädä yöksi, jos kerran haluat, mutta vain siksi, että ehdimme kaikki rauhoittua.”
   Victor käänsi katseensa äitiin.
   ”Soitamme, kun olemme päässeet hotellille ja ilmoitamme huoneen numeron”, mies aloitti ja jatkoi sitten painokkaalla äänensävyllä. ”Jos täällä tulee mitään ongelmia, ja tarkoitan todellakin minkäänlaisia ongelmia, haluan, että soitat minulle.”
   ”Meille ei tule mitään ongelmaa”, Susie kivahti. Victor ei välittänyt, vaan katsoi nyt minuun.
   ”Minä luotan sinuun, William”, mies sanoi. ”Luotan siihen, että soitat tarvittaessa. Vaikka pienestäkin asiasta. Ymmärrätkö?”



Nyökkäsin.
   ”Voit luottaa minuun.”
   ”Soitatko varmasti?”
   ”Varmasti.”
   Valehtelu sujui yhtä helposti kuin aina ennenkin.

***



Samanthan kädessään pitelemä lyijykynä rapisi paperilla tytön kirjoittaessa läksyvihkoonsa tehtävien vastauksia. Oven toiselta puolelta kuului teräviä sihahduksia äidin käännellessä ruokaa paistinpannulla. Minä istuin hiljaa, täysin hiljaa, ja odotin.



Hän tulisi kotiin pian, tiesin sen. Tiesin myös sen, että hän olisi humalassa. Kello lähestyi sentään yhdeksää illalla – varma merkki siitä, etteivät ylityöt olleet ylitöitä, vaan baarissa istumista.
   Olin yrittänyt puhua äidille, olin yrittänyt saada hänet tajuamaan, ettei tässä ollut mitään järkeä. Keskustelun päätteeksi äiti oli komentanut minut huoneeseeni, ja minä olin totellut. En kuitenkaan aikonut pysyä täällä enää sitten, kun Adam olisi tullut kotiin. Minä en jäisi oven taakse piilottelemaan. En antaisi sen idiootin koskea äitiini tai sisareeni.
   Eikä kulunut enää kauaakaan, kun ulko-ovelta kuului kolinaa, avain hapuili lukkoa ja ovi aukesi narahtaen.



Näin Samanthan kynää pitelevän käden pysähtyvän läksyvihon viereen. Siro käsi vapisi voimakkaasti, näin tytön pelkäävän. Kuulin Adamin puhuvan oven toisella puolella, sammaltavan hiljaa jotain, mistä en saanut selvää. Kuulin kolahduksia, äiti varmaan siirsi tekemäänsä ruokaa lautaselle.
   Nousin ylös. Samantha avasi suunsa, muttei sanonut mitään vastaan kävellessäni huoneemme ovesta aulaan.



Adam nojasi puhelinpöytään nyrkeillään, hän ei huomannut minua. Äiti istui keittiön pöydän ääressä naputtaen hermostuneesti pöytäliinaa. Ääni oli hermostuttava, se kieli jotain kireästä tunnelmasta.
   ”Lopeta”, Adam ärähti äidille saaden naisen käden pysähtymään välittömästi kesken liikkeen. Seistyään hetken paikoillaan Adam käveli lähemmäs äitiä.



Jokainen lihakseni jännittyi nähdessäni Adamin pysähtyvän aivan äidin viereen. Adam ei ollut vieläkään huomannut minua, ja se oli hyvä asia – ainakin puolellani olisi yllätyksen suoma etu.
Mies katsoi äitiäni äkäisesti, näin hänen kätensä puristuneen nyrkkiin.
   ”Kuulin asioita baarissa”, mies sammalsi. ”Kuulin, että olit jutellut sille Shelleyn ukolle.”
   ”Vain kaksi sanaa kaupassa”, Susie sopersi. ”Kaksi sanaa, jotka eivät tarkoittaneet --”
   ”Sinä valehtelet!” Adam karjaisi, ja kun hän kumartui lähemmäs äitiä, minä harpoin lähemmäs miestä.
   ”Älä koske häneen!” huusin saaden Adamin kiinnittämään huomion itseeni.



”Mitä helvettiä?”
   Adamin kädet olivat edelleen nyrkissä miehen tuijottaessa minua. Astuin aivan hänen lähelleen. Ei, minua ei pelottanut, en ainakaan myöntänyt, että asia olisi niin.
   Adam jatkoi.
   ”Mitä helvettiä sinä täällä teet?” mies ärähti ja vilkaisi äitiini osoittaen seuraavat sanansa hänelle. ”Minä sanoin, ettei tuolla äpärällä ole mitään asiaa tänne enää koskaan! Miksi hän siis seisoo edessäni?!”
   ”Kauemmas”, ärähdin Adamille. ”Astu kauemmas äidistäni. Voit saman tien häipyä koko talosta.”
   ”Minä en lähde omasta talostani minnekään. Sinä sen sijaan lähdet – joko kiltisti tai parkuen.”



Adam astui lähemmäs, ja minä valmistauduin lyömään takaisin. Mies tarttui minua kauluksesta, mutta ei sitten tehnyt muuta, kuin tönäisi minua kevyesti saaden aikaiseksi vain pienen horjahduksen. Naurahdin.
   ”Oletko tullut pehmoksi?” kysyin hiljaa. ”Etkö uskalla enää lyödä kolmekymmentä vuotta nuorempiasi? Naisia sentään uskallat…”
   ”Turpa kiinni”, Adam sihahti nyt selvemmällä äänellä. Haistoin vanhan viinan miehen hengityksestä, mutta hän oli vähemmän humalassa, kuin yleensä. ”Kunniaton äpärä, voisit opetella käyttäytymään ja kunnioittamaan vanhempiasi kuten kuuluu!”
   Tuijotin hetken Adamia takaisin. Nostin hitaasti oikean käteni ylös.



”Haista paska.”
   Vedin käteni nopeasti takaisin alas Adamin kohotettua omansa ja yritettyä tarttua keskisormeeni. Mies olisi luultavasti murtanut sen, jos olisi saanut otteen kädestäni. Epäonnistuneesta yrityksestään huolimatta Adam ei jättänyt halveksuntaa tihkunutta elettäni huomiotta.



Adam tarttui hiuksiini. Yritin päästä irti miehen otteesta, mutta hän tukisti koko voimallaan hiusjuuriani ja taivutti päätäni alaspäin. Älähdin kivusta.
   ”Adam!” äiti huudahti saaden Adamin vain tiukentamaan otettaan.
   ”Painu tytön huoneeseen siitä!” Adam karjui. ”Meillä on asioita selvittämättä äpärän kanssa!”
   ”Minä en --”
   Adam painoi päätäni yhä alemmas, niskaani sattui.
   ”Menetkö suosiolla?!”
   Näin äidin jalat lattianrajassa. Näin hänen kävelevän nopein askelin Adamin ohi. Askelet kiihtyivät juoksuksi, ovi pamahti kiinni.
   Hän jätti minut tänne. Hän halusi minun ratkaisevan tämän. Hän pelkäsi liikaa.
   Nopea kiskaisu hiuksistani, tönäisy. Kaatuessani lattialle näin tukon omia hiuksiani putoavan viereeni.



Adamin kumartuessa puoleeni mies tarttui minua jälleen kauluksesta ja kiskoi kasvojani lähemmäs itseään repien minua korvasta. Tukahdutin tuskanhuudon, en päästäisi sellaista ulos suustani Adamin edessä.
   ”Selitä!” Adam komensi. ”Mitä sinä teet täällä? Sen jälkeen voitkin lähteä saman tien.”
   ”Turha luulo.”
   Isku. Toinen. Kolmas meni ohi, ja onnistuin tarttumaan Adamia ranteesta horjuttaen miehen tasapainoa ja kiskoen hänet viereeni lattialle.



Me nousimme ylös samaan aikaan, ja pian jo tuijotimme toisiamme silmiin kumpikin hengittäen raskaasti raivosta – minä myös tykyttävästä särystä kasvoissani ja korvalehdessäni. Adam mittaili minua katseellaan ja katsoi sitten olkani yli taakseni kuin etsien jotain. Olisi ollut typerää kääntää omaa päätään ja yrittää selvittää, mitä Adam katsoi, silloin en olisi nähnyt miehen liikkeitä, joten miehen huomion kiinnittänyt asia jäi arvoitukseksi.
   Adam kohotti kätensä lyöntiin.



Mies oli vahva, uskomattoman vahva, ja käteni tärisi pidellessäni hänen nyrkkiään kauempana kasvoistani. Yritin huitaista omalla nyrkilläni Adamia, se jäi kuitenkin vain yritykseksi Adamin väistäessä. Adam työnsi minua eteenpäin, pian tunsin kylmän metallin tulevan vastaan ja liike pysähtyi kaasuhellaa vasten.



Adam painoi käsivarrellaan ylävartaloani ja nojasi koko painollaan minua vasten tehden vastarinnan teon mahdottomaksi. Mies painoi kasvojani alaspäin saaden niskalihakseni vapisemaan yrittäessäni olla taipumatta miehen käsivarren alla. Jostain syystä Adam kevensi otettaan hetkeksi ja siirsi kätensä pois näkyvistäni pitäen toisen käsivartensa kuitenkin rintaani vasten. Hetken kuluttua tajusin, miksi mies oli siirtänyt toisen kätensä pois.



Virtakytkimen naksahdus. Kohahdus, toinen naksahdus kipinän sytyttäessä kaasun. Tunsin liekin lämmön selkäni takana.



En tajunnut edes järkyttyä tai miettiä, miten hullu Adam oikein oli, käytin kaikki ajatukseni ja kaiken energiani siihen, että yritin taistella vastaan. Vasen käteni haparoi kaasulieden reunaa, se kohtasi jotain… pannun, joka oli edelleen lämmin äidin laittaman ruoan jäljiltä. Sen päällä oli toinen pannu, mutta tarvitsin vain yhden.
   Päällimmäinen pannu putosi kolahtaen lattialle, sain alimmaisen käteeni. Adam sai pääni yhdessä hetkessä kymmenen senttiä alemmas, mutta säikähti pannun putoamisesta aiheutuvaa kolahdusta ja liike pysähtyi. Se hetki oli tarpeeksi minulle.



Kolahdus.
   Adamin tuskanhuuto.
   Löin pannulla niin kovaa, kuin siinä asennossa pystyin, ja Adam väistyi viimein kauemmas.



Adam oli astunut pari metriä taaksepäin, hän piteli päätään toisella kädellään ja hoippui hiukan. Pitelin pannua kaksin käsin pääni vieressä valmiina lyömään uudelleen, jos tarve olisi.
   ”Saatanan kakara”, Adam ärisi. ”Annahan se pannu minulle, kyllä minä sinut opetan olemaan… olet kyllä isääsi tullut, siihen helvetin mätäsäkkiin! Ottaisit mallia sisarestasi, hänelle riitti yksi kerta…”
   Adam puristi kätensä nyrkkiin ja vei sen taakse.
   Ja minä tunsin niin suurta raivoa, etten ajatellut, mitä tein.



”Saatanan kusipää!"
   Raivon karjaisu, Adamin kättä väistävä vartalo, taakse vedetyt käsivarret.
   Lyönti. Yksi ainoa isku, johon tiivistyi kaikki vuosien aikana patoutunut raivo.
   Adam kaatui maahan karjaisten.



Vedin jalkani taakse.
   Potku Samanthalle.
   Potku äidille.
   Potku minulle.
   Potku kymmenille, ellei sadoille lyönneille ja tönäisyille.
   Potku kaikelle sille, mitä me kolme olimme joutuneet kestämään.



Ja viimeinen.
   Viimeinen oli sille, ettei kaikesta huolimatta äiti päästänyt irti.
   Että Adam oli varmasti uhannut äitiä jollain.
   Että hän piteli sisartani ja äitiäni tiukassa otteessaan silkalla väkivallalla.
   Kaikki se tuska kulminoitui yhteen lyöntiin paistinpannulla. Yhteen lyöntiin, joka päätti kaiken.



Se oli ohi.
   Mies makasi elottomana lattialla, veri tippui hänen kasvoistaan lattialaatoille. Käteni tärisivät.
   En halunnut tajuta tapahtunutta. En voinut tajuta.



Kumarruin hänen puoleensa paistinpannu edelleen kädessäni. En tunnustellut pulssia, ei tarvinnut, enkä olisi edes uskaltanut koskea häneen. Miehen silmät olivat edelleen auki, katse oli lasittunut ja tuijotti jonnekin tyhjyyteen.
   En tajunnut, että ovi aukesi jossain. En tajunnut mitään. Kuulin oman, kiihtyneen sykkeeni, suorastaan tunsin sydämeni hakkaavan.



Joku huusi. Jossain. Suoraa huutoa. Suorastaan kirkui.
   Askelia, juoksuaskelia. Äiti.
   ”Voi Luoja…”
   Hiljaisuus.
   ”Voi Luoja”, ääni toisti. ”Luoja, William…”
   Pudotin paistinpannun lattialle. Jossain mieleni sopukoissa tulin ajatelleeksi, että todistusaineisto olisi hävitettävä eikä jätettävä rikospaikalle, mutta tunsin oloni liian sekavaksi tajutakseni, että pannu olisi otettava mukaan.



Juoksin.
   Äiti huusi perääni. Kuulin itkun hänen äänestään.
   Tuntui siltä, etteivät jalat kantaisi. Silti ne siivittivät minut ulos ovesta ja Riverview’n pimenevään iltaan yhä kiihtyvämmin askelin, kovempaa, kuin koskaan.



Äiti oli ollut oikeassa sanoessaan niin.
   Voi Luoja.
   Voi hyvä Luoja.



Minä tapoin Adam Scottin.

***

Irviksen kommentteja:

Popitin tätä osaa tehdessäni kovasti PMMP:n Joku raja -biisiä, mutta taustamusiikiksi en sitä osittaisesta yhteensopimattomuudesta johtuen laittanut. :D

Osa ei tahtonut millään kulkea. Mun piti aloittaa suoraan siitä, kun Jeremy veti aseen esille ja kuvata tosiaan niitä Williamin reaktioita tilanteeseen, mutta sitten päätin jättää mokoman rautalangasta vääntämisen ja kuitata sen Williamin yksinäisellä jälkipuinnilla.
Osa oli melko lailla dialogipainotteinen, mutta ehkä se oli vain luontevaa, ettei suoraan hypätty paistinpannulla mätkimisiin...

Hmm. Ei kai muuta sanottavaa. :)