3.15 Solace



Kiivaasti maata vasten takovat jalat, tiheä hengitys, hiki, joka virtasi kasvojani pitkin. Keuhkot huusivat happea – ei, vaan armoa. Jokainen lihakseni oli maitohapoilla. Jokainen sydämenlyöntini tuntui vasaraniskuna rinnassani.



Purin hammasta. Jatkoin juoksuani tykyttävästä lihaskivusta huolimatta. En pysähtyisi, en, ennen kuin olisin turvassa. En, ennen kuin olisin näkymättömissä. Minun täytyi löytää piilopaikka. Ja juuri nyt näin sellaisen oikealla puolellani.



Vanha tehdasrakennus. Se sama vanha, jonka hylätyssä viemäriverkostossa olin paennut sekatavarakauppias Dennis Turneria varastetut tupakat taskussani. Siitäkin tuntui olleen ikuisuus.
   Käännyin kohti tehdasporttia ja juoksin sitä kohti.



Tehdasportti ei ollut edelleenkään lukossa, mutta se oli jumissa. Nojasin porttia vasten koko painollani saaden sen liikahtamaan vain vähän.
   ”Helvetti…!”
   Samassa kuulin ääntä, auton ääntä. Käänsin päätäni tien suuntaan.



Poliisiauto ajoi ohitse hiljaa, epäilyttävän hiljaa, tai sitten vain kuvittelin. Se saattoi joka tapauksessa etsiä minua – ei, se todennäköisesti etsi minua, murhasta epäiltyä teinipoikaa.
   Auto ajoi ohi, onneksi. Sen ilmestyminen näköpiiriini kuitenkin vahvisti paniikinsekaista tunnetta siitä, etten voisi olla näkyvillä.



Heittäydyin porttia vasten koko kuusitoistavuotiaan pojan painollani. Portti nytkähti nyt enemmän, ja toistettuani heittäytymisliikkeen se narahti auki sen verran, että onnistuin luikahtamaan tehdasalueen sisäpuolelle.



Ei minulla ollut koskaan ollut mikään erityisen hyvä suuntavaisto. Siksi olinkin hämmentynyt siitä, miten nopeasti löysin tutun, keltamustaraidallisen liukuoven. Lukko siinä oli edelleen lukitsematta, ”pääsy kielletty”-kyltti huusi minulle vastalauseitaan riuhtaistessani oven auki.



Hylätty jätevesikanava ei syytellyt, ei haukkunut tai huutanut. Se tosin muistutti minua jostain – Turnerin kuolemasta. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Tärkeintä oli päästä katseiden ulottumattomiin, paikkaan, josta kukaan ei löytäisi minua. Kyllä täällä joku varmaan kävi, alueella luultavasti tehtiin kunnostustöitä päätellen siitä, että liikkeentunnistinvalot kertoivat tehdasalueen sähkösopimuksen olevan edelleen voimassa, mutta tuskin tänne kukaan tulisi ennen aamua. Enkä minä aikoisi olla täällä kauaa. Pari tuntia korkeintaan, keräämässä voimia ja miettimässä, mitä tekisin seuraavaksi.



Jäin nojaamaan jätevesikanavan kosteaa, homeista seinää vasten. Vedin vapisten henkeä, pitelin päätäni ja yritin keskittyä siihen, miten uskomattoman hyvältä tuntui nojata kylmää seinää vasten ja vain olla siinä liikkumatta. Jalkani eivät kuitenkaan kantaneet montaakaan sekuntia, ja rojahdin lopulta polvilleni lattialle.



Olin väsynyt. Niin uskomattoman väsynyt. Jokainen lihakseni vapisi, en ollut koskaan juossut niin kovaa niin pitkään. Taisin tosin vapista jostain muustakin kuin väsymyksestä. Kohotin käteni silmieni eteen, oliko niissä verta? Ei ollut, onneksi. Kengänkärjessäni saattaisi olla, en tiennyt, en jaksanut tarkistaa. Jos olisi, kengät pitäisi hävittää. Upottaa jokeen. Polttaa. Mistä saisin uudet kengät? Ai niin, ja se paistinpannu, se helvetin paistinpannu. Siinä olisi minun sormenjälkeni. Ja äiti oli nähnyt minut ruumiin vierellä ja hän tiesi, kuka oli syyllinen. Minulla ei olisi vaihtoehtoja. Tarvitsin uuden nimen. Uuden nimen ja taustan. Andrews oli jo tainnut hävittää sen Tony Allisonin paperit, joita olin käyttänyt päästäkseni Ranskaan, sitä paitsi jos olisin käyttänyt niitä, Andrews olisi tiennyt nimeni ja olisin jäänyt kiinni… ei helvetti, minä jäisin kiinni joka tapauksessa!



Hautasin kasvoni käsiini ja annoin vapinan yltyä holtittomaksi pakkoliikkeeksi.
   Tämä ei voinut olla totta. Ei vain voinut. En minä ollut murhaaja, en ainakaan halunnut olla… minä jäisin kiinni, minä joutuisin vankilaan, minä…



… minun elämäni oli ohi.

***



En tiennyt, kuinka kauan istuin siellä. Ei minulla ollut kelloa. Piiloutumisestani jätevesikanavaan oli saattanut kulua yhtä hyvin kaksi minuuttia kuin kaksi tuntiakin.
   Kyyneliä ei tullut, ei enää. En jaksanut itkeä. Päässäni hakkasi vain yksi ajatus: mitä minä nyt teen?



En voisi palata kotiin, todennäköisesti poliisit olisivat minua vastassa. En voisi enää koskaan tavata perhettäni tai ketään tuttua. Minun olisi paettava. Mistä Andrews olikaan hankkinut uuden henkilöllisyyteni? Varmaan joltain rikolliselta. Voisin tehdä saman, jollei olisi olemassa sitä tosiseikkaa, etteivät taskuni pohjalla kilisevät pari kolikkoa riittäisi yhdellekään pesunkestävälle gangsterille palkkioksi uudesta elämästä. Eivätkä sivukujien aseistetut lainsuojattomat tuntisi armoa saati myötätuntoa isäpuolensa paistinpannulla tappanutta teinipoikaa kohtaan – en siis saisi uutta henkilöllisyyttä vain pyytämällä kauniisti. Ehkä jotakin palvelusta vastaan? Mutta mitä sellaista minulla, kuusitoistavuotiaalla pojalla, olisi annettavana rikollisille, jotka tekivät muutenkin mitä halusivat?
   Olin umpikujassa, täydellisessä umpikujassa. Tarvitsin lisäaikaa, lisää miettimisaikaa. Minun olisi --
   Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin askelia jätevesiverkostoon johtavan oven läheltä. Sydämeni jätti lyönnin väliin.



Kuulin ne. Hitaat, varovaiset askelet, jotka kuulostivat osittain siltä, kuin kulkija olisi hiipinyt. Lätsähdys, kun kenkä osui vesilätäkköön.
   Se olisi poliisi. Olin varma siitä. Poliisi tuli lähemmäs, ja se tarkoitti sitä, etten voisi jäädä tähän. Minun olisi juostava.



Korjasin asentoa, hitaasti, päästämättä ääntäkään. Valmistauduin nousemaan jaloilleni, valmistauduin lähtemään. Askelet, joita kuulin kauempaa, hidastuivat, mutta tulivat koko ajan lähemmäs. Kuin tulija olisi etsinyt jotain. Kuten minua.
   Nousin yhdellä nopealla liikkeellä ja lähdin juoksuun.



”William!”
   Kuulin hänen huutonsa takaani juostessani. Kaikkein vähiten sinä hetkenä olisin uskonut kuulevani hänen äänensä.



En pysähtynyt, en kääntynyt katsomaan. Miksi olisin tehnyt niin? Victor halusi varmasti napata minut kiinni, viedä minut poliisille, saada minut vastuuseen teostani… luotin Victoriin yhtä vähän kuin olisin luottanut virkapukuiseen poliisiin.



Mies jatkoi nimeni huutamista takanani. ”William, pysähdy!” hän karjui ja kiihdytti askeltaan. Olin kuitenkin häntä pienikokoisempi, ketterämpi ja nopeampi. Hän ei saisi minua kiinni. Ei, ellei…



Olin juuri kääntymässä tunnelissa vasemmalle, kun nurkkaan tiivistynyt vesilätäkkö yllätti ja tunsin jalkani liukuvan alta kesken askelen. Kaaduin älähtäen kostealle laatoitukselle.



Ranteisiini sattui, olin ottanut molemmilla käsilläni koko kehoni painon vastaan. Kivusta huolimatta nousin kontilleni niin nopeasti kuin pystyin. Horjahdin. Yritin nousta jaloilleni, kun kuulin Victorin pysähtyvän aivan lähelle. Tunsin miehen käden hipaisevan selkääni.
   ”William, oletko kunn--”
   ”Näpit irti minusta!” karjuin niin kovaa kuin kykenin. Nousin ylös ja olin lähteä uudelleen juoksuun, kun Victor otti kiinni olkapäistäni ja käänsi minut ympäri tarttuen ranteisiini.



”Päästä minut irti!” karjuin ja riuhdoin käsiäni irrottautuakseni Victorin otteesta. ”Päästä, tai --!”
   Yritin potkaista Victoria ja osuin miehen polveen. Victorin kasvoilla käväisi tuskanirvistys ja mies vetäytyi hieman taaemmas, mutta piteli edelleen ranteitani otteessaan.
   ”William, kuuntele”, Victor pyysi, mutta en suostunut siihen.
   ”Päästä – minut – irti!” huusin uudelleen painottaen jokaista sanaa kuin vähäjärkiselle. ”Voi jumalauta, päästä minut… päästä jo!
   Puristin käteni nyrkkiin, yritin lyödä. Se ei onnistunut.



Victor tiukensi otettaan ranteistani, ote sattui jo. Mies katsoi minuun tiukasti.
   ”Sinun täytyy kuunnella!” Victor huusi kiihtyneenä.
   ”Minun ei täydy enää mitään!” huusin ja tunsin lämpimien kyynelten valuvan poskiani pitkin. ”Minä en mene vankilaan, sinä et vie minua sinne, minä… minä tapan sinutkin, minä en mene minnekään!”
   ”Et menekään, ja juuri siksi sinun on lakattava riehumasta ja kuunneltava, mitä aion sanoa!”
   ”Minä en… en…”



Ääneni katosi kuulumattomiin. En vastustellut, kun Victor kietoi kätensä ympärilleni ja puristi minua itseään vasten niin lujaa, etten kyennyt liikkumaan. Nyrkkiin puristetut käteni jäivät väliimme, hetken yritin pyristellä heikosti vastaan, mutta lopulta luovutin.



Vapisin ja nyyhkytin, tiesin kuulostavani säälittävältä. Tunsin oloni sumuiseksi, sekavaksi.
   ”Minä joudun vankilaan”, sopersin katkonaisella äänellä. ”Minut suljetaan selliin loppuiäkseni…”
   ”Shh”, Victor hyssytteli ja taputti kömpelösti selkääni. Jatkoin silti.
   ”Viet minut kuitenkin poliisilaitokselle, saan tuomion varmaan jo tällä viikolla…”
   ”En vie sinua minnekään.” Victorin ääni oli hauras, lähes yhtä hauras kuin omani. Tunsin hänenkin kehonsa vavahtavan pari kertaa. ”En anna sen tapahtua”, Victor jatkoi hiljaa.
   ”Se ei riipu sinusta, se --”
   ”Minä teen kaikkeni, ettei niin tapahdu.”
   ”Se ei riitä…”
   ”Riittää se. He eivät vie sinua. Sitä ei tapahdu niin kauan kuin elän.”



Hiljaisuus olisi ollut täydellinen ilman minun lohdutonta nyyhkimistäni ja veden tippumisesta kuuluvaa ääntä jostain kaukaisuudesta. Victor sanoi jotain, jotain sellaista, johon jostain syystä uskoin.
   ”Vain minun kuolleen ruumiini yli, William. Vain kuolleen ruumiini yli.”
   Niiden sanojen jälkeen välillemme laskeutui syvä hiljaisuus.

***



”Sinun täytyy nukkua, William. Edes vähän.”
   ”Minua ei nukuta.”
   ”Olet väsynyt.”
   ”Väsymys on eri asia kuin tunne siitä, että nukuttaisi.”



”William…”
   Rähjäisen motellin sitäkin rähjäisempi huone oli hiljainen. Liian hiljainen, kuulin isäni sanat liian kovaa, ne hakkasivat väsymyksestä, järkytyksestä ja lohduttoman pitkästä parkumisesta särkevää päätäni.
   ”William”, Victor toisti, tiesin hänen puhuvan hiljaa, mutta silti liian kovaa. ”Ajattelin jättää tämän aamuun ja kysyä vasta sitten, mitä tarkkaan ottaen tapahtui, mutta… haluatko puhua siitä?”
   Pudistin päätäni. Victor oli kuitenkin itsepäinen.
   ”Susien sanoista puhelimessa ei saanut mitään selvää. Samantha ei sanonut muuta kuin sen, että sinut saattaisi löytää jostain päin tehdasaluetta, että olit kai joskus… että joskus siellä oli tapahtunut asioita. Haluaisin kuulla sinun versiosi siitä, mitä sinun ja… ja isäpuolesi välillä tapahtui.”
   ”Minä tapoin hänet.”
   Totuus. Se tuli suustani ulos suorastaan liian helposti. Eikä Victor edes järkyttynyt.
   ”Tiedän.”
   Hiljaisuus. Victor halusi tietää jotain enemmän. Ei, minä en kertoisi. En nyt. En jaksanut. En halunnut.
   Victor jatkoi.
   ”William, minä en kysy tätä siksi, että haluaisin --” Mies vaikeni kuullessaan avaimen rapinaa oven lukosta. Tunsin hänen käsiensä katoavan viereltäni ja hartialtani, sänky valitti kovaan ääneen miehen noustessa ylös. Ovi aukesi.



Kattolamppu syttyi. Kuulin askelia huoneen toiselta puolelta, hermostunutta kävelyä edestakaisin. Lopulta pamaus, jotain lensi lattialle.
   ”Rauhoitu”, kuulin Victorin ärähtävän. Jeremyn ääni vastasi saman tien, kuulin uuden kolahduksen, kun jokin esine lensi päin seinää.
   ”Rauhoitu?!” Jeremy karjaisi. ”Rauhoitu, kun meillä on huolenaiheenamme yksi ruumis, yksi poltettu talo, kaksi hysteeristä naista ja kuusitoistavuotias murhaaja?!”
   ”Ruumis ja palanut talo linkittyvät kätevästi toisiinsa, jos hoidit homman kunnolla”, Victor murahti. ”Hysteeriset naiset rauhoittuvat ajallaan, ja se kuusitoistavuotias murh… se kuusitoistavuotias viaton lapsi sattuu olemaan minun poikani, ei sinun.”
   ”Sinun poikasi, jonka kanssa minä olen viettänyt enemmän aikaa, kuin sinä!”
   Nousin istumaan sängyllä. Tiesin, mihin riita oli etenemässä. En halunnut sitä, en nyt – en toki myöhemminkään, mutta en etenkään nyt.



”Älkää jaksako aloittaa.”
   Äänensävyni oli jonkinlainen sekoitus anelua ja raivoa. Pelkäsin, ettei se toimisi. Pelkoni oli turha.
   ”Tämä ei johda mihinkään”, Victor murahti Jeremylle. ”Meidän täytyy puhua. Pitää jonkinlainen --”
   ”… perhepalaveri?” Jeremy sanoi ivallisesti. ”Loistavaa. Mikäs sen mukavampaa, kuin kokoontua koko perheen voimin miettimään, mikä on paras tapa pimittää tämä virkavallalta!”
   ”Jos sen noin haluaa muotoilla, niin kyllä! Toitko Susien ja Samanthan?”
   ”Kolme huonetta oikealle, mutta he ovat järkyttyneitä, he --”
   ”Niin on Williamkin, eikä sinulle ollut mikään ongelma tulla tähän huoneeseen paiskomaan tavaroita!”
   Tömähdys jalkojeni osuessa lattiaan. Uusia tömähdyksiä kävellessäni kohti huoneen ovea.



Jeremy mulkaisi minua pahasti, hän sai ensimmäisenä suunsa auki.
   ”Mihin sinä kuvittelet meneväsi?”
   ”Puhumaan heille”, vastasin suoraan, valehtelematta.
   ”Et ilman minua”, Victor mutisi. Kuulin miehen askelten seuraavan minua, mukaan liittyivät kolmannet askelet sekä Jeremyn epätoivoinen, turhautunut huokaus.
   ”Minä en päästä teitä iloiseen perhepalaveriinne kaksin”, Jeremy kuului murahtavan avatessani huoneen oven.

***



Tunnelma äidin ja Samanthan huoneessa ei ollut järin kehuttava, oikeat sanat kuvaamaan sitä taisivat olla painostava ja surullinen. Kukaan ei ollut hetkeen sanonut mitään, ei sen jälkeen, kun Victor ja Jeremy olivat pakottaneet meidät kertaamaan kaiken hitaasti jok’ikistä yksityiskohtaa myöten.



Victor ja Jeremy olivat meistä ne kaksi, jotka tiesivät, mitä tekivät. Etenkin Victor. Mies oli ottanut luontevasti ohjat käsiinsä kuin olisi tottunut johtamaan ihmisiä tällaisessa tilanteessa. Ehkä hän olikin. Nytkin hän puhui vahvalla, vakuuttavalla äänellä ja onnistui saamaan ainakin minut hieman rauhallisemmaksi. Vain hieman, mutta silti.
   ”Lienemme kaikki yhtä mieltä tästä.” Victor antoi katseensa kiertää meissä kaikissa. ”Haluan toistaa sen vielä kerran, tarinan on oltava yhtenäinen. Adam Scott ryhtyi kotiin tultuaan laittamaan ruokaa kaasuhellalla humalassa, mutta sammui ja veti keittiön verhot mukanaan lattialle. Verhojen toinen pää jäi hellalle ja liekki sytytti talon tuleen. Susie, sinä ja Samantha ehditte juuri ja juuri itse liekkien alta turvaan. William, sinä olit minun kanssani Roaring Heightsissa ja olet siellä tälläkin hetkellä, Andrews vahvistaa alibimme. Jeremy, sinä olit matkalla sisaresi luo ja ehdit näkemään liekit. Ymmärretty?”
   Samantha nyökkäsi. Susie nyyhkäisi, mutta myös nyökkäsi. Jeremy murahti jotain myöntymisen tapaista ja minä nyökkäsin. Mutta vaikka tarina tuntui miten uskottavalta, vaikka Victor vaikutti siltä, että todella osasi hoitaa tämän, vaikka Jeremy oli juuri kertonut sytyttäneensä itse keittiön verhot tuleen ja lavastaneensa tilanteen täydellisesti, ahdistus ei kadonnut minnekään.



”Entä, jos se ei toimi?”
   Kukaan ei edes hätkähtänyt, he kai arvasivat muutenkin, että ajattelin sitä. Selvensin silti.
   ”Entä, jos kukaan ei usko?” kysyin ja yritin olla vapisematta. ”Jos he saavat selville…”
   ”Miten he saisivat selville?” Victor kysyi. ”Onhan se sentään puoliksi totta, ja --”
   ”’Puoliksi totta’”, Susie toisti itkuisella äänellä. ”Kyllä, se on puoliksi totta. Mikäpä tässä elämässä enää olisi oikeasti rehellistä.”



Äidin keho nytkähteli äänettömän itkun tahtiin, mutta nainen ei varsinaisesti itkenyt, ei enää. Kyyneliä ei tullut, hän oli itkenyt itsensä täysin tyhjäksi. Siitä huolimatta hän vapisi holtittomasti ja kykeni hädin tuskin seisomaan jaloillaan.
   ”Minä en halunnut näin käyvän”, Susie voihkaisi. ”Kuusitoista vuotta sitten lähdin vain ja ainoastaan siitä syystä, etten halunnut lasteni päätyvän samalle tielle, ja… ja nyt minun poikani on syyllistynyt --”
   ”… korkeintaan hätävarjelun liioitteluun”, Victor täydensi korottaen äänensä Susien lauseen lopun ylitse. ”Herranjestas, Susie, sinun miehesi olisi luultavasti tappanut Williamin, jos William ei olisi puolustautunut, ja sinä murehdit jälleen kerran niinkin olennaista asiaa kuin omia mielihalujasi lasten kohtalon suhteen?!”
   Hiljaisuus. Kiitin hiljaa mielessäni sitä, ettei äiti vastannut. En jaksanut kuunnella taas riitelyä ja huutamista.



Jeremy oli seuraava, joka sanoi jotain. Tärkeän faktan.
   ”Susie, ikävä totuus on, että sinulla ja Samanthalla ei ole kotia tai paikkaa, minne mennä, rahasta puhumattakaan”, hän totesi saaden äitini ja sisareni vavahtamaan yhtä aikaa. ”Ehdotan, että tulette Roaring Heightsiin ja --”
   ”Ei”, Susie nyyhkäisi. ”Ei missään tapauksessa. En palaa sinne enää koskaan.”
   "Kuuntele, sisko”, Jeremy pyysi. ”Ei se tarkoita mitään paluuta entiseen tai vastaavaa. Äiti asuu siellä edelleen, mahdutte varmasti hänen luokseen, kunnes saatte oman asunnon --”
   ”Mitä kohtaa sanasta 'ei' et ymmärtänyt, Jeremy?” Susie kysyi katkeralla äänellä. ”Se kaupunki on täynnä vain huonoja muistoja. Muistoja siitä, mitä sinä teit. Mitä isä teki. Mitä entinen aviomieheni teki. Mitä minä tein.”
   ”Sinulla ei ole vaihtoehtoja, Susie.”
   ”Aina on vaihtoehto.”
   ”Sano yksikin.”



Pitkä hiljaisuus. Äiti ei keksinyt mitään sanottavaa. Näin Victorin tuijottavan entisen vaimonsa selkää kuin pakottaakseen naisen pelkällä katseella kääntymään. Susie ei kuitenkaan tehnyt sitä, ja lopulta Victor puhui käännetylle selälle.
   ”Meidän ei tarvitse tavata”, mies sanoi hiljaa, rauhallisesti. Melkein… tunteettomasti. Hänen seuraavat sanansa selittivät miehen äänensävyn. ”Totuus on se, että minä en edes halua tavata. Ei ole enää olemassa sellaisia tunteita, että tulisin sotkemaan elämääsi. Voit palata Roaring Heightsiin, ja jos näemme kaupungilla, käyttäydymme kuin emme tuntisi toisiamme, eikä meidän --”
   ”Hetkinen”, Jeremy keskeytti. ”Miksi puhut niin kuin olisit jäämässä? Sinullahan on talo ja työpaikka siellä helvetin Ranskassa, voit ihan hyvin palata sinne.”



Katse, jonka Victor loi Jeremyyn, ei olisi voinut olla murhaavampi.
   ”Minä jään”, Victor sanoi hitaasti ja tiukasti. ”Jään lasteni takia. Olin sanomassa, ettei meidän tarvitse pitää Susien kanssa mitään yhteyttä. Lapset päättäköön itse, kumman luona haluavat asua, ja jos he haluavat asua äitinsä luona, he ovat tarpeeksi vanhoja soittaakseen minulle itse ja sopiakseen tapaamisesta, jos haluavat nähdä isäänsä. Susieta ei tarvitse sotkea siihen lainkaan. Tiedän, että haluat huutaa minulle päätökseni johdosta, Jeremy, mutta se päätös ei ole sinun päätöksesi ja huutamisen voit siirtää sellaiseen hetkeen, kun lapset eivät joudu sitä kuulemaan.”
   ”Hyvä on.”
   Ääni ei ollut Jeremyn, vaan äidin. Käänsin katseeni häneen.



Äiti nyökkäsi hiljaa itsekseen ja tuijotti ikkunasta ulos sateeseen. Tiesin jo, mitä hän aikoi sanoa.
   ”Minä palaan.” Susien ääni oli kaukana itsevarmasta, mutta sitä se yritti selvästi tavoitella. ”Palaan Roaring Heightsiin lasten kanssa. Jeremy, soita äidille ja kerro tulostamme. Ja… ja William…”



”… uskon, että sinun on parempi isäsi luona kuin minun. Uskon, että… että te olette… että te tulette toimeen loistavasti.”

***



”Hän ei halua nähdä minua enää koskaan.”



”Hän hylkäsi minut.” Ääneni oli hauras, liian hauras. En halunnut sen olevan sellainen, vaan yhtä vahva kuin Victorin ääni. ”Hän jätti minut, oman poikansa…”
   ”Kyse ei ole siitä, William.”
   ”Onpas.”
   ”Ei, vaan siitä, että hän… tai no… antaa olla. Ei hän sinua hylännyt.”



En päästänyt Victoria niin helpolla.
   ”Jatka”, kehotin miestä saaden hänet kohottamaan kulmiaan. ”Olit sanomassa jotakin.”
   Victor veti syvään henkeä. Hän pudisti päätään vaitonaisena, ennen kuin puhui lausuen jokaisen sanan hitaasti, varovasti.
   ”Sitä vain, että… no, ei hän luopunut sinusta sen vuoksi, mitä sinun ja isäpuolesi välillä tapahtui. Hän taisi tehdä sen, koska pelkää näkevänsä sinussa minut.”
   ”Onko se paha asia?”
   ”Kysytkö tuota tosissasi mieheltä, joka piiloutui kuudeksitoista vuodeksi Ranskaan toisen nimen turvin yrittämättäkään etsiä lapsiaan ja uhkasi poikaansa haulikolla?”
   ”Se on asia, joka tapahtui ikuisuus sitten. Lisäksi korvasit sen tapauksen aiheuttaman mielipahan sinä yönä työmaalla. Korkojen kera.”



Victor näytti yhtäkkiä huolestuneelta. Hän katsoi minua pitkään sanomatta mitään ennen kuin uskalsi kysyä jotain.
   ”Kun kerran olet noin huolissasi siitä, mitä äitisi sanoi… tarkoitat varmaan sitä, ettet halua muuttaa luokseni asumaan? Ymmärrän sen, totta kai ymmärrän, enhän minä ole ollut sinulle isä koko sinun tähänastisen elämäsi aik--”
   ”Totta kai minä haluan.”
   ”Mitä?”
   ”Totta kai haluan”, toistin. Yritin saada aikaan hymynkaretta huulilleni, mutten onnistunut siinä. ”Sinä olet ollut minulle näiden muutaman päivän aikana enemmän isä kuin äitini oli minulle äiti kuutenatoista vuotena. Mutta... minä haluaisin tietää.”
   ”Minkä?”
   ”Kaiken.”
   Victor ymmärsi. Hän nyökkäsi hiljaa ja huokaisi.
   ”Ironista.”
   ”Mikä?”
   ”Se, että olin itse saman ikäinen kuin sinä nyt, kun minä sain tietää omasta isästäni.”
   ”Milloin aiot kertoa?”
   ”Sitten, kun meillä on koti ja rauha puhua.” Victor katsoi minuun vakavin silmin. ”Eli heti, kun siihen on tilaisuus. Lupaan.”
   Jostain selkämme takaa kuului Jeremyn huuto, se hukkui sateen ääneen. Vilkaistessani taakseni näin Jeremyn seisovan motellin pihalla ja viittilöivän meille. Olisi aika lähteä.



Victor nousi. Ennen kuin mies ehti ottaa askeltakaan, sanoin jotain.
   ”Kertoisitko minulle yhden asian jo nyt?”



Victor käänsi katseensa minuun ja kohotti kulmiaan. ”Minkä?”
   Kysymykseni karkasi huulilta valmistelematta, ahdistuneella äänellä.
   ”Miten sinä opit sen?” kysyin mieheltä hiljaa. ”Miten opit nukkumaan yösi, kun olit… kun asioita oli tapahtunut?”
   Ei vastausta. Ei heti.



Hän katsoi pitkän aikaa pilviselle, tähdettömälle taivaalle. Lopulta mies pudisti päätään.
   ”Olisi väärin sanoa, että opin olemaan välittämättä”, Victor totesi. ”Tai että aika parantaa tai jotain muuta yhtä kliseistä. Ehkä opin vain viimein luottamaan siihen, mitä sanoin omalle isälleni aikuisuuden kynnyksellä.”
   ”Mitä sinä sanoit hänelle?”
   ”Ettei elämää voi elää vain peläten ja odottaen, milloin tapahtuu jotain kamalaa. Ei sitä voi myöskään elää vain muistellen niitä kamalia asioita, joita on joskus tapahtunut. Ei sellainen elämä ole elämisen arvoista.”
   Hetken tauko. Jeremy huusi meitä uudelleen. Victorin ääni muuttui matalammaksi, painuneeksi.
   ”Isä tosin kuoli melko nopeasti sen jälkeen, kun oppi uskomaan sanoihini, mutta kuolipa sentään onnellisena miehenä”, hän totesi. ”Niin ainakin uskon asian olleen.”
   ”Will, Victor, tänne sieltä! Täällä sataa ja on ihan helvetin kylmä!”



Victor laski katseensa yön peittelemästä taivaasta minuun ja katsoi minua tutkivasti.
   ”Aika lähteä. Jaksatko?”
   ”Jaksan.”



”Isä…”
   Victor hätkähti silminnähden ja oli kompastua omiin jalkoihinsa kävellessämme kohti motellia. Katsoin häneen hämmentyneenä.
   ”Sanoinko jotain pahasti?”
   Victor hymähti. Hieman ilottomasti, mutta hymähti kuitenkin.
   ”Et. Se vain, että… en uskonut koskaan kuulevani tuota sanaa.”
   ”Nyt kuulit.”



”Mitä aioit sanoa?”
   ”En mitään. Halusin vain sanoa sen sanan ääneen.”
   Sateen kohina yltyi. Jeremy käynnisti auton moottorin ja tööttäsi äänekkäästi. Victorin ainoa sana hukkui muiden äänten alle, mutta olin melko varma siitä, että hän sanoi kiitos.

***

Irviksen kommentteja:


(EDIT: Mä unohdin omat kommentit tästä kokonaan, joten sanotaan nyt sitten, että no comments.)