3.7 Clues and cautions



Kasinolla oli sinä iltana tavallista ruuhkaisempaa. Mihin tahansa katsoinkin, näin joka puolella ihmisiä keskustelemassa, nauramassa, istumassa baarissa tai pelaamassa uhkapelejä.
   Vasta tultuani paikalle tajusin kunnolla, miten pahasti myöhässä olin. Jeremy olisi luultavasti todella vihainen, mutta kaipa se oli pääasia, että ylipäätään ilmestyin tänne. Kaduin sitä, etten ollut tullut töihin sovittuun aikaan, että olin osaltani pettänyt Jeremyn luottamuksen työntekoni suhteen, mutta ainakin yritin korjata tilanteen.
   Kävelin pelisalin puolelle etsiäkseni Jeremyn baaritiskiltä ja ilmoittautuakseni hänelle, kenties vastaanottaakseni haukut ja huudot.



”… ja sinä sanot minulle, ettei hän ole edes paikalla?”
   Levein kultasormuksin koristeltu käsi osui läimähtäen neonpinkkiin baaritiskiin. Pysähdyin pelisalin ovelle nähdessäni hattupäisen miehen Jeremyn baaritiskin edessä kumartuneena eteenpäin kohti Jeremyä.



Hänellä oli valkoinen hattu, musta pikkutakki ja vaaleat puvunhousut. Hän näytti yhdeltä niistä bisnesmiehistä, joita kasinolla kävi säännöllisesti, mutta hänen käytöksensä kertoi, että tavan asiakas hän ei ollut.
   ”Kuuntele tarkkaan, Stevenson”, hattupäinen mies ärähti äänellä, joka kertoi hänen yrittävän hillitä äänenvoimakkuuttaan, mutta ärähdys oli silti kyllin voimakas kantautuakseen korviini. ”Minä en pidä siitä, että leikit kanssani. Jos minä hyvää hyvyyttäni palkkaan jonkun sukulaisistasi tänne hoitamaan siivoojan tehtäviä, on vähintään kohtuullista olettaa, että hän ylipäätään saapuu töihin. Kuinka kauan hän on ollut poissa, mitä? Äläkä yritä väittää minulle, että tämä oli ainoa kerta, tai että hän sattuu olemaan sairas – juuri sinä päivänä, kun minä tulen paikalle tavatakseni työntekijäni!”
   ”Rauhoittukaa, herra Castillo”, Jeremy totesi rauhoittelevalla, joskin hieman pelokkaalla äänellä. ”Olen varma, että Williamilla on pätevä syy --”
   ”Mikään ei ole pätevä syy jättäytyä pois töistä, jos haluaa saada palkkaa!”



Jeremy huomasi minut Castillon olan yli katsoessaan. Hän katsoi minua tyynen näköisenä pyrkien peittämään yllättyneisyytensä. Mies pudisti vaivihkaa, tuskin huomattavasti, päätään herra Castillon suuntaan, mutta tiesin päänpudistuksen olevan minulle osoitettu; Jeremy halusi minun olevan nyt aivan hiljaa. Ja vastoin sitä, mitä olisin itse halunnut tehdä, tottelin ja pysyin paikoillani sanomatta sanaakaan. En halunnut aiheuttaa enempää ongelmia, vaikka toisaalta olisin halunnut ottaa Castillon raivon omille niskoilleni, kuten olisi kuulunut.
   Käännyin poistuakseni hiljaa paikalta. Kuulin Jeremyn puhuvan vielä takanani.
   ”William oli päivällä hieman kuumeinen, hän ei olisi jättäytynyt --”
   ”Älä selitä, Stevenson…!”
   Kahden miehen äänet vaimenivat kävellessäni aulaan ja jättäessäni heidät taakseni pelisaliin.



Istuuduin aulan sohville, en aikonut lähteä kasinolta ihan heti. Halusin tietää, miten Jeremyn keskustelu herra Castillon kanssa päättyisi. Joku rehellisesti sanoen stripparin näköinen nainen istuutui tupakka kädessään viereiselle sohvalle, muttei vilkaissutkaan minuun päin – onneksi.
   Aika kului. Vilkuilin hermostuneena ympärilleni, yritin löytää kellon, mutta sellaista ei ollut. Saatoin vain odottaa tietämättä edes, miten kauan.



Jonkin ajan kuluttua näin herra Castillon marssivan vihaisena pitkin askelin kohti ulko-ovea. Nähdessään miehen se stripparin näköinen nainen nousi ja käveli pitkien saappaidensa korot kopisten miehen perään imaisten samalla tupakkaansa, joka oli jo neljäs samassa ketjussa.
   Kasino oli hiljentynyt vähitellen, eikä paikalla ollut enää läheskään niin paljoa väkeä kuin tullessani. Siitäkään huolimatta en huomannut Jeremyä tai kiinnittänyt häneen mitään huomiota ennen kuin hän lausui nimeni.
   ”Will?”



Käänsin katseeni äänen suuntaan. Eno seisoi vieressäni kädet rinnalleen ristittyinä ja katsoi minuun väsyneen näköisenä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän puhui.
   ”Vaatisin sinulta helvetin hyvää selitystä ja olisin käsittämättömän vihainen, mutta en jaksa.” Jeremy veti syvään henkeä. ”Sen sanon, että en ole tyytyväinen, eikä ole herra Castillokaan. Kiitos sinun, minulla taitaa olla melko kuumat oltavat töissä pari seuraavaa viikkoa. Ai niin, ja kiitos myös ylitöistä. Korvaan sinun työtehtäväsi jatkossa itse, venyipä työpäivä siitä hyvästä miten paljon tahansa.”
   ”Korvaat?” toistin epäuskoisena. Eivät kai Jeremyn sanat tarkoittaneet, että…
   ”Castillo ei leiki kenenkään kanssa piilosta”, Jeremy ärähti. ”Varoitin sinua hänestä jo alkuun. Hän oli onneksi niin hyvällä tuulella, että edes minä sain pitää työpaikkani. Sinulla taas ei ole enää mitään asiaa tänne.”



En saanut hetkeen sanaa suustani, jatkoin vain Jeremyn tuijottamista saaden vihaisen katseen takaisin.
   ”Sinä et ole tosissasi”, änkytin viimein Jeremylle, joka tuhahti.
   ”Niin minäkin olisin varmaan sanonut herra Castillolle, jos olisin ollut typerä teinipoika.”
   Jeremyn katse muuttui entistäkin vihaisemmaksi, enon silmät siristyivät. ”Mene kotiin”, hän käski. ”Älä herätä Aliciaa äläkä kerro hänelle, että sait potkut. Jos hän herää ja kysyy, mitä teet kotona, sano vaikka, että sinulla olikin vapaapäivä. Aivan sama minulle, mitä sanot, kunhan et kerro hänelle. Minä luotin sinuun, William, vaimoni puolestaan luotti minuun, ja jos haluan säilyttää edes rippeet siitä luottamuksesta, minun on selvitettävä tämä asia hänen kanssaan kahden ilman sinua.”
   ”Minä --”
   ”Mene kotiin.”
   ”Mutta --”
   ”Mene kotiin”, Jeremy toisti ääntään korottaen. ”Älä pakota minua käyttämään ilmaisua ’painu helvettiin’, en halua sanoa sitä. Vauhtia.”



Hetken tuijotettuani Jeremyä edelleen epäuskoisena nousin ja lähdin kävelemään haparoivin askelin kohti ulko-ovea. En vilkaissut taakseni, vaikka olisin halunnut. Jeremyn sanat kaikuivat päässäni - ”minä luotin sinuun”.
   Kirosin mielessäni raskaasti. Ei tämän ollut näin pitänyt mennä, ei todellakaan!



Kun jätin sinä iltana kasinon taakseni kenties viimeistä kertaa, se sama ahdistus, joka oli vainonnut minua koko päivän ja jonka myötä olin lopulta myöhästynyt töistä ja aiheuttanut koko sotkun, nosti päätään sisälläni. En kuitenkaan aikonut antaa sille yliotetta. Minun olisi keksittävä, miten korvaisin tämän kaiken. Mistä saisin töitä maksaakseni elämiseni Jeremyn katon alla? Miten saisin enoni luottamuksen takaisin?
   Sitä pohtiessani kiinnitin tuskin lainkaan huomiota kasinon pihalla seisovaan henkilöön, jonka askelet alkoivat kaikua takanani täsmälleen samaan tahtiin omieni kanssa.



Olisi ilman muuta ollut liikaa vaadittu, että olisin tajunnut jotain olevan tekeillä edes siinä vaiheessa, kun askelet takanani muuttuivat ripeämmiksi kasinon ja ihmisjoukon jäädessä taakse. Olisi ollut ihan liikaa vaadittu, että olisin tajunnut keskellä Roaring Heightsin yötä valita jonkun muun reitin kuin sen, joka kiersi kaikkein hiljaisimpien sivukujien kautta. Minä en kuitenkaan tajunnut.



Kävellessäni roskalaatikoiden ohi kuulin metallisen naksahduksen. Siinä vaiheessa vasta kunnolla tajusin jonkun kävelevän hyvin lähellä takanani. Aioin juuri kääntää päätäni katsoakseni taakseni, kun seuraaja astui pitkällä harppauksella aivan kiinni minuun ja kiskaisi minut seinän viereen roskiksen luo.



Minua seurannut mies astui eteeni ja kohotti kätensä. Nähdessäni aseen hengitykseni salpautui. Nostin vaistomaisesti kädet ylös ja hillitsin haluni huutaa suoraa huutoa. Mies vahvisti päätökseni hiljaa pysyttelemisestä omilla hiljaisilla, mutta päättäväisillä sanoillaan.
   ”Ei inahdustakaan. Ei yhtäkään säälittävää vinkaisua, tai ammun.”
   Tunsin vapisevani. Tunnistin miehen edessäni. En olisi ehkä halunnut tunnistaa.



Muistin toisen niistä miehistä, sen, joka oli lyönyt Jeremyä, nimittäneen häntä Rodriqueziksi. Nimellä ei sinänsä ollut merkitystä, oleellisempaa oli muistaa, että hän oli toinen niistä hämäristä tyypeistä, jotka vaativat Jeremyltä rahaa.
   Rodriquez ei aikaillut. Hän lausui sanansa nopeasti, miehestä paistoi se, että hän halusi tehdä sen, mitä ikinä olikaan tekemässä, mahdollisimman pian pois alta. Toivon mukaan miehen aikeet eivät sisältäneet kenenkään kuolemaa.
   ”Haluan, että välität viestin puolestani”, Rodriquez sanoi. ”Haluan, että nyökkäät joka kerta ymmärtämisen merkiksi joka virkkeeni välissä.”
   Mies painoi aseensa rintakehääni vasten. Tunsin jokaisen lihakseni jännittyvän ja painauduin tiiviimmin seinää vasten. Tajuten, mitä Rodriquez ajoi takaa, nyökkäsin vapisten.



”Hyvä”, Rodriquez totesi. Mietin ehkä nanosekunnin ajan, laskettiinko yksittäinen sana lauseeksi, mutta varmuuden vuoksi nyökkäsin. ”Kerrohan Stevensonille, että hänen viimeisin tilisiirtonsa ei kata täysin edes edellistä rästiin jäänyttä maksua.” Nyökkäsin, ja Rodriquez jatkoi. ”Kerro myös, että hänen lapsistaan vanhimpana sinä olet ensimmäinen, joka alkaa kärsiä fyysisesti, jos rahoja ei ala kuulua.” Nyökkäsin taas. En ollut Jeremyn lapsi eikä Rodriquez ei näyttänyt sitä tietävän, mutta tässä tilanteessa en todellakaan alkanut oikomaan asioita. ”Kerro, että Armstrong ei ehkä satuta lapsia, mutta minä olen valmis vaatimaan omiani takaisin sekä lasten että tarvittaessa myös naisten hengen kustannuksella.”
   Kun olin nyökännyt viidennen kerran, Rodriquez piti hetken tauon. Kun hän jatkoi, hänen äänensä oli hyytävä.
   ”Ensi kerralla minulla on mukanani puukko”, Rodriquez sanoi, ja minä nyökkäsin jälleen. ”Voit kertoa isällesi, että hänen tähän mennessä lähettämänsä rahat riittävät halvan plastiikkakirurgin käsittelyyn, ja sillä käsittelyllä saamme sinun kasvosi aivan uuteen uskoon.” Nyökkäys. ”Ja usko pois, se tulee sattumaan.”



Päätettyäni Rodriquezin viimeisen lauseen nyökkäykseen mies astui askelen taaksepäin ja laski aseensa. Niin kauan, kuin mies piteli pistoolia kädessään, minä en kuitenkaan uskaltanut laskea käsiäni alas. Rodriquez tuijotti minua uhkaavasti muutaman pitkältä tuntuvan sekunnin ajan, kunnes työnsi aseensa takkinsa sisälle ja lähti juoksuun.



Vasta, kun Rodriquez oli kadonnut näkyvistä ja hänen askelensa olivat lakanneet kuulumasta, laskin vapisevat käteni alas ja valahdin seinää pitkin katukivetykselle istumaan. Vapisin kauttaaltani niin pahoin, että hampaani löivät toistuvasti yhteen. En kyennyt muodostamaan päässäni ainuttakaan selvää ajatusta, en nyt, kun pelon ote tuntui kehoni ympärillä vielä niin voimakkaana.



En tiedä, kuinka kauan olin siinä istunut, se saattoi olla lyhytkin aika, mutta joka tapauksessa tajusin, etten voisi jäädä paikoilleni lojumaan. Rodriquezhan saattaisi vaikka muuttaa mielensä ja palata paikalle ampumaan minut. Niinpä nousin ylös ja lähdin kävelemään vapisevin askelin kohti kotia. Tarkoituksellisen hitaasti, jotta ehtisin miettiä asioita ennen perille saapumistani… miettiä sitä, mitä tekisin Rodriquezin viestille.



Jokin ratkaisu oli keksittävä, sillä enolle kertominen ei ollut vaihtoehto.
   Typerää tai ei, mutta minä en halunnut olla se, joka tuo kerta toisensa jälkeen perille huonoja uutisia.



Päästyäni kotiin onnistuin luikkimaan Seanin huoneeseen herättämättä ketään. Sean ei ollut sängyssään, ja hetken sitä ihmeteltyäni muistin, että poika oli kai mennyt jonkun kaverinsa luo yöksi sinä iltana. Loistava ajoitus, nyt nimittäin kaipasin kaikkein vähiten kahdeksanvuotiaan pojan läsnäoloa ja sitä, että pitäisi yrittää käyttäytyä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Huokaisin syvään. Vapina oli laantunut jo aikaa sitten, mutta pelko ei ollut kadonnut mihinkään. Eikä se ollut ihme, minuahan oli juuri uhattu aseella.
   Tiesin sentään jo jotain. Oli ilmiselvää, että Jeremy oli jostain syystä velkaa näille hämärille miehille, ja tämän tapauksen jälkeen oli vielä selvempää, että se rahasumma oli melkoisen suuri. Ihan muutaman dollarin tähden Rodriquez tuskin olisi alkanut uhkailla ketään. Jeremyllä ei ilmeisesti riittänyt rahaa maksaa velkaa ja sen tuomia korkoja takaisin, ja nyt miehet eivät kaihtaneet keinoja saadakseen enolta haluamansa.



Olin pattitilanteessa. Olin juuri saanut potkut töistä ja tuonut Jeremylle taas taloudellisia ongelmia, kun minun pieni, mutta tässä tilanteessa hyvinkin hyödyllinen siivoojan palkkani jäi pois perheen tuloista. Jos nyt kertoisin Jeremylle Rodriquezin viestistä, enon epätoivolla ei varmasti olisi rajoja. Saisin luultavasti palata suorinta tietä Riverviewiin, eikä sekään sinällään hyödyttäisi mitään, sillä eno olisi minun lähdöstäni huolimatta edelleen velkaa miehille. Toisaalta myöskään kertomatta jättäminen ei vaikuttanut viisaalta, mutta mitä se sitten hyödyttäisi? Ei yhtään mitään.
   Mielessäni kävi Andrews. Andrewsilla olisi rahaa kuin roskaa, mies voisi maksaa Jeremyn velan, mutta vaikka kysyisinkin asiasta häneltä, hän ei välttämättä suostuisi ja lisäksi Jeremy tuskin hyppisi riemusta kuullessaan, että olin kertonut tästä Andrewsille. Toisaalta taas jos toinen vaihtoehto sisälsi minun, Jeremyn lasten tai Alician hengen menetyksen… ei, en todellakaan tiennyt, mitä tehdä.



Olin epätoivoinen, ja epätoivoisina hetkinä kaipuu muuttuu vieläkin suuremmaksi kaipuuksi. En tuntenut isääni enkä tiennyt, voisiko hän auttaa, mutta ehkä… ehkä hän välittäisi pojastaan sen verran, että keksisi jonkin ratkaisun. Kunhan vain löytäisin hänet ensin.
   Ajoissa.

***



Aikaisena lauantaiaamuna kaksi päivää ennen määrättyä koulun aloittamistani olin liikkeellä ennen kuin kukaan muu oli edes herännyt. Kello oli ehkä seitsemän hiippaillessani ulos ja suunnatessani kaupungille. Ajoissa halusin ollakin, sillä jotenkin minusta tuntui, ettei Thomas Andrewsin kaltainen mies nukkunut viikonloppuisinkaan pitkään.


Seistessäni hississä odottamassa, että se saapuisi ylimpään kerrokseen, pyörittelin sanoja päässäni. Olin edelleen vihainen Andrewsille, olin vihainen myös Jeremylle siitä, ettei kukaan ollut kertonut minulle isäni olleen joskus vankilassa murhasta, mutta toisaalta ymmärsin kyllä, ettei Andrews ollut halunnut minun tonkivan papereitaan. Halusin tuoda jotenkin fiksusti ilmi sen, että olin pahoillani, mutta että olisin halunnut tietää jo aiemmin isäni taustasta. Halusin jatkaa isäni etsimistä ja halusin, että Andrews auttaisi minua siinä yhä.
   Hissin pysähtyessä minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oikein sanoisin, mutta luotin siihen, että sanat tulisivat ajallaan ulos oikeassa järjestyksessä.



Oven avasi Thomasin sijaan Evelyn Andrews aamutakissaan.
   ”Huomenta”, tervehdin naista kohteliaasti, ehkä hieman epävarmana. Nainen vastasi hymyllä ja nyökkäyksellä. ”Onko miehenne --?” ehdin aloittaa, mutta Evelyn keskeytti sanani.
   ”Jos etsit Thomasia, hän päätti lähteä tervehtimään Olivieta ennen teehuoneen avautumista”, nainen kertoi hymyillen. ”Olivie taisi viimeksi olla hieman… väsynyt, ja Thomas halusi keskustella hänen kanssaan.”
   ”Missä hän asuu?” kysyin Evelyniltä saaden naisen katseen muuttumaan epäileväksi.
   ”Hän asuu teehuoneensa yläkerrassa, mutta ehkä ei ole hyvä ajatus, että… tai siis… no, ehkä se onkin hyvä ajatus”, Evelyn mutisi. ”Jos vaikka juttelisitte. Naisparka on edelleen järkyttynyt miehensä kuolemasta, ja lapsenlapsen näkeminen taisi palauttaa muistot mieleen. Ehkä hän on jo rauhoittunut.”
   Nyökkäsin.
   ”Kiitos.”



Muistin kyllä, missä teehuone sijaitsi. Kyltin mukaan se ei olisi vielä auki, mutta niinhän Evelyn oli sanonutkin – että Andrews oli mennyt paikalle nimenomaan ennen teehuoneen avautumista. Ja jos Olivie Stevenson kerran asui täällä, aukioloajalla ei olisi edes merkitystä. En ollut asiakas.



Ulko-ovea ei oltu lukittu, kaipa se oli tarkoituksella auki. Vilkuiltuani hetken tyhjää teehuonetta tajusin kiivetä portaita pitkin yläkertaan. Viimeisiä askelmia noustessani kuulin jo puhetta jostain läheltä.



Portaiden yläpäässä sijaitsevan huoneen seinustalla oli yksi ainut ovi, jonka takaa puhe kuului. Naisen ja miehen vuoropuhelua, hieman naurua. Tunnelma vaikutti olevan ihan hyvä. Siitä huolimatta epäröin hetken, koputtaisinko oveen vai en. Lopulta tein sen, ja puheensorina vaimeni.
   ”Sisään”, kuului kummastunut naisääni.



Astuttuani sisään näin Andrewsin ja Olivien istuvan pöydän ääressä juomassa kahvia. Olivie katsoi minuun tutkimaton ilme kasvoillaan, Andrewsin kasvojen ilme puolestaan vaihteli hämmennyksestä ärsyyntyneisyyteen. Kukaan ei sanonut mitään, kunnes Olivie nyökkäsi ja katkaisi hiljaisuuden.
   ”Huomenta, William.” Naisen ääni oli viileä, mutta ei lainkaan niin jäinen, kuin viime kerralla tavatessamme. Andrews murahti jotain tervehdyksentapaista vastaukseksi.
   ”Huomenta”, sanoin Olivielle ja nyökkäsin Andrewsille. ”Saanko istua?”
   Sanomatta mitään Olivie veti minulle tuolin vierestään.



Olivie katsoi muualle ja pysytteli täysin hiljaa. Nainen vaikutti siltä, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa tai miten päin olla. Andrews tuijotti minua katseella, joka kertoi kyllä, mitä mies ajatteli – ’mitä hittoa sinä täällä teet?’ Vastasin ääneen lausumattomaan kysymykseen.
   ”Tulin puhumaan sinun kanssasi”, sanoin Andrewsille. En halunnut jättää Olivieta huomiotta, olimmehan hänen talossaan, joten lisäsin vielä jotain. ”Lisäksi haluan pyytää anteeksi teiltä, rouva Stevenson, mikäli loukkasin teitä. En tarkoittanut tehdä niin.”
   Andrews oli hiljaa, hänen katseensa oli muuttunut vaativaksi. Jatkoin.
   ”Pyydän myös anteeksi sitä, että luin papereitasi”, sanoin miehelle. ”Tarkoitukseni ei siinäkään ollut olla epäkohtelias tai loukata.”
   ”Harvinaista.”
   Olivien hauras ääni sai katseeni kääntymään naisen suuntaan.



Vanha nainen oli kääntänyt ilmeettömän katseensa minuun. Hän kallisti päätään ja soi minulle nopean hymyn – nopean ja hyvin puolittaisen, mutta kuitenkin.
   ”Harvinaista tosiaan”, nainen toisti. ”Luulin, etteivät nykynuoret osaa enää pyytää anteeksi. Kun kerran sinussa on miestä se tekemään, ehkä minäkin voin sanoa käyttäytyneeni hieman… hieman… äkkipikaisesti.”
   Olivie katsoi minua tiiviisti. Pistävästä katseesta huolimatta en itse katsonut muualle, vaan vastasin naisen katseeseen.
   ”Otatko teetä tai kahvia?” nainen töksäytti yhtäkkiä. Hetken harkittuani pudistin päätäni.
   ”Ei kiitos.”
   Andrews karaisi kurkkuaan. Mies onnistui kiinnittämään huomioni ja katsoi minuun tiukasti.
   ”Me voimme keskustella siitä, mistä ikinä halusitkin jutella, myöhemminkin”, Andrews sanoi merkitsevällä äänellä. Arvelin miehen tarkoittavan sitä, etten ottaisi isääni puheeksi Olivien läsnäollessa. En aikonutkaan missään vaiheessa tehdä sitä. ”Vaihdetaan vielä pari sanaa, niin voimme mennä sitten juttelemaan.”
   Helpotus valtasi mieleni. Ei näyttänyt siltä, että Andrews tai Olivie olisivat lopultakaan olleet pitkävihaisia.



Olivien ja Andrewsin siemaillessa kaikessa rauhassa kahviaan oli täysin hiljaista. Minusta tuntui siltä, että jonkinlaista keskustelua olisi ehkä hyvä viritellä, tunnelma vaikutti lähinnä vaivaantuneelta. Olivie ehti kuitenkin ensin.



Nainen oli katsonut minua jo pitkään, tarkkaan ottaen kaulaani. Hänen katseensa vaikutti arvioivalta.
   ”Oletko matkustellut?”
   Häkellyin. Olivie huomasi sen ja kohotti katseensa kaulaltani silmiini.
   ”En”, sain sanottua. ”Miten niin?”
   Olivie kohautti olkiaan kevyesti. Hän tarttui kahvikuppiinsa ja siemaisi siitä tilkan laskien kupin sitten takaisin pöydälle.
   ”Kiinnitin vain huomiota tuohon”, hän sanoi ja viittasi kädellään kaulakoruuni.
   Vilkaisin alas, mutten nähnyt simppelissä metallisoljin koristellussa punoksessa mitään outoa.



”Näyttääkö se omituiselta?”
   ”Ei. Ei näytä”, Olivie vastasi ja hymähti. ”Päinvastoin. Et tainnut tietää, että se on eräänlainen keräilykappale?”
   Olin hiljaa. Hiljaisuus taisi kertoa Olivielle omaa kieltään. Hän lausui seuraavat sanansa hiljaa, kauniilla aksentilla kuin puhuisi äidinkieltään.
   ”La boucle d'Argentacois. Argentatilaisten solki.” Olivie hymyili. ”Niitä valmistetaan Ranskassa, ne ovat aika arvokkaita. Mistä olet saanut sen, jos et kerran tiennyt? En usko, että noita myydään ihan joka kadunkulmassa.”



Tunsin Andrewsin katseen itsessäni, vaikka itse tuijotin herkeämättä Olivieta. Mies taisi aavistaa, ettei minulla ollut tietoakaan siitä, mistä koru oli alun perin ilmestynyt minulle. Se puolestaan oli vihjeistä arvokkain.
   Päätin valehdella. Olivie ei saisi arvata mitään.
   ”En muista, mistä sain sen”, totesin. ”Mutta niitäkö valmistetaan Ranskassa?”
   Olivie nyökkäsi. ”Argentatin pikkukylässä”, nainen totesi. ”Tarina kertoo, että Argentatissa asui kerran muuan kultaseppä, joka halusi rakkautensa osoituksena --”
   ”Anteeksi”, keskeytin Olivien. ”Minä… muistin juuri, että minulla on menoa. Tulen mielelläni kuuntelemaan tarinan loppuun joskus. Andrews, voisimmeko vaihtaa pari sanaa ulkona ennen lähtöäni?”



Andrews joi kahvinsa yhdellä kulauksella alas ja seurasi minua pihalle luvattuaan ensin Olivielle, että palaa pian. Heti, kun olimme sulkeneet teehuoneen oven perässämme ja seisoimme terassilla, Andrews avasi suunsa ja puhui lähestulkoon kuiskaten.
   ”Olenko oikeassa?” hän kysyi. ”Saitko sen isältäsi?”
   ”En tiedä”, sihahdin vastaukseksi. ”Hyvin mahdollista. Näitä oli kaksi, ne tulivat postissa, toinen oli Samanthalle, hän piti sitä hetken, mutta… voi hemmetti!” Viimeiset kaksi sanaa karkasivat huuliltani raivoisana tiuskaisuna.



Andrews odotti aikansa, kun vedin henkeä ja yritin rauhoittua, mutta naputti paljonpuhuvasti jalallaan maata.
   ”Samantha tiesi jo silloin”, ärähdin itsekseni. ”Äiti tietty kertoi hänelle, että ne olivat tulleet postin mukana isältä, ja Samantha yritti silloin saada minuakin luopumaan omastani…”
   ”Sillä ei ole merkitystä”, Andrews murahti. ”Sillä on, että meillä on nyt johtolanka. Ainoa sellainen.”
   ”Milloin lähdemme?”
   ”Mitä?!”
   ”Milloin?” toistin kysymykseni. ”Siis… kai me lähdemme selvittämään korun alkuperää?”
   Andrews pudisti päätään.



”Jos joku lähtee Ranskaan korujen perässä, se olen minä”, Andrews sanoi tiukasti. ”Voin sanoa, että se on työmatka.”
   ”Kyse on minun isästäni!” huudahdin Andrewsille. ”Minä haluan tavata hänet!”
   ”Minä tuon hänet mukanani.”
   Hetken hiljaisuus. Katseeni muuttui ahdistuneeksi. Pakotin itseni lausumaan ääneen pahimman pelkoni.
   ”Entä, jos hän ei suostu? Jos en saa koskaan tavata häntä vain siksi, etten lähtenyt Ranskaan asti?”
    Andrews säpsähti.



Yhdeksäntoista sekunnin hiljaisuus. Yhdeksäntoista piinaavaa sekuntia, joina pidättelin raivon ja surun sekamelskaa sisälläni pyrkien näyttämään tyyneltä ja odottaen Andrewsin vastausta. Lopulta mies huokaisi.
   ”Hyvä on. Meillä tosin on ongelma siinä, miten pääset rajan yli alaikäisenä ilman huoltajaasi. Lienemme edelleen yhtä mieltä siitä, ettei äidillesi kerrota isäsi etsimisestä mitään.”
   ”Toivoin, että sinulla olisi jokin ratkaisu siihen”, sanoin hiljaa, toiveikkaana. Andrews vaihtoi painopistetä jalalta toiselle, mies hermostui silminnähden.
   ”Hitto…” Andrews huokaisi taas. ”En olisi uskonut vielä ryhtyväni tähän…”
   Odotin kärsivällisesti, että Andrews jatkaisi. Hän huokaisi kolmannen kerran ja lausui viimein ajatuksensa ääneen yhtenä ryöppynä.
   ”Kuusitoistavuotiaan salakuljettaminen rajan yli ilman huoltajaa ei ole helppoa, mutta minulla saattaa olla pari tuttua, jotka voivat auttaa asiassa.” Mies kuului nielaisevan. ”Et sitten kerro kenellekään tästä. Et kenellekään, ymmärrätkö?”
   ”Vannon, etten kerro”, lupasin Andrewsille. ”Vannon.”
   ”Hyvä. Ja nyt kuuntele tarkkaan.”



Andrews oli nopea muodostamaan päässään kokonaiskuvan tilanteesta. Hän oli myös nopea keksimään ratkaisuja ja kehittelemään uskottavia tarinoita. Ja kun Andrews palasi Olivien luo kertoakseen, että hänen on lähdettävä hoitamaan kanssani asioita, minäkin aloin saada kiinni Andrewsin ajatuksenjuoksusta.



Passikuvat. Uusi nimi. Uusi henkilöllisyystunnus ja syntymävuosi pari vuotta ennen oikeaa syntymävuottani.
   Tieto siitä, että tämä ei ollut laillista. Aavistus siitä, ettei Andrews tehnyt tätä ensimmäistä kertaa.
   Mutta faktaa, tietoa ja aavistusta tärkeämpi oli se voimakas tunne, joka työnsi syrjään kaiken epävarmuuden.



Toivo.

***

Irviksen kommentteja:

I'm back!

Ihan ensimmäisenä - ANTEEKSI. Ei "anteeksi poissaolosta", vaan anteeksi siitä, etten ilmoittanut mitään ja ettei mua näkynyt täällä aikoihin vastaamassa mihinkään. Totuus on se, että mua suorastaan pelotti tulla selittämään mitään uuden osan ilmestymisaikataulusta. En tiedä, miksi.

Syy sille, miksi olin pitkään poissa, oli ihan täydellinen inspiraation puute ja lisäksi tässä välissä ilmestyneet stressinaiheet, joista ehkä suurin on meneillään oleva sukuriita... Lisäksi tosiaan kihlauduin tuossa kuun alussa ja tässä ollaan häitä järjestelty. Se ei sinänsä ole (vielä) vienyt kauheasti aikaa, mutta tänä aikana, kun en ollut läsnä ja omistin aikaa kihlatulleni, tajusin, että elämässä on oikeasti muutama todella tärkeä asia. DLT on yksi niistä, mä rakastan tän kirjoittamista ja jos tää ei olisi mulle tärkeä, en olisi palannut. Ympärillä olevat rakkaat ihmiset ovat kuitenkin myös tärkeitä, ja jatkossa koetan jakaa aikaani tasapuolisemmin asioille, jotka elämässä merkitsevät.

Lyhyestä virsi kaunis, en mä oikein keksi tästä aiheesta muuta sanottavaa, kuin että nöyrimmät anteeksipyynnöt siitä, etten ilmoittanut mitään! Se lienee tärkein sanottava asia tässä.

Sitten osasta. Mulla nyt menee taas hetki orientoitua DLT:n maailmaan ja yritän kovasti pysyä itsekin kärryillä siinä, mitä oon millonkin kirjoittanut :D Selailin tuossa vanhoja osia ja pääsin aika hyvin jyvälle, mutta saa huomauttaa epäloogisuuksista!
Tein tässä tätä osaa tehdessä myös muutaman extempore-käännöksen, jotka ratkaisivat monta ongelmaa. Yksi niistä oli Williamin potkut. Alun perin poikaparan ei pitänyt saada potkuja, mutta kuinkas sitten kävikään!

Mä tässä taas muistuttelen, että tämä sukupolvihan on sitten viimeinen sukupolvi. Mä en ole vielä päättänyt, varoitanko millään tavalla viimeisen osan lähestymisestä vai en. Tällä hetkellä oon vähän enemmän kallellaan sen puoleen, että juuri ennen vikaa osaa saattasin vaikka mainita, mutta en vielä tiedä. ;)
Ensi osaan tämä ei kuitenkaan lopu, eikä vielä seuraavaankaan!

Loppuun SUUUUURET kiitokset JulyEdithille, jonka ranskan kielen käännöksiä nähtiin tässä osassa ja nähdään vielä tulevaisuudessakin! <3

Mä en ole vielä vastannut edellisen osan kommentteihin. Syy sille on se, että halusin tuoda "yllätyksenä" tämän osan teille enkä antaa mitään vinkkiä paluustani ;) Vastaan niihin tämän ja huomisen päivän aikana, lisäksi selaan chatboksin ja katson, jos siellä on kiireellistä ja tärkeää asiaa. Nyt näyttäis siltä, että viestejä on siellä koko liuta, ja jos vastaisin kaikkiin, niin siinähän se cboxin tila menisikin! Eli jos halusit kuitenkin vastauksen chatboxviestiisi etkä sitä saanut, laitahan se viesti uudelleen, niin vastaan toki!