3.16 Haunting past



Valkoista. Pelkkää valkoista. Kylmän valkoista.
Ei taas.



Hengitykseni höyrysi pakkasessa. Se muodosti pieniä pilviä suuni eteen. Pilvet jäätyivät, jähmettyivät paikoilleen ja lopulta katosivat.
Ei helvetti, ei taas tätä…



Paistinpannu oli kuin liimattu käteeni. Se ei lähtenyt edes kättä ravistelemalla tai toisella kädellä repimällä. Se oli ja pysyi. Ja se poltti. Toisin kuin ympäröivä ilma, paistinpannun kahva oli tulikuuma.
Se tapahtui taas. Se tapahtui hetkessä.



Veri tunkeutui kenkieni sisään ja kasteli jalkani läpimäriksi. Se nousi ja ylsi ensin puoleen sääreen, sitten polviin.



Verellä valellut seinät. Katosta tippui verta hiuksiini. Paistinpannu poltteli toista kättäni, muuten oli uskomattoman kylmä.
Ei ulospääsyä. Ei pelastusta.
Vain huuto.



Suurikokoinen kattolamppu särähti ja syttyi. Valo kirkasti huoneen ja herätti minut lämpimällä hohteellaan. Kylmyys oli poissa, veri oli poissa, tajusin lakata huutamasta.
”William?”
Ovella seisoi joku, ja se joku tuli lähemmäs.



Victor pysähtyi sänkyni viereen. Nousin tärisevien käsivarsieni varaan ja siristelin silmiäni äkillisessä valossa.
”William”, Victor toisti. ”Olethan kunnossa?”
Nyökkäsin. Vilkaisin Victorin käsiä, niissä ei ollut mitään. Ei asetta. Muistin ensimmäisen yön, kun olin herättänyt isäni huudollani, silloin Victor oli rynnännyt huoneeseeni pistooli kädessä ja kuvitellut murhaajan yrittäneen ikkunastani sisään.
Victor huokaisi.
”Minun tuskin tarvitsee edes kysyä, miksi huusit”, mies mutisi. ”Kolmas yö peräjälkeen ja ties miten mones yö viimeisen kahden viikon aikana ylipäätään...”
”En voi sille mitään”, murahdin Victorille. ”Olisin ilomielin huutamatta, jos kykenisin siihen.”
”En minä sinua syytä. Olen vain huolissani.”



En katsonut Victoriin, vaan välttelin tietoisesti miehen katsetta. Hän huokaisi jälleen, nyt syvempään, kuin aiemmin.
”Kertoisitko, millainen --”
”En.”
”Sano nyt edes, onko se aina sama uni vai vaihtuuko se”, Victor tenttasi. ”Mitä siihen liittyy?”
”En ole pikkulapsi, pärjään kyllä painajaisteni kanssa.”
”Uskoisin tuon, jos kyse olisi yhdestä tai kahdesta yöstä.” Victor pudisti päätään. ”Andrews kertoi, että huusit samalla tavalla jo Ranskassa --”
”Tekö puhutte minusta minun selkäni takana Andrewsin kanssa?!”
”Jonkun meistä on pakko puhua sinusta, kun et itse sitä tee.”



Vilkaisin yöpöydälläni nököttävää kelloa. Kohta viisi aamulla. Isä olisi noussut pian ylös joka tapauksessa, hänen työnsä alkaisivat kuudelta.



Victor luovutti. Hän kääntyi ja marssi ovelle kääntyen kynnyksellä katsomaan minua.
”Lähden töihin vajaan tunnin kuluttua. Pärjäätkö?”
Tukahdutin haluni kysyä tylysti ”miksen pärjäisi” ja nyökkäsin. Victor loi minuun vielä pitkän katseen ennen kuin poistui huoneesta. Tietäen, etten tulisi saamaan enää unta, nousin itsekin, puin päälleni ja kävelin miehen perään.



Sillä välin, kun olin itse pukenut vaatteet ylleni, Victor oli tehnyt saman ja kantoi nyt jogurttilautasta pöydän ääreen täysissä pukeissa. Mies vilkaisi minuun lyhyesti, muttei sanonut mitään, ennen kuin istuutui pöydän ääreen. Vasta tehtyään sen hän viittoili minut istumaan vastapäiselle tuolille.



Victor katsoi minua tutkivasti, yritti kai etsiä kasvoiltani merkkejä järkytyksestä tai pelosta. Niitä ei kuitenkaan löytynyt. Olin liian tottunut painajaisiini, jotta olisin enää jaksanut järkyttyä. Väsymys ja stressaantuneisuus taisivat olla ne tunteet, jotka kasvoiltani paistoivat eniten.
”Minulla voi mennä tänään myöhään töissä”, Victor lopulta sanoi. ”Painokoneen kanssa oli jotain ongelmia jo eilen, eikä se ole tänäänkään toiminut kunnolla. Oletko menossa minnekään?”
”En”, vastasin ykskantaan. ”Ei minulla ole mitään tekemistä.”
”Haluatko, että soitan jonkun tänne? Enosi? Karenin? Karenilla ei ole tänään päivystysvuoroa, hän voisi --”
”Isä, sanoin jo, etten ole pikkulapsi. En tarvitse lapsenvahtia.”
”Et tietenkään.”
Hiljaisuus. Sen kestettyä tarpeeksi pitkään nousin ylös.
”Menen kylpyyn. Hyvää työpäivää.”
Victor ei vastannut.



Vesi oli lämmintä, juuri sopivan lämmintä. Melkein kuumaa. Juuri nyt kaikkein vähiten kaipasin kylmyyttä, samaa tunnetta, joka ympäröi minua unissani.
Ammeen täyttyessä viskoin vaatteeni yksi kerrallaan kylpyhuoneen lattialle, suljin hanan ja astuin ammeeseen.



Siitä oli nyt kaksi viikkoa, ehkä päivän tai pari vajaa, kun olin saanut pakata tavarani Jeremyn nurkista ja muuttaa kerrostaloasuntoon, jonka Victor oli onnistunut Andrewsin avustuksella hankkimaan meille. Samat kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun isäni oli aloittanut työnsä Roaring Heights Newsin painokoneenhoitajana. Suhteilla hankittua työtähän se oli, mutta työtä kuitenkin. Työtä, josta sai säännöllistä palkkaa ja jota tehdessä ei tarvinnut pelätä naapurikaupungin rikollisjärjestön saapuvan kostamaan.



He olivat kertoneet minulle kahden viikon aikana pääpiirteittäin kaiken, Andrews ja Victor siis. Kaiken järjestöstä, kaiken siitä, miten he olivat joskus olleet työkavereita työssä, joka ei kestänyt päivänvaloa. He olivat kertoneet jopa sen, miten Jeremy oli seonnut ja yrittänyt tappaa isäni, minkä päätteeksi isä oli ampunut Jeremyä, minkä seurauksena Jeremy oli ilmiantanut isän ja isä oli joutunut vankilaan ja… koko juttu tuntui vieläkin sekavalta. Sekavalta ja uskomattomalta. Uskoa se silti täytyi, ja pääasia taisi nyt olla, että elämä oli tasapainossa. Ei minua isäni entinen ammatti häirinnyt, minua häiritsi lähinnä se, miten paljon se oli vaikuttanut kaikkien muiden elämään. Miten suuressa vaarassa kaikki muutkin olivat olleet.



Vasta, kun kolahtava ulko-ovi kertoi isäni poistuneen asunnosta, tajusin alkavani muuttua vähitellen ryppyiseksi kuin rusina, ja nousin ylös. Kumarruin vetämään tulpan pois ammeesta, puin päälleni ja kävelin keittiöön.



Sunnuntai. Mikä loistava päivä tehdä koulutehtäviä ja kumittaa eilisillan vääriä vastauksia matematiikan vihosta. En ollut hyvä koulussa, en edelleenkään – siinä suhteessa asiat eivät olleet muuttuneet Roaring Heightsiin muuton jälkeen. Korkeintaan liikunnassa pääsin loistamaan, ja siinäkin lähinnä ketteryyden ja nopeuden ansiosta.
Kotitehtäviksi ympyröityjä tehtäviä oli kokonainen liuta, joukossa oli myös parit tekemättömät tehtävät, jotka nähtyään opettaja oli sanonut, että jäisin jälki-istuntoon, mikäli maanantaina tullessani jokaikinen tehtävä ei olisi ratkaistu. Puolessavälissä tehtäväkasaa olin jo melkoisen väsynyt, ja huokaisin spontaanisti helpotuksesta kuullessani ovikellon soivan ja saadessani loistavan syyn keskeyttää tehtävien teon.



Oven takana oli Karen Andrews.
”Hei”, nainen tervehti iloisesti. ”Olin kävelemässä ohi ja ajattelin… hmm… että tulisin tervehtimään. Voisimme vaikka käydä jossain kahvilla.”
Tuhahdin. Karen oli ollut oikeassa sanoessaan aikoinaan olevansa surkea valehtelija. Tiesin, ettei hän ollut vain ohikulkumatkalla, sen näki kilometrin päähän.
”Isä soitti sinulle, vai mitä?”
Karen ei vastannut mitään. Huokaisin alistuneena.
”Minä pärjään kyllä”, sanoin Karenille. ”Ei sinun tarvitse vahtia minua.”
”Ei tarvitsekaan. En minä tullut vain siksi, että Victor pyysi minua käymään vilkaisemassa, miten voit”, Karen totesi. ”Tulin, koska minulla on vapaapäivä eikä mitään tekemistä.”
”Haluatko tosissasi viettää vapaapäivääsi menemällä kahville jonkun tuntemattoman teinin kanssa?”
”Haluan. Etkä sinä ole tuntematon, vaan William.” Karen hymyili. ”En ehkä tunne sinua tarpeeksi tietääkseni, juotko kahvisi sokerilla vai ilman, mutta otamme siitä selvää. Lähdetään.”
”Hyvä on.”

***



Kupillinen mustaa kahvia oli lakannut höyryämästä edessäni yllättävän nopeasti. Karenin kuppi ei ollut tehnyt sitä alkuunkaan, kahvin joukkoon kun oli kaadettu ainakin desin verran kylmää maitoa.
”Sokeria?”
Karen virnisti pöydän toiselta puolelta ja vilkaisi kahvilan tiskille, nainen kai olisi hakenut minulle sokerikulhon, jos olisin halunnut. Pudistin kuitenkin päätäni.
”Ei kiitos.”
Huvittavaa. Ehkä. Ei tällä kertaa.



Karen jaksoi silti hymyillä. Ja vitsailla.
”Olisi pitänyt ottaa aurinkolasit mukaan, tässähän suorastaan sokaistuu aurinkoisuudestasi”, nainen sanoi ja kallisti päätään. ”Et kuulemma nukkunut taaskaan kunnolla?”
Hätkähdin.
”Taaskaan?” kysyin Karenilta. ”Kuinka monesta yöstä he ovat sinulle kertoneet?”
”Tarpeeksi monesta.” Karen kohotti kätensä ja pyöritteli kahvikuppiaan ajatuksissaan jatkaen sitten. ”Sinua painaa jokin, Will. Sinä et puhu aivan kaikesta. Kuulin, että isäpuolesi kuoli tulipalossa, isäni mainitsi siitä – äläkä turhaan kuluta energiaasi valittamalla, miten kaikki asiasi kiertävät puoli kaupunkia, isäni todellakin vain mainitsi tapauksen. Siitäkö sinä näet unia?”
”En.” Pudistin päätäni sanojeni vakuudeksi. Se oli melkein totta, enhän minä nähnyt varsinaisesti unta Adamin kuolemasta, vaan myös Turnerin kuolemasta. Siitä, että olin murhaajan sijaan kaksinkertainen murhaaja. Se oli asia, jota isäkään ei tiennyt. ”En näe.”
”Oletko varma?”
”Täysin.”
Karen oli pitkään hiljaa. Lopulta hän nousi.
”Menen käymään naistenhuoneessa”, hän selitti, kääntyi ja jätti minut yksin pöydän ääreen.



Jäin tuijottamaan kahvikuppiani yksin, haluttomana juomaan sitä. Olin väsynyt, olin ollut jo monta päivää väsynyt. Aivan liian väsynyt tullakseni Karenin kanssa kahville. Tämä oli ollut huono ajatus, minusta ei ollut juuri nyt kenenkään seuraksi…
”Will?”
Kohotin katseeni kahvikupista kuullessani tutun äänen.



Henry Walker seisoi pöydän vieressä ja katsoi minuun. Kohotin kulmiani aavistuksen, olin hieman ihmeissäni. Emme olleet pitäneet Henryn kanssa mitään yhteyttä sitten sen ikävästi päättyneen juoksukilpailun, vaikka olimme samalla luokallakin.
”Saanko istua?” Henry kysyi, ja odottamatta vastausta hän veti itselleen saman tuolin, jolta Karen oli hetki sitten noussut.



Olisin odottanut pitkää hiljaisuutta, pitkiä minuutteja ilman, että kumpikaan olisi sanonut mitään. Henry kuitenkin avasi suunsa heti istuuduttuaan ja nyökkäsi puhuessaan kohti naistenhuoneen ovea, jonka taakse Karen oli kadonnut.
”Tyttöystäväsi?”
Pudistin päätäni. ”Pikemminkin perhetuttu”, vastasin Henrylle. ”Oliko sinulla jotain tärkeää asiaa?”
”Ei oikeastaan”, Henry sanoi ja kohautti olkiaan. ”Halusin vain sanoa, että… no siis… en minä ole suuttunut tai vihainen tai mitään siitä aiemmasta, Jon vielä vähemmän. Kathy nyt on Kathy, mutta sillä ei ole muutenkaan enää väliä.”
”Miten niin?”
Henry huokaisi ja pudisti päätään.
”Me emme enää pyöri kolmisin missään. Tuli vähän riitaa. Kathy ei halua enää olla missään tekemisissä kanssamme.”
Nyökkäsin. Olin aavistanut, että jotain tällaista oli sattunut huomattuani, että vastoin kaikkia odotuksiani Kathy, Henry ja Jon eivät viettäneet koulussa aikaa keskenään.



Henry vilkaisi jonnekin olkani ylitse, kuulin naistenhuoneen oven painuvan kiinni. Pisamakasvoinen poika laski katseensa takaisin minuun.
”En häiritse teitä enempää”, Henry tokaisi ja hymähti. ”Mutta ajattelin vain, että jos haluat lähteä joskus kaupungille tai jotain, tule nykäisemään hihasta koululla. Se voisi olla hauskaa.”
Henry nousi. Hän nyökkäsi Karenille, joka oli kävellyt luoksemme, ja käänsi minulle selkänsä poistuakseen luotamme.



”Kuka hän oli?” Karen uteli istuuduttuaan.
”Yksi tuttu koululta”, vastasin totuudenmukaisesti. Karen hyväksyi vastauksen eikä kysellyt enempää. Sen sijaan hän nojautui lähemmäs minua ja vaihtoi puheenaihetta.
”Äitisi ja sisaresi muuttivat kuulemma takaisin Roaring Heightsiin ja asuvat nyt Olivien luona”, Karen totesi hiljaa, varovasti, kuin peläten ottavansa esille jotain kipeää. Ehkä hän ottikin. ”Oletko puhunut heille tästä?”
”Mistä?”
”Älä esitä tyhmää, Will. Painajaisistasi.”
”En ole”, vastasin. ”En ole puhunut heidän kanssaan kahteen viikkoon.”
”Se on surullista.”
”Niin on.”



Karen nojautui taas taaemmas tuolillaan ja katsoi minua hieman surumielinen katse silmissään. En voinut mitään sille ajatukselle, että Karen vaikutti samaistuvan tunteisiini paremmin, kuin itsekään sitä tein. ”Kai puhut edes isällesi?” Karen kysyi. ”Kai kerrot hänelle kaiken?”
Nyökkäsin. Tiesin valehtelevani, isä ei todellakaan tiennyt mitään Turnerista, enkä aikonutkaan kertoa.
”Aivan kaiken?” Karen varmisti, ja nyökkäsin uudelleen.
”Kerron kyllä hänelle, jos minulla on jokin ongelma”, mutisin ja mietin, että valehtelu oli suorastaan syntisen helppoa.
”Entä menneet ongelmat?”
Hätkähdin niin rajusti, että pöytä heilahti ja kahvikupit läikyttivät kahvia yli laitojen.
”Mitä… mitkä?” änkytin Karenille. ”Mitkä ongelmat?”
”Asiat, jotka tapahtuivat entisessä kodissasi”, Karen sanoi rauhallisesti. ”Asiat, joista et puhu."



Melkein, kuin Karen olisi tiennyt.
Melkein, kuin joku olisi kertonut hänelle.
Samantha.
”Oletko puhunut sisareni kanssa?” kysyin Karenilta suoraan. Karen kuitenkin pudisti päätään, ja ihme kyllä, nainen vaikutti täysin rehelliseltä.
”En ole edes tavannut sisartasi. Miten niin?”
”Ei mitään.” Pudistin päätäni hiljaa. ”Ei yhtään mitään.”



”Will…”
Tuijotin pöytää, tunsin Karenin katseen itsessäni. Naisen käsi hipaisi varovasti omaani.
”Will, sinun täytyy puhua. Edes isällesi.”
”Minä lupaan tehdä sen.”
”Lupaatko?”
”Kun jotain lupaan, niin sen myös pidän.”

***



Ei ollut helppoa kertoa isälleen sellaisia asioita. Ei todellakaan.
Helpompaa olisi ollut vain pettää lupauksensa.



Miten tällaiset asiat kerrottiin? En kai minä nyt voisi marssia isäni huoneeseen ja pamauttaa hänelle, ettei Adam ollut ainoa ihminen, joka oli saanut surmansa minun toimintani seurauksena. Että olin tappanut useammin, kuin kerran.
Jotenkin minusta tuntui, että meidän isä-poika-suhteemme ei ollut ihan siitä normaaleimmasta päästä. Pari viikkoa sitten isä oli auttanut peittelemään jäljet siitä, että tapoin isäpuoleni paistinpannulla. Sen jälkeen isä oli kertonut minulle olleensa rikollinen, ja nyt minä pohdin sitä, miten kertoisin isälleni Turnerin kuolemasta. Tämä ei tuntunut normaalilta, ei yhtään.
Nousin huokaisten ylös. Kai se olisi joskus tehtävä.



Kävelin hitaasti, laahaavin askelin kohti isän huoneen ovea. Olisin halunnut epäröidä, mutten antanut sellaiselle sijaa. Tuntui suunnilleen samalta kuin silloin Ranskassa, kun olin ollut menossa tapaamaan isää ensi kertaa. Samalla tavoin nytkin kohotin käteni ja koputin oveen pitämättä hetkenkään taukoa.
Oven toiselta puolelta kuului myöntävä ynähdys, olisin siis tervetullut sisälle. Avasin oven.



Isän työpöytä oli sotkuinen, sillä lojui vanhoja ja uusia kirjoja sekalaisessa järjestyksessä. Isä itse istui työpöytänsä ääressä lukemassa kuten niin monena iltana ennenkin. Kirjat suorastaan vilisivät silmissäni, niitä oli paljon. Yksi hylly siellä, toinen täällä. Yhdellä hyllyllä oli maalattu kuva Argentatia halkovan joen yli kulkevasta kivisillasta – muisto ajasta, jota isä ei kuulemma halunnut muistella, mutta josta hän silti oli halunnut pienen maalauksen kirjahyllylleen.



Isä laski kirjansa pöydälle ja kohotti katseensa minuun. Hän hymyili. Hymyilisikö hän enää sitten, kun olisin kertonut asiani?
Victorin ilme oli odottava, en voisi siis viivytellä enää kauaa. Katselin ympärilleni, huoneen toisella seinustalla oli matala istuin. Kävelin sen luo ja istuuduin alas.



Victor katsoi minuun pistävästi. Ystävällisesti, mutta pistävästi, kuin yrittäisi lukea ajatuksiani. Hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan.
”Näytät vakavalta”, Victor totesi hiljaa. ”Mitä on sattunut?”
”Ei mitään”, vastasin. ”Ei ainakaan äskeittäin.”
”Jokin sinun mieltäsi silti painaa.” Victor näytti yllättäen huolestuneelta, yhtä huolestuneelta kuin jokaisena niistä öistä, joina mies oli herännyt huutooni. ”Kerro.”
Huokaisin.



Yritin olla vahva. Yritin niellä ylpeyteni ja alistua siihen, että kertoisin kaiken. Ja minä pakotin itseni, avasin suuni väkisin ja puhuin.
”Mitä jos sanoisin, ettei se ollut ainoa kerta?” kysyin ahdistuneena. ”Jos sanoisin, että vahinko, joka tapahtui Adamin kanssa… jos sanoisin, ettei se ollut ensimmäinen kerta?”
Victor oli pitkään hiljaa. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, mutta tiesin miehen käyvän päässään läpi sitä, mitä olin sanonut. Tiesin, että hän tiesi. Hän arvasi.
”Kuka?” Victor kysyi, ja tiesin heti, mitä hän tarkoitti. Vastasin kysymykseen värisevällä, katkonaisella äänellä.
”Sekatavarakauppias Dennis Turner. Paleltui kuoliaaksi jäätyään kauppansa kylmävarastoon lukkojen taakse.”



Nousin ylös. Hautasin kasvoni käsiini, vapisin entistäkin pahemmin. En kuitenkaan itkenyt, en, vaikka ääneni itkuiselta kuulostikin.
”Minä vannon, etten tiennyt”, sopersin isälle. ”Vannon. En tiennyt, että se on kylmävarasto lukitessani hänet sinne. En tarkoittanut mitään pahaa… ajattelin, että hän pääsee ulos viimeistään aamulla ensimmäisten asiakkaiden tullessa --”
”Otitko avaimet itsellesi?” Victor kysyi kylmän rauhallisesti.
”Otin”, vastasin hiljaa.
”Missä ne ovat nyt?”
”Jossain päin sitä Riverviewiä halkovaa jokea”, sanoin ja vapisin vieläkin voimakkaammin. ”Heitin ne sinne ja ne upposivat pohjaan, ei niitä enää löydetä.”
”Hyvä. Näkikö kukaan sinua?”
”Ei.”
”Tutkitaanko asiaa?”
”Tuskin. Turnerin kai uskotaan itse unohtaneen avaimet jonnekin.”
Isä nousi. Hän käveli luokseni, ja minä odotin peläten, mitä tuleman piti.



En vastustellut. Hän kietoi kätensä ympärilleni samalla tavalla kuin silloin jätevesikanavassa. Ja samalla tavalla minä vollotin hänen olkaansa vasten.
”Oletko vihainen?” sain kysyttyä kyynelten lomasta, ja Victor pudisti päätään.
”Ei. En ole vihainen. Sen sijaan olen iloinen siitä, että kerroit minulle tämän.”
”Entä, jos jään kiinni?”
”Sinä et jää kiinni.” Victorin ääni oli täysin rauhallinen. ”Se oli vahinko, onnettomuus, sinä et jää kiinni eikä sinulle tapahdu mitään. Muistatko, mitä lupasin sinulle siinä jätevesikanavassa, William?”
En vastannut. Kyllä minä muistin. Victor kuitenkin toisti sanansa.
”Vain kuolleen ruumiini yli.”
Ja minä uskoin.



Uskoin siihen, etten jäisi kiinni.
Uskoin siihen, että kun nyt vihdoin olin kertonut kaiken, Turner jättäisi minut rauhaan.
Uskoin siihen, ettei murhaajan leiman kantaminen olisi enää sama asia nyt, kun edes joku tiesi siitä.
Että kun salailu oli vihdoin ohi, nukkuisin pitkästä aikaa kunnolla.



Olin oikeassa.

***



Lähes kaksi vuotta myöhemmin

En nähnyt mitään. Pelkkää mustuutta. Kuulin omat askeleni, kuulin vieressäni kävelevän miehen askelet, ne kaikuivat porraskäytävässä.
”Tämä on typerää, Henry.”
”Lakkaa sanomasta noin, tämä ei ole yhtään typerää. Tykkäät kuitenkin.”
Tiesin Henryn virnistävän, enkä kyennyt estämään hymyä kareilemasta omillakin kasvoillani.



”Kävele suoraan”, Henry komensi. ”Minun on vaikea ohjata sinua minnekään, kun olet noin vinossa.”
”Kävele itse suoraan silmät sidottuina. Voit muutenkin ottaa sen pois, kai minä nyt tiedän, mistä tässä on kyse.”
”Etkä tiedä.”
”Henry, ei ole kovin vaikea arvata, mitä tapahtuu, kun minut ajetaan syntymäpäiväni aamuna pois kotoa ja talutetaan parin tunnin päästä takaisin silmät sidottuna --”
”Hys nyt.”
Kuulin Henryn painavan ovikelloa. Askelia, joku kiirehti avaamaan. Kukaan ei sanonut mitään oven auetessa, jostain kuului hermostunut naurahdus ja kuiskintaa. Minut talutettiin sisään.



”Oletko valmis?”
Joku hihitti taas. Supinaa. Jokin kolahti ja olin melko varma, että kuulin Jeremy-enon sadattelevan. En vastannut mitään, tuskin minulta vastausta odotettiinkaan. Tunsin Henryn kädet pääni takana, silmäside kiskaistiin auki.
”Yllätys!”



He seisoivat siinä rivissä, kaikki lähimmät ihmiseni. Jeremy lapsensa Seanin kanssa, Andrewsien koko perhe mukaan lukien Evelyn ja Karen sekä isäni. Ja aloillani minua piteli Henry, paras ystäväni. Jos oli pakko keksiä, kuka puuttui, niin ehkä ne pari puolituttua koululta, mutta heitä en ollut nähnyt sitten valmistujaisten. Sillä ei siis ollut merkitystä. Tässä oli kaikki, keitä kaipasin.
Paitsi kaksi ihmistä. Kaksi ihmistä, joita en ajattelisi nyt.



”Hyvää syntymäpäivää. Sanoinhan, että tykkäät.”
Henry luki hymyä kasvoiltani kuin avointa kirjaa. Niin lukivat varmasti kaikki muutkin.



Kakku odotti pöydällä. Se oli Olivien leipoma, tiesin sen kysymättäkin. Nainen luultavasti jätti syntymäpäiväni väliin samasta syystä, kuin ne kaksi kaivattua toista ihmistäkin olivat jättäneet. Surullisista ajatuksistani huolimatta taioin hymyn huulilleni, kun isä sytytti kakun kynttilät ja astui taaemmas antaakseen minun puhaltaa ne sammuksiin.



Kun kynttilät sammuivat yhtenä joukkona jättäen vain savun jäljelle, tunnustan toivoneeni vain yhtä asiaa.
Että jonain päivänä äiti ymmärtäisi. Että Samantha ymmärtäisi. Ja että vielä jonain päivänä olisi mahdollista tavata ja olla, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olla kuin perhe.

***



Ne synttärit eivät olleet kovin ihmeelliset. Jeremylle tuli kiire hyvin pian kakun syömisen jälkeen, eipä mies kai edelleenkään halunnut viettää liikaa aikaa isäni kanssa, vaikka he nykyään jopa työskentelivät molemmat Roaring Heights Newsissä Jeremyn saatua jostain käsittämättömästä syystä potkut kasinolta. Jeremyn mukana lähti myös Sean, Andrewsille tuli kiire töihin. Henry oli vielä paikalla, samoin Karen ja Evelyn. Viimeksi mainitut kaksi naista istuivat ruokapöydän ääressä ja juttelivat isäni kanssa, Henry puolestaan istui vieressäni sohvalla.



Olin surullinen, myönnetään. Niin surullinen, että se näkyi. Tiesin Henryn vilkuilevan minuun vähän väliä, näin silmäkulmastani hänen kääntävän päätään ajoittain. Nuori mies ei kuitenkaan ollut toistaiseksi sanonut mitään, ja nytkin puhuessaan hän puhui jostain aivan muusta kuin surullisuudestani.
”No?” Henry kysyi pirteästi. ”Miltä tuntuu olla aikuinen?”
Kohautin olkiani. ”Ei kummemmalta”, murahdin Henrylle. ”En ole toistaiseksi huomannut minkään muuttuneen. Minkään suhteen.”
Katkeruus. Olin odottanut koko sen ajan, kun olimme syöneet kakkua. Toivonut ja odottanut. Mutta ei, Samantha ei ollut tullut ovesta, äiti ei ollut tullut ovesta, he eivät edes soittaneet.
Huokaisin. Nousin ylös sohvalta.



Henry katsoi minuun kummastuneena. Hän aikoi sanoa jotain, mutta keskeytin hänet.
”Menen hetkeksi… tuonne”, sanoin miehelle ja käänsin hänelle selkäni. Henryn suusta pääsi kummallinen ääni miehen aloittaessa nimeni, mutta jätettyä sen kuitenkin sanomatta.



Päästyäni huoneeseeni ja suljettuani oven perässäni jäin ikkunan eteen tuijottelemaan aurinkoista säätä. Huokaisin jälleen itsekseni. Oli kai ollut liikaa toivottu, että edes kahdeksantoistavuotispäivänäni vanhat kaunat unohdettaisiin. Että äitini olisi jo päässyt yli siitä, että tapoin hänen miesystävänsä. Ei, en uskonut, että äiti edes suri Adamia, enemmän hän taisi surra sitä, että juuri minä olin hänet tappanut. Se oli ilmiselvästi asia, jota äiti ei kyennyt antamaan anteeksi, eikä sen myötä Samanthakaan.



Olisiko liian typerää soittaa heille?
Olisiko liian typerää tehdä itse aloite?
Entä, jos he eivät haluaisi enää koskaan kuulla minusta sanaakaan?
Oveen koputettiin. Käänsin katseeni ovelle.
”Niin?”



Karen Andrews painoi oven hiljaa kiinni perässään ja jäi seisomaan ovelle. Hän mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin, ennen kuin puhui.
”Oletko kunnossa?”
”Miksen olisi?” kysyin Karenilta, en ärsyyntyneenä, vaan ihmetellen. Olkoonkin, että se ihmettely oli puhdasta valetta.
”Ajattelin vain…” Karen aloitti ja vaikeni kesken lauseen. Hän kuitenkin aloitti uudelleen. ”Ajattelin, että on ihan sinun tapaistasi poistua paikalta, kun ajattelet jotain ikävää.”



Naisen katse oli jälleen kerran vaikea kohdata. Hän katsoi minua niin kuin tietäisi jokaisen ajatukseni, jokaisen salaisuuteni. Tuijotin häntä itsepintaisesti takaisin, kunnes en enää kestänyt. Ne siniset silmät olivat liian läpitunkevat, olivat aina olleet, enkä halunnut, että ne saisivat tietää kaiken. Että jokainen ajatukseni olisi Karenin kuultavissa.
”Ajoittain sitä vain tulee miettineeksi asioita”, totesin katsoen muualle. ”Ei sen kummempaa.”
Karen käveli lähemmäs.
”Eikö?”



Välttelin hänen katsettaan. Mieleeni palasi se uni, jota olin nähnyt toissayönä. Ei, se ei ollut uni Turnerista tai Adamista, en ollut nähnyt niitä unia melkein kahteen vuoteen. Se oli ollut uni jostakusta toisesta. Karenista. En ollut halunnut nähdä sellaista unta, mutta koskapa alitajunta olisi totellut omistajaansa?
”Will, minä olen tuntenut sinut jo pari vuotta”, Karen sanoi hiljaa. ”Olen nähnyt, miten reagoit eri tilanteisiin. Olen myös nähnyt, miten toimit silloin, kun salaat jotain.”
Tunsin lämpimän kosketuksen olkapäälläni. Värähdin.
”Kerro”, Karen pyysi lähes kuiskaten. ”Kerro, niin minäkin lupaan kertoa sinulle jotain.”



Kohtasin viimein hänen katseensa. Naisen käsi liukui olkapäälläni alemmas, kunnes pitkät, lämpimät sormet tavoittivat omani. Jossain soi puhelin.
”Karen…”
Ei, en saanut sanottua mitään. En yhtään mitään. Karen puristi kättäni, ja olin täysin varma, että ajattelimme samaa asiaa.



Oli jotenkin hassua, että en ollut antanut epäröinnille sijaa halutessani kertoa isälleni, että olin tappanut yhden sijaan kaksi ihmistä, mutta nyt epäröin suorastaan piinaavan pitkiä aikoja. Karenkaan ei kiirehtinyt, ja meillä kesti ikuisuus edetä siihen pisteeseen, että olimme tarpeeksi lähellä toisiamme sulkeaksemme silmämme. Tulin ajatelleeksi, että Karenilla oli huulipunaa, pitäisi muistaa pyyhkäistä se pois omilta huuliltani…
Koputus. Silmämme rävähtivät auki, vetäydyimme erillemme noin sata kertaa nopeammin kuin olimme lähestyneet toisiamme. Ovi avautui, tulija ei odottanut, että kutsuisin hänet sisälle.



Isä vilkaisi meitä molempia, ja jos en aivan väärin nähnyt, hänen otsansa rypistyi hieman. Mutta jos hänellä olikin jotain epäilyksiä siitä, miksi me kaksi olimme suljetun oven takana huoneessani näyttäen pelästyneiltä, hän ei niitä sanonut.
”Anteeksi, että keskeytin, mutta William, sinulle on puhelu”, hän sen sijaan totesi.
”Kuka?” kysyin edelleen hämilläni siitä, mitä juuri oli tapahtunut.
”Käy nyt vain vastaamassa.”



Hämmennyksestä huolimatta tottelin. Nostaessani kuulokkeen kuulin etäistä puhetta linjan toisesta päästä, mutta en saanut siitä erityisen hyvin selvää.
”William de Luca”, vastasin puhelimeen, ja etäinen puhe lakkasi äkisti. Joku veti syvään henkeä.
”Hei, Will.”
Tunnistin äänen, olisin tunnistanut vaikka unissani.
”Samantha?”
Hiljaisuus. Lopulta yksi ainut onnentoivotus.
”Hyvää syntymäpäivää.” Jostain kuului taas puhetta, linja kohahti hieman. ”Äitikin halusi sanoa sen”, Samantha jatkoi. ”Hän on pahoillaan, ettei päässyt tulemaan.”
”Onko?”
”Älä viitsi, Will. Hän on oikeasti pahoillaan."



Hermostuin. Sen kuuli äänestäni.
”Mikään ei estänyt häntä tulemasta”, sanoin Samanthalle. ”Hän tietää kyllä, missä asumme. Sinäkin olisit voinut tulla.”
Taas hiljaista.
”Kuten sanottu”, Samantha lopulta huokaisi, ”hyvää syntymäpäivää. Ei minulla muuta asiaa ollut.”
”Odota, älä sulje puhel--!”
Kilahdus ja tuuttaus kertoivat puhelun katkenneen.

***



Kasino oli niitä paikkoja, joihin en ollut uskonut koskaan palaavani. En enää sen jälkeen, kun herra Castillo oli aikoinaan antanut minulle potkut. Uskoin minulla jopa olevan jonkin sortin porttikielto tänne, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt minuun erityistä huomiota Henryn marssitettua minut sisälle ja suoraan kasinon baariin.



Henryn tapa selvitä ikävistä kokemuksista oli alkoholi, ja ilmeisesti hän kuvitteli aistien turruttamisen olevan toimiva keino minullekin. En tiennyt, en ollut koskaan kokeillut. Nyt kokeilisin.
Juoma kädessäni maistui ihan hyvältä, mutta poltteli kurkkua ikävästi. Yritin juoda hitaasti, mahdollisimman hitaasti. En edes halunnut humaltua tai palata kännissä kotiin. Isä ei muutenkaan taputtaisi päätäni, jos tietäisi, että olin Henryn kanssa baarissa. Hän tiesi vain sen verran, että Samanthan puhelun jälkeen olimme lähteneet ”kävelylle”.
”Mitään uutta työrintamalla?”
Henryn lausahdus keskeytti drinkkini juomisen. Laskin drinkin alas ja vilkaisin Henryyn.
”Ei”, totesin ja pudistin päätäni. ”En ole päässyt edes haastatteluun asti.”



Henry pyöritteli drinkkiä hermostuneena kädessään ja huokaisi.
”Ei mitään uutta täälläkään”, hän sanoi ja mutristi huultaan. ”Vuokranmaksu alkaa olla melkoisen tiukkaa, kun tuloja ei ole, enkä haluaisi pyytää äidiltäni enää lisää avustusta. Sinä sentään asut isäsi luona…”
”En voi asua siellä ikuisesti”, vastasin Henrylle. ”Olen kahdeksantoista, minun pitäisi muuttaa omilleni. Se vain, että näillä arvosanoilla työnantajat työntävät hakemukseni nauraen roskikseen.”
Henry ei vastannut mitään. Tunnelma ei ollut erityisen hilpeä. Yhtäkkiä takaamme kuului vieras miesääni.
”Anteeksi?”



Kumpikin meistä käänsi katseensa taakseen. Aurinkolasipäinen mies seisoi takanamme ja katsoi vuoroin Henryyn, vuoroin minuun hymyillen leveästi.
”Olen Corey Gray”, mies totesi, mutta ei ojentanut kättään kätelläkseen. ”En voinut olla kuulematta keskusteluanne tämänhetkisestä työtilanteesta. Minulla saattaisi olla ratkaisu ongelmaanne… hyvinkin yksinkertainen ratkaisu.”
Rypistin kulmiani. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Henry puhui.
”Haetteko kenties työntekijää?” paras ystäväni kysyi suoraan, ja herra Gray naurahti.
”En minä, mutta pomoni hakee. Hän saattaisi olla kiinnostunut teistä kummastakin.”



Katsoin herra Grayta hämilläni. Millainen työnantaja hoiti rekrytoinnin välikäden kautta kasinon baarissa? Henry oli kuitenkin kiinnostunut ja kyseli Graylta edelleen lisää.
”Millaisia töitä teillä on tarjota?”
”Se on johtajan päätettävissä”, Gray myhäili. ”Hommia löytyy laidasta laitaan. Johtaja olisi parhaillaankin tavattavissa, joten jos tosiaan olette kiinnostuneita, lähtisimmekö käymään toimistolla?”
”Se olisi kunnia”, Henry sanoi nopeasti, mies taisi olla hyvin epätoivoinen työnhakunsa suhteen. ”Lähdemmekö heti? Will, tulethan sinäkin?”
Koko homma epäilytti minua, mutta no… yrittänyttä ei laiteta ja katsastamalla tilanteen en häviäisi mitään. Enhän?
”Se sopii.”

***



En voi sanoa, ettenkö olisi ollut yllättynyt siitä, mihin herra Gray vei meidät. Hän nimittäin ajoi autonsa RH Savings –pankin pihaan ja johdatti meidät pihan poikki sisään.



Aula oli ollut tyhjä, mikä ei sinänsä ollut yllätys: pankki oli auki arkipäivisin virka-aikaan, ja nyt sattui olemaan sunnuntai. Yllättyneempi olin siitä, että johtaja sattuisi olemaan töissä ja että jonkinlaista rekrytointia tehtiin tänäänkin.


Henry oli kutsuttu ensimmäisenä sisään johtajan huoneeseen, ja minun oli käsketty pysyä visusti käytävällä odottamassa. Herra Gray oli kadonnut Henryn mukana johtajan luo, ja olin täysin yksin. Yritin kuluttaa aikaani jotenkin luovasti miettimällä vastauksia kysymyksiin, joita johtaja minulta todennäköisesti kysyisi, sekä sitä, millaisia töitä mystisellä johtajalla oikein olisi. Aika kului niitäkin miettiessä hitaasti, ja olin varma, että oli kulunut vähintään tunti, kun herra Gray astui käytävälle viittoillen minut sisään huoneeseen.



Gray oli kävellyt edeltäni huoneen toiselle laidalle seisomaan. Vilkuilin ympärilleni, en nähnyt Henryä missään, mutta näin kyllä huoneen toisella laidalla oven, josta ystäväni oli luultavasti johdatettu ulos. Oven lisäksi näin jonkun ikkunan edessä naputtelemassa kirjoituskonetta, ilmeisesti paljon puhutun johtajan.
Gray viittoili kohti keskellä huonetta nököttävää tuolia, ja ymmärsin kävellä sen luo. En kuitenkaan istuutunut ennen varsinaista kehotusta tehdä niin.



Johtaja naputteli kirjoituskonettaan pitkään ja antoi minun odottaa. En kuitenkaan hermostunut, en reagoinut odotusaikaan mitenkään. Jos tässä oli mahdollisuuteni saada töitä, niin ottaisin sen mahdollisuuden, vaikka joutuisin seisomaan tunnin.
Viimein johtaja lopetti koneen naputtelun ja käänsi tuolinsa minua kohti.



Vain yksi sana, yksi käsky rennosti tuolillaan lojuvalta johtajalta.
”Istu.”
Sana oli ystävällinen, mutta tarpeeksi painokkaasti sanottu, jotta sen tajusi todellakin olevan käsky, ei pyyntö. Tottelin ja istuuduin tuolille, joka oli asetettu johtajan pöydän eteen.



Hän katsoi minua pitkään, arvioivasti. Lopulta hän nyökkäsi itsekseen.
”Haet siis töitä”, mies murahti. ”Miten vakavasti?”
”Niin vakavasti kuin nuori mies, jolla ei ole rahaa, voi töitä hakea”, vastasin rehellisesti. ”Olen kiinnostunut oppimaan uutta ja --”
”Älä valehtele. Tarvitset rahaa, kuten aluksi totesit.”
Hämmennyin. Eikö jokaisessa työhaastattelussa haluttu kuulla, että työnhakija halusi oppia uutta? Ei näköjään.
”Annahan, kun kerron sinulle jotain”, johtaja sanoi hiljaa, äänensävyllä, josta ei voinut päätellä mitään. ”Tilanne on se, että sinä tarvitset töitä ja minä tarvitsen luotettavan, nuoren miehen, joka tekee annetut tehtävät eikä pelleile. Sinusta tulisi lähetti, eräänlainen kuriiri. Toimittaisit paketteja, ei muuta. Oletko valmis ottamaan paikan vastaan?”
Vau. Tämähän sujui nopeasti.
”Olen.”
”Oletko valmis pitämään vaitiolovelvollisuudesta kiinni?”
”Mitä se kattaa?”



Johtajan huulille piirtyi hymy. Hymyiltyään hetken hän sortui naurahtamaan.
”Hyvä. Erinomaisen hyvä. Jos olisit vain vastannut myöntävästi edes kysymättä, mitä vaitiolovelvollisuus täällä tarkoittaa, olisit lentänyt ulos saman tien.” Mies pyyhkäisi kädellään leukaansa ja jatkoi. ”Tulisit työskentelemään pankin alaisuudessa. Pankkisalaisuus koskisi myös sinua. Se tarkoittaa, ettet kertoisi kenellekään, mitä teet työksesi. Et kenellekään. Et edes sitä, että ylipäätään työskentelet minun yrityksessäni. Ystävääsi, joka kävi täällä, koskee sama vaitiolovelvollisuus, ettekä te saa keskustella edes keskenänne työtehtävistänne. Ymmärretty?”
Nyökkäsin. Vastasin vielä myöntävästi varmemmaksi vakuudeksi. ”Asia ymmärretty.”
”Hyvä. Mikä on nimesi?”
”William de Luca.”



Johtaja vaikeni täysin. Hän kallisti päätään puolelle ja toiselle, katsoi minua yhdestä suunnasta ja toisesta, siristi silmiäänkin. Lopulta hänen hymynsä vain leveni levenemistään.
”De Luca”, hän toisti. ”Hauska tutustua sinuun. Tervetuloa palvelukseen, mutta muista – et kerro kenellekään, kenelle työskentelet. Et edes… vanhemmillesi.”
”Selvä on”, vastasin. ”Milloin aloitan?”
”Tule tänne huomenna kello kahdeksan.”
Nyökkäsin. Koko tilanne oli erittäin hämmentävä ja kysymyksiä olisi ollut enemmänkin, mutta kysyin niistä vain yhden.
”Kenen kanssa minun oli kunnia jutella?”
Johtaja hymähti.



”Nimi on Myers.”



”Andy Myers.”

***

Irviksen kommentteja:

Oli hitunen pakkomielle saada osa ulos viikonlopuksi, ja mähän sain! :D Sisennyksiä ei nyt ollut, toivottavasti ei haitannut hirveästi lukemista.

Tiedän, että osa lukijoista ei tykkää aikahypyistä, mutta itse koin ne tarpeelliseksi, kun tarina pitäisi joskus saada päättymäänkin eikä William voi ikuisuuksiin saakka olla teini (varsinkin, kun poset ongelmoi teinien ja aikuisten välillä...). Joten näin nyt sitten, toivottavasti ette kauheasti pettyneet :')

Tunnistittehan viimeisten kuvien tyypin Victorin ajalta? ;)