Voi helvetti.
Takkatuli räiskyi. Se lämmitti ja loi ympärilleen kotoisaa turvallisuuden tunnetta. Tai olisi luonut missä tahansa muussa tilanteessa.
Voi helvetin helvetti.
Osuiko minuun? Ei, ei osunut, muuten sattuisi enemmän, muuten en välttämättä olisi elossa. Muuten en kiroilisi mielessäni näin raskaasti, muuten en joutuisi pyyhkimään lasinsirpaleita hiuksistani.
Pitelin päätäni, se oli osunut voimalla lattiaan heittäytyessäni maahan. Parempi kai silti pieni päänsärky kuin luoti otsassa… luodeista puheenollen, missä se Myersin antama pistooli oli?
Kesti hetken hahmottaa, missä mikäkin raaja sijaitsi. Lopulta tajusin oikean käteni haparoivan ympäristöään korvani vieressä. Nostin ähkäisten yläruumistani hieman vasemman käteni varaan ja työnsin oikean käteni paitani kauluksesta povitaskuun. Tarttuessani pistoolin kylmään kahvaan mielessäni kaikuivat Myersin suorastaan ironiset sanat: et sinä sitä oikeasti tarvitse, teemme tällä vain Keatonin tyytyväiseksi. Mitään ei tapahdu, William, luota minuun!
Vastoin valtaisaa halua jäädä lattianrajaan makaamaan ja piiloutua pahalta maailmalta nousin kyykkyasentoon ja vilkaisin varovasti ikkunasta ulos. Hattupäätä ei näkynyt, vilaukselta näin tumman auton ajavan pois. Ehkä hän lähti. Toivottavasti hän lähti.
Nousin ylös, olin juuri juoksemaisillani Keatonin makuuhuoneeseen herättääkseni miehen, mikäli tällä sattuisi olemaan niin hyvät unenlahjat, että oli nukkunut koko tilanteen yli, kun makuuhuoneen ovi aukesi.
Keaton seisoi pelokkaan näköisenä makuuhuoneensa ovella yöpuvussaan. Hän vilkaisi paljonpuhuvasti pistoolia pitelevää kättäni.
”Turvallista?” Keaton kysyi, mies oli ilmeisesti sittenkin kuullut laukaukset ja särkyvän lasin helinän.
”En minä tiedä”, ärähdin Keatonille. ”Toimiiko tuo puhelin?” kysyin osoittaen makuuhuoneen oven viereisellä pöydällä olevaa lankapuhelinta.
”Tietenkin se toimii, mutta --”
”Hyvä. Etsi ikkunaton huone ja mene sinne. Soitan Myersille.”
En vaivautunut teitittelemään, vaikka ohimennen mielessäni kävikin, että Myers haluaisi minun tekevän niin. Mielessäni kävi myös kummastus siitä, miten järkevän systemaattisesti osasin lopulta toimia.
”Mye--”
Tuskin pomoni oli ehtinyt nimeään sanoa, kun keskeytin hänet.
”William tässä, soitan Keatonin kotoa.” Puhuin nopeasti, niin nopeasti, että pelkäsin puheeni puuroutuvan. ”Joku tyyppi kävi pihalla äsken ja ampui oven lasin läpi… hän ei osunut minuun, mutta --”
”Onko Keaton turvassa?”
”Komensin hänet johonkin, missä ei olisi ikkunoita, mutta --”
”Hyvä.”
En edes yrittänyt puhua enempää. Myers olisi keskeyttänyt minut kuitenkin.
”Tulen heti”, mies murahti hermostuneella äänellä. ”Mene Keatonin perässä johonkin turvalliseen paikkaan ja pidä huoli, että hän pysyy turv… että te molemmat pysytte turvassa ja ehjin nahoin. Minulla kestää vartin verran. Älä tee mitään, pysy vain Keatonin kanssa aloillasi.”
Linja naksahti ja tuuttasi. Myers oli lopettanut puhelun.
***
”Kerrataanpa kaikki nyt vielä uudestaan”, Myers murahti äkäisesti kävellessään edestakaisin Keatonin talon autotallissa. ”Keaton, sinä olit siis nukkumassa. William, sinä olit vahdissa ja tulit kuulleeksi rasahduksen, jonka vuoksi menit ovelle. Rasahdukselle ei löytynyt syytä, mutta pian talon ohi ajoi tummansininen auto, ja siitä nousi hattupäinen mieshenkilö, joka ensin tarkkaili sinua hetken ja lopulta ampui kolmesti sinua kohti. Keaton, sinä heräsit laukauksiin, et uskaltanut heti tulla katsomaan, mistä on kyse, mutta hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi pitkään astuit aulaan. Ja te pakenitte autotalliin. Hattupäätä ei enää näkynyt. Pitävätkö nämä tiedot paikkansa?”
Keaton nyökkäsi, minä vastasin kahdella sanalla.
”Kyllä pitävät.”
Myers murahti itsekseen.
Myersin näyttäessä miettivän jotakin ankarasti Keaton puhui vapisevalla äänellä.
”Vaadin, että minulle järjestetään ympärivuorokautinen vartiointi kahden henkivartijan toimesta”, hän sanoi. ”Se oli murhayritys, Myers, Miller haluaa minut hengiltä --”
”Se ei ollut mitään muuta kuin varoitus”, Myers murahti.
”Mitä?!” Keaton huudahti. ”Herranjumala, Myers, se tyyppi ampui kolmesti kohti henkivartijaani!”
”Sepä juuri.” Myers pudisteli päätään. ”Hän ampui kolmesti kohti henkivartijaasi eikä edes jäänyt paikan päälle tarkistamaan, jäikö vartija henkiin vai ei. Hän ei myöskään yrittänyt päästä sisätiloihin tappaakseen sinut. Jos hän olisi tosissaan yrittänyt surmata jonkun, hän ei olisi jättänyt asiaa puolitiehen. Tämä oli Millerin tapa varoittaa meitä siitä, että hän todella on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen senaattorin paikan.”
Kuuntelin keskustelua hämilläni. Tunnistin kyllä Millerin nimen. Miller oli kaupungin isokenkäisiä Keatonin tapaan ja oli myös asettumassa ehdolle senaattorinvaaleihin. Mutta ajatus siitä, että poliitikko oli valmis lähettämään asemiehiä ampumaan toisen poliitikon ikkunan läpi saadakseen valtaa ja rahaa… se tuntui uskomattomalta. Uskomattoman likaiselta.
”Minä haluan silti suojeluni”, Keaton sanoi hermostuneena. ”Vähintään kaksi henkivartijaa öisin ja yksi päivisin.”
”Miller ei --”
”Miller tekee mitä tahansa estääkseen minua saamasta senaattorin paikan, lisäksi hän pelkää, että paljastan hänen omat likaiset touhunsa!"
Myers huokaisi turhautuneena. Hän oli pitkään hiljaa paikoillaan, kunnes kääntyi minua kohti.
Myers ei puhunut minulle, vaikka katsoikin minuun. Hän osoitti sanansa Keatonille.
”Irrotan Grayn, Ramseyn ja Walkerin nykyisistä työtehtävistään tähän”, mies murahti. ”He saavat tehdä Williamin kanssa vuorotyötä ja vahtia sinua yötä päivää. Kaksi vartijaa iltakuudesta aamukuuteen, yksi vartija aamukuudesta iltakuuteen. Sopiiko?”
”Kuulostaa erinom--” Keaton aloitti, mutta keskeytin hänet.
”Ei.”
Myers katsoi minua hämillään, ja minä käytin miehen hämmennystä hyväkseni.
”Minä en suostu”, sanoin Myersille hiljaa, mutta päättäväisesti. ”Jos johonkin vedän rajan, niin siihen, että vahdin oman henkeni uhalla --”
”Haluatko sinä rahaa vai et?” Myers ärähti. ”Haluatko palkkaa? Haluatko työtä? Jos et, niin peräänny pois, mutta jos haluat, sinä otat tämän työn vastaan ja suojelet Keatonia!”
Tuijotin Myersiä tyrmistyneenä. Minulla oli siis kaksi vaihtoehtoa: joko jäädä työttömäksi ja unohtaa haaveet omasta asunnosta tai olla Keatonin henkivartija. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut houkuttelevalta.
Myers huokaisi uudelleen. Mies piteli päätään ja rutisti silmänsä tiukasti kiinni, kuin kärsisi pahasta päänsärystä. Ehkä hän kärsikin.
”Anteeksi, William”, Myers murahti. ”En tietenkään halua kiristää sinua työlläsi.”
”Voin siis jatkaa kuriirin töitä?” kysyin Myersiltä, mutta mies pudisti päätään.
”Minulla ei välttämättä juuri nyt ole sinulle kuriirin töitä. Mutta henkivartijan tarvitsisin. Olen pahoillani.”
Myers ei todellakaan vaikuttanut pahoittelevan yhtään mitään, ja tajusin, että tämä oli vain hänen keinonsa yrittää säilyttää luottamus työntekijän ja työnantajan välillä käyttäen kuitenkin edelleen samaa kiristystaktiikkaa. Se havainto ei kuitenkaan muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Jos halusin rahaa, töitä ja oman asunnon, minun oli suostuttava.
”Hyvä on.”
Tiesin vaarantavani henkeni. Tiesin, että olin sotkeutumassa Roaring Heightsin likaistakin likaisempaan politiikkaan. Samalla kuitenkin tiesin, että jos en suostuisi nyt, saattaisin olla työttömänä jopa vuosia. Minun oli siis pakko. Ei ollut vaihtoehtoja.
Myers nyökkäsi hyväksyvästi.
”Mene kotiisi lepäämään, William”, mies sanoi. ”Minä huolehdin loppuyöstä. Soitan sinulle, kun on ensimmäisen työvuorosi aika.”
Nyökkäsin.
Kävellessäni sinä yönä Keatonin talolta kohti kotia olin hermostuneempi kuin koskaan.
Mihin olinkaan itseni sotkenut?
***
Haarukat kilisivät omelettilautasia vasten istuessani isäni kanssa pöydän ääressä aamiaisella. Haarukkakäteni vapisi hieman, tiesin sen johtuvan väsymyksestä. Olin ollut kotona noin kahdelta aamuyöstä, mutta en ollut nukkunut koko yönä lainkaan. Miten olisin voinut nukkua kaiken tapahtuneen jälkeen? Nukkumisen sijaan olin kuluttanut yöni tarkistamalla, ettei vaatteissani ollut enempää lasinsirpaleita tai käsissäni sirpaleitten aiheuttamia haavoja. Ei ollut, ja hyvä niin.
”Miten yövuoro meni?”
Käteni vapisi entistä pahemmin kuullessani isän kysymyksen.
Yritin vastata isälle mahdollisimman neutraalisti.
”Ei kummemmin”, tokaisin ja yritin pitää käteni väkisin vakaana. ”Lähetysten pakkaamista… ja sen sellaista.”
Isä murahti jotain epämääräistä vastaukseksi. Keskustelu ei ollut järin syvällinen, sellaisia keskusteluja ei ollut ollut sen jälkeen, kun olin ilmoittanut hänelle haluavani muuttaa omilleni.
”Lähden kohta töihin”, isä tokaisi ja haarukoi viimeisiä sieniomelettinsa rippeitä lautaseltaan. ”Ruokaa löytyy jääkaapista. Saatan olla pitkäänkin, meillä on palaveri enosi ja Andrewsin kanssa.”
”Eihän painokoneenhoitajia yleensä kutsuta palavereihin.”
”Ei niin.”
Enempää isä ei sanonut.
Isän lähdettyä töihin muistin, miten Myers oli eilen suuttunut minulle siitä, että Keatonista oli ollut juttu Roaring Heights Newsissa. Sen tiedon inspiroimana kaivoin eilispäivän uutiset lehtilaatikosta ja ryhdyin etsimään silmilläni Keatonin nimeä. Sitä ei tarvinnut kauaa etsiä; lehti hehkutti häntä jo etusivulla.
”Sivukujien varjot vetävät politiikkaa puoleensa”, kirkui otsikko. Ingressi tiesi kertoa lisää: ”Rahanpesusta epäillyn Maurice Keatonin verkko kiristyy”.
Myers oli ollut oikeassa. Jos tiesin mitään politiikasta, niin sen, että rahanpesuepäilyjä levittelevät uutiset eivät olleet omiaan lisäämään äänestäjien luottamusta. Mutta valehteliko lehti, ylitulkitsiko se asioita vai olivatko epäilyt totta?
Lukiessani lehtijuttua eteenpäin omat epäilykseni alkoivat vahvistua. Ylimääräistä rahaa siellä täällä, outoja tilejä, omituisia osakekauppoja. Joku, joka ei tiennyt asiasta enempää, saattoi luulla ja todennäköisesti luulikin lehden jahtaavan vain kuumimpia juoruja ilman mitään todisteita. Minä kuitenkin tiesin jotain.
Myers ei pyörittänyt pesulaa eikä pessyt mattoja. Myers hävitti todisteita, loi oudoille rahasummille uusia alkuperiä, hoiti epämääräiset talletukset oman pankkinsa kautta. Ja minä olin siihen osallinen. Ja sen myötä päässäni takoi kolme kysymystä, joista yhteenkään ei ollut vielä vastausta.
Jos suostuisin jatkamaan, vajoaisinko yhä syvemmälle suohon?
Jos en suostuisi, olisinko niitä ihmisiä, jotka tiesivät liikaa ja olisivat sen myötä silti tähtäimessä?
Ja jos vain unohtaisin koko asian ja olisin kuin en tietäisi, voitaisiinko minua syyttää rikoksesta?
***
”Hei, Will.”
Karen hymyili. Minä en. Olin väsynyt, liian väsynyt hymyilläkseni.
”Hei.”
”Tule sisälle.”
Karen ohjasi minut sohvalle istumaan ja istuutui itse viereeni, niin lähelle, että reitemme melkein koskettivat toisiaan. En reagoinut siihen.
”Will?”
Karenin lausuessa nimeni säpsähdin, mutta en katsonut häneen.
”Mitä?”
”Meidän pitäisi puhua”, Karen sanoi hiljaa. ”Meistä. Siitä edelliskerrasta.”
Kohautin olkiani.
”Niin kai pitäisi.”
Tunsin Karenin katseen itsessäni, poskiani kuumotti. En nyt ollut lainkaan sillä tuulella, että puhuisin tunteistani Karenin kanssa.
”Olet stressaantunut.”
Karenin toteamus sai minut kohottamaan kulmiani aavistuksen. Nainen jatkoi.
”Sen näkee sinusta”, hän totesi. ”Johtuuko se meistä?”
”Ei”, sanoin nopeasti. ”Ei johdu, ei.”
”Oletko varma?”
”Olen.”
”Sitten me varmaan voimme puhua.”
Käänsin katseeni Kareniin, joka katsoi minua odottavasti. Nainen antoi vienon hymynkareen piirtyä huulilleen. Minäkin hymyilin, tuskin huomattavasti, mutta kuitenkin.
”Mitä ajattelet?” Karen kysyi, ja hymähdin.
”Meitä.”
”Mitä meistä?”
En vastannut mitään, en ainakaan sanoin, ennemmin teoin.
Kiedoin toisen käteni Karenin niskan taakse, toisen hänen lantiolleen. Karen avasi suunsa, oli sanomaisillaan jotain, mutta ei lopulta sanonut mitään. Hän piti toisella kädellä kiinni kädestäni, toisella hän kiskoi minua lähemmäs.
Sen suudelman aikana todella toivoin, ettei meitä tällä kertaa keskeytettäisi. Jos niin kävisi, huutaisin täyttä kurkkua, huutaisin kaikki raastavat tunteeni Karenia kohtaan ulos. Mutta niin ei käynyt, ei ainakaan niiden pitkien sekuntien aikana, joina kätemme vaeltelivat toistemme vartaloilla ja huulemme ruokkivat tulta hamuillessaan toisen huulia.
”Haluatko?”
Karenin kysymys palautti kuumotuksen kasvoilleni.
”Emme voi.”
”Miksemme?”
Rietasta. Kiellettyä. Liian nopeaa.
Mutta minä halusin, halusin niin palavasti, että jätin vastaamatta Karenin kysymykseen ja jatkoin.
Kun päädyimme makuuhuoneeseen, kun päällämme olivat enää alusvaatteet, Karen etsi tyynynsä alta jotain. En halunnut ajatella sitä, mutta tiesin, että naisen löytämä pieni väline oli peräisin Andrewsilta. Mies ei tosiaan luottanut minuun yhtään… aivan kuin minä olisin jatkanut tästä pidemmälle, jos emme olisi voineet olla varmoja siitä, ettei vahinkoja tapahdu.
”Oletko varma tästä?”
Ääneni oli vain hiljainen, käheä kuiskaus. Karen vastasi siihen nyökkäyksellä.
Kun lopulta makasimme sängyllä vierekkäin peitto vartaloidemme suojana katsoin Kareniin kysyvästi.
”Kadutko?”
Karenin vastaus tuli heti. ”Kadun, jos et sano sitä.” Ja minä tiesin, mitä nainen tarkoitti.
”Minä rakastan sinua.”
***
Sitä sanotaan, että rakastuneena aika lentää aivan uudenlaisin siivin.
Sanotaan, että joskus aurinko paistaa risukasaankin.
Toisaalta sanotaan myös, että kaikkein tyynintä on myrskyn silmässä… mutta sitä en halunnut ajatella.
Kello lähestyi seitsemää, oli ihan tavallinen iltavuoro Keatonin henkivartijana miehen kotona. Työparikseni oli osunut Henry, mikä oli hyvä asia, sillä emme olleet parin puhelinkeskustelun lisäksi montaa sanaa vaihtaneet sen päivän jälkeen, kun olimme saaneet töitä. Ehkä se johtui vaitiolovelvollisuudesta, ehkä meistä kumpikin pelkäsi, että toinen haluaisi tietää lisää töistä. Tai – vielä todennäköisempää – ehkä meistä kummallakin oli niin paljon muita asioita elämässään, ettemme vain olleet ehtineet tapaamaan.
Vaitiolovelvollisuus koski meitä osaltaan nytkin. Ei meillä ollut lupa keskustella töistä muutoin, kuin silloin, kun se olennaisesti liittyi vahtivuoroomme. Koska sellaisia asioita ei ollut, emme puhuneet töistä. Kaikesta muusta kyllä. Kuten siitä, että Henry muuttaisi ensi viikolla ja että minäkin olin menossa pian katsomaan asuntoa. Ja ihmissuhteista. Lähinnä minun ihmissuhteistani.
”Kerro lisää hänestä.”
Ei minun tarvinnut kauaa miettiä, mitä sanoisin. Eihän sillä ollut edes merkitystä. Kunhan sanoisin jotain, vaikka Henry tiesikin jo suurin piirtein kaiken.
”Siniset silmät”, sanoin hiljaa. ”Ruskeat hiukset ja arka hymy. Ja hän on surkea valehtelemaan.”
Henry naurahti.
”Eikö se ole vain hyvä asia?”
Hymähdin, en vastannut mitään. Henry kumartui lähemmäs minua.
”Mihin asti olette päässeet?”
Tunsin poskiani kuumottavan, mieleni teki lyödä Henryä.
”Se ei ole sinun asiasi.”
”Arvasin!”
”Etkä arvannut, me emme --!”
Portin summeri soi ja hukutti lauseeni lopun terävään särähdykseensä.
Suoristin selkäni ja käänsin katseeni ovelle. En tietenkään nähnyt portille asti. Vilkaisin Henryyn.
”Tulen mukaasi”, Henry totesi. En vieläkään tiennyt, oliko Henry tietoinen siitä, mitä oli tapahtunut viikko sitten Keatonin luona, enkä ottanut asiaa puheeksi. Olennaista oli ainoastaan se, ettei meistä kumpikaan ottaisi turhaa riskiä menemällä yksin portille.
Laskeutuessamme pimenevässä illassa Keatonin talon rappusia alas kohti pihan porttia Henry vilkaisi minuun ihmetellen. Vastasin katseeseen yhtä ihmeissäni, kenties hieman pahaa-aavistaen; portilla nimittäin seisoi kaksi virkapukuista poliisia. Toinen seisoi selin meihin ja katseli ympärilleen, toinen taas seisoi paikoillaan ja odotti meitä.
Päästyämme portille Henry katsoi kysyvästi kädet puuskassa seisovaa miespoliisia, minä taas tutkailin hänen vieressään seisovaa, sirompirakenteista virkapukuun pukeutunutta henkilöä. Hän näytti naiselta. Se ei ollut tavallista, siihen aikaan poliisit olivat melkein yksinomaan miehiä…
”Avatkaa portti”, miespoliisi komensi.
”Miksi?” Henry kysyi silminnähden hermostuneena.
”Tulimme keskustelemaan herra Keatonin kanssa.” Miespoliisi kuulosti äreältä. ”Meillä ei ole koko iltaa tuhlattavaksi.”
”Kuka te edes olette?”
”Komisario Dwight Thompson. Avatkaa nyt se portti!”
Tuijotin edelleen naispuolista poliisia hämilläni. Hänessä vaikutti olevan jotain tuttua. Kun hän lakkasi katselemasta ympärilleen ja kääntyi minua kohti, jouduin tukahduttamaan järkyttyneen älähdyksen.
Samantha tuijotti minua vähintään yhtä pelästyneenä kuin miksi minä itseni tunsin nähdessäni sisareni siinä virkapuvussa. Virkapuvun rinnuksessa komeili ”harjoittelija”-tarra. Hän ei sanonut mitään, mutta selvästi tunnisti minut. Miksei olisi tunnistanut? Edellisestä kasvokkain tapaamisestamme oli sentään vasta pari vuotta.
Henryn ääni tunkeutui tajuntaani kuin jostain etäältä. Tajusin hänen mainitsevan kotietsintäluvan, kinastelevan miespoliisin kanssa. Sanovan, ettei hänellä ollut velvollisuutta päästää ketään portin sisäpuolelle ilman asianmukaisia lupia.
”Tule.”
Miespoliisi kuulosti kireältä, hän oli selvästi ärsyyntynyt siitä, ettei häntä oltu päästetty porttien sisäpuolelle. Komisario kääntyi ja lähti kävelemään kohti kauemmas pysäköityä poliisiautoa. Samantha seisoi hetken paikoillaan, ja juuri ennen kuin hän kääntyi, näin hänen nimensä toisessa tarrassa hieman harjoittelijan tarraa ylempänä.
S. Thompson.
Thompson? Eikö miespuolinen poliisi ollut sanonut nimekseen… hetkinen.
Kun Samantha kääntyi lähteäkseen miehen perään, epäilykseni vahvistuivat.
Samanlaiset hopeasormukset, kummallakin vasemmassa nimettömässä.
Vihkisormukset.
***
”… heitä oli kaksi”, kuulin Henryn mutisevan puhelimeen. ”Ei, emme ole kertoneet Keatonille… hän oli keittiössä ja meni nyt makuuhuoneeseen autuaan tietämättömänä… emme siis kerro lainkaan? Selvä… selvä… hyvä on. Kuulemiin.”
Henryn lopetettua puhelunsa Myersin kanssa mies käveli luokseni sohvalle ja istui alas.
Katsoin Henryyn kysyvästi, ja hän vastasi ääneen lausumattomaan kysymykseen.
”Sanoi, ettei Keatonille puhuta tästä”, Henry totesi. ”Että emme saa huolestuttaa häntä turhaan. Tämä oli vain epätoivoinen yritys poliisilta tehdä jotain median nostattamille rahanpesuepäilyille. Tietenkään heillä ei ole mitään todisteita, joten kotietsintälupaakaan tuskin ilmestyy.”
Nyökkäsin, mutten sanonut mitään. Tuijotin jonnekin Henryn ohitse tyhjin silmin.
”Onko kaikki hyvin?”
Pudistin päätäni.
”Minun täytyy soittaa.”
”Keatonin puhelimesta?”
En vastannut, vaan kävelin puhelimen luo ja ryhdyin veivaamaan numeroa, jonka toivottavasti muistin oikein, vaikka edellisestä soitostani olikin ikuisuus.
Puhelimeen vastattiin yllättävän nopeasti.
”Susie de Luca.”
”Hei.”
Hiljaisuus. Äiti ei ollut odottanut kuulevansa ääntäni, ei näin pitkän ajan jälkeen.
”William? Siitä on --”
”… kauan, tiedän”, tokaisin hermostuneena. ”En soittanut huvikseni. Haluan tietää, mitä sisareni touhuaa.”
Taas oli hiljaista. Kun äiti seuraavaksi puhui, hänen äänensä oli hyvin hiljainen, pelästynyt.
”Miten niin?”
”Miksi hänen sukunimensä on Thompson?”
”Koska… koska hän on naimisissa… koska hän meni naimisiin viikko sitten.”
”Ette sitten kertoneet minulle?” ärähdin puhelimeen. ”Ette kutsuneet häihin?”
”William, me ajattelimme, ettet sinä --”
”Minä en ollut se, joka ei suostunut keskustelemaan. Minä en ollut se, joka sanoi, että on parasta, kun muutan pois teidän luotanne!”
”William --”
”Yksi kysymys vielä”, keskeytin ja vaimensin väkisin ääntäni, jottei Keaton huolestuisi aggressiivisesta äänenpainostani. ”Miten hän on päässyt poliisikouluun? Miten maksoitte opinnot? Saitteko kenties lottovoiton? Ja selitättekö vielä, miten hän naisena pääsi sinne?”
”Onhan niitä naispoliiseja ollut ennenkin.”
”Äiti. Minä en usko hyvään sattumaan. Ja se raha-asia on edelleen selittämättä.”
”Hän sai stipendin.”
”Ja miten se stipendi myönnettiin naiselle?”
Äiti huokaisi. Kaksi kertaa. Niiden huokausten aikana minä tajusin jotain.
”Thompson.”
Ääneni oli tyrmistynyt.
”Samantha ja Dwight Thompson”, kuiskasin puhelimeen. ”Stipendi saatiin suhteilla, vai mitä? Pienellä lahjonnalla? Sillä, että kaksikymmentä vuotta vanhempi mies halusi -- helvetti, äiti, sinäkö annoit sisareni myydä itsensä siksi, että hän pääsisi poliisikouluun?!”
”William, kyse oli puhtaasti rakkaudesta, ei itsensä myymisestä!”
”Oli mistä oli, mutta se stipendi oli saatu suhteilla ja lahjonnalla!”
”Hyvää yötä, William.”
Puhelu katkesi.
***
Satoi. Oli pimeää. Olisi pitänyt käydä nukkumaan, sen sijaan makasin täysissä pukeissa sängylläni ja ajattelin liikaa.
Nytkö se paljon puhuttu myrsky iskisi?
Se oli yksi harvoista vapaailloistani. Erittäin harvoista. Lehtien lööpit huusivat Millerin ja Keatonin välistä valtataistelua, Keaton oli hermostunut ja sen myötä Myerskin oli. Se näkyi lisääntyvänä työtaakkana.
Olin yrittänyt soittaa Samanthalle. Olin selvittänyt, että nainen asui kaupungin laitamilla yhdessä ylikomisario Dwight Thompsonin kanssa. Kun olin saanut numeron selville ja yrittänyt puhua hänen kanssaan, olin saanut luurin korvaan.
Isä oli minulle yhä etäisempi, kuilu välillämme oli vain kasvanut sen jälkeen, kun olin kertonut seurustelevani Karenin kanssa. Kuin isä ei hyväksyisi meitä.
Ja Karen… niin, Karen. Nainen ei ollut soittanut. Ei vastannut puhelimeen. Ei tullut käymään. Ei avannut ovea. Edellisestä tapaamisestamme oli jo melkein kaksi viikkoa. Mitä väärää olin tehnyt?
Nousin huokaisten ylös sängyltä.
Oli myöhä, oikeastaan liian myöhä vierailulle kenenkään luona, mutta poistuin silti asunnosta ja lähdin kävelemään kohti Karenin asuntoa. Sade kasteli minut hetkessä läpimäräksi, ja hetken kuluttua tärisin kylmästä. Se ei saanut minua kääntymään takaisin.
Kerros 21. Kattohuoneisto. Ainoa asunto siellä oli Karenin.
Ovikello soi neljä kertaa peräkkäin. Varovainen koputus oveen. Huolestunut huhuilu.
”Karen?”
Ja suljettu ovi, jolta ei herunut vastauksia.
”Karen… voimmeko jutella?”
Ei. Emme voineet. Oliko Karen edes kotona? Ei välttämättä.
Käänsin selkäni ovelle ja olin juuri lähtemässä, kun kuulin varovaisia askelia ja ovi avautui.
Hän ei ollut oma itsensä, näin sen heti. Karenin hiukset olivat auki, yleensä niin huolella punatut huulet olivat lähes täysin värittömät ja tummat silmänaluset kielivät valvotuista öistä. Huolimatta siitä, että Karenin olemus huolestutti minua todella paljon, yritin puhua rauhallisesti ja vakaasti.
”Saanko tulla?”
Karen yritti hymyillä, mutta hymy oli kaukana aidon Karenin hymystä.
”Siitä vain.”
Karen istuutui olohuoneensa sohvalle. Seurasin naista ja istuuduin hänen viereensä. Karen oli poissaolevan ja surullisen näköinen, ja olisin halunnut koskettaa häntä, halata häntä. En kuitenkaan uskaltanut, kun en tiennyt, mistä oli kyse.
”Olenko loukannut sinua jotenkin?”
Karen pudisti päätään. Esitin jatkokysymyksen ahdistuneella äänellä.
”Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko aiheuttanut jotain pahaa?”
Vieressäni istuva nainen oli pitkään hiljaa. Hän ei nyökännyt eikä pudistanut päätään, vain oli siinä ja tuijotti lattiaan.
”Tavallaan.”
Karenin ääni oli hiljainen, värisevä. Nainen kuului vetävän syvään henkeä.
”Tavallaan me molemmat olemme tehneet asioita väärin.”
Ottamatta vieläkään katsekontaktia Karen suoristi selkänsä ja haroi hiuksiaan kädellään. En kysynyt mitään, tiesin kyllä, että Karen kertoisi, kun olisi valmis. Hän tekikin sen.
”Kävin lääkärissä viikko sitten, koska… koska kaikki ei ollut niin kuin piti.”
Tiesin jo ensimmäisestä lauseesta, mitä Karen aikoi sanoa. Päässäni risteilevät ajatukset kirkuivat kilpaa vastalauseitaan. Ei. Älä aloita noin. Älä sano sitä…
Hän sanoi silti.
”William…”
”… olen raskaana. Odotan sinun lastasi."
***
Irviksen kommentteja:
Well well. Eipä ne kondomit tuohonkaan aikaan pettämättömiä olleet... Mitenhän Andrews mahtaa reagoida tähän ilouutiseen? :P
Samantha sitten on kuin onkin päässyt poliisikouluun, astetta hämärämmissä olosuhteissa, mutta onpa silti. Jääkö
